Eksymys ja suuri luopumus

Eksymys ja suuri luopumus


Halvar Sandell, kappalainen, Helsinki



Langenneessa maailmassa on aina eksymystä ja harhaoppia

Saatana on astunut alas ihmisten maailmaan syntiinlankeemuksessa ja sen välityksellä (1. Moos. 3.; 1. Joh. 4:19). Hän ei tahdo käyttää vaikutusvaltaansa ainoastaan karkeana perkeleenä pahuudella ja väkivallalla, turmelemalla ihmiselämää kaikin tavoin, leimaamalla ihmisten välisen yhteyden valheilla jne. Hän tahtoo esiintyä myös valon ruhtinaana, Luciferina. Se on yksi hänen nimistään. Pyhä Paavali selittää tätä 2. Kor. 11:ssä. Kirkon piirissä olevat perkeleen palvelijat esiintyvät sellaisina. Se voi olla hetkellistä kuten silloin, kun Simon Pietari sanoi inhimillisesti ottaen kauniilta kuulostaen Jeesukselle: ”’Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko’. Mutta hän kääntyi ja sanoi Pietarille: ’Mene pois minun edestäni, saatana’.” (Matt. 16:22–23) Pysyvästä tilanteesta on kysymys Paavalin kuvatessa näitä ”vääriksi apostoleiksi, vilpillisiksi työmiehiksi”, jotka esiintyvät Kristuksen apostoleina: ”Eikä ihme; sillä itse saatana tekeytyy valkeuden enkeliksi.” (2. Kor. 11:13-14) Ulkonaisessa kristikunnassa saatana tahtoo siis ensisijaisesti esiintyä valkeuden enkelinä pettääkseen uskovat ja saadakseen nämä epäilemään Jumalan sanaa eksyttääkseen, ”jos mahdollista, valitutkin.” (Matt. 24:24)

Usein kysymystä harhaopeista ja kerettiläisyydestä käsitellään meille kristityille kaukaisena asiana, ikään kuin vain mielettömät ja avoimesti herjaavat liikkeet olisivat harhaoppisia (hereettisiä) ja muodostaisivat meille vaaran. Raamatun opetuksen mukaan asia ei tietenkään ole näin. Lankeemus tapahtuu siten, että Jumalan sanaa väärinkäytetään kavalasti (1. Moos. 3). Ulkoiselta olemukseltaan harhaoppinen voi näyttää Kristuksen oikealta palvelijalta. ”Kavahtakaa vääriä profeettoja, jotka tulevat teidän luoksenne lammastenvaatteissa, mutta sisältä ovat raatelevaisia susia.” (Matt. 7:15) ”Sillä monta tulee minun nimessäni” (Matt. 24:5; Mark 13:6). Taistelun uskon puolesta täytyy jatkua aina. On kysymys parhaillaan käytävästä sodasta.

Monissa kirkoissa kriisi ei ole siinä, että maailmassa on harhaoppia, sillä sitä on aina ollut ja on aina. Kriisi on siinä, ettei sitä näissä kirkoissa käsitellä, eristetä ja tuomita. Henkien koetteleminen ja niistä erottautuminen Raamatun edellyttämissä tapauksissa (1. Joh. 4:1, Ilm. 2:2) lakkaa. Vääräoppisista täytyy erota (Gal. 1:8–9).

”Sillä jos joku tulee ja saarnaa jotakin toista Jeesusta kuin sitä, jota me olemme saarnanneet, tai jos te saatte toisen hengen, kuin minkä olette saaneet, tai toisen evankeliumin, kuin minkä olette vastaanottaneet, niin sen te hyvin kärsitte”, Paavali huomauttaa Korintin seurakunnalle (2. Kor. 11:4). Tässä ollaan jo kaltevalla pinnalla, eikä tästä hyvää seuraa. Kristuksen Kirkko maan päällä on taisteleva Kirkko, joka on kutsuttu kohtaamaan Sanalla pahuuden henkivaltojen kavalat hyökkäykset.

Jokainen kristitty on myös kasteen ja uskon perusteella kutsuttu varustautumaan. Tämä sanotaan luonnollisesti seurakunnalle kokonaisuutena: ”Pukekaa yllenne Jumalan sota-asu.” ”Vahvistukaa Herrassa ja hänen väkevyytensä voimassa. Pukekaa yllenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne kestää perkeleen kavalat juonet.” (Ef. 6:10,11). Mutta tämä toteutuu siten, että seurakunnan jäsenet ottavat tämän sydämellensä ja toimivat sen mukaan, mitä kyseisestä sodasta sanotaan. Tässä ei keskustella ihmisten kanssa vaan ollaan sotatilassa, jossa väkevät pimeyden henkivallat käyvät taistelua meitä vastaan.



Uskontojen sekoittaminen on vaarallisempaa kuin väärä uskonto

Vanhassa Israelissa ja Juudassa kriisi oli se, että samanaikaisesti, kun huudettiin avuksi Herraa ja käytiin Jerusalemin temppelissä, sytytettiin uhritulia epäjumalille. Ortodoksista (puhdasoppista) kirkkoa uhkaava vaara ei ole ensi sijassa läpeensä harhaoppinen kirkko vaan sekaoppinen kirkko, jossa eri hengillä on yhtäläinen puheoikeus. Tämä on kuin kaiku siitä, kun Jeesuksen ajaessa pahat henget pois miehestä gerasalaisten maassa ne sanoivat: ”Legio on minun nimeni, sillä meitä on monta.” (Mark. 5:9b)



Suureen luopumukseen johtava harhaanmeneminen tapahtuu asteittain tai ilman näkyviä askelia, luisumalla

Uskonpuhdistuksen jälkeisen kirkollisen käytännön aikana tuli yhtenäiskulttuuri sodasta ja mullistuksista huolimatta parhaiten näkyviin. 1700-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä tämä käytäntö rikkoutui. Kun sittemmin oppi ja jurisdiktio (kirkollinen hallinto ja oppikuri) oli erotettu niin, että ne vähitellen kukoistivat täydellisessä heterodoksiassa (sekaoppisuudessa), valistusfilosofiasta ja alkavasta raamattukritiikistä nousevat vieraat ajatukset valtasivat alaa. Samanaikaisesti pietististen liikkeiden hurskauselämä tuli tietyssä määrin jumalanpalveluksesta ja sakramenteista riippumattomaksi. Vuosisadan vaihteen jälkeen 1900-luvulle tultaessa oli myös keskieurooppalainen liberaaliteologia lyönyt itsensä läpi pohjoisilla leveysasteillamme.

Paljon siitä, mikä käytännössä kuului kirkolliseen elämään varhaiskirkon päivistä aina 1800-luvun mullistuksiin ja jopa 1900 -luvun alkuun saakka, voi tuntua vieraalta tämän päivän konservatiivisistakin kristityistä. Tämä johtuu siitä, että toiminta on vähitellen luisunut pois aiemmista hyvistä kirkollisista käytännöistä ja ihmisillä on kyky tottua kaikkeen.

Tällaisia pois jääneitä käytäntöjä ovat seuraavat: Paikallisen papin tulee tuntea ne, jotka juuri hänen seurakunnassaan käyvät ehtoollisella. Eksorsismi ja abrenuntiaatio (irtisanoutuminen perkeleestä) lausutaan kasteessa. Vierailijoilta kysytään, mihin seurakuntaan he kuuluvat ja mikä on heidän tunnustuksensa. Niitä, jotka tahtovat jatkaa elämistä julkisynnissä, ei päästetä osallistumaan pyhiin lahjoihin.



Harhaoppiset henget ovat tuhonneet kirkon uskon Raamatun sanaan alkaen Vanhasta testamentista ja edeten Uuteen testamenttiin

On tunnistettava ne henget, jotka tuhoavat hengellisen yhteyden ja sanan ja sakramenttien kautta välitettävän Jumala-yhteyden. Raamattukritiikki alkoi suuressa määrin Vanhasta testamentista rikkiviisailla väittämillä siitä, miten se ja se kohta ei pidä paikkaansa. Sitten se siirtyi Uuden testamentin puolelle, jossa lopulta ne sanat, jotka Jeesus varmuudella on lausunut maanpäällisen elämänsä aikana, minimoitiin äärimmäisen vähiin. Alkukirkko oli luova ja erilaiset kirkon teologiat saattoivat antaa sanallisesti ilmauksen Jeesuksen asialle uskonnollisesti nähtynä – näin väitettiin.

Tie takaisin on se, että Kristuksen arvovallan annetaan todella olla voimassa. Hänelle tulee antaa varauksetta se kunnia, joka hänen jumalallisuudelleen kuuluu ikuisuudesta. Uskontunnustukset eivät ole kirkon omia määritelmiä Kristuksesta, vaan ne ovat se, mitä hän itsestään selvästi edustaa olemuksessaan. Sen tähden tulee kaikki se, mitä hän lausuu, ottaa vastaan hänen omina sanoinaan, jotka koskevat meitä jumalallisella velvoituksella – kaikki se, mitä hän etukäteen sanoo apostolien sanasta, ne käskyt, jotka hän julistaa, ja kaikki se, mitä hän sanoo Mooseksesta, profeetoista ja kirjoituksista. Tunnustautumisen Jeesukseen Kristukseen korkeakristologisissa muodoissa pitää tulla kunniaan – sen, mikä muotoiltiin tarkasti Raamattua seuraten silloin, kun taisteltiin kirkkoon tunkeutuvia myrkyllisiä harhaoppeja vastaan. Apostolista tai Nikean uskontunnustusta ei missään nimessä saa tunnustaa yhdessä harhahenkien kanssa, jotka kieltävät sen, mitä niissä sanotaan neitseestäsyntymisestä, lihan ylösnousemuksesta, niistä määritelmistä, jotka vahvistavat sen kunnian, joka kuuluu Kristukselle yksin!



Ensin dogmatiikka, sitten etiikka

Kun Raamatun sanaa ei enää käsitetty Jumalan ilmoituksena vaan uskovien ihmisten pohdiskeluina ja kokemuksina, tuli vaikeaksi tehdä täyttä totta kristillisestä dogmatiikasta. Tilanne muuttui silloin sellaiseksi, ettei voitu kutsua mitään tiettyä sanaa Jumalan sanaksi. Sitä vastoin puhuttiin ”uskolle luonteenomaisesta tavasta nähdä” tai siitä että ”profeetta antaa Jahven sanoa”. Tämän mukaan Jumalan sana – mikäli Jumala on olemassa – voidaan löytää vain sanan epäsuorassa merkityksessä.

Tähän liittyy se, että suurimmalla osalla niistä, jotka ensimmäisinä kehittivät kristillistä dogmatiikkaa liberaaliteologian hengessä, oli eettisissä kysymyksissä perinteinen näkemys. He saattoivat esimerkiksi puolustaa siveyttä ja avioliittoa. Se, mitä kansankirkot ovat tässä asiassa edustaneet 1900-luvun loppupuolella ja 2000-luvulla, olisi ollut hyvin vierasta heille.

Sekulaarissa (maallisessa) asiayhteydessä on sanottu, ettei pahinta ole pahojen ihmisten tai pahojen hallitsijoiden pahuus vaan monien vaikenevien välinpitämättömyys. Sama sopii kirkkoon. Harhaoppiset ja heidän puolustajansa kirkon johdossa eivät varsinaisesti ole ongelma, vaan se, että suuri enemmistö itseään kristityiksi kutsuvista, on heidän kanssaan hyvissä väleissä. Kristittyjen tulee pelätä Jumalaa ja oppia ankarampi suhtautumistapa niihin voimiin, jotka tahtovat riistää meiltä tunnustuksen. Usein eivät nekään, joilta sopisi sitä jollain tavoin odottaa, ole kovin rohkeita ja selkeitä.



Tunnustus, jonka uskonpuhdistus antoi meille, on ratkaisevan tärkeä, mutta suhtautumistavassa ympäristöömme meillä on enemmän opittavaa varhaiskirkosta kuin uskonpuhdistuksesta

Varhaiskirkon oli puolustauduttava erilaisia mysteeriuskontojen ja gnostikkojen käsityksiä vastaan. Samalla tavalla me kohtaamme joukon erilaisia näkemyksiä, joita tyrkytetään meille. Koska emme ole valvoneet, olemme monissa kirkoissa joutuneet tilanteeseen, joka muistuttaa mysteeriuskontojen konseptia. Riitti ja muodot ovat yhteiset, mutta tarkoitus ja merkitys ovat määrittelemättä. Tätä sovelletaan suoraan kansankirkoissa, joissa on luovuttu katekismuksen opettamisesta ja siitä, että selvästi sanottaisiin, mitä oikeastaan tunnustetaan.

”Kristityt ihmiset eivät ole ihmisiä, jotka uskovat samalla tavalla, vaan ihmisiä, jotka käyttävät samoja myyttejä” (prof. H. Räisänen kirjoituskokoelmassa Raamattunäkemystä etsimässä, s. 62–63). Tämä on jotakin sellaista, jota tosiasiallisesti sovelletaan käytäntöön. ”Ihmiset lukevat yhdessä uskontunnustuksen syvää symbolikieltä ja tarkoittavat samaa tai jonkinlaista tulkintaa siitä” (piispa E. Vikström, Huvudstadsbladet 12.3 1985). Mysteeriuskontojen konsepti on läsnäoleva tosiasia.






Kristittyjen täytyy oppia ankarampi suhtautumistapa harhoihin

On käsitettävä, että kadotukseen johtava harha voi olla välittömästi uhkaamassa meitä. ”Teidänkin keskuudessanne on oleva valheenopettajia, jotka salaa kuljettavat sisään turmiollisia harhaoppeja.” (2. Piet. 2:1) ”Teidän omasta joukostanne nousee miehiä, jotka väärää puhetta puhuvat, vetääkseen opetuslapset mukaansa.” (Ap. t. 20:30) Kristuksen kehotus valvomiseen ei saa koskaan lakata kaikumasta keskuudessamme: ”Mutta minkä minä teille sanon, sen minä sanon kaikille: valvokaa.” (Mark. 13:37) Sanan ja sakramenttien järkähtämättömän hoitamisen sekä innokkaan ja huolehtivan sielunhoitotyön välityksellä suojellaan seurakuntaa erilaisia vaaroja vastaan.

Ei ole tarpeen seurata yksityiskohtaisen tarkasti varhaiskirkon ajan käytäntöä, joka vaihteli myös tuolloin. Mutta ajattelemisen aihetta antaa se tosiasia, että keskeisistä järjestyksistä, uskon säännöstä, uskontunnustuksesta, Isä meidän –rukouksesta ja asetussanoista oltiin tarkkoja eikä niitä luovutettu pakanoille. Kunnia-asianamme tulee olla se, että me selvästi ja kirkkaasti vaalimme näitä ja niiden sisältöä emmekä jaa niitä harhahenkien kanssa. Meidän ei pidä jakaa saarnaa ja rukousta niiden kanssa, joiden kanssa emme ole vielä yhtä tunnustuksessa tai joista meidän juuri nyt täytyy harhaopin perusteella erottautua.

Kristus on läsnä Kirkossaan, kun pimenee. Siellä missä on hänen sanansa ja asetuksensa, siellä on lupaus: ”ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti” (Matt. 28:20).

Suomennos: Hannu Lehtonen, kieliasun tarkistus: Isto Vuorio

http://concordia.fi/second/2015/02/06/eksymys-ja-suuri-luopumus/