Vapaasana


Join the forum, it's quick and easy

Vapaasana
Vapaasana
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.
Haku
 
 

Näytä tulokset:
 

 


Rechercher Tarkennettu haku

Kesäkuu 2021
MaTiKeToPeLaSu
 123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
282930    

Kalenteri Kalenteri

Yhteistyökumppanit


Paavo Hiltunen : Rukous on Rakkautta

Siirry alas

Paavo Hiltunen : Rukous on Rakkautta Empty Paavo Hiltunen : Rukous on Rakkautta

Viesti kirjoittaja jarrut To Heinä 06, 2017 3:24 am

RUKOUS ON RAKKAUTTA

PAAVO HILTUNEN


1.

Saavuin rakkauteen

Rukous on ihmiselämän suurin tapahtuma pelastuskoke­muksen jälkeen. Se on tapahtuma, jonka voi kokea joka päivä. On sääli niitä, jotka eivät voi sitä kokea, sillä vasta rukous antaa elämään oikean maun ja sisällön, luo taivaan kirkkautta. Ilman rukousta elämä on harmaata, »turhuuk­sien turhuutta», kuten Salomo sanoo. Vain ihminen voi rukoilla, se on hänen aatelismerkkinsä. Eläimet eivät ru­koile. Jokaisen ihmisen tulisi sen vuoksi pyrkiä ihmisen todelliselle tasolle, rukousyhteyteen elävän Jumalan kans­sa.

Kukaan ei tiedä, mitä rukous lopulta on, eivät edes ne, jotka ovat rukoilleet koko elämänsä ajan. Rukous pysyy salaisuutena, koska se on Jumalasta. Jos haluamme tietää rukouksesta, meidän on käännyttävä kysymään sitä Juma­lalta itseltään ja tutkittava mitä Jumalan Sana siitä kertoo. Raamattu kertookin rukouksesta yllättävän paljon. Raa­matun alusta loppuun asti ja vielä taivaassakin ihmiset rukoilevat. Näyttää siltä, että rukous on ihmisille annettu kaikkein pyhin ja tärkein tehtävä. Jumala pitää Raamatun mukaan rukousta hyvin tärkeänä. Hän odottaa ihmisen tulevan hänen luokseen ja rukoilevan Häntä. Hän jopa ikävöi ja kaipaa rukousta ja rukoilevaa ihmistä.

Kääntymättömälle ihmiselle rukous ei merkitse paljo­akaan. Hän ei välitä tutkia tätä tapahtumaa, koska hän ei välitä Jumalasta. Minullekin riitti lähes kolmenkymmenen vuoden ajan mainiosti äitini minulle opettama iltarukous »Levolle lasken Luojani, armias ollos suojani». Rukoilin sitä naimisiin mentyänikin yhdessä vaimoni kanssa. Sen sanottuamme nukahdimme tyytyväisinä. Emme odotta­neetkaan, että rukouksessa voisi tapahtua jotakin ja että Jumalan kanssa voisi keskustellakin. Tietämättämme kui­tenkin jo se, että yleensä rukoilimme, oli Jumalasta.

Varmaan on niin kuin Erkki Leminen sanoo, ettei omaa rukousta olekaan. Eihän roomalainen sadanpäämies Kor­neliuskaan ollut uudestisyntynyt, ennen kuin Pietari saar­nasi hänelle evankeliumia, ja kuitenkin hän rukoili alati Jumalaa ja sai enkelivieraan, joka sanoi hänelle: »Sinun rukouksesi ja almusi ovat tulleet muistoon Jumalan edes­sä.» (Ap.t. 10:2-4)

Minulta ja vaimoltani puuttui yhteys Kristuksen kanssa, mikä vasta tekee rukouksen eläväksi. Meille rukous avautui vasta syksyllä 1952 ollessani 29 ­vuotias. Silloin sain tietää, että väitöskirjani oli hylätty oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Tuota tuomiota olin osannut odottaa yhdeksän kuukautta. Koko sen ajan Ju­mala oli kutsunut minua yhteyteensä. Tietämättäni olin herätyksessä. Sittenkin isku oli kova. Olin loppuun saakka odottanut toisenlaista päätöstä. En tiennyt, että isku tuli Jumalalta. Se osui hyvin minä-elämäni keskukseen, »lonkkaluuhun», kuten Jumalan isku Jaakobiin Jabbok-­virran rannalla. Me ylpeät tarvitsemme sellaisia lyöntejä. Vain ne pysäyttävät meidät ylväässä juoksussamme. Vä­hempi ei riitä!

Koko elämäni oli pirstaleina. Olin määrätietoisesti täh­dännyt opiskelussani yliopiston opettajan uralle. Sitä var­ten olin uhrannut paljon ja opiskellut yhden kevätkauden Ruotsissa jättäen nuoren vaimoni ja pienen poikamme ko­timaahan odottamaan. Jumala, jonka tahtoa en ollut kysy­nyt, oli kuitenkin suunnitellut minulle aivan toisenlaisen uran. Hän tahtoi käyttöönsä minut ja minun kynäni. Siksi Hän antoi omien suunnitelmieni murskautua.

»Sillä hän haavoittaa ja hän sitoo; lyö murskaksi, mutta hänen kätensä myös parantavat.» (Job 5:18) Jumala tekee uutta sirpaleista! »Joka tähän kiveen (Kris­tus) kaatuu, se ruhjoutuu.» (Matt. 21:44) Herra rikkoo kui­tenkin vain sen, mikä ei ole Hänestä, mikä veisi tuhoon ja turmelisi elämämme. Hän tarkoittaa aina meidän parastamme. Meidän parhaamme on Jumalan tahto. Vieläkin pidän tieteellistä työtä toiseksi parhaana asiana, mutta Ju­mala tahtoi antaa minulle kaikkein parhaimman: hengelli­sen työn. Minusta tulisi julistaja ja »kerkeän kirjurin kynä.» (Ps. 45:2)

Uskova ystäväni, lakimies hänkin, oli neuvonut minua menemään Helsingin Vapaakirkkoon, kun synti alkaisi polttaa. Menin sinne tuona sateisena syyskuun iltana, kun en enää jaksanut kotonakaan olla kauhean uutisen jälkeen. Hylätty! Hylätty! Vain tämä sana takoi aivoissani. Mihin nyt ryhtyisin? Kuinka jaksaisin elää? Kuinka voisin kantaa häpeäni?

En vielä tiennyt, että Jumalan Sanassa luki: »Minä an­nan teille tulevaisuuden ja toivon» (Jer. 29:11) ja »Hän kääntyy niiden rukouksen puoleen, jotka ovat kaikkensa menettäneet, eikä enää heidän rukoustansa hylkää» (Ps. 102:18.

Vain kaksi viikkoa aikaisemmin Jumala oli lähettänyt luokseni ystäväni kertomaan minulle uudesta löydöstään, Jeesuksesta. Hän oli rukoillut kahvipöydässä minun ja vaimoni puolesta, ja tiesin hänen edelleenkin rukoilevan pelastustamme. Hän oli myös kehottanut meitä lukemaan Jumalan Sanaa ja rukoilemaan. Olinkin tuon kahden vii­kon aikana ehtinyt lukea Matteuksen evankeliumista 16 lukua, ja Sana oli todella puhutellut minua. Hämmästyk­sekseni olin havainnut, että kuivaksi ja pelkästään histori­alliseksi luulemani kirja olikin mitä elävin ja mielenkiin­toisin, nykyaikainen ja minunkin asioihini puuttuva. Erityisesti minua oli puhutellut Matt. 16:24-26, jossa sanottiin kuin minua tarkoittaen: »Silloin Jeesus sanoi opetuslapsillensa: Jos joku tahtoo minun perässäni kulkea hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.


Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen. Sillä mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullen­sa vahingon? Taikka mitä voi ihminen antaa sielunsa lun­naiksi? »En tiennyt, että Pyhä Henki puhui minulle Sanan kautta ja että juuri tämä oli Jumalan erityinen tapa ensin herättää ihminen näkemään, mitä hän todellisuudessa on ja mitä häneltä puuttuu, ja sitten täyttää tuo tyhjiö hengellisellä elämällä, joka on Kristus. »Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.» (Room. 10:17)

Erityisesti Matt. 16:26 oli ollut kuin miekka, joka kävi sydämeni läpi. Erityiset helmasyntini olivat ylpeys ja kunnianhimo. Nyt Pyhä Henki sanoi minulle Jumalan Sanan kautta: »Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman, mutta saisi sielullensa vahin­gon?» Siinä oli kysymys, jonka eteen en ollut koskaan ennen joutunut! Se pani minut haukkomaan henkeäni. Toden totta, siinä oli järkeä! Olin asettanut tavoitteeni kuin Raa­matun rikas mies vain maallisiin arvoihin. Halusin saa­vuttaa jotain korkeaa, tulla joksikin. Olin kuitenkin rik­kaan miehen tavoin unohtanut, että minussa oli Jumalan antama sielu, joka palaisi kuolemani jälkeen Jumalan luo (Saarn. 12:7).



Mihin joutuisin tällä tavoin, itsekkäästi ja itselleni eläessäni? Oli olemassa myös tuleva tuomio, jossa jokaisen ihmisen teot punnittaisiin, ja päätös olisi joko iankaikkinen elämä tai iankaikkinen kadotus. Tuon Tuomarin olemassaoloa en lakimiehenä ollut epäillyt. Koko arvojärjestelmäni perustui siihen, että jokaisen rikoksen ja synnin tuli saada oikeudenmukainen rangaistuksensa ja jo­kaisen hyvän teon vuorostaan palkkansa. Jumala sanoi rikkaalle miehelle: »Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut? Näin käy sen, joka kokoaa aarteita itselleen, mutta jolla ei ole rikkautta Juma­lan tykönä!» (Luuk. 12:20, 21)

Olin siis mieletön, hullu, yrittäessäni »voittaa maail­man» ja unohtaessani sieluni. Mitä voisin sen hyväksi teh­dä? Tähän saakka en ollut tehnyt mitään. Henki minussa oli kärsinyt. Sitä ei ollut ravittu. Se ei ollut saanut Juma­lan Sanaa, mikä on sielun ainoa tosi leipä. Sitä ei oltu vie­ty kirkkoon kuin korkeintaan jouluna. Todelliseen rukouk­seen Jumalan eteen se ei ollut varsinaisesti koskaan vielä tullut . Se oli tahraantunut synteihin ja oli synnin tähden kuollut (Ef. 2:1). Sana sanoi terävästi: »Taikka mitä voi ihminen antaa sielunsa lunnaiksi?» Ei mitään, ei todella mitään! Mitään ansiota minulla ei ollut, ei mitään annettavana sieluni lun­naiksi. »Jumala, armahda minua!», huusin hädissäni.

Pyhän Hengen saarna jatkui: »Sillä Ihmisen Poika on tuleva ...» Minulla oli vain yksi mahdollisuus, sama mikä kaikilla syntinsä tuntevilla ja niitä katuvilla: Jeesus, Juma­lan Poika. Hän oli tullut maailmaan ja antanut itsensä ris­tillä minun edestäni. »Niinkuin ei Ihmisen Poikakaan tul­lut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monen edestä.» Luin silmät kyynelissä Matt. 20:28.

Minulla oli siis toivo! Kuinka kohtaisin Vapahtajan? Olin sokea ja kuuro. En tuntenut Häntä. Tarvitsin jonkun, joka tuntisi Hänet ja puhuisi minun puolestani Hänelle. Yksinkertaisesti pyysin Jumalaa johdattamaan sellaisen ihmisen elämääni. Silloin muistin, että ystäväni oli kaksi viikkoa aikaisem­min neuvonut minua menemään Vapaakirkon pastorin Leo Rautasen puheille, jos tulisin synnintuntoon.


Otin sel­vää, missä Vapaakirkko oli ja ilokseni huomasin, että juu­ri sinä torstai-iltana siellä oli kokous. Ehkä tapaisin Rauta­sen siellä? Kaikki tämä oli tapahtunut juuri ennen kipeän iskun tuloa. Ihmeellinen on Jumala rakkaudessaan, kun Hän ve­tää ihmistä puoleensa saadakseen hänet pelastaa. Lähettää ihmisiä hänen tiellensä kutsumaan häntä, järjestää olosuh­teet, antaa Raamatun käteen, vaikuttaa rukouksen, kaiken! Miten tarkka onkaan Jumalan aikataulu! Miten ihmeelli­sesti Hän kuulikaan vielä kääntymättömän mutta jo synte­jään itkevän miehen rukouksen!

Kun saavuin kirkkoon kokous oli jo menossa. Ihmisiä oli vähänlaisesti, mutta sillä ei ollut väliä. Ei myöskään sillä mitä saarnatuolissa seisova nuori mies sanoi. Pyhä Henki oli jo pitänyt minulle saamansa yksityisesti, kuten Hän on sitten armossaan myöhemminkin yleensä tehnyt. Häneltä itseltään olen eniten saanut. Etsin silmilläni pas­tori Rautasta, jonka puoleen minua oli neuvottu käänty­mään. Mielestäni paikalla ei kuitenkaan ollut tätä miestä, jonka ystäväni oli minulle kuvannut keski-ikäiseksi, ystä­välliseksi ja lempeäksi paimeneksi. Olinko tullut tilaisuu­teen turhaan?


Olisiko minun pitänyt soittaa hänelle? Jumala kuitenkin toimi. Hän oli lähettänyt minut kirk­koon ja Hän halusi pelastaa minut juuri tuona iltana, kos­ka Hän rakasti minua ja näki hätäni. En tiennyt, että pas­tori Rautanen asui saman talon ylimmässä kerroksessa. Hän ei ollut aikonut tulla tähän kokoukseen, vaan oli luo­vuttanut sen saarnatuolissa olevan nuoren miehen hoidet­tavaksi. Kokouksen aikana Jumala kuitenkin puhui Rau­taselle ja sanoi, että alhaalla kirkossa istui nuori mies, joka etsi Rautasta.


Rautanen totteli sisimpänsä kehotusta - kiitos Jumalalle, että hän sen teki! - ja tuli kirkkoon juuri kun tilaisuus päättyi ja kuulijat alkoivat poistua. Menin nuoren saarnaajan luo ja kysyin, missä pastori Rautanen oli. Hän osoitti minulle miestä, joka juuri oli tullut ja kes­kusteli seurakuntalaistensa kanssa. Menin hänen luokseen ja sanoin haluavani keskustella.

Keskustellessamme kahden puolipimeässä kirkossa muitten lähdettyä – koin kaiken aikaa ihmeellisen tunteen. Jeesus Kristus oli kanssamme kolmantena! Tässä oli koh­tauspaikka. Keskustelukumppanini tunsi Hänet, oli tunte­nut jo yli 30 vuotta ja johdattanut monia ihmisiä Jeesuk­sen tuntemiseen. Hänellä oli aikaa ja rakkautta kuunnella nuorta miestä ja ottaa lempeällä, ystävällisellä tavalla osaa koettelemuksiini. Kun hän kaiken kerrottuani lopuksi sa­noi: »Mennä


änpä tuonne alttarille rukoilemaan!», se oli minulle mitä luonnollisin asia. Juuri näin sen täytyi tapah­tua! En jaksanut enää elää ilman Jumalaa. En voinut kan­taa enää surujani ulos kirkosta. Pelkäsin mitä minulle voi­si tapahtua. Jeesus oli täällä ja kuunteli minua. Hän tunsi minun tuskani. Hänelle halusin tuoda kuormani ja saada synninpäästön ja voiman jaksaa tästä eteenpäin sillä uu­della tuntemattomalla tiellä, joka Jumalalla oli minulle va­rattuna.

Itkin niin kuin vain voi itkeä mies, jota on satutettu. Sielunhoitajani rukoili alttarilla puolestani yksinkertaisesti mutta sydämeen käyvästi. Ei hän laskenut käsiä päälleni eikä julistanut syntejäni anteeksi. Se tehdään nykyisin ai­van liian nopeasti, vaikka Raamattu siitä varoittaa (1 Tim. 5:22). Jeesus itse tuli kuitenkin hänen rukoillessaan, ja Pyhä Henki vaikutti väkevästi sisimpääni. Itkin ulos tuskani, epäonnistumiseni ja häpeäni ja itkin myös entistä syntistä elämääni. Annoin itseni Jumalalle ja pyysin synte­jäni anteeksi. Sitten tuli rauha, ihmeellinen rauha, jollaista en koskaan ollut kokenut, enkä uskonut sellaista olevan­kaan. Myöhemmin löysin Raamatusta sen, mitä Jeesus sanoo tästä rauhasta: »Rauhan minä jätän teille; minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.» (Joh. 14:27)

Suurenmoiset sanat! Ja miten todet! Tuon rauhan voi kokea! Se on Isän syli. Se on Jumalan rakkaus. Siihen saa syntinen astua, kun hän tulee katuvana, syntinsä tuomitse­vana ja niitä itkevänä ristin luo. Ristin kautta hän saa syn­tinsä anteeksi, ja merkki siitä on tämä ihmeellinen rauha. Kuka sen antaa? Jeesus itse. »Rauhan minä jätän teille.» Mitä rauhaa se on? »Minun rauhani - sen minä annan teille.» Sain itse Jumalan rauhan. Valtavaa! Tätä ihmiset hakevat monella tavalla maailmasta, mutta eivät löydä. Miksi he eivät tule Jeesuksen luo? Hänhän on Rauhanruh­tinas. Ihmisten keskinäiset välitkin paranisivat, kun tämä rauha tulisi sydämeen.

Nousin ylös. Tuntui ihmeelliseltä. Olinkohan minä nyt uskovainen? Minulla ei ollut paljoakaan tietoa siitä, mil­laista on olla uskovainen, mutta eikö tämä ollutkin sitä? Eikä se ollut hullumpaa! Jos tämä oli uskovaisena oloa, niin halusin sitä enemmän!

Kiitin ja hyvästelin Rautasta ja miltei juoksin kotiin läpi pimeän kaupungin, otin vaimoani kaulasta ja huusin: »Jeesus on pelastanut minut!» En ajatellut, että hän voisi jopa toimittaa minut pakkohoitoon. Paljon Vuokko oli saanut kokea vieressäni. Tämä päivä oli kuitenkin hänellekin koettelevin. Ensin väitöskirjan hylkääminen ja miehen lähteminen toivottomana kaupun­gille, pelko hänen vuoksensa, tulevaisuuden pelko, ja nyt kaiken huippuna uskoontulo. Olikohan miesparka menet­tänyt järkensäkin? Kuinka näin nopeasti voisi tapahtua jotain hengellistä?

Jumala oli kuitenkin myös varannut minulle vaimon, joka ymmärtäisi, mitä minulle oli tapahtunut, ja seisoisi vierelläni seuraavina vuosina. Parin viikon »totuttelu» uu­teen mieheen, joka tuli kotiin Jeesuksen kanssa, riitti Vuo­kolle osoittamaan, että se mikä kirkossa oli tapahtunut, ei ollut hulluudenpuuska tai »höyräys», vaan Jumalan ihme­teko, uudestisyntyminen. Mies oli tosissaan! Hän ei enää halunnut kuunnella tanssimusiikkia radiosta, ei lähteä huvituksiin, ei edes elo­kuviin. Hän ei enää kiroillut ja hän jätti tupakan ja vähäi­sen alkoholinkäyttönsä. Hänen hartain toiveensa näytti olevan seurustella Jeesuksen kanssa, jonka hän oli tuonut Vapaakirkosta Herttoniemeen. Jollei vaimo halunnut »jäädä toiseksi», hänen oli paras lähteä etsimään samaa Jeesusta!

Asia ei ollut Vuokolle vieras. Nuorena tyttönä hän oli lestadiolaisten seuroissa noussut mummonsa vierestä ylös ja sanonut haluavansa hänkin synnit anteeksi. Rauha ei kuitenkaan ollut kestänyt. Maailma oli houkutellut nuoren tytön mukaansa, ja Jeesus oli jäänyt. Jumala ei ollut unoh­tanut, vaikka tyttö oli. Jumala järjesti hänelle miehen, joka vielä silloin oli maailmallinen, mutta joka seitsemän vuotta myöhemmin olisi Jumalan lapsi. Hänen kauttansa Jeesus tuli uudelleen Vuokon elämään. Ihmeelliset ovat Jumalan tiet.

Näin saavuin vihan, tuskan ja toivottomuuden maail­masta rakkauden, rauhan ja toivon maailmaan, jonka nimi on Jumalan valtakunta. Sydämeni lauloi ja laulaa vieläkin: »Minä olin tehnyt syntiä ja vääristänyt oikean, mutta ei sitä kostettu minulle; hän pelasti minun sieluni joutumasta hautaan, ja minun henkeni saa iloiten katsella valkeutta.» (Job 33:27, 28 Jumala oli muuttanut epätoi­von riemuksi ja synkimmän pimeyden taivaan esikarta­noksi.


Viimeinen muokkaaja, jarrut pvm Pe Elo 11, 2017 6:30 am, muokattu 1 kertaa
jarrut
jarrut

Viestien lukumäärä : 2641
Join date : 24.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Paavo Hiltunen : Rukous on Rakkautta Empty Vs: Paavo Hiltunen : Rukous on Rakkautta

Viesti kirjoittaja jarrut To Heinä 06, 2017 3:26 am

2.

Rukouksen Henki




Tuona iltana alkoi rukouselämäni. Kun polvistuin yksinä­ni Jumalan eteen työhuoneessani ja aloin rukoilla, huulil­tani ei enää tullutkaan »Levolle lasken Luojani», vaan jotain muuta. Hämmästykseni oli suuri, kun saatoin pu­hua vastapelastuneena Jumalalle ääneen yksinkertaisesti ja vaivattomasti pitkän rupeaman. Erityisesti kiitin saamas­tani avusta, rauhasta, syntien anteeksisaamisesta ja uudes­ta voimasta. Selitys oli, kuten myöhemmin ymmärsin, siinä, että nyt en enää rukoillut yksin. Minun kanssani rukoili Hän, joka ei ollut minussa vielä silloin kun alkuillasta olin lähtenyt kirkkoon, vaan oli tullut sieltä mukanani. Vastauksen sii­hen, mitä minussa oli tapahtunut, sain Jumalalta itseltään, Hänen Sanastaan. Raamattu on ihmeellinen oppikirja, jos­ta meidän tulisi etsiä vastauksia kysymyksiimme.



Totisesti on totta, mitä Raamattu lupaa: »Mutta te – teissä pysyy se voitelu, jonka olette häneltä saaneet, ja te ette ole kenenkään opetuksen tarpeessa; vaan niinkuin hä­nen voitelunsa (Pyhä Henki) opettaa teitä kaikessa,  niin se opetus on myös totta eikä ole valhetta; ja niinkuin se on opettanut teitä, niin pysykää hänessä.» (1 Joh. 2:27) Ensimmäinen jae, joka osui silmiini avatessani Raamat­tuni työhuoneessani kotiin tultuani, oli Room. 8:16: »Hen­ki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olem­me Jumalan lapsia.


» Näin Jumala heti ensimmäiseksi va­kuutti Sanansa ja, kuten havaitsin, myös minuun tulleen Pyhän Hengen kautta, että olin kirkon alttarilla syntynyt »uudesti ylhäältä» Jumalan lapseksi (Joh. 3:3). Tämä ns. pelastusvarmuus, jonka Jumala antoi minulle jo tuona uuden elämäni ensimmäisenä päivänä, on suuri aarre. Onko se sinulla? Lue sinäkin Jumalan Sanaa ja omista itsellesi tämä varmuus Pyhässä Hengessä! On mur­heellista, että niin monelta kristityltä puuttuu pelastusvar­muus, vaikka he ovat ottaneet Jeesuksen vastaan omana Vapahtajanaan ja saaneet synninpäästön. Silloin rakennus horjuu. Älä etsi erikoisia ihmeitä tai merkkejä tai koke­muksia! Ei varmuus ole niissä eikä tunteissa, vaan Juma­lan Sanassa.


»Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus mi­nun tielläni.» (Ps. 119:105)
»Tämän minä olen kirjoittanut teille, jotka uskotte Ju­malan Pojan nimeen, tietääksenne, että teillä on iankaikki­nen elämä.» (1 Joh. 5:13)



Pelastusvarmuus on Pyhän Hengen meille Sanasta anta­ma tieto, ei kuvitelma, ei uskomus eikä toive, vaan tieto (1 Joh. 2:20, 1 Kor. 2:12-15).




Pyhä Henki opetti enemmän ja enemmän. Löysin Gal 4:6, jossa Jumala sanoo: »Ja koska te olette lapsia, on Jumala lähettänyt meidän sydämeemme Poikansa Hengen, joka huutaa: Abba! Isä!»



Todella Joku huusi nyt minussa, kun olin syntynyt Ju­malan lapseksi. Raamattu kutsui Häntä tässä Pojan Hengeksi. Pyhällä Hengellä on siis useampia nimiä. Tämä nimi oli rukouselämäni kasvamiselle hyvin tärkeä. Opin että Pyhä Henki vie uskovan samanlaiseen rukouselämään, joka Jumalan Pojalla oli maan päällä ollessaan Niin kuin Jeesus huusi »Isä», niin minäkin tekisin. Minun muistutettiin siitä, että Jeesus rukoilee, paitsi ylhäällä Isäi luona meidän edestämme (Room. 8:34, Hebr. 7:25), myös meissä uskovissa Pojan Henkenä.



Uudestisyntymisestäni alkaen rukoilisin yhdessä Jeesuk­sen kanssa. Olisin aina Hänen kanssaan, yöllä ja päivällä (1 Tess. 5:10). Hän asui nyt minussa (Gal. 2:20). Hän ei koskaan jättäisi minua, jos pitäisin Hänen käskynsä ja oli­sin Hänelle kuuliainen (Joh. 6:37, 15:10). Kukaan ei ryös­täisi minua Hänen kädestään (Joh. 10:28, 29). Näin pysyi­sin rakkaudessa. Rakkaus täyttäisi minut ja ympäröisi mi­nua. Aivan erityisellä tavalla saisin kokea Hänen rakkaut­taan, kun rukoilisin Pyhässä Hengessä, Pyhän Hengen kanssa (Juuda 20, 21).



Miten uutta ja ihmeellistä se olikaan!



Sanasta ja Hengestä syntyneet Jeesukseen Kristukseen uskovat ihmiset Jumala johdattaa Pyhän Hengen kautta Jeesuksen rukouselämään!




Se ei olisi heidän omaa rukoustaan, vaan taustalla olisi aina Jeesuksen rukous, niin kuin heillä on Jeesuksen usko­kin (Gal. 2:20, Fil. 3:9, Ilm. 14:12). He rukoilisivat, koska Jeesus rukoili ja rukoilee. Hän ei ollut vain rukoilijan Esi­kuva siitä, miten pitäisi rukoilla. Jumala antoi myös Ru­koilijan minuun! Tämä oli henkeäsalpaavaa! Kaikki oli valmiiksi järjestetty! Ei mitään ponnistelua ja pinnistelyä ihmisen taholta, ainoastaan yhtyminen Hengen rukouk­seen! Rukous ei ole mikään suoritus. Se on Jumalan työ.



Vastapelastuneelle se ei ole vaikeaa. Hän on täynnä yli­pursuavaa onnea ja iloa siitä, että on siirtynyt kuolemasta elämään ja tullut tuntemaan ihmeellisen Vapahtajan, Aut­tajan, Neuvonantajan, elämän ja voiman antajan. Pitkään aikaan en olisi halunnut mitään muuta kuin olla tuntikau­sia tämän ihmeellisen Jeesuksen luona yksinäisessä kam­miossani vaimoni jo nukkuessa. Opin rukouksesta ja Sa­nasta yhä enemmän. Ihmishengen yhdistyminen Pojan rukoukseen, mikä on tärkeää, jotta pysyisimme rakkaudessa, on ilmaistu Room. 8:15: »Sillä te ette ole saaneet orjuuden henkeä ollaksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden Hengen jossa me huudamme: Abba! Isä!»


Vertaa tätä Gal. 4:6:een! Huutaisin Isää Hengessä, rukoilisin yhdessä Pyhän Hengen kanssa. Tässä Hänellä oli jälleen uusi nimi, Lapseuden Henki, sen tehtävänsä vuoksi, joka Hänellä on Jumala lapseksi tekemisessä, herättämisessä ja synnyttämisessä Sanan kautta. Hän huutaa meissä samaa mitä Poikakin. Hengellisen, elävän rukouksen todellinen aikaansaaja uudestisyntyneessä kristityssä on siis Pyhä Henki. Jumala on antanut Pyhälle Hengelle jälleen uuden, tätä tehtävä kuvaavan nimen Sak. 12:10:ssä.


»Ja minä vuodatan Daavidin suvun päälle ja Jerusalemin asukasten päälle armon ja rukouksen hengen. He katsovat minuun, jonka he ovat lävistäneet. Ja he valittivat häntä, niinkuin valitetaan ainokaista, murehtivat häntä katkerasti, niinkuin murehditaan katkerasti esikoista.» Jerusalemin asukkaat ovat tässä: pelastuva Israel ja me, hengellinen Israel.



Armon ja Rukouksen Henki saa meidät katsomaan: omasta itsestämme ja syntisyydestämme ristiinnaulittuun Jumalan Poikaan, niin että me itkemme ja valitamme Häntä ja ymmärrämme, miksi Jeesuksen täytyi kuolla ristillä. Minun tähteni! Minun tähteni! Se musertaa kova sydämen, se antaa synninsurun ja taivasikävän. Jeesuksen haavat, minun tähteni avatut.


»Oi, kuinka sä jaksoit mua rakastaa, vaikk' rikoin niin paljon sua vastaan? Ja vaikka mä lankesin, syntiä tein, sä armahdit kuin Isä lastaan.»



Meidät pestään ja huuhdotaan puhtaiksi Tuomion ja Puhdistuksen Hengellä (Jes. 4:4). Meidät kihlataan Jeesuksen omiksi vanhurskaudella ja tuomiolla, armolla, laupeudella ja uskollisuudella (Hoos. 2:19, 20). Silloin opimme tuntemaan Herran.



Tuona iltana sain ensimmäisen kerran kokea, miten Rukouksen Henki kuljetti minut rukouskammioon – kaikki joita Jumalan Henki kuljettaa ovat Jumalan lapsia! (Room. 8:14) Sain kokea, miten Hän johti rukoustani ja opetti minua rukoilemaan oikealla, Jumalalle mieluisalla, hengellisellä ja elävällä tavalla Hengen antamin sanoin (Matt. 10:20, Apt. 2:4) ääneen ja polvilleni langenneena. Tällä tavoin Jumalan Poika rukoili Getsemanessa, vieläpä kasvoilleen maahan langeten (Luuk. 22:41, Matt. 26:39). Henki opetti ylpeälle miehelle nöyryyttä Jumalan edessä. Nöyryyttä, uskoa ja rakkautta. Itsensä unohtamista ja kiel­tämistä. Jeesuksen kaltaiseksi tulemista.



Meissä ei voi olla varsinaista rukouselämää, ennen kuin Pyhä Henki on saanut tulla meihin ja tuoda sisimpäämme ylösnousseen Jeesuksen Kristuksen elämän. Ennen tätä käänteentekevää tapahtumaa, jota Raamattu kutsuu uudestisyntymiseksi (Joh. 3:3, 1 Piet. 1:3, 23, Tiit. 3:5), ru­kous voi olla vain sielullista, luonnollisen ihmisen rukous­ta. Sellainen rukous on ihmiselle taakka, koska sen takana ei ole Jumalan voimaa ja elämää. Jos rukouksiesi nihkeys johtuu tästä, korjaus on saatavissa vain siten, että teet elä­mässäsi täyden parannuksen, anot syntejäsi anteeksi Jee­suksen Kristuksen Golgatalla puolestasi vuotaneessa ver­essä ja pyydät Jeesusta tulemaan sisimpääsi Raamatun ohjeen mukaisesti. (Joh. 1:12 ja Ilm. 3:20)



Tuona iltana yli 30 vuotta sitten alkoi rukouselämä, oka sen jälkeen on suurin piirtein säännöllisenä, joskus voimakkaampana, joskus heikompana, jatkunut tähän taakka. Kiitos siitä Jumalalle! Jumalan lapsi elää sammu­natonta rukouselämää, ellei hän tahallaan toimi 1 Tess. 5:19 vastaisesti. Rukous on ehkä vaikuttavin merkki siitä, että hänessä on hengellinen elämä.



Kun Saulus Tarsolainen, sittemmin apostoli Paavali, tuli kääntymykseen Damaskon tiellä, Herra huudahti iloi­sena: »Katso, hän rukoilee» (Ap.t. 9:11). Kristitty on se, joka rukoilee – Hengessä. Joka ei näin rukoile, ei vielä ole elävä kristitty. Hänellä on se nimi, että hän elää, mutta hän on kuollut (Ilm. 3:1). Tämä ei kuitenkaan estä Jumalaa kuulemasta häntäkin, muutenhan hänellä ei olisi toi­voa. Jumala on antanut tämän lohdutuksen kertomuksessa sadanpäämies Korneliuksesta Ap.t. 10:2-4. Etsivää, syn­tejänsä katuvaa ihmistä Jumala on luvannut aina kuulla.



Käytän sanontaa »sammumatonta rukouselämää» sen vuoksi, että Jumala on järjestänyt rukoukseni sellaiseksi, että vaikka minä en rukoilisikaan, Joku minussa kuitenkin aina rukoilee. Tällainen on uudestisyntynyt kristitty. Hä­nessä elää ja asuu Pyhä Henki (Room. 8:9-11). Kristus on hänessä. Tämä rukouksen ihmeellinen salattu järjestel­mä on ilmoitettu Room. 8:26, 27, ja siihen tulisi jokaisen kristityn tarkoin tutustua.



»Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niin­kuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puo­lestamme sanomattomilla huokauksilla. Mutta sydänten tutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä.»



Sana »auttaa» on tässä ainutlaatuinen koko Uudessa tes­tamentissa. Kreikankielinen alkusana merkitsee »huolehtia jostakin, ryhtyä johonkin yhdessä jonkun kanssa, olla vie­ressä auttamassa». Pyhä Henki on aina vieressämme ja meissä huolehtimassa hengellisestä elämästämme, ryhty­mässä rukoukseen yhdessä meidän kanssamme. Tämä on suurenmoista!



Minä olen heikko rukoilija, itse asiassa en rukoilisi ol­lenkaan ilman Pyhän Hengen apua, mutta Hän auttaa mi­nua tässä heikkoudessani, josta Jeesus puhuu Matt. 26:40. Hän asettuu minun sijaani rukoilijana - »meidän puoles­tamme» tarkoittaa juuri tätä - ja rukoilee aina ja jatku­vasti sanomattomin huokauksin, Jumalan tahdon mu­kaan.



Tässä on suuri salaisuus, jota en ymmärrä. Se kertoo kuitenkin siitä, miten tärkeänä Jumala pitää rukousta. Hän lähetti Rukoilijan minuun! Minä en tiedä, mitä mi­nun pitäisi rukoileman, enkä miten minun pitäisi rukoilla, mutta Rukouksen Henki neuvoo minua kaikissa rukousta koskevissa kysymyksissä. Vieläpä Hän itse ryhtyy rukouk­seen ja vetää minut siihen mukaansa. Näin Hän todistaa yhdessä minun henkeni kanssa, kärsii yhdessä minun kanssani ja rukoilee yhdessä minun kanssani.



Minun ei oikeastaan koskaan tarvitse olla toivoton ru­kouselämäni suhteen, jos yhteyteni jumalaan muuten on kunnossa. Tulee varmasti taas aika, jolloin Pyhä Henki auttaa minut ulos erämaasta, johon olen joutunut. Ehkä erämaa jopa kuuluu kasvatukseeni. Sittenkin vastuu on myös minun. Jumala ei ole automaatti, enkä minä ole robotti. Minulla on vapaa tahto, jota Jumala kunnioittaa. Siksi Jeesus sanoo: »Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen.» (Matt. 26:41) »Henkeä älkää sammuttako.» (1 Tess. 5:19)



Uudestisyntyneelle kristityllekin tulee kuitenkin aikoja, jolloin rukous ei maistu eikä siinä viihdy. Rukous voi tul­la hänellekin taakaksi ja kuormaksi, raskaaksi velvollisuu­deksi, joka yritetään joten kuten suorittaa, mutta josta omatunto jatkuvasti syyttää. Juuri tällaisia väsyneitä ru­koilijoita Jumala erityisesti rakastaa ja haluaisi selittää heille seikkaperäisemmin, mitä rukous on, miksi on ru­koiltava ja miten. Emme voi tulla niin vanhoiksi uskovi­na, ettei meillä aina olisi uutta oppimista rukouksesta. Ru­kous on syvä salaisuus. Sen tutkiminen, mitä Raamattu rukouksesta opettaa - ja sitä on paljon - avaa uuden tien rukouksen ihmeelliseen maailmaan. Se tekee rukouk­sen kiinnostavaksi ja suorastaan houkuttelevaksi.



Nähdessään Jeesuksen rukoilevan opetuslapset pyysivät: »Herra, opeta meitä rukoilemaan!» Tällä ei tarkoiteta yk­sinomaan rukouksen käytännöllistä puolta. Herra haluaa meidän oppivan myös, mitä Raamattu sanoo rukouksesta. Tunnemmeko sen? Jos tuntisimme, eläisimme jatkuvassa rukousherätyksessä ja seurakunnat vahvistuisivat ja lisääntyisivät. Jumalan sana innoittaa parhaiten rukoilemaan. Tuntiessasi rukouselämäsi kehnouden ja rukoillessasi »Herra, opeta minua rukoilemaan! » tutki siis myös, mitä Raamattu sanoo rukouksesta.
jarrut
jarrut

Viestien lukumäärä : 2641
Join date : 24.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Paavo Hiltunen : Rukous on Rakkautta Empty Vs: Paavo Hiltunen : Rukous on Rakkautta

Viesti kirjoittaja jarrut To Heinä 06, 2017 3:28 am

3.

Rukous on lahja

Jeesus opettaa, ettei kukaan voi tulla Isän luo muutoin kuin Pojan kautta (Joh. 14:6). Jeesus on ovi yhteyteen Jumalan kanssa, ja tuo yhteys Pyhässä Hengessä on välttämätön hengelliselle rukoukselle. Kukaan meistä ei tulisi rukoukseen, ellei jumala olisi suuressa armossaan kutsunut meitä luokseen Kristuksessa ja ellei Hän jatkuvasti kutsuisi meitä.

Meidän surkea tilamme - uskovinakin - on selvästi sanottu Hoos. 11:7: »Minun kansallani on halu (taipumus) kääntyä minusta pois (paeta); ja kun sitä kutsutaan korkeutta kohti (Häntä kohden joka on Korkea), ei kenkään heistä ylenny (nouse tullakseen).»

Jos Jumala jättäisi meidät, emme rukoilisi emmekä viihtyisi Jumalan edessä. Meidän taipumuksemme ja halumme viittaavat aivan toisaalle: maailmaan ja sen harrastuksiin. Missä liha pääsee valtaan uskovassa, siinä tämä taipumus helposti näkyy: rukous jää, ja kuljetaan »taampana» kuten Pietari.

Kiitos Jumalalle, Jumala kuitenkin kutsuu meitä jatkuvasti rakkaasti rukoukseen. »Rakkaani lausuu ja sanoo minulle: Nouse, armaani, sinä kaunoiseni ja tule. Sillä katso, talvi on väistynyt, sateet ovat ohitse, ovat menneet menojaan. Kukkaset ovat puhjenneet maahan, laulun aika on tullut, ja metsäkyyhkysen ääni kuuluu maassamme. Viikunapuu tekee keväthedelmää, viiniköynnökset ovat kukassa ja tuoksuavat. Nouse, armaani, sinä kaunoiseni, ja tule. Kyyhkyseni, joka piilet kallionkoloissa, vuorenpengermillä, anna minun nähdä kasvosi, anna minun kuulla äänesi, sillä suloinen on sinun äänesi ja ihanat ovat sinun kasvosi.» (Kork.v. 2:10-14)

Hän myös vetää meitä rukoukseen (Joh. 6:44) ja vie meidät rukouskammioon (Kork.v. 1:4, 2:4). Jos rukous olisi meistä itsestämme, siitä ei tulisi mitään, mutta Jumala ei ole jättänyt rukousta ihmisten käsiin, vaan jatkuvasti huolehtii siitä.


Rukous on suuri Jumalan lahja, joka on meille annettu (Joh. 6:65). Ihmisille on rukouksessa lahjoitettu äärettömän kallisarvoinen mahdollisuus lähestyä Korkeinta, Kaikkivaltiasta Jumalaa. Nyt Jumala odottaa, että me arvostamme tätä lahjaa ja käytämme sitä ahkerasti. Siihen on kätketty valtavia siunauksia, ei vain minulle, vaan minun kauttani lukemattomille muille, koko maailmalle.

Jos olet avannut oven Jeesukselle (Ilm. 3:20) pidä se aina auki, päivällä ja yöllä, älä sulje ovea Jumalan edestä! Sulje ovi maailmaan (Matt. 6:6), ettet pitäisi tulta alttarilla turhaan (Mal. 1:10), mutta älä koskaan katkaise rukousyhteyttä Jumalan kanssa. On vaarallista jättää Herraa kolkuttamaan ulkopuolelle, kuten Ilm. 3:14-22 osoittaa. Se on Jumalalle vastenmielinen penseyden tila, joka johtaa nuhteisiin ja kuritukseen.

Avatakseen yhteyden Jumalan ja ihmisen välille Jeesus Kristus meni ristinkuolemaan meidän tähtemme. Vain Hänen kalliin verensä kautta meille avautui pääsy kaikkeinpyhimpään (Hebr. 10:19). Näin jumala on tehnyt kaikkensa, antanut kalleimpansa, että me voisimme kohdata Hänet rukouksessa. Jos Jumala on uhrannut rukouksen hyväksi näin paljon, kuinka Häntä täytyykään murehduttaa meidän vastahakoisuutemme rukoilla. Rukouksen täytyy olla Hänelle hyvin tärkeä, koska siitä on maksettu näin suuri hinta. Onko se sitä meille? Tajuammeko, miten äärettömän kallisarvoinen on rukouksen mahdollisuus?

Miten minä suhtaudun rukoukseen? Onko se vain jokin toimitus, johon voin tulla tai olla tulematta, miten vain minulle sopii? Onko se jotakin, jonka teen viimeiseksi, sitten kun minulla ei ole muuta tehtävää? Vai onko se ensimmäisellä sijalla päiväohjelmassani riippumatta siitä, mitä muita tehtäviä minulla on?

Raamattu korostaa, että meillä on Jeesuksen kautta pääsy Hengessä Isän tykö (Ef. 2:18) ja että meillä Hänessä, uskon kautta Häneen, on uskallus ja luottavainen pääsy Jumalan tykö (Ef. 3:12). Elävä Uutinen kääntää saman kauniisti: »Nyt me voimme mennä pelkäämättä aivan lähelle Jumalaa. Kun tulemme Kristukseen luottaen, tiedämme varmasti, että Jumala ottaa meidät avosylin vastaan.»

Kenenkään Jumalan lapsen ei tulisi pelätä mennä Jumalan eteen. Vaikka olisinkin syntejä tehnyt, minulla on Puolustaja Isän tykönä, Jeesus Kristus. Hän on meidän syntiemme sovitus (1 Joh. 2:1, 2). Hän ottaa vastaan syntisiä, jotka haluavat tulla Hänen lapsikseen (Luuk. 15:2).

On tarpeen saada Jumalan Sanasta oikein luja luottamus (Hebr. 10:19), sillä sielunvihollinen, maailma ja oma liha tekevät parhaansa vakuuttaakseen meille, että me olemme niin huonoja kristittyjä, ettei Jumala huoli meitä seuraansa. Se ei ole totta! Meillä on luottavainen pääsy aina Hänen luokseen, kun tulemme turvaten Jeesuksen työhön ristillä, veren kautta.

Raamattu sanoo: »Meillä on luja luottamus siihen, että meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään.»

Älä siis omaan huonouteesi ja rukouksiesi laiminlyönteihin tuijottaen jätä menemättä Isän luo. Hän ottaa sinut aina vastaan. Jeesus ottaa vastaan syntisiä ja syö heidän kanssaan (Luuk. 15:2, Ilm. 3:20), ja muutahan me emme  ole. Saamme myös pyytää, että Hän tekisi meistä sellaisia rukoilijoita, kuin Hän tahtoo.

Lue koko jaejakso Hebr. 10:19-22 Raamatustasi. Elävä Uutinen kääntää sen näin: »Rakkaat ystävät, Jeesuksen veren tähden voimme nyt mennä vapaasti suoraan kaikkein pyhimpään, missä Jumala on. Kristus avasi meille sinne uuden, elävän tien: antaessaan ruumiinsa ristiinnaulittavaksi hän repäisi rikki verhon, joka erotti meidät Jumalan pyhästä läsnäolosta. Meidän suuri ylipappimme hallitsee taivaan temppelissä. Siksi voimme mennä vilpittömin sydämin suoraan Jumalan luo ja uskoa varmasti, että hän ottaa meidät vastaan.»

Sinun ei tarvitse etsiä ihmisiä tai kokouksia tai sakramentteja päästäksesi Jumalan luo. Voit tulla suoraan itse ilman välittäjiä (Joh. 16:26, 27). Käytä tätä mahdollisuutta! Ala rukoilla! Näin tehdessäsi kasvat uskossasi ja Jumalan tuntemisessa. Rukoile, että Jumalan Sana avautuisi sinulle ja Pyhä Henki opettaisi sinua rukoilemaan.
Nuori vastapelastunut kyllä arkailee ja vapisee Jumalan edessä, mutta vanhempi uskova voi niin tottua rukoukseen, että unohtaa, että kysymyksessä on suuri Jumalan, armo.


Ehkä tässä onkin yksi syy uskonelämän väljähtymiseen. Rukous muuttuu helposti omaksi suoritukseksi ja ansioksi. Se ei olekaan enää armo. Voi meitä, jos ajattelemme, kuten fariseus, että minulla on oikeus seistä Jumalan edessä sen perusteella mitä minä olen, ja alan vähätellä muita. Siksi on hyvä usein lukea Ps. 5:8:sta, millainen suhteemme rukoukseen tulisi olla: »Minä saan sinun suuresta armostasi tulla sinun huoneeseesi, saan kumartaa sinun pyhään temppeliisi päin sinun pelvossasi.»

Siunatun rukouselämän avainsanoja ovat Jumalan arm ja Jumalan pelko. Paina sen tähden tarkoin mieleesi Jes 66:2: »Mutta minä katson sen puoleen, joka on nöyrä, jolla on särjetty henki ja arka tunto minun sanani edessä» Vanhassa käännöksessä sanotaan »joka vapisee minun sanani edessä».

»Herran neuvo on tunnettu niille, jotka häntä pelkäävät, ja hän ilmoittaa heille liittonsa.» (Ps. 25:14)

Norjalainen Raamattu kääntää jakeen alkupuolen: »Herra seurustelee luottamuksellisesti niiden kanssa, jotka häntä pelkäävät.»

Kun menet rukoukseen, muista mitä tämä hetki on maksanut taivaalliselle Isälle ja kiitä Häntä aina ensimmäiseksi Golgatan uhrista ja siitä, että sinä nyt tuon uhrin kautta saat lähestyä Jumalaa. Pidä jokainen rukoushetkesi yhtä arvokkaana kuin Jumala sen pitää. Älä laiminlyö sitä ilman hyväksyttävää syytä. Jos kuitenkin olet niin tehnyt, pyydä ensimmäiseksi poissaoloasi anteeksi. Pyri elämään rauhassa - sopusoinnussa - Jumalan kanssa (Job 22:21), että rukouksesi olisi elävä ja siunattu Kristuksessa.

»Siitä syystä minä sinua muistutan virittämään palavaksi Jumalan armolahjan, joka sinussa on minun kätteni päällepanemisen kautta. Sillä Jumala ei ole antanut meille pelkuruuden henkeä, vaan voiman ja rakkauden ja raittiuden hengen.» (2 Tim. 1:6, 7)

Sanankohta tosin lähinnä tarkoittaa jotakin Timoteukselle uskottua Pyhän Hengen lahjaa, ehkä evankelistan lahjaa, mutta kehotus sopii myös rukouksen armolahjaan. Sekin on viritettävä aina uudelleen palavaksi. Senkin käytöstä meidän on kerran tehtävä tili Jumalalle. Älä sano: »Jumala ei ole antanut minulle ainoatakaan armolahjaa, en puhu kielillä enkä profetoi.» Jumala on antanut sinulle rukouksen armolahjan Pyhän Hengen kanssa pelastaessaan sinut. »Säilytä se hyvä, mikä sinulle on uskottu, Pyhän Hengen kautta, joka meissä asuu.» (2 Tim. 1:14)
jarrut
jarrut

Viestien lukumäärä : 2641
Join date : 24.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Paavo Hiltunen : Rukous on Rakkautta Empty Vs: Paavo Hiltunen : Rukous on Rakkautta

Viesti kirjoittaja jarrut To Heinä 06, 2017 3:29 am

4.

Lakkaamaton rukousLukiessani




Raamattua minusta tuntui monien vuosien aikana, että 1 Tess. 5:16-19:ssa pantiin kuorma kristityn harteille. »Olkaa aina iloiset. Rukoilkaa lakkaamatta. Kiittäkää joka tilassa. Sillä se on Jumalan tahto teihin nähden Kristuksessa Jeesuksessa. Henkeä älkää sammuttako.» Kuinka Jumala voi tällaista vaatia? Täytyyhän minun hoitaa maalliset askareenikin!

Ongelma selvisi osittain, kun havaitsin, että sanaa »lakkaamatta» vastaava kreikkalainen sana ei tarkoita sitä, että toimintaa ei välillä keskeytettäisi, vaan että siihen jatkuvasti palataan keskeytyksen lakattua.
Mutta sittenkin! Miten voisin kiittää »joka tilassa» - ruotsiksi: kaikissa elämän olosuhteissa? Eikö se olisi jopa valheellista?

Selitys löytyy sanoissa »Henkeä älkää sammuttako». Rukouselämän takana on Pyhä Henki, Jumala itse. Jos Hän saa minua hallita ja viedä minua rukoukseen - jos siis »tuli ei sammu» - voin Hänessä rukoilla ja kiittää lakkaamatta riippumatta siitä, mitä minulle ulkonaisesti tapahtuu.

Jumala ei ole antanut rukoilemisen käskyä luonnolliselle, kääntymättömälle ihmiselle, vaan ihmiselle, joka on »Kristuksessa Jeesuksessa», toisin sanoen uudestisyntyneelle kristitylle. Hän rukoilee Hengessä eli Kristuksessa Jeesuksessa.Minun tehtäväni on siis ainoastaan »panna puita tuleen» eli elää Pyhälle Hengelle antautunutta ja kuuliaista elämää. Silloin Henki pitää huolta rukouselämäni jatkumisesta.

Lakkaamaton rukous ja kiitos on Jumalan asettama normaalikristityn tunnusmerkki. Se ei ole joittenkin uskossaan vahvojen suoritus - jos tähän nyt kukaan itsessään kykenisikään - vaan aivan jokaiselle Jumalan lapselle annettu lahja. Jos me vain annamme Pyhän Hengen johdattaa meitä tällaiseen rukouselämään, tuli palaa, ja me itse olemme sisäisesti tyydytettyjä ja »aina iloiset» (1 Tess. 5:16).

Tätä iloa Herra tahtoisi meille jokaiselle antaa. Se ei ole kuitenkaan seuraus kokousalttareilla käynneistä, vaikka sitäkään ei tule väheksyä, vaan pikemminkin säännöllisestä rukoilemisesta omassa kammiossa Pyhässä Hengessä. Hengellinen tilamme näyttää olevan melkoisessa määrin riippuvainen siitä, millaista rukouselämämme on. Suoritus tai ansio se ei saa olla, sen tulee olla alistettu Rukouksen Hengelle. Ketään ei saa pakottaa tai käskeä rukoilemaan (Kork.v. 2:7), mutta voimme toki kysyä toinen toiseltamme, olemmeko täysin Pyhälle Hengelle antautuneita? Room. 12:l:ssä on kysymys myös lakkaamattomasta rukouksesta. Siinä Paavali kehottaa: »Niin minä Jumalan armahtavan laupeuden kautta kehoitan teitä, veljet, antamaan ruumiinne eläväksi, pyhäksi, Jumalalle otolliseksi uhriksi; tämä on teidän järjellinen jumalanpalveluksenne.»

'Antaa' merkitsee 'asettaa esiin, asettaa käytettäväksi'. Olenko antanut ruumiini Jumalalle, että Hän saisi käyttää sitä niin kuin Hän tahtoo - rukouksessa?

Tässä voi olla syy siihen, että niin monen uskovan rukouselämä on miltei sammunut ja muuttunut kuormaksi. Vastustanko Jumalan minuun kohdistuvaa hallitusvaltaa? Pidänkö kiinni omasta »vapaudestani» uskovanakin, vaikka Raamattu sanoo: »Sillä Kristuksen rakkaus vaatii meitä, jotka olemme tulleet tähän päätökseen: yksi on kuollut kaikkien edestä, siis myös kaikki ovat kuolleet; ja hän on kuollut kaikkien edestä, että ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen, vaan hänelle, joka heidän edestään on kuollut ja ylösnoussut» (2 Kor. 5:14, 15)?

Elänkö edelleen itselleni? Enkö sallikaan Pyhän Hengen ottaa minua ja käyttää minua rukouksessa silloin ja siten kuin Hän tahtoo? Jos Jumalan ja ihmisen välillä on erimielisyys rukouksen ajankohdasta ja sisällöstä, ei rukouselämästä voi muodostua sopusuhtaista ja tyydytystä antavaa, ja rukousvastauksetkin voivat jäädä tulematta. Eheän rukouselämän edellytyksenä on Jumalalle kokonaisesti annettu elämä, elävä ja pyhä uhri, niin kuin Room. 12:1 sen ilmaisee. Sellaisiin uhreihin Jumala mielistyy.

Tällainen luovuttaminen Jumalalle on käytännön toimenpide. Ei ole varmaa, että uskoontulo jo olisi riittävä. Ainakin minun kohdallani tarvittiin uusi luovutus. Kun noin puoli vuotta uskoon tulemiseni jälkeen kerran luin kotona Raamattua ja tulin Room. 12:1:n kohdalle Pyhä Henki alkoi puhua minulle. Kyyneleet alkoivat virrata silmistäni, kun Hän sanoi: »Et ole antanut itseäsi kokonaan minulle, eläväksi, pyhäksi, minulle otolliseksi uhriksi.» Polvistuin Jumalan eteen ja sanoen Room. 12:1:n sanat luovutin itseni Jumalalle.

Kun pari viikkoa myöhemmin olin rukouskokouksessa, jossa oli parikymmentä ihmistä, minulle tuli aivan vieraan henkilön kautta Hengen sanoma: »Minä olen ottanut sinut eläväksi, pyhäksi, minulle otolliseksi uhriksi». Roomalaiskirjeen sanat! Vain Jumala oli nähnyt luovutuksen kotonani. Miten ihmeellinen elävä Jumala meillä onkaan! Olen varma siitä, että tuo luovutus oli välttämätön edellytys sille, että Herra jonkin aikaa tämän jälkeen täytti minut pyhän Hengen voimalla ja lähetti minut evankeliumin julistustyöhön.

Jumala ei tee meissä mitään väkisin. Alusta loppuun saakka Hän kunnioittaa tahdonvapauttamme ja itsemääräämisoikeuttamme. Hän odottaa, että voisi olla meille armollinen (Jes. 30:18). Hän odottaa suostumustamme täyttääkseen meidät Hengellään ja antaakseen meille armolahjojaan. Hän odottaa suostumustamme lähettääkseen meidät työhön ja viedäkseen meidät lakkaamattomaan rukouselämään.

Vielä yksi asia: Hän odottaa suostumustamme myös, kun on kysymys kasvattavista ja pyhittävistä koettelemuksista ja kärsimyksistä.Tämä hengellisen elämän pääperiaate on ilmaistu Korkeassa Veisussa sanoilla: »Älkää herätelkö, älkää häiritkö rakkautta, ennenkuin se itse haluaa.» (2:7, 3:5, 8:4) Koska se on sanottu kolme kertaa, se on erittäin tärkeä. Myös Filemon 14 sanoo: »Mutta ilman sinun suostumustasi en tahtonut tehdä mitään, ettei hyvyytesi olisi ikäänkuin pakollinen, vaan vapaaehtoinen.» Jumala tahtoo taivaaseen vain vapaaehtoisia. Hän ottaa työhönsä vain vapaaehtoisia. Jumala tahtoo erittäin tärkeään ja pyhään rukouksen palvelukseen vain vapaaehtoisia, ei niitä, jotka huokailevat ja valittavat rukouksen raskautta. Siksi Hän odottaa, että uskovat kokonaan antautuisivat Hänen käytettävikseen rukouksessa.



Ketään ei pakoteta rukoilemaan. Rukouksen laiminlyöminen on kuitenkin kuuliaisuuden puutetta ja voi johtaa hengellisen elämän niukkuuteen ja kasvun pysähtymiseen. »Älkää antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne, kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle, ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle.» (Room. 6:13)Tämä koskee sitäkin jäsentäni, jolla on tärkeä merkitys rukouksessa - suutani. Kenelle se kuuluu? Kenelle kieleni ja ääneni kuuluvat? Eivätkö Kristukselle, joka on nekin lunastanut Golgatan ristillä? Jumala kuitenkin odottaa että luovutan ne Hänelle, että Hän saisi pyhittää ne j ottaa käyttöönsä rukouksessa ja todistamisessa.

On kauhistuttavaa lukea Raamatusta Jaakobin kirjeen 3. luku. Tällaiseenko käytän kieltäni? Kuinka voisin sitten odottaa, että rukouselämäni olisi tyydyttävä?

»Myrkkykärpäset saavat haisemaan ja käymään voi teentekijän voiteen. Pieni tyhmyys painaa enemmän kuin viisaus ja kunnia.» (Saarn. 10:1)

Pienet pahat sanat, pienet syntiset ajatukset, katkeruus, vihamielisyys ym. ovat rukouselämän tukkona.

»Jos minulla olisi vääryys sydämessäni ei Herra minua kuulisi.» (Ps. 66:18) Jumalan uhrin on oltava pyhä! Jumalan Sanassa korostetaan sitä, että Jumalan ja Hänen Sanansa tulisi päästä ensimmäiselle sijalle elämässäni. Jos Hän on »kulta-aarteeni ja hopeaharkkoni» (Job 22:25), minulle rakkain, ei rukous ole vaikeata. Siitä tulee lakkaamatonta ylistystä ja palvontaa. Menen silloin mielelläni kohtaamaan Rakkaintani. Silloin ilo ja onni Jumalan läheisyydessä on osani, ja Hän kuulee rukoukseni.

Jumala on asettanut lakkaamattoman rukouksen, ennen kaikkea ylistyksen ihanteeksi jo psalmeissa (n. 1000 v. eKr.). Niiden hurskaiden, jotka siitä ovat kirjoittaneet, on siis jo täytynyt elää syvällistä, Hengen johtamaa rukous elämää. Ennen kaikkea Daavid, joka laulaa: »Joka päivä minä kiitän sinua ja ylistän sinun nimeäsi aina ja iankaikkisesti.» (Ps. 145:2) »Minä ylistän Herraa kaiken ikäni, veisaan kiitosta Jumalalleni, niin kauan kuin elän.» (Ps. 146:2, 104:33) »Minä kiitän Herraa joka aika, hänen ylistyksensä on alati minun suussani.» (Ps. 34:2)

Jotkut muutkin laulavat lakkaamattomasta rukouksesta. Näin Eetan: »Minä laulan Herran armoteoista lakkaamatta, julistan suullani sinun uskollisuuttasi polvesta polveen.» (Ps. 89:2) Psalmin 71 tuntematon kirjoittaja sanoo. »Sinua minä alati ylistän... Minun suuni on täynnä sinun ylistystäsi kaiken päivää.» (Ps. 71:6, 8. Heidän lakkaamaton rukouksensa oli seurausta siitä, että he asuivat aina Herran edessä (Ps. 71:3), katselivat Herran suloisuutta ja tutkiskelivat Jumalan Sanaa Hänen temppelissänsä (Ps. 27:4, 6). He tunsivat juhlariemun vaeltaessaan Hänen kasvojensa valkeudessa (Ps. 89:16).

Kuka silloin voi olla ylistämättä jatkuvasti?

Useimpiin Raamatun lukijoihin lienee suurimman vaikutuksen kuitenkin tehnyt profeetta Danielin rukouselämä. Raamattu kertoo, että Danielia kadehtivat valtaherrat ja satraapit olivat saaneet Persian kuninkaan Daarejaveksen (Dareioksen) antamaan kuninkaallisen julistuksen ja kiellon. Kuka ikinä rukoilisi 30 päivän kuluessa jotakin yhdeltäkään jumalalta tai ihmiseltä paitsi kuninkaalta, se heitettäisiin jalopeurain luolaan.

Ainutlaatuinen laki maailmanhistoriassa! Mutta kuinka hyvin se kuvaakaan tämän maailman ruhtinaan ajatuksia rukouksesta! Se vihaa rukousta, koska rukouksen voimat estävät sen pahojen aikeitten toteutumista, ja pyrkii kaikin keinoin lopettamaan rukoilemisen. Se joka jättää rukouksen on niin ollen vihollisen puolella.

Daniel tunsi tämän taistelun, joka käydään rukouksesta Jumalan ja saatanan välillä, eikä tahtonut antaa periksi saatanalle. Hän sanoi: »Mutta me tahdomme pysyä rukouksessa ja sanan palveluksessa.» (Ap.t. 6:4) Daniel piti kiinni Jumalan hänelle uskomasta pyhästä ja kalliista rukoilijan tehtävästä, maksoi mitä maksoi. Se oli hänelle ensimmäinen ja tärkein tehtävä, joka kulki kaikkien muitten edellä. Raamattu sanoo: »Minä kehoitan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta - Sillä se on hyvää ja otollista Jumalalle.» (1 Tim. 2:1, 3) »Rukoilkaa lakkaamatta» oli Danielille pyhä Jumalan käsky. Siinä ei puhuttu mitään olosuhteista. »Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?» (Room. 8:31). »Kiivaile (jatka) aina Jumalan pelon puolesta, niin sinulla totisesti on tulevaisuus, ja toivosi ei mene turhaan.» (Sananl. 23:17, 18

Näin tapahtui: »Niin pian kuin Daniel oli saanut tietää, että kirjoitus oli kirjoitettu, meni hän taloonsa, jonka yläsalin ikkunat olivat avatut Jerusalemiin päin. Ja hän lankesi kolmena hetkenä päivässä polvillensa, rukoili ja kiitti Jumalaansa, aivan niinkuin hän ennenkin oli tehnyt.» (Dan. 6:10, katso myös 9:3) Tässä on meille tämän ajan kristityille jotain hyvin esimerkillistä ja uskonrohkeata. Tämän miehen ikkunat olivat aina auki Jumalaan päin. Hän ei milloinkaan sulkenut ovea Jumalan edessä. Hän kuunteli taivaallisia. Hän eli niissä ja katseli näkymättömiä. »Aivan niinkuin hän ennenkin oli tehnyt.» Rukous oli hänelle elämäntapa, johon hän oli juurtunut. Se oli hänelle kuin hengitys ja ruoka, jota ilman hän ei voinut olla.
Hän ei voinut elää päivääkään, ei edes puolta päivää, ilman rukousta. Hän rukoili kolmasti päivässä niin kuin Daavid: illoin, aamuin ja keskipäivällä (klo 6, 12, 18, juutalainen päivä kestää klo 6-18, Ps. 55:18). Hänen rukouksensa eivät olleet muodollisia ja totunnaisia, vaan niissä eli koko mies (Dan. 9:3). Kuolemanrangaistuksen uhkakaan ei voinut pysäyttää tätä uljasta miestä! Siksi Jumala kuuli häntä (Dan. 9:23, 10:12). Hän oli taivuttanut sydämensä ymmärrykseen ja nöyryyteen Jumalan edessä. Hän oli taidollinen, ymmärtäväinen (Dan. 11:33, 35, 12:3, 10).

Daniel olisi varmaan yhtynyt seuraavaan Raamatun kohtaan, jonka Samuel, hänkin rohkea Jumalan mies, on lausunut: »Ja pois se minusta, että tekisin sen synnin Herraa vastaan, että lakkaisin rukoilemasta teidän puolestanne ja opettamasta teille hyvää ja oikeata tietä.» (1 Sam. 12:23) Se mitä Paavali sanoo evankeliumin julistuksesta, sopii myös rukoilemiseen: »Sillä siitä, että julistan evankeliumia ei minulla ole kerskaamista. Minun täytyy se tehdä. Voi minua, ellen evankeliumia julista!» (1 Kor. 9:16)

Nämä kolme eivät voineet lakata rukoilemasta!

Olisiko meistä siihen, mitä Daniel teki? Miksi minä lakkaan niin kovin, kovin helposti? Minun rukouksiani ei kukaan uhkaa - toki sellaisiakin julmureita aviomiesten joukossa kuulemma löytyy, jotka uhkaavat puolisonsa rukouksia - mutta siitä huolimatta mikä tahansa tuulenpuuska saa minut jättämään rukousalttarin ja rientämään houkuttelevampiin tehtäviin. Jumala kysyy: »Mitä on minun tehtävä sinulle, Efraim, mitä on minun tehtävä sinulle, Juuda, kun teidän rakkautenne on kuin aamun pilvi, kuin varhain haihtuva kaste?» (Hoos. 6:4)

Me emme pysy rukouksessa!

Alkuseurakunnalle oli ominaista toinen asenne. Raamattu korostaa, että he »pysyivät» yksimielisesti rukouksissa (Ap.t. 1:14, 2:1, 2:42, 6:4, 12:5) ja »olivat alati, joka päivä, yksimielisesti pyhäkössä» (2:46). Verbi, jota tässä alkukielessä käytetään merkitsee 'pysyä jatkuvasti jonkun luona, olla siinä luja, voimakas, jatkaa keskeytymättä'. Pyhä Henki korostaa näin lakkaamattoman rukouksen merkitystä yksityisen uskovan ja seurakunnan elämässä.

Yhden miehen, Danielin, rohkea uskonteko, jatkuva rukous uhankin alaisena ja hänen ihmeellinen pelastumisensa leijonain luolasta oli valtava todistus elävästä Jumalasta koko Dareioksen valtakunnassa. Kuningas antoi toisenlaisen julistuksen, jossa hän käski, että Danielin Jumalaa oli vavistava ja peljättävä kaikkialla maassa!

Mitä tämä kertoo meille? Mikä vaikutus voisi kääntymättömään puolisoon olla, ja on usein ollutkin, toisen aviopuolison järkähtämättömällä rukouksella (1 Piet. 3:1-4), ja mitä isän ja äidin jatkuvalla rukouselämällä lapsiin! Alkuseurakunnan lakkaamattoman rukouksen vaikutuksesta ympäröivään pakanamaailmaan Raamattu kertoo näin: »Ja Herra lisäsi heidän yhteyteensä joka päivä niitä, jotka saivat pelastuksen.» (Ap.t. 2:47, 5:14, 6:1)


Harvemmin muistetaan yhtä pientä naista, naisprofeetta Hannaa, jonka uskoa Jumala kuitenkin kunnioitti näyttämällä hänelle - ja Simeonille - ensimmäisenä vastasyntyneen Maailman Vapahtajan Jerusalemin temppelissä (Luuk. 2:37). Pyhä Henki painottaa sitä, että tämä 84-vuotias nainen ei iästään huolimatta »poistunut pyhäköstä vaan palveli siellä Jumalaa paastoilla ja rukouksilla yötä ja päivää». Hanna on vaikuttava esimerkki siitä, että yksinäisyys voi olla siunaus ja ettei ole ketään, jota Jumala ei voisi käyttää vielä heikkona, vanhana tai sairaana rukouksen kalliissa tehtävässä. Kukaan ei voi sanoa: »Olen hyödytön, minulla ei ole mitään tehtävää.» Sinustakin voi tulla Hannan kaltainen esirukoilija, Jumalan temppelin pylväs, jos vain tahdot ja antaudut Jumalalle.

Jumalan tavoite lakkaamattoman rukouksen suhteen näkyy Ilm. 3:12:n sanoissa: »Joka voittaa, sen minä teen pylvääksi Jumalani temppeliin, eikä hän koskaan enää lähde sieltä ulos ...» Samoin sanoissa: »Eikö sitten Jumala toimittaisi oikeutta valituillensa, jotka häntä yötä päivää avuksi huutavat, ja viivyttäisikö hän heiltä apuansa? ... Kuitenkin, kun Ihmisen Poika tulee, löytäneekö hän uskoa maan päältä?» (Luuk. 18:7, 8

Löytäneekö Pyhä Henki rukoilijoita, jotka ovat halukkaita rukoilemaan lakkaamatta? »Minä etsin heidän joukostansa miestä, joka korjaisi muurin ja seisoisi muurinaukossa minun edessäni maan puolesta, etten minä sitä hävittäisi, mutta en löytänyt.» (Hes. 22:30) Meille tämä muuri on uskon, ylistyksen, rukouksen, Raamatun tutkimisen, todistamisen ja Kristuksen kaltaisen elämän muuri kuten olen johdannossa sanonut.

»Maan uskollisia minun silmäni etsivät, että he asuisivat minua lähellä.» (Ps. 101:6)

»Ja minulle annettiin sauvan kaltainen ruoko ja sanottiin: »Nouse ja mittaa (=laske) Jumalan temppeli (seurakunta?) ja alttari ja ne, jotka siinä kumartaen rukoilevat.» (Ilm. 11:1)

Ilmestyskirjassa rukouksesta käytetty alkukielen sana tarkoittaen 'suudella kohti, maahan heittäytymällä kunnioittaa, palvoa' osoittanee suurinta rukoukseen antautumista. Sellaisia rukoilijoita Jumala haluaisi meidän olevan lopun aikana, joka on pian käsillä. Näillä rukoilijoilla on kaunis nimi »maan uskolliset», tai, kuten Danielilla, »sinä otollinen mies». Sana otollinen voitaisiin kääntää myös sanoilla 'arvokas, haluttu'. Kuulutko sinä heihin?
jarrut
jarrut

Viestien lukumäärä : 2641
Join date : 24.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Paavo Hiltunen : Rukous on Rakkautta Empty Vs: Paavo Hiltunen : Rukous on Rakkautta

Viesti kirjoittaja jarrut To Heinä 06, 2017 3:31 am






5.

Yksin vai yhdessä?

Ehkä on myös niitä, joille yksinäinen rukous tuottaa vaikeuksia ja jotka suorastaan kysyvät: »Täytyykö minun to della rukoilla yksin? Eikö riitä, että rukoilen kokouksissa yhdessä seurakunnan kanssa?» Sinua kehottaisin ensin uudelleen lukemaan kirjani kolmannen luvun. Sen ajatushan oli tämä: sinä saat rukoilla. Ehkä kuitenkin kaipaan raamatullisia perusteluja.

Niitä löytyy kosolti. Ensiksikin: me rukoilemme yksin Jumalan edessä sen vuoksi, että Jeesus Kristus on niin vuorisaarnassaan käskenyt: »Vaan sinä, kun rukoilet, mene kammioosi ja sulje ovesi ja rukoile Isääsi, joka on salassa; ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle.» (Matt. 6:6) Tähän verrattava sana löytyy jo Vanhasta testamentista (Mal. 1:10). Katso myös 2 Kun. 4:33, Dan. 6:10, Ap.t. 9:40, 10:9.

Toiseksi: me rukoilemme yksin sen vuoksi, että Jeesus Kristus meidän Esikuvanamme teki niin.

»Ja varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, hän nousi, lähti ulos ja meni autioon paikkaan; ja siellä hän rukoili.» (Mark. 1:35)

»Ja laskettuaan kansan hän nousi vuorelle yksinäisyyteen, rukoilemaan. Ja kun ilta tuli, oli hän siellä yksinänsä.» (Matt. 14:23, Mark. 6:46)

»Mutta hän vetäytyi pois ja oleskeli erämaassa ja rukoili.» (Luuk. 5:16)

»Niin tapahtui niinä päivinä, että hän lähti vuorelle rukoilemaan; ja hän oli siellä kaiken yötä rukoillen Jumalaa.» (Luuk. 6:12)

Jeesuksen rukouspaikka oli yleensä autio paikka, vuori, erämaa, Getsemanen puutarha, siis luonnon temppeli. Kaikki evankeliumit kiinnittävät paljon huomiota Jeesuksen rukouksiin, eniten kuitenkin Luukas (seitsemän kertaa). Merkille pantavaa on, ettei Jeesuksen sanota oikeastaan kertaakaan rukoilleen yhdessä opetuslastensa kanssa. Hän kylläkin opetti heitä rukoilemaan. Ainoastaan kerran kerrotaan, että Hän pyysi kolmea heistä mukaansa rukoustaisteluun - Getsemanessa. Silloinkaan ei käytetä sanaa rukoilla, vaan valvoa: »Olkaa tässä ja valvokaa minun kanssani.» (Matt. 26:38, Mark. 14:34) Kertomus korostanee sitä, että Jeesus oli täysi ihminen: suuressa tuskassa Hän, niin kuin kuka tahansa meistä, kaipasi lähelleen ystäviä. Yhteinen rukous saattaa puuttua sen vuoksi, että Pyhä Henki ei ollut vielä laskeutunut opetuslapsiin: rukouksen maailmaa ei ollut vielä avattu heille.

Kolmanneksi: me rukoilemme yksin, koska Jumala haluaa kohdata meitä yksityisinä ihmisinä, ei joukkona. »Minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun.» (Jes. 43:1) »Niin Herra tuli ja seisoi ja huusi niinkuin edellisilläkin kerroilla: 'Samuel, Samuel!' Samuel vastasi: 'Puhu, palvelijasi kuulee.'» Yhteiskunta tuntee sosiaaliturvatunnuksen, Jumala tuntee nimen. Jumala lähestyy jokaista ihmistä erikseen, ei joukkona. Neljänneksi: me rukoilemme yksin, koska Jumalan tavoite on, että ihmisen rukous olisi keskustelu, joka on kahdenkeskinen, ei monenkeskinen asia. Yksinäinen rukous on Raamatussa rukouksen perusmuoto, ydinrukous, jota jokaisen Jeesusken seuraajan on harjoitettava.

Yhteinen rukous esiintyy kuitenkin myös Raamatussa (Ap.t. 2:42, 46, 4:24-31, 12:5, 2 Tim. 2:22, 2 Aik. 20:4). Se kuuluu osana yhteiseen jumalanpalvelukseen ja vahvistaa uskovien keskinäistä yhteyttä. Siinä vastapelastuneet oppivat, mitä ja kuinka rukoillaan. Siinä opitaan kantamaan toisten taakkoja (Gal. 6:2). Siinä meihin tulee sääliä ja rakkautta lähimmäisiä kohtaan. Yhteinen rukous estää uskovan eristäytymisen ja erakoitumisen. Siinä tapauksessa, ettei uskova viihdy yksinäisessä rukouksessa, se osittain korvaa tämän puutteen.

Yhteinen rukous on kuitenkin lähinnä tarkoitettu yhteisten ja yksityisten rukousaiheiden kantamiseen Jumalan eteen. Se on anomista ja esirukousta, joskus myös seurakunnan ylistystä. Siitä saattavat kuitenkin puuttua monet niistä rukouksen elementeistä, joita tämän teoksen eri luvuissa esitetään. Ne voidaan parhaiten kokea yksinäisessä rukouksessa.

Yhteinen rukous ei sovellu kovin monille senkään vuoksi, että siinä odotetaan osallistujien rukoilevan ääneen - tai ainakin ihmiset niin kuvittelevat - mikä joillekin on äärimmäisen vaikeata. He jännittävät, eivä ole vapaita ja jäävät ulkopuolisiksi. Rukouskokouksen johtajalta vaaditaankin tahdikkuutta ja hienotunteisuutta. Joka tapauksessa yhteiseen rukoukseen tulija on yksin omine sisimpine ongelmineen, joita hän ei osaa tai voi tuoda esiin toisten kuullen. Hänen on seurattava, mitä toiset rukoilevat. Nuo asiat eivät useinkaan kiinnosta häntä. Vielä pahempaa on, että hänestä tulee helposti arvostelija, varsinkin jos joku toinen puhuu pitkään ja epäraittiisti. Yhteinen rukous pakottaa taas välttämättä ääneenrukoilijan ottamaan huomioon, mitä toiset hänen sanoistaan ajattelevat. Hänkään ei ole vapaa. Pienen ihmisen asiat ja Jumala-suhde saattavat jäädä hoitamatta.

Epäkohdat vähenevät, jos rukoileva joukko on pieni, esim. 4-6 henkeä, ja he tuntevat toisensa. Tällaiset »rukoussolut» ovat viime aikoina suuresti lisääntyneet maassamme. Lause »Jumala ei ole luonut yksinäistä kristittyä» pitää siinä mielessä paikkansa, että jokaisen uskovan tulisi kuulua johonkin paikallisseurakuntaan ja osallistua sen toimintaan. Hänen olisi otettava aktiivisesti vastuuta, rukoiltava seurakunnan toiminnan puolesta ja uhrattava varoistaan menestymisensä mukaan (1 Kor. 16:2, 2 Kor. 9:6, 7). Olemme kaikki samassa veneessä, kirkko ja seurakunta on sellainen kuin me olemme. Minulle annetut leiviskät minun on pantava yhteiseksi hyödyksi. Seurakunta on koti, työpaikka, uhraamisen paikka, mutta ennen kaikkea Jumalan kohtaamisen paikka yhdessä muitten kanssa.

Mainitsemani lause ei saa kuitenkaan merkitä sitä, ettei yksinäisyyteen sisältyisi merkittäviä siunauksia. Saarnamiehet eivät kenties korosta yksinäistä rukousta sen vuoksi, että pelkäävät kuulijoiden jäävän pois kokouksista. Pelko on aiheeton. Jos uskovia todella opetettaisiin rukoilemaan tehokkaasti kotonaan, elpyisi varmasti myös seurakunnan tila ja kokouksissa käyminen lisääntyisi.

Sellainenkin este voidaan yksinäiselle rukoukselle esittää, ettei yksinäiselle muka olisi Raamatussa mitään lupauksia, vaan ainoastaan kahdelle tai kolmelle (Matt. 18:19, 20).

Herra, olet luvannut olla siellä missä kaksi tai kolme on koolla. Mutta minä en ole kaksi enkä kolme, olen vain yksi.
Koskeeko lupauksesi myös minua? (Flora Larsson: Hetkinen Herra) Kysymyksessä on kuitenkin väärinkäsitys. Tosiasiassa juuri yksinäiselle rukoilijalle kuuluvat kaikki Raamatun lukemattomat lupaukset rukouksen kuulemisesta. Viittaan vain Jeesuksen sanaan Matt. 6:6: »ja sinun Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle» (vertaa Hebr. 11:6: Hän palkitsee) ja valtavaan lupaukseen Luuk. 15:31: »Poikani, sinä olet aina minun tykönäni, ja kaikki, mikä on minun omaani, on sinun».

Matt. 18:19, 20 tuskin tarkoittaa korottaa yhteistä rukousta yksinäisen rukouksen yläpuolelle sitä vahvemmaksi niin, että Jumala vastaisi siihen mieluummin kuin yksinäisen rukoukseen. Tällainen tulkinta ei ole sopusoinnussa rukousta koskevan laajan Raamatun aineiston kanssa. Yksinäistä rukoilijaa ei saa masentaa! Kyseisessä kohdassa lienee tarkoituksena vain laskea seurakunnan peruskivi, todeta, että seurakunta on ennen kaikkea yhteistä rukousta varten, rukousyhteisö sen jäsenten vahvistamiseksi ja että myös kahden ja kolmen ja koko seurakunnan rukouksella on lupaus.

Seurakunnan perustus on sen keskellä oleva seurakunnan Pää, Herra Jeesus (Matt. 16:18). Jumala asuu kuitenkin myös siellä, missä on yksinäinen uskova (Jes. 57:15, Joh. 14:23). Uskova on itsessään Jumalan temppeli, Pyhän Hengen temppeli (1 Kor. 3:16, 17, 6:19).

Jumala on Kaikkivaltias eikä ole riippuvainen siitä - tai tehnyt Sanassaan itseään riippuvaiseksi siitä - onko rukoilijoita yksi tai enemmän ja missä muodossa rukous toimitetaan. Jumala »voi tehdä enemmän, monin verroin enemmän kuin kaikki, mitä me anomme tai ymmärrämme.» (Ef. 3:20) Kun Jumala tahtoo antaa meille jotakin, tai tehdä ihmeen, Hän yksinkertaisesti tekee sen, riippumatta meidän rukouksistamme tai uskostamme.

Tässä teoksessa olen tahtonut tuoda erityisesti esiin sen uskoa vahvistavan, kasvattavan, kouluttavan, ruokkivan ja hoitavan merkityksen, jonka Herra on Sanassaan antanut yksinäiselle kammiorukoukselle ja tarkoittanut jokaiselle uskovalle koko elämän ajaksi.

Jeesuksen esimerkki on erityisen puhutteleva. Olisiko Hän jaksanut toteuttaa raskaan Sovittajan tehtävän ilman lakkaamatonta rukousta yksinäisyydessä? Koko elämä oli Hänelle, viattomalle, jatkuvaa piinaa. Se käy ilmi esim. sanoista: »Kuinka kauan minun täytyy olla teidän kanssanne? Kuinka kauan kärsiä teitä?» (Matt. 17:17) Hänen ainoa lohdutuksensa ja kotinsa maan päällä oli »Isän helma» (Joh. 1:18). Alkukielen sana merkitsee 'rinta, syli, sydän, siunauksen paikka, läheinen, intiimi suhde'. Hänen onnensa oli olla Jumalaa lähellä (Ps. 73:28). Siellä Hän keskusteli Isän kanssa, kuunteli, oppi, täyttyi uudelleen ja uudelleen Pyhällä Hengellä ja voimalla. Sieltä Hän lähti päivän tehtäviin levänneenä, valmiina. Sieltä Hän lähti ristillekin.


Jos Jumalan Poika näin tarvitsi yksinäistä rukousta, vaikka Hän oli Jumalan Viisaus ja Voima, emmekö me tarvitse sitä vielä enemmän? Meillekin on Isän syli avoin. Jeesus avasi sen Golgatalla. Jos haluamme kasvaa Jumalan ihmisiksi, meidän on otettava rukouskammio ja Jeesuksen sanat (Matt. 6:6) todesta. Jumala on aina kutsunut valitsemansa ihmiset yksinäisyyteen, ulos joukosta. Jumalan miehet ovat olleet yksinäisiä.


Se on ollut heidän voimansa. Sinunkin on opittava rakastamaan »autiota paikkaa», yksinäisyyttä, ja toteltava, kun Jeesus kutsuu: »Tulkaa te yksinäisyyteen, autioon paikkaan, ja levähtäkää vähän.» (Mark. 6:31) Sinutkin Hän haluaa »ottaa mukaansa» ja »viedä erilleen muista, korkealle vuorelle, yksinäisyyteen» (Mark. 9:2). Hänellä on sinulle paljon opetettavaa ja ilmoitettavaa, jota et ehkä voi ottaa vastaan missään muualla. Siellä yksinäisyydessä Hänen muotonsa muuttuu sinunkin edessäsi, opit tuntemaan Hänet todellisesti. Valitettavasti nykyaikana monet ihmiset, myöskään uskovat, eivät kestä yksinäisyyttä. Ehkä he pelkäävät Jumalan kohtaamista? Puhutteleva esimerkki ovat Helsingin keskustassa stereot korvilla liikkuvat nuoret.

Toisaalta: kuinka moni uskova kuitenkin kaipaa hiljaisuutta ja yksinäisyyttä, mutta ei sinne pääse. Moni perheenäiti joutuu rukoilemaan kiireisesti kylpyhuoneessa lasten huutaessa suljetun oven takana. Yksinäinen voi paremmin antautua rukoukseen! »Oikea leski ja yksinäiseksi jäänyt panee toivonsa Jumalaan ja anoo ja rukoilee alinomaan, yötä päivää.» (1 Tim. 5:5) Mutta »nainut huolehtii maailmallisista, kuinka olisi vaimolleen mieliksi ja hänen harrastuksensa käy kahtaanne ...» (1 Kor. 7:33, 34) Silloin ei voi olla »hyvin Herran vieressä istuva». Näin käännetään alkutekstin mukaan suomalaisen Raamatun sanat »häiriytymättä pysyisitte Herrassa», 1 Kor. 7:35.

Myös 1 Kor. 7:5 ja 7:9 korostavat rukouksen vapautta avioliitossa. Puoliso ei saa olla esteenä kammioon menemiselle! Herra on asetettava ensimmäiseksi! Rukouskammio tulisi päättäväisesti yhdessä sopia avioliiton alusta lähtien rukouspaikaksi (1 Kor. 7:5): Kummallakin puolisolla tulisi olla oma kammionsa. Välillä he tietysti rukoilevat yhdessäkin. Yhteisellä rukouksella on aina se vaara, että siinä tulee riippuvaiseksi toisen ihmisen rukousavusta. Helposti alkaa verrata itseään toiseen, tarvita voimakkaamman rukousta ja vähätellä itseään.



Näin menetetään ne siunaukset, joita Jumala haluaisi antaa yksinäisessä rukouksessa, eikä kasveta »pylvääksi Jumalan temppeliin» (Ilm. 3:12). Pylvään tulee kannattaa temppeliä eikä levätä kenenkään varassa! Tee siis rukoussopimus ennen kaikkea Herran kanssa! Kun Jumala ensi kertaa ilmoitti tahtovansa kohdata ihmisen Ilmestysmajassa ('kohtaamisen paikassa') Hän käytti verbiä, joka merkitsee »kohdata toisensa sopimuksen mukaan» (2 Moos. 25:22).

Rukouskammio on yksinäiselle suurenmoinen terapeuttinen hoitopaikka. Siinä yksinäisyys tulee hänelle siunaukseksi ja hän saattaa löytää yksinäiseksi jäämisensä tarkoituksen - alinomaisen rukouspalvelun (1 Tim. 5:5). »Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä», myöntää Raamattukin. Jeesus, joka oli kaikessa kiusattu samalla tavalla kuin mekin ja tuntee yksinäisyyden kirot paremmin kuin kukaan muu, voi muuttaa yksinäisyyden kukoistavaksi puutarhaksi rukouksen avulla.

Yksinäinen, joka on löytänyt rukousalttarin - ja loppujen lopuksi jokainen ihminen on sisimpine ajatuksineen yksinäinen - ei ole koskaan yksin. »Enhän minä ole koskaan yksin», sanovat monet säteilevät yksineläjät, »Jeesushan on aina kanssani». Se ei ole mikään turha lohduttelu tai fraasi. Lakkaamaton rukouselämä tuo mukanaan Jumalan alituisen läsnäolon muuallakin kuin rukouskammiossa. »Minä näen alati edessäni Herran», sanoo Daavid, joka rakasti yksinäistä rukousta (Ap.t. 2:25).
On yksi, jolla on aina aikaa kuunnella minua! Hän haluaa seurustella kanssani! Hänelle minä merkitsen paljon! Hän rakastaa minua sellaisena kuin olen ilman, että minun täytyy yrittää olla jotakin. Hän on antanut itsensä minun tähteni kuolemaan.

Tämän Jeesuksen kanssa minun on opittava yksinäisyydessä tulemaan toimeen, ensin tekemään sovinto ja sitten »elämään rauhassa Hänen kanssaan». »Niin saavutat onnen», lupaa Jumalan Sana (Job 22:21). Suomalaiseen Raamattuun on alkukielen sanat käännetty »elää rauhassa». Sanoilla on muitakin mielenkiintoisia käännösmahdollisuuksia: 'ystävysty', 'tutustu', 'ole samaa mieltä', 'ole sopusoinnussa Hänen tahtonsa kanssa'. Näin on ystävyydessä ja avioliitossakin. Keskinäinen rauha, yhteys ja sopusointu on tärkeätä säilyttää, että suhde pysyisi onnellisena.

Kuinka kuvittelen viihtyväni taivaassa, joka on iankaikkista Jumalan läsnäoloa ja lakkaamatonta rukousta (Ilm. 4:8-11, 15:2-4), ellen viihdy päivittäin edes yhtä tuntia Hänen kanssaan yksinäisessä rukouksessa? Tällainenko on minun suhteeni Vapahtajaani? Voiko sitä kutsua rakkaussuhteeksi? Kun kihloissa olevat nuoret tapaavat ei riitä tunti eikä kaksi!

Tuo yksinäinen rukouspaikka voi - ja sen tulisi - muodostua uskovalle syvimmän onnen paikaksi (Ps. 73:28), josta hän sanoo: »Yksi päivä sinun esikartanoissasi on parempi kuin tuhat muualla; mieluummin minä olen vartijana Jumalani huoneen kynnyksellä, kuin asun jumalattomien majoissa.» (Ps. 84:11) Yksi päivä rukouksissa parempi kuin kolme vuotta muualla! Jospa voisimmekin näin sydämestämme sanoa, niin Jumala saisi valloittaa meidät ja me maailman!

Älä pelkää persoonallisuutesi tai hyvien harrastustesi menettämistä tai »omituiseksi» leimaamista - myös kristittyjen ystäviesi taholta. »Elää rauhassa» voisi tarkoittaa myös »eheäksi tulemista, eheytymistä» (Jaak. 1:4). Me emme ole muuta kuin rikkirevittyjä reppanoita, jotka tarvitsemme jatkuvasti Jumalan tehohoitoa kaikkeinpyhimmässä. Leimatkoon sielunvihollinen tai ihmiset sen miksi tahansa, tässä minä parannun ja tästä minut nostetaan kirkkauteen! Tässä olen lähellä Herraa, ja tässä on autuus, taivas maan päällä! Onnellinen se, joka on löytänyt rukouskammion ja asuu siellä, eikä vain silloin tällöin siellä vieraile!

»Autuaat ne, jotka sinun huoneessasi asuvat. He kiittävät sinua alati.» (Ps. 84:5)

Miksi et käyttäisi tätä suurenmoista etuoikeutta, joka on omassa kodissasi? Siellä saat ilmaisen ja maailman pätevimmän sielunhoidon, lääkärinhoidon, neuvonnan missä asiassa tahansa, asianajajan ja auttajan kaikissa tarpeissasi! Ennen kaikkea saat uskollisen Ystävän, joka odottaa, että avoimesti kerrot Hänelle kaiken, mikä sinua painaa ja heität kaikki huolesi Hänen päällensä (Fil. 4:6, 1 Piet. 5:7, Hebr. 12:1). Hän jopa kysyy: »Voisinko minä tehdä jotakin sinun hyväksesi?» (2 Kun. 4:13) tai kehottaa: »Ano, mitä tahdot, että minä sinulle antaisin.» (1 Kun. 3:5) Tai sitten Hän sanoo: »Pyydä minua tekemään hyväksesi jotakin» (2 Kun. 2:9) tai »Mitä tahdot, että minä sinulle tekisin?» (Mark. 10:51).

Tällainen on se Rakkaus, jonka kohtaat rukouksessa ja jonka ainoa halu on antaa. Lue Luuk. 11:9-13!

Hän haluaa jakaa kaiken omansa meidän kanssamme (Luuk. 15:31) ja lahjoittaa meille »kaikkea muutakin» Hänen kanssansa (Room. 8:32). Näin Hän »maksaa» meille - vaikka ei ole meille mitään velkaa, vaan me Hänelle - »palkitsee» meitä (Matt 6:6, Hebr. 11:6). Omista tämä kaikki uskossa Jeesukseen Kristukseen; se on sinun! Se on sinun iankaikkinen perintöosasi. Jokainen rukoushetki on tuon perinnön omistamista. »Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin myös kaikki tämä teille annetaan.» (Matt. 6:33) Mitä enemmän me opimme uskossa omistamaan Jumalan rakkautta Kristuksessa, sitä vähemmän me anomme itsellemme. Sitä annetaan! Mene ottamaan! Avainjae on Ilm. 3:20.
jarrut
jarrut

Viestien lukumäärä : 2641
Join date : 24.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Paavo Hiltunen : Rukous on Rakkautta Empty Vs: Paavo Hiltunen : Rukous on Rakkautta

Viesti kirjoittaja jarrut To Heinä 06, 2017 3:33 am


6.

Rukous ei ole yksinpuhelua

Lähtekäämme Raamatun ilmoituksen perusteella lähemmin tutkimaan, mitä rukous on. On aina muistettava, että rukous on lopulta salaisuus, josta voimme tietää vain sen verran, kuin Raamattu on ilmoittanut. Aihetta on lähestyttävä arkana ja varoen, kunnioittaen, sillä rukous on Jumalalle hyvin tärkeä ja kallis asia. Hän iloitsee rukouksista, ne ovat Hänelle suloinen tuoksu (vertaa 2 Moos. 30:35-38). Meidän on pidettävä rukous pyhänä, keskityttävä siihen kaikella kunnioituksella ja arkuudella (Jes. 66:2) sekä vältettävä Raamatusta poikkeavia käsityksiä.

Yleisesti ajatellaan, että rukous on omien asioiden anomista Jumalalta (pyyntörukous) tai toisten ihmisten puolesta rukoilemista (esirukous). Tällöin ajaudutaan helposti yksipuoliseen rukoustapaan: puhun kaiken aikaa Jumalalle itseni, perheeni, sukulaisteni, työtovereitteni ja ystävieni puolesta. Minulla voi jopa olla rukouslista, jonka esitän Jumalalle päivittäin, kenties jopa vuodesta toiseen. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa, jos sen takana todella on Hengen pakotus, tuska sieluista, kuten uskovilla vanhemmilla useimmiten lienee lapsistaan ja lapsilla vanhemmistaan. Esirukoukseen Raamattu kehottaa kaikkien ihmisten puolesta. Se on hyvää ja otollista Jumalalle, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden (1 Tim. 2:1, 3, 4).

Tällainen rukous, niin tarpeellista kuin se onkin lähimmäisillemme ja otollista Jumalalle, saattaa kuitenkin muodostua ajan mittaan raskaaksi kuormaksi. Esirukoilija puolustelee: »Tämä on minun ristini, joka minun on kannettava.» Epäilen kuitenkin, että tässä helposti ajaudutaan omaehtoiseen puurtamiseen, ohi Pyhän Hengen vaikutuksen. Kaikkea sellaista sielullisuutta meidän tulisi tarkoin välttää muistaen muun muassa seuraavia Raamatun kohtia.

»Ei sotaväellä eikä voimalla, vaan minun Hengelläni, sanoo Herra Sebaot.» (Sak. 4:6).

»Henki on se, joka eläväksi tekee; ei liha mitään hyödytä.» (Joh. 6:63)

»Jumala on se, joka teissä vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi.» (Fil. 2:13)

»Sillä oikeita ympärileikattuja olemme me, jotka Jumalan Hengessä palvelemme Jumalaa ja kerskaamme Kristuksessa Jeesuksessa, emmekä luota lihaan.» (Fil. 3:3)

Rukouksen Hengen täytyy saada synnyttää ja johtaa kaikki rukoukseni. Minun olisi taisteltava rukouksessa »hänen vaikutuksensa mukaan, joka minussa voimallisesti vaikuttaa» (Kol. 1:29) eikä omien mieltymysteni mukaan. Jos rukous muodostuu yksinpuheluksi, puheitten pitämiseksi Jumalalle, aina samojen aiheitten toistamiseksi, se tuskin on Hengen tarkoittama. Sillä Jumalan antama rukous on aina siunaava, rikassisältöinen ja monimuotoinen. Se ei ole saman levyn jatkuvaa pyörittämistä eikä raskasta puurtamista. Yleisenä sääntönä voidaan pitää 2 Kor. 3:17:n sanaa: »Sillä Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siinä on vapaus.»

Rukous ei saisi tulla sielulliseksi pakoksi. Silloin se ei enää ole raitista. Tällä en tarkoita Hengen tuskaa (Room. 9:1-3), jota meidän on toteltava. Sinun ei esimerkiksi kuitenkaan ole pakko vuodesta toiseen seurata samaa rukouslistaa! Usko jo, että Jumala on jo aikoja sitten kuullut rukouksesi! »Jättäkää minun haltuuni minun lapseni, minun kätteni teot.» (Jes. 45:11)

Jumala rakastaa sinua ja haluaa hoitaa myös sinun omaa sieluasi. Älä siis kulje ohitse! Sinä itse tarvitset hoitoa! Sitten voit paremmin pitää huolta esirukoilijan tehtävästäsikin. Jumalalla on myös muita rukouksen muotoja. Et kai vain ole niitä laiminlyönyt? Ennen kaikkea: et kai ole laiminlyönyt itse Jumalaa? Rukous on Jumalaa varten, ei puheiden pitämiseksi vaan itse Jumalan kohtaamiseksi. Mainitsinhan edellä, että Ilmestysmaja oli hepreaksi »tapaamisen, kohtaamisen paikka» ja että Jumalan ensimmäinen rukousta tarkoittava sana Ilmestysmajan jumalanpalvelusta varten tarkoitti »kohdata toisensa sopimuksesta» (2 Moos. 25:22). Samaa asiaa toistaa ihastuttava pieni rukousta tarkoittava sana, jonka löydämme mm. seuraavista jakeista: Jer. 23:18 ja 22. Suomeksi se on käännetty »neuvottelu», mutta alkukielen sana 'sod' merkitsee oikeastaan »salainen, luottamuksellinen keskustelu».

Jeremian kautta Herra kysyy: »Mutta kuka on seisonut Herran neuvottelussa ja nähnyt ja kuullut hänen sanansa? Kuka on tarkannut ja kuullut hänen sanansa?»

Kuka? Kuka? Eikö kukaan tule? Tässä sanassa on Jumalan murhetta kovakorvaisuutemme takia.

Edelleen: »Jos he olisivat seisoneet minun neuvottelussani, niin he julistaisivat minun sanani kansalleni ja kääntäisivät heidät pois heidän pahalta tieltään ja pahoista teoistansa.» Sama sana esiintyy myös psalmissa 55 jakeessa 15. Siinä kerrotaan, miten Daavid kulki ystävänsä ja uskottunsa kanssa: »me elimme suloisessa sovussa, yhdessä vaelsimme Jumalan huoneeseen ...» Tämä voi tarkoittaa myös Jeesusta ja opetuslasta. »Suloinen sopu» on hepreaksi 'matak sod' eli »makea neuvottelu tai keskustelu». »Meillä oli suloisia keskusteluja keskenämme», kääntää eräs englantilainen Raamattu. »Jonka kanssa minulla oli hyvä olla yhdessä», kääntää Jussi Aro. »Millaisia keskusteluja meillä olikaan!», huudahtaa kolmas kääntäjä.

Psalmissa 25:14 esiintyy käännöksenä »neuvo». »Herran neuvo on tunnettu niille, jotka häntä pelkäävät.» Vanha käännös käytti sanaa »salaisuus». Norjalainen Raamattu kääntää siunaavasti: »Herra seurustelee luottamuksellisesti niiden kanssa ...» Englantilaiset puhuvat »ystävyydestä» tai »suloisesta, tyydyttävästä toveruudesta». Edelleen sama sana esiintyy Sananlaskuissa. »Hankkeet sortuvat, missä neuvonpito puuttuu», varoittaa Ps. 15:22, ja 20:18 lisää: »Neuvotellen suunnitelmat vahvistuvat ...»

Tällaiseen sydämelliseen keskusteluun, neuvonpitoon, Jumala kutsuu meitä kanssansa. Sen suloisuus kävi jo edellä ilmi. Se ilmenee myös Job 29:4:sta, jossa on käytetty sanaa 'ystävyys'. »Jumalan ystävyys oli majani yllä», sanoo Job. Hän lisää: »Askeleeni kylpivät kermassa ja kallio minun vierelläni vuoti öljyvirtoja!» Sellaiselta tuntui Jobista Jumalan ystävyys. Sitä hän ei unohtanut nauttia, vaikka hänelläkin oli rukouslistansa: omat poikansa ja tyttärensä, kymmenen yhteensä (1:5).

Jumalan ihmeellistä ystävyyttä on, että Hän suostuu Jeesuksen tähden keskusteluihin ihmisen kanssa. Osaammeko antaa näille keskusteluille sen arvon, minkä Jumala niille antaa? Tuskinpa, sillä Israelin kansallekin Hän joutui sanomaan: »Kenelle minä puhuisin, ketä varoittaisin, että he kuulisivat? Katso, heidän korvansa ovat ympärileikkaamattomat, eivät he voi kuunnella. Katso, Herran sana on tullut heille pilkaksi, ei se heille kelpaa.» (Jer. 6:10)

Suurin este lienee siinä, että olemme menettäneet kyvyn hiljentyä. »Hiljenny Herran edessä ja odota häntä.» (Ps. 37:7) Olemme käsittäneet rukouksen sellaiseksi, että minä puhun Jumalalle ja esitän Hänelle tarpeeni ja sitten menen pois. Emme ole ymmärtäneet, että Raamattu esittää rukouksen kaksipuolisena yhteydenpitona.

Jo 2 Moos. 25:22 käyttää Jumalan puheesta sanaa, joka merkitsee »vaihtaa ajatuksia, puhella, keskustella». On ihmeitten ihme, että maailmankaikkeuden Luoja ja Ylläpitäjä astuu alas vaihtaakseen ajatuksia meidän, hiekanjyvästen kanssa! Eikö tämä tuo rukoukseen ihmeellisen yliluonnollisen loisteen? Eikö tunnukin häpeälliseltä jäädä pois Majesteetin vastaanotolta joidenkin pienten maallisten asioitten takia, kun Hän haluaisi keskustella kanssani? Eikö yksinpuhelu Majesteetin edessä ala tätä ajateltaessa tuntua sopimattomalta?

»Tulo kuulemaan on parempi kuin tyhmäin teurasuhrin-anto ... Älä ole kerkeä suultasi, älköönkä sydämesi kiirehtikö lausumaan sanaa Jumalan edessä, sillä Jumala on taivaassa ja sinä olet maan päällä; sentähden olkoot sanasi harvat.» (Saarn. 5:1) Jeesus myös varoittaa monisanaisuudesta ja tyhjän hokemisesta (Matt. 6:7, 8.

Ortodokseilla on paljon sanottavaa rukouksen hiljaisuudesta. Me voisimme kuunnella heitäkin. Metropoliitta Anthony sanoo pienessä, hienossa kirjassaan Elävä rukous: »Meillä on hyvin vähän kokemusta siitä, mitä ruumiin ja sielun syvä hiljaisuus merkitsee, kun täydellinen seesteisyys täyttää sielun, kun täydellinen rauha täyttää ruumiin, kun ei ole minkäänlaista levottomuutta tai mielenliikutusta ja kun seisomme palvoen Jumalan edessä täysin avonaisina ... Sisäinen hiljaisuus on kaiken ajatuksen tai tunteen sisäisen kiihotuksen puuttumista, mutta se on täydellistä valppautta, avoimuutta Jumalalle.»

Anthony kutsuu hiljaisuutta mietiskeleväksi hiljaisuudeksi (kontemplaatio) ja sanoo vielä: »Niin kauan kuin sielu ei ole hiljaa, siinä ei voi olla mitään näkyä. Mutta kun hiljaisuus on tuonut meidät Jumalan läsnäoloon, silloin toisenlainen hiljaisuus, paljon ehdottomampi, astuu sijaan: sellaisen sielun hiljaisuus, joka ei ole vain hiljaa ja keskittynyt, vaan joka pyhässä pelossa palvoo Jumalaa hänen läsnäolonsa tunnossa.»

Tätä hiljaisuutta meidän tulisi pyytää ja sitä harjoitella, sillä monet meistä suorastaan väsyttävät itsensä ja Jumalankin sanoillansa ja alituisilla pyynnöillänsä muistamatta, että Hänkin haluaisi puhua meille. Jumala puhuu hiljaisuudessa, »hiljaisessa tuulen hyminässä», niin hiljaisessa, että vain harjaantunut korva pystyy sen erottamaan. Meidän tragediamme on, että emme ole oppineet kuuntelemaan oikealla tavalla. Meidän tulisi oppia, ettei Jumalan lähestyminen ole sitä, että saisimme käydä läpi sarjan tunteita tai että saisimme jonkin mystisen kokemuksen. Rukous voi olla joskus niitäkin, mutta normaalitapauksessa rukous on sitä, että saadaan olla Jumalan läheisyydessä.

Metropoliitta Anthony kertoo naisesta, joka tuli hänen luoksensa kertoen käyttäneensä Jeesuksen rukousta jo 14 vuotta. Hän kuitenkin valitti sitä, ettei hänellä ollut koskaan ollut mitään tunnetta Jumalan läsnäolosta. Anthony selitti vaimolle, ettei hänen aina tulisi puhua rukouksessa Jumalalle, vaan olla hiljaa ja odottaa Jumalaa, aluksi viikon ajan. Kun vaimon onnistui sulkea suunsa näin pitkäksi ajaksi, hän tuli tietoiseksi Jumalan läsnäolosta häntä ympäröivässä hiljaisuudessa, ja hän tuli iloiten kertomaan siitä metropoliitalle.

Näin meidänkin olisi tehtävä. Meidän ei tulisi mennä rukoukseen vain saadaksemme jonkin itse valitsemamme kokemuksen, vaan ennen kaikkea kohdataksemme itse Jumalan ja kuunnellaksemme Häntä. »Lähestykää Jumalaa, niin hän lähestyy teitä.» (Jaak. 4:8

Vain näin voi käynnistyä keskustelu Jumalan kanssa. Miten suurenmoista olisikaan, jos mekin voisimme Daavidin tavoin huudahtaa: »Mitä suloisia keskusteluja meillä olikaan keskenämme!» Uskon, että se voisi olla mahdollista jokaiselle Jumalan lapselle. Edellytyksenä kuitenkin on, että Jumalan Pojan veri saa meidät täysin puhdistaa ja Jumalan Henki meidät täysin täyttää. Minun henkeni, sieluni ja ruumiini tulee olla vapaasti Jumalan käytettävissä. Minun tulee avoimena ja täysin antautuneena etsiä vain Jumalan kasvoja, ei mitään muuta. Minulla ei saa olla minkäänlaisia omia vaatimuksia ja pyrkimyksiä, vaan minun tulee antaa Jumalan kohdata minut sillä tavalla, kuin Hän haluaa, eikä sillä tavalla, kuin minä haluan.

1. Samuelin kirjan 3. luku on tässä suhteessa puhutteleva. Nuoresta Samuelista tuli Jumalan sanansaattaja, kun hän oppi menemään salaiseen, luottamukselliseen keskusteluun Jumalan kanssa. Vihdoin Samuel vastasi Jumalalle, kun Jumala oli häntä ensin monta kertaa kutsunut: »Tässä olen, sinä kutsuit minua» ja sitten: »Puhu Herra; palvelijasi kuulee.» Tämä ei ole kenellekään helppoa. Se edellyttää pitkäaikaista harjoittelua ja kuolemista maailmalle ja omalle itselleen, mutta se maksaa vaivan. Tällaisia ihmisiä tarvitaan kipeästi. Luopuneen maailman ja nukkuvan seurakunnan keskellä Jer. 23:18:n sanoma on tärkeämpi kuin koskaan ennen. Meidän tulisi rukoilla, että Jumalan neuvotteluun menisi nyt paljon miehiä ja naisia.

Keskusteluun on tultava silloin, kun Majesteetti kutsuu ja jätettävä kaikki muut tehtävät. Keskustelussa on viivyttävä niin kauan kuin Majesteetti haluaa. Silloin Jumala saattaa ehkä antaa minun kuulla äänensä. Jumalan silmissä on kallis salassa oleva sydämen ihminen, hiljaisen ja rauhaisan hengen katoamattomuudessa (1 Piet. 3:4). Sydämen, joka kuuntelee Jumalaa. »Ainoastaan sydämellään näkee hyvin" (Antoine de Saint-Exupery).

Koko Raamatussa esiintyy vain yhden kerran sana »seurustella» Jumalan ja ihmisen suhteesta puhuttaessa. Mooseksen kanssa Herra »seurusteli kasvoista kasvoihin» (5 Moos. 34:10). Jumala puhutteli Moosesta »kasvoista kasvoihin niinkuin mies puhuttelee toista.» (Engl. käännös: »niinkuin mies puhuu ystävälleen».) (2 Moos. 33:11) Jumala puhui hänen kanssaan »suusta suuhun», avoimesti eikä peitetyin sanoin, ja Mooses sai katsella Herran muotoa (4 Moos. 12:8. Heprean sana (suom. puhutella) merkitsee kahden persoonan kommunikoimista, ei vain sanojen, vaan myös tunteen, ymmärryksen ja tahdon tasolla.

Eikö Uuden liiton tarkoituksena juuri ole palauttaa Jumalan ja ihmisen suhde sellaiseksi sydämelliseksi seurustelusuhteeksi, jollaiseksi Raamattu kuvaa sen paratiisissa? Miten ihastuttavan kuvan Sananlaskut siitä piirtävätkään!

»Silloin minä (Kristus) hänen sivullansa hoidokkina olin, ihastuksissani olin päivästä päivään ja leikitsin hänen edessänsä kaikin ajoin; leikitsin hänen maanpiirinsä päällä, ja ihastukseni (shaashuim = minun iloni) olivat ihmislapset» (Sananl. 8:30, 31). Alkukielen sana, joka on käännetty sanalla 'hoidokki' merkitsee oikeastaan 'työnjohtajaa'

Jeesuksen Kristuksen lunastustyö on saattanut tuon suhteen vieläkin pidemmälle, hengelliselle tasolle. Antakaamme Pyhän Hengen vapaasti toteuttaa tämä yhteys meissä, että Jumala saisi meistä iloita ja seurustella kanssamme kasvoista kasvoihin.

»Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis - tuon kalliin hinnan tähden - Jumala ruumiissanne.» (1 Kor. 6:20) Rukous on tarkoitettu olemaan kahden toisiaan rakastavan persoonan välistä yhteydenpitoa. Rukous on rakkaussuhde! Rukoushetki on rakastetun tapaamista!

Rukousta ei voi ymmärtää, ellei ajattele sitä sekä Jumalan että ihmisen kannalta. Rukous on myös Jumalalle tärkeä. Hän on luonut ihmisen itseään varten. Ihmisen itsekkyys ja hyödyn tavoittelu ruokouksessakin estää häntä näkemästä rukouksen kaksipuolista luonnetta, rakkautta, ja tekee rukouksesta pelkän yksinpuhelun - kuivan erämaan. Rukous ei voi muodostua hedelmälliseksi, ellei »Jumalalle anneta sitä mikä Jumalan on» (Matt. 22:21). Tule rukoillessasi kohtaamaan Jumala, äläkä omia rukouksiasi ja asioitasi. Silloin rukouksesta tulee molemmille »suloinen, tyydyttävä ystävyys», kuten eräässä englanninkielisessä Raamatussa (amerikkalainen Amplified Bible) on käännetty Psalmin 25 jakeen 14 alkuosa.

»Herra, opeta meitä rukoilemaan!»

jarrut
jarrut

Viestien lukumäärä : 2641
Join date : 24.10.2013

Takaisin alkuun Siirry alas

Paavo Hiltunen : Rukous on Rakkautta Empty Vs: Paavo Hiltunen : Rukous on Rakkautta

Viesti kirjoittaja Hellevi Ma Heinä 06, 2020 6:37 am

»Herra, opeta meitä rukoilemaan!»
Hellevi
Hellevi

Viestien lukumäärä : 1061
Join date : 13.11.2017

Takaisin alkuun Siirry alas

Paavo Hiltunen : Rukous on Rakkautta Empty Vs: Paavo Hiltunen : Rukous on Rakkautta

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa