Nettikirja Risto Santala / "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään"

kirjoittaja Hellevi Ti Loka 06, 2020 7:02 am

"Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään"

Risto Santala 1965

Kirjana julkaissut Kansan Raamattuseuran säätiö 1965
Sisällys

Esipuhe
Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään
Myyttimiehistä ja heidän pyrkimyksistään
Saksalainen uskonto esimerkkinä luonnollisen ihmisen uskonnosta
Teologian tragedia - Dietrich Bonhoeffer
Rehellinen Jumalan edessä
Varo niitä ihmisiä, joiden Jumala on maassa
Mitä me siis tähän sanomme

http://www.kirjasilta.net/santala/taivasten/esipuhe.html

kirjoittaja Hellevi Ti Loka 06, 2020 7:05 am

ESIPUHE

Kristillinen seurakunta on meidän aikanamme uuden vaiheen edessä, jolle on ominaista, että ihminen kasvaa ja Jumala pienenee - ihmistä puetaan ja Jeesusta riisutaan. Aikamme moderni ihminen on näkevinään Jumalassa lastenkaitsijan, jonka holhouksesta täytyisi irtautua. Tämä ihmisen titaaninen kasvu on johtanut kapinaan kaikkea tuonpuoleista vastaan.

Kapinan johtoon näyttävät asettuneen usein juuri jumaluusopin edustajat. Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään selustasta käsin.

Mutta tilanne ei ole uusi. Jo profeetta Jeremia huudahti: "Voi paimenia, jotka hukuttavat ja hajottavat minun laitumeni lampaat, sanoo Herra." Profeetta Jesajakin näki saman ilmiön: "Tämän kansan johtajat tulivat eksyttäjiksi, ja johdettavat joutuivat hämminkiin."

Juuri se on antikristillisyyttä, että ihminen astuu Jumalan valtaistuimelle: hän "korottaa itsensä yli kaiken" ja julistaa lopulta olevansa Jumala (2 Tess. 2: 4). Tämä "laittomuuden salaisuus", jasta myös Kuolleen meren kääröt puhuvat, "on jo vaikuttamassa" (2 Tess. 2: 7). Mutta kun evankeliumin purkumiehet toimivat, mekään emme saisi vaieta. Olen hämmästyksekseni joutunut toteamaan, että nykyinen uskonnottoman kristinuskon ja ihmisen oman kasvun linja noudattaa pääosiltaan kolmikymmenluvun saksalaisuskonnon äänenpainoja. Siksi tahtoisin varottaa: tämä on kielletty ajosuunta.

Viisaat kysyvät aina jälkeenpäin: Miksi kirkko vaikeni? Vieläkin viisaampaa olisi kysyä: Miksi vaikenemme NYT?

Kaksikymmentä-kolmekymmentä vuotta sitten Israelin lehdistössä esiintyi nimimerkki I p c h a m i s t a b r a, jonka kirjoituksia kaikki lukivat. Tämä arameankielinen sana merkitsee 'asian esittämistä kärkevimpänä vastakohtanaan'. Tällöin lukijan on otettava omakohtainen kanta kulloinkin esillä olevaan kysymykseen.

Oheinen kirjanen ei ole vain "ipcha mistabra", sillä ei ole kysymys pelkästään jumaluusopillisen kielen ja ilmaisun ongelmasta. On kysymys itse asiasta. Jos emme huomaa tätä ajoissa, voi seuraava sukupolvi ajautua kriisiin, jollaista ei ole koettu koko ihmiskunnan historiassa. Toivon, että lukija unohtaa taitamattoman esitystavan ja kuulee varsinaisen sanottavan.

Jerusalemissa elokuun 8. päivänä 1965

R i s t o S a n t a l a

kirjoittaja Hellevi Ti Loka 06, 2020 7:10 am

Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään

"Johannes Kastajan päivistä tähän asti hyökätään taivasten valtakuntaa vastaan, ja hyökkääjät tempaavat sen itselleen", Matt. 11: 12.

Rabbiinien esikuvan mukaan Uuden testamentinkin sanat pitäisi tulkita ensin pshat, 'yksinkertaisesti', juuri niin kuin ne on sanottu. On ollut totta "tähän asti" ja aina, että taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään. Tämä sana on omankin aikamme otsikko. Mutta Jeesus ilmoitti, että "hyökkääjät" ja "valtakunnan" vastustajat voivat "temmata" valtakunnan virallisen edustuksen itselleen. He voivat tunkeutua rintamalinjojen taakse ja vallata kirkon hallinnon.

Kirkon historiasta ei saisi antaa koskaan liian ruusuista kuvaa. Ulkonainen kirkko on parhaimmillaankin vain palvelija ja altis erehdyksille. Vain Jeesuksen Kristuksen hallinta antaa kirkolle sen mielekkyyden. Kirkon tulisi olla taivasten valtakunnan edustaja. Mutta ilmeisen usein ovat vastustajahenget saaneet voiton Kristuksen edustajiksi kutsuttujen sydämessä. Ajatelkaamme vain katolisen kirkon vaiheita kautta vuosisatojen.

Miten usein onkaan väkivallan ja vainon tai suoranaisen saastaisuuden henki tunkeutunut kirkkolaitoksen suojiin. Tai ajatelkaamme itäisessä naapurimaassa omalla vuosisadallamme tapahtunutta kehitystä. Neuvostoliiton hallitus on järjestänyt omia miehiään ortodoksisen kirkon johtopaikoille ja sikäläisiin teologisiin seminaareihin. Sama toiminta on jatkunut sen "satelliittimaiden" ortodoksisissa kirkaissa.

Kirkon vaarana on aina ollut, että vieraat voimat ovat soluttautuneet omien rintamalinjajen taakse.

Ilmestyskirja kuvaa sattuvasti evankeliumin liikkeelle lähtöä. Ensin lähetettiin "valkea hevonen" asialle. "Ja sen selässä istuvalla oli jousi, ja hänelle annettiin seppele, ja hän lähti voittajana ja voittamaan" (Ilm. 6: 2). Mutta sitten "lähti toinen hevonen, tulipunainen, ja sen selässä istuvalle annettiin valta ottaa rauha maasta - -" ja pian läksi liikkeelle "musta hevonen" ja sitten "hallava" (Ilm. 6: 4-8 .

- Kirkon jumaluusopilla on ollut taipumus ottaa ratsukseen hyvinkin kyseenalaisia hevosia. Katolinen kirkko mukautui aikoinaan uusplatoniseen ajatteluun. Parin viime vuosisadan aikana protestanttinen teologia on turvautunut ajan filasofisiin näkemyksiin. Nykyään saadaan rintamatuki psykiatrian ja sosiologian alalta. Tämä kaikki on kuitenkin väärää hapatusta. Sen onnistuu pitää mielet käymistilassa oman aikansa, mutta yhä uudelleen se vain vahingoittaa evankeliumin omaa sanomaa.

Pappi Aaronin pojat Naadab ja Abihu olivat alttiit kirkkouudistuksille. He "ottivat kumpikin hiilipannunsa ja virittivät niihin tulen ja panivat suitsuketta sen päälle ja toivat vierasta tulta Herran eteen, vastoin Hänen käskyänsä. Silloin lähti tuli Herran tyköä ja kulutti heidät, niin että he kuolivat Herran edessä" (3 Moos. 10: 1-2).

Pois punaiset, mustat ja hallavat "hevoset"! Pois vieras tuli teologian alttareilta!

Taivasten valtakuntaa v a s t a a n hyökätään.

Tässä Jeesuksen ennustuksessa ei ole sinänsä mitään outoa. Olihan Pyhä Henki ilmoittanut jo hurskaalle Simeonille, että Jeesus oli oleva lankeemukseksi ja nousemukseksi monelle Israelissa ja merkiksi, jota v a s t a a n sanotaan (Luuk. 2: 34). Outoa on lähinnä, että vastaanpanijoina on usein juuri se joukko, jonka tulisi edustaa taivasten valtakuntaa. Ja tätä Jeesus lienee tarkoittanut Matteuksen evankeliumin sanallaan.

Eräät raamatunselittäjät ovat arvelleet, että kyseisessä jakeessa käytetyt kreikkalaiset sanat biazetai ja biastai 'hyökätään' ja 'hyökkääjät', viittaisivat määrättyihin demonivaltoihin, ns. väkivaltaisuuden henkiin. Juutalaisuus tuntee ainakin seitsemän demonivaltojen ryhmää. Muuan näistä on kochoot chamas tai kochoot chabalaa (hebr.) 'väkivaltaisuuden ja ilkivallan henget'.

Nykyhebreassa sana chabalaa tarkoittaa 'sabotaasia'. Tämän tulkinnan mukaan nuo sabotaasivoimat voivat hyökätä Jumalan valtakunnan selustaan ja täyttää kirkon ja sen johtajien mielet siten, että heistä tulee lopulta evankeliumin purkumiehiä.

Puheena olevan Matteuksen evankeliumin kohdan yhteydessä on useimmiten viitattu Luukkaan evankeliumin 16. luvun 16. jakeessa aleviin sanoihin: "Johannes Kastajasta lähtien julistetaan Jumalan valtakuntaa, ja jokainen tunkeutuu sinne väkisin." Kumpikin jae tulkitsee Jumalan valtakunnan eri puolia: kristityn elämän jokainen vaihe kysyy taistelua. Jeesus ei tullut tuomaan rauhaa maan päälle, vaan miekan (Matt. 10: 34). Jumalan tahdon rajamerkkien polkeminen johtaa aina väärään rauhaan. Silloin elämämme rajakahakat lakkaavat luonnostaan. Kristitty on aina kilvoittelija ja kristillinen kirkko tunnustuskirkko.

Tulkinta väkivaltaisuuden hengen demonivalloista asettaa erityisesti meidät uskovat ahtaalle. Jos olemme valvomattomat, voidaan elämämme lampunjalka sysätä syrjään. Meistä voi tulla jopa Jumalan valtakunnan vaarallisimpia vihollisia.

Erikoisesti meidän aikanamme, jolloin "laittomuuden salaisuus" tuntuu olevan jo vaikuttamassa (2 Tess. 2: 7), voimme langeta rakkaudettomuuteen. Jeesus ilmoitti jo etukäteen viimeisistä ajoista sanoen: "Sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee u s e i m p i e n rakkaus" (Matt. 24: 12). Voi olla, että tässäkin Jeesuksen eskatologisiin puheisiin liittyvässä sanassa olisi kysymys laittomuuden sabotaa"sihengistä.

Kun "laittomuus pääsee valtaan" ja "laittomuuden salaisuus" vaikuttaa jopa kirkkomme sisälläkin, meidän tulisi "noudattaa itsemme hillitsemistä kaikessa" (1 Kor. 9: 25). Emme saisi menettää "mielemme malttia" niin, että arvostelemme epäkohtia sabotaasihengessä. "Kaikki, mikä on Jumalasta syntynyt, voittaa maailman" (1 Joh. 5: 4) - siksi meidän tulisi pyytää arvosteluihimmekin Jeesuksen Kristuksen antamaa mielenlaatua. Silloin voitamme ilkivallan demonihenget.

Miten voisimme varjeltua niin, ettei meidän vain havaittaisi taistelevan taivasten valtakuntaa vastaan? Olisiko löydettävissä jokin perushavainto, mikä voisi estää meitä ajautumasta väärälle tielle? Miten voisimme varjeltua demonisista asenteista?

Hebrean kielessä on useita sielunvihollista merkitseviä sanoja. Omalla tavallaan ne paljastavat sen alitajuisen taustan, jolta kyseiset käsitteet ovat kehittyneet. Sielunvihollinen on kategoor 'syyttäjä', masiit 'villitsijä', madiiach 'viettelijä', samael 'myrkyn jumala', satan 'syyttäjä', joka nostaa syytteen sitnaa, vastaamme; sana tosin lienee muodostunut alkujaan käsitteestä listoot eli 'ajautua syrjään'.

Lisäksi on käsite belial, joka on muodostunut sanoista beli 'ilman' ja ool 'ies', siis 'ilman iestä oleva'. Ba'al zvuuv eli 'kärpästen herra' on belsebuub-sanan alkujuurena, ja lämpimissä maissa ymmärtääkin kärpästen hirvittävän vitsauksen. Merkillisin sielunvihollisen nimitys on sana klippaa eli 'kuori'. Sen jiddishinkielistä muunnosta klippe käytetään usein pahansuopaisena lempinimenä vaimoväestä.

Kun "ajaudumme syrjään" pääasioista ja ryhdymme Jumalan valtakunnan edustajina asioimaan alueilla, jotka eivät meille varsinaisesti kuulu, on vaara ajautua pinnallisuuteen. Maailmakin odottaa papilta selvää sanomaa. "Sillä papin huulten pitää tallettaman tieto, ja hänen suustansa etsitään opetus; sillä hän on Herran Sebaotin sanansaattaja - - mutta to olette poikenneet tieltä, olette opetuksellanne saattaneet monet kompastumaan", profeetta Malakia toteaa (2: 7- Cool

. Jos sanomamme on "kuorta", klippaata, olemme useimmiten väärien voimien asialla.

On hirvittävän vastuullista olla Jumalan valtakunnan työntekijä. Kun Naadab ja Abihu toivat vierasta tulta Herran alttarille, Mooses varoitti heidän isäänsä Aaronia (3 Moos. 10: 3) : "Niissä, jotka ovat minua lähellä, minä osoitan pyhyyteni - -" Profeetta Jesaja tuskitteli: "Vanhurskas hukkuu, eikä kukaan pane sitä sydämelleen" (57: 1). Meidän tulisi teologiassakin muistaa Jeremian kirjan ohje (29: 23) : "Minä olen se, joka sen tiedän ja todistan, sanoo Herra." Näin voimme pysyä keskuksessa ja välttyä "kuorelta".

Sielunvihollisen pyrkimyksiin kuuluu "ikeen" poistaminen kristillisyydestä. Tulos on lopulta sama kuin jos laki poistettaisiin yhteiskunnan lainsäädännöstä. Laittomuuden valtaanpääsy ilmenee siinäkin, että on alettu puhua uskonnottomasta kristinuskosta - uskonto on hebreaksi dat. Dat on aivan samaa kuin lakikirjojen käyttämä termi laki, ei siis 'lain alla olemista'.

Juutalaiset vihitään avioliittoon Mooseksen datin mukaisesti eli Mooseksen välittämän perinnäisen elämänkatsomuksen ilmaisemin perustein. Hengellisessä elämässä on omat lainmukaisuutensa. Se, joka noudattaa niitä, ei ole suinkaan "lain alla" ja laillisuuden orja. Laittomuus johtaa siihen, että hengellisen elämän perusteet, rukous, raamatunluku ja kuuliaisuus, tahdotaan riistää pois. Juuri sielunvihollinen pyrkii tähän ikeettömyyteen. Jeesus taas sanoi: "Ottakaa minun ikeeni päällenne."

Pienikin perääntyminen hengellisen elämän perusteista voi johtaa kaaokseen. Teologiassa on viime aikoina silloin tällöin korostettu, että koko inhimillinen elämä on hyvän ja pahan tahdon välistä taistelua. Jokainen itsekäs sana ja itsekäs teko, jokainen epäpyhä ajatus tai epäsiveellisyyden pienikin kylvö ja jokainen vihamielisyyden häivähdys liittyvät pieninä puroina suurempaan valtauomaan, mikä lopulta todellisena voimana upottaa koko ihmiskunnan hyökyihinsä. "Hiiri synnyttää vuoren," kuten vanha hebrealainen sananlasku sanoo.

Uuden testamentin kuva ihmisestä on hyvin realistinen. Olemme mieleltämme Jumalan vihamiehiä (Kol. 1: 21). Kovin helposti vieraannumme Jumalan elämästä (Ef. 4: 18). Muutumme "mielemme hengeltä" ja meistä tutee Jumalan tahtoa vastaan hangoittelijoita. Tässä ei auta aito kirkollisuus eikä pönäkkä lahkolaisuus, ei edes muodollisesti oikea jumaluusoppi.

Tuskin mikään muu aika on oilut niin jumalattoman kovasydämistä kuin juuri puhdasoppisuuden aika. Kirkon historia on usein todistus siitä, että kirkko on ilmeisesti taistellut taivasten valtakuntaa vastaan. Pappeinakin voimme olla hiekkaa Jumalan valtakunnan koneistossa. Saatamme lipsahtaa pois Kristuksesta ja jatkaa julistustoimintaamme tekemättä parannusta.

Jeesuksen ajan jaloimmat uskonnollisen elämän edustajat, fariseukset, saivat tuomion siitä, että heidän elämästään oli muodostunut suuri show. "He rakastivat ihmiskunniaa enemmän kuin Jumalan kunniaa," Johannes toteaa (12:43). Ja Jeesus kysyi: "Kuinka to voisitte uskoa, te, jotka otatte vastaan kunniaa toinen toiseltanne, ettekä etsi sitä kunniaa, mikä tulee häneltä, joka yksin on Jumala?" (Joh. 5: 44).

"Fariseukset ja lainoppineet t e k i v ä t t u r h a k s i Jumalan aivoituksen heitä kohtaan" (Luukas 7: 30). Sama vaara vaanii meitä, oman aikamme hengellisiä eksperttejä. Jos emme taivu Pyhän Hengen hiljaisesta nuhteesta ja Jumalan sanan ohjeista, voimme parhaimmillammekin saavuttaa omine neuvoinemme vain Jumalan aivoitusten turhentelijan asteen.

Aikanamme puhutaan kriisin kirkosta ja kirkon kriisistä monesti juuri siksi, että edellä mainitsemamme demoniset voimat ovat turmelleet teologiaamme ja asenteitamme. Tämä ei näy vain siinä, että olemme luisumassa Jumalan ilmoituksen keskuskysymyksistä sivuasioihin, vaan myös siinä, millä tavoin suhtaudumme kirkon sisäisiin ryhmiin ja piireihin.

Kannattaako työtämme aina näky Jumalan valtakunnasta - vai onko vaikuttimenamme, kuten Augustinus aikoinaan sanoi, "ainainen oikeassa olemisen himo". Itsensä tutkistelu jättänee tuskin ketään syyttömäksi. Viimeisten aikojen paha palvelija sanoo sydämessään: "Minun Herrani tulo viivästyy", ja rupeaa lyömään kanssapalvelijoitaan (Luuk. 12: 45).

Toisen Timoteuskirjeen 3:nnen luvun pitkässä luettelossa mainitaan viimeisten päivien ihmisistä, että he ovat itserakkaita ja epäsopuisia ja että heissä on jumalisuuden ulkokuori, mutta he kieltävät sen voiman. Sopisikohan tämä sana "kuoresta", klippaasta, meihin? Olemme usein kuin budjettikokoustaan istuva hallitus: suuret asiat hoidetaan suuripiirteisesti, mutta pikkuasioissa ollaan pikkumaisia. Kun emme näe asioiden ydintä, nielemme kameleita - hyttyset kyllä tiedämme siivilöidä.

Sanon tämän kipua tuntien, sillä tuomion tulee aina alkaa Jumalan huoneesta.

Kun Vespasianuksen poika Titus tahtoi hyökätä Jerusalemin kimppuun, kehotti hänen isänsä häntä odottamaan kärsivällisesti, kunnes kaupunki yhä heikentyisi keskinäisissä riidoissa. Kun Titus sitten hyökkäsi, kaupungissa olevat kolme puoluetta olivat ehtineet jo polttaa keskinäisissä kahakoissaan jopa suurimman osan temppelin valtavista ruokavarastoista. Vihollisvoimien ilmestyessä Öljyvuoren ja Scopus-vuoren huipulle tapahtui tosin häthätää pikainen yhtyminen - mutta se oli jo liian myöhäistä. Ja niin voittamattamana pidetty Pyhä kaupunki hävitettiin.

Raamattu asettaa meidät oppikysymyksissä vaikeaan asemaan. Toisaalta tulisi muistaa: "Toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne" (Room. 12: 10) . "Herran palvelijan ei sovi riidellä, vaan - - hänen tulee sävyisästi ojentaa vastustelijoita" (2 Tim. 2: 24-25) . Toisaalta toiset syntyvät, kuten profeetta Jeremia, "riidan ja toran mieheksi koko maalle" (15: 10). Jeremia joutui jopa sanomaan: "Älkää yhteenkään veljeen luottako" (9: 4) . Kuinka voisimme löytää oikeat asenteet kriisin kirkossa ja kirkon kriisissä?

Muuan asia näyttää ilmeiseltä: ken ryhtyy sotaan, joutuu aina ryvettämään vaatteensa. Monet kaatuvat jopa omiensa luodeista. Silti emme saa pysyä poteroissamme. Emme pääse vastuusta sillä, että vaikenemme. Voi olla, että joku saa tehtäväkseen vaieta ja rukoilla ajan epäkohtien takia. Sanoohan Aamoskin: "Sentähden ymmärtäväinen vaikenee tänä aikana, sillä se on paha aika" (5: 13).

Tällaista henkilöä emme saisi tuomita. Mutta toisaalta luemme profeetta Jesajan kirjasta, kuinka "oikeus työnnetään takaperin" ja kuinka "totuus kompastelee torilla" ja "suoruus ei voi sisälle tulla". Ja "Herra näki sen". "Ja hän näki, ettei ollut yhtäkään miestä, ja hän i h m e t t e l i, ettei kukaan astunut väliin" (59: 14-16).

Voimme langeta helposti kirkollisissa ja teologisissa kiistakysymyksissä demonisen hengen vietäviksi. Tähän juuri sielunvihollinen samael, 'myrkyn jumala', pyrkiikin. Tällöin päänäky katoaa. Tehtävämme on aina ruokkia ihmisiä evankeliumilla. Vapahtajamme joutui tosin nuhtelemaan kuulijoitaan ulkokultaisuudesta ja epäuskosta, mutta aina Hänen pääsanomansa oli juuri evankeliumi.

Jumalan sana ei elä myrkyttyneessä ja kieroutuneessa ilmapiirissä. Väittelyissämme kietoudumme usein hätiköityihin päätelmiin ja harkitsemattomiin äänenpainoihin. Ja - jos jatkaisimme Matteuksen evankeliumin (11: 12) mahdollisesti demoneista esittämää kuvaa - jokainen hyvä sana synnyttää hyvän enkelin, ja jokainen paha sana synnyttää "väkivaltaisuuden enkelin".

Juutalaisen perimätietoon kuuluvan kuvan mukaan tulevat nämä meidän synnyttämämme hyvät ja pahat enkelit vielä viimeiselle tuomiolle ja joko puolustavat tai syyttävät siellä meitä. Minkä "sabotaasihenkien" paljouden voimmekaan tämän mukaan vielä saada kimppuumme elämämme loppukatsauksessa, ja miten vähän lienemmekään saaneet auttaa hyvien enkelten levitystyössä Jumalan valtakunnan asialla liikkuessamme.

Parasta olisi, jos voisimme etukäteen nähdä ajassamme piilevät vaarat ja siten estää niiden tunkeutumisen Jumalan valtakunnan varustusten sisäpuolelle. Siksi meidän tulisi olla valmiit kuuntelemaan yksinkertaisten Jumalan lasten huolta - usein juuri he näkevät oikein ajan liikahtelut. Samoin meidän velvollisuutemme on kuunnella kansan hengellisiä johtajia. Heillä on oikeus huutaa, puhaltaa ja puuskua "kuin lapsensynnyttäjä" (Jes. 42: 14). "Sillä se kansa tai valtakunta, joka ei Sinua palvele, hukkuu" (Jes. 60: 12).

Omaltakin kohdaltani tunnen jotenkin vastuuni siitä, mitä olen näkevinäni Siionin näkökulmasta, katsellessani täältä kaukaa Suomen ja kristikunnan kehitystä. Lähetyssaarnaaja kokee joitakin asioita kipeämmin kuin ehkä kotikentän miehet. Tilanne on eräissä asioissa suorastaan hälyttävä.

Jumalan valtakuntaa vastaan taistellaan. Ajassamme on eräitä suorastaan demonisia virtauksia, joiden alkuperää tahtoisimme tässä tutkia. Teen sen osaksi "ipcha mistabra", jyrkimmässä vastakohtaisuudessaan. En pyri puhumaan erikoisesti ketään vastaan, mutta olisin iloinen, jas voisin viitata Kristukseen niissä kohdin, missä olemme Häntä riisuneet omilla ajatuksillamme. En näe olevani sellaisessa asemassa, että voisin puhua "kirkon puolesta kirkkoa vastaan". Puheenvuoroni on enemmänkin henkilökohtainen tilitys asioista, jotka ovat v a i v a n n e e t mieltä seuratessani kaukaa rakasta kotikirkkoani.

Jos jokin tunnus olisi löydettävissä, ottaisin sen Filippiläiskirjeen 1. luvun 27:stä jakeesta. Siinä puhutaan "yksimielisyydestä" ja "samassa hengessä olemisesta" sekä taistelusta "e v a n k e l i u m i n u s k o n p u o l e s t a". Evankeliumi ja Jumalan pyhä sana esittävät kristillisestä uskosta tietyn kuvan. Tämän uskon p u o l e s t a meidät on kutsuttu taisteluun. Ja juuri tämä evankeliumin mukainen usko on nykyään vaarassa. Vain houkka ja sokea voi kieltää tämän tosiasian. Purkumiehet hyökkäävät evankeliumin uskoa vastaan kirkon sisältä käsin - siksi taistelu evankeliumin uskon puolesta on käytävä kirkon sisällä. Sen tähden tämä puheenvuoro.

kirjoittaja Hellevi Ti Loka 06, 2020 7:14 am

Myyttimiehistä ja heidän pyrkimyksistään

Aikamme pahin sokea pilkku teologian alalla on puhe "myyteistä" ja "myyttien poistamisesta", "Entmythologisierung", jolloin eräät teologit tarjoutuvat aivankuin pelastamaan Uuden testamentin sanoman poistamalla siitä sen, minkä he luulevat olevan luonteeltaan "myyttistä". Mikä jalous! Tämä kurrimaito tarjotaan sitten evankeliumin sijasta.

Jerusalemin hebrealaisen yliopiston Kuolleen meren kääröjä ja Uutta testamenttia luennoiva professori David Flusser sanoi kerran keskustellessamme teologien myyttienpoistamisinnosta: "Entmythologisierung ei ole käytännössä muuta kuin Entrealisierung, siis vieraannuttamista todellisuudesta." Kuitenkin tätä pyrkimystä laajalti kiitellään. Professori Flusser sanoi kerran lempeään tapaansa: "Sen mitä kansallissosialistinen Saksa ei kyennyt tekemään yrittäessään hävittää kristinuskoa maasta, sen tutee varmasti Bultmann saamaan aikaan."

Rudolf Bultmann on vaaraksi kirkolle siinä, että hän vaatii kyllä Uuden testamentin tutkijalta "elämänyhteyttä" tutkimuskohteeseensa, ja loistavana sananselittäjänä hän pyrkii osoittamaan kunkin Uuden testamentin lausuman alkuperäisen taustan, niiden Sitz im Leben'in - mutta toisaalta Bultmann projisoi selityksensä myytti-olettamuksensa lävitse: hänelle evankeliumi on miltei kokonaan hellenistinen "saarna", keerygma. Ja kuten prof. Rafael Gyllenberg tunnustaa kirjassa Teologia etsii suuntaa, "keerygmassa ja siis myös evankeliumeissa julistettu Kristus ei ole historiallinen Jeesus, vaan uskon ja jumalanpalveluksen Kristus.

Uskonnonhistoriallisen tutkimuksen kieltä käyttäen Kristus-julistus oli kulttilegenda ja evankeliumit laajennettuja kulttilegendoja", (s. 44). Bultmann hylkää käytännössä miltei kaiken Jeesuksen historiallisen merkityksen ja evankeliumien keskeisen sanoman, mutta eksistenssifilosofina ja dialektisen teologian asein hän jälleen rakentaa evankeliumin "jäännöksistä" Kristus-keerygmansa, missä itse julistuksesta käytännössä tehdään kristinusko.

Bultmannin mielestä historiallinen Jeesus ja kirkon julistama Jeesus ovat kaksi eri asiaa. Bultmann puhuu kyllä ristin salaisuudesta ja ylösnousemuselämän voitosta, mutta näillä sanoilla on hänen esityksessään toinen merkitys kuin Uudessa testamentissa. Bultmann itse sanoo Uuden testamentin teologiansa alussa: "Jeesuksen julistus kuuluu UT:n teologian edellytyksiin, mutta ei ole osa siitä."

Bultmannin into puhdistaa kristinusko myyteistä on lopulta myös perusteeton - se on eräänlainen kumarrus vuosisatamme alun myyttikeskustelulle. Ja kun kumarrus tapahtuu luterilaisen kirkon teologian nimessä, meidän tulisi vieläkin ehdottomammin hävetä tällaista luopumusta. Tahtoessaan tehdä Uuden testamentin sanomasta reaalisemman, hän on sortunut Entrealisierung'iin, todellisuudesta vieraannuttamiseen. Bultmannin tavoin tulkittu Jeesus puhuu aivankuin sähkösanomatyyliin - vain osa evankeliumeista on Bultmannista Jeesuksen tuotetta.

Myös koko eskatologinen sanoma on steriloitu pois evankeliumeista. Kun aikoinaan Rousseau ihmetteli Jeesuksen opin elimellistä yhteyttä ja suuruutta ja sanoi: "Ystäväni, tuollaisia asioita ei keksitä. Tosiasiat Sokrateesta, jonka olemassaoloa ei kukaan epäile, ovat paljon heikommin perustellut kuin ne, mitkä kerrotaan Jeesus Nasaretilaisesta", ja kun hän totesi, että "olisi paljon vaikeampi selittää useamman miehen yhteissopimuksesta laatineen evankeliumit, kuin että yksi mies on antanut niille aineiston - sillä näiden olisi pitänyt olla suurempia kuin evankeliumien sankarin itsensä", niin nyt arvelee Bultmann alkuseurakunnan saarnaajien yhtäkkiä yltäneen jokseenkin ihmeelliseen viisauteen ja yhtenäisyyteen, vaikkakin evankeliumien opetuslapsien parhaimmistosta esittämä kuva jo kumoaa tällaisen teorian.

Bultmannia saatetaan kiittää "kunnioitettavasta pelottomuudesta" hänen purkaessaan evankeliumia ja pyrkiessään omavaltaisesti "vastustamattoman kokonaisnäkemyksen tarpeen" vuoksi laatimaan "myyttinäkemystään". Bultmannin olettamuksen mukaan alkukirkon synty on a) Jerusalemin äitikirkon ja b) hellenististen seurakuntien keerygman tulosta. Tämän rakennelman perustana on arvelu, että Johanneksen evankeliumi ja monet Uuden testamentin kuvista olisivat syntyneet gnostilaisuuden vaikutuksen alaisina.

Johanneksen evankeliumin prologi ja sen maininta, että kaikki on saanut syntynsä Sanan, logoksen, kautta, vaikutti pitkähkön ajan Bultmannin oppilaissa niin, että Johanneksen evankeliumista tehtiin teologinen torso ja se esitettiin usein epäperäisten eli apokryfisten evankeliumien perään (Ks. esim. Gyllenbergin UT:n johdanto-oppia ss. 175-185).

Mainittakoon tässä, että Johanneksen evankeliumin luonnollisin lähtökohta on juutalainen jokapäiväinen kiitosrukous sellaisista ruoista ja lahjoista, joiden alkuperä ei ole "maasta". Tänäkin päivänä siunataan varsinaisen aterian jälkeen tuodut antimet seuraavasti: "Baruuch attaa Adonai, Eloheinuu Meleck ha-oolam, she-hakkol nihjaa bidvaroo", 'Ole siunattu Sinä Herra, Jumalamme, Maailman Kuningas siitä, että kaikki on tehty Hänen Sanallaan'.

Lisäksi on v. 1947 löydetyissä Kuolleen meren kääröissä nelisen vastinetta *), jotka ilmaisevat: "Sinun Sanasi kautta on kaikki saanut syntynsä ja ilman Sinua ei ole mitään tehty", hoodajoot I: 19. Kyseisten kääröjen vuoksi on gnoosis-teoria Uuden testamentin selityksen lähtökohtana suuresti väistynyt, ja suurin osa teologeista on palauttanut takaisin leikkelemälleen torsolle sen jäsenet.

Reaalisin todistus Bultmannin keerygma-ajatuksen liiallista korostusta vastaan on asia, jonka jokainen maallikkokin voi terveellä järjellä todeta: Kun seuraa Uuden testamentin ainoita saarnaesimerkkejä, jotka ovat Apostolien teoissa, huomaa heti niiden luonteen olevan aivan epähelleeninen. Pietarin, Stefanuksen ja Paavalin puheista on laajat esimerkit Apostolien teoissa, ja ne ovat täysin Vanhan testamentin profetioiden hapattamat.

Ne puhuvat pääasiassa Jumalan sanan lupauksista, Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta, ylösnousemuksesta, syntien anteeksisaamisesta Jeesuksen nimessä sekä viimeisestä tuomiosta. Katso Ap.t. 1: 15-25, 2: 14-40, 3: 12-26, 4: 8-12, 7: 1-53, 10: 34-44, 13: 16-41, 17: 2-3 ja 23-31, 22: 1-21, 26: 2-23. Tuntuisi oudolta ajatella, että samat miehet (esim. Pietari ja Paavali), jotka saarnasivat Apostolien teoissa täysin epähelleenisesti, olisivat toimineet toisessa hengessä vaikuttaessaan evankeliumien keräämiseen ja niiden tulkintaan.

Jumalan Sanasta, logoksesta, joka ilmestyi meille Jeesuksessa, sanotaan kreikaksi: panta di autuu egeneto, 'kaikki on saanut syntynsä Hänen kauttaan' (Ks. Miika 5: 1, Sananl. 30: 4-6, Kol. 1: 16-17 ja Ilm. 4: 11). Juuri samaa kreikkalaista sanontaa toistivat juutalaiset useasti päivittäin siunatessaan eväänsä: "Hakkol nihjaa bidvaroo", 'kaikki on saanut syntynsä Hänen Sanassaan'. Ei tässä ole mitään vierasta hapatusta. Miksi yrittää projisoida Uuden testamentin sanoma aina hellenistisistä käsitteistä unohtaen sen alkuperäisen juutalaisen taustan?

Jos jumaluusopissa olisi kysymys vain yksityismielipiteistä, voisi kirkon sisäiset epäuskon hyökkäykset ohittaa pelkällä olankohautuksella. Mutta on kysymys koko Jumalan valtakunnan työstä ja ihmissieluista. Jos omaantuntoonsa ja Jumalan sanaan pitäytyvän papin on vaiettava Bultmannista, mistä hänen lopulta on lupa huutaa? Ipcha mistabra-sanontaa käyttääkseni tahtoisin sanoa: Bultmann on tyypillinen sabotaas"ihenki kirkon teologiassa. Tämäkin lienee liian kiltisti ja kesysti sanottu.

Juuri Bultmann on iskostanut nuoren teologipalven sydämeen ajatuksen, että Uusi testamentti olisi myyttikokoelma ja että vasta meidän saarnamme, keerygmamme, ja meidän uskomme pätevöittää Uuden testamentin tarkoitukset. Olen tavannut liian monta tällaista nuorta bultmannilaista enkä voi sanoa muuta kuin "vae victis", voi voitettuja.

Apostoli Pietari kirjoittaa toisen kirjeensä ensimmäisen luvun 16. jakeessa: "Sillä me emme seuranneet viekkaasti sommiteltuja taruja tehdessämme teille tiettäväksi Herramme Jeesuksen Kristuksen voimaa ja tulemusta, vaan me olimme omin silmin nähneet hänen valtasuuruutensa."

On murheellista todeta, että Saksassa on nykyään laajoja alueita, joilla raamatulliseen uskoon perustuva avoin julistustyö on käynyt mahdottomaksi. Syynä pidetään bultmannismia. Muuan pappismies kertoi erään liberaalin kirkkoherran kieltäneen luterilaiselta papilta kirkkonsa käytön, koska tämä "vielä uskoi Jeesuksen ylösnousemukseen". "Minä tulen julkisesti varoittamaan seurakuntaani teistä," hän sanoi, "mutta jas olisitte Bultmannin oppilas, voisin kyllä hyväksyä julistuksenne." Ei ole myöskään ihme, että englantilainen piispa John Robinson käyttää Bultmannia astinlautanaan kirjassaan Rehellinen Jumalan edessä.

Näiden miesten eksyttävä voima piilee siinä, että heidän sanottavansa on sokaisevan samankaltaista pienissä yksityiskohdissaan - ero näkyy suurissa pääkysymyksissä. Onko tässä jotakin samaa kuin niissä "yökylväjissä", jotka Matteuksen evankeliumin 13: 25 mukaan kylvivät "lustetta nisun sekaan"? Lusteen ja nisun erohan näkyy vasta korjuuaikana.

Mistä tämä nykyajan teologian myyttikauhu sitten an saanut alkunsa? Käsitykseni mukaan nykyajan "myyteistä puhdistaminen" on suoranaista jatkoa vuosisadan alun mytologisen koulukunnan perusteettomille väitteille, että Jeesus olisi kulttisankari ja myytti. Vaikkakin kyseisen koulukunnan (Karlhoff, Robertson, Smith, Jensen, Drews ym.) päätelmät an histariallisin todistein täysin kumottu, jäi silti myyttikauhu teologien veriin.

Onhan tunnettua, että jos tiettyä asiaa kyllin usein toistetaan, se vähitellen valtaa tajunnan etsien usein vain toisenlaisen ilmenemismuodon. Myytti-sanaa toistettiin vuosisadan alkupuolella niin runsaasti ja siihen tuijatettiin tuijottamistaan, kunnes siitä tuli aikamme teologian sokea piste.

Jeesuksen historiallisuuden epääminen ilmeni julkisuudessa ensimmäiseksi Ranskan vallankumouksen jälkeen 1700-luvun lopulla. Sama ranskalaisella maaperällä syntynyt liikehtiminen jatkui Saksassa 1800-luvun puolivälistä lähtien, jolloin Bruno Bauer lopulta kielsi jopa Jeesuksen historiallisuuden. Huippunsa myyttikeskustelu saavutti vuosina 1910-1911. Syynä tähän väittelyyn oli lähinnä Karlsruhen filosofian prafessorin A. Drews'in kirja Die Christusmythe eli Kristus-taru. Siinä hän väitti kärjistetysti, että "on täydellinen erehdys" ajatella, että kristillisen kirkon kehityksen alkukohtana olisi historiallinen Jeesus.

Mutta kuten usein tapahtuu, vastustus saattaa tuoda muassaan terveellisen käänteen koko keskustelulle. Vapaamielisen juutalaisuuden isä Leo Baeck kirjoitti kirjasessaan Kristus-myyttikysymyksestä (1910), että kristinuskon luotettavuus perustuu kokonaan kysymykseen Jeesuksen historiallisuudesta. Sitä vastoin esim. juutalaisuus hänen sanojensa mukaan voisi elää aatteellisesti, vaikka voitaisiinkin todistaa, että Moosesta ei olisi ollut.

Samalla hän totesi kristityillä olevan aivan toiset mahdollisuudet vastata kyseiseen ongelmaan, jos he olisivat tutkineet "maaperää, jolta kristinusko on kasvanut". Heidän olisi tutkittava Jeesuksen ajan "ajatuksia ja tuntoja" voidakseen löytää varman pohjan Jeesuksen historiallisuudelle.

Parhaana mytologisen koulukunnan vastaisena kirjana pidetään Tukholman ylirabbiinin, prof. Gottlieb Kleinin pientä alkujaan saksaksi ilmestynyttä tutkielmaa Onko Jeesus historiallinen henkilö (1910). Tuossa ylioppilasaikanani rakkaaksi tulleessa, moneen kertaan lukemassani ja toisillekin lainaamassani kirjasessa osoitetaan vääjäämättömästi, miten mieletöntä ja perustelematonta on yrittää selittää Jeesus kulttisankariksi tai myytiksi.

Kirjasen esipuheessa prof. Klein sanoo toivovansa, että hänen esitelmänsä "auttaisi tietämään, että tässä käsiteltävä ongelma ei ole lainkaan ongelma, vaan että rabbinistisista lähteistä käsin tapahtuva Uuden testamentin historian laiminlyöty opiskelu on ainakin osittain aikaan saanut määrätyissä piireissä vallitsevan kaaoksen."

Vedoten Jeesuksen opetusmetodiin, joka on tuttu juutalaisista midrashimeista, ja Jeesuksen keskusteluihin aikansa eri uskonnollisten puolueitten edustajain kanssa sekä temppelin tapoihin, jotka kuvastuvat evankeliumeista, ja mm. Isä meidän -rukoukseen, mikä noudattaa kolmiosaisena, **) seitsemän rukouspyyntöä käsittävänä ja monikon ensimmäisessä persoonassa luettavana aikansa juutalaista hurskasta tapaa, Klein päätyy tulokseen, että Jeesus on todella elänyt omana aikanansa. ***) Saman prof. Klein toteaa Johannes Kastajasta, ylipappi Hannaasta ja Kaifaasta.

Viitaten Apostolien tekojen 5. luvussa (34-39) esiintyvän neuvoston jäsenen fariseus Gamalielin puheeseen prof. Klein tuo valoon useampia Gamalielin lausumia. Pirkei Avoot'issa 5: 17, Gamaliel lausuu mm. sellaista, mikä muistuttaa Ap.t:n antamaa kuvaa hänestä: "Jokainen seurakunta, mikä rakentuu Jumalan nimeen, tutee kestämään, kun taas sitävastoin niillä seurakunnilla, mitkä eivät rakennu Jumalan nimeen, ei ole mitään tulevaisuutta." Apostolien tekojen em. puheessa Gamaliel lausui: "Jos tämä hanke eli tämä teko on ihmisistä, niin se tyhjään raukeaa, mutta jos se on Jumalasta, niin to ette voi heitä kukistaa. Varokaa, ettei teitä ehkä havaittaisi sotiviksi itse Jumalaa vastaan."

Prof. Gottlieb Klein mainitsee kirjassaan myös Ap. t. 15. luvun esittämän ns. apostolien kokouksen eittämättömänä historiallisena tosiasiana, jolle voidaan saada tukea niin Paavalin kirjeistä kuin "juutalaisista asialähteistä". Ja hän jatkaa: "Tähän ei prof. Drews kiinnitä vähintäkään huomiota. Otanpa esimerkin. Drews sanoo: 'Kristinuskon vanhin todistaja, Paavali, ei tiedä mitään historiallisesta Kristuksesta. Hänen ihmiseksi tullut jumalanpoikansa on tarkalleen juutalaispakanallinen vapahtajajumaluus Jeesus' jne.

Tähän voi vastata: Paavalin kirjeestä galatalaisille, joka on Uuden testamentin vanhimpia kirjeitä ja jonka jopa prof. Drewskin joutuu tunnustamaan aidoksi, näkyy selvästi, mitä Paavali tietää historiallisesta Jeesuksesta. Paavali sanoo 4. luvun jakeessa 4: 'Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen, lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan lain alaiset.' Tämä kohta ei salli minkäänlaista symbolista tulkintaa, jok'ainut viittaus myyttiin on poissuljettu."

Keskustellessani kerran vastikään edesmenneen prof. Martin Buberin kanssa hän mainitsi antavansa suuren arvon prof. Kleinin alkukristillistä kirkkoa koskeville tutkimuksille. Em. kirjasensa lopussa Klein viittaa erääseen toiseen tutkielmaansa, Ensimmäinen kristillinen katekismus, ja sanoo: "Olen myös siinä todistanut, että huomattavat ennen temppelin tuhoamista eläneet juutalaiset kirjanoppineet eivät ole ainoastaan selvästi tunteneet Jeesusta henkilönä, vaan he ovat myös melkoisen vakavasti askarrelleet hänen murheellisen kuolemansa parissa. Tulokseni, mihin en ole päätynyt vasta viime kädessä, vaan mikä on syntynyt enemmän kuin kolmen vuosikymmenen uutteran Uuden testamentin historian tutkimuksen hedelmänä, voin tiivistää seuraavasti: kirkkaammin, täsmällisemmin ja persoonallisempaa leimaa kantavammin kuin Jeesuksen oppi on, ei ole talletettu mitään muuta muinaisajan oppia..."

Apostoli Paavali todisti kuningas Agrippan edessä: "Kuningas kyllä, nämä tietää - eiväthän nämä ole missään syrjäsopessa tapahtuneet" (Ap.t. 26: 26).

Liberaaliteologian puheeseen "myyteistä" ei ole lopultakaan mitään todellista syytä - kysymys on vain työhypoteesista, olettamuksesta, johon tahdotaan kaavioida koko kristillinen jumaluusoppi. Tällainen olettamus vie joskus aivan kummallisuuksiin: muuan hollantilainen teologi kirjoitti pari vuotta sitten kirjan, jonka mukaan Apostolien tekojen helluntaitapahtuma ei olisi tapahtunut lainkaan historiassa vaan kyseinen kertomus johtuisi "Luukkaan teologisesta kaavasta".

Mieleen nousee kuva lääkäri Luukkaasta, joka kirjoittaisi Apostolien tekoja toisessa kädessään harppi ja toisessa laskutikku. Tämäntapainen Entmythologisierung on todella Entrealisierung eli todellisuudesta vieraannuttamista. On nyt told helluntaikertomus läpeensä sellainen, että sen "Sitz im Leben" on jokaisen juutalaisuutta vähänkin tuntevan tutkittavissa.

Leo Baeckin mukaan kristinuskon luotettavuus perustuu juuri Jeesuksen omaan elämäntyöhön. Sitä ei voi irroittaa Hänestä. Lutherkin korosti: "Christus universae scripturae scopus est", - vapaasti käännettynä: Kristus on kaikkien kirjoitusten linssi. Uskomme perustuu historialliseen Jumalan ilmoitukseen, ei myyttiin. "Tästä to tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, l i h a a n tulleeksi, on Jumalasta." "Sillä monta villitsijää on lähtenyt maailmaan, jotka eivät tunnusta Jeesusta Kristukseksi, joka o l i l i h a a n t u l e v a; tämä tämmöinen on villitsijä ja antikristus" (1 Joh. 4: 2 ja 2 Joh. 7).

Myyttivillitys on juuri tätä apostoli Johanneksen osoittamaa luopumusta, missä historia, "lihaan tuleminen", kielletään. Näin kielletään yleensäkin kaikki historiallinen tapahtuminen. Ja voiko olla mitään syvemmin juuri historiaan perustuvaa kuin evankeliumi? Kuitenkin apostoli Paavali korosti 1. Korinttolaiskirjeen 2. luvussa, että luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on, sillä se on hänelle hullutus. Se pysyy hullutuksena, vaikka se on kuinka historiaan juurtunut. Apostoli Paavali antaa teologialle uuden avainsanan: "Emme ole saaneet maailman henkeä, vaan sen Hengen, joka on Jumalasta, e t t ä t i e t ä i s i m m e, m i t ä Jumala on meille lahjoittanut" (1 Kor. 2: 12).

Jeesus tiesi, että fariseukset eivät usko häneen, "vaikka joku kuolleistakin nousisi ylös". Usko ei ole historiallisen tapahtumisen mekaaninen seuraus. Mutta usko rakentuu silti historiassa tapahtuneeseen Jumalan ilmoitukseen. Usko on Jumalan lahja. Vain Pyhä Henki voi johtaa meitä siihen, "e t t ä t i e t ä i s i m m e, mitä Jumala on meille lahjoittanut". Tämä Raamatun ymmärtämisen "linssi" avautuu Jeesuksesta Kristuksesta käsin, joka jätti meille "varman ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoisen" sanansa.

*) Ks. kirjaa: Kenenkä te sanotte minun olevan. Kansan Raamattuseuran Säätiö, Hki 1964, ss. 100-108.
**) shevach, tefillaa, hoodajaa,
ylistys, rukous ja kiitos.
***) Ks. Kansan Raamattuseuran Säätiön kustantamaa kirjaa Kenenkä te sanotte minun olevan, Hki 1964, ss. 63-68.

kirjoittaja Hellevi Ti Loka 06, 2020 7:18 am

Saksalainen uskonto esimerkkinä luonnollisen ihmisen uskonnosta

Ihmisellä on kaikkina aikoina ollut viettymys kohennella ja parannella Jumalan omaa ilmoitusta. Nykyaikana tahdotaan puhua "modernille" ihmiselle, vaikkakin on hyvin kyseenalaista, tunteeko tämän päivän sivistynyt ihminen yhtä paljon aikansa kirjallisuutta tai filosofiaa kuin kristinuskon syntyajan roomalaiset ja kreikkalaiset. Tekniikan alalla kehitys on kyllä ollut huimaavaa, mutta henkisesti lienemme yhä samoissa lapsenkengissä kuin kaksi tuhatta vuotta sitten.

On hyvä palata Saksan kulttuurimaassa kolmekymmentä vuotta sitten tapahtuneeseen kehitykseen. Tuskin on mikään kansa osannut niin paljon ulkoa maansa kirjallisuutta ja runoja, ja tuskin on mikään kansa elänyt niin musiikin ja kulttuuririentojen keskellä kuin 20-30-luvun Saksa. Mutta luomisinto ulottui myöskin uskonnon alalle.

V. 1930 loi Saksassa Alfred Rosenberg positiivisen kristinuskon, joka toimi rinnan Leipzigin yliopiston professorin Ernst Bergmannin laatiman saksalaisen uskonnon kanssa. Kummankin liikkeen päämääränä oli "myönteisen kristinuskon" aikaansaaminen. Siinä pantiin viralta "juutalainen Vanha testamentti", "Uuden testamentin ilmeisesti väärennetyt ja taikauskoiset kertomukset" ja luotiin "ajanmukainen" uskontoliike.

Hitler tosin sanoi: "Saksan kirkko ja saksalainen kristinusko on kouristus - joko ihminen on kristitty tai saksalainen; molempia hän ei voi olla." Hänkin sen näki. Tämä kristinuskon "paranteleminen" elää yhä omassa ajassamrne, joten on syytä kuvata tätä 30-luvun uudistusliikettä seikkaperäisemminkin.

Vuoden 1934 alussa ilmestyi Leipzigin yliopiston professorin, tri Ernst Bergmannin kirja Die 25 Thesen der Deutschreligion, ein Katechismus, Saksalaisen uskonnon 25 oppiväittämää, katekismus. Kirjan esipuhe on kirjoitettu jouluaattoiltana. Edellisenä vuonna julkaistiin kolme muuta samaisen professorin laatimaa Saksan kansallista heräämistä ja uutta saksalaista maailmankuvaa käsittelevää kirjaa.

Näistä merkittävin lienee ollut Saksalainen kansalliskirkko -niminen teos. Näissä kirjoissa kuvastui "heräävän Saksan urkujen crescendo", nousukohta, lainataksemme silloisten arvostelijoiden tuntoja - tosin tämän musiikkiteoksen loppu, finaali, soitettiin sittemmin Nürnbergin oikeudenkäynnissä vuosina 1945-1946.

Kun yhä vieläkin, 20 vuotta kansallissosialistisen Saksan kukistumisen jälkeen, etsitään sodanaikaisten julmuuksien pääsyyllisiä, olisikohan syytä hakea silloisen katastrofin perusteita siitä luopumuksesta, mikä kuvastuu myös saksalaisesta uskonnosta. Saksalaisen uskonnon esittämä kuva voidaan myös projisoida oman aikamme hengellisiin ongelmiin. Tällöin aikamme muotiajattelu joutuu uuteen outoon valoon.

Professori Ernst Bergmann loi saksalaiselle uskonnolle oman tunnustuksensa, joka tosin ei sisälly hänen katekismukseensa. Tunnustuksella oli juhlava nimi, Confessio Germanica tai Deutschapostolikum. Uuden uskonnon sisällys oli seuraava:

"Minä uskon saksalaisen uskonnon jutnalaan, joka vaikuttaa luonnossa, korkeassa ihmishengessä ja hänen kansansa (Saksan) voimassa ja hätäauttajaan kristukseen, joka taistelee ihmissielun jalouden puolesta ja Saksaan, uuden ihmiskunnan kehitysmaahan."

Saksalainen uskonto liittyi läheisesti saksalaiset kristityt -nimiseen liikkeeseen, jonka tarkoitus oli muodostaa myönteinen kristinusko, mikä vastaisi "saksalaisen rodun sankarillista hurskautta ja Luther-henkeä". Siksi oli taisteltava rotujen sekoitusta vastaan.

Erityisesti he näkivät tällaisen vaaran juutalaislähetyksessä, koska se toi vierasta verta kansan riveihin. Ulkolähetys ja tavallinen sisälähetys olivat sitävastoin siedettäviä, koska ne edustivat tekojen kristillisyyttä. Uuden uskonnon perustana oli uusi käsitys saksalaisen rodun ja Saksan kansan kyvystä luoda uusi ihmiskunta. Korkeatasoinen ihmishenki ja ihmissielun luontainen jalous olivat uuden kehityksen takeena.

Millainen oli sitten tämä uusi hengellinen liike yksityiskohdiltaan? Siihen antaa vastauksen edellämainitsemamme saksalaisen uskonnon katekismus.

Ohjelmakirjansa pääkappaleiden alkuun prof. Bergmann on liittänyt saksalaisten ajattelijoiden mietelauseita. Ensimmäinen pääkappale "Saksalaisuskonnon luonne", alkaa Schleiermacherin sanalla: "Uskontoa ei ole henkilöllä, joka uskoo pyhään Raamattuun, vaan niillä, jotka eivät sitä tarvitse vaan voisivat hyvin itsekin sellaisen luoda."

Myöhemmin esitetään Schellingin ajatus: "Minä olen jumala, jota luonto povessaan tuudittaa." "Sankarillisen saksalaisetiikan" pääkappale alkaa Ernst Moritz Arndtin iskulauseella: "Jumala, joka on luonut teräksen, ei tahdo orjia." Ja viimeistä "Saksalaisen kansalliskirkon uskonnollista symboliikkaa" esittävää pääkappaletta edeltää Angelus Silesiuksen ajatus: "Pysähdy, mitä kuuletkaan? Taivashan on sinussa. Jos etsit Jumalaa muualta, tulet tyystin pettymään."

Saksalaisen uskonnon teesit herättivät luonnollisesti julkisiakin vastalauseita. Mutta toisaalta niiden väittämät sopivat erinomaisesti 30-luvun saksalaiseen ajatteluun, viehättäen rohkeudellaan ja uutuudellaan. Tahdomme ohessa esittää nämä väittämät sellaisinaan, valiten laajasta aineistosta sen, mikä oli erityisen luonteenomaista tälle liikkeelle.

1. teesi: "Saksalaisella on oma uskontonsa, mikä kumpuaa elävänä hänen tyypillisestä katsomuksestaan, tuntemuksestaan ja ajattelustaan. Kristinusko on olemukseltaan vierasta saksalaiselle siksi, että se perustuu olennaisesti itämaiseen ajatteluun ja vanhan ja uuden liiton juutalaisten pyhiin kirjoituksiin. Se on miltei kaikissa kohdin vastakkaista germaaniselle siveellisyyden ja moraalin käsittämiselle. - - Vain intoutuneen taistelun kautta kristillisen maailmankatsomuksen keskiaikaisia, luontoa ja todellisuutta vihaavia voimia vastaan voisi germaanis-saksalainen 'uuden ihmiskunnan sivistyskansa', kuten Fichte on lausunut, täyttää korkean sivistystehtävänsä."

2. teesi: "Saksalainen uskonto on se ajanmukainen uskonnon muoto, minkä me saksalaiset tahtoisimme saada, jos meidän suotaisiin kehittää tänään häiriöttä omaa laatuamme vastaava kotimaanuskonto. - Jokainen luova kansa ja jokainen elävä aika luovat Oman uskontonsa, missä heijastuvat ajanmukaisessa ja aikaan sopivassa muodossa sen ikuiset arvot. - - Emme voine välttää, että sillä on ymmärrettävä johdonmukaisesti kristinuskosta vapautunutta uskonnonmuotoa."

3. teesi: "Tämän päivän saksalainen tarvitsee tervettä ja luonnollista uskontoa, mikä tekee hänestä urhoollisen, hurskaan ja voimakkaan taistelussa kansan ja isänmaan puolesta. Tällainen uskonto on saksalainen uskonto. - - Tällä uskonnolla ei ole sairaus- ja suvunheikkousilmiöitä.

Kristinusko on toista laatua, se on epäterveen ja luonnottoman lopunaikojen uskonnon ilmentymä. Se syntyi 2000 vuotta sitten sairaan, väsähtäneen ja epätoivoisen ihmiskunnan sydämessä, jotka olivat menettäneet uskon elämään, jotka halveksivat maailmaa ja odottivat Kristuksen tuloa ja maailmanloppua.

- - Saksalainen uskonto - pyrkii tarttumaan tämänpuoleisiin ja reaalisiin ongelmiin ja voittamaan ne. Filosofi Fichte nimitti omaa uskontoansa 'iloisen oikeintekemisen uskonnoksi' - - tämä uskonto ei halveksi maailmaa, luontoa, ruumista ja sukupuolisuutta - - eikä ristiinnaulitse lihaa. Siksi saksalaista uskontoa voidaan kutsua luonnon ja elämän uskonnoksi, vastakohtana askeettiselle kristilliselle maailmastapakouskonnolle jne."

4. teesi: "Saksalainen uskonto ei tunne opinkappaleita, sillä se on uskonto. - - Uskonopit ovat käsitevoimistelua eivätkä uskontoa - - siksi puhumme saksalaisessa uskonnossa korkeasta uskosta ihmiseen, mikä perustuu maailman tosiasiain avoimeen tunnustamiseen. - - Odin, eräs germaanisen pakanauskonnon jaloimmista jumalahahmoista, oli tietämyksen jumala. Hän suhtautui avoimin silmin kaikkeen tietämiseen hyläten uskonmääreet ja -opit."

5. teesi: "Saksalainen uskonto ei ole mikään ilmoitususkonto kristillisessä mielessä. Se perustuu enemmänkin luonnolliseen jumalallisten voimien ilmoitukseen maailmassa ja ihmishengessä. - - Meidän jumalansanamme kaikuu kirkkaana ja selvänä sydämissämme.

Sinne on 'pyhä kirjamme' kirjoitettu, tuo 'kolmas testamentti', josta jo Mestari Eckart puhuu. Onhan suurinta mielettömyyttä, että Kantin ja Goethen kansa lainaisi ilmoituksiansa juutalaisilta. - - Nykyaikana erikoisesti on mielettömyyden huippu, että juutalaisten kirjoituksia tulisi pitää edelleen uskontomme ainoina kelvollisina ilmoitus- ja evankeliumikirjoina."

6. teesi: "Saksalainen uskonto on täydellinen uskonto. Sillä ei ole mitään tekemistä vapaa-ajattelun, jumalattomuuspropagandan ja uskonnonpilkan kanssa. Me oikeaoppiset saksalais-uskonnolliset olemme myönteisen uskonnon maaperällä.

- - Saksalainen uskontoliike tosin hylkää kristinuskon vierasperäisenä, mutta vain asettaakseen sijalle aidon saksalaisen hurskauden ja jumalallisen omaa laatuamme vastaavan tuntemisen. - - Siksihän juuri monet hurskaat saksalaiset pakenevat nykyään kristillisistä kirkoista, koska siellä on puke Siionista ja Saalemista, Daavidin Pojasta ja Aabrahamin siemenestä. - - Missä kristinusko lakkaa, siinä alkaa meidän uskontomme.

Usko persoonalliseen Jumalaan, ilmoitukseen ja pelastukseen on taikauskoa, mutta ei uskontoa. -Uskontomme ei ole enää kansainvälistä kristinuskoa, mikä ei kyennyt estämään Versailles'n rauhanpäätöksiä. Uskontomme kasvaa tänään elävänä, suurena, pyhänä ja hehkuvana kaipuuna meissä, sammuttaakseen tuhatvuotisen saksalaisen kärsimyksen ja sovittaakseen, mitä juutalais- ja kristillishenkinen vierasperäinen uskonto on rikkonut germaanista sielua vastaan."

7. teesi: "Saksalainen uskonto ei ole kirkon vihollinen. Se pyrkii luomaan saksalaisen kirkon kansallis-uskonnolliselle pohjalle. - -Luther irroitti Saksan kirkon kansainvälisestä paavinkirkosta, mikä ei ole suinkaan vähemmän rohkea toimenpide kuin nykyinen Saksan kirkon irroittaminen kristillisestä ajattelusta ylipäänsä, mihin me saksalais-uskonnolliset pyrimme.

Me korvaamme siksi tässä toisessa ja lopullisessa kirkkoreformaatiossa katolisen ja protestanttisen kirkon Saksalaisella kirkolla saksalais-uskonnollisine oppeineen ja saarnoineen; samoin saksalaisella uskonnolla tulisi olla oma kultti- ja seurakuntaelämä, uskonnollinen kouluopetus ja saksalais-uskonnollisten puhujien koulutus, oma sielunhoito ja sosiaalityö sekä saksalaisen uskonnon jumaluusopilliset tiedekunnat ja seminaarit yliopistoissa.

Saksalainen uskonto ei siis pyri olemaan kirkoton. Päinvastoin: se vaatii ja edistää kirkollista elämää. - - Luther saattoi voittaa Rooman vain Kristuksen kanssa. Ja niin me tämän päivän saksalaista uskoa tunnustavat uskomme, että kirkko voidaan voittaa vain kirkon kautta (vrt. sabotaasihenkiin Matt. 11: 12) . Kaikki muut tiet ovat haihattelua. Tule siis tykömme, sinä saksalainen pastori, joka olet sisimmässäsi vieraantunut juutalais- ja kristillishenkisestä muukalaisuskosta ja tunnet itsesi sydämeltäsi saksalaiseksi. Tule koko seurakuntasi kanssa ja auta rakentamaan saksalaista kansanuskontoa ja kansalliskirkkoa."

Olemme tähän mennessä käsitelleet vasta vajaan kolmanneksen saksalaisen uskonnon väittämistä. Seuraava pääkappale koskettelee saksalaisen uskonnon jumalaoppia, kolmas "saksalaisen uskonnon sankarillista saksalaista siveysoppia", ja lopulta puhutaan kirkko-opista ja kirkollisista juhlista.

Pienenä esimerkkinä voisi mainita, että jouluna oli tarkoitus puhua syntyvyydestä ja lapsissa vaikuttavasta uudesta elämästä, keväällä taas esiin purkautuvista kevään voimista; keskikesällä olisi ollut "keskikesän auringon juhla" ja syksy olisi pyhitetty kuolemanajatukselle, jolloin kansa kunnioittaisi kaatuneita sankareitaan. Kaikki oli tarkoitus toimittaa juhlallisesti ja taiteellisesti, useinkin metsissä ja vuorenkukkuloilla. Kasteen sijaan tuli nimivihkimys. Saksalainen uskonto hoitaisi kansaa kehdosta hautaan, jolloin vielä toimitettaisiin kuolleitten vihkimys.

Saksalainen uskonto tahtoi taistella erikoisesti syyllisyydentuntoa vastaan. "Voimme sanoa: vain se tekee syntiä, joka uskoo syntiin. Ja edelleen voimme sanoa: suurin synti ihmiskuntaa kohtaan oli juutalais-kristillinen syntiusko." "Joka antaa anteeksi syntejä, pyhittää synnin. Syntien anteeksiantamus kaivaa maata uskonnollisen siveysopin alta ja turmelee kansan moraalin" (16. teesi) . Ja tämän jälkeen sanotaan: "Hedelmistään to heidät tunnette." Prof. Bergmann ei ollut vielä nähnyt kansallissosialistisen Saksan keskitysleirien hedelmiä, mikä johtui kristillisen ihmisyysopin hylkäämisestä.

"Saksalais-uskonnollinen ei ole Jumalan orja, vaan itsessään olevan jumalallisen herra - -" "Saksalainen uskonto ei anna mitään lunastusta elämästä, vaan vain lunastuksen elämää varten. - Oikea pelastus tuntee ennen syntymää (rodullisesti) tapahtuneen vaarinoton." "Kerran on tuleva päivä, jolloin Beetel ja Betesda unohtuvat, koska kaikki sairaat ja perinnöllisiä vikoja omaavat ovat kuolleet sukupuuttoon ja on vain terveitä ja iloisia ihmisiä." "Me emme tahdo enää vain uskoa Kristukseen, me tahdomme itse olla kristuksia ja toimia kristuksina."

Saksalainen uskonto ei tuntenut oppia sielunvihollisesta ja pahasta. Sen tähden prof. Bergmann sanookin ironisesti: "Siksi tulee jokaisen - pysyä visusti erossa Raamatusta ja kristinuskosta, sillä tässä uskonnossa on saatana." - - "Kaksi tuhatta vuotta on ihminen etsinyt jumalaa tämän maailman tuolta puolen - - eikö ole jo aika löytää Jumalan tosi asumaseutu maailmasta, minkä saksalaisen uskonnon usko korkeaan ihmishenkeen osoittaa."

Viitaten kymmeneen käskyyn prof. Bergmann sanoo kristillisen siveysopin olevan "kiusallinen, osittain laadultaan vieras (artfremd) ajatellen kansallissosialistista siveysoppia, ja osittain sitä täytyy pitää lapsille sopimattomana (6. käsky) ". "Siksi onkin saksalaisen uskonnon tunnuslause: irti Roomasta ja Jerusalemista - - Pyhää meille on oma kotimaamme, ikuista meille on kansamme ja jumalallista se, mitä tahdomme rakentaa."

Tyypillinen esimerkki Bergmannin ajattelusta on myös hänen sanansa: "Saksalainen uskonto tuntee siksi eräällä tavalla Kristuksen ilman kärsimystä, ja näin hän on meille korkean ja jumalallisen inhimillissankarillisen hyveellisyyden esikuva - -"

Prof. Ernst Bergmann korostaa kirjassaan kymmeniä kertoja sanoja "usko ihmiseen" ja "korkea ihmishenki". Niinpä hänen pitääkin laatia kokonainen teesi välttääkseen sellaisen vaikutelman syntymisen, että ihmisestä tehdään jumala. Samoinhan hän yritti teesissä n:o 7 todistaa, että saksalainen usko ei ole kirkon vihollinen. Toisaalta hän väitti, ettei hänen uskontonsa tuntisi oppeja, ja silti hän puhuu "saksalais-uskonnollisista opeista" ja "saksalaisen uskonnon jumaluusopillisista tiedekunnista".

Samantapainen epäjohdonmukaisuus kuultaa teesistä 11: "Ihminen ei ole jumala. Mutta hän on jumalan syntymisen maaperä. Ihmisessä jumala syntyy ja kasvaa - - Siksi saksalainen uskonto on korkean ihmisuskon uskonto." Tämä ihminen on Leistungsmensch eli suorituskykyinen ihminen. Ja Bergmann toivoo: "Ehkäpä kolmannen valtakunnan nuorentuneessa Saksassa alkaa ihmisen uusi jumala-aika maan päällä."

Miksi olemme ottaneet käsiteltäväksemme tämän saksalaisen uskonnon? Sehän an pudonnut ohjelmistosta tavallaan jo esittelyvaiheessa. Onko tällä liikkeellä enää mitään sanomista "taivasten valtakunnan" vastaisessa taistelussa? - On, ja paljonkin.

Emme voi valitettavasti sanoa muistosanoja saksalaiselle uskonnolle - sen nimikilpi on kenties muuttunut, mutta sen kylvö itää yhä. Vaara ohi-merkki voisi johtaa siihen, että oma sukupolvemme eksyisi samantapaisiin korostuksiin ja lankeaisi "klippaa-teologiaan". Tämä muotisuunta voi todella vaikuttaa kirkkoon kirkon kautta. Se voi muuttaa hengellisen julistuksen niin, että koko kristillinen usko luiskahtaa pinnallisiksi ihmismielipiteiksi.

Mestari Eckartin "kolmas testamentti", oman sydämemme epävakainen liikehtiminen, voidaan leimata Jumalan sanaksi. "Taivashan on meissä." Eihän nyt told nykyajan ihminen, joka on "itsessään olevan jumalallisen herra", voi orjallisesti seurata kirjoitettua sanaa. Eihän kaksituhatta vuotta sitten elänyt mies voi "enää nykyaikana" olla "kaikessa" oppaanamme.

Psykologiakin usein varottaa väärästä syyllisyydentunnosta. Pahasta ja sielunvihollisesta puhuminen on aikansa elänyttä. Miksi puhua nyt "uuden heräävän aikakauden kynnyksellä" vielä jostakin sijaissovituksesta? Tunnemme kyllä "Kristuksen ilman kärsimystä". Ihmissieluhan on lopulta jalo, sitä tulee vain ohjata oikein. Pitää "uskoa ihmiseen".

Miksi ristiinnaulita lihaansa? Kyllähän me jumalanpalveluksiin tulisimme, kunhan vain sitä kohennettaisiin taiteellisesti ja löydettäisiin oikea symboliikka ja oikeat ilmaisumuodot kirkon edustamille hyveille. Tarvitsemme "toista ja lopullista kirkkoreformaatiota". "Pois opinkappaleet", elämästähän on kysymys.

- Tämäntapaista "luonnollisen uskonnon" kieltä on viimeisen viiden vuoden aikana ilmestynyt yhä enemmän kotimaan nasevuutta ja fiksuutta palveleviin hengellisiin lehtiin- Lisäksi nykyajan kiltti kristitty on unohtanut pahastumisen taidon. Vaikka joku kirjoittaisi jopa karkeastikin Jumalan sanan vastaisia ajatuksia, hyvin harvoin hän saa siitä nuhteita kirkon ylimmältä johdolta. - Nuhteet jätetään yksityisten hyvää tarkoittavien henkilöiden tehtäväksi ja he tällä tavoin ajan mittaan vain pilaavat oman nimensä - kunnioitan heitä! Itse asia ei kuitenkaan tule näin hoidetuksi.

Armoitetut piispamme voisivat paljon useammin puuttua opillisesti harhauttaviin ja Raamatusta poikkeaviin lausuntoihin; heillä on paremmat edellytykset hoitaa ne oikeaa rakkautta ja taitoa osoittaen. Erään lähetyssaarnaajan rouvan mielestä meidät papit saisi usein määrätä pariksi vuodeksi kansalaiskouluun, jotta oppisimme hienovaraisen kristillisen käytöksen alkeita.

Meidän tulisi todella rukoilla, että jumala antaisi kirkkoomme sellaisia maallikoita, jotka pitäisivät ymmärtäväisen rakkauden asein meitä pappeja lujilla ja vaatisivat meiltä sanaan perustuvaa ja sanassa pysyvää sanomaa. Hyvin helposti "mukaudumme tämän maailmanajan mukaan", ja meidän oppimme vesittyy "luonnollisen ihmisen uskoksi" - tarjoamme "kuoria" ytimen sijasta.

"Älkää antako monenlaisten ja vieraiden oppien itseänne vietellä - -" "- - vaeltakaa H ä n e s s ä, juurtuneena H ä n e e n ja H ä n e s s ä rakentuen ja uskossa vahvistuen - katsokaa, ettei kukaan saa teitä saaliikseen järkeisopilla ja tyhjällä petoksella, pitäytyen - - maailman alkeisvoimiin eikä Kristukseen" (Hebr. 13: 9 ja Kol. 2: 6-8.

kirjoittaja Hellevi Ti Loka 06, 2020 7:23 am

Teologian tragedia -Dietrich Bonhoeffer

Kristitty on kutsuttu taisteluun "evankeliumin uskon puolesta", Fil. 1: 27. Tässä taistelussa on jokaisella vaaransa erehtyä harhaiskuihin ja haja-ammuntaan. Silti ihmiset ovat yleensä taipuvaisia henkilökulttiin. He tekevät johtajistaan tabuja, joihin ei saa koskea ja joita ei saa arvostella. Kaikki kristinuskon suurmiehet ovat kuitenkin olleet erehtyväisiä ja vianalaisia. Voisi miltei sanoa: "Mitä suurempi mies, sitä suurempi varjo." Lutherin pahimpia varjoja olivat hänen malttamattomat ja katkerat sanansa juutalaisista. Näitä levitettiin 30-luvun Saksassa lentolehtisten avulla miltei tehdasmaisesti.

Monet juutalaiset tuntevat Lutherin vain näistä kansallissosialistien prapagandakirjasista, vaikka toisaalta voisi kerätä mitä laajimman aineiston Lutherin myönteisistä lausumista; jopa kuolinvuoteellaan hän rukoili juutalaisten puolesta. Rakkaus ilmenee usein ambivalenttisena, hyvin voimakkain vastakohtaisin tunneilmaisuin.

En kuitenkaan voi mitenkään ymmärtää kantaa, jonka muuan Tanskan Løgumsklosterin luterilaisilla juutalaisasian neuvottelupäivillä esiintyvä tohtori esitti: "Luther oli patologinen potilas." Luther oli ennenkaikkea mieskohtainen kilvoittelija. Hän eli yksin Sanasta ja yksin uskosta. Vain jos onnistumme omassa elämässämme omistamaan päivittäin 2-3 tuntia rukoukselle ja sanan tutkistelemiselle, voimme ymmärtää Lutherin suuruutta. Meidän aikamme tuntee monia merkittäviä sanantaitajia, mutta tuskin siinä elää ketään, joka yltäisi hebrealaisen Vanhan testamentin ja kreikkalaisen Uuden testamentin elävässä tuntemisessa Lutherin tasolle.

Jos Luther eläisi meidän aikanamme, hän varmaan murtautuisi nykyisen teologian kahleista ja viitoittaisi tien takaisin sanan keskeisin ongelmiin. Mutta varmaan hän myös voimakkaana luonteena lausuisi ajatuksia, joita "tietämättömät ja vakaantumattomat vääntävät kieroon niinkuin muitakin kirjoituksia, omaksi kadotuksekseen" (2 Piet. 3: 16). Tässä juuri piilee teologian tragedia: demonihenget etsivät joka ainoan tilaisuuden taistellakseen kristinuskon perustotuuksia vastaan.

Sama tragedia taistuu nykyään Dietrich Bonhoefferin elämäntyön tulkinnassa. On järkyttävää todeta, miten Bonhoefferin keskitysleirin paineessa kirjoittamista irrallisista ajatuksista on tehty "täysi-ikäisen maailman" ja "uskonnottoman kristinuskon" rakennelma, mikä on sisäisesti aivan vieras miehen muissa yhteyksissä esittämälle kristillisen uskon kuvalle.

Mutta kun valjastetaan yhteen keskitysleirin kiusoissa hämääntynyt Bonhoeffer, myyteistä puhuva Bultmann ja kulttuuriekspertti Tillich, ja kun kaikkia ymmärretään sopivasti väärin, saadaan lopputulokseksi piispa Robinsonin kirja Rehellinen Jumalan edessä. Miten voisi muuten ollakaan. Korkeakirkollisen näkemyksen omaava pappi muistuttaa tietyssä mielessä nykyajan ihmisen jumalaa: kuutena päivänä viikossa häntä ei näy, ja sunnuntaina hänet ymmärretään väärin. Kaukana on apostoli Paavalin lähtökohta "Minä tunnen hänet, johon minä uskon". Juuri tämä ajan hengen muutos on aikamme tragedia.

Dietrich Bonhoeffer, jonka kuolemasta oli kulunut kaksikymmentä vuotta 9. päivänä huhtikuuta, on näinä kahtenakymmenenä vuotena (1945-1965) noussut yhä enemmän ei vain teologien vaan myöskin tavallisen kansan tietoisuuteen. Kuluva vuosi 1965 on monissa Amerikan teologisissa semmaareissa pyhitetty Bonhoefferin muistolle ja tuotannolle.

Eikä ihme: miestä voi mainostaa tennistähtenä, retkeilijänä, pianistina, runoilijana ja - marttyyrinä. Bonhoeffer ehti toimia Espanjassa, Yhdysvalloissa, Englannissa, Sveitsissä ja kotimaassaan Saksassa. Piispa Robinson kutsuu Bonhoefferia "jälki-kristillisen ajan Johannes Kastajaksi". Bonhoefferin katapulttimainen nousu teologian taivaalle johtuu myös hänen henkilökohtaisesta ystävyyssuhteestaan kahteen aikamme suureen teologiin, Karl Barthiin ja Reinhold Niebuhriin. Jälkimmäinen kuvaakin Bonhoefferin elämää "uudenajan Apostolien tekoihin" kuuluvana.

Bonhoefferin elämä todistaa koruttomasta laskelmoimattomasta miehuudesta. Kaksi päivää Hitlerin valtaannousun jälkeen, tammikuun 30:ntenä 1933, oli Bonhoefferilla radiosaarna. Kumartamatta lainkaan uutta valtakunnankansleria Bonhoeffer varoitti kansaa henkilökultista. "Se on epäjumalanpalvelua", hän sanoi. Radiolähetys katkaistiin kesken.

Myöhemmin samana vuonna Bonhoeffer nosti äänensä positiivisen kristinuskon ja saksalaisen uskonnon edustajia vastaan näiden asettuessa palvelemaan "rotumetafysiikan jumaluutta". Kysymyksessä olivat uudet ei-arjalaisia vastaan suunnatut lakiehdotukset. Bonhoeffer sanoi näiden olevan "evankeliumin hengen äärimmäistä pettämistä". Kun sitten juutalaisten painostus jatkui, hän julisti, että kirkon oli mahdotonta jatkaa hurskaasti omassa tehtävässään, jos se vaikeni juutalaisten kohtalosta. "Vain niillä, jotka huutavat juutalaisten puolesta, on oikeus yhtyä gregoriaanisiin kirkkolauluihin." Vuoden lopulla taistelun kiihtyessä Bonhoeffer katsoi parhaaksi jättää yliopistovirkansa ja siirtyä Lontoon saksaa puhuvan väestön sielunhoitajaksi. Hänen ystävänsä Karl Barth sanoi häntä silloin rintamakarkuriksi.

Bonhoeffer tosin jatkoi tunnustuskirkon taistelua Englannista käsin. Hän oli suuresti kiinnostunut Mahatma Gandhin passiivisen vastarinnan ja ilman väkivaltaa tapahtuvan vallankumouksen teorioista. Hän jopa suunnitteli pyhiinvaellusta Intiaan. Tämä pasifistisiin ajatuksiin johtanut vaihe päättyi siihen, että Bonhoeffer palasi takaisin Saksaan huhtikuussa 1935 ystäviensä kutsusta. Kesäkuussa 1939 hän vielä teki Yhdysvaltoihin kuukauden vierailun, jonka hän ajatteli kestävän 2-3 vuotta. Mutta velvollisuus kutsui hänet kansansa pariin. Tästä hän kirjoitti ystävälleen Niebuhrille: "Minun tulee elää tämä kansallisen historiamme vaikea kausi yhdessä Saksan kristittyjen kanssa. Saksan kristityt tulevat kohtaamaan hirvittävän vaihtoehdon joko tahtoa kansakuntansa häviötä, jotta kristillinen kulttuuri jäisi eloon, tai tahtoa kansansa voittoa ja siten kulttuurimme tuhoa.

Tiedän, mikä vaihtoehto näistä kahdesta minun tulee valita, mutta en voi tehdä tätä valintaani ollen itse turvassa." Myöhemmin, vieraillessaan v. 1941 Genevessä, Bonhoeffer ilmaisi hylänneensä passiivisen vastarinnan. Tällöin hän sanoi: "Jos me nykyään julistamme olevamme kristityitä, meissä ei ole mitään sijaa omanvoitonpyynnille. Hitler on antikristus. Siksi meidän tulee jatkaa työtämme ja eliminoida hänet - -." Lopulta tämä tragedia johti Bonhoefferin Hitlerin vastaiseen salaliittoon ja Flossenbürgin linnanpihalle, jossa hänet teloitettiin Himmlerin suoranaisesta käskystä 9. päivänä huhtikuuta 1945.

Sama vastakohtaisuus, mikä näkyi Bonhoefferin kehityksessä pasifistista aktiivisen vastarinnan mieheksi, on nähtävissä myös hänen teologiassaan: toisaalta Bonhoeffer oli varhaisemmassa vaiheessaan suorastaan pietistinen - hän lähti arkielämän keskellä tapahtuvasta "Kristuksen sisäisestä kokemisesta". Tässä vaiheessaan hän korosti kristillisen hartauselämän tärkeyttä, rukousta, rippiä, sananlukua ja virsihartauksia. Jumalan armo ei saanut jäädä "halvaksi armoksi", sen tuli vaikuttaa todellista Kristuksen seuraamista uskovan elämässä.

Erikoisesti v. 1937 kirjoitettu kirja Die Nachfolge, Kristuksen seuraaminen, on antanut pietistisiä herätteitä eräille Israelin juutalaiskristityille. Toisaalta kuitenkin Bonhoeffer myöhemmin käänsi aseensa individualistista, yksilön pelastukseen tähtäävää julistusta vastaan. Hänen mielestään Bultmann ei ole mennyt liian pitkälle myyteistä puhdistamisessaan. Pitäen itseään liberaaliteologina Bonhoeffer pani kysymysmerkin useaan keskeisesti raamatulliseen opetukseen. Entinen kristuskeskeisyys muuttui puheeksi ihmisen itsehallinnosta, autonomiasta, hengellisessä elämässä. "Täysi-ikäiseksi tullut maailma" voi tulkita uskonnolliset käsitteet "uskonnottomasti", käyttämättä "Jumalaa" työhypoteesinaan.

Tämä Bonhoefferissa tapahtunut muutos vastakohdasta toiseen on syvästi traaginen. Eräät saksalaiset ovat näkevinään Bonhoefferissa kolme kehitysvaihetta: tunnustuskirkon Bonhoefferin, kulttuuriprotestantismia edustavan Bonhoefferin ja täysi-ikäisen maailman Bonhoefferin. Mielestäni kuitenkin tämä sisäinen muutos näkyy parhaiten hänen varhaisemmasta ja myöhäisemmästä tuotannostaan, ja silloin riittänee vanha tuttu sotilaallinen "jako kahteen".

Tuskin on löydettävissä monta kristuskeskeisempää kirjaa kuin Bonhoefferin Finkenwaldessa v. 1939 kirjoittama Gemeinsames Leben, Kristillinen yhteiselämä (julk. S.L.S. 1962). Kirja perustuu salaisen teologiseminaarin yhteisiin kokemuksiin tuossa Finkenwalden parinkymmenen miehen käsittävässä "protestanttisessa luostarissa". Kenties juuri yhteinen rukous ja yksityinen raamatunluku ja mietiskely aiheuttivat sen, että Kristillinen yhteiselämä suorastaan huokuu Kristuksen läsnäolon pyhittämää hengellistä viisautta, mitä ei voi jäljitellä - se syntyy vain todellisesta Vapahtajan kohtaamisesta.

Näin puhuu Bonhoeffer varhaisemmassa vaiheessaan: "Kristillinen yhteys on yhteyttä Jeesuksen Kristuksen kautta ja Jeesuksessa Kristuksessa. Ei ole kristillistä yhteyttä, joka olisi enemmän, eikä sellaista, mikä olisi vähemmän kuin tämä. Lyhyesti, yhdestä ainoasta kohtaamisesta monivuotiseen jokapäiväiseen yhteyteen saakka kristillinen yhteys on vain tätä. Kuulumme toisillemme yksinomaan Jeesuksen Kristuksen kautta ja hänessä.

Mitä tämä tarkoittaa?

Ensinnäkin sitä, että kristitty tarvitsee toista kristittyä Jeesuksen Kristuksen tähden.

Toiseksi sitä, että kristityt pääsevät toistensa luo vain Jeesuksen Kristuksen kautta.

Kolmanneksi sitä, että me olemme Jeesuksessa Kristuksessa valitut, ajassa vastaanotetut ja iankaikkisuuksiin yhdistetyt."

- "Se mitä joku on kristittynä, olkoon miten harras ja hurskas tahansa, ei kelpaa yhteytemme perustaksi, vaan ainoastaan se, mikä on lähtöisin Kristuksesta, ratkaisee veljeytemme. Yhteytemme nojaa yksinomaan siihen, mitä Kristus on tehnyt meidän kummankin puolesta."

- "Kristilliselle veljeydelle on ennen muuta tärkeää, että ollaan alusta pitäen selvillä: ensiksikin siitä, että kristillinen veljeys ei ole ihanne, vaan jumalallinen todellisuus; toiseksi siitä, että kristillinen veljeys on hengellinen eikä sielullinen todellisuus."

- "Kristillinen veljeys ei ole ihanne, joka meidän olisi toteutettava, vaan se on Jumalan Kristuksessa luoma todellisuus, josta pääsemme osallisiksi. Kuta selvemmin opimme tuntemaan, että kaiken yhteytemme perustana, voimana ja lupauksena on yksin Jeesus Kristus, sitä rauhallisemmin opimme ajattelemaan omaa yhteisöämme ja rukoilemaan ja toivomaan sen puolesta."

- "Hengellisessä yhteydessä halhtsee yksin Jumalan sana, sielullisessa yhteydessä sanan rinnalla on lisäksi erikoisvoimia, kokemuksia, suggestiivis-maagisia taipumuksia omaava ihminen. Edellisessä on yhteen liittäjänä vain Jumalan sana, jälkimmäisessä sitovat sen ohessa myös ihmiset itseensä. Edellisessä on kaikki valta, kunnia ja herruus luovutettu Pyhälle Hengelle, jällkimmäisessä on etsimisen ja harrastuksen tavoitteena omakohtaiset valta- ja vaikutuspyyteet --."

- "Sielullinen rakkaus elää valvomattomista ja kaikkea valvontaa väistävistä pyyteistä; hengellinen rakkaus elää totuuden määräämän palvelun selvyydessä. Sielullinen rakkaus johtaa orjuuttamiseen, sidonnaisuuteen ja kouristuksenomaiseen tarrautumiseen; hengellinen rakkaus tuottaa hedelmiä, jotka kasvavat Jumalan vapaan taivaan alla sen sateesta, myrskyistä ja auringosta Jumalan mielisuosion mukaisesti."

- "Heikon ja vähäpätöisen, näennäisesti käyttökelvottoman, torjuminen kristillisestä elämänyhteydestä voi merkitä suorastaan Kristuksen torjumista, joka kolkutti ovelle tuon veliraukan muodossa."

Bonhoeffer puhuu tässä Kristillisessä yhteiselämässään yhtä kristuskeskeisesti säännöllisten aamuhartauksien ja perhehartauksien, yksityisten rukoushetkien ja yhteisten psalmirukousten, Raamatun säännöllisen lukemisen ja hiljaisen mietiskelyn puolesta.

- "Meidän on opittava tuntemaan Pyhä kirja sellaisena kuin sen tunsivat uskonpuhdistajat ja niin kuin sen tunsivat isämme. Ei saa karttaa aikaa eikä vaivaa. Ennen kaikkea meidän on opittava tuntemaan Raamattu oman pelastuksemme tähden."

- "Edelleen voisimme kysyä: kuinka kykenisimme auttamaan hädässä ja ahdistuksessa olevaa veljeämme oikealle tielle, ellei Jumalan sanan varassa? Kaikki omat sanamme pettävät piankin."

- "Meidän virtemme on sidottu Jumalan ilmoitettuun sanaan Jeesuksessa Kristuksessa. Se on Jumalan lapsikseen kutsumien maan fasten koristelematon virsi, ei ekstaattinen, ei hurmoksellinen, vaan raikas, kiitollinen, hartain mielin Jumalan sanaan katsova."

Bonhoeffer puhuu myös rukouspiireistä ja säännöllisestä esirukouksesta lähimmäisen parhaana palveluna.

- "Juuri siksi meidän on aloitettava meditaatiomme rukoillen, että Jumala lähettäisi meille Pyhän Hengen sanassaan, ilmoittaisi meille sanansa ja valaisisi meitä."

- "Kristitty yhteisö elää jäsentensä esirukouksista; ilman niitä se tuhoutuu. Veljeä, jonka puolesta rukoilen, en voi kaikesta siitä tuskasta huolimatta, mitä hän tuottaa minulle, enää tuomita tai vihata. Hänen kasvonsa, jotka olivat ehkä minulle vieraat ja sietämättömät, muuttuvat esirukouksessa veljeni kasvoiksi, veljen, jonka puolesta Kristus kuoli, armahdetun veljen kasvoiksi. Tämä on esirukousta harjoittavan kristityn ihana kokemus. Ei ole sitä vastenmielisyyttä, persoonallista jännitystä tai eripuraisuutta, jota en, mitä minuun tulee, voisi voittaa esirukouksessa. Esirukous on kuin puhdistuskylpy --."

- "Lopuksi emme vai olla näkemättä, että esirukouspalvelu vie aikaa jokaiselta kristityltä, mutta eniten papilta, jonka hoitoon on uskottu kokonainen seurakunta."

Kauneinta, mitä Bonhoeffer puhuu Kristillisessä yhteiselämässään, ovat hänen sanansa keskinäisestä sielunhoidosta ja ripistä:

- "Vain se, joka elää Jeesuksessa Kristuksessa syntien anteeksiantamuksesta, hän osaa olla oikealla tavalla halpa omissa silmissään --. Joka ei osaa kuunnella pitkään ja kärsivällisesti, se lopulta itse huomaamattaan puhuu toisen ihmisen ohi. Joka pitää aikaansa liian kalliina kuuntelemiseen, sillä ei ole koskaan aikaa Jumalalle ja veljelleen, vaan yksinomaan itselleen, omille sanoilleen ja suunnitelmilleen. -- On käytävä kovaa taistelua, ennenkuin synnin tunnustaminen pääsee yli huulten.

Mutta Jumala särkee vaskiset ovet ja rikkoo rautaiset salvat (Ps. 107: 16). Kun synnintunnustus tapahtuu kristityn veljen läsnäollessa, joutuu itsevanhurskauden viimeinenkin linnoitus alttiiksi. Syntinen antautuu, hän purkaa kaiken pahuutensa --. On armoa, että saamme tunnustaa veljellemme syntimme. Se säästää meidät viimeisen tuomion kauhuilta - -."

- "Vain ristin alaisena elävä veljeni voi ottaa rippini vastaan. Ei elämänkokemus, vaan ristin kokemus tekee hänestä ripin vastaanottajan. Kokenutkin ihmistuntija tietää paljon vähemmän ihmissydämestä kuin vaatimattomin kristitty, joka elää Jeesuksen ristin voimasta. Eivät suurimmatkaan psykologiset tiedot, ei lahjakkuus, ei kokemus auta tietämään, mitä synti on. Ymmärretään mitä on, hätä, heikkous ja kieltäymys, mutta ei tunneta ihmisen jumalattomuutta. Siksi ei myöskään tiedetä, että ihminen jätettynä yksin tuhoutuu syntiinsä ja että vain anteeksiantamus voi hänet parantaa. Tämän kristitty tietää."

Bonhoefferin Kristityn yhteiselämästä on jätin askel hänen vankilakirjeisiinsä. On välistä vaikeaa ajatella, että nämä kaksi kirjaa ovat samara henkilön käsialaa. Tosin jo kristillisen yhteiselämän kuvauksesta saattaa löytää käsitteen "täysi-ikäinen" kristillisen yhteisön jäsen. Mutta puhuuhan apostoli Paavalikin niistä, jotka ovat "ymmärrykseltään täysi-ikäisiä", ja "Kristuksen täyteyden täyden iän määrästä" (Ef. 4: 13). Siinä ei tosin ole puhe ihmisen omasta autonomiasta, vaan Kristuksen.

Myöskin Bonhoeffer saattaa tässä varhaisemmassa vaiheessaan ruoskia kristillistä yhteisöä collegium pietatis -ryhmänä, hurskasten kokoelmana. Tämä piirre oli hänessä jo ylioppilaana osallistuessaan Karl Barthin seminaariin. Barth muistaa hänen lainanneen keskustelussa Lutherin paradoksaalista sanaa: "Jumalattoman kirous voi kuulostaa Jumalan korvissa joskus miellyttävämmältä kuin hurskaan halleluja."

Rovasti Erkki Niinivaara, joka yhdessä pastori Kai Selinheimon kanssa on suomentanut Kirjeitä vankilasta -teoksen, kuvaa Bonhoefferin jälkimmäistä vaihetta seuraavasti:

"Vankilakirjeissä on raikasta, epäsentimentaalista vuoristoilman tuntua. Päiväkirjaan viedään merkinnät niin hyvin laulurastaasta vankilan pihalla kuin savuketilanteen huonontumisesta, analyysit Bachin Kunst der Fugesta, vankitoverien käyttäytymisestä pommitusöinä, ilo selliin lähetetystä daaliakimpusta tai maininta ristinmerkin tekemisestä aamu- ja iltarukouksen yhteydessä. Eräänä päivänä alkaa tämän todellisuuden keskeltä virrata uusien ajatusten vuoristopuro, joka sitten voimistuvana, kirkasvetisenä etsii uomaansa eteenpäin."

Yhdyn täysin rovasti Niinivaaran käsitykseen Bonhoefferistä elämänilon kuvaajana, mutta on suuresti kyseenalaista, missä määrin tuo "uusien ajatusten vuoristopuro" noudattaa lainkaan Raamatun omaa ilmoitusta. Jokin kristillinen ajatus on lupa leimata "kirkasvetiseksi puroksi" vain, mikäli se kirkastaa Raamatun omaa sanomaa. Pelkään paljossa kiusatun jalon Bonhoefferin henkisen vastustuskyvyn lopultakin murtuneen ja hänen alistuneen demonisen ihmistä jumaloivan saksalaisen 30-luvun hengen vietäväksi. Kuultuani kymmeniä keskitysleirien kauhut kokeneita henkilöitä en lainkaan ihmettelisi tällaista tragediaa. Kuitenkin: jääkööt johtopäätökset lukijan itsensä harkittavaksi.

Näin puhuu vankiajan kiusojen Bonhoeffer:

"Mikä minua lakkaamatta askarruttaa, on kysymys, mitä kristinusko - tai kuka Kristus meille tänä päivänä todella on. Aika on ohi, jolloin saatoimme sanoa ihmisille kaiken sanojen avulla - olivat ne sitten teologisia tai hurskaita sanoja; samoin on ohi sisäisyyden ja omantunnonaika, ja tämä tarkoittaa aivan yksinkertaisesti sitä, että uskonnon aika on ohi. Me kuljemme täysin uskonnotonta aikaa kohti --. 'Kristillisyys' on aina ollut eräs (ehkä tosi ) 'uskonnon' muoto.

Kun nyt eräänä päivänä käy ilmeiseksi, ettei tätä 'aprioria' lainkaan ole olemassa, vaan että se on ollut eräs historiasta riippuvainen ja katoava ihmisen itsensä ilmaisemisen muoto, kun siis ihmiset todella tulevat radikaalisti uskonnottomiksi ja uskon, että näin on jo nyt enemmän tai vähemmän asian laita, -- mitä tämä siinä tapauksessa merkitsee 'kristinuskolle'?

Meidän koko tähänastiselta 'kristinuskoltamme' vedetään pohja pois, ja voimme enää 'uskonnollisesti' lähestyä vain eräitä 'viimeisiä mohikaaneja' tai eräitä älyllisesti epärehellisiä. -- Pitäisikö meidän hyökätä muutamien onnettomien kimppuun heidän heikkona hetkenään, niin sanoakseni tehdä heille uskonnollista väkivaltaa.

Jos emme tahdo tätä kaikkea tehdä, jos meidän kerran on pidettävä kristinuskon länsimaista muotoa vain esiasteena täydellistä uskonnottomuutta kohti kuljettaessa, minkälainen on silloin meidän tilanteemme, kirkon tilanne? Miten Kristus voi tulla uskonnottomienkin Herraksi? Onko olemassa uskonnottomia kristittyjä? Jos uskonto on vain eräs kristinuskon puku - ja tämä puku on myös eri aikoina ollut varsin erinäköinen -, mitä on sitten uskonnoton kristinusko?"

- "Miten puhumme (tai ehkä emme voi edes 'puhuakaan' niin kuin ennen) 'maailmallisesti' 'Jumalasta', miten olemme 'maailmallis-uskonnottomasti' kristittyjä, miten olemme 'ekklesia', 'uloskutsutut', ilman että katsomme olevamme uskonnollisesti etuoikeutettuja, vaan päinvastoin kokonaan maailmaan kuuluvia? - - Mitä uskonnottomuudessa merkitsee kultti ja rukous?" --

"- tämä tilanne voi kestää vain siihen asti, kunnes ihmiset omalla voimallaan työntävät rajaa hieman kauemmaksi ja jumala (deus ex machina) käy tarpeettomaksi; puhe inhimillisistä rajoista on minusta yleensäkin tullut kyseenalaiseksi (onko edes kuolema, kun ihmiset nykyään tuskin enää pelkäävät sitä, ja synti, jota ihmiset tuskin lainkaan enää käsittävät, mikään todellinen raja?) ; minusta näyttää aina siltä, kuin yrittäisimme tällä tavoin tuskaisesti säästää vielä tilaa Jumalalle.

Tahtoisin puhua Jumalasta, en rajoilla vaan keskustassa, en heikkouksissa vaan voimassa, en myöskään kuolemassa ja syyllisyydessä vaan ihmisen elämässä ja hänen lahjoissaan. Kun tulemme rajoille, on minusta parempi vaieta ja jättää ratkaisematon ratkaisematta. Usko ylösnousemukseen ei ole kuoleman ongelman 'ratkaisu'. Jumalan 'tuonpuoleisuus' ei ole samaa kuin meidän tietopiirimme tuolla puolen oleva! -- Miltä tämä uskonnoton kristinusko näyttää, minkä muodon se saa, sitä mietin nykyisin paljon ja kirjoitan Sinulle pian siitä enemmän." (30.4. 1944)

- "Vielä muutama sana 'uskonnottomuutta' koskeviin ajatuksiini. Muistat varmasti Bultmannin esityksen Uuden testamentin 'Entmythologisierung'ista'? Minun mielipiteeni on nykyisin se, ettei hän ole mennyt 'liian pitkälle', niin kuin useimmat ajattelevat, vaan jäänyt menemättä riittävän pitkälle. Eivät ongelmallisia ole vain ihmeen, taivaaseenastumisen jne. 'mytologiset' käsitteet (joita ei toki voida periaatteessa erottaa Jumalan, uskon jne käsitteistä!), vaan 'uskonnolliset' käsitteet yleensäkin. Ei voida erottaa toisistaan Jumalaa ja ihmettä (niinkuin Bultmann ajattelee), vaan täytyy voida tulkita ja julistaa molempia 'ei-uskonnollisesti' - -."

- "Asettaako Vanha testamentti yleensä ollenkaan kysymystä sielun pelastuksesta? -- Eikö myös Room. 3: 24 ss. aseta ajatukselle sen määrän, että yksin jumala on vanhurskas, eikä mitään individualistista pelastusoppia?" -- "Mietin nyt juuri sitä, miten käsitteet parannus, usko, vanhurskauttaminen, uudestisyntyminen, pyhitys ovat 'maailmallisesti' - vanhatestamentillisessa ja Joh. 1: 14:n mielessä uudelleen tulkittavissa." (5.5. 1944)

- "Noin 13. vuosisadalla alkanut liikehtiminen kohti ihmisen autonomiaa on meidän aikanamme saavuttanut tietyn kypsyyden (tarkoitan tällä niiden lainalaisuuksien löytämistä, joiden mukaan maailma tieteessä, yhteiskunta- ja valtioelämässä, taiteessa, etiikassa ja uskonnossa elää ja selviytyy omin voimin). Ihminen on oppinut kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä seisomaan omilla jaloillaan kutsumatta apuun 'työhypoteesia: Jumala'."

- "Kristillisen apologian hyökkäystä maailman täysi-ikäisyyttä vastaan pidän ensiksikin mielettömänä, toiseksi epähienona, kolmanneksi epäkristillisenä. Mielettömänä siksi, - että se näyttää minusta yritykseltä palauttaa täysikasvuiseksi tullut mies murrosikäänsä."

- "Olen sitä mieltä, että koko asiasisällön, myös 'mytologiset' käsitteet siihen luettuina, tulee säilyä - Uusi testamentti ei ole yleisen totuuden mytologinen puku! Tämä 'mytologia' (ylösnousemus jne.) on itse asia. Mutta nämä käsitteet on nyt vain tulkittava tavalla, mikä ei edellytä uskontoa uskon ehtona - -." (8.6. 1944)

- "Luen juuri klassillisen filologin, W. F. Otton (Königsberg) aivan erinomaista kirjaa Kreikan jumalista, siitä 'uskon maailmasta, joka oli noussut olemassaolon rikkaudesta ja syvyydestä, ei sen surusta ja kaipauksesta', kirjan loppua lainatakseni. Ymmärrätkö, että tämä sanonta ja sitä vastaava muu esitys on minulle erittäin viehättävää luettavaa ja että minä - horribile dictu! - loukkaannun vähemmän näin esitettyihin jumaliin kuin eräisiin nykyisen kristinuskon muotoihin? Niin, jopa uskon melkein voivani vedota näihin jumaliin Kristuksen puolesta. Tämänhetkisille teologisille mietiskelyilleni on tämä kirja erittäin arvokas.' (21.6. 1944)

Jatkossa Bonhoeffer esittää, että kristinusko ei olisi mikään lunastususko. Kristinuskoa ei pitäisi opettaa ylösnousemuksesta käsin tuonpuoleisena pelastustarjouksena. Uskon pitäisi osoittaa ihmiselle "hänen paikkansa elämässä täällä maan päällä". "Teologia on turhaan hyökännyt darwinismia yms. vastaan". "Kun Jeesus teki syntisistä autuaita, silloin oli kysymys todellisista syntisistä, mutta Jeesus ei ensin tehnyt jokaisesta ihmisestä syntistä."

"Pappien keskuudessa on olemassa eräs mauttomuuden laji, jots kutsumme 'papillisuudeksi', tuo ihmisten syntien nuuskiminen, halu päästä käsiksi synteihin." "On sanottava, että ihminen tosin on syntinen, mutta ei silti vielä ollenkaan alhainen. Olisivatko, sanoakseni sen arkisesti, Goethe tai Napoleon sen vuoksi syntisiä, että he eivät aina olleet uskollisia aviomiehiä?"

- "Toiseksi, Raamattu ei tunne lainkaan meidän jakoamme sisäiseen ja ulkonaiseen. Miksi sitä pitää lainkaan tehdä?"

- "Se mihin siis pyrin on, ettei Jumalaa saa salakuljettaa mihinkään viimeiseen salaiseen piilopaikkaan, vaan että maailman ja ihmisen täysi-ikäisyys on yksinkertaisesti tunnustettava; ettei ihmistä hänen maailmallisuudessaan häpäistä, vaan saatetaan hänet kohtaamaan Jumala ihmisen vahvimmalla alueella --." (8.7.1944)

Myöhemmin Bonhoeffer viittaa H. Grotiuksen luonnonoikeutta kansojen oikeutena pitävään tutkimukseen, "vaikka jumalaa ei olisikaan", "etsi deus non daretur". Kaikkialla on "maailman ja ihmisen autonomia ajatusten päämäärä". "Kuuluu älylliseen rehellisyyteen antaa tämän työhypoteesin (Jumalan) raueta tai syrjäyttää se niin suuressa määrin kuin mahdollista. Hartautta herättävä luonnontieteilijä, lääketieteen harjoittaja jne. on sekasikiö." Tämä älyllinen rehellisyys, minkä piispa J. Robinson on ottanut lipukseen juuri Bonhoefferiltä, toistuu seuraavilla sivuilla runsaasti.

Ihmisen "on todella elettävä jumalattomassa maailmassa, eikä hän saa yrittää jotenkin uskonnollisesti peittää tai selittää sen jumalattomuutta; hänen on elettävä 'maailmallisesti' ja siten hän osallistuu Jumalan kärsimykseen; hän s a a elää 'maailmallisesti', so. hänet on vapautettu vääristä uskonnollisista siteistä ja estoista. Kristittynä oleminen ei merkitse sitä, että on määrätyllä tavalla uskonnollinen - vaan se merkitsee ihmisenä olemista." -- "Täysi-ikäinen maailma on jumalattomampi ja ehkä nimenomaan siten lähempänä Jumalaa kuin alaikäinen maailma."

- "Kirkon on jätettävä paikallaan olonsa. Meidän on jälleen tultava raittiiseen ilmaan ja käytävä maailman henkiseen kohtaamiseen. - - 'Modernina' teologina, liberaalisen teologian perintö suonissani, tunnen velvoitusta käydä käsiksi näihin asioihin." (3.8. 1944)

Nämä olivat niitä "uusien ajatusten vuoripuroja", joita aletaan suositella "kirkasvetisinä" oman aikamme "kypsyneelle" ja "täysi-ikäisyyden" saavuttaneelle ihmiselle. Bonhoeffer kulkee nimenomaan luterilaisen teologian edelläjuoksijana yhdessä Bultmannin kanssa. Mutta on oikeastaan rikos rakentaa kenenkään vankila-aikanansa sielullisessa jännityksessä kirjoittamille tilapäisluontoisille ajatuksille ja tehdä niistä oma teologinen rakennelmansa samaisen henkilön tiliin - juuri näin tekevät aikamme bonhoefferiläiset. Bonhoeffer on lähinnä tragedia. Apostoli Paavalikin tosin kirjoitti omat vankilakirjeensä, mutta niiden teologinen sisällys on sama kuin hänen siviilikirjeittensä.

Kirkkaista vesistä voisi lähinnä puhua Bonhoefferin aikaisempaa vaihetta ajatellen. Sen voi kyllä todeta, että myöhäisempi Bonhoeffer sopii erinomaisesti Jumalasta vieraantuneen maailman moderniin ajatuskulkuun.

Mutta onko sitten nykyajan ihminen henkisesti kypsempi kuin ennen? Ja onko Uuden testamentin kieli niin kovin vaikeasti selitettävissä, kuin aikamme muotiajattelijat esittävät? Löytyykö omasta ajastamme edes yhtä ajattelijaa, joka esittäisi asiansa yhtä rikkaasti kuvia käyttäen ja yhtä elämänläheisesti kuin Jeesus? Ja jättivätkö ensiajan kristityt maailman henkisen kohtaamisen sikseen? Jäivätkö he lähtökuoppiinsa? Pitääkö nykyajan Kristuksen olla toisenlainen? Eikö Hän ole "sama eilen ja tänään"?

Kun nyt taistellaan sellaisia käsitteitä kuin syntiä, syyllisyyttä, lunastusta ja sielun pelastusta vastaan sekä hengellistä elämänkäsitystä vastaan, mitä sitten muuta Raamatun mukaan olisi lupa tarjota? Ja mikä todella sitten ravitsisi ihmistä? Eivätkö juuri suhteellisen siveellisyyden vaatimukset, mitä tulee esimerkkiin Napoleonista ja Goethesta, ole vain puhdasta Jumalan sanasta luopumista?

Eikö vanhoina aikoina tehty huorin juuri samalla tapaa kuin nykyisinkin? Ja eikö nykyajan jumalattomuus ole juuri samaa jumalattomyyden koltninaisuutta, mistä apostoli Paavali sanoo: "vatsa on heidän jumalansa, heidän kunnianaan on heidän häpeänsä, ja maallisiin on heidän mielensä" (Fil. 3: 19)? Jatko kuuluu: "Mutta meillä on yhdyskuntamme taivaissa." Voiko asian esittää vielä modernimmin?

Eikö rajat-auki-ja-aidat-nurin-teologia ja ihmisen kohtaaminen ja ymmärtäminen ole vain huonoa plagiointia, jolla moderni ihminen hakee uuden keksijän nimeä itselleen? Ymmärsihän nyt told juutalaisen koulutuksen saanut Paavali, että ihminen ei ole jaettu. Sitäpaitsi Jeesus ei koskaan kumartanut i h m i s e n raja-ajattelua. Nykyään Jumalan sanan asettamista "rajoista" on tehty kompleksi. Eikö olisi syytä palata takaisin lähteille ja antaa kunnia Hänelle, joka yksin on viisas (Room. 16: 27)? Silti nykyinen kehitys jatkuu, sillä Jeesus sanoi: "Kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö Hän uskoa maan päältä?" (Luuk. 18: Cool

.

Kysymys on myös lopulta siitä, että taivasten valtakuntaa vastaan taistellaan ja hyökkääjät tempaavat Ben itselleen.

Kaukaa katsellen jää vain ihmettelemään, että perin harva ääni on noussut nykyistä Bonhoeffer-kulttia vastaan. Ihmisen autonomiaa, hänen Jumalasta irtautumistaan, pidetään luonnollisena.

Kun vuosisatamme ensimmäisellä neljänneksellä alkoi ns. ritschliläisyys nostaa päätään Suomessa, löysi Jumala Suomesta arkkipiispa Gustaf Johanssonin, joka pelasti papistomme Ritschlin harhaopista. Ritschl opetti, että Kristus on tosin täydellinen Jumalan ilmoittaja ja Jumalan valtakunnan perustaja, mutta olennoltaan ihminen niinkuin me muutkin.

Kun sitten 30-luvulta lähtien alkoi ruotsalainen nk. lundilainen teologia iskostaa ajatusta, että jumaluusopin harjoittaminen ei edellyttäisi henkilökohtaista uskonelämää, asettui professori Osmo Tiililä taisteluun "evankeliumin uskon puolesta". Nyt päätään kohottavat jumaluusopilliset muotisuunnat ovat luonteeltaan paljon kohtalokkaammat. Mutta taitaa olla, kuten profeetta Jesaja kuvaa: "Israelin vartijat ovat - kaikki mykkiä koiria, jotka eivät osaa haukkua. - - He - makailevat ja nukkuvat mielellään.

- - Ja tällaisia ovat paimenet! Eivät pysty mitään huomaamaan" (Jes. 56: 10-11) . Vasta nyt, kun viime aikoina on ollut kysymys piispa J. Robinsonin kirjasta, on kuulunut eräitä hajaääniä sieltä täältä - mutta aikamme teologian t o d e l l i s e s t a l u o p u m u k s e s t a vieläkin täysin vaietaan. Ipcha mistabra!

Piispa Gustaf Johansson näki jumaluusopin kutsumuksen seuraavasti:

"Kun tahdomme tieteellisesti esittää kristinuskon olentoa, tulee meidän perustaa käsityksemme kristinuskon omaan ilmestykseen, sillä perustelut, jotka esitetään sen ulkopuolelta, eivät kelpaa todisteiksi. Dengel sanoi: Raamatun aarteet ovat aivan toiset kuin oppineiden." "Kristinuskon periaatteellisin omituisuus on sen ylimaallinen luonne. Kun sen synty siirretään tähän maailmaan, ja kun se tehdään uskonnollisen kehityksen tuotteeksi, turmellaan sen olento ytimessään."

- "Vanhan kirkon uskonoppineet sanoivat, että kristinusko on Jumalan kunnioittamistapa, jonka tarkoituksena on Jumalasta luopuneen ihmisen yhdistäminen Jumalan kanssa." "Uudempi uskonoppi esittää kristinuskon hengeksi ja elämäksi, mutta tämä henki ja tämä elämä ei ole taivaan valtakunnan, vaan se on tämän maailman henkeä ja tämän maailman elämää."

- "Tosikristillisyys kuuluu syntyynsä ja elämäänsä nähden taivaan valtakuntaan." "Kristillinen uskonoppi ei saa kätkeä sitä totuutta, että kristinuskon henki ja elämä eivät ole täältä alhaalta. Se ei ole tämän maailman henkeä eikä sen elämän huippuna, vaan se on taivaasta kotoisin. Missä kristinuskon ylimaailmallinen ja vastamaailmallinen olento syrjäytetään tahi kielletään, siellä katoaa kristillisyydestä sen ylimaailmallinen voima ja elämä."

- "Uuden ajan välittelevät suunnat muodostavat kristinuskon olennon maailman hengen ja elämän mukaiseksi. Kristinusko toimii kyllä sisämaailmallisenakin voimana, joka luo vanhasta maailmasta uuden ja täydellisen maailman, mutta se pysyy aina ylimaailmallisen ja vastamaailmallisen hengen taloutena - -."

Arkkipiispa Johanssonille kristinusko merkitsi "ennenmaailmallista, ylimaailinallista ja vastamaailmallista" asiaa.

Nykyinen teologian kriisi johtunee siitä, että kirkko on asettunut kuulovartioasemiin maailman porteille. Mutta profeetta Jeremia muistuttaa: "Jos he olisivat seisoneet m i n u n neuvottelussani, niin he julistaisivat m i n u n s a n a n i kansalleni" (23: 22).

kirjoittaja Hellevi Ti Loka 06, 2020 7:28 am

Rehellinen Jumalan edessä

Tällä otsikolla Woolwichin piispa John A. T. Robinson kirjoitti vuosisatamme kenties eniten kohua herättäneen teologisen kirjasen. Suomalaisen käännöksen nimi voisi olla toisenlainenkin, sillä Jumalan edessä tällaisia kirjoja ei kirjoiteta. Ruotsalaiset ovat kääntäneet Honest to God -otsikon Gud är annorlunda, Jumala on toisenlainen. Tämä vastaakin parhaiten tuon jo yli miljoonaan yltäneen menekkikirjan sisältöä. Jos luterilaisen lähetyssaarnaajan on kenttätyössä vaikea kuulla Bultmannin, Bonhoefferin ja Tillichin nimiä, lienevät anglikaanisen kirkon papit vieläkin vaivaantuneempia Robinsonistansa.

On totta, että on olemassa rehellistä epäuskoa samoinkuin myös epärehellistä uskoa. Tuskin piispa Robinsonin kirjassa kuitenkaan on kysymys kummastakaan. Tuskin se on rehellistä uskoa, niinkuin kirjan otsikko vaativasti julistaa. Kirjan esitys olisi kai lähinnä epärehellisen epäuskon ilmausta. Juutalaisen professori David Flusserin sanontaa käyttääkseni Robinsonin kirja kuuluu "Jumalan sanasta vieraantuneeseen keinovaloteologiaan".

Bonhoefferin kohdalla oli kysymys miehestä, joka todella taisteli liberaaliteologian veri suonissaan ja Bultmannin, Niebuhrin ja Tillichin henkilökohtaiseen ystäväpiiriin kuuluvana modernimman evankeliumin puolesta löytääkseen tien nykyajan ihmisen sydämeen. Hän tuskin tarkoitti, että toiset ratsastaisivat hänen kiusojen keskellä syntyneillä irrallisilla ajatuksillaan. Näin kuitenkin kävi.

Billy Graham on lehdessään Decision, Ratkaisu, tunnustanut avoimesti Bonhoefferin Raamattuun pitäytyvät ja siitä eriävät ajatukset. Hän on myös julkisesti arvostellut bonhoefferiläisyyttä. Kuluvan vuoden huhtikuun numerossa hän kehottaa lukijoitaan vakavaan esirukoukseen, että Jumala nostaisi Saksasta tai jostakin uudesta kansakunnasta miehen, joka olisi täysin "pyhittynyt Jumalan sanalle" ja voisi johtaa "kirkolliset johtajat heidän teologisesta hämmennyksestään". Ja lehti toteaa Bonhoefferin "seuraajien sekä Englannissa että Amerikassa pyhittäneen uskonnottoman kristinuskon ja pyhän maailmallisuuden nimissä kaiken agnostisismista libertiiniläisyyteen."

Piispa Robinson on muuan näistä jäljittelijöistä.

Woolwichin piispa julkaisi 1963 myös Maallikon kirkko -nimisen kirjan, missä näkyy jo osittain yhtäläinen rajoja rikkova pyrkimys, joka ilmenee samana vuonna ensi kertaa julkaistussa Honest to God -kirjassa. Maallikon kirkon esitelmät perustuvat edellisenä vuonna tapahtuneeseen modernin, ns. "Keble-ryhmän" pappien työskentelyyn. Tämä ryhmä toimii Englannissa Robinsonin taustatukena.

Piispan oma puheenvuoro tähdensi kirkon kutsumuksena olevan lähinnä "maailman palvelemisen". Hän kirjoitti: "Uusi testamentti puhuu Jumalan palvelemisesta, joka ei ole varsinaista 'kirkon' toimintaa, ja jonka ei tarvitse siksi välttämättä tapahtua vakaumuksellisten kristittyjen (committed Christians) toimesta. Olisi totuudellisempaa sanoa eräiden olevan asetetut 'valtakunnan palvelukseen' kirkon puitteissa ja eräiden olevan kutsutut 'valtakunnan palvelukseen' maallisissa puitteissa."

Jos tarkastaa tällaista sinänsä viatonta väittämää Apostolien tekojen 6: 3, 5 ja 8: 5-6 valossa, tulee aivan päinvastaiseen käsitykseen. Em. kohdissa esitettyjen pöytäpalvelijoiden valinnan ehtona oli, että heistä oli "hyvä todistus"' ja että he olivat "Henkeä ja viisautta täynnä". Stefanuksesta mainitaan erikseen, että hän oli "täynnä uskoa ja Pyhää Henkeä" ja Filippuksesta kerrotaan samarialaisten ottaneen hänen evankeliuminsa vastaan, koska he "kuulivat hänen sanansa ja näkivät ne tunnusteot, jotka hän teki".

Ja nämä olivat "vain" pöytäpalvelijoita. Roomalaiskirjeen 12. luvun jakeissa 6-8 puhutaan kristillisistä viroista "armolahjoina". Onpa sitten kysymyksessä opettaja, kehottaja, laupeudenharjoittaja tai johtaja, hänen perusedellytyksensä 'valtakunnan palvelijana' on kharismaattinen, Jumalan armosta riippuva. Juuri nämä tavalliset, Jumalan armoittamat maallikot, ovat olleet kautta aikojen kirkon siunauksen jokapäiväisiä kanavia.

Piispa John A. T. Robinson uskoo olevansa kutsuttu "kopernikaanisen" ja "vastahakoisen vallankumouksen'. (engl. reluctant revolution) esitaistelij aksi, jolloin kristitty jen täytyisi perääntyä hyläten käytännössä koko Raamatun ilmoituksen mukainen oppi. Tämä purkutyö ei kylläkaan tunnu herra piispasta missään kohden "vastahakoiselta". Päinvastoin hän sanoo esipuheessaan, ettei ole ollut "läheskään tarpeeksi kumouksellinen".

Kuitenkin hän on kumonnut kirjassaan opit taivaasta, helvetistä, enkeleistä, Sanan lihaksi tulosta, kolininaisuudesta, Jeesuksen yliluonnollisesta syntymästä, ihmeistä, taivaaseenastumisesta, Jeesuksen jumaluudesta ym. ym. Etiikankin alalla hänellä on tarjota uutta. Yleisperiaatteena hän sanoo: "On syytä luopua koko tästä ajatusrakennelinasta ja sen mukana ylimalkaan kaikesta uskosta 'Jumalaan'."

Kirkollisten piirien suhtautuminen Robinsonin kirjaan on ollut perin vaihteleva:

Sama kustannusyhtiö, joka julkaisi itse pääkirjankin, keräsi yli 30 lausuntoa ja 287 sivua käsittävän toisen kirjan nimeltä Honest to God Debate, Rehellinen Jumalan edessäväittely. Siinä on usea kärkeväkin kannanotto, vaikka julkaisun päätarkoituksena lienee kokoelman laadusta päätellen lähinnä pääteoksen mainostus.

Kärkevistä asenteista mainittakoon Church Times'in ihmettely: "Ei tapahdu joka päivä, että piispa esiintyy julkisesti, kieltäen ilmeisesti miltei jokaisen kirkkonsa kristillisen opin vielä toimiessaan virassaan." Muuan kirjoittaja kummastelee, että "piispat voivat vielä silti katsella saarnastuoleistaan seurakuntaansa ja lukea Isä meidän joka olet taivaissa sekä kuulla papin vastaavan: 'Siksi enkelten ja arkkienkelten kanssa' ja luettavan sanoja: 'Näin sanoo Korkea ja Ylhäinen, jonka asumus on iankaikkinen - -,

Mutta he tietävät, että tosiasiassa ei ole mitään Isää ja että ei ole taivasta, ei enkeleitä ja arkkienkeleitä, koska iankaikkisuus on tyhjä. - - Kuva on niin eriskummallinen, että tri Robinsonista voisi lausahtaa, kuten Auguste Comte'sta: Une religion sans Dieu! Mon Dieu, quelle religion!, Uskonto ilman jumalaa! Jumalani, mikä uskonto!"

Useat em. kirjan kirjoittajat ihmettelevät avoimesti Englannin anglikaanisen kirkon suvaitsevaisuutta: "Voiko Englannin kirkko tyytyä sallimaan intellektuaalisen vapauden nimessä piispoillensa heidän virka-asemassaan minkä tahansa heidän sattumalta evankeliumin ohella kannattamansa mielipidesuunnan suosimisen?"

Muuan arvostelijoista ajattelee voivansa poimia Robinsonin kirjasta valikoiman ajatuksia, jotka ovat jumalankielteisempiä kuin aikoinaan Voltairen esittämät, mutta toisaalta myös toisen valikoiman, joka kuvastaa lämmintä hurskautta ja uskoa. Eräs englantilainen lääninrovasti kirjoittaa: "Olen lukenut kirjanne. Teillä on jäljellä vain yksi tapa olla rehellinen Jumalan edessä: jättää piispanvirkanne ja hävitä Englannin kirkosta. Niin kauan kuin jäätte paikallenne, tulette olemaan kompastuskivenä ja loukkauksena kaikille niille, joilla ei ole teidän älyperäistä ylpeyttänne."

Englannin kirkon virallinen asenne on kuitenkin perin varovainen. Luettuani Canterburyn arkkipiispan Michael Ramseyn vastauskirjasen Image old and new, Vanha ja uusi kuva, minkä mukaan Robinsonissakin lienee oppimista kuten aiemmin Darwinissa ja Bultmannissa, ymmärsin, ettei tarvitse ihmetellä kirkon itsensä yleistä vaikenemista. Noudattaisikohan jo seuraava kehitys Robinsonin Keble-ryhmän pyhää maailmallisuutta edustavan Leslie Paulin viitettä: "Ihminen saattaa tehdä parhaimman työnsä kirkolle, jos häntä ei koskaan näy kirkkosalin seinien sisäpuolella."

Muuan Robinsonin englantilaisista arvostelijoista viittaa Bonhoefferin pyrkimykseen elää kristittynä aivankuin Jumalaa ei olisi ja toteaa sen johtuneen Bonhoefferilla lähinnä siitä, että hän oli henkilökohtaisen ankaran pakkotilanteen edessä. "Mutts piispa Robinsonissa tämä on silkkaa pelagiolaisuutta ja ilmaisee, käyttääkseni hänen omaa mieliiskusanaansa, syvyyden puutetta. Hengellisyyden kaavat voivat kyllä vaihdella, mutts keskeinen vakaumuksemme, että ihminen ei tale toimeen ilman Jumalaa, ei ole myytävissä."

Vaikkakin piispa Robinsonin englanninkielen käyttö on tyylillisesti suorastaan loistavaa, jää lukija ihmettelemään hänen esitystapansa halpaa pilkallisuutta.

Piispa Robinsonin kirja on osaksi räävitöntä pilkkaa ja ironiaa. Heti ensimmäiseltä sivulta alkaa paavillisen itsevarma Uuden testamentin mestarointi: "Sellainenkin oppinut maailmanmies kuin Luukas saattaa ilmaista vakaumuksensa Kristuksen taivaaseen astumisesta - vakaumuksen, että Kristus sekä on olemassa että hallitsee jumalallisella vallalla - mitä naiiveimmin sanoen, että hänet kohotettiin ylös taivaaseen, jossa hän istuu Korkeimman oikealla puolella. Luukas ei pidä tarpeellisena edes pyydellä anteeksi tätä kieltä. - Edelleen juuri Uuden testamentin molemmat kypsimmät jumaluusoppineet, Johannes ja Paavali, kirjoittavat estottomimmin tästä 'ylös menemisestä' ja 'alas tulemista'.

- - He saattoivat käyttää tätä kieltä aivan ujostelematta." Vähän myöhemmin puhutaan ironisesti luomisesta, missä "Jumala kutsui maailman olemassaoloon hänen vastapuolenaan". Kuvaus jatkuu kertoen, miten jumala "solmii ihmisten kanssa liiton, kuinka hän lähettää heille profeettansa ja kuinka aikojen täyttyessä hän 'tulee heidän luokseen' Pojassaan, joka on kerran 'palaava takaisin' kootakseen uskovaiset tykönsä." Jumala saapuu "ulkoavaruudesta" tykömme.

Kuvatessaan deististä käsitystä Jumalan suhteesta maailmaan, piispa Robinson sanoo, että "sen mukaan jumala on korkein Olento, suuri Arkkitehti, joka asuu jossakin maailman tuolla puolen, kuten rikas Austraalian täti, joka on pannut kaiken liikkeelle ja puuttuu silloin tällöin asioiden kulkuun ja yleensä osoittaa hyväntahtoista mielenkiintoa maailmaa kohtaan." Myöhemmin Robinson ruotii myös perinteellistä jumaluusopillista käsitystä, minkä mukaan Jeesus "vaelsi maan päällä ihmisen valepuvussa. Jeesus ei ollut ihminen, siitetty ja syntynyt, vaan hän oli jumala, joka jonkin aikaa oli mukana kuva-arvoitusleikissä.

Hän oli ihmisen näköinen, hän puhui ihmisen tavoin, hänellä oli ihmisen tunteet, mutta kuitenkin hän oli jumala, valepukuinen kuin joulupukki. Kuinka varovasti asia muotoillaankaan, perinnäinen käsitys antaa kaikesta huolimatta sen vaikutelman, että jumala lähti avaruusmatkalle ja saapui meidän kiertotähdellemme ihmisen hahmossa." - "Sanonta lihaksi tuleminen', joka ei tietenkään ole mikään raamatullinen käsite, johtaa melkein auttamatta siihen." "Mutta entäpä jos koko tämä mielikuva 'Jumalasta', joka 'vierailee' maan päällä Poikansa hahmossa, olisikin yhtä tarunomainen kuin sadun prinssi?"

Siveysopin alalla Robinson suosittelee "ainoata 'täysi-ikäiselle ihmiselle' sopivaa siveysoppia". Tämä oppi kapinoi "supranaturalistista määräilyä vastaan". Se johtanee uudenlaiseen "teonomiaan, joka kristitynkin on hyväksyttävä, vaikka tämä theos ei olekaan 'Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä'." "Kokemusvarasto antaa meille kiinnekohtia, joiden avulla voimme ratkaista, mikä on oikein ja mikä väärin." Pohjana voisi olla Augustinuksen kuuluisa sana: dilige et quod vis fac, eli rakasta ja tee mitä haluat tai: rakasta, ja mitä s i l l o i n haluat tehdä, se tee."

Kun lukee jostain ranskalaisesta viikkolehdestä oheiset Augustinuksen sanat rakkauskertomuksen juonen avaimena, ei voi enää suhtautua kovin vakavasti sen maraaliseen luomisvoimaan. Ei Robinsoninkaan kanta ole ehdoton: "Ei ole mitään kerta kaikkiaan väärää. Emme voi esimerkiksi lähteä väittämään, että s u h t e e t ennen avioliittoa tai avioerot olisivat sellaisinaan vääriä tai syntisiä.

Ne saattavat olla sellaisia yhdeksässäkymmenessä yhdeksässä tai jopa sadassa tapauksessa sadasta, mutta kuitenkaan ne eivät ole sellaisia s i n ä n s ä, sillä ainoa todellinen synti on rakkauden puute. Siveys ja avioliiton purkamattomuus saattavat tosin sopia rakastavan ihmisen ohjeiksi.

Ne voivat ja niiden tutee saada nauttia lakien ja yhteiskunnan sopivaisuussääntöjen suojaa, sillä ne ovat rakkauden suojamuuri laskemattomassa ja rakkaudettomassa maailmassa. Mutta eettisesti nämä ohjeet ovat oikeutettuja, sanoo Fletcher, 'vain tilanteeseen kuuluvina eikä periaatteellisina ohjeina' -- toisin sanoen: vain huomioon ottaen sen että ihmiset ovat pääasia, että tiettyjen ihmisten hyvä tietyssä tilanteessa on tärkeämpää kuin mikään muu maailmassa."

Kiinnekohdat tämän moraalin oikeaan toteuttamiseen saadaan "kokemusvarastosta", kuten piispa Robinson korosti. Toisessa yhteydessä piispa muistuttaa: "Meidän täytyy olla valiniit heittämään kaikki valinkauhaan - vieläpä rakkaimmat uskonnolliset käsityksemme ja moraaliset periaatteemme." Tämä juuri on uuden moraalin tie.

Suomen kirkollisen lehdistön puheenvuorot Robinsonista ovat olleet suurelta osalta perin myönteisiä. Poikkeuksen ovat tehneet eräät jalot vähemmän suositut evankeliumin uskon vartijat. Samoin kuin olemme edellä esittäneet Englannin kirkon piirissä ilmenneitä reaktioita, keräämme oheen muutamia suomalaisia lausuntoja:

Valtiot.maist. Rauni Turkia: "Robinsonin kirja on kirkon lähetystehtävän ja missionäärisen teologian mukainen. Se on nykyajassa elävän, vastuunsa tuntevan kirkonmiehen kuuliaisuutta tehtävälleen julistaa Kristusta tämän maailman ihmisille. Ja se tuo toivottavasti raikkaan, asiallisen ja älyllisen sävyn myös meidän usein tunteenomaiseen ja pelokkaaseen kirkolliseen keskusteluumme."

Rovasti Paavo Viljanen: "Jos käsittäisi Robinsonin teoksen uudentyyppiseksi dogmatiikaksi, olisi se erehdystä. Näinhän on laita Bonhoefferinkin, jonka ajatusmaailmaan Robinson tahtoo likeisesti kuulua. Valitettavasti meilläkin lienee sellaisia aina uuden kärkkyjiä, jotka ryntäävät suin päin sanomaan: 'niin ja niin Robinson on sanonut', ikään kuin asia olisi loppuun käsitelty."

Teol.kand. Tuomo Mannermaa: "Robinsonin jumaluusoppi on kristillistä siksi, että se pyrkii tulkitsemaan Kristustapahtumaa nykyhetken kielelle. Tulos on mielestäni kuitenkin joistakin myönteisistä yksityiskohdista huolimatta kokonaisuutena epäonnistunut.

Robinsonin kristinuskon tulkinnan l ä h t ö k o h t a ei nimittäin ole kirkon jumalatodistus, hän ei tulkitse s i t ä nykyajan kielelle. Hänen ajattelunsa perusta on sen sijaan tietty uskonnonfilosofinen rakennelma. T ä m ä n avulla hän sitten tulkitsee seurakunnan julistusta. Hän hyväksyy kristillisestä sanomasta sen, mikä sopii hänen omaan filosofiseen kaavioonsa ja karsii muun epäolennaisena pois."

Professori Mikko Juva: "Robinson haluaa vaihtaa käsityksen 'ylhäällä' tai 'ulkopuolella' olevasta Jumalasta käsitykseen olemassaolomme perustana 'syvällä' olevasta Jumalasta. Paikalliset suuntamääreet Jumalasta puhuttaessa ovat tietenkin joka tapauksessa kuvaannollisia, minkä jokainen kristitty tietää. Pidän mahdollisena, että Robinsonin tapa sanoa on aikamme ihmisille valaisevampi kuin vanha.

Tällöin on kuitenkin torjuttava panteistisen tulkinnan vaara. - - En yhdy niiden tulkintaan, jotka pitävät esiteltävänä olevaa kirjaa ateistisena tai uskolle vaarallisena. Sen saavuttama vastaanotto päinvastoin osoittaa, että monet uskon ja epäuskon välissä kilvoittelevat ihmiset ovat löytäneet uuden mielekkään tavan tajuta kristillinen usko."

Teol.tri, kouluneuvos Martti Miettinen: "Kun Robinson asettuu kaikin tavoin Bultmannin ja Tillichin linjoille, kieltää kaiken yliluonnollisen, Kristuksen jumaluuden ja hänen sovitustyönsä, syrjäyttää ilmeisesti myös todellisen synnin syyllisyyden Jumalan edessä, niin tässä ei enää ole kysymys jostakin saman asian enemmän tai vähemmän viattomasta uudelleen tulkitsemisesta, vaan kokonaan kristinuskon ulkopuolelle asettumisesta."

Teol.lis. Raimo Harjula: "Robinson kieltää sekä Kristuksen jumaluuden että hänen neitseestä syntymisensä. Myyteistä vapauttamista kaipaa hänen mielestään ennen muuta käsitys, että Kristuksen kuolema Golgatalla olisi täydellinen ja riittävä uteri koko maailman syntien sovittamiseksi. Ajatus, että Isä rankaisee Poikaa meidän sijastamme, on tämän piispan mielestä suoranaista Uuden testamentin väärentämistä."

"Meidän on vapauduttava harhasta, että esim. oman kirkkomme kastettujen jäsenten vieraantuessa Jumalasta kysymyksessä olisi vain ilmaisujen kriisi: kunhan muka vain asiat esitetään kielellä, jota nykyajan ihminen ymmärtää, niin kaikki selviää. Kysymyksessä on 'Hengen kriisi meissä' eikä 'ilmaisun kriisi'."

Mielestäni parhaan vastauksen ylhäällä-alhaalla-kysymykseen on antanut The Honest to God Debate'issa Daniel Jenkins. Hän sanoo: "Ei kukaan kuvien uusija voisi olla radikaalimpi kuin Vanha testamentti suhteessaan ihmisten Jumala-kuvaan. Jumala on nimetön Joku, jota kukaan ei ole nähnyt, Hänen kasvoihinsa ei voi kukaan katsoa kuolematta. Hän ei ole vain Joku, joka yksinkertaisesti vain on; Hän on Hän, joka 'on oleva', Hän näkyy vain teoissaan.

Hän ei ole Jumala, jota voisimme projisoida omiin kuvitteluihimme. Kun sanotaan, että Raamatun miehet kirjaimellisesti uskoivat Jumalaan, joka asuu 'kirkkaan sinitaivaan tuolla puolen', syyllistytään tosiasioista hairahtumiseen. He ajattelivat hyvin käytännöllisin käsittein, vaikkakaan heillä ei ollut aikamme kirjallista määrittelykykyä, ja heidän käsityksensä Jumalasta oli niin dynaaminen, että on epäoikeudenmukaista tuomita heitä staattisesta tuonpuoleisuudesta.

Heidän uskonsa perusta oli siinä, että Jumala on suurempi kuin koko maailmankaikkeus ja hän hallitsee sitä sen vapaana Herrana. - - Meidän tulisi oppia olemaan yhtä radikaalisia kuin Raamattu puhuessamme ihmisen Jumalasta luopumisen syvyyksistä ja tosiasiasta, että ilmoituksen aloite tulee ennemminkin Jumalan kuin meidän puoleltamme."

Keskustellessani Honest to God -kirjasta israelilaisen professori David Flusserin kanssa, joka on katolisen kirkon erikoistuntija, hän mainitsi katolisen kirkon jo ajat sitten virallisesti ilmaisseen, ettei taivasta voi sijoittaa ylös eikä helvettiä alas. Näinollen tuntuu merkilliseltä, että Anglikaanisen kirkon piispa, joka muutoin henkisesti vaalü yhteydentuntoa katolisiin, vielä elää opinkuvittelussa, jossa ei ole sijaa reaaliselle ajattelulle.

Raamattu puhuu myös runsaasti syvyyksistä. Jopa Jaakob lupasi pojalleen Joosefille siunatessaan häntä: "Jumala antakoon sinulle siunauksia taivaasta ylhäältä ja siunauksia syvyydestä alhaalta." "Kaukana on kaiken olemus ja syvällä", toteaa Saarnaaja. Ja jos "Kristus asuu uskon kautta sydämissämme", me alamme "kaikkien pyhien kanssa käsittää, mikä leveys ja pituus ja korkeus ja syvyys on", Ef. 3: 18.

Itse luen piispa Robinsonin lähinnä saddukealaisiin. Kristinuskon Raamatun mukainen opettaja hän ei ainakaan ole. Vanhan ja Uuden testamentin sanoma perustuu historiassa tapahtuneeseen ilmoitukseen. Esim. ylösnousemuskertomuksen reaalinen tausta on niin uskottava, että jopa juutalaisen professori Flusserin oli viitisen vuotta sitten tunnustettava luennoillansa sanasta sanaan: "Olen vuosi sitten yhdessä oppilaitteni kanssa tutkinut ylösnousemuksen ongelinaa, enkä voi välttyä siltä tosiasialta, että kaiken todennäköisyyden mukaan Jeesuksen opetuslapset ovat nähneet hänet hänen ylösnousemuksensa jälkeen." Evankeliumi perustuu historian todistukseen.

Robinson on luettava saddukeuksiin siksi, että hän kieltää samoinkuin hekin aikoinaan niin enkelit, henkivallat, taivaan ja helvetin kuin myös ylösnousemuksen. Kristillisen saddukealaisuuden tunnusomainen piirre on kapina kaikkea tuonpuoleista vastaan. Siihen kuuluu myös maallisten suhteiden ylenpalttinen hoitaminen ja kulttuurin liiallinen korostaminen. Juuri näin tekivät Jeesuksen ajan saddukeukset. Nykyään arvellaan, että juuri he olivat Jeesuksen pääasiallisia vastustajia ja veivät hänen oikeudenkäyntinsä lopulliseen päätökseensä. Noin kaksi kolmannesta temppelin papistosta kuului heihin. Alkaako tämä jälleen toistua meidän päivinämme?

Jos taas ajattelemme rehellisyyskysymystä, tuntuu perin epäjohdonmukaiselta rakentaa ylipäätään mitään bultmannilaiselle ajattelulle. Jos Jeesus olisi tarkoittanut jotakin aivan toista, kuin mistä evankeliumit todistavat, ja jos kirkon julistus nojaisi myytteihin, olisivat kaikki evankeliumin paranteluyritykset pelkkää kulissia. Todellinen rehellisyys panisi piispa Robinsonin varmaan eroamaan virastaan - hiljaisuudessa. Tai kenties se veisi uudelleen Jeesuksen sanan eteen: "Jokainen joka on totuudesta, kuulee minun ääneni." (Joh. 18: 37)

Jumala on ilmoittanut itsensä historiassa. Hänen kätensä jälki näkyy omana aikanamme. Raamatun ilmoittama Jumala ei ole panteismin jumala. Juuri Robinsonin ongelmaa selvitellessäni luin eräänä päivänä Raamatustani:

"En ole minä puhunut salassa, en pimeässä maan paikassa; en ole sanonut Jaakobin jälkeläisille: etsikää minua tyhjyydestä" (Jes. 45: 19).

kirjoittaja Hellevi Ti Loka 06, 2020 7:31 am

"Varo niitä ihmisiä, joiden Jumala on maassa"

Nykyajan perussuunta näkyy määräytyneen Hochhutin Sijainen-näytelmän moton mukaiseksi: "Varo niitä ihmisiä; joiden jumala on taivaassa!" Hochhutin tukistus on oikeutettu, jos Jumalamme on v a i n taivaassa eikä pääse hallitsemaan elämäämme maan päällä. Mutta Saksassa toisen maailmansodan aikana tapahtunut kehityskään ei johtunut siitä, että kristittyjen jumala olisi ollut 'tuonpuoleinen': Lankeemus oli siinä, että ihminen nousi Jumalan valtaistuimelle. Jumalan autonomia oli vaihdettu ihmisen autonomiaksi, itsehallinnoksi.

Tarvitsisimme jo uutta tunnuslausetta: "Varo niitä ihmisiä, joiden jumala on maassa."

Jumaluusoppineiden ajattelu noudattaa usein ajan hengen tuottamia kliseitä, kuvalaattoja, jotka tahtomattamm iskostuvat tajuntaamme aivankuin itsestään selvinä. Harva edes kysyy, mistähän tämä tai tuo ajatus on peräisin Kirkko syyllistyy helposti olemaan kuulovartiossa maailman turulla.

Kymmenisen vuotta sitten vielä kinasteltiin "maallisen ja hengellisen" ongelmista. Nykyään maallinen on jo selvästi valttia. Hengellinen uutuus menee parhaiten kaupaksi, jos sillä on hyvä ajan henkeä vastaava nimi. On erittäin helppoa suositella esim. saksalaisen H. J. Schultzin kirjaa Kääntymys maailmaan. Kirjan perusajatus on siinä, että kirkon tutee "kuunnella maailmaa".

Se kuuluu "maailman kohtaamisen" teologiaan. Tietenkin meillä on syytä uuteen liikekannallepanoon ja uuteen lähetysmieleen maailman keskellä. Tämä hätä on yhteistä. Mutta apu ei tule Jumalan sanan mukaan siitä, että kirkko tulee maailmallisemmaksi ja että vaatimus Jumalan hallinnasta poistetaan ihmisen autonomiaa häiritsevänä kiusallisena muinaisjäännöksenä.

On suorastaan järkyttävää lähetysmailla lukea kristillisestä suomalaisesta ylioppilaslehdestä kyselyä olisiko jo uskallettava karsia sitä, "mihin emme usko", jotta sitä "ei tarvitsisi raahata mukanaan". Tai seuraavaa: "Onko piispa Robinson oikeassa siinä, että tämän perkaamisen tulisi alkaa jo jumalakäsityksestämme?

Ovatko ne oikeassa, jotka väittävät, että on sellaista ateismia, joka on vain meidän jumalakuvamme puhdistamista?" En tahtoisi puhua tästä pilkkamielessä. Olemme kaikki samassa ajan valinkauhassa ja vaarassa "muuttua mielemme hengeltä". Olemme kadottamassa, käyttääkseni Martin Buberin sanontaa, "taivaan ja maan välisen vuoropuhelun".

Kysymyksessä ei ole vain ilmaisun kriisi, vaan todellakin uskon kriisi.

Tunnettu teologi Josef L. Hromádka puhuu "modernin maailman titaanisesta yrityksestä päästä Jumalan herraksi". Liittyen Bultmannin ongelmaan hän toteaa: "Sana 'myyteistä vapauttaminen' on vain heikkoa kaikua siitä, mitä ympärillämme ja sydämissämme tapahtuu. Ilmapiiriämme leimaa ajattelun ja toiminnan irtaantuminen Jumalasta.'! Olemme aivankuin huumaantuneet ja humaltuneet ihmisen suuruudesta.

Johannes Kastajan rukous oli, että Jeesus saisi kasvaa ja hän itse vähetä. Nykyajan ihmisen usko on, kuten Robinson asian tulkitsee, "m e i d ä n uutta elämäämme". Vaikkakin samainen piispa sanoo toisaalta, että "kristinusko ei voi rakentua ihmisen kyvyille", heijastuu kautta koko hänen esityksensä ihmisen pelagiolainen omavaraisuus; Ihmisen siveellisen toiminnan ja ratkaisujen yhteydessä on hyvin vähän puhe Pyhän Hengen työstä. Jos Jeesuksen' jumaluuden kieltäminen jo typistää kolminaisuuden kahteen ja Pyhän Hengen työstä vaikeneminen poistaa käytännössä "toisen uskonkappaleen", syrjäyttää ihmisen autonomia lopulta koko jumalauskon. Miksi alistua heteronomiaan, vieraanvaltaan? Tämä on sitä saksalaisen uskonnon esittämää "ihmisen jumal-ajan" alkua maan päällä. Ei enää uskota, ettemme voi omasta järjestämme emmekä voimastamme uskoa Jeesukseen Kristukseen, Herraamme, emmekä tulla Hänen tykönsä.

Modernille ihmiselle riittää hänen oma arvostelukykynsä ja kokemusvarastonsa. Näin Mestari Eckartin "kolmas testamentti" syrjäyttää Jeesuksen, todellisen Mestarin, oman sanoman. Tämän uuden sekoituksen jumala on tosiasiassa ihminen itse, ja hänen taivaansa on maa. Siis varo niitä ihmisiä, joiden Jumala on taivaassa!

Kirkollinen keskustelu laajenee aikanamme yhä enemmän maallisiin lehtiin, ja jumaluusopin runkolinjat vedetään yleisen mielipiteen mukaisesti. Time-lehti on alkanut omistaa säännöllisesti laajat palsta-alat kirkollisille katsauksille. Näistä näkyy selvästi uusin kehitys.

Kääntymys alkaa todella olla jo kääntymystä maailmaan eikä Jumalan puoleen. "Vanha evankelioiminen yritti saada jokaisen sisälle Nooan arkkiin. Nykyään kirkko yrittää selvittää Jumalan rakkauden merkitystä ulkopuolella arkin." "Näyttää siltä kuin tämän päivän kristityt olisivat kristinuskon suuren muutoksen edessä." "Uusi reformaatio on selvästi edessä." Se on oleva "katolis-protestanttinen yhtymä, josta vuosisata sitten profeetalliset oppineet uneksivat." "Uusinten kirkkoajattelijoiden muuan perustavimpia vakaumuksia on, että kristinusko ei ole suinkaan oleva maallistuneen yhteiskunnan ainoa jumalallisen toiminnan välikappale.

Tosiasiassa, Jumala saattaa hyvin olla ilmeisempi puhtaasti uskonnottomissa liikkeissä ja yhtymissä -- ja on tasaverroin mahdollista, että parhaimmat ihmisluonnon ja elämän tarkoituksen esitykset ilmenevät jumalankieltäjän eikä teologin teoksissa." "Saarnan aika on ohi, ja tulevaisuudessa Jumalan sana ilmaistaan paremmin keskustelun kuin yksinpuhelun kautta." "Kristillinen sanoma on oleva avoin tieteen ja ei-kristillisten uskontojen näkemyksille samoinkuin ajan epäuskon humaanisille arvoille."

Maailmamme on pienentynyt tuntuvasti uusimpien liikennevälineiden ja television ansiosta. Time-lehden tapaiset referaatit alkavat olla tuttuja jo Suomenkin hengellisessä maisemassa.

Suomen Kristillinen Ylioppilasliitto tuntuu olevan Etsijän tulkinnan mukaan "rajuilman alla" (4/1965). Ihailen ylioppilaslehti Etsijän rehtiä miehekkyyttä sen julkaistua liikkeeseen kohdistuneen Laajennetun piispainkokouksen kärkevän arvostelun. Tuskin jokainen Suomen hengellinen lehti on näin avoin.

Tuntuu vain ihmeelliseltä, että lehti julkaisee samassa numerossa laajahkon, pater Theodo Rohnerin katolisen kirkon "ekumeenista kevättä" koskevan kirjoituksen. Samoin löytää tiensä samaiseen numeroo v:n 1964 Ylioppilaiden Kristillisen Maailmanliiton liittokokouksen kristillisen etiikan nykytilannetta tutkineen komission raportti Ihmisyyteen kutsuttuina. Edelläesitetyn valossa joutunee lukija asettamaan seuraavat lainaukset oikeisiin yhteyksiinsä:

"Maraalisten ratkaisujen aineksista" nykyajan ihmisen elämässä sanotaan: "Hänen vapautensa, tai vapauden puutteensa, riippuu suureksi osaksi hänen tekemistään ratkaisuista ja hänen kyvystään tehdä niitä. Kun ihminen tehdään kykeneväksi tekemään ratkaisuja, tehdään mahdolliseksi hänen inhimillisyytensä. Tästä syystä pidämme Hans Hoekendijkin sanontaa iskevänä: 'Kristitty on yksinkertaisesti ihminen jota palautetaan normaaliin inhimillisyyteensä'.

Tämä lause korostaa sitä, mitä meistä voi tulla, mutta termein, jotka on otettu jokapäiväisen elämämme ja tavallisen kokemuksemme piiristä. Muistamme Dietrich Bonhoefferin sanonnan, että kristittynä oleminen ei ole pyrkimystä johonkin erityis tai yli-inhimilliseen. Meidät palautetaan täyteen, normaaliin ihmisyyteemme, tulemaan siksi, joksi meidät on luotu olemaan."

"Mutta kristitty tekee myös parannusta. Hän 'kääntyy' tietyistä menneisyyden ratkaisuista (huom. sanaa synti ei käytetä!) ja niiden seurauksista. Hänen on tarpeen katsoa itseään, arvojaan ja pyrkimyksiään. Tämä on sitä 'itsensä kohtaamista', jota ilman ihminen jautuu ulkokultaisuuden ja omavanhurskauden pauloihin. Parannus voi vapauttaa ihmisen, ja sellaisena se on olennainen osa inhimilliseksi tulemista."

"Mitä moraaliseen opetukseen tutee, historiallisen tutkimuksen oivallukset kuten myös sosiologia ja muut tieteet ovat paljastaneet meille jo Raamatussa esiintyvän tiedon, että moraalinen opetus on aina juurineen kiinni tietyssä historiallisessa tilanteessa. Se opastus, jonka voimme saada Raamatusta moraalisiin ratkaisuihimme, ei siitä syystä voi koskaan olla käskyjen suoraa sovellutusta tilanteihin, jotka ovat hyvin erilaisia kuin Raamatun ajan tilanteet."

"Raamatusta ei voida löytää eikä tiivistää esiin mitään jumalallista ilmoitettua moraalijärjestelmää." "Jeesuksesta havaitsemme, että todellisen inhimillisen olemassaolon lähde on rakkauteen juurtunut vapaus." (Entä esim. Matt. 5: 27-32, ym) "Pyrimme - - siihen, että tämä tosi inhimillinen oleminen toteutuisi, että kaikki ihmiset autettaisiin normaaliin ihmisyyteensä, ja me kiitämme Jumalaa kenestä tahansa, joka ottaa osaa tähän."

"Tämän päivän maailma, joka hylkää kristillisiksi leimattuja vanhoja moraalikaavoja, ei ole vihollismaastoa, vaan paikka, jossa elämme -- jossa jokainen elää." "Me iloitsemme lisääntyvän kypsyyden ja todellisen inhimillisyyden merkeistä, huolimatta niistä tunnuksista, joiden alla ne syntyvät."

"Toiseksi, on tarve uudistaa kirkko. Maailmanliitolla ja sen jäsenliikkeillä on mahdollisuus työskennellä kirkon uudistamiseksi kärsivällisesti ja toiveikkaasti moraalisten ratkaisujen oivaltamisen ja tekemisen asioissa. Jos saadaan aikaan vakava dialogi niiden välillä, jotka ovat keskellä tavallista maailmaa ja niiden välillä, jotka siellä eläen yrittävät olla lojaalisia ihmiselle Jeesukselle Kristukselle, on moraalisia kysymyksiä pohdittaessa ja niissä toimittaessa mahdollista löytää keinoja kirkon olla läsnä tämän maailman elämässä.

"Kolmanneksi, ei ole mahdollista kehittää oikeaa kristillistä kuuliaisuutta, jos yritetään 'mennä takaisin'. Mitään muuta meillä ei ole puolustettavanamme sekulaarin maailman hyökyä vastaan kuin mahdollisuus olla aidon inhimillinen, mikä on ilmoitettu totisessa ihmisessä Jeesuksessa Kristuksessa. On keksittävä, miten tämä mahdollisuus voidaan ilmaista, mutta etsiessämme tätä meitä eivät sido periaatteet ja kiellot, jotka ovat olleet mielekkäitä muina aikoina ja muissa tilanteissa. Me emme tuomitse moraalisia järjestelmiä, mutta se kuuliaisuus, jota tarvitaan uusissa ja odottamattomissa tilanteissa, vaatii radikaalia vapautta."

Merkillistä on todeta, että tämä Kristillinen Ylioppilaiden maailmanliitto suosittelee "erityisten kristillisen toiminnan koeyhteisöjen muodostamista" joko "luostariperinteen piirissä tai aluejärjestöinä yhteiskunnan keskellä". Tämä perustuu luonnostaan Bonhoefferin Finkenwaldessa antamiin suuntaviivoihin. Toisaalta nykyinen maailmaan päin avoinna oleva teologia vastustaa maailmasta sulkeutumista, sillä se voi johtaa collegium pietatis -ryhmiin, hurskasten kokoelmiin.

Koko oheinen Ylioppilaiden Kristillisen Maailmanliiton lausunto ei ole nähnyt asiakseen esittää yhtään Raamatun omaa sanaa. Siinä ei ole kertaakaan puhetta rukouksesta tai Pyhän Hengen ohjauksen tarpeellisuudesta. Miten paljon puhuivatkaan Suomen eri herätysliikkeet aikoinaan Pyhän Hengen salatusta työstä. Tulee näin kaukaa katsoen kysyneeksi, mitä asiaa Suomen kristillisellä ylioppilasliikkeellä on lainkaan vieraille kalavesille. Joka tapauksessa sen suuri sisarliike hipoo komissioraportissaan kaikin kohdin sitä, minkä Raamattu tuntee antikristillisyyden nimellä.

Tässä esitetty aikamme muotisuunta puhuu kernaasti "teologien latinasta". Raamatun "vaikean" kielen sijaan olisi "keksittävä" uusi ilmaisumahdollisuus. Mutta juuri nämä uudet käsitteet osoittautuvat olevansa täyttä abrakadabraa -- jokseenkin käsittämätöntä hölynpölyä. Yhdyn niiden toivomukseen, että amerikkalaiset eivät tekisi enää Raamatun aiheisia elokuvia ja että englantilaiset eivät yrittäisi tulkita saksalaista teologiaa.

Samoin yhdyn sydämestäni oheisen komissiolausunnon lopputoteamukseen: "Olemme myös sitä mieltä, että on aika valmistaa raamatuntutkimisaineistoa, joka johdattaa Raamatun laajaan opiskeluun." Vieläkin parempi olisi ostaa itselleen oma Raamattu. Se ei ole kenenkään sotkema, niin että sitä pitäisi selittää. Ja Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton pitäisi lähettää suurelle sisaryhtymälleen viralliset rukkaset: yhteys toistaiseksi poikki! ! !

Juutalaisuus käyttää pahasta hengestä sanaa dibbuk, mikä juontaa sanasta devek, 'liima'. Maailman henki on tällainen "liimaajainen", se tarttuu kuin kulkutauti ja vie mukanaan. Apostoli Paavali toteaa 2 Kor. 4: 3:ssa: "Jos meidän evankeliumimme on peitossa, niin se peite on niissä, jotka kadotukseen joutuvat, niissä uskottomissa, joiden mielet tämän maailman jumala on niin sokaissut, ettei heille loista valkeus, joka lähtee Kristuksen kirkkauden evankeliumista." Paavali joutui kerran tuskittelemaan, että hänellä ei ollut ketään samanmielistä, joka vilpittömästi huolehtisi "veljien tilasta, sillä kaikki he etsivät omaansa eivätkä sitä, mikä Kristuksen Jeesuksen on".

"Tähän nykyiseen maailmaan rakastuneena jätti Deemas" hänet. Itse hän kyseli: "Ihmistenkö suosiota minä nyt etsin vai Jumalan -- alunperinkään en kysynyt neuvoa lihalta ja vereltä". "Jos minä vielä tahtoisin olla ihmisille mieliksi, en olisi Kristuksen palvelija." Tänäkin aikana on totta Jeesuksen sana: "Joka on syntyisin maasta, se on maasta ja maasta on mitä hän puhuu" (Joh. 3: 31). Ja rakkauden apostoli kirjoittaa "He ovat maailmasta: sentähden he puhuvat niinkuin maailma puhuu, ja maailma kuulee heitä." Kristityssä on totta sana: "Hän on asettanut meidät taivaallisiin Kristuksessa Jeesuksessa" (Ef. 2: 6).

Piispa Gustaf Johansson näki kristinuskon "ennenmaailmallisena, ylimaailmallisena ja vastamaailmallisena" asiana. Nyt kaadetaan Jaakobin tikapuita, ja yhteys taivaaseen katkeaa. Olisi syytä jo varoittaa: "Varo niitä ihmisiä, joiden Jumala on maassa."

"Maailman ystävyys on vihollisuutta Jumalaa vastaan" (Jaak. 4: 4). Siksi "modernin maailman titaaninen yritys päästä Jumalan herraksi" on selvä kapinaliike. Sen takana on "sabotaasihenkien" ryhmittymät. Jos Raamattuun uskovat kristityt ovat muurinaukoissa liian etäällä toisistaan, on vaarana, että nämä vihollisvoimat tempaavat kirkon edustuksen itselleen. Tässä kuvattu kehitys lienee vasta alussaan. Ja voi Suomen kirkkoa, jos nämä evankeliumin purkumiehet pääsevät vapaasti temmeltämään maassamme.

Kouluaikana luimme kertomuksia Herkuleesta. Tuo kreikkalaisen taruston väkevä voimamies joutui kerran taistelemaan Antaeus-jättiä vastaan, joka haastoi ohikulkijat painisille surmatakseen heidät. Antaeuksen temppeli olikin jo täynnä voitettujen pääkalloja. Joka kerta, kun jätin jalat koskivat maaemoa, jätti sai uutta voimaa ja oli voittaa Herkuleen. Vihdoin Herkules keksi nostaa Antaeus-jätin ilmaan, missä sen voimat vähitellen heikkenivät.

Aikamme Antaeuksen temppelit alkavat jo olla täynnä voitettujen pääkalloja. Maailmallisuus hyökkää taivaasta syntynyttä kristillisyyttä vastaan, liha sotii Henkeä vastaan, ihmismielipiteet Jumalan sanaa vastaan. Vihollinen kysyy yhä niinkuin paratiisin käärme: "Onko Jumala todellakin sanonut...?"

Mutta aikamme Antaeukset menettävät voimansa Jumalan pyhän sanan edessä. Jeesus karkoitti saatanan sanomalla: "Kirjoitettu on", "taas on kirjoitettu" ja "sillä kirjoitettu on". "Silloin perkele jätti hänet" (Matt. 4: 1-11). Myös apostoli Paavali koki: "Meidän sota-aseemme eivät ole lihalliset, vaan ne ovat voimalliset Jumalan edessä hajottamaan maahan linnoituksia.

Me hajotamme maahan järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan, ja vangitsemme jokaisen ajatuksen kuuliaiseksi Kristukselle ja olemme valmiit rankaisemaan kaikkea tottelemattomuutta --" (2 Kor. 10: 4-6).

"Sinun sanasi on hyvin koeteltu, ja Sinun palvelijasi rakastaa sitä." - - "Sinun sanasi on kokonansa totuus" (Ps. 119: 140, 160).

Ceterum censeo: "Varokaa niitä ihmisiä, joiden Jumala on maassa."

kirjoittaja Hellevi Ti Loka 06, 2020 7:35 am

"Mitä me siis tähän sanomme?" Room. 8: 31

Hebrealaiskirjeen kirjoittaja, joka vanhan perinteen mukaan voisi hyvinkin olla itse Paavali, kirjoittaa: "Tästä meillä on paljon sanottavaa, ja sitä on vaikea selittää, koska olette käyneet hitaiksi kuulemaan" (Hebr. 5: 11). Kykymme kuulla oikein ja ymmärtää oikein saattaa sekin muuttua. "Eihän siinä, mitä teille kirjoitimme, ole muuta, kuin mitä siinä on luettavana ja minkä to myös ymmärrätte; ja minä toivon teidän loppuun asti ymmärtävän - -" (2 Kor. 1: 13). Yhtyisin samaan toivomukseen.

Goethe sanoo Faustissaan: "Die Botschaft höre ich wahl, allein mir fehlt der Glaube", sanoman kyllä kuulen, mutta minulta puuttuu usko. Nykyaika muuttaa sekä sanoman että uskon.

Kaukana menneisyydessä kajahti kerran Jesajan kirjan alkuakordi: "Kuulkaa taivaat, ota korviisi maa, sillä HERRA puhuu." - - Nyt puhuu ihminen. Ei hän saarnaa, hän vain kuuntelee ja ymmärtää. "On kuin ääni sanoisi: 'Kuitenkin sinut hyväksytään.' 'Kuitenkin hyväksytään, hyväksytään sen kautta, mikä on sinua suurempi ja minkä nimeä et tiedä. Älä kysy nyt tuota nimeä, ehkä löydät sen myöhemmin -- tyydy siihen, että sinut hyväksytään." (Tillich)

Oi Herra, missä on s a n o m a ? Missä on SANOMA? Nyt puhuu ihminen. Nyt ei puhuta "salattua Jumalan viisautta" (1 Kor. 2: 7) eikä "Hengen opettamilla sanoilla". Oi Herra, olemmeko jo näin pitkällä luopumuksessa? Otatko jo pois SANASI maan päältä? Olemmeko jo menettämässä "kaiken leivänvaran ja kaiken vedenvaran?" (Jesaja 3: 1).

Nykytilannetta ei voi lääkitä pelkällä lamentaatiolla, Jeremian tapaisella valitusvirrellä. Olemme kristittyinä haasteen edessä. Vieraillessaan vuosia sitten Israelissa piispä Hans Lilje kertoi 30-luvun tunnustuskirkon taistelusta ja sen periaatteista. Hän korosti "Tunsimme olevamme kutsutut taisteluun j o k a a i n o a s s a pienimmässäkin asiassa." Nykyajan ihminen tuhlaa Raamatun aarteet juuri pikkurahoina. Meidät haastetaan taisteluun "evankeliumiin uskon puolesta" k a i k i l l a uskon rintamilla.

Kun "aikoinaan", vuonna 1960, hankin kahden uskon "synsyguksen" Hedegårdin ja Saarnivaaran kirjan Kohti suurta Baabelia, pidin muutamia sen esittämiä korostuksi tarpeettoman kärjistettyinä. Puhe suuresta Baabelista ja siitä, että laitoskirkolla on vaara huorata maailman kanssa, on kyllä sinänsä raamatullista. Kirkon ON kuitenkin kuunneltava näitä ipcha mistabra -ääniänsä. "Kirkon läsnä olon" linja voi johtaa siihen, että siitä tulee lopulta eräänlainen reliikki, muinaismuisto. Uuden testamentin mukainen kirkko ei ole "presence", vaan dynaaminen aktia. Monessa maassa kirkkolaitos on jo, käyttääksemme Hromádkan sanaa, "henkisen tyhjiön julkisivu".

Syy ei ole kirkon Herrassa eikä Raamatun sanomassa. Syy piilee omassa luopumuksessamme. Sveitsiläinen teologian tohtori S. Külling sanai kerran vieraillessaan kotonani: "Me teologit alemme pääsyyllisiä. Tuskin löytää Euroopasta enää teologia, joka on kokonaan Raamatun kannalla." Jopa raamatullisina teologeinakin pitämämme miehet taistelevat usein henkilökohtaiseen uskonelämään pyrkivää kristillisyyttä vastaan.

Manessa Euroopan maassa pietismi an muodostunut oman sydämen ja ulkonaisten käytöstapojen sairaalloiseksi tarkkailuksi ja kaiken oman ryhmäkunnan ulkopuolella olevan kristillisyyden tuamitsemiseksi. Suomen kansalliset pietistihenkiset herätysliikkeet ovat varjeltuneet suurimmaksi osaksi tällaisesta kieroontuneesta asenteesta. Taistellessaan vääriä pietistisiä ilmiöitä vastaan usea teologi on langennut toiseen äärimmäisyyteen.

Edellä mainitsemamme tri Külling, joka tunnustaa Barthin arvon Jumalan kunnian julistajana, valitti sitä, että Barthista "ihminen on vain Jumalan työn näyttämö." Barth karttaa puhumasta ihmisen henkilökahtaisesta pelastuskokemuksesta ja uudestisyntymisestä.

Ihminen on Jumalan objektiivisen työn kohde. Siksi ei sovi korostaa kääntymystä ja parannusta. Homo religiosus, ns. uskonnollinen ihminen, on hänelle kauhistus. Hurskauselämä on "pietististä schematismia", kaavioitumista. Tästä syystä Barthin opetuslapset hangoittelevat aktiivista julistus- ja evankelioimistyötä vastaan.

Käytännössä modernin teologian ja uskonnottoman kristinuskon sekä kunniateologian edustajat muodostavat eräänlaisen "pihtiliikkeen", joka ajaa evankelioimistyön ja hengellisen aktivismin viimeiset mohikaanit mottiin, jossa heidät on helppo nitistää.

Yleensäkään ei ole kysymys teologiasta vain tieteenä: kaikki jumaluusoppi johtaa elämään ja käytäntöön.

On perin tyypillistä, että esim. The Honest to Goo Debate kirja sisältää myös piispa Robinsonin vaimon kirjoituksen, Honest to Children, Rehellinen lapsille. Siinä hän kiirehtää selvittämään, miten kirkko voisi jakaa hänen puolisonsa ajatukset lasten omaisuudeksi. Kenties hän pääsee vielä modernina "lapsievankelistana" historian lehdille.

Sama varteenotettava huomio voidaan tehdä Amerikan ja Kanadan kirkollisesta elämästä. Kristillisten Kirkkojen Kansainvälisen Neuvoston puheenjohtaja, tri Carl McIntire, esitti Pohjolan evankelisessa konferenssissa Uuden Tien näytenumeron (1964) tietoihin perustuen esimerkkejä nykyteologian soveltamisesta:

Kanadan Yhtynyt kirkko on hyväksynyt vuosi sitten kuuden vuoden valmistelujen jälkeen ja kustannuksiltaan miljoonan dollarin arvoisen uuden virallisen pyhäkouluoppaan. Muuan maan sanomalehti kirjoittaa 9. päivänä heinäkuuta 1964: "Uusi pyhäkoulumateriaali - tulee järkyttämään niitä, jotka hyväksyvät Raamatun Jumalan sanana. Se kieltää kirjaimellisen tulkinnan, jota on harjoitettu aikaisemmin.

Mutta kirkon viranomaiset sanovat, ettå se vain saattaa pyhäkouluopetuksen ajan tasolle siinä, mitä papit ovat julistaneet saarnatuolista kaksikymmentäviisi vuotta. - - Raamatun ensimmäiset yksitoista lukua ovat myyttiä. Punainen meri ei jakautunut päästämään juutalaisia Egyptistä." Ja näin kertomus jatkuu.

Kanadan Yhdistynyt kirkko on suurin maan kirkoista. Se oli yhteistyössä erään baptistikirkon kanssa materiaalia laatimassa. "Minkälainen kirkko meillä on kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua, jos kaikille nuorille ja pyhäkoululapsille opetetaan tätä Raamattua vastaan kohdistuvaa hyökkäystä?" kysyy tri Carl McIntire. Tämän jälkeen hän esittää Amerikan Metodistikirkon erään virallisen pyhäkoulujulkaisun ja Amerikan erään presbyteerikirkon vastaavanlaisen tuotteen, jotka kumpikin ovat samalla myyttilinjalla.

Eikö tässä ole kysymys juuri taistelusta taivasten valtakuntaa vastaan?

S a k s a l a i n e n u s k o n t o totesi, että "kirkko voidaan voittaa vain kirkon kautta" - muut tiet ovat illuusioita. Saksalainen uskonto ei tahtonut olla "kirkon vihollinen". Se pyrki vain "irroittamaan kirkon kristillisestä ajattelusta ylipäänsä". Tämä oli oleva "toinen ja lopullinen kirkkoreformaatio". Saksalainen uskonto kumpusi "ihmisen omasta katsomuksesta, hänen tuntemuksestaan ja ajattelustaan".

Se tahtoi olla "tervettä ja luonnollista uskontoa". Lähtökohtana tuli olla "meidän jumalansanamme" ja "usko korkeaan ihmishenkeen". Ihmisen tuli vapautua Jumalan orjuudesta ja pyrkiä "itsessään olevan jumalallisen herraksi". Kristus oli vain "hätäauttaja" ja "sankarillisen inhimillisyyden esikuva". "Suorituskykyinen ihminen" oli uuden ihmiskunnan kehityksen takeena.

D i e t r i c h B o n h o e f f e r koki, että "sisäisyyden', "omantunnon" ja "uskonnon" aika an ohi. "Inhimilliset rajat" tulivat hänestä "kyseenalaisiksi". Ihmiset voivat työntää "rajoja omilla voimillaan tuonnemmaksi". Jumalasta tulee puhua "keskustassa eikä rajoilla". Ihmisen tulee "seisoa omilla jaloillaan", hänet tulee "kohdata hänen vahvimmalla alueellaan".

Ihminen on tosin syntinen, "mutta ei silti vielä alhainen". Hänen syntejään "ei saa nuuskia', hänen tulee saada "olla inhimillinen" ja "maailmallinen". "Sielun pelastus" ja "lunastususkon" korostaminen on erehdystä. Maailma kulkee kohden "täysi-ikäisyyttä". "Täysi-ikäinen ihminen" on vapautettu "vääristä uskonnollisista siteistä ja estoista". "Autonominen ihminen" ei ole aina, kuten Goethen ja Napoleonin tapaukset osoittavat, sidottu ehdottomiin moraalinormeihin. "Kirkon on käytävä maailman henkiseen kohtaamiseen".

R o b i n s o n ei esitä olennaisesti mitään uutta, sellaista minkä juuria ei tapaisi jo saksalaisessa uskonnossa, Bultmannilla ja Bonhoefferillä. Hänen ajatusrakennelmansa runko on saksalaisen uskonnon ehdottama kirkon kautta tapahtuva "vastahakoinen vallankumous". Ernst Bergmann käytti siitä vain nimeä "toinen ja lopullinen kirkkoreformaatio". Pääasiana näkyy olevan kirkon vapauttaminen "kristillisestä ajattelusta ylipäätään". Jo rationalismin aika julisti, että kaikkien vanhojen jumalakäsitysten tulisi väistyä. Nyt tämä julistus tapahtuu vain kirkon nimessä.

Robinsonin teologinen synteesi on tosin monipuolisempi kuin tässä esittämämme. Hän lienee pyrkinyt vapautumaan väärästä kuolleesta puhdasoppisuudesta voidakseen lähestyä ihmisiä heidän oman inhimillisen kokemuspiirinsä kielellä. On vain kysyttävä, onko tämä uusi puke eksistenssistä ja syvyyksistä selvempää kuin Raamatun yksinkertainen elämänläheinen sanoma.

Toisaalta amerikkalainen luterilainen professori George W. Forell lienee allut oikeassa sanoessaan eräillä neuvottelupäivillä Robinsonin taistelevan lopultakin itseänsä vastaan: "Robinson ruoskii legalisteja, jotka opettavat 'älä polta', 'älä juo', 'älä tanssi' - mutta samalla hän kehottaa itse, että meidän pitää rakastaa ja taas rakastaa, puhumatta samalla armosta ja Jumalan Hengen työstä, mikä suo meille rakkautta itsemme ulkopuolelta. Tämä on vieläkin pahempaa legalismia kuin kielteinen älä-asenne."

Vain itsessään onnistunut ihminen voi elää Robinsonin teologiasta, ihminen, joka ei tarvitse sovitusta, vaan kykenee itse omin voimin esimerkilliseen elämään. Tämä on kirkkohistorian tuomitsemaa pelagiolaisuutta - muistettakoon, että Pelagius oli kotoisin jostakin saarivaltakunnasta, todennäköisesti Irlannista.

Samaan opetuslapseuteen voisi liittää myös Amerikan "goldwaterilaiset", joiden "suorituskykyisen ihmisen" ja "korkean ihmishengen" palvonta juontaa samoille alkulähteille. Tällöin ihminen on ihmisen jumala. Nykyajan ihminen pyrkiikin konstruoimaan itselleen uskon, mihin hän voi uskoa. Mutta tämä juuri on ollut kaiken epäjumalanpalvelun päätendenssi kaikkina aikoina. Mistä tämä ihmisen kruunaamisen linja sitten an lähtöisin?

Saksalainen Maria-sisarten hengellinen äiti, tri Basilea Schlink, on kirjoittanut mielenkiintaisen kirjan Und keiner wollte es glauben (1964, Darmstadt - Eberstadt, 168 s.), missä hän puhuu "aikamme sumussa" vaikuttavista henkisistä tekijöistä. Mielenkiintoisessa kulttuurihistoriallisessa katsauksessaan hän esittää Rousseaun ensimmäisenä keksineen, että ihminen on "luonnoltaan vapaa ja hyvä". "Rousseaun jälkeen ihmishenki ei kierrä enää Jumalan, vaan ihmisen ympärillä". Nyt jumala poistetaan valtaistuimeltaan ja sijaan astuu ihminen. Tämä tuli olemaan tulevan filosofisen ajattelun kopernikaaninen käännekohta.

Ranskan vallankumouksen kapinamieli johti jopa oikeudenkäyntiin jumalaa vastaan. Ranskalaisen kirjallisuushistorioitsijan Hazardin mukaan syytöksen sanamuoto kuului: "Kristittyjen jumalalla onollut kaikki valta, mutta Hän on käyttänyt sitä huonosti; ihmiset ovat luottaneet Häneen, mutta Hän on pettänyt heidät - -"

Vaikka vallankumous puhui vapaudesta ja ihmisarvosta, se rakensi pian giljotiinit, joilla näitä arvon ihmisiä mestattiin tehdasmaisesti. Laittomuus ja siveettömyys sai vallan. Eräässä kirkossa palveltiin muuatta ilonaista jumalattarena. Oppi ihmisen hyvyydestä johti tekoihin, jotka osoittivat ihmisen luontaisen pahuuden.

Tri Basilea Schlink mainitsee tässä yhteydessä saksalaiset filosofit Kantin, Fichten ja Feuerbachin. He varsinaisesti asettivat autonomisen, itse itseään määräävän ihmisen jalustalleen. Sittemmin ohjasivat ajan henkeä Tübingenissä vaikuttaneet Schelling, Hegel ja Hölderlin.

Schelling julisti "ihmisen kaikkivaltiutta" ja Hegel hänen "ehdotonta vapauttaan". Teologiakin, joka aikaisemmin keskittyi puhu~ maan Jumalasta ja Hänen teoistaan historiassa, muuttui yhä enemmän filosofiaksi ja antropologiaksi - opiksi ihmisestä ja hänen siveellisistä ja hengellisistä edellytyksistään. Moni luisui myös Feuerbachin "hurskaaseen ateismiin", joka tahtoi vielä sinänsä käydä uskonnosta, vaikka olikin selvää jumalankielteisyyttä. Täten oman aikamme dialogia ateismin kanssa ei ole suinkaan uusi ilmiö.

Huippunsa ihmisen titaaninen kasvu sai saksalaisessa filosofi Nietzschessä. Hän loi käsitteen "kuolleesta Jumalasta". Nykyään sama sanonta löytyy usein modernin teologian sanastosta, mutta Nietzsche tarkoitti, että Jumala on todella k u o l l u t. Nietzschen nuoruuden ajan draaman nimi "Prometheus" sisälsi jo hänen elämäntyönsä koko ohjelman.

Sama pyrkimys oli orastanut jo Schellingin ja Hegelin filosofiassa - kreikkalaisen taruston Prometheus symbolisoi ihmisen kapinaa tuonpuoleista jumalallista hallintavaltaa vastaan. On arveltu, että juuri Nietzschen Prometheus loi pohjan saksalaiselle opille "yli-ihmisestä", "Übermensch", joka on moraalisesti vastuussa vain itselleen.

Prometheus esitti myös huomattavaa osaa Karl Marxin ajattelussa. Marx sanoo väitöskirjansa esipuheessa: "Prometheuksen tunnustus: 'pääseikka tää: täysin vihaan kaikkea ja jokaista jumalaa' - on filosofian oma tunnustus, sen tuomio kaikkia taivaallisia ja maallisia jumalia vastaan, jotka eivät tunnusta ihmisen omaa ymmärrystä ylimpänä jumaluutena --."

Tohtori Basilea Schlink näkee selvän linjan Rousseausta nykypäivän Jumalasta irtautuneen ihmisen ajatteluun. Rousseaun kirja, Le Contrat social, Yhteiskuntasopimuksesta, oli ensin Ranskan vallankumouksen koraanina ja vaikutti myöhemmin välillisesti kaikkeen kumoukselliseen ajatteluun. Ja "Rousseaun jälkeen ihmishenki ei kierrä enää Jumalan vaan ihmisen ympärillä".

On merkillistä todeta, kuinka nykyinen teologinen keskustelu myötäilee ajan henkeä, vaikka Jumalan Sanan ilmoitus esittää aivan toisen kuvan ihmisestä ja elämästä. Onhan toki selvää, että Jumalan Sana edustaa pidemmän aikakauden kuluessa pyhien miesten kautta välitettyä ilmoitusta. Ihminen tahtoisi löytää "toisen tien", mikä on "jenseits von Gut and Böse", "hyvän ja pahan tuolla puolen" - ja sikäli harmiton.

Jumalattomuus pukeutuu aina frakkiin ja tahtoo puhua korkealta istuimelta. En voi mitenkään ymmärtää tällaista kulttuuriin vetoamista uskon asiassa. Jumalan valtakunnalla on omat lakinsa. Rudolf Bultmann sanoo eräässä yhteydessä: "Emme voi käyttää sähkövaloa ja radiota ja samanaikaisesti uskoa Uuden testamentin henki- ja ihmemaailmaan."

Tällaiset lauselmat ovat vain kliseitä. Raamattu paljastaa niiden onttouden. Jumalan ilmoitus vetoaa aina historiassa olevaan tapahtumiseen. Nykyinen kriisi on uskon kriisi. Jumalan työ on aina "vierasta", ulkopuolelta osaksemme tulevaa armoa, opus alienum. Vain oman työnsä Hän hyväksyy. Raamatussa on paljon sellaista, mitä emme v i e l ä ymmärrä ja sellaistakin, mitä emme tule koskaan ymmärtämään. Mutta k a i k k i Raamatun ymmärtäminen on mahdollista vain niille, jotka "kysyvät Herran mieltä" (Joos. 9: 14). Tämä mieli alkaa kadota. Jos menetämme kosketuksen Jumalan puheeseen, menetämme myös sanottavamme. Juuri siksi on tärkeätä elää rukouselämää.

Opimme Lootin elämästä, kuinka tuo hurskas mies menetti maallistuessansa Sodoman kaupungissa sanottavansa vakuuttavuuden. Vaikka hän oli enkeleitten asialla puhuessaan vävyillensä tulevasta hävityksestä, nämä "luulivat hänen laskevan leikkiä". Sama hengellisen elämän laki koskee myös teologiaamme. Voimme luiskahtaa pais Kristuksesta muuttuen "mielemme hengeltä".

Nykyajan teologian suurin yhteinen tekijä tuntuu olevan itse ihminen. Mutta ihmisajatus on parhaimmillaankin vain kuorta ja "klippaa-teologiaa". Moderni, ihmisen omiin sielunkykyihin perustuva julistus elää aina yli budjetin. Kun kohtaamme yksinkertaisen Jumalan lapsen, josta huokuu aito Jumalan tuntemisen tuoksu, kaatuvat omat korttitalomme. Barth tähdentää, että teologian tehtävä on sama kuin saarnan. Jumaluusoppimme ei saisi olla: näin sanon minä, näin sanot sinä ja näin sanoo hän, vaan näin sanoo Herra.

Kuitenkin jopa Barthinkin kaltainen julistaja saattaa avata ovet "sabotaasihenkien" temmellykselle. Barthista Raamatun kirjoitettu sana ei itsessään ole vielä ehdoton ohje. Hänen mielestään Raamatun totuus ei sisälly "kyllä" ja "ei" asenteihin, vaan sen alun oivaltamiseen, josta kyllä ja ei johtuvat. Tässä mielessä Robinsonkin yrittää olla barthilainen. Barth taisteleekin "liikkuvan" raamatuntulkinnan puolesta jäykkää biblisismiä vastaan - samoin totesimme jo hänen vastustavan pietististä kokemuskristillisyyttä. Tällainen häilyvä asenne näkyy selvästi Barthin opetuslapsissa. Eräät pitävät ilmeisenä, että jopa Bonhoeffer olisi saanut halun tulkita Raamattua ei-uskonnollisesti juuri Barthilta.

Mitä voisimme päätellä kaikesta edellä sanotusta ajatellen tulevaisuuden hengellistä maisemaa?

Olemme huomanneet, että "laittomuuden salaisuus on jo vaikuttamassa". Hengellisen elämän omalakisuus kumotaan. Tämä ilmenee kapinana kaikkea tuonpuoleisuutta vastaan. "Ja sentähden, että laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus" (Matt. 24: 12). Demoninen väkivaltaisuuden mieli kasvaa. Itse uskominen ja uskonto joutuvat hyökkäyksen kohteiksi. Hepreassa sana "uskonto", "dat", merkitsee oikeastaan alkujaan vain samaa kuin lakikirjan käsite "laki".

Kun uskova noudattaa Jumalan tahtoa, hänen ei silti tarvitse olla "lain alla" ja sisäisesti orjuutettu. Ilmestyskirja puhuu niistä, "jotka pitävät Jumalan käskyt ja joilla on Jeesuksen todistus" (12: 17). Sisäisyyden, omantunnon ja uskonnon aika alkaa olla ohi yhä useamman mielestä. Sijaan tulee saddukealaisen jumaluusoppineen tyyppi, joka on asiantuntija tämän maailman asioissa. Yhä harvemmin saamme enää kuulla "salattua Jumalan viisautta".

Ihmishenki tulee kiertymään vain enemmän itsensä ympärille. Ihmisestä tulee ihmisen jumala. Onhan ihmisestä kysymys. Ja häntä tulee ymmärtää. Ihmistä puetaan ja Jeesusta riisutaan. Jumalan tahto tehdään suhteelliseksi, kunnes kurittomuus johtaa lopulta libertiiniläisyyteen, täyteen aistilliseen irtolaisuuteen. Luonnotonkin seksuaalielämä tulee saamaan lain suojan.

Avoin evankelioimistyö tulee kohtaamaan yhä suurempaa julkista vastustusta. Se tullaan leimaamaan käännyttämiseksi ja ahdasmielisyydeksi. Dialogia alkaa käsittää myös ateistit ja ekumenia idän suuret pakanauskonnot - ja dialogia tulee olemaan kahdensuuntaista. Puhuttaessa "kirkon läsnäolosta" raivataan tietä katoliselle kirkkolähetykselle, missä pääasiana nähdään itse kirkkolaitoksen piirtyminen maisemaan. Lähetysnäky alkaa vetistyä. Jopa Robinsonin kaltaisen miehen esiintyminen nähdään "kirkon lähetystehtävän ja missionäärisen teologian ilmauksena". Julistus muuttaa luontoaan, sijaan tulee "konversaatio".

Koska eskatologiasta ja Jeesuksen toisesta tulemuksesta ei sovi teologisin perustein puhua, harva tohtii nimittää nykyistä ihmisen palvelun linjaa oikealla nimellään. On kysymys ihmisen jumaloinnista eli antikristillisyydestä. Apostoli Paavali toimi julistajana niin, että "jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä". Kristitty ei tosin urki lähimmäisensä syntejä, mutta Pyhän Hengen työ ja Jeesuksen läsnäolon tunto johtaa oman "raadollisuuden" kokemiseen. Miten sattuva onkaan tämä täydellistä turmeltuneisuuttamme kuvaava suomalaisen kristillisyyden sana. Synnillisyyteemme kuuluu myös Bonhoefferin karttama "inhottavuus", mistä luemme Tiitus 3: 3:sta.

Nykyinen evankeliumin purkutyö pyrkii kirkkojemme katoille. Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään sisältä käsin. Kehitys kiihtynee, kunhan kopernikaanisuuden uudistusmiehet keksivät vielä Bonhoefferin sanat siitä, että kirkon on annettava "kaikki omaisuutensa hätää kärsiville" ja että "pappien on mahdollisesti harjoitettava maallista ammattia" - mutta tuskin nykyinen hengellisen elämän asiantuntemus voi enää nykyisestään enempää kärsiä. Kai sitten löytyy vielä viimeisessä purkuvaiheessa joku vesperlinjan mies virittämään gregoriaanisen messun kaatuneitten pyhäkköjemme raunioilla.

Ipcha mistabra!?

Teologian kannalta kuva on todella synkkä. Joku voi yrittää nähdä tämän tragedian komediana, mutta sellainen se ei ole. Emme saa elää väärässä illuusiossa. Jeesus tarkoitti totta, kun hän ihmetteli, löytäneekö hän uskoa maan päältä tullessaan takaisin. Sikäli kuin ymmärrän Suomen hengellistä tilannetta täältä kaukaa katsoen, olemme kenties edullisemmassa asemassa kuin moni muu maa, koska kaikkien hengellisten herätysliikkeittemme perusongelmat ovat k e s k u s k y s y m y k s i ä. Nykyisen teologian lankeemus on juuri siinä, että se on langennut syrjään keskuskysymyksistä. Se on todella klippaa-teologiaa eli kuorta.

Kun laittomuus pääsee valtaan, kylmenee useimpien rakkaus. Tarvitsisimme demonisen toistemme arvostelun sijaan enemmän keskinäistä rakkautta ja kunnioitusta. Jos sabotoimme ja tervaamme kirkkomme eri ryhmiä, voimme langeta tuomitsemaan sellaista, minkä jumala itse on tunnustanut. Mutta me ja kaikki ryhmämme tarvitsemme paluuta uskomme perusteisiin. Jos vieraannumme Jumalan elämästä, menetämme siunauksen myös kansana. "Herran käsi tulee tunnetuksi hänen palvelijoissansa." Siksi parannuksen tulisi alkaa meistä sanan julistajista.

Kehitys tulee silti jatkumaan. "Jumalattomat pysyvät jumalattomuudessaan." "Mutta niiden joukko, jotka tuntevat Jumalansa, pysyy lujana ja tekee tehtävänsä." - "Ja taidollisista jotkut kompastuvat, että heidän joukkonsa koeteltaisiin, seulottaisiin ja puhdistettaisiin lopun ajaksi, sillä vielä kestää ennenkuin määräaika on" (Dan. 11: 32-35).

Nykyaika puhuu alituisesti uuden reformin tarpeesta. Tarve on ilmeinen, mutta reformin ei tulisi tapahtua siihen suuntaan, mihin saksalainen uskonto ja piispa Robinson tahtoisivat johtaa. Tarvitsemme teologiamme p u h d i s t a m i s t a ihmisajatuksista.

Olemme samantapaisen tehtävän edessä kuin kreikkalaisen taruston sankari Herkules. Hänen tuli puhdistaa yhtenä ainoana päivänä kuningas Augeian valtavat navetat, joita kolmituhatpäinen karja oli liannut jo vuosikaudet. Tehtävän tuli saattaa Herkules häpeään. Teologiankin navettaan tarvittaisiin perusteellista puhdistusta. Liian usein on tyydytty heittämään sinne vain pelkkiä kuivikkeita, jotta ilma ei täysin pilaantuisi. Herkules löysi hyvän ratkaisun: hän johdatti Alpheios ja Peneios virrat karjapihan läpi ja sai hetkessä huuhdelluksi vuosien saastat.

Nykyään eletään liiaksi gibeonilaisten eväistä kysymättä Sanan leipää. Joosuan kirjan 9. luvun miehet ottivat gibeonilaisten "evästä", mutta eivät kysyneet Herran mieltä. Jumalan temppeli alkaa täyttyä vieraasta kamasta. Profeetta Nehemia palasi kerran "lomalta" ja tapasi temppelin eräästä kammiosta Tobiaan huonekaluineen. Niin hän "pahastui suuresti" ja heitti "kaikki Tobiaan huonekalut ulos kammiosta" (Neh. 13: 8. Jotain tämäntapaista uudistusta tarvitsisimme.

Jos nykyaikainen ihmislinja jatkuu, toteutuu profeetta Jesajan pelko: "Oli niinkuin olisimme synnyttäneet tuulta: emmekä saaneet aikaan PELASTUSTA maalle." Vain vanhanaikaisessa evankeliumissa on pelastava ja uudistava voima.

kirjoittaja Vierailija La Heinä 09, 2022 1:25 pm

kirjoittaja Sponsored content

Nettikirja Risto Santala / "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään"

Nettikirja Risto Santala / "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään"

Vs: Nettikirja Risto Santala / "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään"

Vs: Nettikirja Risto Santala / "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään"

Vs: Nettikirja Risto Santala / "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään"

Vs: Nettikirja Risto Santala / "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään"

Vs: Nettikirja Risto Santala / "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään"

Vs: Nettikirja Risto Santala / "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään"

Vs: Nettikirja Risto Santala / "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään"

Vs: Nettikirja Risto Santala / "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään"

Vs: Nettikirja Risto Santala / "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään"

Vs: Nettikirja Risto Santala / "Taivasten valtakuntaa vastaan hyökätään"