Markus Finnilä: Kielilläpuhumisen psykologiaa

kirjoittaja jarrut Ti Huhti 26, 2016 5:29 am

Kielilläpuhumisen psykologiaa

Kielilläpuhuminen eli glossolalia on yksi niin sanotuista Hengen lahjoista eli kyvyistä, joita Pyhä Henki jakaa uskoville rakentaakseen kristittyjen yhteisöä. Paitsi että ilmiöstä kerrotaan Raamatussa, sitä esiintyy lähes kaikissa kirkkokunnissa ja se on luonnollinen osa monen kristityn hartauselämää. Erityisen tärkeä se on helluntailaisille, joista iso osa pitää sitä merkkinä siitä, että uskova on vastaanottanut Pyhän Hengen kasteen.

Vaikka kielilläpuhuminen onkin maailmanlaajuisesti merkittävä ilmiö, sen tutkimus on jäänyt vähäiseksi. Jotain kuitenkin on psykologian keinoin saatu selville glossolalian luonteesta ja synnystä. Hengellisten ilmiöiden altistaminen tieteelliselle tarkastelulle saattaa epäilyttää joitakuita, mutta pelkoon tuskin on aihetta. Jumala on antanut ihmisille järjen ja kyvyn tehdä päätelmiä kaikista hänen töistään. Toki pitää hyväksyä tieteen rajat: psykologi ei voi ottaa kantaa Pyhän Hengen osuuteen kielilläpuhumisessa, vaan pidättäytyy siinä, miten ihmisen mieli ja käytös vaikuttaa ilmiöön ja toisin päin.

Seuraavassa teen suppean katsauksen siihen, mitä tiede on saanut selville glossolaliasta. Luettavuuden parantamiseksi ja laiskuuttani en ole sisällyttänyt tekstiin lähdeviitteitä, mutta alan tutkimuksia löytyy helposti uskontopsykologisista julkaisuista ja akateemisista artikkelitietokannoista.

Mitä on kielilläpuhuminen?

Kielilläpuhumisesta on kyse sellaisesta puheesta, joka ei ole mitään puhujan osaamaa kieltä ja jolle hän antaa uskonnollisen merkityksen. Se liitetään ennen kaikkea kristinuskoon, mutta verrannollisia ilmiöitä löytyy monista maailmanuskonnoista. Tässä kirjoitelmassa keskityn kristilliseen kielilläpuhumiseen, joka karkeasti yksinkertaistaen eroaa muiden uskontojen kielilläpuhumisesta siinä, että kristitty kielilläpuhuja ei ole yleensä poikkeavan mielentilan vallassa.

Vanhemmassa tutkimuksessa kielilläpuhumisen ajateltiin liittyvän transsiin tai johonkin muuhun muuntuneeseen tajunnantilaan, mutta nykyään käsitystä ei enää pidetä perusteltuna. Kristillisessä kontekstissa transsi ja kielilläpuhuminen saattavat esiintyä yhdessä henkilön kokiessa glossolalian ensimmäisen kerran. Helluntaiteologiassa tätä hurmoskokemusta nimitetään Pyhän Hengen kasteeksi. Ensimmäisen kerran jälkeen tajunnantilan muuttuminen ei yleensä liity kielilläpuhumiseen, vaan glossolalisti kykenee harjoittamaan lahjaansa mieli kirkkaana milloin haluaa. ”Hurmoskielistä” ei siis ole kyse, vaan kielilläpuhuminen on rukouksen spektriin kuuluvaa verbaalista toimintaa.

Onko kielilläpuhuminen oikeaa kieltä?

Sitä, puhuuko glossolalisti jollain vieraalla kielellä, on tutkittu melko kattavasti. Kielitieteilijät ovat osoittaneet useita seikkoja, jotka viittaavat siihen, että glossolalia on vain näennäisesti kieltä. Ensinnäkin glossolaliasta ei ole tunnistettu luonnollisille kielille tyypillisiä kieliopillisia rakenteita, joiden avulla kielitieteilijät erottavat oikeat kielet sisällöttömästä mongerruksesta. Kielilläpuhumisen ei ole myöskään havaittu muistuttavan mitään tunnettua elävää tai kuollutta kieltä.

Toiseksi kielilläpuhumisessa esiintyy normaalisti vähemmän äänteitä kuin luonnollisissa kielissä. Useimmiten nämä äänteet ovat entuudestaan tuttuja glossolalistille, eli peräisin joko hänen äidinkielestään tai jostain muusta tutusta kielestä. Äänteillä on tapana järjestyä toistuviksi tavuiksi, jotka ovat muotoa konsonantti-vokaali tai konsonantti-vokaali-konsonantti. Mielenkiintoinen yksityiskohta on luonnollisille kielille harvinaisen ”nd”-äänneparin universaali yleisyys kielilläpuhujien puheessa. Kolmas seikka on äänteiden luonnollisia kieliä epätasaisempi jakaantuminen, joka on tyypillistä glossolaliassa.

Neljänneksi perusteluksi kielilläpuhumisen ei-kielellisestä luonteesta on esitetty se, että sen sanoista puuttuu merkityssuhteet, eli ne eivät tarkoita mitään. Perustelu ei kuitenkaan toimi, sillä glossolaliasanojen mahdollisista merkityksistä ei voi tietää mitään. Kuitenkin tällä hetkellä vaikuttaa perustelluimmalta, että glossolalia ei ole oikeaa kieltä, vaan vaikuttaa siltä vain päällisin puolin.

Toisaalta tunnetaan monia tapauksia, joissa kielilläpuhuja on tietämättään puhunut jotain, minkä joku paikalla olija on tunnistanut joksikin todelliseksi kieleksi. Tällaista Raamatussakin kuvattua ilmiötä (Ap. t. 2) kutsutaan ksenolaliaksi. Eräs vaikuttava ja romanttinen ksenolaliatodistus löytyy raamatunopettaja Pasi Turusen blogista. Ehkä parhaimmin ksenolaliatapaus dokumentoidaan edesmenneen rovasti Risto Santalan (TT) kirjassa Armolahjoista armon tasolta. Santala, seemiläisten kielten suuri tuntija, kertoo kuinka amerikkalainen pastori resitoi jumalanpalveluksessa latinan ja heprean sekaisella muinaisaramealla kauniin Kristus-hymnin. Ksenolaliaa tunnetaan siis tapahtuneen paljon, mutta kyse on kuitenkin niin harvinaisesta ja usein yllätyksellisestä ilmiöstä, ettei sitä voi altistaa tieteelliselle tutkimukselle. Se jää siis hämärän peittoon.

Kielilläpuhuminen, mielenterveys ja persoonallisuus

1960-luvulle asti psykologiassa kielilläpuhuminen yhdistettiin mielenterveysongelmiin. Glossolalian harjoittajia pidettiin hulluina, mistä jo apostoli Paavali varoitti päätelmänä, joka ulkopuolisen oli helppo tehdä (1. Kor. 14:23). Akateemisessa keskustelussa glossolalian oletettiin olevan yhteydessä skitsofreniaan ja heikentyneeseen käsitykseen todellisuudesta. Kun kielilläpuhumista sitten alettiin tutkia empiirisesti, käsitys siitä psyykkisenä ongelmana osoittautui paikkansapitämättömäksi. Tutkimusten mukaan glossolalistit eivät ole sen psykoottisempia kuin muutkaan. Sen sijaan on jonkin verran viitteitä kielilläpuhumisen masennusta vähentävistä vaikutuksista, muttei kuitenkaan tarpeeksi varmojen päätelmien tekemiseen. Suurin osa kielilläpuhujista on henkisesti terveitä, joten selitystä ilmiölle joudutaan etsimään jostain muualta kuin mielenterveyden häiriöiden kiehtovasta kentästä.

Kielilläpuhuminen korreloi tiettyjen persoonallisuuspiirteiden kanssa. Persoonallisuus pysyy melko samanlaisena halki elämän, joten luultavampaa on tulkita tietynlaisen persoonallisuuden tekevän glossolaliasta todennäköisempää kuin ajatella kielilläpuhumisen muuttavan luonteenpiirteitä johonkin suuntaan. Pitkäaikaistutkimusten puutteen vuoksi asiaan on tosin vaikea ottaa kantaa.

Ensinnäkin kielilläpuhujat ovat yleensä ekstrovertimpiä eli ulospäin suuntautuneempia kuin muut. Yhteys saattaa johtua siitä, että henkilöt, joille itsensä ilmaiseminen käy luonnostaan, ovat rohkeampia ilmaisemaan itseään myös glossolalian keinoin. Glossolalia on epätavallinen ja mahdollisesti leimaavaksi koettu ilmaisutapa, joten introvertit saattavat arkailla sen harjoittamisessa.

Kielilläpuhujien on myös havaittu olevan henkisesti muita ihmisiä tasapainoisempia. Henkisen tasapainoisuuden vastakohta on neuroottisuus, mihin liittyy vahvaa taipumusta ahdistuneisuuteen ja oman itsen kontrolloimiseen. Kontrollinhaluisuus estää heittäytymästä toimintaan, jossa puhe ei ole tavallisella tavalla omassa hallussa. Varovaisesti voisi ehdottaa myös, että kontrollipyrkimysten vastaiseen toimintaan, kuten kielilläpuhumiseen, tietoisesti osallistumalla voi vähentää omaa neuroottisuuttaan. Kuka tietää vaikka neuroottisuuden väheneminen olisi yksi ulottuvuus siinä, miten kielilläpuhuminen ”rakentaa” ihmistä, raamatullista sanamuotoa lainaten. Jälleen kerran, asiaan on mahdotonta sanoa lopullista totuutta niin kauan, kun kielilläpuhumisen pitkällistä vaikutusta yksilön persoonallisuuteen ei tutkita.

Sitä, miksi jotkut puhuvat kielillä ja jotkut eivät, selitettiin aiemmin suggestioherkkyydellä. Karismaattisiin jumalanpalveluksiin liittyy usein suggestiivisia piirteitä, ja kielilläpuhumisen on ajateltu ilmentävän jonkinlaista joukkohypnoosia, jolle toiset ovat alttiimpia kuin toiset. Vaikka näkemykselle on joitakin perusteluita, kielilläpuhujaksi tullaan ilmeisesti pikemminkin sosiaalistumalla: seurakuntalainen omaksuu yhteisöltä glossolaliakokemusta odottavan roolin, joka purkautuu kielilläpuhumiskokemuksessa. Kielilläpuhumista saattaa joissain tapauksissa estää se, jos on lapsena joutunut pelottavaan kohtaamiseen glossolalian kanssa. Kokemuksen mukaan uskovien kotien lapset puhuvat vähemmän kielillä kuin vanhempansa, mikä voi selittyä osittain traumaperäisellä torjuntareaktiolla. Glossolalian pelko yhdistettynä kyvyttömyyteen harjoittaa lahjaa saattaa johtaa vakaviin identiteetin ja uskon kriiseihin yhteisössä, jossa kielilläpuhumista pidetään normina.

Kielilläpuhumisen neurologinen perusta

Neuropsykologian kehittyminen on heijastunut uskonnollisten ilmiöiden tutkimiseen. Myös kielilläpuhuvien aivojen toimintaa on tutkittu jonkin verran. Tutkimukset ovat paljastaneet kiinnostavaa tietoa ilmiön luonteesta.

Yksi odottamattomimmista kielilläpuhumiseen liittyvistä havainnoista on, että glossolalian aikana aivojen kieltä hallinnoivien osien toiminta vähenee. Kielillä puhutut sanat eivät siis ole aivojen kielikeskusten tuottamia, vaan tulevat jostain muualta. Glossolalia näyttääkin liittyvän kieltä enemmän emootioiden käsittelyyn. On ehdotettu, että siinä on kyse tavanomaisesta poikkeavasta tunteiden ilmaisusta.

Neurologiset tutkimukset valaisevat myös sitä, miten kielilläpuhumisen kyky omaksutaan. Glossolalian aikana verenkierto lisääntyy vasemmassa päälakilohkossa, jonka toiminta liittyy liikkeiden tiedostamattomaan imitoimiseen. Se on käytössä esimerkiksi vaikeaa liikesarjaa suorittavalla telinevoimistelijalla. Mielenkiintoista on, että tutkimusten mukaan samaisen aivolohkon toiminta vähenee merkittävästi meditoidessa. Nämä kaksi uskonnollista ilmiötä ovat luonteeltaan siis varsin kaukana toisistaan. Toinen aivoalue, jonka aktiivisuus lisääntyy, on implisiittiseen eli tahattomaan oppimiseen liitetty oikea amygdala.

Neurologisten mittausten perusteella kielilläpuhuminen on tiedostamatta mallista opittua puhetta, johon ei liity kielellistä aktiivisuutta. Kielillä puhuvat eivät siis ole teeskentelijöitä, jotka keksivät sanoja omasta päästään, vaan sanat muodostuvat kontrolloimatta. Tämä vastaa glossolalistien omia kertomuksia ja ensimmäisen Korinttilaiskirjeen kuvausta kielilläpuhumisesta rukouksena, jossa tajunta ei ole mukana (1. Kor. 14:14).

Johtopäätökset

Tiede ei voi ottaa kantaa väitteisiin yliluonnollisesta toiminnasta, mutta se voi tuottaa tietoa niistä Jumalan toiminnan puolista, jotka koskettavat materiaalista todellisuutta. Tieteen näkökulmasta kielilläpuhuminen opitaan vahingossa muilta uskovilta, mutta kristitty (kuten minä) näkee samoissa tuloksissa jäljen tajunnan ulkopuolella tapahtuvasta Pyhän Hengen opetustyöstä. On uskon asia, hyväksytäänkö kristinuskon väitteet glossolaliasta Jumalan vaikuttamana ilmiönä, mutta mitään niiden estettä uskomukselle tiede ei tarjoa. Päinvastoin se vahvistaa monia käsityksiä, kuten olemme huomanneet.

Silti psykologia pakottaa karismaattisen teologian kohtaamaan eräitä vaikeita kysymyksiä. Mitä pitäisi päätellä siitä, että kielillä puhuttu mongerrus ei pääsääntöisesti ole mitään oikeaa kieltä? Miten sosialisaatio ja Pyhällä Hengellä täyttyminen kietoutuvat yhteen? Entä mikä on Pyhän Hengen osuus glossolalian tuottamisessa ja mikä kuuluu ihmisen aivoille? Ainakin osaa näistä kysymyksistä aion pohtia tulevassa bloggauksessani.

Markus Finnilä
Seinäjokinen teologian maisteri ja uskonnon opettaja, joka uskoo Jeesukseen ja epäilee kaikkea. Puran teologisia pohdintojani osoitteessa harhaoppia.blogspot.com.

kirjoittaja jarrut To Huhti 28, 2016 9:50 am

Jos kiinnostaa niin täältä voi lukea
Kielilläpuhumisen filosofiaa
http://harhaoppia.blogspot.se/2014/04/kielillapuhuminen-kielifilosofian.html?m=1

Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
				1	2	3
4	5	6	7	8	9	10
11	12	13	14	15	16	17
18	19	20	21	22	23	24
25	26	27	28	29	30