Totuus ja rakkaus kirkossa

Totuus ja rakkaus kirkossa
Ta p i o    L u o m a
Kirjoittaja on Espoon hiippakunnan piispa ja teologian tohtori.



Kysymys totuuden ja rakkauden merkityksestä ja niiden keskinäisestä suhteesta on ollut aina keskeinen kristillisen kirkon historiassa. Niiden tiimoilta on käyty syvällisiä teologisia pohdintoja ja kiivaita uskonnollisia kiistoja. Totuuden ja rakkauden keskeisyys on kristillisessä uskossamme niin ilmeistä, että niitä itsessään ei aseteta kyseenalaisiksi. Kristillinen kirkko on aina mieltänyt itsensä totuuden ja rakkauden yhteisöksi, jossa halutaan ottaa vakavasti sekä Jumala ja hänen tahtonsa että myös ihminen ja hänen kysymyksensä.

Omana aikanamme ja omassa kirkos-samme vilpitön pyrkimys totuuteen ja rakkauteen ilmenee vaikkapa viime
vuosien kirkollisissa keskusteluissa. On ehdottoman tärkeää muistaa, että kaikkine kipeinekin piirteineen tässä keskustelussa on vilpittömästi haluttu etsiä koko kirkon parasta. Tämä etsiminen merkitsee erilaisten näkökulmien vuoropuhelua, sellaista ajatustenvaihtoa, jossa yhdessä kysellään, mitä totuus ja rakkaus tänään kirkossamme merkitsevät.

Eri tavalla ajattelevat kirkon jäsenet ymmärrettävästi tuovat yhteiseen keskusteluun itselleen tärkeitä näkökulmia.  Toisinhan ei voisi ollakaan. Dialogi, keskustelu, on inhimillinen tapa etsiä tietä eteenpäin, jopa ainut rakentava tapa. Viime vuosien kirkollista keskustelua totuudesta ja rakkaudesta kuvaavat hyvin kysymykset, joita olemme kuulleet. On kysytty: ”Eikö Jumalan sanaa tarvitse enää noudattaa? Saako syntiä sanoa enää synniksi?”  On myös kysytty: ”Eikö kristillisen kirkon tulisi olla rakkauden ja suvaitsevaisuuden yhteisö, jossa kaikilla olisi hyvä olla?”

Kysymykset ovat tärkeitä ja aiheellisia.  Ne kuvastavat hyvin sitä kaksinaisuutta, joka totuuden ja rakkauden problematiikkaan liittyy.  Viime vuosien kirkollinen keskustelu totuudesta ja rakkaudesta on ollut paikoitellen kärjistynyttä.  Ei ole voinut välttyä vaikutelmalta, että sanojen ”totuus” ja ”rakkaus” välissä oleva yhdistävä sana ”ja” on korvautunut ajatuksissa sanalla ”tai”.  Monet ovat kokeneet tämän johtaneen siihen, että on ollut ikään kuin pakko muodostaa mielipide ja valita puolensa: olenko enemmän totuuden kuin rakkauden puolella, vai pitäisikö rakkautta korostaa totuutta enemmän?

Totuus vai rakkaus – kumman valitsen? Tämä kysymyksenasettelu ei kristillisen kirkon historiassa siis ole uusi. Kaikkina aikoina ja kaikkialla kristikunnassa se on tullut vastaan vaikkapa silloin, kun on pitänyt pohtia, miten kristillinen usko ja sen pitkä traditio suhteutuvat muuttuvaan aikaan ja siinä vaikuttaviin virtauksiin.  Jakolinjat niin sanottujen konservatiivien ja liberaalien välillä saavat ainakin osittain selityksensä tästä kahtalaisuudesta. Kumpi on tärkeämpää: pitää kiinni annetusta vai ottaa muuttuvan ajan haasteet vakavasti?

Kirkon historia osoittaa, että rakentavaa ratkaisua ei suinkaan aina ole löydetty.  Totuutta on korostettu rakkauden kustannuksella. Vastaavasti rakkautta on peräänkuulutettu totuuden kustannuksella. Voidaan kyllä myöntää, että totuuden puolestapuhujat ovat mieltäneet olevansa myös rakkauden asialla ja rakkautta korostavat ovat katsoneet edustavansa myös totuutta. Totuuden ja rakkauden keskinäinen suhde kirkossa voi osoittautua ongelmaliseksi myös toisessa, periaatteellisemmassa mielessä.

Ei ole tavatonta ajatella, että jotta voisi rakastaa, täytyy rakkaudella olla kohde. Tämä kohde voi olla mikä tahansa luomakunnan osa tai asia. Kohdetta pidetään todella olemassa olevana, faktana, totuutena. Esimerkiksi
lähimmäisrakkauden tapauksessa tämä tarkoittaa, että ensin on ihminen, jota sitten rakastetaan. Meissä asuu syvällä ajatus, ettemme voi rakastaa, ellei rakkaudellamme ole kohdetta, joka pitää yhtä totuuden kanssa. Todellisuus rakentuu ajatuksissamme yksittäisistä olioista, joista joitakin rakastamme,  joitakin emme.

Totuus, siis se mitä oliot ja asiat todellisuudessa ovat, on kaiken perusta – kaikki mahdollinen muu seuraa jälkeenpäin. Niinpä olioiden ja asioiden olemus sekä niistä saatu faktatieto ovat ensisijaista, rakkaus on toissijaista, jos rakkauteen yleensä katsotaan olevan aihetta. Rakkaus on vain yksi tapa, jolla minä subjektina voin suhtautua itsenäisesti olemassa olevaan objektiin. Molemmissa tapauksissa, ensin mainitussa käytännöllisessä ja jälkimmäisessä periaatteellisessa totuuden ja rakkauden mieltämisessä ongelmaksi muodostuu epätasapaino.

Jos totuus ja rakkaus nähdään kahtena erillisenä asiana, käytännön tilanteissa on suuri houkutus tulla painottaneeksi jompaakumpaa toisen kustannuksella. Jos taas asioiden totuus on perustavampaa kuin rakkaus, olemme tilanteessa, jossa totuus tai pikemminkin käsityksemme siitä käy periaatteessa aina rakkauden edellä. Totuuden ja rakkauden epätasapaino on alituinen uhka. Totuus ja rakkaus kristillisessä kirkossa voivat pysyä tasapainossa, kun ensinnäkin muistamme, ettemme puhu kahdesta erillisestä asiasta.

Totuus ja rakkaus ovat nivoutuneet toisiinsa niin syvästi ja tiiviisti, ettei toisesta voi puhua ilman toista. Totuus ilman rakkautta ei ole totuutta, eikä rakkaus ilman totuutta ole rakkautta. Totuus ja rakkaus pyrkivät ajatuksissamme toisistaan erilleen aivan kuin itsestään. Siksi on tärkeää muistaa, millä tavoin kristillinen teologia on nähnyt niiden olevan oikeastaan yksi ja sama asia. Kristillisessä kirkossa totuus ja rakkaus ovat yhtä Jeesuksessa Kristuksessa. Tämä on luovuttamaton peruslähtökohta, tarkastellaanpa totuuden ja rakkauden suhdetta käytännöllisestä tai periaatteellisesta näkökulmasta.

Herramme Jeesus sanoo olevansa Totuus (Joh. 14:6), ja hän on se rakkaus, jonka Isä lähetti maailmaan sitä pelastamaan (Joh. 3:16). Totuuden ja rakkauden suhde ei ratkea missään muualla kuin Kristuksen persoonassa. Kun me tämän päivän kirkossa pohdimme totuuden ja rakkauden suhdetta, meidän on tehtävä se Herrastamme Jeesuksesta käsin. Mutta mihin perustuu väite, että Jeesus Kristus on totuus, hän on rakkaus ja hänessä totuus ja rakkaus ovat yhtä?

Varhaisen kirkon isistä monet pohtivat eri tavoin totuuden ja rakkauden suhdetta. Yksi heistä oli bysanttilainen Maksimos Tunnustaja, joka vaikutti seitsemännen kristillisen vuosisadan alkupuolella. Yleinen ajattelu niin Maksimoksen kuin omanakin aikanamme on siis se, että totuus tarkoittaa sitä, mitä ja miten oliot ja asiat ovat, ja että tällä tavalla ymmärretty totuus tulee aina ensin ja vasta sen jälkeen tulee rakkaus. Maksimoksen mukaan näin ei kuitenkaan ole, sillä kaikki, mikä on olemassa, on olemassa vain siksi, että Jumala on ensin rakastanut ja tässä rakkaudessaan lahjoittanut kaikelle olevaiselle olemassaolon.

Luominen on yhtä suurta rakkauden tekoa. Jollei Jumala rakastaisi luomakuntaansa, mitään ei olisi olemassa. Totuus ei liitykään pohjimmiltaan siihen, mikä on luotujen asioiden olemus ja miten totuudenmukaista tietoa niistä on saatavissa, kuten yleensä ajattelemme, vaan totuus liittyy lähtökohdissaan rakkauteen, jossa Jumala luo ja antaa itsensä luomalleen maailmalle.  Miten tämä liittyy Jeesukseen Kristukseen? Tässä astuu kuvaan mukaan varhaisessa kirkossa tuolloisesta filosofiasta lainattu mutta samalla perusteellisesti muokattu logoskäsite.

Jumala loi kaiken olevaisen sanallaan, logoksella. Tuo Jumalan luova sana ei ole kuitenkaan mitään muuta kuin meidän Herramme Jeesus Kristus, kuten evankelista Johannes oman todistuksensa alussa selkeästi kertoo. Hän on logos ja lahjoittaa luodulle todellisuudelle sen ymmärrettävyyden, jonka perusteella voimme yleensä mistään sanoa, että se on totta. Totuus ja rakkaus ovat yhtä Jumalan logoksessa, Jeesuksessa Kristuksessa. Hänessä ne lahjoitetaan luomakunnalle myös inkarnaatiossa.

Jeesuksessa Kristuksessa totuus ja rakkaus ovat yhtä niin, ettei totuus samastu ensisijassa siihen, mitä ja miten asiat ovat, eikä rakkaus ole pohjimmiltaan tietty asennoitumistapa, jolla minä subjektina suhteudun rakkauteni objektiin. Sen sijaan Jeesus Kristus on totuus ja rakkaus. Siksi kirkossa emme voi puhua totuudesta ja rakkaudesta ottamatta huomioon niiden yhteyttä ja niiden perustaa Jumalan logoksessa, Jeesuksessa Kristuksessa. Kun tarkastelemme totuuden ja rakkauden suhdetta kirkon elämässä käytännöllisemmästä näkökulmasta, emme siinäkään voi ohittaa Herraamme Kristusta.

Suurena kiusauksenamme on erottaa totuus ja rakkaus huomaamattammekin niin, että tulemme korostaneeksi vain jompaakumpaa. Annamme periksi yksioikoisuudelle, kun ajattelemme, että on valittava joko totuus tai rakkaus, tai kun tahtomattammekin tulemme korostaneeksi vain toista. Saatamme myös pyrkiä hahmottamaan totuuden ja rakkauden suhdetta niin, että rakkaus nousee totuudesta tai totuus nousee rakkaudesta.Kun pitäydymme Jeesukseen Kristukseen totuutena ja rakkautena, tätä priorisointitarvetta ei samalla tavalla synny.

Totuus ei tällöin ole sitä, mitä me Juma-lasta ja uskonasioista yleensä pystymme sanoiksi pukemaan ja oppilauselmi-na omaksumaan, vaan totuus on Jeesus Kristus, joka on samalla itse rakkaus. Rakkaus ei tällöin tyhjene siihen, miten me osaamme hyvää tarkoittavat ja oikeudenmukaisuutta vaativat tunteemme ja ajatuksemme ilmaista, koska rakkauden ydin on Jeesus Kristus, joka on samalla itse totuus.

Totuuden ja rakkauden identifi  oituminen toisiinsa Jeesuksessa Kristuksessa saa yhden vaikuttavimmista ilmaisuistaan Johanneksen evankeliumiin tallennetussa kertomuksessa naisesta, joka oli jäänyt kiinni aviorikoksesta (8:1 –11). Totuus ja rakkaus toimivat tässä saumattomasti yhdessä.  Jos oli nainen väärän tekonsa myötä ymmärtänyt rakkauden ainakin hetkellisesti kovin yksipuolisesti, vähintään yhtä yksipuolista oli lainopettajien ja fariseusten tulkinta totuudesta. Totuus ja rakkaus Jeesuksessa Kristuksessa pukeutuivat lopulta sanoiksi sekä lainopettajille ja fariseuksille että naiselle.

”Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.” Nämä sanat Jeesus sanoi Mooseksen lakiin totuuskäsityksensä perustaneille miehille. ”En minäkään sinua tuomitse. Mene, äläkä enää tee syntiä.” Nämä sanat Jeesus sanoi naiselle, jonka ei kerrota edes anoneen armahdust. Molemmissa vastauksissa Jeesus oli sekä totuus että rakkaus. Totuuden ja rakkauden ykseydessä on jotakin tavattoman viiltävää, sellaista, mikä tunkeutuu olemuksemme pohjiin saakka.

Jos kohtaamme pelkän totuuden, saatamme kauhistua ja ryhtyä vastustamaan sitä. Jos kohtaam-me pelkän rakkauden, ajaudumme ennen pitkää välinpitämättömyyteen ja mitäänsanomattomuuteen. Siksi Jeesuksessa Kristuksessa yhdistyvät totuus ja rakkaus pitävät ihmisen avoimena sekä totuuden että rakkauden puhuttelulle.  Mitä tämä kaikki tarkoittaa käytännössä? Mitä eväitä nyt sitten olisi tarjolla, jotta totuuden ja rakkauden kysymykset saisivat selkeät ja yksiselitteiset vastaukset? Miten kirkollinen keskustelu pääsisi etenemään pois vanhoista rintamalinjoista konservatiivisuuden ja liberaalisuuden välillä?

Miten kirkon ongelmat voitaisiin ratkaista sekä totuudessa että rakkaudessa? Näihin suuriin, jopa ylivoimaisen vaikeilta tuntuviin kysymyksiin en tiedä vastausta. Olen yrittänyt tässä pikemminkin hahmotella kokonaiskuvaa maastosta, jossa polku eteenpäin kulkee, kuin määritellä tarkkaa polun paikkaa. Kaksi asiaa kuitenkin tiedän. Ensinnäkin meidän tehtävämme kristittyinä on jatkuvasti pohtia totuuden ja rakkauden suhdetta ja muistaa, että kirkon elämässä ne eivät koskaan saa toimia irrallaan toisistaan – onhan niiden saumaton ykseys perustava osa kristillisen kirkon itseymmärrystä.

Toiseksi tiedän, että olkoon konkreettinen vastaus näihin suuriin kysymyksiin mikä tahansa, sitä vastausta ei löydy ohi Jeesuksen Kristuksen eikä ilman häntä. Siksi meidän kristittyjen, Herran omien, tulee olla suhteessa häneen, joka on totuus ja rakkaus.


https://www.perustalehti.fi/wp-content/uploads/2015/02/perusta_2_2013.pdf
*sanavahvennukset teki arkikalusto