Erkki Kaila :: 1. Kristillisen uskontietämyksen alkuperusteet.

kirjoittaja Hellevi Ke Syys 25, 2024 9:29 am

Kristinusko lupaa iankaikkisen elämän niille, jotka antautuvat Kristuksen vaikutuksen alaisiksi. Tällöin tapahtuu ihmispersonallisuudessa perusteellinen muutos, varsinainen uusi luominen (2 Kor. 5: 17; Gal. 6: 15). Mutta katsoen ihmisen henkiseen olemukseen ei tämä muutos voi olla koneellista eikä taikamaista laatua, vaan sen täytyy olla omantunnon, älyn ja tahdon kautta välitetty. Kristillisen totuuden täytyy päästä ihmisen vakaumukseen ja tulla määrääväksi hänen personallisuutensa keskuksessa, jota raamattu nimittää sydämeksi.

Kristinuskon täytyy sentähden, saadakseen tarkoittamansa vaikutukset aikaan, tulla ihmisen tietämyksen 1 ) esineeksi. Mutta silloin on huomattava, ettei tämä tietämys saa rajoittua historialliseen tietoon 2 ) kristinuskon pääkohdista, vaan siihen täytyy liittyä vakaumus kristinuskon totuudesta. Ja se saavutetaan ainoastaan sen uskonnollisen sieluntoiminnan välityksellä, jota nimitetään uskoksi.

Kristillinen totuus kohdistuu Jumalaan ja hänen armopäätökseensä ja tekoihinsa ihmiskuntaan nähden. Tämä totuus on ollut salattu aikaisemmilta sukupolvilta (Room. 16: 25; 1 Kor. 2: 6 s; Ei. 1: 9), mutta on nyttemmin ilmestynyt Jeesuksessa Kristuksessa (Koi. 1: 26, 27). Armo ja totuus on hänen kauttansa tullut. Kristus on Jumalan täydellinen ilmestys, jossa hän tulee tunnetuksi. Hän on näkymättömän Jumalan kuva (2 Kor. 4: 4; Koi. 1: 15).

Jeesus on ilmoittanut Jumalan sanassaan. Mutta hänen puheensa ei ollut kuten kirjanoppineiden rikkiviisasta saivartelua eikä myöskään kuten kreikkalaisten viisasten abstraktisten käsitteiden kehittelyä, vaan hänen puheensa

') Tietämys = kunskap = Erkenntniss. 2 ) Tieto — vetande = Wissen.

liikkui näkemyksissä, joita hänellä oli Isästä ja taivaan valtakunnasta. Johannes Kastaja todisti hänestä: „joka ylhäältä tulee, se on yli kaikkien. Ja minkä hän on nähnyt ja kuullut, sitä hän todistaa. Sillä se, jonka Jumala on lähettänyt, puhuu Jumalan sanoja" (Joh. 3: 31—34). Ja puheessaan Nikodeemukselle sanoo Jeesus: „me puhumme, mitä tiedämme, ja todistamme, mitä olemme nähneet, ettekä te ota vastaan meidän todistustamme" (Joh. 3: 11). Jeesuksella oli näkemyksiä Jumalasta ja näkymättömän maailman todellisuuksista, ja näitä hän kuulijoilleen tavallisesti esitti havainnollisten kuvien ja vertausten muodossa.

Joskus Jeesus suoraan sanoo nähneensä näkymättömään maailmaan kuuluvan tapauksen. Kun seitsemänkymmentä opetuslasta palasivat ja iloiten kertoivat voitoistaan, lausui Jeesus: „minä näin saatanan niinkuin salaman putoavan taivaasta" (Luuk. 10: 17, 18). Me saamme Jeesuksen puheesta usein sen vaikutuksen, että hän näki taivaallisen maailman yhtä selvästi kuin me maallisen (Godet Joh. 3: 13 selityksessä).

Mutta Jeesus oli Jumalan ilmestys myöskin elämässään ja töissään. Hänen ihmeensä olivat tunnustekoja hänen jumalallisen kirkkautensa ilmaisemista varten (Joh. 2:11). Hän toi niissä näkyviin jumalallista rakkautta, voimaa ja hyvyyttä. Niiden kautta sellainen henkilö kuin Nikodeemus johtui käsittämään että Jeesus oli Jumalan lähettämä. Niinikään tuli Jeesuksen toiminnassa näkyviin jumalallinen p y h y y s ja kasvattava viisaus. Myöskin Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus ovat tosiasioita, joilla on ilmestyksen luonne.. Jeesuksen vapaaehtoisessa itsensä alttiiksi antamisessa näemme jumalallisen rakkauden, joka uhrautuu ihmiskunnan pelastukseksi.

Samalla ilmenee siinä Isän rakkaus, joka ei säästänyt omaa Poikaansa, vaan antoi hänen alttiiksi meidän kaikkien edestä. Mutta Jeesuksen kuolemassa ilmenee myöskin Jumalan vanhurskaus, joka asettaa Jeesuksen sovituksen välineeksi (Room. 3: 25). Jeesuksen ylösnousemus taas on ilmestys siitä jumalallisesta elämästä, joka voittaa itse kuolemankin (Joh. 11: 25; 2 Tim. 1:10).

Niin oli jokainen tapaus Jeesuksen elämässä jumalallisen havainnollinen ilmaisemus. Kooten kaiken tämän yhteen kirjoittaa Johannes: „elämä ilmestyi, ja me olemme nähneet sen ja todistamme sitä ja julistamme teille sen iankaikkisen elämän, joka oli Isän tykönä ja ilmestyi meille. Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, jotta teilläkin olisi yhteyttä meidänkin kanssamme" (1 Joh. 1:2, 3).

Niinkuin ei Jeesus esittänyt aatteita, vaan näkemiään ja kuulemiaan, samoin tekivät myös hänen apostolinsa ja todistajansa. Mutta Jeesus on myöskin Ihmisen Poika, ihmisyyden perikuva. Maallisen elämänsä aikana hän on toteuttanut ihmisen ihanteen ja on siten tullut esikuvaksemme. Hänen suhteensa taivaalliseen Isään oli eheä. Jeesuksessa ilmenee meille sentähden puhdas jumalasuhde, jossa ihminen samalla on sidottu ja kuitenkin vapaa.

Kiusauksien ja kärsimyksien ympäröimänä täytyi hänen kestää ankaria sisäisiä taisteluita; niissä hän on tullut uskon alkuunpanijaksi ja täydelliseksi tekijäksi (Hepr. 12:2). Eläen maailmassa ja samalla kertaa voittaen maailman on Jeesus osoittanut meille ihmisen oikean suhteen maailmaan. Hän on myöskin antanut meille sen ojennusnuoran. jolla voimme havaita ja arvostella ihmisen väärää suhtautumista Jumalaan ja maailmaan s. o. syntiä. Valo ilmaisee synnin pimeän taustan, ja Jeesus on maailman valo.

Jeesuksessa näemme myöskin ilmaistuna sen ihanan päämäärän, johon Jumala on ihmiskunnan luonut. Sillä Jeesuksen ylösnousemus on osoitus siitä kirkastuksesta, joka Jumalan omia odottaa. Siinä on kuin siemenessä kristillinen eskatologia.

Apostolisissa puheissa ja kirjeissä ovat Kristuksen elämä ja teot esityksen pääasiallinen aines. Kristus on keskuksena niin hyvin tietopuolisessa selvittelyssä kuin käytännöllisissä kehoituksissa. Apostolit eivät julista uusia totuuksia vaan Kristusta, sellaisena kuin Henki on hänen heille kirkastanut. Hänessä on Jumalan salaisuus ilmestynyt (Koi. 2: 2) ja häneen sisältyvät kaikki viisauden ja tiedon aarteet (Koi. 2:9). Se viisaus, joka perustuu järkeisoppiin tai ihmisten perinnäissääntöihin, on harhaan johtava (Koi. 2:8.

Koko Paavalin tietopuolinen jumaluusoppi edellyttää perusteeksensa Kristuksen (1 Kor. 1: 23, 24, 30). Samoin on käytännöllisten kehoitusten ohjeena Kristuksen esikuva. Paavali neuvoo filippiläisiä nöyryyteen ja vaatimattomuuteen viittaamalla Kristuksen mieleen (Fil. 2:5 ss.). Aviollisen rakkauden esikuvana on oleva Kristuksen suhde seurakuntaan (Ef. 5: 22 ss.). Orjien tulee oppia alistuvaisuutta Kristuksen menettelystä, kun häntä vaivattiin (1 Piet. 2: 18 ss.). Kristityn kehityksen päämääräksi asetetaan ..Kristuksen täyteyden täysi-ikäinen määrä", „ —

" „että me kaikin tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus" (Ef. 4: 13—15). Kaikki, joka on tätä ohjetta vastaan on pantava pois. Siveellisen kehityksen tulee johtaa siihen, että Kristus saa meissä muodon (Gal. 4: 19).

Tästä käy selville, että Kristuksen persoona ja työ ovat apostolisen julistuksen aineksena. Apostolien tuli olla Kristuksen todistajia (Ap. T. 1: 8. Samaa sanoo myöskin Paavali itsestään. Hänen tuli olla hänen todistajansa kaikkien ihmisten edessä siitä, mitä hän oli nähnyt ja kuullut (Ap. T. 22: 15). Apostoliset kirjoitukset ovat sentähden todistuksia siitä, mitä niiden kirjoittajat itse ovat havainneet ja kokeneet sekä Hengen vaikutuksesta käsittäneet. Tämä on sopusoinnussa Herran lupauksen kanssa: „kun Puolustaja tulee — — — totuuden Henki — — niin hän on todistava minusta.

Ja tekin todistatte, sillä te olette alusta asti olleet minun kanssani" (Joh. 15: 26, 27) ja „kun hän tulee, totuuden Henki, opastaa hän teitä koko totuuteen" (Joh. 16: 13). Tämä opastaminen koko totuuteen oli tapahtuva siten, että Kristus tuli yhä enemmän ja aina uusilta puolilta kirkastetuksi (16: 14) ja samalla maailma, sen epäusko ja väärä vanhurskaus oikeassa karvassaan paljastetuksi ja tuomituksi (Joh. 16: 8—11).

Hengen todistus ilmeni apostolien omassa sisällisessä kokemuksessa, jonka kautta Kristus sai yhä syvemmän ja laajemman valaistuksen. Apostolien hengelliset elämykset ovat tyypillisiä ja esikuvallisia koko kristikunnan myöhempään kehitykseen nähden.

Jeesus on ilmoittanut Jumalan iankaikkisen armopäätöksen ihmiskuntaan nähden. Hän on myöskin pannut sen omassa persoonassaan täytäntöön. Hänen jumalasuhteensa ja maailmasuhteensa ovat ohjeena meille. Hän paljastaa sen väärän suhteen, johonka me Jumalaan nähden olemme joutuneet. Ja Jeesuksen kirkastus on lähtökohta ihmiskunnan kirkastukselle. Hän on sentähden totuus (Joh. 14: 6). Jeesus Kristus, sellaisena kuin hän vanhatestamentilliseen ilmestykseen liittyen on julistettu U. T:in evankelisissa ja apostolisissa kirjoituksissa, on kristillisen uskontietämyksen yhteydellinen ja objektiivinen peruste.

Edellä esitetystä kannasta poikkeavat suurimmassa määrässä ne, jotka ottavat alkuperusteeksi kristillisen uskontietoisuuden tai seurakunnan tunnustuksen. Kumpaistakaan kantaa ei voi omaksua se, joka etsii kristillisyyden sisällön U. T:ista. Kristillinen uskontietoisuus on jotakin liian yleistä ja epämääräistä, jolle yksityinen voi antaa minkä sisällön itse haluaa.

Ja mitä taas tunnustukseen tulee, on se aivan liian paljon ollut riippuvainen satunnaisista oppiriidoista, eikä sillä ole sitä yhteydellisyyttä, jota tietämysperusteella tulee olla. Esim. vanhurskauttamisoppi, jota on tällaiseksi perusteeksi suositeltu, on sangen abstraktinen opinkappale, josta ainoastaan väkivaltaisesti voi kehittää kristillisen uskontotuuden kokonaisuudessaan.

Lähempänä yllä esitettyä kantaa on se, jonka viimeksi H. H. Wendt on teoksessaan „System der christlichen Lehre" 1906 esittänyt. Wendtin mukaan on Jeesuksen oppi eli evankeliumi suppeammassa merkityksessä oleva kristillisen opin normina eli ohjeena. Vertauskohdaksi hän ottaa Sokrateen ja Buddhan. Jos heidän oppiaan tahdotaan esittää, ei pohjaksi ole asetettava heidän elämäänsä eikä myöskään sitä, mitä heidän oppilaansa ovat heistä sanoneet, vaan mitä he itse ovat opettaneet. Niin on kristinuskonkin suhteen meneteltävä. Sen perusteena on oleva Jeesuksen oma oppi.

Tässä suhteessa on kuitenkin juuri vetoaminen Sokrateeseen hyvin valaiseva. Sokrateesta on olemassa kaksi kuvausta, Xenofonin ja Platonin. Edellinen on kuivan asiallinen, jälkimmäinen ihannoiva. Mutta yleisesti on myönnetty, että pelkkä kiintyminen Xenofoniin antaa Sokrateesta yksipuolisen kuvan. Ainoastaan Platon on oikein ymmärtänyt Sokrateen ja vain Platonin kuvauksessa pääsee Sokrateen personallisuus täysiin oikeuksiinsa.

Samoin on Jeesuksenkin laita. Synoptiset evankeliumit sisältävät hänestä sanomattoman arvokkaita kuvauksia Mutta niissä ainoastaan viitataan hänen olentonsa ylimaailmalliseen perustaan. Jos Jeesus on se Ihmisen Poika, jona hän synoptikoissa esiintyy, niin hänen täytyy samalla olla jotakin enemmän. Mikä tämä „enemmän" on, sen esittävät Paavali ja Johannes. Jeesuksen maailmanhistoriallinen vaikutus ei johdu yksinomaan synoptikkojen esityksestä vaan yhtä paljon Paavalista ja Johanneksesta.

Olkoon, että Johanneksen esitys sisältää enemmän, ehkä paljonkin enemmän, kuin mitä Jeesus on välittömästi sanonut; meidän vakaumuksemme on, että Johanneksen Kristus on Pyhän Hengen kirkastuksen tuote. Synoptikot, Paavali, Johannes, kas siinä se kolmiasteikko, jonka kautta totuuden Henki on Kristuksen olemuksen tuonut ilmi. Ilman synoptikkoja ei olisi Paavalia, ilman Paavalia ei Johannesta. On sentähden aivan mielivaltaista, kristinuskon elämänkatsomuksen kuvaamisessa eliminoida pois Paavali ja Johannes, koska he muka eivät välittömästi esitä Jeesuksen lauselmia.

Jumaluusoppinut, joka näin menettelee, tahtoo olla viisaampi kuin Jumala, joka näiden valittujen todistajainsa kautta on Poikansa kristikunnalle kirkastanut. Tässä voi syystä sanoa: „minkä Jumala yhdisti, sitä älköön ihminen erottako".

Esittämämme tietämysperuste on raamatun osoitusten mukainen. Siihen sisältyy mitä suurin runsaus näkemyksiä (Anschauungen): ensi sijassa Jeesuksen omat näkemykset Jumalasta ja Jumalan valtakunnasta ja toisessa sijassa apostolien näkemykset Jeesuksen persoonasta ja työstä. Näin tulee kristillinen tietämys perustumaan näkemyksiin, tahi kuten Kant sanoo, havaintoihin. Tiedoitsemineh, joka ei perustu havaintoihin, ei käsitä todellisuutta. Tosin Kant puhuessaan havainnoista tarkoittaa aistillisia havaintoja, mutta on muitakin havaintoja, nimittäin näkemyksiä, joista enemmän tuonnempana.

Kristilliseen tietämykseen kuuluu myöskin varmuus kristinuskon toduudesta. Mutta mitä tähän tulee, ei voi olla muuta perustetta kuin kristillinen kokemus eli uskontietoisuus. Milloin on esitettävä kristillisen vakaumuksen syntyä, kehitystä ja laatua, silloin on käytettävä subjektiivista tietämysperustetta, kristillistä kokemusta, joka tosin on aina määrätty objektiivisen perusteen kautta. Sillä personallisen vakaumuksen laatu riippuu siitä, minkä laatuisista esineistä on puhe.

Kysymyksessä kristinuskon tietämysperusteista on minun kantaani lähinnä se, jonka on esittänyt Alexander von Oettlngen teoksessaan: „DogmatischePrincipienlehre" (dogmatiikan 1 osa) vuodelta 1897. Oettingenin mukaan on järjestelmällinen jumaluusopin rea ai iperusteena oleva „jumalanpojan elävä ja eläväksitekevä persoona." Koko järjestelmän reaaliperuste on uskovan yhteys Jumalan kanssa, sellaisena kuin se perustuu Kristuksen, jumalinhimillisen sovittajan persoonaan, lyhyesti: Kristukseen puolestamme (s. 258—261).

Mutta tämä reaaliperuste kaipaa täydennyksekseen ideaaliperustetta, personallista pelastuskokemusta, jonka välityksellä »Kristus puolestamme" tulee «Kristukseksi meissä" (s. 330, 353, 372 j. n. e.). Jälkimmäistä v. Oettingen varsin sopivasti nimittää avaimeksi, jonka avulla kristillinen totuus kokonaisuudessaan käsitetään (s. 345). Ilman sitä emme kykene tekemään selkoa uskostamme sille, joka meiltä kysyy toivomme perustusta (1 Piet. 3: 15). Kristillisen uskonopin menetelmänä on oleva kristillisen totuuden kehittäminen objektiivisesta alkuperusteesta personallisen uskonkokemuksen avulla (s. 417).

Mielestäni on kummankin yllä esitetyn tietämysperusteen käyttäminen' kristillisen, asiallisen uskonvakaumuksen saavuttamiseksi välttämätön. Ajatellaan että puuttuisi toinen tai toinen. Jos objektiivistä perustetta, Kristusta, ei olisi olemassa tai ei käytettäisi, saattaisi tosin olla olemassa enemmän tai vähemmän hämärää uskonnollisuutta, mutta ei mitään kristillistä, eli oikeammin kristuskeskeistä (kristosentristä) elämänkatsomusta.

Jos taas jälkimmäinen puuttuisi, voisi älykäs tiedemies ehkä jotenkuten esittää kristinuskon olemuksen, mutta se olisi silloin vain kappale uskonnonhistoriaa ilman subjektiivista varmuutta. Se olisi ulkonainen rakenne ilman henkeä.
Edellisessä on jo osoitettu, että Kristus on löydettävissä raamatusta. Itsestään selvää on, että evankelis-luterilainen jumaluusoppinut näkee Kristuksen kirkkonsa luomassa valossa.

Vaikka tahtoisimme olla perimätiedosta kuinka vapaita tahansa, emme voi vapautua Lutherin ja muiden suurten evankelisten opettajain vaikutuksesta. Me seisomme heidän hartioillaan ja näemme suureksi osaksi heidän silmillään. Tässä riippuvaisuudessa olemme kumminkin vapaita, sillä tunnustuskirjamme nimenomaan velvoittavat meitä pitämään raamattua opin korkeimpana ohjeena (Sovinnon kaavan esipuhe).

Me pyrimme sentähden yhä parempaan ja syvempään raamatun käsittämiseen tieteen ja jatkuvan uskonnollisen kokemuksen valossa. Missä raamatun selittäminen ja ymmärtäminen on mennyt eteenpäin uskonpuhdistuksen ajoilta, olemme luonnollisesti velvolliset noudattamaan kehittyneempää tietoamme.

Mitä taas subjektiiviseen perusteeseen eli kristilliseen kokemukseen tulee, ei sitä suinkaan ole rajoitettava yksityisen jumaluusoppineen kokemukseen. Sen suhteen on ensi sijassa otettava huomioon klassillinen kristillinen uskonkokemus U. T:in kirjoittajilla ja toiseksi kirkon historiassa jatkuvasti ilmenevä uskonkokemus niin hyvin johtavilla hengillä kuin muillakin (esim. virsissä).

Minun personallinen kokemukseni on ainoastaan se väline, jonka avulla voin eläytyä ja perehtyä toisten kokemuksiin. Mutta oma kokemukseni ei suinkaan voi eikä saa olla se mitta, jolla muiden kokemuksien arvo tai totuus arvioidaan, sillä minun on oltava selvillä siitä, että lahjat ovat moninaiset, ja että monen kokemukset voivat olla avarampia ja syvempiä kuin minun.

Protagoraan lause „ihminen on kaiken mitta" on kaikkein vähimmin paikallaan kristillisessä uskonopissa. Ainoastaan apostolien uskonkokemuksille on annettava ohjeellinen arvo: profetian on oltava uskon mukainen (xatä %r\v ävakoyiav vijg mavecog) (Room. 12: 6). Se mikä tästä uskon analogiasta poikkeaa, ei voi tulla seurakunnassa opetuksen esineeksi. Seuraavassa tahdomme tutkia kristillisen uskontietämyksen laatua ja kehitystä.

Erkki Kaila.
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/832656?page=9&ocr=true