Raimo Mäkelä/ Luterilainen herätysjulistus – vaikeaa ja ihanaa

Luterilainen herätysjulistus –  vaikeaa ja ihanaa

Raimo Mäkelä


Kirjoittaja piti teologisilla opintopäivillä Suomen Raamattuopistossa 4.1.2014 luterilaisesta herätysjulistuksesta luennon, joka julkaistaan tässä.

1. Mitä kuulemme ja olemme kuulleet?
'
Kuulen evankelioimispuheita ja oikeaoppisia saarnoja, joiden rakenteen, sisällön ja lopun tiedän jo, kun olen kuullut viisi sanaa alusta. Niissä ei ole mitään yllättävää kenellekään, ei saarnaajalle itseleenkään, vaikka hän omasta mielestään olisi ehkä valmistautunut tehtäväänsä hyvinkin.

Kuulen hengellisiä puheita, joilla ei näytä olevan merkitystä niiden pitäjälle. Ne eivät sisällä harhaoppia vaan ovat päinvastoin hyvän luterilaisen dogmatiikan mukaisia. Teologina, ammattisaarnaajana ja kokeneena kuulijana pystyn analysoimaan niitä. Ne houkuttelevatkin minua siihen. Arvioinnin tulos voi olla aika hyvä – esimerkiksi kouluarvosana 8+ – mutta ne eivät kosketa minua eivätkä muuta minua. Kuulen saarnoja, jotka ovat ”monofysiittisiä”: ne ovat ikuisia mutteivät ajallisia. Ne olisi hyvin voitu pitää 1600- tai 1700-luvulla ja voitaisiin pitää 2100-luvulla – mutta niillä ei ole sanottavaa minulle minun ajassani eikä minun tilanteessani. Kuulen julistusta, jossa on vauhtia ja menoa, tunteita ja haasteita, itkua ja naurua, itkettämistä ja naurattamista.

Se kuitenkin jättää minut sitä tyhjemmäksi ja tympääntyneemmäksi, mitä vanhemmaksi ja väsyneemmäksi tulen. Tunteeni eivät jaksa syttyä, kun tiedän kokemuksesta, että puheen innokkuus on vain kuin likaista vaahtoa veden pinnalla. Julistajalta puheen sisältö on valahtanut tyhjäksi jo kauan sitten.
Olenko sitten itse parempi julistaja kuin ne hyvät, joita en koe (ainakaan riittävän) hyviksi? En. Tiedänkö itse, mitä on luterilainen herätysjulistus? En. Osaanko opastaa toisia sellaiseen? En tietenkään.  Osaanko itse julistaa niin, että ihmiset heräävät? En, totisesti en!Tunnistatko sinä ehkä omia tuntemuksiasi minun kokemuksistani? Olen onneton, koska tunnen yhä uudestaan epäonnistuneeni luterilaisena julistajana. Motiiviani ja toivoani en ole kuitenkaan menettänyt. Jos minkä julistuksen tulisi olemukseltaan ja vaikutukseltaan olla herättävää raamatullisessa ja hengellisessä mielessä, niin luterilaisen. Se voi totisesti olla sellaista, vaikka se vain harvoin on.

2. Mitä luterilainen herätysjulistus ei ole?

Luterilainen herätysjulistus ei ole Martti Lutherin saarnojen lukemista nykyihmisille, vaikka ne ovat ehtymätön aarreaitta jokaiselle saarnaajalle ja ”tavalliselle” ”riviuskovalle”. Luterilainen herätysjulistus ei ole 1600-luvun luterilaisen teologian puhtaan pelastusopin esittämistä, vaikka julistuksesta täytyy olla esiin piirrettävissä selkeä raamatullinen oppi.

Luterilainen herätysjulistus ei ole Ur-ho Muroman kasettien kuunteluttamista nykyihmisillä, vaikka Muroma oli sekä vaikuttavin herätyssaarnaaja että
intohimoisimpia Lutherin lukijoita, vaikkei ehkä kaikessa hänen parhaita ymmärtäjiään – mutta kukapa olisi ollut? Lutherin teologiasta esitetään yhä uusia tulkintoja, jotka kumoavat edellisiä.

Luterilainen herätysjulistus ei ole fraasiksi tyhjentyneiden käsitteiden latelemista: herätys, Pyhä Henki, synti, armo, laki, evankeliumi, sana, kaste, ratkaisu, uudestisyntyminen, usko, uskoontuleminen vaikka näiden käsitteiden kuvaamat asiat todellistuvat, kun ihminen herää. Saarna ei ole lakia ja evankeliumia sillä perusteella, että siinä puhutaan niistä.  Luterilainen herätysjulistus ei ole pelastuksen järjestyksen (ordo salutis) kuvailemista, vaikka sen täytyy sisältyä julistukseen kristallinkirkkaana. Luterilainen herätysjulistus ei ole menneiden herätysten haikailemista, vaikka se liittyykin olennaisesti niihin.Luterilainen herätysjulistus ei puhu ihmisestä yleensä, kolmannessa persoonassa, vaan puhuttelee häntä toisessa persoonassa, tiettynä yksilönä, sinänä: ”
Tua res agitur (’Sinusta on kysymys’).” ”Se mies olet sinä” (2. Sam. 12:7).

Luterilainen herätysjulistus ei puhu Jeesuksesta (vain) menneisyyteen kuuluvana poissa olevana vaan nykyhetkessä läsnä olevana, vaikka julistettava sanoma perustuukin menneisyyden kertakaikkisiin tapahtumiin. Luterilainen herätysjulistus ei ole viittaamista siihen, että sen kohde on kastettu ja häneen kohdistuu kasteen armo, vaikka heräämisen päämääränä on kasteen armoon turvautuminen. Kasteesta puhuminen sulkee kastamattomat ulkopuolelle ja jää vieraaksi monille kastetuillekin. Kukaan ei herää kuulemalla, että kasteen armo on tullut hänen kohdalleen.
Luterilainen herätysjulistus ei ole puhumista ratkaisun tekemisestä, vaikka heräämisen päämääränä on ihmisen vapautuminen tahtomaan ja tekemään ratkaisuja – oikein.

Luterilainen herätysjulistus ei edellytä, että ihminen tuntee syntinsä kuin luonnostaan, vaikka hänessä on liittymäkohta synnin tajuamiselle ja ainakin hänen tietyt syntinsä tuottavat hänelle hankaluuksia, ehkä tuskaa, häpeää, halua vapautua niistä – samalla kuin hän kuitenkin myös rakastaa ja puolustaa samoja syntejään. Hän ei rakasta Jumalan lakia mutta kylläkin lakihenkisyyttä, legalismia, siis sitä uskoaan, että hän voi elää Jumalan käskyjen mukaan, kunhan hän vain motivoituu tekemään niin ja päättää tehdä niin ja saa Jumalalta siihen sen lisävoiman, mitä hän ei vielä koe itsellään olevan. Todellisuudessa hänen suurin hengellinen ongelmansa on itsevanhurskaus, joka ilmenee ennen kaikkea suruttomuutena siitä, että hän olisi rikkonut Jumalaa vastaan.
Luterilainen herätysjulistus ei ole syntiensä seurauksista kärsivän lohduttelemista sillä, että Jumala kyllä ymmärtää kaikki erheemme eikä edellytäkään, että olisimme virheettömiä, vaikka julistus välittää Jumalan ehdottoman sovituksen ja anteeksiantamuksen. Ei kukaan herää uuteen elämään Jumalan yhteydessä uskomalla, että Jumala on kiltti ja vaaraton – ja halpa.

3. Keihin julistus kohdistuu?

Luterilaisessa herätysjulistuksessa Isän luomisteot, Pojan lunastusteko ja Hengen pyhitystyö ovat tasapainossa keskenään mutteivät tasapaksusti. Ne läpäisevät toisensa. Kolmiyhteisen Jumalan toiminnan keskus on Pojan teko. Se ei kuitenkaan ole irrallaan Isän eikä Hengen teosta. Julistuksen on saatettava ihminen sa-mastumaan tiettyihin henkilöihin, jotka ovat tulleet herätetyiksi – tai eivät ole.

Nämä voivat olla todellisia Vanhan ja Uuden testamentin syntisiä tai myöhemmän seurakunnan piirissä heränneitä halki aikojen. Nämä voivat myös olla kuviteltuja esimerkkihenkilöitä niin kuin profeettojen ja Jeesuksen vertauksissa. Luterilaisen herätysjulistuksen antropologia on konkreettinen, ei teoreettinen. Se lähtee toisaalta siitä, mitä kuulija kokemuksessaan on, toisaalta siitä, mitä  Raamattu sanoo hänen olevan.

Tätä se ei kuitenkaan kuin kättelyssä lausu hänelle suoraan, vaan se saattaa hänet samastumisen ja eläytymisen tietä kokemaan itsensä sellaiseksi kuin hän todellisesti Raamatun valossa on. Julistusta kuunneltuaan kuulijan on kyettävä kokemaan, että hän on arvokas ihminen, jota Jumala rakastaa, mutta hän asennoituu perustavimmissa sielunliikkeissä väärin itseensä, häntä lähimpänä oleviin ja Jumalaan, jota hän ei ehkä ole ajatellut lainkaan tai josta hänellä on kotikutoinen käsitys.

Jos julistaja sanoo tämän kaiken kuulijalleen suoraan, hän luultavasti menettää kosketuksen tähän. Kuulija voi pitkästyä: hän ei käsitä, mistä ja kenestä puhutaan. Hän saattaa suuttua tarpeettomasti, koska häntä pidetään niin huonona ja moititaan. Hän voi torjua kuulemansa: ”Enhän minä ole tuollainen – se ja se ihminen ehkä kyllä mutten minä!” Näin julistus vahvistaa kuulijan itsevanhurskautta, joka sen tuli murtaa. Siksi herätysjulistuksen säännölliset kuulijat eivät yleensä ole (enää) heränneitä eivätkä siitä herää vaan todellisuudessa vastustavat sitä. Julistajan tulisi saada kuulija ”pahaa aavistamatta” mukaansa matkalle, jolla hänelle ei väännetä rautalangasta kuvaa siitä, millainen hän on, vaan hänen on henkilökohtaisella kokemuksella vastaansanomattomasti itse se tajuttava. Silloin sanoma menee perille, ja kuulijan omatunto tulee sidotuksi.

Silloin on toivoa siitä, että edes jonkinlainen pelastuksen tarve syntyy.
Nykyjulistuksen perusongelmia ei raamatullisissa piireissä ole ”evankeliumin” puute vaan evankeliumin tarpeen puute: kuulijalla ei ole todellista käyttöä sille ”ihanalle” sanomalle, jota hänelle tarjotaan – ehkä jopa palavasti ja kyynelin höystettynä. Niin sen ”ihanuuskin” jää julistajan subjektiiviseksi toteamukseksi, jota kuulija voi kohteliaasti kunnioittaa, mutta johon hän ei motivoidu yhtymään. Herätysjulistuksen yhtenä pohjana on kaksi erilaista, jopa vastakkaista antropologiaa, jotka ovat kuitenkin todellisia samanaikaisesti ja joiden mukaan on julistettava.

3.1. herätysjulistus kohdistuu jumalan luomiin ihmisiin


On aluksi lähdettävä ”optimistisesta”, ”idealistisesta” luomisen antropologiasta, ikään kuin ihminen yhä olisi vain luomisen jäljiltä eikä mitään pahaa lankeemusta kauheine pysyvine seurauksineen olisi koskaan ollutkaan. Niin ihmistä kunnioitetaan Jumalan luomana hänen synnistään huolimatta ja häntä lähestytään sellaisena, siis ikään kuin hän ei olisi lainkaan syntinen.

Tällöin ihminen oletetaan ensinnäkin järkiolennoksi, jolle puhutaan asiallisesti, uskoen hänen perusteluntarpeeseensa ja ajattelukykyynsä – tietysti ottaen mahdollisimman pitkälle huomioon ihmistenväliset yksilölliset erot. Tällöin ihmistä ei sahata silmään eikä hänelle syötetä pajunköyttä, niin kuin erityisesti ns. herätysjulistuksessa usein tapahtuu. Sitä kuunnellessa tuntuukin helposti siltä, kuin kuulijat olisivat idiootteja, mutta julistaja uskoo yleensä puhuneensa vain ”yksinkertaisesti”.

Jos julistaja osaa vedota kuulijansa ajatteluun, hän saa luottaa siihen, että hänen sanomansa tunkeutuu myös kuulijan tunteisiin – mutta tässä järjestyksessä. Hän ei pidä kuulijaansa tunteettomana psykopaattina vaan toisten kokemuksiin eläytymään pystyvänä ihmisenä, joka itkee ja nauraa, ihastuu ja vihastuu, inhoaa ja mieltyy, jopa ottaa omakseen toisten ahdistusta ja kärsimystä. Julistaja ei kuitenkaan yritä ostaa kuulijaansa itselleen tunteilla, joihin hän ehkä pystyisi vetoamaan, vaan antaa tämän kokea omat tunteensa, ei saarnaajan tunteita – jotka saattavat olla vain loppuun kulutettuja teatteritunteita.

’Uskoa’ tarkoittava Uuden testamentin sana pistis tulee ’vakuuttamista’ tarkoittavasta verbistä peithoo, joka on pohjana myös latinan sanoille fides ’usko’ ja foedus ’liitto’. Ihmisen on ensiksi vakuututtava totuudesta. Sitten totuus vaikuttaa hänen tunteisiinsa ja yhdessä näiden kanssa sysää liikkeelle hänen tahtonsa. Julistaja saa ja hänen tietysti tuleekin puhua (myös) tahdolle, koska ihminen on Jumalan kuvaksi luotuna tahtova olento: hän himoit-see sisimpänsä syövereissä ja tekee päätöksiä. Julistaja ei saa syöttää kuulijalle omaa tahtoaan, sillä tämän tulee itse saada tahtoa, jotta hänen uskonsa olisi todellista. Järjen, tunteen ja tahdon tulee siis herätysjulistuksessa olla luomisjärjestyksen mukaisessa keskinäisessä suhteessa – vaikkei niin todellisuudessa olekaan kuulijan kohdalla. Niille tulee antaa myös oikea sisältö ja suunta, niin että niiden keskuksessa ovat Jumala, johon ihminen luottaa, jota hän rakastaa ja jolle hän on kuuliainen, ja lähimmäinen, johon hän asennoituu vanhurskaasti ja rakastaen.

Jumalan luomisteon mukainen ajattelun, tunteen ja tahdon keskinäinen suhde ja siten ihmisen lähestymisen oikea kanava ilmenee siitä, miten Edenin puutarhassa Käärmeen oli lähestyttävä ihmistä (1. Moos. 3:1–7):(1) Käärme sanoi naiselle. – – ”Ette saa syödä mistään puutarhan puusta.” – –
Nainen vastasi käärmeelle: ”Kyllä me saamme syödä.” – – → (2) ”Teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan.” – – Nainen näki nyt, että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja se oli →(3) kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä. →(4) Hän otti siitä hedelmän ja söi ja antoi myös miehelleen, – – ja mieskin söi. Silloin heidän silmänsä avautuivat, ja he huomasivat olevansa alasti.

Saatanan oli aloitettava ihmisen vietteleminen sanoilla ja vedottava ensin hänen tietämiseensä ja ymmärrykseensä. Kun Eeva oli vakuuttunut käärmeen ehdotuksen hyvyydestä aksiologisesti ja moraalisesti, se vetosi hänen esteettisyyteensä ja tunteisiinsa. Älyllisen vakuuttumisen ja tunnekokemuksen motivoimana hän teki tahdonpäätöksen ja toteutti sen.

Samaa kanavaa julistajan on yhä suostuttava käyttämään, jos hän haluaa kunnioittaa kuulijaansa niin kuin Jumala tätä kunnioittaa huolimatta hänen synnistään, joka vaikuttaa myös näihin asioihin ja joka julistajan on myös otettava huomioon, jotta hän olisi realisti eikä idealisti. Julistuksen ongelmana usein onkin, ettei se ota kuulijan syntisyyttä tosissaan. Siksi se ei herätä ketään.

3.2. herätysjulistus kohdistuu syntiinlangenneisiin ihmisiin

Toiseksi julistuksen pohjana olevan antro pologian on oltava samanaikaisesti lankeemuksen mukaisesti ”realistista” ja pessimististä. Lankeemuksessa ajattelun, tunteen ja tahdon tasapaino on järkkynyt. Niiden keskinäinen järjestys on vaihtunut. Syntinen ei kykene asennoitumaan Jumalaan eikä lähimmäiseen oikein eikä tahdokaan sitä. Hän ajattelee, tuntee ja tahtoo jotakin muuta. Tätä kuvaa apostoli Paavali kouriintuntuvasti (Ef. 4:17–19):

(1) Pakanoiden ajatukset ovat turhanpäiväisiä, heidän ymmärryksensä on hämärtynyt, ja se elämä, jonka Jumala antaa, on heille vieras, sillä he ovat tietämättömiä ja → (2) sydämeltään paatuneita. Heidän tuntonsa on turtunut,  ja he ovat →(3) heittäytyneet irstailuihin sekä kaikenlaiseen saastaisuuteen ja ahneuteen. Ihmisen ajattelu, tunne- elämä ja tahto toimivat edelleen syntiinlankeemuksen jälkeenkin – mutta ne suuntautuvat nyt olennaisesti väärin.
Siitä huolimatta ja juuri siitä syystä profeetat, Jeesus, Johannes Kastaja ja apostolit vetosivat kuulijoihinsa yhä uudestaan: ”Muuttakaa mielenne / kääntykää / tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi!”Julistukseen sisältyy siis antropologinen paradoksi: sen on suhtauduttava kohteeseensa ensinnäkin ikään kuin tämä edelleen olisi yksinomaan Jumalan luoma, hyvä ja turmeltumaton.

Vain tällä tavoin julistuksen kohde voi syvässä mielessä kokea olevansa täysiarvoinen ihminen. Julistuksen on siis kohdeltava häntä, ikään kuin hän tahtoisi ja voisi ymmärryksellään tajuta Jumalan tai Jumalaa, ikään kuin hän tahtoisi ja voisi kokea Jumalasta iloa ja tyydytystä ja kaikkea hyvää ja ikään kuin hän voisi vapaasti tahtoa hyvää eli sitä, mitä Jumala tahtoo.

Toiseksi julistuksen on otettava huomioon, että ihmisen persoonallisuuden rakenne on vääristynyt ja hänen ajattelunsa, tunteensa ja tahtonsa ovat suuntautuneet väärin. Rakenteellisesti tunne hallitsee nyt ajattelua ja tahtoa. Lars Levi Laestadius  väitti: ”Ihmistä ei ohjaa järki vaan passiot [’intohimot’].” Tunteellaan, ajattelullaan ja tahdollaan syntinen ei rakasta Jumalaa yli kaiken eikä lähimmäistään niin kuin itseään, vaan hän on itse oma keskuksensa suhteessa Jumalaan ja lähimmäisiin.

Hän ei kuitenkaan tiedosta sitä tai tiedostaa sen vain osaksi. Kun julistaja lähestyy kuulijaa luomi-sen optimistisen ja idealistisen antropologian mukaisesti, hänen on koko ajan pidettävä mielessään lankeemuksen realistinen ja pessimistinen antropologia. Hän ei saa antaa kuulijalle sellaista luuloa, että tämä olisi yhä turmeltumaton Jumalan kuva ajattelussaan, tunteessaan ja tahdossaan. Kuulijan tulee kuitenkin päästä itse kokemaan totuus ihanteesta ja todellisuudestaan ja niiden huutavasta ristiriidasta itsessään.

Kuulija ei usko sitä, mitä julistaja hänelle sanoo, vaikka tämä vetoaisi Raamattuun miten paljon tahansa. Hän uskoo vain itseään, ajatuksiaan, tunteitaan ja kokemuksiaan. Hän on itsekeskeinen myös tässä tiedostamisessa. Se pitää julistajankin uskoa, sillä Jumala tietää sen, toimii sen mukaan ja on ilmoittanut sen.Julistuksen tulisi käyttää draamaa, niin kuin Jeesus käytti sitä vertauksissaan, jotka olivat katuteatteria. Teatteri on täydellisin ja kattavin ilmaisumuoto, enemmän kuin kertomus tai laulu tai kuva, koska siihen sisältyvät kaikki muodot ja se vetoaa kokemukseen, tapahtumaan, ei vain ajatteluun eikä tunteeseen. Luther kaiken muun hyväksi uudisti myös teatterin, vaikkei luterilainen kirkko kyennyt sitä sitten omaksumaan, vaan menetelmän ottivat käyttöönsä jesuiitat.
Tutkimuksessakin tämä historiallinen tosiasia Lutherista on tiedetty vasta puoli vuosisataa, Suomessa tuskin lainkaan. Jeesus sanoi eräälle rikkaalle nuorukaiselle: ”Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.” (Matt. 19:21.)

Jeesus kertoi laupiaasta samarialaisesta lainopettajalle, joka tiesi, että ikuisen elämän periminen edellyttää Jumalan rakastamista koko sydämestä ja koko sielusta, koko voimalla ja koko ymmärryksellä ja lähimmäisen rakastamista niin kuin oman itsen rakastamista. Lopuksi Jeesus sanoi: ”Mene ja tee sinä samoin.” (Luuk. 10:25–37.)Juutalaisille Jeesus sanoi: ”Joka tahtoo noudattaa Jumalan tahtoa, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani. – – Mooses antoi teille lain, vai kuinka? Silti yksikään teistä ei noudata sitä. Miksi te haluat te tappaa minut?” (Joh. 7:17–19.)

Jeesus ei tarkoittanut, että rikas nuorukainen olisi saanut itselleen aarteen taivaaseen luopumalla omaisuudestaan köyhien hyväksi. Hän tiesi, ettei mies pystynyt siihen eikä tahtonut sitä. Kuitenkin tämä väitti noudattaneensa kaikkia Jumalan käskyjä nuoruudestaan asti ja ihmetteli, mitä vielä puuttuisi. Jeesus tahtoi hänen tulevan omakohtaisesti yrittämällä ja tekemällä kokemaan, ettei hän todellisuudessa tahtonut luopua omaisuudestaan eikä voinut tahtoa sitä, vaan hän tahtoi omistaa ja hallita. Hän tahtoi  itseään ja omaansa. Jeesus pyrki osoittamaan hänelle kokemuksellisesti, ettei hän ollut noudattanut kaikkia käskyjä – eikä mitään käskyjä – niin kuin hänen olisi tullut.

Mies tajusikin sen – muttei niin syvästi, että olisi hätääntynyt siitä ja etsinyt apua eli pelastusta. Hän heräsi vain puoliksi ja nukahti uudelleen tai ei herännyt ollenkaan. Jeesus siis epäonnistui herätyssaarnaajana. Uskaltaisimmeko me hoitaa sieluja ja julistaa samalla tavoin kuin Jeesus? Ilman tätä tietoa, tajua ja kokemusta ei kuitenkaan kukaan herää eikä etsi pelastusta evankeliumista.

4. Kuka on herätysjulistuksen keskus?


Julistuksella herätettävää kuulijaa keskeisempi siinä on kuitenkin Jeesus Kristus, julistuksen lähde ja sisältö ja päämäärä. Kuulijalle on tärkeintä saada tietää, kuka Jeesus on, mitä hän on tehnyt ja mitä hänelle on tapahtunut ja miksi. Se kaikki vaikuttaa väistämättä jo sinänsä kuulijaan, hänen ajatteluunsa ja tunteisiinsa, sillä se on niin poikkeuksellista ja käsittämätöntä. Jeesuksesta on kerrottava seuraavat viisi pareittain ilmaistua perusasiaa muttei dogmaattisena luettelona kuten tässä vaan elävänä todellisuutena:

1. Jeesus on ihminen ja Jumala, Jumal-ihminen, Jumalan Poika ja meidän veljemme.
Hänen jumaluutensa ja ihmisyytensä läpäisevät toisensa mutteivät sekoitu toisiinsa eivätkä irtaudu toisistaan. Jeesuksen ihmisyydestä pitää lähteä, koska se on meille tuttua ja yhteistä hänen kanssaan. Hänen synnittömyytensä ihmisenä poikkeaa kuitenkin meistä. Se osoittaa meidät vääjäämättömästi syntisiksi ja tuomitsee meidät. Jeesuksen jumaluus on meille vierasta ja ällistyttää meitä. Silti ja siksi se on julistuksessa osoitettava.

2. Jeesus on Jumalihmisenä ristiinnaulittu ja ylösnoussut – ja siis elää yhä.
Ristillä kuoli todellinen Jumala, ikuinen ja ääretön, vanhurskaus ja pyhyys, ei vain ajallinen ja rajallinen ihminen. Haudasta nousi ylös todellinen ihminen ruumiillisesti, ei suinkaan opetuslasten usko kuviteltuun ylösnousemukseen. Jeesus ei ole enää ristillä, mutta hän on yhä ristiinnaulittu. Hän ei ole enää haudassakaan, sillä hän on ylösnoussut, ja hauta on tyhjä. Ristiinnaulitseminen ja ylösnousemus läpäisevät toisensa.

3. Jeesus on meille esikuva ihmisenä ja sijainen Jumalana ja ihmisenä, Jumalihmisenä.
Myös nämä kaksi asiaa läpäisevät toisensa Jeesuksessa. Hän on henkilössään ja teoissaan aina uhrautuvaa kuolemaansa myöten meidän ihanteemme – mutta saavuttamaton ihanteemme. Vaikkemme kykene  seuraamaan hänen esikuvaansa, niin kuin hän meitä käskee, hän ei silti turhenna itseään esikuvanamme. Sijaisenamme Jeesus on meidän puolestamme ja meidän hyväksemme juuri se ihminen olemukseltaan ja teoiltaan, joka meidän tulee olla, mutta joka emme voi emmekä tahdo olla.

Jeesus kelpaa puolestamme Jumalalle. Kun me uskomme, turvaudumme ja luotamme häneen, Jumala näkee meidät hänessä ja hänen lävitseen, ikään kuin olisimme kaikkea sitä, mitä hän on, ja ikään kuin olisimme tehneet kaiken, minkä hän teki, vaikkemme olekaan, vaan tämän kaiken Jumala lukee hyväksemme, kun uskomme Jeesukseen.

4. Esikuvanamme ja sijaisenamme Jeesus on laki ja evankeliumi
Ne eivät ole raamatullisuudessaan abstraktisia käsitteitä vaan elävä henkilö. Niistä ei puhuta oikein mieltämällä ne vain asiaksi. Niissä meille välittyy henkilö. Nekin läpäisevät toisensa sekoittumatta toisiinsa ja irtoamatta toisistaan.

5. Jeesus on Vapahtaja ja Herra Vapahtaja vapauttaa, pelastaa, antaa synnit anteeksi.
Herra luo ikuisen elämän ja antaa kaikki sen lahjat, nyt uskossa täydellisesti, elämässä alkavasti ja kerran kirkastumisessa ehdottomasti kaikessa. Jeesus on omalta puoleltaan jo asettunut kohtalonyhteyteen meidän kanssamme. Herätysjulistuksen tehtävänä on saattaa kuulija siihen omalta puoleltaan. Jeesuksen ja meidän välillä vallitsee suhde. Meidän on reagoitava häneen jotenkin. Julistuksen tehtävänä on saattaa kuulija yhteyteen Jeesuksen kanssa. Se tapahtuu Jumalan erityisen ilmoituksen, Raamatun, välityksellä, sillä vain se kuvaa oikein Jeesuksen ja hänen merkityksensä ihmisille. Josefus, Tacitus, gnostilaiset kirjoitukset ja Koraani eivät voi kertoa totuutta Jeesuksesta.

5. Mikä on saanut yksilöiden hengellisen heräämisen aikaan?

5.1. mikä herätti ”tuhlaajapojan”?
”Tuhlaajapoika” on ehkä ollut herätysjulistuksen suosituin raamatullinen aihe. Monet kuulijat ovat lukemattomia kertoja kuulleet hänestä. Jokainen herätyssaarnaaja lienee puhunut hänestä usein. Tätä Jeesuksen draamanmuotoista ver tausta (Luuk 15:11–32) avaa syvästi Kenneth E. Bailey selitysteoksessaan Yhtä juhlaa ja näytelmässään Ei minulla ole kahta poikaa.

Vertauksen päähenkilö ei ole tuhlaajapoika: hänen rinnallaan on hänen vanhempi veljensä. Tähän kohdistuu jopa ankarampi tuomio kuin tuhlaajapoikaan. Päähenkilö on kuitenkin poikien isä, jonka nämä kumpikin omalla tavallaan hylkäävät. Kummankin ”ongelma” eli synti on ytimessään siinä, etteivät he rakasta eivätkä kunnioita isäänsä vaan käyttävät häntä vain hyväkseen. Kumpikin on sydämessään murtumattoman itsevanhurskas.

Tuhlaajapojan sydän ei murru vielä vieraalla maalla kaiken tuhlattavan loputtua ja kurjuuden alettua vaan vasta hänen tultuaan kotiin ja nähdessään, miten isä nöyryyttää itsensä hänen edessään ja kaikkien ihmisten edessä ja ottaa hänet vastaan osoittaen ansaitsematonta ja kalliiksi käyvää rakkautta. Vanhempi veli pysyy tälle isän murtumisellekin kovana ja vain syyttää tätä vääryydestä ja epävanhurskaudesta, jolla isä menettää kunniansakin ihmisten silmissä. Veljen viha kohdistuu perimmältään isään eikä veljeen. Poikia onkin varsinaisesti vain yksi. Isän kaltainen on ja voi olla vain Jumala. Herätysjulistus pyrkii paljastamaan ja murtamaan ihmisen itsevanhurskauden, jotta hän tarvitsisi Jumalan antamaa (vierasta) vanhurskautta, jonka julistus hänelle välittää Jeesuksessa hänen sijaisenaan.


Jeesuksen lyhyt toimintakausi tuotti il-meisen suuren hengellisen herätyksen. Se sai jatkoa Jerusalemissa helluntaina. Sen välitti Pietarin ex tempore pitämä puhe. Ensimmäinen herännyt oli Pietari itse. Hänhän oli aikanaan kieltänyt Jeesusta menemästä Jerusalemiin kärsimään ja kuolemaan.
Sitten hän oli itse kolmesti kieltänyt Jeesuksen kiirastorstaiyönä. Muiden apostolien ja paikalla olleiden kanssa hänkin nyt kuuli taivaalta tuulenpuuskaa muistuttavan kohahduksen ja näki tulenlieskojen laskeutuvan jokaisen päälle ja alkoi puhua jotakin itselleen vie-rasta kieltä, jota jotkut paikalla olleet juhlan viettäjät ymmärsivät. Sitten hän puhui äidinkielellään arameaksi kaikille.

Pietarin sanomana oli Jeesus, Jeesuksen ristiinnaulitseminen ja kuolema, Jeesuksen ylösnousemus ja taivaaseenastuminen sekä näiden merkitys. Nyt vasta hän itse oli tullut ymmärtämään sen – ehkä ensimmäisenä kaikista. Pietarin todistus Jeesuksen suoritta masta sovituksesta onkin Uuden testamentin kirkkaimpia. Se ilmenee kaikista hänen puheistaan, jotka on talletettu Apostolien tekoihin, ja hänen kahdesta kirjeestään.

Teitä ei ole lunastettu isiltä perimästänne tyhjänpäiväisestä elämästä millään katoavalla tavaralla, hopealla tai kullalla, vaan Kristuksen, tuon virheettömän ja tahrattoman karitsan, kalliilla verellä. Hänet oli valittu jo ennenmaail man perustamista, ja nyt aikojen lopulla hänet on tuotu julki teitä varten. Hänen kauttaan te uskotte Jumalaan, joka herätti hänet kuolleista ja antoi hänelle kirkkauden, niin että te uskoes sanne myös panette toivonne Jumalaan. (1. Piet. 1:18–21.)
Kristus kärsi teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, jotta seuraisitte hänen jälkiään. – Hän ei syntiä tehnyt, hänen suustaan ei valhetta kuultu. Häntä herjattiin, mutta hän ei vastannut herjauksella, hän kärsi, mutta ei uhkaillut, vaan uskoi itsensä oikeamielisen tuomarin haltuun. Itse, omassa ruumiissaan, hän ’kantoi meidän syntimme’ ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. ’Hänen haavansa ovat teidät parantaneet.’ Te olitte ’eksyksissä niin kuin lampaat’, mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan luo. (1. Piet. 2:21–25.)

Helluntaina Pietarin herätyssaarnan ydinsanoma oli, että Jeesuksen oli Jumala antanut pelastajaksi. Sen toisena juonteena oli kuitenkin, mitä ihmiset olivat tehneet Jeesukselle: ”Tämän Jeesuksen te surmasitte. – – Tämän Jeesuksen te ristiinnaulitsitte.” (Ap. t. 2: 23, 36.) Sanoma ihmisten syyllisyydestä Jeesuksen kuolemaan ja Jeesuksen suorittamasta sovituksesta vaikutti kuulijoihin niin, että ”kaikki tunsivat piston sydämessään ja sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ’ Veljet, mitä meidän pitää tehdä?’” ( j. 37). Tämä on hengellisen herätyksen aito tunnus aina. Sen saa Pyhä Henki aikaan ja vain hän. Ellei tätä tapahdu, Pyhä Henki ei ole vaikuttanut herättävästi, tapahtuupa mitä muuta tahansa kuinka suurelle ihmisjoukolle tahansa.

Pietarin sanomana ei siis ollut se, mitä ihmiset kokivat, vaan se, mitä Jumala oli tehnyt. Helluntain keskuksena eivät olleet Pyhä Henki eikä hänen vaikutuksensa ihmisiin vaan Jeesus ja se, mitä hän syntisten tähden ja syntisten sijasta on tehnyt. Sille, joka uskoo Jeesukseen  pelastajanaan, pelastus on ilmainen lahja. Jeesukselle, joka pelastaa, se on maksanut kaiken. Ilman sitä ei ole hengellistä herätystä.

Sanomansa herättämään kysymykseen Pietari vastasi: ”Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. Teitä tämä lupaus tarkoittaa.” (J. 38–39.) Tämä on herätyksen tarkoitus.5.3. mikä herätti saul tarsolaisen?
Kun Saul oli matkalla Damaskokseen vangitsemaan Jeesuksen seuraajia, Jeesus ilmestyi yllättävästi hänelle ja sanoi: ”Saul, Saul, miksi vainoat minua? – – Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat.” (Ap. t. 9:4–5.) Herätyksen ydin on sen tajuamisessa, että ihminen vainoaa Jeesusta kaikesta uskonnollisuudestaan huolimatta ja juuri sen tähden. Saul sai kuulla sen Jeesukselta, joka siis puhutteli häntä henkilökohtaisesti ja suhteessa itseensä. Ennen kuin ihminen on Jeesukselta itseltään kuullut, että hän vainoaa Jeesusta, ja tajunnut sen, hän ei ole herännyt Raamatun tarkoittamassa mielessä, olkoon miten uskonnollinen, harras ja itsesäälin murtama muuten tahansa.

Myöhemmin Paavali kuvaa tätä tapahtumaa: Syntiä en olisi tullut tuntemaan muuten kuin lain kautta, sillä en olisi tiennyt himosta, ellei laki olisi sanonut: ’Älä himoitse.’ Mutta kun synti otti käskysanasta aiheen, se herätti minussa kaikenlaisia himoja, sillä ilman lakia synti on kuollut. Elin ennen ilman lakia, mutta kun käskysana tuli, synti virkosi, ja minä kuolin. Niin kävi ilmi, että käskysana, jonka oli määrä olla minulle elämäksi, olikin minulle kuolemaksi. (Room. 7:7–10 KR 1938.)

Todellisia ympärileikattuja olemme me, jotka Jumalan Hengessä palvelemme Jumalaa ja ylpeilemme Kristuksessa Jeesuksessa emmekä luota lihaan [=mihinkään omaamme]. Olisi minulla tosin aihetta luottaa lihaankin. – – Lain noudattajana olin fariseus, intoni ja kiivauteni osoitin vainoamalla seurakuntaa, lakiin perustuva vanhurskauteni oli moitteeton.

Mutta kaiken tämän, mikä oli minulle voitto, olen Kristuksen tähden lukenut tappioksi. – – Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken ja heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja kävisi ilmi, että olen hänessä ja omistan, en omaa vanhurskautta, joka tulee laista, vaan sen vanhurskauden, joka tulee uskosta Kristukseen ja Jumalasta uskon kautta. (Fil. 3:3–9.)
Saul ei siis olisi tajunnut olevansa syntinen, ellei hän olisi kokenut, että hän tahtoi intohimoisesti kuolemaa Jeesuksen seuraajille ja Jeesukselle itselleen, vaikka Jumala oli kieltänyt sen laissaan, jonka ehdoton noudattaminen oli Saulin suurin intohimo. Pyrkiessään siis tulemaan Jumalalle kelvolliseksi – tuhoamalla Jeesuksen seuraajia ja tekemällä siten suurimman synnin lähimmäistään vastaan – Saul joutui rikkomaan Jumalan lain käskyä:

”Älä tapa!” Se osoitti hänelle kokemuksellisesti, että hän himoitsi pahaa, vaikka hän uskoi olevansa hyvä. Laki murskasi hänen itsevanhurskautensa, niin että hän kuoli. Paavali sanoikin lain tehtävästä ja vaikutuksesta (Room. 3:19–20 KR 1938): Kaiken, minkä laki sanoo, sen se puhuu lain alaisille, että jokainen suu tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi Jumalan edessä; sentähden, ettei mikään liha tule hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain kautta tulee synnin tunto.

Näin oli tapahtunut Saulille. Niin tapahtuu jokaiselle, jonka Jumala herättää: hänen suunsa tukkiutuu, hänestä tulee syyllinen, hän kuolee. Sen saa aikaan Jumalan laki eli Jeesuksen esikuva, ja se on välttämätöntä.

5.4. mikä herätti Johann Georg Hamannin?
Merkittävä saksalainen ajattelija ja kirjoittaja Johann Georg Hamann (1730–88) Königsbergistä, Immanuel Kantin tuttava ja kriitikko, koki oman kuvauksensa mukaan hengellisen heräämisen ja kääntymisen ja uskoon tulemisen sillä tavoin kuin Jeesus oli sitä kuvannut vertauksessaan tuhlaajapojasta ja Paavali kertonut omasta kokemuksestaan. Hamann oli tämä tapahtuessa 27-vuotias.

Unohdin kaikki kirjani. Häpesin, että olin joskus verrannut niitä Jumalan kirjaan ja joskus asettanut ne sen rinnalle ja joskus jopa jonkin muun kirjan sen edelle. – – Tunnistin omat rikkomukseni Juudan kansan historiasta. Luin siitä oman elämäkertani ja kiitin Jumalaa hänen kärsivällisyydestään kansaansa kohtaan, koska vain sellainen esimerkki saattoi antaa minulle oikeutuksen samanlaiseen toivoon. – – Näin mietiskellen luin maaliskuun 31. päivän iltana 1758 Viidennen Mooseksen kirjan viidennen luvun, vaivuin syvään pohdintaan ja ajattelin Abelia, josta Jumala sanoi: ’Maa avasi suunsa ottaakseen vastaan veljesi veren.’

Tunsin sydämeni lyövän, kuulin sen syvyyksissä jonkin äänen huokailevan ja valittavan niin kuin veren ääni, niin kuin kuoliaaksi löydyn veljen ääni. – – Tunsin yhtäkkiä sydämeni vuotavan, se vuodatti itsensä kyyneliin, enkä kestänyt sitä enää, en voinut enää peittää Jumalaltani, että minä olin veljenmurhaaja, hänen ainosyntyisen Poikansa veljenmurhaaja. Jumalan Henki ilmaisi minulle edelleen – huolimatta suuresta heikkoudestani ja pitkällisestä vastustuksesta, jonka olin siihen asti kohdistanut hänen todistukseensa ja kosketukseensa – yhä enemmän Jumalan rakkauden salaisuutta ja hyvää tekoa, joka seuraa uskosta armolliseen ja ainoaan Vapahtajaamme.

Jatkoin edelleen Jumalan sanan lukemista huokaillen – – ja sain juuri sen avun, jonka varassa kirja oli kirjoitettu, ainoana tienä tämän kirjoituksen ymmärtämiseen.

6. Mihin herätysjulistus tähtää?

6.1. ensiksi itsevanhurskauden murtumiseen. Kuulijan itsevanhurskautta eivät murra hyväksyminen eikä säälittely, vaatiminen eikä syyttely. Sen murtaa vain Jeesuksen kärsimyksen näkeminen niin, että ihminen tajuaa olevansa siihen syyllinen: ”Kun katson ristin ihmettä, / niin pääni painuu häpeillen. / Jo murtuu mieli ylpeä / ja suuruus, valta ihmisen.” (Virsi 70:1. ks. myös virret 56:4; 75:3–4 ja 1938, 444:3) Herätysjulistuksen tehtävänä on ihmisen kuolettaminen, itsevanhurskauden murtaminen, hengellisen itseluottamuksen poistaminen – jotta syntyisi luottamus Jumalaan, jotta ihminen saisi Jumalan vanhurskauden, jotta hän uudestisyntyisi elämään.

6.2. perimmältään kuulijan vanhurskautumiseen yksin armosta ja yksin uskosta. Jeesuksen kärsimys ja kuolema ovat toisaalta niiden tuomio, jotka ovat ne aiheuttaneet. Toisaalta ne ovat kuitenkin myös niiden armahdus, jotka tämän tuomion tunnustavat. Niiden edessä on sekä syyttävä että vapauttava etumerkki, ne ovat sekä lakia että evankeliumia. Niiden päämäärä on ikuinen vapautus tuomiosta ja kadotuksesta ja ikuinen elämä, joka alkaa jo nyt. Jeesuksen ylösnousemus on vain evankeliumia, elämää. Tämä vapautus ja uudeksiluominen ovat herätysjulistuksen – ei herätysjulistajan – tehtävä ja varsinainen päämäärä. Ne saa aikaan kuulijaan kohdistettu ehdottoman sovituksen ja anteeksiantamuksen sanoma. (Ks. virret 70:3–5; 62:10–11)


7. Millainen herätysjulistajan tulee olla?

Antiikin retoriikan ja sitä toteuttaneiden suurten reetoreiden puheessa oli kolme menetelmällistä peruselementtiä: logos, pathos ja eethos. Logos tarkoittaa esityksen perusteluja, argumentointia, sisäistä johdonmukaisuutta, sisällöllistä painoa. Pathos tarkoittaa puhujan tunnetta, joka miellyttää kuulijaa ja vaikuttaa hänen tunteeseensa. Eethos ilmaisee puhujan luonteen, olemuksen, persoonallisuuden: puhuja on myös itse oma sanomansa. Jos ihmisten on uskottava asiaa, heidän on ensin uskottava sen esittäjää. Apostolit pitivät sekä valmistetut että spontaanit puheensa tämän mallin mukaisesti, niin kuin erityisesti Apostolien teoista ilmenee.

Herätysjulistajan omantunnon on ensin oltava herännyt, hänen on ensin tullut itse olla tilillä omasta itsevanhurskaudestaan, epäuskostaan, epätoivostaan, itsesäälistään, itsekorotuksestaan, hänen tulee ensin itse turvautua Jeesukseen, hänen omien syntiensä tulee ensin olla anteeksiannetut, ennen kuin hän voi tätä kaikkea varsinaisesti välittää muille. Hänen oman sydämensä tulee olla syttynyt Jeesuksen rakkaudesta.

Hänen julistuksessaan tulee olla tavalla tai toisella omakohtainen todistus Jeesuksesta, ja hänen elämänsä tulee olla sopusoinnussa sen kanssa. Se tosin ei ketään pelasta, ei häntä itseään eikä hänen kuulijoitaankaan, vaan pelastus tulee vain Jumalan sanasta. Jumala voi kyllä käyttää sanaansa myös sellaisen julistajan välittämänä, joka on ristiriidassa sen kanssa. Tuo ristiriita on kuitenkin ihmisille este Jumalan sanan kuulemiseen ja siten heräämiseen. Siksi usko ja elämä kuuluvat yhteen, samoin diakonia ja herätys.

http://perustalehti.fi/wp-content/uploads/2015/01/perusta_2_2014.pdf