Markus Korri :: Fariseus meissä

kirjoittaja Hellevi Ma Loka 07, 2024 10:08 am

Fariseus meissä
12. sunnuntai helluntaista 11.8.
matt. 23: 1–12

Lainopettajat ja fariseukset ovat esimerkkinä meille, jotta näkisimme heissä itsemme ja omat asenteemme. Meistä jokainen on altis sortumaan omahyväisyyteen ja asettumiseen toisten yläpuolelle. Aina se ei ole vain niin ilmeistä. Oikeastaan mitä salakavalammin itsekeskeisyytemmetai ylpeytemme ilmenee, sitä parempina näemme itsemme muiden rinnalla.

Lukiessamme Jeesuksen sanoja lainopettajista ja fariseuksista, mieleemme nousevat herkästi kaikki ne muut ihmiset, joissa näemme samankaltaisia piirteitä. Lähellä on ajatus: ”tuollainen en ainakaan minä onneksi ole”. Tällöin ei tilaa juuri
jää itsensä tutkimiselle, mihin pyhän aihe meitä tämän tekstin äärellä kutsuu. Kirjassaan Tätä on kristinusko C. S. Lewis pitääkin vertailua petollisena itsetutkistelun muotona. Vertaillessamme sorrumme ylpeyteen ja kateuteen, siis syntiin.

Vertaillessani omaa uskoani tai vanhurskauden tilaani toiseen, en keskitykään varsinaisesti omaan jumalasuhteeseeni. Oma uskontilani ei tällöin ole suhteessa Jumalaan, vaan suhteessa toisiin ihmisiin. Niin alemmuuden- kuin ylemmyydentuntoinenkin itsensä toisiin vertailija voi sortua ylpeyteen. Tämä on etenkin luterilaisen uskonkäsityksen pohjalta suuri riski, jossa ihmisen omaan toimintaan uskonsa tilan suhteen suhtaudutaan helposti vähätellen, jopa halveksien.

Jos joku aidosti panostaa uskonelämäänsä vaikkapa pitäessään kiinni säännöllisistä rukoushetkistään, on alemmuudentuntoisen helppo sortua kyseenalaistamaan toisen motiivia: ”Mikä tuokin luulee olevansa? Mokoma hurskastelija!” Tällöin toisen aktiivisuuden kritisoija väheksyy toisen uskonaktiivisuutta, ja itse asiassa sortuu ylpeyteen — se on vain verhottu itsensä vähättelyyn, mutta asettuukin asenteellaan toisen yläpuolelle.

Herätyskristillisissä piireissämme olen havainnut meidän sortuvan tuon tuosta vertailuun ’meidän’ ja ’muiden’ välillä. Tämä ei varmasti useinkaan tapahdu tiedostetusti tai sanoitetusti suoraan. Silti se välittyy asenteissamme ja puheissamme. Kun peräänkuulutamme ’raamatullisuuttamme’, vertaamme itseämme väistämättä niihin, jotka eivät meidän mielestämme sitä ole. Kun päivittelemme kirkon tilaa ja rappiota, keskitymme muiden synteihin omiemme sijaan.

Tällainen asenne estää meitä näkemästä vaikkapa sitä, miten moni on kokenut tulleensa ajetuksi ulos meikäläisten joukoistamme. ”Joka itsensä korottaa, se alennetaan”, sanoo Jeesus. Miten Jumalan armo ja häneltä saatava voima toimimia oikein on vastaanotettavissa, jos vain vertaamme itseämme muihin? Lewisin mukaan ylpeyteen lankeamista harva ihminen myöntää.

Vain kristityt ajattelevat sen olevan väärin, mutta kuka tahansa inhoaa nähdä sitä muissa. Ylpeys ajaa ihmisen tavoittelemaan parempaa kuin toisella. Se on syy kerskailuun, eripuraan, vertailuun, joskus valehteluun. Syy kaikkeen, mikä asettaa ihmiset eri asemaan tai pyrkii ajamaan omia oikeuksiaan toisten edessä.'

Ylpeyden tunnustamisen Lewis kirjoitti olevan avain Jumalan lahjojen vastaanottamiseen: Niin kauan kuin olemme ylpeitä, emme voi tuntea Jumalaa. Ylpeä ihminen katsoo aina muita asioita ja ihmisiä alaspäin, ja tietysti niin kauan kuin katselemme alaspäin, emme voi nähdä mitään, mikä on yläpuolellamme. Voimme tehdä testin: jos ajattelet, ettet ole yhtä ylpeä kuin joku läheisistäsi, on se ensimmäinen todiste sinua vastaan: olet ylpeä. Kuvitteletko olevasi parempi kuin joku toinen?

Kuvitteletko olevasi nöyrempi kuin joku toinen? Silloin ylpeys tekee tekojaan sinussa. Kun myönnät olevasi ylpeä ja jopa ylpeämpi kuin toiset, olet lähempänä totuutta kuin uskotkaan. Tarkkaile ylpeyttäsi, ei toisten edessä, vaan itsessäsi! Se on ainoa tie nöyryyteen, ja ennen kaikkea Jumalan tuntemiseen. Evankeliumitekstissämme on huomattavaa, että Jeesus käskee seuraajiaan noudattamaan lainopettajien ja fariseusten opetusta, sillä heidän tehtävänsä oli pitää hallussaan Mooseksen istuinta.

Tulisiko meidän siis ottaa vakavasti nämä sanat tänäänkin kirkollisen esivallan kunnioituksessa? Vaikka lainopettajien fariseusten tarkoitusperät ovatkin pielessä, Jeesus varoittaa hänen omiaan ottamasta valtaa omiin käsiinsä, tai asettumaan esivallan tuomariksi, saati pitämästä itseään lainkaan erinomaisempana. Tämä on totta tänäänkin, vaikkemme olisikaan samaa mieltä kaikesta kirkon johdon kanssa.

Luotammeko kaiken keskellä häneen, jolla valta todella on? Katsotaan siis vielä, miten Jeesus itse toimii. Hänhän ottaa tuomarin aseman näitä jakeitamme seuraavien ’voi’-huutojen myötä. Samalla hän kuitenkin esiintyy auktoriteettina — edellisen luvun lopussa hän vetoaa olevansa Israelin kuninkaan yläpuolella. Kysyessään fariseuksilta, kenen poika Messias on, hän saa vastaukseksi: ”Daavidin”. Sitten hän viitatessaan Daavidin sanoihin (Ps. 110) osoittaa paradoksin, miten on
mahdollista, että Daavidin poika voi samalla olla hänen Herransa. Kuninkaalla ymmärrettiin olevan myös tuomarin rooli.

Niinpä Jeesus saattoi käyttää lainopettajiin ja fariseuksiin nähden niin auktoriteettiasemaa kuin tuomiovaltaakin. Siihen voimme luottaa tänäänkin.

Markus Korri pastori (SLEY), TM, Lahti

https://sti.fi/wp-content/uploads/2024/04/sa24_3-1.pdf

Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
				1	2	3
4	5	6	7	8	9	10
11	12	13	14	15	16	17
18	19	20	21	22	23	24
25	26	27	28	29	30

Markus Korri :: Fariseus meissä

Markus Korri :: Fariseus meissä

Fariseus meissä12. sunnuntai helluntaista 11.8.matt. 23: 1–12

Fariseus meissä
12. sunnuntai helluntaista 11.8.
matt. 23: 1–12