Jeesus ei pidä kaurapuurosta. Veikko Ennala - paheksuttu pakinoitsija Jeesuksen jalanjäljissä Niilo Rantala

kirjoittaja jarrut Ti Tammi 02, 2024 8:20 am

Jeesus ei pidä kaurapuurosta. Veikko Ennala - paheksuttu pakinoitsija
Jeesuksen jalanjäljissä/ Niilo Rantala

”Kuka selittäisi miksi todellisten uskovaisten on julmistuneina vihattava sellaisia
onnettomia, jotka yhä vielä haeskelevat tietä Jumalan luo ja miksi heitä on Lapuan
Aaron tavoin uhitellen pilkattava?…

Kuka selittäisi, olisiko Jumala kenties
löydettävissä yksinäisyydessäkin, hiljaisina, unettomina öinä, jolloin ajatus on
herkistynyt kaupungin kohun hetkeksi vaiettua. Ja kuka selittäisi, miksi Jumala
haluaa leikkiä kanssamme arvausleikkiä ja miksi Hän ei itse kirjoita tulikirjaimin
taivaalle: ”Älkää pelätkö, minä olen rakkaus ja teidän syntinne ovat anteeksi
annetut. Minä tulen kerran ja vien teidät jokaisen lupaukseni mukaisesti kanssani
iankaikkisuuteen ja minä itse ilmoitan teille milloin saavun. Siihen asti palvelkaa
minua ei huutaen ja meluten ja ryömien lattialla lukittujen ovien takana, vaan
rakastamalla lähimmäistänne”
– Veikko Ennala (Hymy 7/1967)
”Muistakaamme kaikki kiitollisin mielin, että vasta hauta on portti elämään”
– Veikko Ennala 1986

Veikko Ennala (1922-1991) oli suomalaisen gonzo-journalismin isä, laaja-alainen
kirjallinen lahjakkuus ja keskustelunherättäjä, ammattiprovokaattori ja monipuolinen
sensaatiomies. Niiden, joilla oli ilo ja kunnia seurata lehdistöä ja ajan ilmiöitä 1960-
ja 1970-luvuilla, oli mahdotonta suojautua Ennalalta. Ennala tunsi
kirjallisuusväkeä Mauri Sariolasta Olavi Paavolaiseen, lähetteli kirjeitä johtajille,
ministereille ja piispoille, haastatteli nousevia tähtiä aina Irwin Goodmanista Mikko
Alataloon, kiersi tapahtumissa ja tempauksissa sekä kävi keskusteluja niin
seksityöläisten, kylähullujen kuin Niilo Yli-Vainionkin kanssa. Intoa ja rohkeutta
piisasi, katse ylsi kauas. Ennala teki likasankojournalismista oman taiteenlajinsa,
jonka tunnusmerkeiksi muodostuivat riipaiseva rehellisyys, riittävä röyhkeys,
nokkava nokkeluus ja näpäytykset alhaalta ylöspäin.

Huomiota herättävän suuressa osassa pakinoitaan, kohukirjeitään ja juttujaan Ennala
kääntää katseensa kohti kristinuskoa, kirkkoa ja kristittyjä. Millaisia herätysliikkeitä
maassamme toimii? Mikä on kirkon kanta kulloiseenkin päivän polttavaan asiaan?
Mitähän Jeesus tästä tuumaisi? Millainen Jumala oikeastaan on?

Uskonnollissävytteisen eksistentialismin perillisenä Ennala kritisoi rajusti kirkkoa,
mutta kunnioittaa rehellisiä uskovia. Uskonto itsessään on Ennalan mielestä
mielekästä, jopa kaivattavaa, mutta kaikki sen varjolla tapahtuva nöyryyttäminen,
syyllistäminen ja pelotteleminen on puolestaan suoraan saatanasta.
Uskonnosta Ennala ei kuitenkaan eroon pääse. 1960-luvun alusta lähtien se esiintyy
hänen kirjoituksiensa vakioaiheena.

”Kaikki lapsuuteeni ja nuoruuteeni liittyvät muistot ovat katkeria” kommentoi Ennala
elämäkerturilleen Osmo Lahdenperälle. Lahjakas, lukeva poika joutui alati
pakenemaan isänsä selkäsaunoja ja kodin ahdistavaa ilmapiiriä. Väkivaltainen ja
kontrolloiva isä oli päättänyt tehdä pojastaan presidentin ja uskoi remmin muovaavan
pienestä Veikosta kovan ja kestävän. Lukemiseen kuitenkin kannustettiin ja kirkossa
käytiin. Pappi, joka joka välissä muisti julistaa korinttolaiskirjeiden rakkauden
sanomaa seurakunnalleen, taisi tiedetysti myös piikain perässä juoksemisen. Muun
muassa se sai Ennalan jo nuorena tajuamaan, että kiiltokuvauskovaisten puheiden ja
tekojen välillä on toisinaan valtavia ristiriitoja.

Jos yksi myöhempien kirjoitusten johtoaihe oli uskonto ja uskovat, toimivat myös
nuorena luetut kirjailijat johtotähtinä tulevan tekstinikkarin tyylille. Ihailun kohteisiin
lukeutuivat monet maailmankirjallisuuden huiput, joilta kultakin Ennala peri
jotain: Maupassantilta elämän kitkerän koomillisuuden, Gogolilta kolean
naurun, Hemingwaylta iskevät lauseet ja Hamsunilta raa`an realismin.
Onneton lapsuus todella valmensi Ennalaa, mutta ei isän toivomalla tavalla.
Uskoakseni se istutti häneen sen ulkopuolisen kriitikon identiteetin, josta oli tuleva
hänen lahjansa ja kironsa.

Sodan aikana tk-miehenä toimiminen valmisti Ennalaa puolestaan siihen työhön,
mikä häntä odotti: hänestä oli tuleva Suomen ensimmäinen todellinen
”kohutoimittaja”, jonka saamat ylistys- ja valistuskirjeet toimisivat oivallisena
tutkimusaineistona maisterintutkielman aihetta kaipaavalle tutkijalle. Niiden kautta
piirtyisi mielenkiintoinen kuva siitä, mitä se kuuluisa ”tavallinen kansa” tuolloin
ajatteli. Kiertolaisvuosien ja lyhyempien työpätkien jälkeen Ennalan tie vei Apuun,
jonka jälkeen alkoivat varsinaiset suuren huomion vuodet Hymy-lehdessä ja
sittemmin myös Alibissa.Vuodesta toiseen Ennala niitti yhtä lailla halveksuntaa ja
kiitosta.

Lehtien laajat levikit ja hittijutut eivät kuitenkaan olleet ainoa puoli Ennalan
sodanjälkeissä elämässä. Varjopuolensa langettivat henkilökohtaiset tragediat, kuten
tyttöystävän ja myöhemmin vielä vaimonkin itsemurhat sekä alkoholiongelma.
Boheemista ja kärkevästä maineestaan huolimatta Ennala osasi kuitenkin olla myös
”arkirutiineista nauttiva rakastava isä”, kuten hänen poikansa Eemu Ennala on
muistellut.

Vuonna 1991 Veikko Ennala haudattiin Lamminpään hautausmaalle. Hautakiven hän
suunnitteli itse itselleen jo 1970-luvulla. Siinä lukee ennalamaisen selkeästi: ”Veikko
Ennala – Syntyi ja kuoli”.

Luettuani Tommi Liimatan hienon kulttuurityön, kolmiosaisen koosteen Ennalan
kirjoituksista, ällistyin oitis uskontoaiheisten tekstien määrää. Seuraavaksi
hämmästyin tekstien sävyä: Ennala kunnioittaa uskovia ja kristinuskon suurta
kertomusta, mutta moralisoiva kirkko tai yksilöä syyttävä yhteisö saa osakseen
armotonta kritiikkiä.

”Olen hyökännyt rajusti kirkkoa, mutta en vilpittömiä
uskovaisia vastaan” Ennala kiteyttää Lahdenperälle. ”Maksan kirkolle veroa
toistatuhatta markkaa vuodessa. Sen edestä saan siis arvostellakin”.
Mielenkiintoista on, että Ennala tuntuu olevan modernin ateistin vastakohta – hän
tuntee kritiikkinsä kohteen, argumentoi selvästi ja suhtautuu kunnioittavasti
”vastapuoleen”. Ymmärtämättömyydellään ylpeilevät vapaa-ajattelijat olisivat
ajaneet järkevästi kyseenalaistavan Ennalan syvään myötähäpeään.

On merkillepantavaa, että Ennalan omien tekstien uskontokäsitys on huomattavasti
myönteisempi kuin Osmo Lahdenperän kirjan Neron heikkoudet: Veikko Ennalan
elämä. Lahdenperän proosallinen teos pitää sisällään runsaasti myös Lahdenperän
omia ajatuksia. ja onkin perusteltua olettaa, että hyökkäävämpi ja pilkallisempi ote on
peräisin Lahdenperän kynästä.

Omien sanojensa mukaan ”satoja saarnoja” kuunnellut Ennala nimittäin todella
tietää, mitä kritisoi. Esimerkiksi Jumala-kuvansa kehitystä hän analysoi
vakuuttavasti. Nuorena hän kertoo kaivanneensa persoonallista rakastavaa Jumalaa,
joka olisi hänen oman isänsä täysi vastakohta. Myöhemmin kiukuksi yltyvä kaipaus
on samalla pettymystä ja kiukkua isää kohtaan, minkä Ennala myöntääkin
Lahdenperälle. Freudilainen asetelma kuitenkin purkautuu loppua kohden, ja
myöhempien pakinoiden Jumala on ennemmin ”suuri tuntematon tuntemattomassa
olinpaikassa”, ei enää inhimillinen vaan pikemminkin eräänlainen rakkauden
tiivistymä – se kuuluisa ”korkeampi voima”.

Tähänkään voimaan ei Ennala kuitenkaan varauksetta tunnusta uskovansa. Hän säilyy
loppuun saakka ulkopuolisena, toisinajattelijana ja aatosrikkaana agnostikkona. Jos
Jumala kuitenkin on, ei se Ennalan mukaan ole ainakaan sellainen kuin monet
konservatiivisemmat kristityt hahmottavat. Ennala ihmettelee niitä, joiden ”Jumala on
raju, julma, vihassaan hillitön… Hän ei ole rakkauden Jumala vaan tulen ja veren
kostava Jumala” (”Maailmanloppu alkaa Oulusta”, Hymy 9/67).

Ennalan Jumalakuva kiteytyy yhteen dogmiin, siihen ainoaan, jonka hän toivoisi Jumalan
tulikirjaimin profeetan kautta vahvistavan: ”Minä olen rakkaus niin että älkää pelätkö
ja kun minä olen Rakkaus en ole valmistanut teille ikuista tuskan paikkaa kuoleman
rajan takana sen jälkeen kun maallinen tuskanne viimeinkin on päivästä päivään
kärsitty” (”Isä Jumala”, Hymy 7/80).

Jumalan ja rakkauden samaistaminen ei vielä järin anarkistista ole, mutta
kolminaisuuteen Ennala suhtautuu vahvasti epäillen. Perusteluikseen hän
esittää sen, että ”alkuperäisissä evankeliumeissa ei puhuta mitään pyhästä hengestä,
meidän Herrammehan julistettiin kolminaiseksi vasta Nikean kirkolliskokouksessa
kirkkoisien toimesta” (”Lälälälälälololololo”, Hymy 5/69). Miten hedelmällistä
olisikaan ollut, jos joku tuon ajan teologi tai kirkollinen toimija olisi tarttunut
mahdollisuuteen ja ryhtynyt keskusteluun Ennalan kanssa! Tällaisen keskustelun
toteutumattomuudesta ei voi ainakaan Ennalaa syyttää, sillä hänellä kyllä riitti
aloitteita ja yritystä.

”Jeesus on kaunis ja niin hyvä. Ei kukaan ole niin hyvä kuin Jeesus” opettaa Ennala
mainiossa pakinassaan ”Isän elämän vaikein kuulustelu” (Hymy 8/69). Pakina ei
juurikaan jätä epäselvyyttä siitä, miten Ennalan mielestä evankeliumin kuuluisi

kuulua. Jeesuksen elämä opetuksineen taittuu keveinä vetoina lasten kielelle,
huumorin ja kunnioituksen paiskatessa kättä. Jeesus ei pidä kaurapuurosta vaan antaa
lapsille karamelleja ja lopulta taivaassa isälle lauluäänen! Armon ja anteeksiannon
sanoma asetetaan kristillisen moralismin vastakohdaksi. Lasten kysyessä, onko
Jeesus kiltti, Ennala vastaa: ”Kyllä se on. Muuten se ei olisikaan Jeesus… Jeesus ei
koskaan anna keppiä eikä se pane lapsia mihinkään tulijärveen vaikka jotkut niin
sanovat. Kun sinä kuolet, ottaa se sinut taivaaseen ja siellä on kivaa. Jeesus itsekin on
kiva…joskus (Jeesus) itkee meidän takiamme kun olemme tuhmia. Mutta sitten se
antaa kuitenkin anteeksi” (Hymy 8/69).

Voisiko asiaa paremmin pyhäkouluikäiselle selittää? Ennala osaa arvostaa ihmisen
vakaumusta ja siihen johtanutta pohdintaa. Uskontokasvattajana hän tuntuu olevan
maltillinen ja toteaa, että ”ratkaiskoot itse lapset kantansa… jos heistä tulee
uskovaisia, hyvä on, ja jos heistä tulee ateisteja, hyvä on. Pääasia on, että heistä tulee
hyviä ja rehellisiä ateisteja tai hyviä ja rehellisiä uskovaisia” (Hymy 8/69). Uskoa ja
siihen mahdollisesti liittyvää rauhaa Ennala pitää kuitenkin positiivisena asiana. Hän
kertoo, miten häneen teki suuren vaikutuksen yhdysvaltalaispastori Clevelandin
saarna, jossa tämä kuvaa uskoa siivet antavaksi voimaksi: ”Ihmiset, jotka Herraan
uskovat, kohoavat siivilleen kuin kotkat” (Hymy 8/69).

Ennalan katekismuksessa tiivistetään myös ihmiskunnan voitto kuoleman vallasta:
”Jeesus on kaikkien ihmisten isä eikä isä koskaan heitä lasta kivellä. Enhän minäkään
heitä sinua kivellä, sillä minä rakastan sinua… Haudalla ei saa koskaan itkeä… siellä
pitää nauraa ja olla iloinen, sillä jokainen joka kuolee pääsee Jeesuksen luo ja siellä
on niin kivaa” (Hymy 8/69). Armollinen Jeesus on ”vähän joka paikassa. Se on täällä
meilläkin. Ei se kirkossa yksin ole” (Hymy 8/69).

Tälle kaivatulle Kristukselle Ennala kirjoitti kirjeitäkin, hienoimpana esimerkkinä
”Tilinteko elämästä jonka Sinä minulle annoit” (Hymy 3/73).

Tässä raadollisenkauniissa tunnustuskirjeessä Ennala paljastaa, että syy hänen kasvavaan
epäilyynsä ja agnostikkouteensa piilee ennen kaikkea siinä, että Jumala ja Jeesus
eivät ole vastanneet hänen rukouksiinsa. ”Vaikka muutenkin olen Sinua haeskellut,
en vain ole löytänyt”. Asianlaitaa ei varmasti parantanut pappien haluttomuus
dialogiin, piispa Gulinin vastaamattomuus yhteydenottoihin, korkeaotsaisten
uskonveljien paheksunta sekä henkilökohtaiset tragediat. Saamansa palautteen Ennala
summaa: ”Olen saanut paljon pilkkaa ja vainoa osakseni” (Hymy 3/73).

Kirjeen puhuttelevassa lopussa on kuultavissa kaikuja lauluntekijäkaima Veikko
Lavin ”Syntisen virrestä”, jonka lopussa usko tunnustetaan kierrellen: ”Vaan mä en
usko. Toivon pidän yllä, kun sulle valehdella en mä voi”. Samoin tuumaa Ennala,
lähes körttiläisin sävyin: ”Vaikka olenkin agnostikko, lopultakaan minulla ei ole
hartaampaa toivetta kuin että osoittaisit minun olleen epäilyksineni väärässä, että on
olemassa Sinun valtakuntasi, ja että erään taivas-fantasiani mukaan Orionin
tähtisumu tosiaankin on iäisyyden valoa, joka tulvii Taivaan maasta. Novellini
mukaanhan ”katselen sitä usein itsekin, sydämessäni suru ja toivo” (Hymy3/73).

Papit eivät Kristus-kuvan kirkastamisessa kuitenkaan onnistu, päinvastoin. Ennalan
pakinoiden papit valehtelevat, syyttävät ja saarnaavat ilkeyksiä. Monia mainitaan
nimeltäkin: esimerkiksi pastori Markku Särelän kehitysvastarinnalle Ennala omistaa
kokonaisen ivaavan kirjoituksen. Myös kristittyjen yleinen ilottomuus saa Ennalalta
nuhteet. Jo Apuun kirjoittaessaan hän hämmentyi, kun hänen kysymyksensä
Jeesuksen kuoliniästä joutui sensuurin kynsiin. Ennala tajusi, että ei voi jäädä
Ouluun, mikäli tiettyjen piirien vaikutusvaltainen ahdasmielisyys rajoittaa häntä noin
voimallisesti. Muun muassa tämän johdosta hän päätti siirtyä etelään, missä ”Jumala
on vähemmän kiukkuinen” (Hymy 9/67).

Samat ongelmat tuntuivat kuitenkin leimaavan kristillisiä piirejä kaikkialla
Suomessa. Ennala teki tärkeää uskontohistoriallista tutkimusta ja raportoi paikan
päältä Niilo Yli-Vainion tilaisuuksista, heinoslaisten kuvioista Oulun suunnalla,

Maranata-herätyksestä ja niin edelleen. Erityisesti heinoslaisten ja
Maranataherätyksen maailmanlopun julistus saa Ennalan kiukustumaan:
”Heidän Jeesuksensa ei ole rakastava hyvä paimen. Hän on pilvissä
väijyvä sanomaton uhka”. Tällaista muiden poisrajaamista ja omasta
pelastusvarmuudesta hihkumista Ennala ei voi sietää.
Hän alleviivaa toistuvasti, kuinka ”ei minun eikä maranata-veljien ja -sisarten
asiana ole päättää, keitä Jeesus pitäisi ominaan tässä kaupungissa, jos Hänen
tulemisensa nyt tapahtuisi.

Vain arvella on lupa. Siinä istuessani tuntuu siltä, että Hän
veisi mukanaan vain tyhjiä viinapulloja keräilevän vanhuksen, joka Hämeenpuiston
penkillä niin usein yksinäisenä ja unohdettuna murentelee mustaa leipäänsä. Minne
Hän hänet veisi? Ehkä – niin kuin Andersenin ihanassa sadussa – Hän veisi hänet
mukanaan tähteen, tuikkivaan tähteen tuolla ylhäällä. Helminen Yrjö (Ennalan
tapaama kadunmies) vieressäni korahtelee. Vaikuttaa siltä kuin hän itkisi hiljaa.
Ehkäpä Jeesus hänen kohdallaan voisi ajatella asiaa, sillä onhan Helminen Yrjö
ainakin katunut” (Hymy 5/69).

Ennala puhuu aina sortuneiden puolella sortajia vastaan. Hän ei voi käsittää miksi
kansankynttilöiden päällimmäisinä tunteina ovat omahyväisyys, ylpeys ja nyreys.
Ennala kiinnittää huomionsa siihen, miten vahingoniloisia pelastuksestaan varmat
usein ovat ja miten voitonriemuisesti he joskus suhtautuvat niihin, jotka eivät pelastu.
Ennala saa lukemistaan yleisönosastokirjoituksista vaikutelman, että usein tällaista
kirjoittajaa harmittaa lähinnä se, ”ettei hän tuhon käytyä kykene piilopaikastaan
huutamaan ”sanoinhan minä”” (Hymy 9/67).

”Voi kaikkia meitä onnettomia”, Ennala parahtaa, ”jotka lapsekkaina
olemme uskoneet kaikki tulleemme lunastetuiksi
iankaikkiseen elämään Jeesuksen ristinkuoleman kautta. Voi kaikkia sairaita,
liikuntakyvyttömiä vanhuksia, orpoja, vanhoja, yksinäisiä, työttömiä, avioliitoissaan
epäonnistuneita, sysittyjä ja syrjittyjä, jotka jo täällä ajassa ovat kovan kohtalon
muodossa läpi käyneet eräänlaisen helvetin; edes Jumalan oma uhri ei meitä pelasta
vielä kauheammalta helvetiltä” (Hymy 9/67).

Tällainen armottomuus ei Ennalalta saa armoa. Ennala, joka näkee mahdollisessa
Jumalassa vain rakkauden ja armon vaihtoehdon, toteaa, että tuomiopäivän
profeettojen suhteen meillä on vain kaksi vaihtoehtoa. Joko todeta, että he ovat
huijareita ja vääriä profeettoja tai sitten todeta, että ”Herra itse laskettelee karkeita
valheita pilanpäiten” (Hymy 9/67). Näistä kotimaisista vääristä profeetoista Ennala
tarjoilee herkullisia esimerkkejä: tornionjokilaaksolainen saarnaaja Korpela, joka
keräsi ihmisiltä pellot ja mannut vastineeksi taivaspaikasta, oululainen
toimistoapulainen Laila Heinonen, joka uhkasi Suomea tuholla ellei kiireellä löydy
kahdeksaasataatuhatta tosiuskovaa sekä Tampereen Kalkun oma Messias Paavo
Halme, joka myi Betania-vesipalvelunsa kautta ”pyhää vettä” ja stigmat käsissään
julisti, että ”pelastus on ihmisessä itsessään” (Hymy 2/68).

Armoa ja rakastavaa Jumalaa janoava Ennala ei löytänyt herätysliikkeiden piiristä tai
kirkon kaikuvista saleista kumpaakaan. Valitettavaa sekä kirkon että Ennalan
kannalta.

Epilogi
Harharetkiensä, seurakäyntiensä ja pohdintojensa päätteeksi Ennala halusi avata
keskustelun kirkon kanssa. Foorumiksi debatille hän tarjosi kanta-alustaansa Hymyä.
Hän päätti juhlallisesti kysyä muutamia mieltään vaivaavia kysymyksiä Tampereen
piispa Eelis Gulinilta ja toimitti tälle kirjeen, johon oli pohdintansa koonnut. Hän
kertoi suoraan horjuvansa uskon ja epäuskon välillä ja vilpittömästi, joskin
provosoivasti, tahtoi saada teologiset vastaukset muutamiin kysymyksiin. Näitä olivat
esimerkiksi: ”onko helvetti olemassa”, ”joutuuko lapsi, jota ei ole ennätetty ennen
kuolemaansa kastaa, kadotukseen”, ”pyysikö Jeesus itselleen temppeleitä”, ”salliiko
Jumala elämäniloa”, ”miksi Jumala ei tahdo ilmaista itseään” ja muuta vastaavaa.
Gulin ei vastannut.

Ennala ei luovuttanut. Hän tahtoi, itsensä ja lukijoidensa tähden sekä uskoakseni
myös oman uskonsa tähden, saada vastauksen. Hän yritti monasti soittaa Gulinille,
mutta piispa ”ei kertaakaan päässyt puhelimeen”. Lopulta kirje
julkaistiin Hymyssä vuonna 1966.

Uskon, että kirkko, jonka pappina toimin, menetti paljon tällä vastaamattomuudella.
Moraalisen ylästatuksen ottaminen ja kadunmiesten kysymyksien karsastaminen ovat
perkeleellisiä helmasyntejä pietismin painolastia edelleen kantavassa kirkossamme.
Ennala, tuo puuttuva lenkki riitelevän internet-ateistin ja eksistentialistisen
agnostikon välillä, olisi ollut papistollemme hieno keskustelukumppani. Kunpa joku
olisi osannut löysätä lipereitään ja avata suunsa. Pastoraalinen
vastauskirje Hymylehden sivuilla ei olisi nimittäin ollut vastaus
pelkästään Ennalalle. Se olisi ollut vastaus kaikille niille, jotka ovat nopeasti
muuttuvan maailman myllerryksessä kaivanneet yhteyttä kirkkoon,
niille jotka ovat myrskyn ja tyvenen välillä tähynneet
horisontissa tuttua ristinmuotoista mastoa sitä näkemättä.

Ennalan kaltaisia kriitikoita kirkkomme kaipaa. Niitä, jotka kirjoittavat kieli
poskessa, mutta eivät hirsi silmässä. Ennalan mieli sentään ylsi yli materian.
Tuollaista välillä parjaavaa, välillä lyyrisen herkästi maalailevaa tyyliä minä ainakin
kaipaan. Vai voiko Kristus-kaipuusta syntyvää kiukkua ja arasti kytevää toivoa
paremmin sanoiksi pukea, kuin Ennala ”Kirjeessään Jeesukselle” (Hymy 9/68):
”Koetan vielä uskoa Sinuun ja ajattelen, että nuo kaksi äärettömän lempeätä tähteä,
jotka juuri nyt näen varhaissyksyn yötaivaalla, ovat Sinun silmäsi”.
Vaikka Ennala ei enää myöhemmin pappien kirjeitä kaivannutkaan, toivon, että olisin
ehtinyt hänelle vastaamaan. Nyt en voi muuta kuin julkaista tämän jutun ja laittaa
osoitteeksi ”Veikko Ennala c/o Taivas Hämeenpuiston yllä”.

Kirjallisuus
Veikko Ennala: Lasteni isä on veljeni ja muita lehtikirjoituksia. Toim. Tommi
Liimatta. WSOY 2007. 680 s.
Veikko Ennala: Piinapenkki ja maailman meno. Ttoim. Tommi Liimatta. WSOY
2009. 699 s.
Osmo Lahdenperä: Neron heikkoudet. Veikko Ennalan elämä. Lehtimiehet 1978. 254
s.
345
https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/c8162c47-3ef8-4b69-98c6-1842c95ff056/content

kirjoittaja jarrut Ti Tammi 02, 2024 8:54 am

Veikko Ennalan kaltaisia ihmisiä on monia.

Mitä Sinä joka uskot Jeesukseen, vastaisit
Veikolle?

Vai jättäisitkö vastaamatta?

Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
				1	2	3
4	5	6	7	8	9	10
11	12	13	14	15	16	17
18	19	20	21	22	23	24
25	26	27	28	29	30

Jeesus ei pidä kaurapuurosta. Veikko Ennala - paheksuttu pakinoitsija Jeesuksen jalanjäljissä Niilo Rantala

Jeesus ei pidä kaurapuurosta. Veikko Ennala - paheksuttu pakinoitsija Jeesuksen jalanjäljissä Niilo Rantala

Jeesus ei pidä kaurapuurosta. Veikko Ennala - paheksuttu pakinoitsija Jeesuksen jalanjäljissä/ Niilo Rantala

Vs: Jeesus ei pidä kaurapuurosta. Veikko Ennala - paheksuttu pakinoitsija Jeesuksen jalanjäljissä Niilo Rantala

Jeesus ei pidä kaurapuurosta. Veikko Ennala - paheksuttu pakinoitsija
Jeesuksen jalanjäljissä/ Niilo Rantala