Markus Finnilä: Henkikaste, hypnoosi ja väkivalta

Henkikaste, hypnoosi ja väkivalta

Kolmekymmentä nuorta on kokoontunut saman janon yhdistämänä. He tahtovat täyttyä Pyhällä Hengellä. Pimenevä ilta peittää ympäristön, Jumalaa korottava musiikki orientoi mieliä ajattelemaan Jeesusta ja käsiä lasketaan päiden päälle. Yksi toisensa jälkeen nuoret huomaavat kiitoksen muuttuvan huulillaan käsittämättömällä kielellä puhutuiksi Hengen mysteereiksi. Joku profetoi, joku itkee kun itse Rakkaus purkaa katkeruutta sielusta. Pyhä Henki toimii. Joukossa on muutamia, joiden ahdistuksesta muut eivät tiedä mitään. Heille Jumala on hiljaa. Jälleen kerran ylistysmusiikki vääristyy alistuksen välineeksi, tunnelmavaloista tulee teräviä kuulustelulamppuja ja enkelten kielet kuulostavat yhtä pelottavilta kuin aina. Vähin äänin he poistuvat muiden luota yöunille tyhjän olon saattamina: en taaskaan kokenut mitään, vaikka kuinka yritin.

Helluntailaisuuden ytimessä on ajatus kahdesta Pyhän Hengen teosta uskovan elämässä. Ensimmäinen on uudestisyntyminen eli uskoon tuleminen. Helluntailaisen sisäisessä kertomuksessa elämä jaetaan aikaan ennen Jeesuksen tuntemista ja aikaan sen jälkeen. Vaikka pelastuksen uskotaan olevan Pyhän Hengen työtä, sen nähdään yleensä toteutuvan ihmisen tietoisen valinnan kautta. Uskoon tulemista seuraa toinen kokemus, Pyhän Hengen kaste, joka monesti on hurmoksellisten piirteiden värittämä Jumalan läsnäolon kohtaaminen. Klassisen helluntaiteologian mukaan siihen kuuluu tavallisesti kielilläpuhumisen lahjan saaminen.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen kriittisin silmin erästä Pyhän Hengen täyteyden anomiseen liittyvää rukouksen muotoa, johon itse olen törmännyt helluntailiikkeessä usein. En arvostele karismaattisuutta sinänsä, koska uskon Hengen toimivan edelleen niin kuin Uuden testamentin aikana ja olen itsekin kokenut Pyhän Hengen kasteen. Sen sijaan käsittelen eräitä ihmisten keksimiä toimintatapoja Hengen täyteyden saamiseksi, joiden uskon uhkaavan seurakunnan hyvinvointia.

Hengellä täyttymisen rituaalit

Uskoontulon ja henkikasteen määrittämä uskonnollinen käsikirjoitus toteutuu yleensä varsin hyvin niiden elämässä, jotka eivät aiemmin ole olleet uskovia, vaan kääntyvät kristityiksi helluntailiikkeen piirissä. Se kuitenkin soveltuu huonosti kuvaamaan helluntailiikkeessä kasvaneiden elämää. Koska usko on omaksuttu kasvatuksessa, henkilökohtainen uskonratkaisu puuttuu monelta. Tämä ei ole ongelma, sillä pelastuksen kannalta ei ole merkitystä sillä, kasvaako usko vähitellen vai vastaanotetaanko se kertarysäyksellä.

Vaikeuksia aiheuttaa kuitenkin Pyhän Hengen kasteen viivästyminen. Pystymetsästä kääntyvällä kaksi käännekohtaa seuraa tavallisesti toisiaan nopeasti, mutta koska uskoon kasvaneilta puuttuu hengellisen elämän selkeä alku, Pyhän Hengen täyteys voi jäädä opinkappaleeksi muiden joukkoon ilman omakohtaista kokemusta. Moni anoo Jumalalta Hengen täyteyttä vuosikaudet ilman, että mitään tapahtuu.

Ongelman ratkaisemiseksi helluntaiseurakunnissa järjestetään rukoushetkiä, joiden tarkoituksena on saada osallistujat täyteen Pyhää Henkeä. Helluntailiikkeen liturgia on vapaamuotoista, ja siksi rukoushetkien välillä on suuria tilanne- ja seurakuntakohtaisia eroja. Itselleni tutuimmassa formaatissa, jota monesti käytetään nuorisotyössä, esiintyy seuraavia elementtejä:

·         Myöhäinen ajankohta hengellisen tilaisuuden tai leiripäivän päätteeksi.
         Näin osallistujissa saadaan luotua odotuksia ja synnytettyä Hengen janoa päivän mittaan opetuksilla.

·         Valot himmennetään tunnelman luomiseksi. Hämäryyden antama yksityisyyden verho
         helpottaa henkilökohtaiseen rukoukseen antautumista.

·         Taustalle laitetaan soimaan ylistysmusiikkia peittämään rukouksen ääntä ja
         virittämään ihmisiä hengelliselle taajuudelle.

·         Henkeä odottavat järjestyvät piiriin ja heitä kannustetaan rukoilemaan ääneen,
         jotta kielten lahjan olisi helppo puhjeta esiin ikään kuin huomaamatta. Joskus kehotetaan
        pitämään rukous yksinkertaisena Jeesuksen kiittämisenä.

·        Hengellä jo täyttyneet kiertävät laskemassa käsiään odottavien päälle ja
        rukoilemassa heidän puolestaan sekä suomeksi että kielillä. Selkokielisessä rukouksessa
        keskitytään pyytämään Hengen täyteyttä.


Formaatti toimii. Moni on kokenut Pyhän Hengen kasteen sellaisissa tilanteissa, ja olen itsekin päässyt todistamaan sitä monta kertaa. Yhtäkkiä rukoilija saattaa huomata puhuvansa kieltä, jota ei tietoisesti tuota tai kokea Jumalan läsnäolon jotenkin muuten. Ihannetapauksessa rukoilija lähtee hetkestä uudistuneena ihmisenä, jonka elämä on juuri muuttunut. Rukoushetkiin liittyy kuitenkin vakavia lieveilmiöitä, joita kukaan ei tahallaan pidä yllä, mutta joihin lipsahdellaan helposti. Pahimmassa tapauksessa kauniiksi tarkoitettu siunaaminen lähestyy hengellistä väkivaltaa ja saa osallistujat tuntemaan itsensä kaltoinkohdelluiksi.


Väkivaltaista manipulointia?

Kaikki eivät täyty Pyhällä Hengellä hämärästi valaistussa formaattirukoushetkessä. Ilman karismaattista kokemusta jäävälle tilanne voi olla traumatisoiva, koska helluntailainen käsikirjoitus ei tarjoa välineitä pettymyksen käsittelemiseksi. Usko, odotukset ja kokemus joutuvat ristiriitaan, jonka seuraukset voivat olla suuret. Jossain rukoushetken vaiheessa henkikokemusta etsivä tajuaa, ettei mitään ole tapahtumassa. On vaikea tietää, missä vaiheessa rukous tulisi siltä erää jättää sikseen ja luovuttaa. Entä jos Jumala odottaa että rukoilen vielä viisi minuuttia ja sitten on valmis täyttämään minut? Kun kymmeniä minuutteja kestänyt rukous alkaa kiertää kehää, Henkeä odottava tuntee itsensä hölmöksi, ehkä jopa huijatuksi. Asiaa pahentaa se, että usein miljöönä on leiri, jossa kaverit ja paremman tekemisen puute luovat suuren paineen ottaa osaa rukoushetkeen.

Kun tilaisuus on ohi, henkikasteesta osattomaksi jäänyt näkee ympärillään iloisia veljiä ja siskoja, jotka puhuvat juuri tapahtuneista Pyhällä Hengellä täyttymisistä. Yleensä tässä vaiheessa ne, joita Henki ei ole kohdannut odotetulla tavalla, muuttuvat sosiaalisesti näkymättömiksi. Täyttymättömän on helppo tuntea häpeää ja kokea itsensä huonoksi kristityksi, joten turvallisinta on poistua paikalta ilman sen kummempaa numeroa. Hengellä täyttyneet puolestaan pitävät kokemusta ilman jääneiden läsnäoloa kiusallisena ja jättävät heidät huomiotta, jottei ilmassa leijuvia vaikeita kysymyksiä tarvitsisi kohdata. Näin karismaattinen rukoushetki on omiaan synnyttämään eriarvoisuuden kokemusta uskovien välillä.

Toisen tyyppisiä ongelmia liittyy Hengen täyteyden tavoittelemiseksi käytettyihin rituaaleihin. Himmeät valot, toistavat rukoukset, taustamusiikki ja rukouspalvelijoiden kiertoliike ovat kaikki suggestiivisia elementtejä, jotka voivat synnyttää muuntuneita tajunnantiloja ja jopa hypnoosin. Vastaavia menetelmiä käytetään shamanismissa ja eri uskontojen mystisissä suuntauksissa hengellisesti virittyneiden olojen saavuttamiseksi. Suggestiivisuus ei välttämättä itsessään ole pahasta, sillä ihmisen sisäiset muurit voivat estää avoimuuden Hengen toiminnalle normaalin tietoisuuden tason vallitessa. Jumala on luonut psyyken ja voi käyttää tietoisuuden muuntumista kohdatakseen uskovaa järjen ohittavalla tasolla: mieleen kätketyt kyvyt voivat raivata tietä Hengelle. Sellaiselle rukoilijalle, joka tunnistaa herkästi manipuloimisyritykset, tilanne on kuitenkin ahdistava ja tuntuu tunkeutumiselta hyvin henkilökohtaisille alueille.

Hypnoottiset elementit ruokkivat myös epäilyksiä ja pettymistä karismaattisiin lupauksiin. Jos Pyhä Henki on todellinen jumalallinen persoona, miksi häntä pitää ”noitua” esiin psykologisilla ponnisteluilla? Onko Jumalan kohtaamiseksi väitetty kokemus todellisuudessa aivojen hämääntymistä? ”Pumppaava” rukoustapa johtaakin helposti rajan hämärtymiseen Pyhän Hengen toiminnan ja hypnoottisten puuhien välillä, mikä tekee siitä hengellisesti vaarallista. Pyhä Henki ei tarvitse shamanistisia poppakonsteja täyttääkseen uskovia, mutta jos hän alkaa uskovien mielessä assosioitua manipulatiivisiin rituaaleihin, fiksukin kristitty voi tehdä virhepäätelmän ja tulkita kaiken karismaattisuuden olevan silkkaa huijausta. Jumalan henkilökohtaiseen kohtaamiseen tähtäävä rukoushetki voi paradoksaalisesti toimia sysäyksenä kohti uskon hylkäämistä.

Teologisia vaaroja liittyy tarkkoihin ohjeisiin, joita henkikasteen kokemiseksi annetaan. Kun Pyhän Hengen täyteydestä tehdään jotain sellaista, minkä voi saavuttaa oikeilla rituaaleilla, hänet alennetaan Jumalan persoonasta yliluonnolliseksi voimaksi. Helluntailiike opettaa kirkkaasti Hengen olevan elävä, mutta toimintatavat saattavat antaa asiaa tuntemattomille hänen olemuksestaan väärän kuvan.


Mitä pitäisi tehdä eri tavalla?

Hengellinen väkivalta tuskin on Jumalan mielen mukaista. Kuvaamani kaltaisissa rukoushetkissä sitä vaikuttaa valitettavasti olevan usein mukana. Pitäisikö helluntaiseurakuntien toiminnassa siis luopua Pyhän Hengen täyteyden tavoittelemisesta yhdessä rukoillen ja toisia siunaten?
Kaikista puutteistaan huolimatta henkikaste-rukoushetkissä on hyviä puolia. Tietyn luonteiset kristityt kokevat ne aidosti voimaannuttavina ja uskonelämää elävöittävinä tilanteina, joissa Hengen ihanaa täyteyttä päästään maistamaan. Olen nähnyt Jumalan toimivan ihmisten elämässä osallistuessani formaatin mukaisiin tilaisuuksiin. Kaikesta niihin liittyvästä hyvästä kannattaa pitää kiinni, mutta kärsimys, jota ne saavat aikaan yksittäisten uskovien elämässä, on niin vakava asia, että muutoksia menettelytapoihin on pakko tehdä. Minulla ei ole tarkkaa käsitystä siitä, mitä nämä muutokset olisivat, mutta joitakin ajatuksen alkuja olen pyöritellyt.

Ensinnäkin rukoushetki pitäisi mielestäni järjestää siten, että kunnioitetaan Pyhän Hengen toiminnan monimuotoisuutta. Jeesus vertaa Pyhää Henkeä tuuleen, joka menee siellä missä haluaa ihmisen käsityskyvyn ulottumattomissa. Pyhä Henki on persoona, joka kohtaa muita persoonia elävällä ja dynaamisella tavalla. Hän ei ole mikään voima, jonka voi valjastaa ihmisten rituaaleihin ja formaatteihin, vaan tekee työtään niin kuin parhaaksi näkee. ”Voimavaikutukset ovat monet, mutta Henki on sama.” Kaikki eivät täyty Hengellä hypnotisoimalla itseään siunaavien käsien alla, vaan esimerkiksi Raamatun äärellä, ehtoollisella, luonnossa, yksikseen rukoilemalla, syvässä hiljaisuudessa ja niin edelleen. Rukoushetken pitäisi heijastella tätä Hengen pyhää pluralismia esimerkiksi siten, että järjestettäisiin rinnakkaisia rukoushetkiä vastaamaan erilaisia tapoja ottaa vastaan Jumalan rakkautta. Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä siitä, miten tämä ihanne käytännössä toteutettaisiin.

Toiseksi näkisin hyväksi, että jokaiseen karismaattiseen joukkorukoushetkeen liitettäisiin sielunhoidon ja vapaan keskustelun mahdollisuus. Samassa tilassa tai sen läheisyydessä olisi hyvä olla tilaisuuden kokoon sopiva määrä taitavia miehiä ja naisia, joiden kanssa voisi mennä jutustelemaan vapaasti mielessä olevista asioista. Sielunhoitajien pitäisi pidättäytyä henkikasteeseen painostamisesta, vaan antaa luokseen tulevan määrätä puheenaiheet. Juttelu tarjoaa lääkkeen kahteen ongelmaan: sillä voidaan työstää alitajuisia esteitä Hengen kohtaamiselle (mielestäni hypnoosia paremmin) ja sieltä voi saada ensiapua, jos rukoushetki muuttuu ahdistavaksi tai nostaa esiin pettymyksen ja häpeän tunteita.

Kolmanneksi rukoushetkien teologista viitekehystä pitäisi siirtää henkikaste-siirtymäriittiajattelusta kohti jumalasuhde-prosessiajattelua. Tilanteen ideana olisi viettää aikaa Jumalan kanssa antaen Pyhälle Hengelle lupa tehdä, mitä haluaa. Ennen tilannetta kerrottaisiin, että yksi mahdollinen asia, mitä Jumala jollekin todennäköisesti tekee, on Hengellä kastaminen. Sitä ei esitettäisi normina, johon kaikkia yritetään tässä ja nyt ajaa, vaan kerrottaisiin selvästi, että joitakin Jumala kohtaa jotenkin toisin, ehkä valmistellakseen tulevaa Hengellä täyttymistä varten. Viisaalla ja herkällä ohjauksella rukoilijoiden suorituspaineet hengellisen läpimurron kokemiseksi saataisiin purettua, ja näin tehtäisiin paremmin oikeutta Jumalan vivahteikkaalle ja ennustamattomalle toiminnalle kristityn elämässä. Tarvitaan kipeästi opetusta siitä, miten arvokas ja välttämätön asia on myös Jumalan hiljaisuuden kohtaaminen.

Viimeiseksi räikeimmistä suggestiivisista rituaaleista tulisi luopua. En tiedä, mitä ne tarkasti ovat, mutta minulla on vahva tunne, että ylilyönnit psykologisten keinojen käytössä ovat yleisiä. Yksi vahva ehdokas on nopeatempoinen, toistava rukous, jonka roolia lähes normatiivisena Pyhän Hengen kohtaamisen välineenä en suoraan sanoen ymmärrä. Lisäksi olisi kiinnostavaa tietää, kumman sortin rukoilijoita on enemmän: niitä, joille pimeys ja äänten kakofonia tekevät Jumalan kohtaamisen helpommaksi, vai niitä, joita se sekoittaa ja ahdistaa (kuulun itse jälkimmäiseen porukkaan).

Lopuksi

Jumalan Hengellä täyttyminen ja Hänen rakkautensa valtaamaksi tuleminen on mahtavimpia asioita kristityn elämässä. Pyhä Henki tekee jumalasuhteen todellisesti intiimiksi ja henkilökohtaiseksi ja eheyttää uskon, joka perustuu liikaa järkeen tai tunteisiin. On mitä kamalin tragedia, jos epäonnistuneilla uskonnollisilla käytännöillämme mahdollisuus siihen riistetään uskovilta traumatisoimalla heitä niin, että he peloissaan sulkevat sydämensä Pyhältä Hengeltä. Henkeä eivät ihmiset voi kesyttää tai ohjailla, vaan hänen tulee antaa puhaltaa vapaasti, jotta Kristuksen kasvot kirkastuisivat edessämme paljastaen Jumalan Isänä.

Lähettänyt Markus Finnilä
Seinäjokinen teologian maisteri ja uskonnon opettaja, joka uskoo Jeesukseen ja epäilee kaikkea. Puran teologisia pohdintojani osoitteessa harhaoppia.blogspot.com.