Herätys alkaa totuuden näkemisestä ja rukouksesta

Luemme Sanasta, kuinka Jeesus tuli aasilla ratsastaen Jerusalemiin ja suuri kansanjoukko palvoi häntä hoosianna-huudoin, Matt. 21:1-11; Luuk. 19:28 40. Pian sen jälkeen luemme kuitenkin: ”Ja kun hän tuli lähemmäksi ja näki kaupungin, itki hän sitä”, Luuk. 19:41. Hän tuli lähemmäksi ja näki ihmisten todellisen tilanteen, näki kansan, joka uskonnollisten johtajien harhaanjohtamana pian tulisi ristiinnaulitsemaan hänet. Jeesus olisi ollut vastaus tuon kaupun-gin hengelliseen hätään, mutta kaupungin ihmiset eivät ottaneet häntä vastaan. Hän tiesi, kuinka kansa tulisi hylkäämään hänet: ”Jerusalem, Jerusalem, sinä, joka tapat profeetat ja kivität ne, jotka ovat sinun tykösi lähetetyt, kuinka usein minä olenkaan tahtonut koota sinun lapsesi, niin kuin kana kokoaa poikansa siipiensä alle! Mutta te ette ole tahtoneet.” Matt. 23:37.

Väärän valinnan tehneenä Jerusalem kulki kohti järkyttävää tuhoa sen tähden, ettei se tuntenut etsikkoaikaansa, Luuk. 19:44. Pääsisimmepä  lähemmäksi todellisuutta Meille nuo sanat ”lähemmäksi kaupunkia” tarkoittavat, että Herra saa avata silmämme näkemään, mitä ympärillämme todella tapahtuu. Näkemään kuinka kansakuntamme johtajat, vaikka he kantavat kristityn nimeä, ovat johtaneet ihmiset kuilun partaalle.  Vielä murheellisemmaksi tilanteen tekee se, että myös aikamme uskonnolliset johtajat ristiinnaulitsevat jälleen Jeesuksen. Hän on heille vain perustuslaillisen monarkian keulakuva. Hänellä ei ole oikeutta ja valtaa puuttua ihmisten varsinaiseen elämän kulkuun.  Uskonnosta on tullut melko suosittu ihmisen itsensä suunnittelema ”ajanvietepeli”. On monta joukkuetta johtajineen. Jäsenmaksunsa maksaneet kannattajat siirtävät kannatuksensa joukkueelta toiselle. ”Se tapa, jolla nuo potkivat palloa, miellyttää minua.” Nyt hurrataan tälle tähdelle; huomenna onkin jo toisen vuoro.

Kulutusyhteiskunnan jäsen, kuluttaja, on tuonut itselleen ”Jeesuksen”, jota se kulut-taa periaatteella ”uusi muoti piristää mieltä”.  Kristillisyydestä on tehty aate muiden aatteitten joukkoon. Kirkkojen, seurakuntien ja uskonnollisten liikkeitten johtajat ovat avanneet ovet susille, niin että lam-paat jostain oudosta uudesta viinistä juo-puneina ovat jättämässä Jeesuksen, hänet jonka Pyhä Henki on Sanassa ilmoittanut. Pyhästä Hengestä on tehty tunne, joka syrjäyttää Jeesuksen. Usko on muuttunut elämyshakuiseksi uskonnolliseksi oopiumiksi, joka huumaa ja hurmaa. Tässä hurmiossa silmät ovat niin sokaistuneet, ettei nähdä kuilun reunaa, jonka yli ihmi-set syöksyvät ikuiseen tuhoon.

Johtaisipa herätyksen kaipuu meidät rukoukseen Kuinka lähelle meidän tulisi päästä tuhoon syöksyvää maailmaa? Koko elämänsä ajan Jeesus meni niin lähelle ”kaupunkia”, että hän itki. Eikä ainoastaan, että hän itki, vaan siinä kaupungissa hän myös uhrasi itsensä tuodakseen pelastuksen ihmisille. Herätys alkaa totuuden näkemisestä ja rukouksesta

Murtumatonkin sydän voi älyllisesti todeta, että tilanne yhteiskunnassamme jatkuvasti vain pahenee. Ja niin ihminen, uskonnollinenkin, suunnittelee tuhat ja yksi keinoa tilanteen korjaamiseksi. Jeesuksen sydämen tuska ja hätä tuhou tuvasta kaupungista valtasi Jumalan Pojan niin, että hän itki. Meidän ainoa toivomme saada tällainen jumalallinen tuska sieluista on mennä Jeesuksen luokse ja käydä hä-nen kanssaan lähelle ”kaupunkia”. Tässäkin asiassa hän on A ja O. Hengellisen herätyksen kaipaus sydämessä ei ole jokin muusta uskonelämästä irrallaan leijuva tunne; sen kaipauksen voi yksin Jumala antaa Henkensä ja sanansa kautta. Jeesuksen näkeminen ja tunteminen niin läheisesti, että hän voimuuttaa meidän välinpitämättömyytemme itkuksi, on Jumalan teko. Kun Jumala vaikuttaa pyhää tyytymättömyyttä nykytilanteeseen ja synnyttää kaipauksen saada nähdä Herran ilmestyvän voimallisemmin kansamme keskuudessa, hän johdattaa meidät seuraavaksi rukoukseen. Rukouksessa viipyessämme joudumme toteamaan, ettemme näe niin kuin Jeesus näki.  

Miksi käy näin? Siksi, että sydämemme ei ole puhdas. Ainoastaan puhdassydämi-set saavat nähdä Jumalan. Jeesus kutsuu meitä läheiseen ar-monyhteyteen kanssaan, jolloin näemme ”kaupungin” niin kuin hän näki, ja silloin me myös murehdimme ja itkemme niin kuin hän itkee. Älkäämme luottako siihen, että uskoa tunnustavien suuret joukot kantaisivat tuskaa ja hätää sieluista. Kollektiivinen vastuu tässäkään asiassa ei ole kenenkään vastuu. Se alkaa siitä, että me, minä ja sinä, saamme kokea kuinka Pyhä Henki kirkastaa meille Jeesuksen.

Matti Pyykkönen. Ote kirjasta  
”Katso, Jumalan Karitsa”. 2005