Rovasti Olavi Peltola: Fanaattisuus

Sielunhoidosta
Uskonelämästä

Haku näiltä sivuilta

FANAATTISUUS
Pohdiskelua erään tärkeän kysymyksen äärellä (09/2008)

Mitä suuremmaksi ihmiskunnan ongelmat muodostuvat tai mitä ahdistavimpina ne koetaan - ekokatastrofi, ydinsota, väestön liikakasvu, köyhyys jne - sitä nopeammin fanaattiset asenteet saavat valtaa ihmisjoukoissa.

Fanaattisuus on piittaamattomuutta toisten ihmisten hyvinvoinnista. Se sulkee silmänsä itselleen vastenmielisiltä tosiasioilta. Toki fanaatikko voi olla piittaamaton myös omasta hyvinvoinnista. Hän on valmis asettamaan kaikkensa, henkensäkin alttiiksi edistääkseen omaa asiaansa.

Fanaattisuus ja itsehillinnän puute kuuluvat yhteen.

Pidän fanaattisuutta eräänä kaikkein vaarallisimpana ihmisyhteisöä tuhoavana asenteena. Se on syvästi yleisinhimillinen asenne. Meissä jokaisessa on ainesta suhtautua fanaattisella tavalla kohtaamiimme asioihin. Voin olla yhtä hyvin fanaattinen muslimi, kristitty kuin ateistikin tai eläinsuojelija. Oikeastaan miltei asia kuin asia, voi joutua fanaattisen ihmisen puolustettavaksi tai vastustettavaksi.

Kun fanaattisen hengen vallassa ihminen tarttuu johonkin asiaan, on aina seurauksena riitaa ja mielettömyyttä. Fanaatikko liioittelee. Hän näkee asiat liian jyrkästi. Hän ei suostu mihinkään kompromissiin. Hän ei hyväksy elämän paradoksaalisuutta. Maailma ei voi eikä saa olla moniarvoinen. Asenne todellisuuteen on musta-valkoinen.

Fanaatikko kokee, että olen innostunut, nyt näen oikein, taistelen totuuden puolesta valhetta vastaan. Jumala on nyt puhunut minulle. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni todella vakuuttunut jostakin asiasta. Epävarmuus on nyt poissa. Vihdoinkin näen selvästi ja tiedän mitä tahdon. Minun ei enää tarvitse olla neuvoton ja sekava. Näen kirkkaasti. Juuri näin on jokaisen järkevän ihmisen toimittava.

Fanaattisen hengen valtaan joutunut ihminen arvioi todellisuutta aina jollakin tavoin valheellisesti. Hän ei siedä sitä, että todellisuus on monimutkaisempi kuin mitä hän tällä hetkellä kokee ja näkee. Hän on varma asiansa oikeutuksesta ja vakuuttunut siitä, että hän näkee oikein ja totuudellisesti ja toisin näkevät ovat ehdottomasti väärässä.

Fanaattisuus on armottoman jyrkkä asenne todellisuuteen. Se ei siedä sovittelua. Sen todellisuus sisältää vain yhden mallin ja seurauksena on usein myös yksi ainoa toimintatapa ja se on väkivalta. Ja jotka eivät ole kuuliaiset tälle yhdellä toimintatavalle ovat vastustettavia ja lopulta jopa tuhon ansainneita ihmisiä. Siksi fanaattisuus ja väkivalta kuuluvat yhteen. Asia, jota vastustan, on niin tuhoisa tässä maailmassa, että se on juurineen kitkettävä pois. Nyt minun on ryhdyttävä tähän kitkemiseen. Seurauksena ovat väkivaltaiset toimenpiteet.

Fanaattisuudessa koetaan vastustaja, pahuus erittäin voimakkaasti. Sitä vastaan on noustava. Järjen terävyys ei auta silloin kun fanaattisuuden henki iskee ihmiseen. Päinvastoin silloin hän keskittää koko älyllisen terävyytensä fanaattisuuden puolustamiseen ja fanaattisten näkemysten ajamiseen.

Fanaattisuus sallii minulle hyvällä omallatunnolla valheen, liioittelun, millaisten keinojen valinnan tahansa, kunhan vain pääsen hyvään päämäärään. Jesuiittajärjestön perustajan Ingnatius de Loyolan maailmankirjallisuuden huomattavimpiin teoksiin kuuluva ”Hengellisiä harjoituksia” (Vammala 1977) on kaikkein fanaatikkojen perusopas. Miten Lloyola opastaakaan? ”Pantuamme sivuun kaiken arvostelun meidän on pidettävä mielemme valmiina ja halukkaana olemaan kaikessa kuuliaiset Herramme Kristuksen tosi morsiamelle, joka on pyhä äitimme hierarkkinen kirkko (s.117). ”Meidän tulee olla yhä valmiimpia hyväksyen ylistämään sekä esimiestemme säännöksiä ja suosituksia että heidän tapojaan” (118). ”Osuaksemme kaikessa oikeaan meidän on pidettävä aina kiinni tästä: mikä minun silmissäni on valkoista, sen uskon mustaksi, jos hierarkkinen kirkko niin määrää” (119).

Meidän tulisi jo oman sydämemme taipumusten tähden jatkuvasti oppia erottamaan fanaattisuuden henget. Ne ovat yksipuolisuuden henkiä, väkivaltaisuuden henkiä, henkisen sokeuden henkiä.

Löysin mielenkiintoisen Petri Merenlahden kirjoituksen Teologisesta Aikakauskirjasta (4/2004, 402-404) otsikolla ”Terve ja vääristynyt uskonnollisuus”. Siinä arvostellaan Charles Kimballin kirjaa When Religion Becomes Evil: Five Warning Signs, 2002.

Kimball tuo kirjassaan esiin viisi vaaran merkkiä, joista voi päätellä että ollaan tekemisissä vääristyneen uskonnollisuuden kanssa. Vääristymät eivät tule uskoihin ulkoapäin, vaan ne kasvavat sisältä, niiden omasta maaperästä.

Tuhoisa uskonnon muoto torjutaan parhaiten terveen ja periaatteistaan kiinnipitävän uskonnollisuuden avulla.

Ensimmäinen vaaran merkki ovat ehdottomat totuusvaatimukset. Uskonnon totuuden lähtökohtana on uskonnon perustajan opetukset ja pyhät tekstit. Niiden soveltaminen käytäntöön edellyttää tulkintaa, josta vastaavat uskonnolliset asiantuntijat ja instituutiot. Jos mitä yksityiskohtaisimmista tulkinnoista tulee uskovia velvoittavia, sitä lähempänä ollaan vääristynyttä uskonnollisuutta. Tällöin pian ollaan tilanteessa, jossa opettajien kaikki uskontulkinnat ovat jäsenille ehdottoman tosia. Silloin tulkitsijalla on mahdollisuus tulkita pyhiä kirjoituksia miten tahansa, lopputulos on joka tapauksessa Jumalan sanaa. Näin voidaan löytää oikeutus sellaiseenkin toimintaan, joka todellisuudessa on yhteisön moraalinormiston vastainen Tällä tavoin on murhattu USA:ssa mm. aborttilääkäreitä ja murhat on perusteltu Raamatulla.

Toisen vaaran merkki on sokea kuuliaisuus. Tällöin yleensä karismaattisen vaikutusvallan omaava sädekehä, uskon lopunajan läheisyyteen ja eristäytyminen muista luo vääristyneen uskonnollisuuden. Kaikki kolme elementtiä ovat yleensä mukana herätysliikkeen syntymisessä. Mutta ajan myötä normaalitapauksessa ne ovat muuntuneet viran korostukseksi, aikojen täyttymys on siirtynyt ja vetäytyminen maailmasta on tullut institutiomaiseksi (retriitit, luostari). Vaara onkin siinä, että kielletään kyseenalaistamasta liikkeen johtajan arvostelukykyä. Liike vastaa toiminnastaan vain johtajalle, joka taas pitää itseään riippumattomana kaikista auktoriteeteista. Todellisen vastuun kantaminen vaatii itsenäistä ajattelua ja valmiutta oman toimintansa kyseenalaistamiseen.

Kolmas vaaran merkki on pelastuksen ajan valmistaminen oma-aloitteisesti ja omatekoisin keinoin. Maallisen ja hengellisen ero katoaa ja pimeyden valtoja vastaan taistellaan dynamiitilla ja vaalipropagandalla. Esim. juutalaiset ääriryhmät yrittävät räjäyttää Kalliomoskeijan, jotta taivaallinen temppeli pääsisi laskeutumaan sen paikalle.

Neljäs vaaran merkki on, kun hyvän tarkoituksen ajatellaan pyhittävän mitkä keinot tahansa. Pyhänä pidettyä asiaa puolustetaan hinnalla millä hyvänsä. Hirmuteot tulevat mahdollisiksi eikä uhreja pidetä samanarvoisina kuin omaan ryhmään kuuluvia.

Viides vaaran merkki on pyhän sodan julistaminen. Ristiretkeläisille vääräuskoiset olivat Jumalan vihollisia, jotka olivat sulkeneet itsensä Jumalan lakien ja inhimillisyyden ulottumattomiin. Heidän tappamisensa oli hyvä teko. Näin myös Pärttylin yön tapahtumissa Ranskassa. Paavi riemuitsi kuultuaan tapahtumasta.

Meidän tulisi aina ja kaikkialla pyrkiä kuitenkin oikeudenmukaiseen rauhaan. Toimenpiteiden tulee olla väkivallattomia, nähtävä ja tunnustettava vastuusuhteet aina tärkeiksi, kaikkien ihmisten ihmisarvo, pyrittävä kestävään kehitykseen kohti parempaan, yhteistyö, aseistariisunta ja ruohonjuuritason toiminta.

Kolme tärkeää periaatetta on terävöitettävä: Elämällä on tarkoitus ja ihminen on vastuussa teoistaan. Selvitä millaista tulevaisuutta pidetään tavoiteltavana. Oikein toiminnan perustana tulee olla myötätunto.


Mielestäni myös seuraava juutalaisen rabbin kirjoitus on lukemisen arvoinen niin nöyryyttävä kuin se onkin meille uskoviksi kutsutuille:

USKONTO ELÄÄ, KIIHKOILU TAPPAA
Vieraskynä Helsingin Sanomat, 10.12.2004

Todellinen kysymys on, voimmeko antaa tilaa erilaisuudelle, arvioi Jonathan Sacks. Kirjoittaja on Britannian ja Kansainyhteisön yhdistyneiden juutalaisseurakuntien päärabbi.

Uskonto on jatkuvasti keskeinen huolenaihe maailmassa. Uskontojen luomat jakolinjat pahentavat kaikkialla etnisiä konflikteja.

Euroopan unionia repi hiljattain kiista, jonka sai aikaan yritys nimittää oikeus-, vapaus- ja turvallisuuskomissaariksi Rocco Buttiglione, italialainen, jonka näkemys homo-seksuaalisuudesta edustaa vanhoillista katolilaisuutta.

Yhdysvaltain presidentin vaaleissa äänestäjiä huolestutti mielipidetiedustelujen mukaan eniten moraalisten arvojen - "kristillisten arvojen" - heikkeneminen. Se huolestutti heitä enemmän kuin maan talous, terrorismi tai Irakin sota.

Eurooppalaisen, erityisesti pohjoiseurooppalaisen, on vaikea ymmärtää uskonnon mahtia. Syynä on, että olemme perineet erittäin harvinaislaatuisen historian, jonka juuret juontavat yli vuosisadan kestäneisiin uskonnollisiin ja poliittisiin sotiin katolisten ja protestanttien välillä. Ne alkoivat uskonpuhdistuksesta 1517 ja päättyivät Westfalenin rauhaan 1648.

Sotien muisto ohjasi Euroopan älyllistä ja poliittista historiaa yli 300 vuoden ajan: tiede ja kansallisvaltio kehittyivät, yliopistojen itsenäisyys vahvistui, kulttuuri maallistui, ja uskonto joutui vetäytymään aiemmista maallisen vallan linnakkeistaan.

Maallistuminen ei kuitenkaan johtunut siitä, että ihmiset olisivat lakanneet uskomasta Jumalaan. Syynä oli, että hyväntahtoiset miehet ja naiset eivät enää luottaneet uskovaisten kykyyn elää rauhanomaisesti rinnakkain.

Katolisten ja protestanttien taistellessa ympäri Eurooppaa ihmiset alkoivat etsiä vaihto-ehtoa. He pohtivat, olisiko mahdollista tavoitella tietoa, vaurautta tai valtaa ilman uskonnollisen vakaumuksen painolastia.

Valistuksen etuvartio uskoi, että minne Eurooppa meni, sinne muu maailma seuraisi sitä. Maallistuminen olisi väistämätöntä ja tapahtuisi vääjäämättä jokaisessa sivilisaatiossa, joka pyrki hyväksymään ajanmukaisuuden vaatimukset.

Näkemys oli kuitenkin yksinkertaisesti väärä. Esimerkiksi Yhdysvallat valitsi aivan toisen tien. Sen perustuslain ensimmäisessä. lisäyksessä kirkko ja valtio erotettiin toisistaan.

Seuraus oli, että mitä kirkko menetti vallassa, se voitti vaikutusvallassa, kuten ranskalainen huomioitsija Alexis de Tocqueville oivalsi jo vuonna 1830. Kirkko siirtyi valtiosta yhteiskuntaan, kongressista seurakuntaan, kansalliselta tasolta paikalliselle, jossa sen vaikutusvalta oli suunnaton.

Kirkon "yksityistäminen" sai aikaan, että kirkko avattiin uskontokuntien väliselle kilpailulle, joka synnytti herätysliikkeen toisensa jälkeen. Jos ajanmukaisuus Euroopassa tarkoitti, että uskonnolliset intohimot vaimennetaan, amerikkalainen paradoksi on, että ne ovat läsnä maallisessa politiikassa.

Muualla maailmassa toteutui kuitenkin kolmas kehityskaari: ihmiset käyttävät uskontoa vastustaakseen epäonnistunutta maallista nationalismia, jollaista on sovellettu esimerkiksi Gamal Abdel Nasserin Egyptissä tai Saddam Husseinin Irakissa. Uskonto toimii nyky-yhteiskunnan kriitikkona, syyttää sitä laajalle levinneestä köyhyydestä ja työttömyydestä, poliittisesta korruptiosta ja ihmisoikeusrikkomuksista.

Tällaisissa yhteiskunnissa uskonto yksin näyttää puhuvan ihmisarvon, itsekunnioituksen ja toivon merkityksestä, ja ellemme ymmärrä sitä, emme koskaan käsitä täysin sen reaktion voimaa, joka kohdistuu länsimaita jäljitteleviin hallituksiin.

Uskonto ei ole kuollut. Se elää sitkeästi, sillä se on ihmiskunnan vanhin ja jaloin yritys antaa ihmiselämälle merkitys. Maallistuminen on osoittautunut poikkeukseksi, ei säännöksi. Näin me kaikki jäämme kipeästi ilman tarpeellisia keinoja, joilla selviytyä joistakin 21. vuosisadan sitkeimmistä konflikteista.

Karkeat karikatyyrit eivät palvele mitään — maallinen näkemys uskonnosta peruuttamattoman fanaattisena on yhtä hyödytön kuin uskonnollinen näkemys maallisesta kulttuurista toivottoman dekadenttina ja heikkona.

Todellinen kysymys on, voimmeko antaa tilaa erilaisuudelle, hänelle, joka ei ole meidän kaltaisemme. Nyt emme puhu uskonnon totuudellisuudesta tai valheellisuudesta. Kysymyksellä ei ole mitään tekemistä Jumalan kanssa, vaan vain ja yksinomaan meidän kanssamme.

Hyviä ajatuksia:

"Usko ilman kriittisyyttä on fanaattisuutta. Mutta kriittisyys ilman uskoa halvaannuttaa kaiken toiminnan" (Joh Mackay, Billy Graham, Pyhän Hengen lahja, 37)

"Tulee aika, jolloin ihmiset tulevat hulluiksi. Mutta kun he näkevät jonkun, joka ei olekaan hullu, he hyökkäävät hänen kimppuunsa ja sanovat: Sinä olet hullu, sinä et ole meidän kaltaisemme" (Pyhä Antonios, Nouwen, Sydämen tie, 32)

http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/teemat/fanaattisuus.htm

Kirkon "yksityistäminen" sai aikaan, että kirkko avattiin uskontokuntien väliselle kilpailulle, joka synnytti herätysliikkeen toisensa jälkeen. Jos ajanmukaisuus Euroopassa tarkoitti, että uskonnolliset intohimot vaimennetaan, amerikkalainen paradoksi on, että ne ovat läsnä maallisessa politiikassa.

Mitähän tästä ajattelette ?