KristitynFoorumi /Nettikirja: Paavo Lievonen / ARMO ON KOTI

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 10:12 am

Armo on koti
Paavo Lievonen
Juurikasvu
KUSTANNUS

Lukijalle

Meille on uskottu suuri ”julkinen salaisuus”. Jos se
todella ymmärrettäisiin, sitä julistaisi koko media
ympäri vuorokauden ja se mullistaisi
maailmamme täysin toisenlaiseksi. Kaikkialla
vastaanotettuna se merkitsisi kokonaan uutta aikakautta
ihmiskunnalle. Mutta ihminen on mielestään niin viisas,
ettei voi uskoa niin yksinkertaisen sanoman olevan
totta. Lähetysasema on kyllä kunnossa, vain
vastaanottimissa on vikaa.

Koska sanoma on äärimmäisen arvokas, sen
rinnalle on kylväytynyt epäaito vihamiehen luste, joka
esittäytyy mieluusti aitona. Silti se on ilman
tekijänoikeutta tuotettu kopio, piraatti.

Ihmissydän ei milloinkaan voi olla tyhjä. Se
halajaa aina tyydyttymistä, jonka tarpeen ainoastaan
Jumala voi täyttää. ”Kiitä Herraa, minun sieluni,
äläkä unhota, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt, hän,
joka antaa kaikki sinun syntisi anteeksi ja parantaa
kaikki sinun sairautesi, joka lunastaa sinun henkesi
tuonelasta ja kruunaa sinut armolla ja laupeudella,
joka sinun halajamisesi tyydyttää hyvyydellään,
niin että sinun nuoruutesi uudistuu kuin kotkan” (Ps.
103:2-5).

Massiivinen viihde- ja elämysteollisuus pyrkii
täyttämään tätä sydänten tyhjyyttä. Se pitää onnen
maljaa janoisen huulilla, mutta ei anna siihen janoon
tyydytystä kuin pienen ohikiitävän hetken verran.
Myös matkailubisnes tuntee tämän ihmisen
sisimmässä olevan, usein tiedostamattoman kaipauksen
ja koettaa osaltaan vastata siihen.

Tyydyttämätön sydän on ehdoton edellytys
kaikelle viihdyttämisen ja elämysten tarjonnalle.
Luonnollinen ihminen ei voi kuitenkaan uskoa, että niin
suuri ja merkittävä asia olisi totta, että levoton
ihmissydän voisi täysin tyydyttyä siitä sanasta, joka
on lähtenyt Jumalan suusta.

Minulla on ollut tilaisuus yli 60 vuoden aikana
tutustua moniin ihmisiin, jotka ovat edustaneet
erilaisia kristillisiä yhteisöjä sekä niissä vallitsevia
oppeja ja ajatusmalleja. Olen kohdannut heitä
työssäni, vapaa-aikana, niiden kirjojen kautta, joita he ovat
omana aikanaan tuottaneet sekä tämän ajan
valtamediassa, internetissä – siellä eri kristillisillä
keskustelufoorumeilla useiden vuosien ajan.

Eräs merkittävimmistä havainnoistani on ollut
se, ettei yhdelläkään kristillisellä yhteisöllä tai
pyhittyneimmälläkään kristityllä ole ollut eikä ole
koko totuutta – on vain totuuden sirpaleita, toisella
enemmän, toisella vähemmän. Sama koskee myös
itseäni ja tätä pikku kirjaa ja siksi lukijaa
kehoitetaan itse berealaisten tavoin arvioimaan lukemansa
(Ap. t. 17:11).

Siitä huolimatta rakkaus totuuteen
on yksi motiivini näitä tekstejä kootessani. Samoin
halu tarjota apua niille monille, jotka omassa
elämässään ovat kokeneet kristillisyyden ahdistavana
ja tunteneet siinä täysin epäonnistuneensa. Heitä
haluaisin erityisesti rohkaista sillä tiedolla, että
epäonnistuminen ja jopa hengellinen vararikko on eräs
Jumalan tärkeimmistä työkaluista, kun hän
muokkaa meitä tätä elämää ja iankaikkisuutta varten.
Jotkut tässä kirjassa käsitellyt asiat saattavat olla
täysin vieraita ja outoja sellaiselle lukijalle, joka ei
ole niistä mitään kuullut siinä ympäristössä, jossa
hän elämäänsä on elänyt. Juuri heille tästä kirjasta
saattaa olla paljonkin hyötyä.

Toivon että kirjanen voi olla avuksi niillekin,
jotka vielä ovat tämän kalliin uskon elämän
ulkopuolella. Vihjeeksi niille, jotka eivät lue kirjaa
kokonaan, niin ainakin viimeinen luku yhteenvetona
antaa tiivistetyn käsityksen sisällöstä.
Kirjassa käytetyt Raamatun jakeet ovat pääosin
lainauksia vanhemmasta (33/38) käännöksestä.
Jyväskylässä kesän kynnyksellä armon vuonna 2010
Paavo Lievonen

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 10:23 am

Raamattu

Raamattu on monessakin mielessä ainutlaatuinen
ja ihmeellinen kirja, joka poikkeaa kaikista muista
kirjoista. Sitä on vihattu ja rakastettu enemmän kuin
mitään muuta kirjaa maailmassa. Joissakin maissa
Raamattu on ollut kielletty kirja vuosikymmenien
ajan ja jo pelkkä Raamatun omistaminen on ollut
rikos, josta on rangaistu ankarasti. Valtaapitävien
mielestä se on ollut vaarallinen kirja kansalle ja
vallitsevalle yhteiskuntajärjestykselle.

Kun vielä ajatellaan, että Raamattua on
pidetty vain muinaisten paimentolaisheimojen
keskellä syntyneenä satukirjana, niin vihamielisyys
kirjaa kohtaan käy erittäin vaikeaksi ymmärtää.
Päinvastoin satukirjan luulisi olevan niin harmittoman
vaaraton, ettei sitä olisi syytä ottaa vakavasti edes
kielteisessä mielessä.

Niin sanotuissa kristityissä maissa on
tapahtunut täysin toisenlainen kehitys. Raamattuvihan ja -
rakkauden tilalle on tullut välinpitämättömyys. On
etäännytty Raamatun sisällöstä siinä määrin, että sen
sanoma on jäänyt elämään ainoastaan sanontoihin
ja puheenparsiin, joita viljellään mm. poliittisissa
keskusteluissa. Yhtenä esimerkkinä voisi mainita
sanonnan ”olla temppelin harjalla”. Se tarkoittaa
tilannetta, jossa on jouduttu vaikean ratkaisun eteen
ja siinä on tehtävä valinta kahden vaihtoehdon välillä.

Myös monet itseään kristittyinä pitävät
suhtautuvat Raamatun sisältöön välinpitämättömästi,
mutta silti kunnioittavat yhä Raamattua
kulttiesineenä, joka löytyy melkein jokaisesta
kodista – usein avaamattomana.
Tästä johtuen lähes uudenveroisia
Raamattuja löytyy kierrätyskeskuksista
ja kirpputoreilta miltei ilmaiseksi.

Toista sataa vuotta sitten Raamattua pidettiin
yhtenä kodin arvokkaimmista esineistä, johon
suhtauduttiin suurella arvostuksella ja
kunnioituksella. Nekin, jotka olivat sen sisällöstä tietämättömiä,
kunnioittivat kirjaa, eivätkä hyväksyneet sen
pilkkaamista tai häpäisemistä.

Miljoonat ihmiset eri puolilla maailmaa ovat löytäneet
Raamatusta sanoman, joka on tuonut kestävän
pohjan heidän elämälleen, he ovat saaneet vastaukset
perimmäisiin kysymyksiin ja näin myös tarkoituksen
elämälleen. Heille Raamattu on ollut ja
on edelleen Jumalan sanaa, vaikka se onkin ihmisten
kirjoittamana meille saatettu. He ovat uskoneet,
että Jumala on valinnut ihmisiä välikappaleikseen,
jotka Pyhän Hengen ohjauksessa ovat merkinneet
muistiin sen, minkä saivat Jumalalta.

Monille tämän päivän kristityille Raamattu on
erityisesti sanomansa puolesta kallein aarre, josta
he saavat päivittäin tärkeimmäksi kokemansa
hengellisen ravinnon. Useat eri käännökset antavat
asiasisältöön erilaisia näkökulmia ja siten rikastuttavat
Raamatun antia. On myös todettava sekin, että
käännösvirheet joskus hämärtävät alkuperäisen ajatuksen
Siksi onkin erinomaista, että on olemassa korkeatasoista
raamattututkimusta, jolla pyritään jatkuvasti
tarkentamaan tekstin alkuperäistä sanomaa
ja ajatusta.

Kun ihmiselle syntyy mielenkiinto Raamattua
kohtaan, niin hän voi kokea sen sisällön monin eri
tavoin. Tämä riippuu yleensä lukijan omista lähtökohdista,
mutta myös siitä, mistä kohdin lukemisensa
aloittaa. Jos aloittaa normaaliin tapaan kirjan alusta, '
niin lukeminen voi käydä hyvin työlääksi ja
mielenkiinnottomaksi sukuluetteloiden ja sotaisien
kuvausten johdosta.

Raamattu ei kuitenkaan ole yksi kirja, vaan se
on kokonainen 66 kirjan ja kirjoituksen kirjasto.
Siksi aloittelijalle suositellaankin aluksi esimerkiksi
Johanneksen evankeliumia, joka on helpommin ”sulavaa”.
Kiinnostus Raamattua kohtaan ei yleensä
muodostu pysyväksi, ellei lukija pääse sisälle Raamatun
ydinsanomaan, mikä tavallisesti merkitsee
joko varhaisessa lapsuudessa saatua kosketuspintaa
hengelliseen elämään ja hengellisiin kysymyksiin
tai ns. uskoontulokokemusta, jolloin Sana alkaa ”elämään”
ja puhumaan juuri lukijan ymmärryksen tasolla.[center]

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 10:37 am

Kaksi tietä

Kun Raamattuun ja erityisesti Uuteen testamenttiin
alkaa päästä sisälle, ei mene kovinkaan kauan en-
nen kuin lukija tekee havainnon, että kirja puhuu
juuri hänelle. Ennemmin tai myöhemmin se alkaa
näyttämään elämästä asioita, miten ne ovat ja
toisaalta, kuinka niiden tulisi olla.

Tarkkaavainen lukija tekee myös toisen
merkittävän havainnon, joka johtaa helposti siihen,
että hän hylkää koko Raamatun. Samojen asioiden
kuvaukset eri kohdissa poikkeavat jonkin verran toisistaan.
Näennäiset ristiriidat voivat toisaalta myös
vahvistaa Raamatun luotettavuutta, todistavathan ne
ainakin sen, että kukaan ei ole rohjennut ryhtyä
muuttamaan esimerkiksi evankeliumien erilaisuuksia
yhdenmukaisiksi. Alkuperäisiä käsikirjoituksia ei ole
säilynyt ja kaikki käsikirjoitukset ovat entisten
kopioita. Teksti on kuitenkin säilytetty niiden
mukaisena ja hyvä niin. Pääasian suhteen sanoma on
kuitenkin hämmästyttävän yhdenmukainen.

Sanotaan, että Raamattu osoittaa meille tien
Taivasten valtakuntaan, mutta osoittautuukin, ettei
sinne osoiteta yhtä tietä, vaan että teitä onkin kaksi.
Havainto on aivan oikea. Ne kaksi tietä ovat
laintie ja evankeliumin tie.

Lain tie voi tuntua hyvinturvalliselta, johdonmukaiselta
ja järkevältä. Kun tekee oikein ja elää niin hyvää elämää
kuin pystyy, saa palkaksi ikuisen elämän. Tämä viehättää monia
kunnollisia ja elämäänsä hyvin hallitsevia ihmisiä.
Ihminen ymmärtää lain luonnostaan järjellä,
koska laki on hänen sisimmässään. Laki sanoo: ”Tee
näin ja sinut palkitaan.” Evankeliumi sanoo: ”Saat
anteeksi, sinut armahdetaan.” Järki ei tätä
ymmärrä, siihen tarvitaan usko.

Lain tietä kulkeva ja totuutta rakastava
ihminen joutuu kuitenkin väistämättä kohtaamaan
itsestäänkin totuuden: En pystykään elämään niin
puhdasta ja pyyteetöntä elämää, mitä Jumalan laki
edellyttää ja mitä Jumala tahtoo. Laki ei tyydy
ulkonaiseen, vaan se vaatii, että motiivini ovat oikeat ja
että rakkauteni Jumalaan ja lähimmäisiin on
koko-sydämistä.

Juuri tuo kokosydämisyyden vaatimus johtaa
helposti syvään kriisiin sellaisenkin, joka on
kokenut elämässään uudestisyntymisen ihmeen ja sen
tuoman tyydytyksen. Hänellä saattoi olla alussa
synnintunto ja ehkäpä joku julisti hänelle synnit
anteeksisaaduiksi ja näin hän koki vapautumisen ja
suuren ilon. Mutta kukaan ei kertonut hänelle laista
ja evankeliumista eikä niiden erosta.

Hän kuunteli innokkaana kaikkea mahdollista
julistusta ja opetusta eikä alkuinnostuksessa osannut
asettaa kuulemaansa mitenkään kyseenalaiseksi.
Hän saattoi kuulla jopa vuosikausia opetusta siitä,
millainen uskova ihminen on ja millainen hänen tulisi olla.
Jossakin vaiheessa hän alkoi nähdä, ettei hänen
elämänsä vastannutkaan sitä ihannetta, jota hänelle ja
koko seurakunnalle julistettiin.

Vähitellen saattoi käydä niin, että alussa ollut
pelastuksen ilo katosi kokonaan ja peittyi sen
varjoon, mitä hän näki ja koki olevansa. Nyt, tässä
tilanteessa hän käy kyyniseksi eikä häntä kosketa
enää mikään. Hän kokee olevansa vain
puolisydäminen, jos edes sitäkään...

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 10:38 am

Lain ja evankeliumin tie

Lain tie

Lain vanhurskaus
Ansaittu vanhurskaus
Itse hankittu
Jumalan viha
Kuoleman virka
Ansiollisuus
Lain kuuliaisuus
Orjan velvollisuudet
Rauhattomuus
Epävarmuus
Kirous
Tuomion alaisuus
Lihan teot
Eriseurat, lahkot
Vaatimuksia
Iloittelu ja rieha
Maksullinen
Pelko ja ahdistus
Elämysten etsintä

Evankeliumin tie

Uskonvanhurskaus
Luettu vanhurskaus
Toinen hankkinut
Jumalan suosio
Hengen virka
Armon osallisuus
Uskon kuuliaisuus
Lapsen oikeudet
Jumalan rauha
Pelastusvarmuus
Siunaus
Hengen vapaus
Hengen hedelmä
Uskovien yhteys
Kaikki on lahjaa
Ilo ja kiitollisuus
Ilmainen
Luottamus
Rikas elämä

Ilman lain ja evankeliumin erottamista Raamattu jää suljetuksi kirjaksi
ja hengellinen elämä vinoutuu.

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 10:52 am

Totuudesta

Hengellisistä asioista kiinnostunut ihminen joutuu
yleensä jossakin vaiheessa kyselemään: kuka on
oikeassa, kenellä on totuus? Yksi uskonsuunta
korostaa jotain oppia ja käytäntöä, joka kiistatta nousee
Raamatusta. Toinen korostaa jotain toista ja
siihenkin löytyy perustelut Raamatusta.

Pahimmassa tapauksessa näiden ryhmien välit ovat niin
tulehtuneet, että ne melkein kiroavat toisensa ja pitävät
toisiaan valheveljinä. Voivatko näin vastakkaisesti
ajattelevat ja toisiinsa vihamielisesti suhtautuvat olla
saman Jumalan lapsia? Tästä havainnosta voi pa-
himmillaan seurata se johtopäätös, että lienee pa-
rasta antaa asian olla ja jättää koko kristillisyys. Sil-
loin tapahtuu se mittaamattoman suuri vahinko, että
menetetään koko kallis asia ja jäädään osattomaksi
suuresta aarteesta, joka on vain kadoksissa.
Jeesus sanoo olevansa tie, totuus ja elämä (Joh.
14:6).

Siksi on hämmästyttävää, että monet
niistäkin, jotka sanovat rakastavansa Jeesusta, eivät ole
kiinnostuneita totuudesta. Joillekin riittää totuudeksi
se, mitä kuulevat omissa yhteisöissään. He ovat kuin
tiedemies Pavlovin koirat, joiden sylkirauhaset
alkoivat toimia tutusta kellonsoitosta silloinkin, kun
ruokaa ei ollut tarjolla. Jos tällainen uskova kuulee
julistusta, joka poikkeaa totutusta, niin saattaa olla,
ettei hän ymmärrä siitä mitään.

On totta, että jo apostolien päivistä alkaen on
ollut liikkeellä väärennöksiä. Mitä kalliimmasta
asiasta on kysymys, sitä taidokkaampia
väärennökset ovat.

On tärkeää, että meillä on rakkaus
totuuteen ja että tahdomme tietää totuuden itsestämme
ja siitä, mitä meille opetetaan. Raamattu painottaa
totuuden rakkauden välttämättömyyttä, mutta ei
esitä mitään vaatimusta totuuden määrästä tai sen
tasosta (2. Tess. 2:10-12). Ehkäpä jokin
jumalallinen viisaus onkin siinä, ettei kenelläkään ole koko
totuutta, vaan että katselemme samaa asiaa
jokainen omista lähtökohdistamme ja tietystä
näkökulmasta. Olkoon siis jatkuva rukousaiheemme, että
saisimme sitä viisautta, jota Jumala auliisti on
luvannut antaa (Jaak. 1:5)

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 10:59 am

Oppi Jumalasta

Jumala on pyhä ja syntiä vihaava Majesteetti.
Jumalan pyhyys on ihmiselle jotain hyvin vierasta ja
pelottavaa. Kun ihminen lankesi syntiin, hän
pakeni Jumalaa. Raamattu sanoo: ”Ja mies vaimoineen
lymysi Herran Jumalan kasvojen edestä paratiisin
puiden sekaan” (1. Moos. 3:8. Ihminen ei enää
voinut kohdata Jumalan pyhyyttä.
Mooses kohtasi Jumalan pyhyyde ensimmäistä
kertaa palavassa pensaassa Jumalan vuoren
Hoorebin, juurella. Kun Jumala puhui hänelle, niin hän
peitti kasvonsa, sillä hän pelkäsi katsoa Jumalaa (2.
Moos. 3:6).

Kun profeetta Jesaja näki näyssä Herran ja
kohtasi Hänen pyhyytensä, niin hän parahti: ”Voi
minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet
ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset
huulet...” (Jes. 6:5). – Meillä on sama ongelma.
Jumalan pyhyyden ja oman syntisyyden tiedostaminen
avaa oven evankeliumille, joka on sanoma
välimiehestä ja sovittajasta ihmisen ja Jumalan välillä

Kristinusko on Kristuksen sisäistä tuntemista,
toisin sanoen se on Kristuksen elämää ihmisessä. Se
on henkilökohtaista uskoa ja luottamusta Jumalaan
perustuen Jeesuksen ristinkuolemallaan
hankkimaan sovitukseen ja Hänen
ylösnousemukseensa vanhurskauttamisemme tähden.
Kristinuskoon sisältyy selkeä ja tunnistettavissa
oleva oppi (2. Joh. 9-11). Tämän opin pääasian
tunteminen ja siinä pysyminen on kristitylle kaikkein
keskeisin kysymys. Ei siis ole lainkaan samantekevää,
olemmeko siihen nähden oikeassa vai väärässä.
Paavali mainitsee sen useammassa yhteydessä ja
käyttää siitä ilmaisua ”sana rististä”.

Oppi on tarpeen silloin, kun ymmärryksellä
tahdotaan erottaa oikea väärästä ja hyvä pahasta. Kun
yksinkertaiset perustotuudet ovat tiedossa, niin tämä
varjelee meitä eksymästä outojen oppien
sokkeloihin. Kristinuskon sanoma annettiin alunperin
yksinkertaisille ihmisille – ei teologeille.

Minkä tahansa arvokkaan asian voi tunnistaa
aidoksi, jos pystyy selvittämään alkuperän.
Alkuperäisessä on usein allekirjoitus tai leima, josta
aitouden voi tarkistaa. Niin on kristinopinkin
suhteen. Siinä tulee aina olla aito ”Golgatan leima”.
Allekirjoituksia ja leimojakin voidaan väärentää,
siksi tarvitaan muutakin tunnistusta.

Ei vielä riitä, että puhutaan Jumalasta, Kristuksesta
ja Pyhästä Hengestä tai käytetään paljon hengellistä
sanastoa ja ehkä rukoillaankin. Evankeliumi on tunnistettavissa
muutamista luovuttamattomista pääkohdista.
Jos sanomassa ihmisen pelastuminen ei tapahdu
yksin uskosta (uskon kautta), yksin armosta ja yksin
Kristuksen tähden, se on väärennös. Joskus on
seurattava pitemmän aikaa julistusta, opetusta ja
käytäntöä ennen kuin tämä tulee esille.

Kirjoissa se voi vaatia lähes koko kirjan lukemista ja kaiken
sanotun kaatava väärä opetus voi olla vasta viimei-
sillä sivuilla. Yleensä väärä on havaittavissa erilai-
sista ehdoista ja vaatimuksista tehdä jotakin tai
kokea jotain ollakseen todellinen kristitty

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 11:06 am

Mitä synti on?

Synti on uskonnollinen käsite. Se on
jumalanvastaisuutta, joka on ymmärrettävissä
omassatunnossa ja sielläkin joko lain kautta tai
Pyhän Hengen nuhteluna.
Väitellään paljon siitä, onko tämä tai tuo asia
syntiä. Tällainen väittely jo itsessään osoittaa, että
asiaa ei lainkaan ymmärretä.
Kaikki synti on lain rikkomista. Johannes kirjoittaa,
että synti on laittomuutta (1. Joh. 3:4).

Touus ihmisestä on, että hän on syntinen
syntymästään saakka. Hän on saanut syntisyyden perintönä
vanhemmiltaan ja nämä taas omilta vanhemmiltaan,
näin taaksepäin aina ensimmäiseen ihmispariin
saakka. Synti asuu jokaisessa ihmisessä. Ei ole
olemassa niin pyhittynyttä ihmistä, etteikö jokin hankala
elämäntilanne voisi johtaa karkeaankin syntiin.
Jokaisella on raja, jossa padot murtuvat. Tämä on
hirvittävä tosiasia ihmisestä. Vain Jumalan varjelus tai
kuolema voivat tästä vapauttaa.

Monet kieltävät tämän ns. perisynnin
olemassaolon, mutta eivät kuitenkaan voi tehdä sitä
tyhjäksi. Se on synti, mistä ei voi tehdä parannusta ja
se seuraa meitä kuolemaamme asti. Tämä
ominaisuus ilmenee ihmisessä varhain, jo siinä vaiheessa,
kun pienellä lapsella alkaa olla omaa tahtoa.
Vapaan tahdon korostajien on vaikea tunnustaa tätä,
koska he kuvittelevat, että paha tulee opittuna
asiana ja ihmisen ulkopuolelta.

Syntiinlankeemus turmeli myös ihmisen
tahdon. Paavali kirjoitti elämänsä loppupuolella juuri
tästä tosiasiasta: ”Sillä minä tiedän, ettei minussa,
se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto
minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen
ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee,
vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä
siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää
ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Niin
huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä,
sen lain, että paha riippuu minussa kiinni...” (Room.
7:18-21).
Paavali ei puhu tässä menneessä muodossa,
vaan preesensissä, nykyajassa. Sitäpaitsi jokainen
rehellinen uskovainenkin joutuu tunnustamaan '
saman itsestään ja jopa niinkin, ettei usein ole edes
tahtoakaan tehdä hyvää.

Va i k k a i h m i n e n v a r t t u u a i k u i s e k s i j a o p p i i
k ä y töstapoja ja vaikka hänestä tulee kristitty,
syntisyys ei kuitenkaan hänestä katoa. Se tosin muuttaa
muotoaan ja ”jalostuu”, mutta se ei lähde pois
parhaimmastakaan ihmisestä – ei ihmisvoimin eikä edes
Jumalan avulla. Tämä on pettymys monelle ja siksi
on erilaisia teorioita, joilla tämä karu tosiasia
yritetään selittää pois ja kieltää.
Pyhyys kuuluu Jumalan olemukseen eikä
hänen lähellään voi olla mitään saastaista ilman, että
Jumalan pyhyys tuhoaisi sen. Siksi sanotaan, että
Jumala on kiivas Jumala ja että Hän on kuluttava
tuli, joka vihaa vääryyttä kaikissa sen muodoissa.
Raamattu jakaa ihmiset kahteen joukkoon
suhteessa vääryyden eli synnin seurauksiin: lain
alaiset, joille synti luetaan syyksi ja armon alaiset,
joille hänessä olevaa syntiä ei lueta syyksi.

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 11:10 am

Parannus

”Tehkää siis parannus ja kääntykää, että teidän
syntinne pyyhittäisiin pois, että virvoituksen ajat
tulisivat Herran kasvoista ja hän lähettäisi hänet, joka
on teille edeltämäärätty, Kristuksen Jeesuksen” (Ap.
t. 3:19-20).

Parannus on suomalaisessa raamatunkäännöksessä
(v. 38 huono ilmaisu, koska se vie ajatukset
täysin päinvastaiseen suuntaan, kuin mitä sillä alun-
perin on tarkoitettu. Sehän synnyttää ajatuksen, että
minun on jollakin tavalla ryhdistäydyttävä ja
saatava itse elämäni ojennukseen.
Alkuperäinen sana mielenmuutos ei sekään
anna suomalaiselle oikeaa kuvaa. Eihän ihminen itse
voi noin vaan muuttaa mieltään.
Mutta jos ajatellaan kääntymistä, ollaan jo
lähempänä oikeaa. Kun ihminen on menossa väärään
suuntaan, ei auta pieni suunnan muutos, vaan on teh-
tävä täyskäännös. Koska ollaan menossa pois päin
Jumalasta, niin on käännyttävä häntä kohti.

Mutta Jumala on pyhä ja ihminen on syntinen,
kuinka he voivat kohdata? Siten, että ihminen
tunnustaa tosiasiat itsestään, se merkitsee syntinsä
näkemistä ja sen tunnustamista Jumalan edessä. Sana
parannus on pohjimmiltaan kuin karjan
kutsuhuuto: ”Tulkaa tännepäin, täällä on ravintoa.” Paran
nus on Parantajan luokse tulemista ja
parannettavana olemista. Parannus on koko elämän kestävä
prosessi.

Todellinen parannuksen tekeminen johtaa
siihen, ettei omista teoistaan ja itsestään ole
löydettävissä vähäisintäkään lohdutusta, vaan ainoaksi
toivoksi jää Jumalan armo Kristuksessa. Vasta
tällainen tyytymättömyys omaan parannukseen on
oikeaa parannuksen tekemistä.
Jeesus sanoo vuorisaarnassa autuaiksi tällaisia
ihmisiä: ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä
heidän on taivasten valtakunta.” ... ”Autuaita ne,
joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät
ravitaan.” (Matt. 5:3, 6).

Hengessä köyhä tuossa edellä ei
alkuperäisessä merkityksessään tarkoita vähävaraista vaan
rutiköyhää, jolla itsellään ei ole mitään.

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 11:38 am

Uudestisyntyminen ja Pyhä Henki

On erilaisia selityksiä sille, mitä uudestisyntymisessä
tapahtuu. Koska selitykset poikkeavat hyvin
paljon toisistaan, niin se tarkoittaa väistämättä sitä,
että jotkut niistä ovat vääriä.
Raamattu puhuu paljon uudestisyntymisestä.
Eräs paljon käytetty jae on Joh. 3:3, missä Jeesus
sanoo Nikodeemukselle: ”Totisesti, totisesti, minä
sanon sinulle: joka ei synny uudesti, ylhäältä, se ei
voi nähdä Jumalan valtakuntaa.”

Tärkeää on kuitenkin tietää, mitä
uudestisyntyminen on ja mitä se ei ole.
Satunnaiselle lukijalle on syytä sanoa,
ettei sillä ole mitään tekemistä
jälleensyntymisen kanssa. Kun puhumme
uudestisyntymisestä emme tarkoita myöskään sitä, mistä
Jeesus puhuu Matt. 19:28, kun hän puhuu
opetuslapsilleen siitä uudestisyntymisestä, jolloin hän itse
istuu kirkkautensa valtaistuimella.
Puhumme tässä siitä uudestisyntymisestä, mistä
Jeesus puhui Nikodeemukselle. Se koskee meitä jo
tässä ajassa ja se uudestisyntyminen on
välttämättömyys jokaiselle, joka toivoo kerran pääsevänsä
Jumalan valtakuntaan.

Kysymme Nikodeemuksen tavoin: ”Kuinka
ihminen voi vanhana syntyä?” Ja Jeesus vastaa
hänelle: ”Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos
joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi
päästä sisälle Jumalan valtakuntaan. Mikä lihasta on
syntynyt, on liha; ja mikä Hengestä on syntynyt, on
henki.” Uudestisyntyminen merkitsee siirtymistä
armon valtakunnan kansalaiseksi.
Kun ihminen syntyy luonnollisella tavalla tähän
maailmaan, niin silloin hänestä tulee
elävä.

Näin tapahtuu myös uudestisyntymisessä. Mutta siinä hän
ei saa sisimpäänsä enää ihmisen henkeä, vaan koko-
naan uuden Hengen, jota sanotaan Pyhäksi
Hengeksi, Jumalan Hengeksi tai Kristuksen Hengeksi. On
syytä aina muistaa, että Pyhä Henki on persoona,
josta ei sanota se, vaan Hän.
Pyhä Henki ei ole erillinen jumaluus, vaan hän on
itse Jeesus Kristus (Ap.t. 3:19-20).

Jos ihminen voisi syntyä uudestaan ilman
Pyhää Henkeä, hän olisi verrattavissa ihmislapseen,
joka syntyy kuolleena. Siitä olisi ilo kaukana.
Raamatussa on jonkin verran toisistaan
poikkeavia kuvauksia siitä, kuinka Henki saadaan ja
miten uudestisyntyminen tapahtuu. Käytäntö on
sittemmin osoittanut, että kuka tahansa missä
tahansa voi aidosti uudestisyntyä ilman tarkkoja
kaavoja siitä, kuinka sen tulee tapahtua. Ensimmäisenä
helluntaina tapahtui joukkouudestisyntymisiä, kun
Henki vuodatettiin moniin samanaikaisesti ja usein
siihen liittyi myös kielilläpuhumista ja profetoimis-
ta. Mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut kaikissa
tapauksissa, esimerkiksi helluntaipäivänä
uskoontulleista kolmestatuhannesta ei ole mitään mainintaa
siihen suuntaan, että he olisivat jotenkin näkyvällä
tavalla saaneet Pyhän Hengen. Mai
nitaan ainoastaan Pietarin suulla annettu lupaus:
”...niin te saatte Pyhän Hengen lahjan” (Ap. t. 2:38.

Raamatussa on myös muita esimerkkejä siitä, ettei näitä
näkyviä ilmiöitä mainita.
Ihminen siis uudestisyntyy, kun hän uskossa kuulee
evankeliumin. Samalla hän saa Pyhän Hengen.
”Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen
Kristuksen sanan kautta” (Room. 10:17). ...
Tämän vain tahdon saada teiltä tietää: lain teoistako
saitte Hengen vai uskossa kuulemisesta? ... Joka siis
antaa teille Hengen ja tekee voimallisia tekoja
teidän keskuudessanne, saako hän sen aikaan lain
tekojen vai uskossa kuulemisen kautta?” (Gal. 3:2, 5).
”Kuuleminen” ei sinänsä tarkoita pelkästään korvilla
kuulemista, vaan ”kuulla” voi myös ”sydämellä”
vaikka kirjaa lukiessa, kun sieltä evankeliumin sana
kirkastuu. Ihminen voi tällöin vastata Jumalan
kutsuun.

Uudestisyntyminen on kuitenkin
aina Jumalan työ, jota ihminen itse ei voi saada aikaan.
Yhtä lukuunottamatta kaikissa kohdissa,
joissa Uusi testamentti puhuu Hengellä kastamisesta,
viitataan tulevaan (ensimmäiseen) helluntaihin. Vain
yksi kohta viittaa jo takanapäin olevaan
helluntaihin: ”...sillä me olemme kaikki yhdessä Hengessä
kastetut yhdeksi ruumiiksi, olimmepa juutalaisia tai
kreikkalaisia, orjia tai vapaita, ja kaikki olemme
saaneet juoda samaa Henkeä” (1. Kor. 12:13).

Sen lisäksi, että Pyhä Henki asuu sydämessä
arvitaan vielä Hengellä täyttymistä ja sen tulisi olla
jatkuvaa. Kun muistamme, että Pyhä Henki on
persoona, niin on itsestään selvää, ettemme saa vähän
tai paljon Henkeä. Hän joko on tai sitten Häntä ei
ole. Pyhällä Hengellä täyttyminen onkin sitä, että
Jeesus saa enempi tilaa ja hallintavaltaa sydämessä
ja monia asioita jää kokonaan pois. Hengen
saaminen ja Hengellä täyttyminen ovat siis kaksi eri
asiaa, vaikka ne alussa voivat tapahtua myös saman-
aikaisestikin. Jos ajatellaan Hengellä täyttymistä
käänteisesti, niin sehän merkitsee sitä, että minän
valta pienenee.

Raamatussa on monia kuvauksia Pyhällä Hengellä
täyttyneistä ihmisistä. Otamme tähän esimerkeiksi
ainoastaan Johannes Kastajan ja Paavalin.
Johannes Kastaja oli täytetty Pyhällä Hengellä jo äitinsä
kohdussa, hän valmisti tietä Herralle, kastoi
syntinsä tunnustavia parannuksen kasteella ja kehoitti
ihmisiä uskomaan häneen, joka tulee hänen
jälkeensä, Jeesukseen. Johanneksen sanoma oli: ”Katso,
Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.”
Johannes ei siis julistanut itseään, vaan tunnusti
nöyrästi: ”Hänen tulee kasvaa ja minun vähetä” (Joh.
3:30). Vaikka Johannes oli enemmän kuin profeetta
(Matt. 11:9), hän ei tehnyt yhtäkään tunnustekoa
(Joh. 10:41). Tuskinpa semmoista miestä monikaan
tässä ajassa pitäisi Hengellä täyttyneenä...
Paavali täyttyi Pyhällä Hengellä Ananiaksen
laskettua kätensä hänen päälleen ja kohta hän
saarnasi sitä Jeesusta, jota oli aiemmin vainonnut.
Muutos hänen kohdallaan oli dramaattinen.

Jumala teki Paavalin kätten kautta monia voimallisia tekoja,
mutta silti Paavalin julistuksen kohde ja keskus oli
sama kuin Johannes Kastajallakin, Jeesus Kristus
syntien poisottajana. Paavalin mukaan evankeliumi,
sana rististä, on Jumalan voima (Room. 1:16, 1. Kor.
1:18). Mutta ei Paavalikaan saanut koko voimaa
yhdellä kerralla. Ap. t. 9:22 kerrotaan, että ”Saulus
sai yhä enemmän voimaa.” Voimaa mihin? Siihen,
että hän näytti toteen, että Jeesus on Kristus. Siihen
mekin saamme Pyhän Hengen voimaa, ei siihen,
että meistä tulee suuria ja että pullistelemme
”hengellisillä lihaksilla.”

Ihmiset odottavat ja vaativat ”merkkiä” siitä,
että joku on uskossa ja että hän on saanut Pyhän
Hengen. Merkkeinä pidetään milloin mitäkin,
mutta varmana voidaan pitää vain sitä, mikä tulee esiin
hyvänä hedelmänä. Jos Jumalan sana ei avaudu,
uskovien yhteys ja muukaan hengellinen elämä ei
mitenkään kiinnosta, eikä oma pahuus huolestuta,
niin ne ainakin ovat osoitusta siitä, ettei mitään
todellista ole lainkaan päässyt tapahtumaan.
Koska ihminen saa Pyhän Hengen uudestisyn
tymässä, niin herää luonnollisesti huoli siitä,
mistä hengestä on kysymys silloin, kun
jo uskossa olevia johdatetaan jälleen hengen saamiseen.
Eihän Pyhä Henki tule aina uudestaan, jos Hän jo
entuudestaan asuu uskovassa?

Siis aivan samoin, kuin me (uskon kautta) tulimme
osallisiksi Jeesuksen kuolemasta ja
ylösnousemuksesta (Room. 6:5), meidät kastettiin
Hengellä ensimmäisenä helluntaina. Pääsemme tästä
osallisiksi uskoessamme syntimme anteeksi Hänen
nimessään ja veressään. Se merkitsee samalla
uudestisyntymistä. Monellakaan ei ole tiedossa tarkkaa
ajankohtaa, milloin se on tapahtunut, mutta pääasia on
siinä, että tämä usko on tässä ja nyt todellisuutta.
Uudestisyntymässä tullaan siis osalliseksi helluntaista
ja saadaan Pyhä Henki. Tätä käsitystä
vastustetaan kahdella Raamatun paikalla. Ne ovat
Ap. t. 8:5-17 ja Ap. t. 19:1-7.

Ensinmainittu kohta kertoo
Samarian herätyksestä ja kuinka kansa uskoi
Filippusta, kun se näki ne voimateot, joita Filippus teki,
ja he ottivat kasteen, sekä miehet että naiset. Samoin
noita Simonkin uskoi ja sai kasteen. Jerusalemista
lähetettiin Samariaan Pietari ja Johannes, ja vasta
sitten vedellä kastetut saivat Pyhän Hengen.
Jälkimmäinen kohta kertoo, että Efesoon tuli noin 12
miestä, jotka ”uskoivat”, mutta olivat saaneet ainoastaan
Johanneksen kasteen ja olivat siis Johanneksen
opetuslapsia. Sitäpaitsi he eivät olleet kuulleetkaan
Pyhästä Hengestä. Mutta Paavalin laittaessa kätensä
heidän päälleen, he saivat Pyhän Hengen.

Sen enempää Samariassa kuin Efesossakaan
”uskoviksi tulleet” eivät vielä olleet
uudestisyntymahdollista saada jokin vieras henki (2. Kor. 11:4).
” ’Odotuskokoukset’ (se on ’Hengen
odottaminen’, kunnes Hän laskeutuu jollakin
ilmitulevalla tavalla) ovat olleet hyödyksi petollisille
hengille siksi, että tämä menettely ei ole s
opusoinnussa kirjoitetun Sanan kanssa. Raamattu opettaa,
että (1) Pyhää Henkeä ei tarvitse rukoilla tai pyytää
tulemaan, koska Hän on Isän antama lahja (Joh.
14:16), ja että (2) Pyhää Henkeä ei tarvitse
’odottaa’, vaan Hänet on vastaanotettava ylösnousseen
Herran kädestä (Joh. 20:22). Jeesuksesta on
kirjoitettu: ’Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja
tulella’ (Matt. 3:11). Sen lisäksi, että Hengen
rukoileminen, ’luottaminen Henkeen’, ’Hengen
totteleminen’ ja ’Hengen odottaminen’ saapuvaksi on
Raamatun sanan vastaista, voivat nämä tilanteet
muodostua pahojen henkien rukoilemiseksi ja
niiden tottelemiseksi, koska ne jäljittelevät Jumalan
toimintaa.”

1.
1.
Lainaus Jessie Penn-Lewisin ja Evan Robertsin kirjoittamasta
kirjasta “War on the Saints”. Suomeksi Pyhien sota,
suomentanut Tapio Nousiainen, Kuva ja Sana 1976.

Jälkimmäinen kohta kertoo, että Efesoon tuli noin 12
miestä, jotka ”uskoivat”, mutta olivat saaneet ainoastaan
Johanneksen kasteen ja olivat siis Johanneksen
opetuslapsia. Sitäpaitsi he eivät olleet kuulleetkaan
Pyhästä Hengestä. Mutta Paavalin laittaessa kätensä
heidän päälleen, he saivat Pyhän Hengen.
Sen enempää Samariassa kuin Efesossakaan
”uskoviksi tulleet” eivät vielä olleet
uudestisyntyneitä. Kun lukee mainittuja kohtia ja
eri käännöksiä käyttäen ”pääsee sisälle” niissä
kerrottuihin tapahtumiin, niin tulee väistämättä
siihen tulokseen, että kummassakaan tapauksessa
uskoviksi mainitut eivät olleet uudestisyntyneitä,
koska heillä ei vielä ollut Pyhää Henkeä.

Tämä ei sovi yhteen sen laajalle
levinneen henkikasteopin kanssa, joka opettaa
monivaiheista ja näkyvää kokemusta Pyhästä
Hengestä. On olemassa opetusta, että jokaisen tulee saada
näyttävästi ja kuuluvasti ”henkikaste”
henkilökohtaisena kokemuksena. Siksi jo uskovinakin mennään
vaikka maan ääriin tai kenen tahansa käsien alle
siinä toivossa, että saataisiin tuo kokemus.

Uskoon tuleminen, siis uudestisyntyminen ja
uskossa oleminen ei kuitenkaan ole mahdollista
ilman Pyhää Henkeä. ”Mutta jolla ei ole Kristuksen
Henkeä, se ei ole hänen omansa” (Room. 8:9).
Pyhä Henki jakaa myös armolahjoja itse
kullekin niin kuin tahtoo. Niitä saa ja tulee rukoilla
yhteiseksi rakentumiseksi. Kaikki uudestisyntyneet
ovat osalliset suurimmasta armolahjasta, joka on
iankaikkinen elämä (Room. 6:23). Muut
armolahjat ovat tarkoitetut lähinnä tätä aikaa varten.

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 11:50 am

Sana rististä

Jos Jumala ei olisi ratkaisevasti puuttunut
ihmiskunnan syntiongelmaan, olisimme kaikki tuhon omia.
Vaikka Jumala on pyhä ja kiivas, hän on myös
rakkaus ja hänen rakkautensa kohdistuu siihen, mikä
on mennyt pilalle. Jumalan rakkaus poikkeaa
ihmisen rakkaudesta siinä, että se kohdistuu sellaiseen,
mikä ei ole hänen rakkautensa arvoista. Jumala ei
katsonut toimettomana ihmisen ahdinkoa, vaan hän
näki hyväksi pelastaa ihmisen. Se tapahtui
sovittamalla kaikkien ihmisten kaikkina aikoina tekemät
synnit yhdellä kerralla. Paavali ilmaisee tämän koko
maailmaa koskevan Jumalan pelastustyön selvästi
ja ytimekkäästi: ”Sillä Jumala oli Kristuksessa ja
sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille
heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille
sovituksen sanan” (2. Kor. 5:19). Kun sanotaan ”koko
maailman”, se tarkoittaa myös jokaista yksilöä, sinua ja
minua. Sovitus on valmis, siksi meille sanotaan:
”Antakaa sovittaa itsenne.”
Ristillä tapahtunut sovitus jakoi maailman
historian kahteen osaan. Se oli ratkaiseva hetki
Vanhan ja Uuden liiton välillä.

Risti on ollut loukkaus sekä juutalaisille että
pakanoille. ”Sillä kun, Jumalan viisaudesta,
maailma ei oppinut viisauden avulla tuntemaan Jumalaa,
niin Jumala näki hyväksi saarnauttamansa
hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat, koskapa
juutalaiset vaativat tunnustekoja ja kreikkalaiset
etsivät viisautta, me taas saarnaamme ristiinnaulittua
Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja paka-
noille hullutus, mutta joka niille, jotka ovat kutsu-
tut, olkootpa juutalaisia tai kreikkalaisia, on
Kristus, Jumalan voima ja Jumalan viisaus” (1. Kor.
1:21-24).

Nykyisin esiintyy opetusta, että evankeliumin
ydin ei olisikaan sovituksen hetki, vaan jokin muu
tapahtuma. Siksi on alettu korostaa muita sinänsä
oikeita asioita, mutta samalla on hämärtynyt
pääasia, sovitus. On huomattava, ettei sovitus
tapahtunut tyhjässä seimessä, tyhjällä ristillä, tyhjässä haudassa,
ei myöskään ylösnousemuksessa
eikä helluntaissa. Sovitus tapahtui sillä hetkellä, jolloin
Jeesus ristillä antoi henkensä ja jolloin temppelin
esirippu repesi ylhäältä alas asti.

Uudelleen muotoillut ”evankeliumit” eivät
salaa ristin työtä, Kristusta meidän edestämme, vaan
siirtävät painopisteen siihen, mitä meissä tapahtuu.
Kuin huomaamatta Kristus meissä syrjäyttää Kristuksen
meidän edestämme. Varsinkin nuoria
ihmisiä houkutellaan Jumalan valtakuntaan painottamalla
heidän tulemistaan merkittäväksi muutosvoimaksi
ja että he siten yhteisvoimin tulevat luomaan
kokonaan uuden ”kulttuurin”, joka muuttaa maailman.
Paavalin evankeliumin ydin oli sana rististä.
”Sillä Kristus ei lähettänyt minua kastamaan, vaan
evankeliumia julistamaan – ei puheen viisaudella,
ettei Kristuksen risti menisi mitättömäksi. Sillä sana
rististä on hullutus niille, jotka kadotukseen joutu-
vat, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan
voima” (1. Kor. 1:17-18.

”Sillä minä olin päättänyt olla teidän
tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kris-
tuksen, ja hänet ristiinnaulittuna” (1. Kor. 2:2).
”Oi te älyttömät galatalaiset! Kuka on
lumonnut teidät, joiden silmäin eteen Jeesus Kristus oli
kuvattu ristiinnaulittuna?” (Gal. 3:2).
Kaikki evankeliumin nimessä tapahtuvat
julistukset ovat väärennöksiä, ellei sana rististä ole
niissä pääsanoma, olkootpa sitten kuinka lumoavia ja
rakkaudellisia tahansa suurine ihmeineen ja
ilmiöineen.

Järki ei voi käsittää sovituksen salaisuutta,
luonnolliselle ihmiselle sana veriuhrista ja rististä on
vastenmielistä ja hullutusta.
Kun tämä sanoma tavalla tai toisella saavuttaa
ihmisen, silloin hänellä on mahdollisuus ottaa
sovitus vastaan. Vastaanottaminen merkitsee
siirtymistä henkilökohtaisella tasolla Taivasten
valtakunnan kansalaiseksi.

Vastaanottaja voi kokea tämän
siirtymisen hyvin dramaattisena kuin äkillisenä
jäiden lähtönä tai sitten hyvin hiljaisena muutoksena
ikään kuin keväisten jäiden hiljaisena paikoilleen
sulamisena. Kokemuksen voimakkuus riippuu
usein myös siitä, millaista elämää asianomainen on
elänyt ja kuinka suuresta muutoksesta on kysymys.
Mitään kaavaa tästä muutoksesta ei
kuitenkaan pidä tehdä.

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 11:57 am

Synnin hallintavalta murtuu vain armossa

Joidenkin on hyvin vaikea ymmärtää, että
pyhittyneimmälläkin kristityllä on jokin raja, jonka
ylittäminen voi saada hänet lankeamaan häpeällisiinkin
synteihin. Siksi pyhitys ei koskaan kelpaa
autuuden perustaksi, vaan perusta on jatkuvasti ja koko
ajan anteeksiantamuksessa ja armossa.
Vaikka uskova ihminen onkin edelleen
syntinen (1. Joh. 1:8, se ei tarkoita sitä, että synnillä
olisi hallintavalta hänen elämässään. Paavali
kirjoittaa: ”...missä synti on suureksi tullut, siinä armo
on tullut ylenpalttiseksi” (Room. 5:20). Tästä
seuraa luonnollisesti kysymys: eikö juuri silloin voida
elää synnissä? Mutta Paavali kauhistuu jo sellaista
ajatustakin, siksi hän kirjoittaa: ”Mitä siis
sanomme? Onko meidän pysyttävä synnissä, että armo
suureksi tulisi? Pois se! Me, jotka olemme kuolleet
pois synnistä, kuinka me vielä eläisimme siinä? Vai
ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut
Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen
kuolemaansa kastetut?

Niin olemme siis yhdessä hänen
kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että
niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden
kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä
vaeltaman. Sillä jos me olemme hänen kanssaan
yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin
olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa,
kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme
on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin
ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä
palvelisi; sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut
pois synnistä” (Room. 6:1-7).

Synti on laittomuutta ja syntiin suostuminen
merkitsee paluuta lain alaisuuteen. Siksi uskovalle
synti tuottaa niin suurta kipua, että hänen on
pikimmiten palattava synnistä ja lain alaisuudesta armon
alle. Synti on uskovan sisäiselle ihmiselle jotain
samaa kuin mikä tahansa kiusallinen sairaus
fyysiselle ruumiille.
Sallittaneen tässä kohden pieni vertaus. On kaksi
valtakuntaa rinnakkain, aivan kuten Suomi ja
Venäjä. Mailla on pitkä yhteinen maaraja.

Rajan kummallakin puolella vallitsee omat lakinsa
eivätkä ne lait koske rajan vastakkaisella puolella olevia
kansalaisia. Varmin keino välttyä Venäjän lain
alaisuudelta, on pysytellä Suomen puolella. Pelkkä
rajaloukkaus muodostaa riskin joutua toisen maan
lakien alaisuuteen.

Voidaan samoin ajatella, että armon
valtakunta ja lain valtakunta ovat vierekkäin. Jos
pysyttelemme armon valtakunnassa, lain valtakunnan lait
ja säädökset eivät koske meitä. Paavali kirjoitti:
”Minä olen lain kautta kuollut pois laista elääkseni
Jumalalle” (Gal. 2:19, kts. myös Room. 3:19). Niin
mekin kuolemme pois laista, kun elämme armon
valtakunnan kansalaisina. Synnin voima on laki,
jos kuolemme pois laista, kuolemme myös pois
synnistä. Uskonkilvoituksen ydin on siinä, että
pysymme armon valtakunnassa ja sen ”lakien”
alaisuudessa. On syytä välttää jo näiden valtakuntien
rajavyöhykettäkin.

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 12:13 pm

Uskon kilvoitus merkitsee sotatilaa sydämessä armon valtakunnan
ja tekojen uskonnon välillä.

USKO

Armon valtakunta

Elämän hengen laki
(Rooma 8:2)

Kristus on lain loppu vanhurskaudeksi
(Rooma 10:4)

Ei enää lain alaisuutta
(Gal.5:18)

Armo kasvattaa
(Tiitus 2:11-14)

------------

TEOT

Lain valtakunta

Synnin ja kuoleman laki
(Rooma 8:2)

Laki herättää synnin himot
(Rooma 7:5)

Laki on ehdoton
(Gal. 3:10)

Lain alaisuus vie pois Armosta
(Gal. 5:4)

Näitten molempien ( Lain ja Armon ) välissä on rajavyöhyke

Armon valtakunnassa saamme nauttia Golgatan "maisemista"
vihreistä niityistä ja viroittavista vesistä.

Lain valtakunnassa on Siionin vaatimusten "helle", savu ja jylinä -
eo vihreyttä eikä virvoitusta.

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 12:25 pm

Kristittyjen yhteys

Herran lauma on pahoin hajallaan. Siksi on ollut
monia pyrkimyksiä saada se kootuksi yhteen, on
ekumeniaa, yhteiskristillisyyttä ja missioita. Mutta
mikään niistä ei ole tuonut sellaista yhteyttä, joka
toimisi laajemmalti käytännön tasolla'Kuitenkin aito
kristittyjen yhteys on jo olemassa, sitä ei tarvitse eikä
voikaan luoda ja se toimiikin jossain määrin.
Kristittyjen yhteyden periaate
perustuu muutamiin raamatunpaikkoihin: ”Siitä kaikki
tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos teillä on
keskinäinen rakkaus” (Joh. 13:35).
Tässä Jeesuksen puheesta lainatussa kohdassa
on merkittävä ehtoa ilmaiseva sana jos.
Tämä ehto on kovin huonosti toteutunut kristikunnan
historiassa. ”Minä rukoilen heidän edestänsä; en minä
maailman edestä rukoile, vaan niiden edestä, jotka sinä
olet minulle antanut, koska he ovat sinun - - ” (Joh.
17:9).

Va i k k a J e e s u s p u h u u t ä s s ä o p e t u s l a p s i s t a a n ,
niin samassa luvussa hän liittää tähän yhteyteen
vielä ne, jotka tulevaisuudessa uskovat häneen:
”Mutta en minä rukoile ainoastaan näiden edestä,
vaan myös niiden edestä, jotka heidän sanansa
kautta uskovat minuun, että he kaikki olisivat yhtä,
niinkuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa, että
hekin meissä olisivat, niin että maailma uskoisi, että
sinä olet minut lähettänyt” (Joh. 17:20, 21).
Tässä meille on annettu tärkeimmät
kiinnekohdat kristittyjen yhteyden perusteista. Erityisen
tärkeä sana Jeesuksen puheessa on pieni sana
he.

Edellisten jakeiden tekstiyhteydestä löydämme
vastauksen siihen, keistä Jeesus puhuu sanoessaan ”he”.

He tarkoittaa ainoastaan niitä ihmisiä, jotka ovat
kutsutut eroon maailmasta. Jakeissa mainitut
he eivät siis koske kaikkia ihmisiä. Todellinen
kristittyjen yhteys on hengellinen yhteys. Tämä yhteys
ilmenee sekä kaipauksena yhteyteen niitten kanssa,
joilla on sama usko ja sama salattu elämä Herrassa,
että rakentumisena tästä yhteisestä uskosta ja
yhdessäolosta. Tämä usko ilmenee ihmisen sisimmän
tyydyttymisenä, mutta myös jatkuvana hengellisenä
nälkänä ja janona sekä hengellisen opetuksen ja
evankeliumin sanan halukkaana vastaanottamisena.
Yhteistä heille on myös jatkuva armon tarve.

Johanneksen evankeliumin 17. luvussa ei ole
vetoomusta yhteyden luomiseen. Herra sanoo, että
yhteys on jo olemassa. Hän ei sano, että yhteyteen
tulisi pyrkiä. Ei ole tarvetta tulla yhdistetyksi, sillä
me olemme jo yhdistetyt samassa Hengessä.
Paavali kehottaa uskovia ainoastaan ”säilyttämään
hengen yhteyden” (Ef. 4:3). Emmehän voi säilyttää
sitä, mitä meillä ei ole. Jumala ei ole käskenyt
meitä tulemaan yhdeksi, vaan me olemme jo yhtä.
Käytännössä lähes jokainen kristitty on henki-
lökohtaisesti kokenut, että joskus hengen yhteys
syntyy toisen uskovan kanssa ensi tapaamisesta
lähtien. Monta sanaa ei ole vaihdettu, kun yhteys on jo
olemassa. Asiaa ei voi järjellisesti selittää.

Ei ole kysymys “henkilökemiasta”, eikä pelkästään toisen
sietämisestä vaan jostakin paljon enemmästä.
Paavali taisteli kyynelin puhtaan evankeliumin
puolesta. Hän kirjoitti Korinton seurakunnalle: ”
- - me taas saarnaamme ristiinnaulittua Kristusta, joka on
juutalaisille pahennus ja pakanoille hullutus”
(1.Kor. 1:23), ja: ”Sillä minä olin päättänyt olla
teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi
Jeesuksen Kristuksen ja hänet ristiinnaulittuna” (1.
Kor. 2:2).
Miksi Paavalin evankeliumi oli näin suppea?
Tunsihan hän Jeesuksen ylösnousemuksen, hänen
herrautensa, voimansa, kuninkuutensa, helluntain
tapahtumat, ihmeet ja merkit. Ja tapahtuihan hänen
kauttaan voimatekoja. Miksi hän keskittyi Jumalan
Pojan heikkouteen ja kuolemaan eikä siihen, mitä
sen jälkeen tapahtui? Siksi, että ristillä tapahtunut
sovitus on ihmisen pelastumisen kannalta
oleellisinta ja ilman sitä ei muullakaan ole merkitystä.
Kristittyjen yhteys toteutuu parhaiten siellä,
missä laki saa murskata ihmisen omat
selviytymismahdollisuudet Pyhän Jumalan edessä. Silloin
Jumalan armokin voidaan ymmärtää oikein. Näin
ihminen ei ole enää subjekti pelastuksensa asiassa,
vaan objekti eli Jumalan työn kohde. Hän saa ottaa
vastaan armolahjana (Room. 6:23) iankaikkisen
elämän ja vapautuu jo tässä ajassa tasapainoiseen ja
hyödylliseen elämään. Uskon kilvoituksen sisällöksi
tulee armossa pysyminen – ei enää armon
vaikutusten etsiminen itsestä ja toisista.

Todellinen ja aito kristittyjen yhteys on
Jumalan armolasten yhteyttä. Armolapset ovat
valkeuden lapsia. Heillä on kaikki Jeesuksessa
Kristuksessa – lain täyttäjässä. Itse he ovat vain
ansiottomia palvelijoita, jotka eivät tee luetteloita
saavutuksistaan. Heidän uskonsa määrä – suuri tai pieni
– ei tule edes esille. Tärkein on heidän uskonsa
kohde ja se, että kaikki toivo on itse kohteessa.

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 12:26 pm

Kristittyjen yhteyden salaisuus.
Mitä lähempänä ristiä olemme,
sitä lähempänä olemme
myös toisiamme

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 12:34 pm

Oppi ja yhteys

Joskus väitetään, että oppi erottaa. Paavali ei
kuitenkaan vähätellyt oppia. Hän kirjoittaa: ” - -
ettemme enää olisi alaikäisiä, jotka ajelehtivat ja
joita viskellään kaikissa opintuulissa ja ihmisten
arpapeleissä ja eksytyksen kavalissa juonissa; vaan
että me, totuutta noudattaen rakkaudessa, kaikin
tavoin kasvaisimme häneen, joka on pää, Kristus”
(Ef. 4:14,15).
Väärän opetuksen, julistuksen ja käytännön
ansiosta kristinusko on samaistunut maailman
uskontoihin. Korkeamman hengellisyyden tason
saavuttamiseksi siitä on tullut raskasta suorittamista ”tee
”älä tee” -sääntöineen.

Väärien oppien (ja henkien) vaikutus ilmenee
ihmisissä, ylemmyydentuntona, kovuutena,
ylimielisyytenä ja jopa vihana. Näin siitä huolimatta, että
käytetään samoja hengellisiä käsitteitä ja puhutaan
paljon hengestä ja rakkaudesta.
Kristinuskon keskeisin oppikysymys on
vanhurskauttaminen, joka on juridinen käsite,
lakitermi. Se tarkoittaa syyttömäksi julistamista. Se viha,
jonka me olemme vetäneet päällemme, kohdistui
Jumalan Poikaan ristillä. Häneen uskomalla tämä
kertakaikkinen pelastusteko
luetaan yksinomaan armosta meidän hyväksemme.
Todellista hengen yhteyttä ei voi syntyä, ellei tässä kysymyksessä
vallitse yksimielisyys, ei ainoastaan teoriassa vaan
myös käytännössä. On tarkoin pidettävä erillään kaksi
peruskäsitettä: luettu vanhurskaus ja sitä seuraava
elämänvanhurskaus, jota myös pyhitykseksi kutsutaan.

Va n h u r s k a u t t a m i n e n
ei vielä merkitse meidän
muuttumistamme vanhurskaaksi, vaan luo vasta pohjaa
alkavalle pyhitykselle (Hepr. 10:14). Perustellusti
voidaan sanoa, että luetun vanhurskauden ja
elämänvanhurskauden sekoittaminen toisiinsa on
aiheuttanut ja aiheuttaa kaikki harhaopit
kristikunnassa. Voidaan myös todeta, että samasta syystä
kristikunta on jakautunut lukemattomiin ryhmittymiin ja
ahkoihin, joissa kilpaillaan erilaisista
uskovaisuuden tasoista.

Tarvittaisiin jatkuva uskonpuhdistus
selvittämään, kuinka keskeisestä asiasta
vanhurskauttamisopissa on kysymys.
Kun katsomme puolestamme ristiinnaulittua
Kristusta, ja uskossa kuulemme evankeliumin
sanoman, vastaanotamme Pyhän Hengen (Gal. 3:1-
5), ja Kristukseen katsomisesta usko myös
jatkuvasti vahvistuu. Uskon kautta saamme
sydämiimme Jumalan rauhan, jota kokemukset tai niiden
puuttumiset eivät järkytä.
Ristin evankeliumi ei sido kuulijaa julistajaan,
vaan Kristukseen. Aidon evankeliumin julistajan oma
joukko ei useinkaan lisäänny; päinvastoin monet
kääntävät hänelle selkänsä ja hylkäävät hänet.

On monia kristityiksi lukeutuvia, jotka pitävät
tärkeänä ristin työtä, mutta jotka katsovat ristin
kuuluvan vain menneisyyteen yhtenä sinänsä
välttämättömänä osana pelastustapahtumassa. Mutta ristillä ei
enää ole sitä asemaa kuin alussa, vaan nyt keskitytään siihen,
mitä ihmisestä tulee ja mitä hän uudessa
elämässään ja kilvoittelussaan saa aikaan. Ihmisen
oletettu rakkaus Jumalaan syrjäyttää Jumalan
todellisen rakkauden ihmiseen. Juuri tässä kristittyjen tiet
erkaantuvat. Poikkeama voi alussa olla hyvin
vähäinen, mutta perustan hämärtyessä ero kasvaa
vähitellen niin suureksi, että yhteys käy mahdottomaksi.

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 12:40 pm

Yhteyden esteet

Usein käy myös niin, että Hengen yhteys jää
kokonaan syntymättä, vaikka molemmat pitävät itseään
kristittyinä ja vaikka toinen puhuisi miten
”hengellisiä” tahansa. Tätäkin ovat monet kokeneet.
Yksi yhteyden este on sielullisen ja
hengellisen sekoittaminen toisiinsa. Pelkkää sielullista
tunnetilaa saatetaan erehtyä pitämään hengellisenä
kokemuksena. Nykyinen kulttuuri ja erityisesti
nuorisokulttuuri rakentuu mielihyvää tuottavan
sielullisuuden varaan. Viime vuosina tämä
”kiva-kulttuuri” on tunkeutunut voimallisesti
myös seurakuntiin.

Tunteet eivät sinänsä ole välttämättä hyviä tai
pahoja, mutta ”hengellisyys”, jossa tavoitellaan
tunnemaailman kuohuttamista, johtaa voimakkaaseen
riippuvuuteen tunteista. Oman aktiivisuuden
päätyttyä ja tunteiden haihduttua ihminen voi joutua
epätoivoon, koska kuvittelee joutuneensa eroon
”Jumalan läsnäolosta”.

Jos esitämme kristillisten yhteisöjen johtajille
kysymyksen, mikä on keskeistä heidän
yhteisöissään ja opeissaan, saamme kaikilta vastauksen, että
keskeisimpänä on Kristus ja hänen sovitustyönsä.
Perusta on siis kaikilla sama – ainakin teoriassa.
Jos tämä on totta, miten on mahdollista, että
käytännön tasolla vallitsee kuitenkin suuri
erimielisyys ja hajaannus? Kysymys on siitä, että se mitä
pidetään luovuttamattomana perustana, ei saa olla
sellainen todellisuudessa, siis elämässä ja
käytännössä. Se on luovuttamatonta vain periaatetasolla.
Tosiasiassa Kristus onkin monessa yhteisössä vain
keulakuva, lippu tai julistus, joka otetaan esiin
tarvittaessa.

Hän, jonka tulisi olla kaiken Pää, on kuin
kansakunnan historiassa vaikuttanut merkkihenkilö,
jota kiitellään, ylistetään ja palvotaan. Jumalaa
pidetään ikään kuin riikinkukkona, joka levittää
pyrstönsä koko komeudessaan, kun sitä tarpeeksi
kehutaan. Toki jo tehdyille päätöksille voidaan pyytää
Jumalan siunausta. Näin pyritään tekemään
Jumalan tahto välittämättä Jumalan tahdosta.
Paavali kirjoitti Korinton kristityille: ”Sillä Kloen
perheväeltä olen saanut teistä kuulla, veljeni, että
teillä on riitoja keskuudessanne. Tarkoitan sitä, että
yksi teistä sanoo: ’Minä olen Paavalin puolta’,
toinen: ’Minä Apolloksen’, joku taas: ’Minä Keefaan’,
joku vielä: ’Minä Kristuksen’ ” (1. Kor. 1:11-12).
Kristinuskon rasitteena on jo apostolien päivistä
lähtien ollut lahkoutuminen eri puolueisiin. On
merkillepantavaa, että tämä tapahtui juuri Korintossa,
jossa armolahjat toimivat runsaana. Korinttolaiset
olivat kuitenkin edelleen lihallisia, heillä oli riitaa
ja kateutta (1. Kor. 3:1-4). He olivat hengellisesti
imeväisikäisiä.

Lahkoutuminen tuo terveen kristillisyyden
rinnalle ”kristillisen uskonnollisuuden”, jossa ollaan
omasta mielestä parempia ja pitemmälle ehtineitä
korkeamman tason uskovia kuin muualla. Sama
vaikutus on usein kirjaimellisella
raamatuntulkinnalla, jolloin oppi rakennetaan muutamien
Raamatun jakeiden varaan kokonaisuutta huomioimatta.
Tällöin katsotaan, että Jumalakin on meille
suosiollisempi kuin ”noille toisille”. Olemme kaikki alttiit
tällaiselle lahkohengelle, jonka tunnistaa mm.
kovuudesta ja siitä käsityksestä, ettei meitä tai minua
voida eksyttää. Terve kristillisyys on nöyrää
suhtautumista myös siihen mahdollisuuteen, ettei meillä
ole koko totuutta ja että itsekin voimme eksyä.

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 12:45 pm

Jumala luo erilaisuutta

Paavali puhuu aarteesta saviastiassa: ”Mutta tämä
aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman
suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan
meistä” (2. Kor. 4:7).

Kun Jumala ottaa käyttöönsä saviastian, niin
hän puhdistaa sen jaloon käyttöön. Puhdistaminen
tapahtuu sekä ulkoisesti että sisäisesti, se ei ole
kertatapahtuma, vaan se on jatkuvaaSaviastiat tehtiin
aikoinaan käsityönä ja siksi ne olivat kaikki erilaisia.
Astiat olivat yksilöitä, uniikkeja.

Taitavan savenvalajan työ oli
laadukasta, mutta silti siinä näkyi mestarin käden jälki. Näin
on jokainen kristittykin, hän on erilainen persoona
kuin joku toinen kristitty. Uskonnollisuus pyrkii
”teollistamaan” kristillisen uskon, mutta samalla
katoaa Mestarin käden jälki. Uskovista tulee
”massatuotteita”, toistensa kopioita, monistettuja
yksilöitä eli klooneja. Tämä kehitys on toistunut eri
herätysliikkeissä ja se on antanut kuhunkin liikkeeseen
sille ominaiset erityispiirteensä, jotka tulevat esille
erityisesti pukeutumisessa sekä puhe- ja
käytöstapoihin liittyvinä korostuksina.

Kun Jumalan Henki tekee työtään ihmisessä,
niin Hän ei laita meitä samaan muottiin, vaan
päinvastoin vapauttaa orjuuttavasta matkimisesta ja
tiettyyn (uskonnolliseen) kulttuuriin sidotuista
muotiasioista. Hän ei tee meistä kummajaisia, joista jo ensi
näkemältä voi päätellä, mihin uskonnolliseen
ryhmään kuulumme.
Uskon ollessa tervettä se ilmenee siten, että
meidät vapautetaan yksilöinä olemaan juuri sellaisia,
miksi Jumala on meidät tarkoittanut. Tämä koskee
ulkonaista olemustamme, mutta varsinkin sisäistä.
Jumala tahtoo tehdä meistä luonnollisia eikä
meidän tarvitse esittää uskovaisen roolia tai jotain

”superpyhää”. Sellaista esiintyy nykyisinkin,
mutta se on varma merkki itse valitusta
uskonnollisuudesta ja siitä, että kaikki ei ole kohdallaan.
Mitä enemmän tulemme Kristuksen
kaltaisiksi, sitä enemmän tulemme keskenämme erilaisiksi.
Jumala luo moninaisuutta. Siitähän koko
luomakuntakin on osoituksena. Ei ole kahta samanlaista puun
lehteä eikä lumihiutaletta. Yksi piirre terveelle
kristillisyydelle on kuitenkin yhteinen: on vain armahdettuja
syntisiä ja yksi synnitön – Jeesus Kristus,
syntisten Vapahtaja,

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 12:49 pm

Oikeat tavat ja muodot

Suuria erimielisyyksien ja riitojen aiheuttajia
seurakuntien ja uskovien välillä ovat kaste ja
ehtoollinen, niiden oikea aika, muoto ja toteutustapa. Näin
käy silloin, kun katsotaan asiaa vain ihmisen
näkökulmasta ja unohdetaan Jumalan näkökulma. Room.
2. luku antaa myös tähän valoa, vaikka siinä ei
puhuta kummastakaan asiasta sanaakaan.
Ympärileikkaus oli juutalaisuudessa täysin'
luovuttamaton arvo ja sen suhteen ei sallittu mitään
poikkeuksia. Ympärileikkaamaton oli pakana ja sillä
siisti.

Paavali kirjoittaa siitä: ”Ympärileikkaus kyllä
on hyödyllinen, jos sinä lakia noudatat; mutta jos
olet lainrikkoja, niin sinun ympärileikkauksesi on
tullut ympärileikkaamattomuudeksi. Jos siis
ympärileikkaamaton noudattaa lain säädöksiä, eikö
hänen ympärileikkaamattomuutensa ole luettava
ympärileikkaukseksi? Ja luonnostaan
ympärileikkaamaton, joka täyttää lain, on tuomitseva sinut, joka
lainkirjaiminesi ja ympärileikkauksinesi olet
lainrikkoja. Sillä ei se ole juutalainen, joka vain
ulkonaisesti on juutalainen, eikä ympärileikkaus se, joka
ulkonaisesti lihassa tapahtuu; vaan se on
juutalainen, joka sisällisesti on juutalainen, ja oikea
ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus Hengessä,
ei kirjaimessa; ja hän saa kiitoksensa, ei ihmisiltä,
vaan Jumalalta” (Room. 2:25-29).

Kun tiedämme, että uudestisyntyneitä ja Pyhän
Hengen saaneita uskovia on niidenkin
keskuudessa, joilla on erilainen kaste- ja ehtoolliskäsitys kuin
itsellämme ja Jumala on heidän kanssaan samalla
tavalla kuin meidänkin kanssamme jakaen heille
armolahjojaan, niin eikö siinä ole selvä viesti meille,
että tärkeintä ei ole ehtoollisemme, kasteemme ja
koko kristillisyytemme oikea tapa ja muoto, vaan
että sisäisesti olemme kristittyjä? Ellemme elä
kristityn elämää, niin edellä mainittuun Room. 2.
lukuun viitaten kasteemmekin tulee tällöin kastamat-
tomuudeksi. Vasta silloin kun elämme kastetun
elämää, kasteemme ”luetaan” kristilliseksi kasteeksi.

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 1:08 pm

Laki ja sen vääristymät

”Mutta jos jo kuoleman virka, joka oli kirjaimin
kaiverrettu kiviin, ilmestyi kirkkaudessa, niin etteivät
Israelin lapset kärsineet katsella Mooseksen kasvoja
hänen kasvojensa kirkkauden tähden, joka
kuitenkin oli katoavaista, kuinka paljoa enemmän onkaan
Hengen virka oleva kirkkaudessa! Sillä jos
kadotustuomion virka jo oli kirkkautta, niin on
vanhurskauden virka vielä paljoa runsaammassa määrin
kirkkautta. Sillä se, millä ennen oli kirkkaus, on
tämän rinnalla kirkkautta vailla, tämän
ylenpalttisen kirkkauden tähden. Jos sillä, mikä on
katoavaista, oli kirkkaus, niin vielä paljoa enemmän on
sillä, mikä on pysyväistä, oleva kirkkautta” (2. Kor.
3:7-11).

Kirkkauden kokeminen on riippuvaista siitä,
kuinka suuri on pimeys. Tässä Raamatun paikassa
verrataan toisiinsa kahta eri kirkkautta. Usein
niistä käytetään ilmaisua laki ja evankeliumi. Kirjain
(laki) kuolettaa, mutta Henki (evankeliumi) tekee
eläväksi (jae 6). Mutta jo kirjaimin kiviin
kaiverrettu kuoleman virkakin edusti kirkkautta, olihan
siinä kirjoitettuna Jumalan tahto.

Paavali oli julistanut evankeliumia Galatian
seurakunnissa, mutta hänen jälkeensä seurakuntiin
ilmestyi juutalaisia harhaopettajia, jotka vaativat
usoontulleille ympärileikkausta. Heidän mielestään
Paavali oli jättänyt työn kesken eikä opettanut koko
totuutta. Ympärileikkaus oli selkeä ja uskottava
merkki siitä, että vihkiydyttiin vakavasti
kuuliaisuudessa noudattamaan Jumalan tahtoa.
Tämä ei kuitenkaan enää ollut sitä
evankeliumia, mitä Paavali oli julistanut, päinvastoin se oli
evankeliumista luopumista ja paluuta ihmistekoi-
hin ja siten takaisin lain alaisuuteen ja poispäin
Jumalasta. Se oli tuhoamassa Paavalin koko työn.
Siksi Paavali kirjoitti galatalaiskirjeensä, jossa hän käy
rajusti näiden harhaoppien ja niiden julistajien
kimppuun.

On kuitenkin selvää, ettei nykyajassa tarvita
ympärileikkausta. Siksi joskus kuulee selitettävän,
ettei meillä ole enää mitään tekemistä lain kanssa
eikä vaaraa joutua lain alaisiksi. Tosiasiassa vaara
on nyt yhtä suuri ellei suurempikin.
Ei ole mitään takeita siitä, että omistamme evankeliumin,
vaikka meillä olisi hyllyt täynnä
Raamattuja, kuuluisimme seurakuntaan, olisimme
kastettuja, ylistäisimme, rukoilisimme, puhuisimme
kielillä, profetoisimme ja tekisimme ahkerasti Jumalan
valtakunnan työtä. Kaikkea tätä voi olla ja onkin,
mutta voi puuttua evankeliumi.
Kuinka usein meille julistetaankaan nykyisin

”todellista” uskoa, joka on vain pelkkää lakia. Jos
aiomme kerran perille, niin meidän on
osoittauduttava kaikin puolin kelvollisiksi Jumalan ja
ihmistenkin edessä. Ansiotonta armoa pidetään lahjana
enintään uskoontuloon asti ja tarpeellisena mahdol-
listen satunnaisten lankeemusten varalta. Armosta
ei sen jälkeen paljoakaan puhuta vaan siitä, kuinka
uskovan on osoittauduttava kokosydämiseksi ja
kokonaan Jumalalle antautuneeksi, ja ehdoton armo
kielletään usein kokonaan.
Jos uskossa kuulemisen (Gal. 3:2, 5) lisäksi
vaaditaan tekoja pelastumisen ehtona, niin
kysymyksessä on lain julistus eikä enää evankeliumi. Niin
oikeaa ja hyvää tahtovaa kuin tällainen julistus
voikin olla, se vie lain orjuuteen. Lisäksi ihmisen järki
on taipuvainen yhtymään lakipitoiseen sanomaan,
eikä se voi hyväksyä ja ymmärtää evankeliumia,
vaan pitää sitä hullutuksena. Ainoastaan Pyhä Henki
voi tehdä evankeliumin eläväksi.
Väitetään myös, että laki koski ihmisiä vain
ennen Uuden liiton alkamista. Tällöin kuitenkin
Raamatun ydinsanoman ymmärtäminen hämärtyy
ja suuri osa Raamatusta pysyy suljettuna, niin myös
evankeliumi. Tämän asian ymmärtäminen on
erittäin tärkeää, sillä juuri Paavali oli pakanain
apostoli ja hänen sanomansa kohdistui lähinnä
ei-juutalaisille eli pakanuudesta kääntyneille kristityille.

Eikä kukaan muu apostoleista kirjoittanut niin
paljon laista kuin Paavali. Väite, jonka mukaan laki
koskisi vain juutalaisia, käy siten kestämättömäk-
si. Väitetään, että lain ja evankeliumin erottaminen
on epäraamatullista ja jopa niinkin, ettei
Paavalikaan erottanut niitä. Ja monet näin uskovat
väittävät tosissaan, että lain ja evankeliumin erottajat ovat
itse harhautuneet.
Näin ei kuitenkaan ole, vaan laki on ja pysyy
hamaan aikakausien päättymiseen. Jeesus itse
sanoo, että laista ei katoa pieninkään piirto ennen kuin
taivas ja maa katoavat (Matt. 5:17-18.

Va i k k a R a a m a t t u o n a v a i n o i k e a n j a v ä ä r ä n
e r o t tamiseen, niin sieltä voidaan saada tukea myös ai-
van vastakkaisille ja toisensa poissulkeville
opeille. Ei siis voida heti sanoa, että oppi on oikea, jos
siteerataan runsaasti Raamattua. Oikeastaan on
syytä olla enemmän varuillaan, jos opin tueksi
lainataan paljon Raamattua, koska kristinuskon
sanoma alunperin uskottiin yksinkertaisille ja
oppimattomille ihmisille. Aluksi Raamattuja ei edes ollut,
vaan yksinkertainen kristinoppi oli omaksuttavis-
sa suullisesta tiedosta ja yksittäisistä apostolien
kirjeistä.
On siis olemassa joitakin hyvin yksinkertaisia
perusasioita, joiden ymmärtäminen auttaa oikeassa
opissa pysymistä eikä oppia ja elämää tarvitse pitäätoisistaan
erillään, vaan ne ovat sopusoinnussa keskenään.

Kun erotamme Raamatusta oleelliset ja tärkeimmät
käsitteet, meidän on jo silloin paljon
helpompaa päästä kestävälle pohjalle ja pysyä siinä.
Seuraavassa on kolme väitettä, jotka tekevät
helpommaksi ymmärtää Raamatun pääsanomaan
liittyvää kokonaisuutta:
1.
Ymmärtääksemme armon oikein, meidän
tulee ymmärtää synti oikein.
2.
Ymmärtääksemme synnin oikein, meidän
tulee ymmärtää laki oikein.
3.
Y m m ä r t ä ä k s e m m e l a i n o i k e i n , e m m e s a a s e -
littää lakia pois.
Edellinen ei tarkoita sitä, etteikö jotain näistä
voitaisi silti ymmärtää. Havaitsemme siis, että laki,
synti ja armo ovat kiinteässä yhteydessä toisiinsa.
Puhe laista on ihmiselle vastenmielistä, koska
se sisältää ajatuksen siitä, että hän joutuu kerran
tilille kaikista asioistaan ja koko elämästään.
Laki on ilmoitus Jumalan tahdosta. Siinä
määritellään ihmisen oikea Jumala-suhde ja ihmisen oikea
suhde toiseen ihmiseen. Ei liene väärin sanoa, että
laki on annettu jo luomisessa, mutta vasta Siinailla
se sai sanoin ilmaistun sisällön kymmenen käskyn
muodossa.

Vaikka laki annettiin juutalaisille kirjoitettuna
lain tauluihin, silti jokaisen ihmisen sisimmässä oli
ja on sama laki, vaikka ei niin selvästi määriteltynä
ja täydellisenä. Pakanankin sisimmässä oleva laki
ilmoittaa hänelle välittömästi, jos joku ottaa hänen
omaansa. Hän tietää heti, että sellaista ei saa tehdä,
koska se on väärin.
Tämän ymmärtäminen saa hänet tajuamaan, että
myös hänen toimintansa lähimmäistä kohtaan, voi
olla väärin. Siksi niissäkin maissa, jossa ei ole ollut
mitään tietoa Raamatusta, on tavallisesti
lainsäädäntö, jossa on huomattavassa määrin raamatullisia
piirteitä. Kansainvälinen ihmisoikeuksien julistus
rakentuu pitkälle kymmenessä käskyssä ilmaistun lain
pohjalle. Jotkut ovat sitä mieltä, että Vanhassa liitossa
pelastuttiin lain kautta. Se ei kuitenkaan ole totta,
lain kautta ei kukaan pelastunut ennen eikä voi
pelastua myöhemminkään. Vanhan liiton
uhritoimitukset olivat esikuvia Jumalan Karitsasta, joka oli
kerran korvaava kaikki eläinuhrit. Pohjimmiltaan uhrit
viittaavat evankeliumiin, koska niissä Toinen ottaa synnit kannettavakseen.

Lain kieltäminen (antinomismi) on nykyisin
melko tavallista kristikunnassa. Näin tekevät myös
merkittävät henkilöt, joita arvostetaan suurina
Jumalan miehinä. Tällaisesta opetuksesta on tuhoisia
seurauksia. Lakihan edustaa Jumalan ajatonta
pyhyyttä ja hänen tahtonsa ilmausta, joka ei vaihtele
ihmismielipiteiden eikä minkään muunkaan
mukaan. Se on lahjomaton mittari, jonka mukaan on
mahdollista erottaa oikea ja väärä toisistaan.
Vaikka laki vaatimuksineen koetaan vihollisena, se on
kuitenkin todellinen ystävämme, joka sanoo
totuuden parhaaksemme. Jos lakia ei olisi, ei olisi
laittomuuttakaan. Silloin ketään ei enää voisi syyttää eikä
tuomita mistään.
Paavali antaa laille sille kuuluvan kunnian ja
sanoo lakia pyhäksi, vanhurskaaksi, hyväksi ja
hengelliseksi (Room. 7:12, 14).

Laki on pohjimmiltaan erittäin yksinkertainen
ja selvä. Jeesus kiteytti lain olemuksen ns. rakkau-
den kaksoiskäskyyn, joka tulee esille monissa eri
yhteyksissä Raamatussa.
”Mutta kun fariseukset kuulivat, että hän oli
tukkinut saddukeuksilta suun, kokoontuivat he yhteen;
ja eräs heistä, joka oli lainoppinut, kysyi häneltä
kiusaten: ’Opettaja, mikä on suurin käsky laissa?’ Niin
Jeesus sanoi hänelle: ’Rakasta Herraa, sinun
Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja
kaikesta mielestäsi. Tämä on suurin ja ensimmäinen
käsky. Toinen, tämän vertainen, on: ’Rakasta
lähimmäistäsi niinkuin itseäsi’. Näissä kahdessa käskyssä
riippuu kaikki laki ja profeetat” (Matt. 22:34-40).

”Sentähden, kaikki, mitä te tahdotte ihmisten
teille tekevän, tehkää myös te samoin heille; sillä
tämä on laki ja profeetat” (Matt. 7:12).
Nykyisin kohtaa myös opetusta, että
rakkauden kaksoiskäsky ei olisikaan lakia, vaan että se
kuuluisikin evankeliumiin ja olisi kristityille vain
kaunis tavoite, johon tulee pyrkiä. Näin kevyesti lailta
riistetään sen ehdottomuus ja oleellinen tehtävä, eikä
se voi enää vaikuttaa niin kuin on lain tarkoitus, eli
näyttää totuus meistä. Ehdottomasta tehdään
ehdollinen, käskystä suositus.
On tärkeää erottaa toisistaan myös laki ja lain
alaisuus (legalismi). Laki on ehdoton, sitä joko
noudatetaan tai rikotaan. Legalismi sen sijaan ei aseta
meitä sen totuuden eteen, ettemme pysty
noudattamaan lakia, vaan lain alaisuus antaa harhakuvan
siitä, että pystyisimme noudattamaan lakia ainakin
tyydyttävästi. Lakihenkisyydessä ihminen voi
kuvitella onnistuvansa elämään oikein – jos nyt ei
aivan yksin – niin ainakin Jumalan avulla. Silloin hän
ei enää tarvitse Jumalan armoa kaikessa, vaan
hänen Jumalalle kelpaavuutensa alkaa perustua siihen
kuinka onnistuneesti hän pystyy elämään
hengellistä elämäänsä.

Näin tällainen petetty ihminen kuvittelee
elävänsä lain edellyttämää elämää, jolloin elämä voi
ainakin omissa silmissä näyttää ajoittain
onnistuneelta. Siksi voidaan erehtyä kuvittelemaan, että
kyllä se Jumalallekin riittää. Käytännössä se
tarkoittaa sitä, että Jumalan lain vaatimuksia lievennetään
ja näin rimaa alennetaan itselle sopivaksi. Tämä on
kuitenkin lain yläpuolelle asettumista ja samalla
laille kuuluvan arvovallan riistämistä.

Näin kaikki tulee suhteelliseksi, laki ei voi
enää esittää ehdottomia vaatimuksia, kun
vaatimukset on alistettu inhimillisen tulkinnan alaiseksi. Näin
laki ja sitä kautta Jumalan pyhä ja ikuinen tahto
vesitetään ja alkaa tie laittomuuteen. On kuitenkin
tärkeää tiedostaa, että laittomuuskin on lain
alaisuutta!”...sillä kun he eivät tunne Jumalan vanhurskautta,
vaan koettavat pystyttää omaa vanhurskauttaan,
eivät he ole alistuneet Jumalan vanhurskauden alle.
Sillä Kristus on lain loppu,
vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo” (Room. 10:3-4).
Edelläoleva jae johtaa helposti harhaan, jos
korostetaan vain lain loppua ikäänkuin laki olisi
kumottu. Se on kuitenkin suuri virhe. Jos sen sijaan
korostamme sanaa vanhurskaudeksi,
niin tämä jae saa kokonaan toisen sisällön.

Lain loppuminen vanhurskaudeksi avaa oven
armovaltakuntaan, jossa syntisyydestä ja synnistä
tulee raskas taakka ja armon kasvattava ja syntiä
hylkivä vaikutus pääsee toimimaan (Tiit. 2:11-14).
Vanhan lain tilalle tulee ”uusi laki”, josta UT käyttää
monia eri nimityksiä: elämän hengen laki,
Kristuksen laki, vapauden laki, kuninkaallinen laki,
rakkauden laki. Kristus, sydämen uusi valtias, alkaa
puhdistamaan ”asuntoa” sekä ulko- että sisäpuolelta.
Näin uskova on elinikäisessä prosessissa, ja
Pyhän Hengen kirkas valo paljastaa erilaisia
tahroja ja tekee samalla pyhittävää työtään sydämes-
sä. Synnin orjuuttava ote sydämessä hellittää, mutta
taipumus syntiin ei sen sijaan pääty tämän elämän
aikana.
”Mutta me tiedämme, että kaiken, minkä laki
sanoo, sen se puhuu lain alaisille, että jokainen suu
tukittaisiin ja koko maailma tulisi syylliseksi
Jumalan edessä; sentähden, ettei mikään liha tule
hänen edessään vanhurskaaksi lain teoista; sillä lain
kautta tulee synnin tunto” (Room. 3:19-20).
Milloin uskova on sitten ns. ”lain alla”? Silloin
kun hän sydämessään ajattelee, että Jeesuksen
sovitus ei riitä, vaan ollakseen Jumalan hyväksymä
hänen tulee noudattaa lakia tai ainakin osaa
siitä. Pyritään itse hoitamaan asia, jonka
Vapahtaja on jo täydelliseksi valmistanut. Näin kuitenkin
halveksitaan Kristuksen uhria.

Joskus kuulee väitettävän, että usko
Jeesukseen merkitsee sitä, että uskova kykenee (ja on jopa
velvoitettu) noudattamaan lakia. Kun armossa
elävä uskova ”tekee oikein”, hän ei tee sitä enää lain
käskystä ja pakosta, vaan siksi, että hänessä on uusi
elämä, joka ei enää kapinoi lakia vastaan.

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 1:15 pm

Armon tie on kaita tie

Sielun vihollinen uskottelee,
että armon alla synti on
hyväksyttävää.
Kun syntiä kertyy
tarpeeksi, niin se
muuttaa taktiikkaa
ja sanoo, ettei armo
enää riitä

Lain hylkääminen
(antinomismi)
==============

Lakihenkisyys
viettelee uskovan
turvaamaan hyvään
vaellukseensa, joka nostaa
hänet korkeammalle tasolle
”tavallisten” uskovien yläpuolelle.

Hengessä vaeltaminen merkitsee armossa pysymistä.
Kaidan tien toisella puolella houkuttelee
lain alaisuus (legalismi) ja toisella puolella
synti eli laittomuus (antinomismi).

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 1:36 pm

Rukoussuorite

Ihmiselle on luonnollista, että hän laittaa kaiken
järjestykseen, tavaroiden tulee olla paikoillaan,
velvoitteet hoidetut ja asiat hallinnassa. Tämä kuuluu
normaaliin elämään. Terve ihminen ymmärtää sen,
että ellei hän itse huolehdi omista asioistaan, niistä
ei huolehdi kukaan muukaan.

Harvoin tulee ajatelleeksi, että tottumukset
seuraavat meitä helposti myös hengelliseen
elämäämme. Se voi olla ihan hyväkin asia, mutta ei
välttämättä kuitenkaan kaikissa tapauksissa. Uskon
elämäänkin tulee helposti kaavamaisuutta, kun asioita
tekee tietyllä ja totutulla tavalla. Tällöin
hengellinen elämäkin tuntuu olevan kunnossa. Onkin
sanottu, että varjele tapaa, niin tapa varjelee sinut.
Kuitenkin monet itsessään oikeat asiat saavat
meidät yllättävän helposti suorituskierteeseen.
Hyvistä asioista saattaa tulla este sille, mitä niiden
tulisi edistää. Rukouksesta voi tulla rukoussuorite ja

Raamatun lukemisesta lukemissuorite. Asiaan
kuuluva vapaus ja ilo voivat kadota pikkuhiljaa ja
huomaamatta ilman, että minkään havaittaisiin olevan
vinossa.
Eräässä raamattukoulussa muutamat oppilaat
tulkitsivat omalla tavallaan Jeesuksen opetusta
rukoilla joka aika. He muuttivat sen muotoon:
rukoilkaa joka tunti. Niinpä he seurasivat tarkoin kelloa
ja tasatunnin lähestyessä ryntäsivät
rukouspaikkaansa rukoilemaan. He jaksoivat sitä pari vuotta ja
sitten väsyivät. Mutta ei Jeesus sanonut, että
rukoilkaa joka tasatunti, hän ei sanonut niinkään, että
rukoilkaa aamurukous, ruokarukous tai iltarukous.
Hän sanoi, että rukoilkaa lakkaamatta.

Tarkoittiko Jeesus sitä, ettei pidä varata jotain
erityistä hetkeä rukousta varten? Ei varmaankaan,
vetäytyihän hän itsekin yksinäisyyteen rukoilemaan.
Tuskin kukaan voi kuitenkaan väittää, ettei Jeesus
olisi rukoillut muulloin. Hänellä oli jatkuva yhteys
Isän kanssa ja kehoittaessaan rukoilemaan
lakkaamatta, hän aivan ilmeisesti tarkoitti juuri tuollaista
yhteyttä.
Kun Jeesus opetti rukoilemaan, niin hän sanoi,
”...älkää tyhjiä hokeko niinkuin pakanat, jotka
luulevat, että heitä heidän monisanaisuutensa tähden
kuullaan” (Matt. 6:7). Jumala ei siis tarvitse
meidän sanatulvaamme, hän tietää, mitä me tarvitsem

me jo ennen kuin häneltä anommekaan (Matt. 6:8.
Tästä voimme päätellä hänen odottavan sitä, että
käännämme sydämemme
hänen puoleensa. Rukouksemme näkyvä ja
kuuluva ilmaisutapa ja muoto
näyttää olevan hänelle täysin toisarvoista.
Liian usein rukoilemme ”toisille ihmisille”,
jotkut kehittyvät siinä lähes sanataitureiksi. Mutta onko
sellaisella rukouksella arvoa Jumalan edessä, on jo
kokonaan eri asia.

Rukousasiassakaan meitä ei ole jätetty
itsemme varaan, vaan Jumala armossaan pitää meistä
huolta silloinkin, kun väsymme rukoilemaan.
Paavali rohkaisee meitä: ”Samoin myös Henki auttaa
meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä
meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi,
mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme
sanomattomilla huokauksilla. Mutta sydänten
tutkija tietää, mikä Hengen mieli on, sillä Henki
rukoilee Jumalan tahdon mukaan pyhien edestä” ...
”Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus Jeesus on
se, joka on kuollut, onpa vielä herätettykin, ja hän
on Jumalan oikealla puolella, ja
hän
myös rukoi-
lee meidän edestämme” (Room. 8:26-27, 34).
Oivan mallin jatkuvasta rukouksesta saamme, kun
ajattelemme pienen lapsen suhdetta isään tai äitiin.
Mitä avuttomampi lapsi on, sitä kiinteämpi yhteys

vanhempiin hänellä on. Ei ole niin pientä asiaa,
mistä lapsi ei puhuisi vanhemmilleen. Jos hän ei
osaa vielä puhua, hän ilmaisee tarpeensa muulla
tavoin.

Eräällä kristillisellä keskustelufoorumilla
nimetön kirjoittaja kertoi oman kokemuksensa
hengellisestä suorittamisesta. Hänelle oli opetettu, että
uskovan ihmisen ”pitää” lukea Raamattua ja hänen
”pitää” rukoilla jokin tietty määrä tai aika. Hän oli
perinpohjin väsynyt näihin vaatimuksiin. Vihdoin
hän teki järjen päätelmän ajatellen, että jos
uskonelämä on kiinni hänen aktiivisuudestaan, niin
olkoon. Ei se ollut tietoista luopumista Jeesuksesta,
siitä ei ollut kysymys. Hän vain koki, ettei enää jaksa
”suorittaa”.

Näin meni pari-kolme viikkoa, kunnes eräänä
päivänä – taisi olla varhainen aamu – hän koki
valtavan ilon sisimmässään. Kiitollisuus täytti hänen
sydämensä. Silloin alkoi rukous ja Sanan
tutkiminen maistua, siinä ei enää ollut jälkeäkään siitä
pakonomaisesta velvollisuudesta, jota hän oli
aiemmin kokenut.
Tämä henkilö oli aika harvinainen tapaus
sikäli, että hän tiedosti asian ja teki siitä omat
johtopäätöksensä ja ratkaisunsa. Tavallisempaa on, että
(lakipitoinen) uskon elämä hiljalleen näivettyy, sanaa
luetaan muutama sivu satunnaisesti ja rukoillaan silloin tällöin.
On kuitenkin parempi ymmärtää vaik-
ka vain yksi Raamatun jae, kuin pyrkiä lukemaan
jokin ennalta valittu lukujen määrä siksi, että
”velvollisuus” tulisi hoidetuksi.

Tässä on puhuttu vain kahdesta asiasta,
Raamatun lukemisesta ja rukouksesta. Sama voi koskea
mitä tahansa ”hengellistä” aktiviteettia. Joskus olisi
syytä nollata kaikki hengellinen toiminta ja tajuta
Jeesuksen sana: ”ilman minua, te ette voi mitään
tehdä.” Yksilön kohdalla tämä voi vielä onnistua,
mutta seurakunnassa se lienee käytännössä
mahdotonta, sillä monilla on sellaisia intressejä, joille
tällainen ”toimimattomuus” on liian suuri uhka.
Luultavasti tässä kerrottu on monelle tuttua
omasta kokemuksesta. Uskon elämästä voi tulla
pelkkää suorittamista. Silloin se ei ole sitä elämää,
mistä Jeesus sanoo: ”Sillä minun ikeeni on soveli-
as ja minun kuormani on keveä” (Matt. 11:30).
Olemme helposti houkuteltavissa pois
armosta. Omatoimisuus näyttää usein luotettavammalta.
Voi käydä kuitenkin niin, että lopulta meillä onkin
vain laki. Se on hyvin yksinkertaista omistaa,
koska se on luonnollista ihmiselle, päinvastoin kuin
evankeliumi. Laki näyttää, millainen minun on
oltava, mitä tehtävä ja mitä en saa tehdä. Mutta se ei
näytä sitä, mitä puolestani on tehty ja mikä on jo
valmista. Sen näyttää ainoastaan evankeliumi.

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 1:48 pm

Armo

Esikuva siitä pelastuksesta, joka aikanaan oli
toteutuva Kristuksessa, esiintyi jo Israelin
erämaavaelluksella. Myrkkykäärmeet (synnin vertauskuva)
surmasivat kansaa ja Mooses sai Jumalalta ohjeen
tehdä vaskikäärme ja ripustaa se korkealle tangon
päähän nähtäväksi. Kuka vain katsoi vaskikäärmettä,
jäi eloon. Ihmisen ei tarvinnut ”tehdä” mitään
muuta kuin nostaa katseensa käärmeeseen, se katse
sisälsi parantumiseen tarvittavan uskon ”määrän”.
Ihmisessä itsessään ei siis tapahtunut mitään
sellaista, mihin parantuminen olisi perustunut. Se
oli täysin Jumalan armoa. Jos armon ehdoksi asetetaan
jotain ihmisessä itsessään tapahtuvaa
muutosta, silloin julistetaan lakia eikä evankeliumia.
Evankeliumin ydin on siinä, että kaikki
maailman synnit sovitettiin Golgatalla, menneet,
nykyiset ja tulevat. Rikkomuksemme jätettiin lukematta
ja tämän ilosanoman osallisuuteen pääsemme
uskon kautta.

Jumalan armo on ihmeellinen ja käsittämätön
ihmisajatuksille. Jo ennen maailman perustamista
Jumalan sydämessä oli armo. Jumala tiesi jo
ennalta, että ihminen rikkoo hänen tahtoaan vastaan ja
tulee syylliseksi hänen edessään. Hän tunsi myös
ihmisen olemuksen ja siksi hän päätti siitä tavasta,
jolla ihminen saadaan oikeaan suhteeseen hänen
kanssaan.

Sen tavan nimi on evankeliumi, eli ilosanoma.
Ilosanoma se on siksi, että se on valmis eikä
ihmisen tarvitse ponnistella sen saamiseksi, vaan se on
Jumalan lahja (Ef. 2:8. Ihmisen osa on olla
vastaanottavana osapuolena loppuun asti.
Uskon kuuliaisuus sekoitetaan hyvin yleisesti
lain kuuliaisuuteen, mutta ne eroavat toisistaan kuin
yö ja päivä. Uskon kuuliaisuus on kuuliaisuutta
Jeesuksen nimeä kohtaan (Room. 1:5 ja 16:26). Uskon
kuuliaisuus on yksinkertaista luottamusta siihen, että
pelastun armosta ainoastaan uskomalla Jeesuksen
täytettyyn työhön. Siinä ei kysytä sitä, olenko
onnistunut vaelluksessani elämään oikein ja
nuhteettomasti. Jos tätä edellytettäisiin, kysymys olisi lain
kuuliaisuudesta. Tämä loukkaa monia kunnollisia
ja hyviä ihmisiä. Se on heidän mielestään järjen
vastaista. Niin se onkin. ”Jumala näki hyväksi
saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka
uskovat...” (1. Kor. 1:21).” ’
Uskon kuuliaisuus’ on yksi ja jakamaton
käsite, eikä sitä ole hyvä kääntää KR 92:n tavoin ’usko
ja kuuliaisuus’. Tällainen jako peittää pelastavan
uskon salaisuuden ja lisää siihen nykyihmisen
ajatuksissa kuuliaisuuden vaatimuksen. Pelastus on
yksin uskosta, ilman rakkautta, ilman kuuliaisuutta,'
yksin armosta. Alkukielen
’hypakoee pisteoos’ viittaa juuri tähän,
ei uskoa seuraavaan kuuliaisuuteen.
Usko alistuu sen evankeliumin alle, joka lupaa
pelastuksen ilman kuuliaisuutta; juuri tämä on
’uskon kuuliaisuutta’. Puheemme, sielunhoitomme ja
käännöstemme olisi hyvä olla sopusoinnussa tämän
paavalilaisen ja uskonpuhdistuksen kirkkaasti
tulkitseman pääperiaatteen mukainen.”
2.
”Rehellinen julistus pelastuksesta yksin armosta
johtaa väistämättä vastaväitteisiin. Parhain tapa
koetella, saarnaako pastori Uuden testamentin oppia
pelastuksesta, on se, että jotkut kuulijat ymmärtävät ja
tulkitsevat armon väärin siinä määrin, että yksin
armosta tullut pelastus vapauttaa heidät tekemään mitä
tahansa; synnin tekemistä voi jatkaa, koska sen
lisääntyessä armokin lisääntyy. Siinä on hyvä
mittapuu evankeliumin julistukselle. Jos minun
saarnaamiseni ei altista tälle väärinymmärrykselle, se ei ole
evankeliumia. Salli minun selittää, mitä tarkoitan.
Jos saarnataan vanhurskauttamista tekojen kautta,
kukaan ei kysy edellä olevan kaltaisia kysymyksiä.
Jos saarnataan: ’Jos tahdot olla kristitty ja päästä
taivaaseen, pitää sinun lopettaa synnin tekeminen
ja tehdä hyviä tekoja. Ja jos teet niin jatkuvasti ja
2.
Juhani Lindgren, lähetysjohtaja

säännöllisesti etkä poikkea niistä, sinusta tulee
kristitty ja pääset taivaaseen’. Näin saarnaavaa ihmistä
ei koskaan ymmärretä väärin. Kukaan ei tule
sanomaan hänelle: ’Pitääkö meidän jatkaa synnissä, että
armo suureksi tulisi?’ Kiteytettynä tämän ihmisen
sanoma on, että jos jatkat synnin tekemistä, olet
kirouksen alainen, ja vain jos lopetat synnin, pelastat
itsesi. Tätä ei voi käsittää väärin...
Rooman kirkkoa vastaan ei ole koskaan nos-
tettu syytettä tämän takia. Martti Lutheria vastaan
kylläkin...

...Tämä on minun sanomani; ja se on
äärimmäisen tärkeä julistajille. Haluan sanoa kaikille
saarnaajille: jos julistustasi pelastuksesta ei ole
ymmärretty tällä tavoin väärin, sinun on syytä tarkistaa
saarnasi ja varmistua siitä, että todella julistat sitä
pelastusta, mikä Uuden testamentin perusteella
tarjotaan jumalattomalle, syntiselle, synteihinsä
kuolleille, Jumalan vihollisille. Oikea julistus
pelastuksesta sisältää tämän vaarallisen elementin.”
3.
Jos armoa julistetaan kaikessa ihanuudessaan,
se herättää aina pahennusta. Aina on niitä, jotka
katsovat avaran armon julistuksen tekevän
mahdolliseksi entisen syntielämän jatkamisen. Siksi armon
rinnalle tuodaan erilaisia vaatimuksia armon ehdoksi.
3.
Martyn Lloyd-Jones

Armon väärinkäyttäminen on lopulta kuitenkin
vain ilmiö siitä, että armon sanomaa ei ole
ymmärretty oikein. Eikö armo sitten riitäkään kaikkien
syntien anteeksiantamiseen? Kyllä se riittää.
On kuitenkin syytä muistaa, että armon voi
omistaa ainoastaan uskon kautta. Tietoinen
väärinkäyttö voi johtaa tilanteeseen, ettei enää voikaan
uskoa. Tähän juuri sielunvihollinen rakentaa
taktiikkansa – se uskottelee, että elä miten vain – armo
riittää. Ja kun ihminen on tarpeeksi koukussa, se
muuttaakin taktiikkaa ja sanoo, että nyt olet
rikkonut niin paljon, ettei armo sinulle enää kuulu. Näin
ihminen voi joutua niin suureen pimeyteen, ettei hän
enää jaksa uskoa evankeliumiin.

On aika yleistä, että armo sekoitetaan armon
vaikutuksiin. Armo on yksinomaan Jumalassa, se
on Jumalan sydämen ominaisuus ja Jumalan
asenne syntistä ihmistä kohtaan. Mutta armon
vaikutukset ovat kokonaan eri asia, ne ilmenevät ihmisessä
monin tavoin. Monet kokevat armon vaikutukset
voimakkaina tunteina, onnen hetkinä ja
elämyksinä. Mennään pahoin harhaan siinä, että tavalla tai
toisella ryhdytään etsimään ja keinotekoisesti
ylläpitämään näitä tunteita. Tällöin armon vaikutusten
etsiminen subjektiivisina kokemuksina nousee
etusijalle ja varsinainen uskossa omistettu armo jää
taka-alalle. Ihminen voi jopa kokonaan menettää
uskonsa, jos hän on tottunut siihen, että usko tulee
kokea tunteilla.

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 1:56 pm

Pyhitys

Vaikka kristinuskon pääsanoma koskee syntien
anteeksiantamista ja ihmisen pelastumista
iankaikkiseen elämään, Raamatusta nousee voimakkaana
myös ajatus siitä, kuinka uskovan tulisi elää tätä
ajallista elämää. Silloin on kysymys pyhityksestä
eli elämänvanhurskaudesta.
Ihmissydän ilman Jumalan tuntemista on
levoton. Siksi ihminen luonnostaan omistautuu jollekin
asialle. Joku etsii seikkailuja, joku kokemuksia
ääriolosuhteista, joku uppoutuu urheiluun, taiteisiin
tai politiikkaan, joku etsii tyydytystä erilaisista
harrastuksista, joku huumaavista aineista jne.
Kun ihminen saa kokea pelastuksen
Jeesuksessa Kristuksessa, niin siitä on seurauksena, että
Jumalan teko, ajatukset ja armo saavat hänessä sijaa
ja hänen sydämensä kaipaus saa tyydytyksen. Tämän
seurauksena ilmenee aitoa pyhitystä.'

Pyhitysliikkeissä ajaudutaan tavallisesti lain
alaisiin pyhitysponnisteluihin, jolloin tuloksena on
omavanhurskaus (farisealaisuus) tai
loppuunpalaminen ihmisen kokiessa vaatimukset ylivoimaisiksi.
Aito pyhitys ei kuitenkaan synny ihmisen omis
Armo on koti — Juurikasvu-kustannus —
73
ta ponnisteluista, ei edes siitä että ”antautuu” täysin
Jumalalle. Jos tällaista antautumista vaaditaan, niin
se johtaa lain alaisuuteen. Onko aito pyhitys siis
mahdottomuus?

Ei. Mutta se nousee ainoastaan armon maape-
rästä. Armo kasvattaa pyhään elämään (Tiit. 2.)
Vilpitön uskova ei tavallisesti itse tunnista omaa
pyhitystään, vaan Pyhän Hengen valon osuessa
hänen elämäänsä hän voi kokea itsensä entistäkin
pyhittymättömämmäksi. Tämä on täysin normaalia ja
verrattavissa siihen, että synkkänä sadepäivänä
ikkunat näyttävät puhtailta, mutta vasta kirkkaassa
auringon paisteessa nähdään kuinka likaisia ne
todellisuudessa ovat. Mitä lähempänä Jumalaa olemme sitä
selvemmin näemme syntimme. Jos tahdomme
pyhiksi, näemme itsemme epäonnistuneina ja
kannamme aitoa huolta siitä.

Tämä vie meidät tuntemaan
oman mahdottomuutemme ja hengellisen
köyhyytemme. Tunto hengellisestä puutteen alaisuudesta on
eräs Jumalan menetelmä, jolla Hän kasvattaa meitä
nöyrään ja todelliseen pyhyyteen.
Puhuttaessa pyhityksestä, on tarpeen erottaa
toisistaan uskovan asema ja uskovan tila.
Asemansa puolesta uskova on täysin pyhä, koska Jumala
on hänet julistanut vanhurskaaksi. Raamattu
vakuuttaa, että uskovat on ainiaaksi tehty täydellisiksi ja
on ihmeellistä, että vain tällä tavoin
täydellisiksi tulleet pyhitetään (Hepr. 10:14). Ihmisjärkihän
käsittää, että vain pyhittymättömiä ja epätäydellisiä
voidaan pyhittää.

Uskovan tila ei useinkaan vastaa sitä korkeaa
asemaa, joka hänellä vanhurskauttamisen perusteella
on. Ne kohdat Raamatussa, jotka kehottavat meitä
pyhitykseen, ovat kirjoitetut siksi, että
ymmärtäisimme korkean asemamme ja että elämämme kertoisi
myös toisille siitä. Monet Raamatun kehoitukset ovat
annetut – ei enää pelastukseksi – vaan siksi, että
meitä opetetaan Kuninkaan perillisinä ”hovin tavoille”.
Paavali kirjoittaa meille elämämme yleisohjeeksi:
”Käyttäytykää vain Kristuksen evankeliumin arvon
mukaisesti” (Fil. 1:27).

Kun nähdään uskovien pyhittymättömyyttä, niin
syy ei milloinkaan ole Jumalan armossa, vaan siinä,
että uskovat sallivat itselleen lain alaisuutta ja
elävät (ainakin osaksi) armon ulkopuolella ja siten
laittomuudessa. Ei ole ilman muuta selvää, että
sellainen tila johtaisi välittömästi pois Kristuksesta,
mutta onhan se häpeäksi uskoville ja Jumalan
seurakunnalle.
Tervettä pyhitystä voidaan kuvailla siten, että se
on nöyrää vaellusta Jumalan armossa. Se ei ole
kerskumista oikeasta uskosta, sillä ei voida ylpeillä.

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 2:04 pm

Ihmeitä tekevä usko ja pelastava usko

Pelastava usko on joidenkin mielestä liian vähäistä.
He ovat sitä mieltä, että armon julistus jättää
uskovan puolitiehen ja siten hylkäämään Jumalan
tahdon tekemisen elämässään. Uskon tekoja kuvatessa
puhutaan usein suurista ”Jumalan miehistä”, jotka
kokoavat massoittain ihmisiä tilaisuuksiin, joissa
väitetään tapahtuvan ihmeitä ja ihmisiä tulee uskoon
sadoittain tai peräti tuhansittain. Näitä tapahtumia
pidetään todisteena siitä, että näillä miehillä on
todellista uskoa, ilmeneehän se tekoina.

Raamattu todella kertoo, että evankeliumin
julistusta seurasivat ihmeet ja merkit. Mikäli ihmeet
eivät välittömästi seuraa puhuttua sanaa, ei siitä
kuitenkaan voi tehdä johtopäätöstä, että julistus olisi
automaattisesti väärää. Jumalan voima ei ole
ensisijaisesti ihmeissä, vaan itse evankeliumissa.
Tunnusteot voivat saada aikaan ”aivouskoa”, mutta
ihmeisiin uskominen ei takaa sitä, että syntynyt usko
olisi pelastavaa uskoa.

Pelastava usko ja ihmeitä tekevä usko ovat
kaksi eri asiaa. Pelastavaa uskoa voi seurata ihmeitä ja
tosiasiassa se itse on kokonaan ihmettä. Mutta
pelastavaan uskoon ei useinkaan liity mitään
dramaattista ja mieltä kuohuttavaa. Pelastava usko voi olla
ja usein onkin hiljaista luottamusta siihen, että
synnit ovat anteeksiannetut ja jokainen päivä vie meitä
kohti taivaallista päämäärää.

Pelastava usko ei siis ensisijaisesti ole ihmeitä tekevää uskoa,
ja onkin syytä pitää tarkoin mielessä, että
ihmeitä tekevä usko ei välttämättä lainkaan
liity pelastavaan uskoon. Emme tiedä, miksi näin
on, mutta niin Raamattu hyvin selkeästi vakuuttaa.
”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra,
Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka
tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. Moni sanoo
minulle sinä päivänä: ’Herra, Herra, emmekö me
sinun nimesi kautta ennustaneet ja sinun nimesi
kautta ajaneet ulos riivaajia ja sinun nimesi kautta
tehneet monta voimallista tekoa?’ Ja silloin minä
lausun heille julki: ’Minä en ole koskaan teitä
tuntenut; menkää pois minun tyköäni, te laittomuuden
tekijät’ ” (Matt. 7:21-23).

Ei voida ajatella traagisempaa kohtaloa kuin
se, mitä edellä on kuvattu. Nämä ihmiset ovat
olleet Jumalan asialla ja osoittaneet tälle maailmalle,
että heidän uskonsa ei ole vain kuollutta
uskonnollisuutta, vaan että se on ollut elävää ja toimivaa.
Jeesuksen nimessä tehdyt ihmeet ovat olleet siitä
todistuksena. Omasta mielestä on tehty juuri se,
mitä Jumalan sana kehottaa tekemään, eli Jumalan
tahto. Ei ihme, jos mieleen tulee, että tässä on täytynyt
tapahtua suuri erehdys. Ovathan nämä ihmeet
todellisia ja suuret kansanjoukotkin ovat olleet
niitä todistamassa.

Tuo sama Raamatun luku paljastaa kuitenkin,
että kyseessä ovat väärät profeetat. Heidät olisi
voinut tunnistaa heidän hedelmistään, jotka ihmeistä
huolimatta ovat olleet pahoja. He eivät sittenkään
ymmärtäneet, mitä on Jumalan tahdon tekeminen,
sillä ihmiselle on tyypillistä ajatella niin, että
Jumalan tahdon tekeminen on jotain suurta ja
näyttävää, jossa myös ihminen itse tulee korotetuksi.
Olemme jo edellä puhuneet laittomuudesta, joka
on näidenkin ihmeitä tehneiden tunnusomainen
piirre. He olivat eläneet kaksoiselämää,
saattoivatpa kieltää kokonaan Jumalan lainkin asettuen sen
yläpuolelle. Tosiasiassa he juuri laittomuuden
tekijöinä (jae 23) ovat joutuneet lain alaisuuteen ja
kirouksen alle.

Jeesuksen luokse tuli kerran ihmisiä, jotka
olivat kiinnostuneita Jumalan tahdon tekemisestä.
”Niin he sanoivat hänelle: ’Mitä meidän pitää
tekemän, että me Jumalan tekoja tekisimme?’
Jeesus vastasi ja sanoi heille: ’Se on Jumalan teko, että
te uskotte häneen, jonka Jumala on lähettänyt’ ”
(Joh.6:28-29).
Tässä Jeesus osoitti, että usko häneen on
ensisijainen Jumalan teko, jota Jumala odottaa ja
johon hän katsoo suopeasti. Siitä yksin Hän saa
kaiken kunnian.

kirjoittaja jarrut Ma Syys 04, 2017 2:10 pm

Kuollut usko

”Sillä niinkuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin
myös usko ilman tekoja on kuollut” (Jaak. 2:26).
Olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että kuollut ei
voi tehdä yhtään mitään. Ensiksi täytyy siis olla
elämä. Elämää taas ei voi olla ilman syntymistä. Kun
ihminen syntyy tähän maailmaan, niin alussa hän
vain nukkuu ja syö; ja ilmaisee äänekkäästi sen, jos
jommassa kummassa asiassa on vajetta. Kestää
aikansa ennenkuin tuo uusi elämä alkaa ilmentää
itseään tekoina. ”Teot” ovat alussa vaatimattomia
yrityksiä tavoittaa kädellä jotain, vähän myöhemmin
kääntymistä asennosta toiseen ja niin edelleen. Mutta
nämä teot eivät ole ulkoapäin saneltujen
kehoitusten ja käskyjen seurausta, vaan ne ovat seurausta
siitä elämästä, joka tuossa ihmistaimessa on. Jos
näitä ”tekoja” ei ilmene, jotain on pahasti vialla ja
lapsi viedään tutkimuksiin.

Samoin on myös uskon tekojen laita.
Lähtökohtana on syntyminen. Ennen syntymistä ihminen
on hengellisesti kuollut. Raamattu käyttää tästä
hengellisen elämän alkamisesta ihmisessä käsitettä
uudestisyntyminen. Se tekee selvän eron lihasta syntymisen
ja Hengestä syntymisen välillä. Jos
luemme tarkoin tuon alussa mainitun Jaakobin kirjeen
kohdan, niin näemme, että Jaakob asettaa
vastakkain hengen ja teot. Jos on henki, silloin on myös
tekoja. Jos ei ole henkeä, ei ole myöskään tekoja.
Teot eivät aikaansaa henkeä.

Käsitteiden hämärtyminen johtuu osittain
siitä, että Hengestä syntymisestä on tehty ikäänkuin
mekaaninen tapahtuma. Kun ihminen on
evankelioimistilaisuudessa vastannut kutsuun ja on
rukoillut jonkun perässä ”syntisen rukouksen”, häntä
aletaan pitää uskovana. Näinhän ei kuitenkaan aina ole,
koska ihmisen sisimmässä ei välttämättä ole tapah-
tunut uudestisyntymistä. Voi olla niinkin surullisesti,
että huomattava osa kristikunnasta on
käännynnäisiä, joiden sydämissä ei ole tapahtunut tätä suurta
ihmettä. Eikä sitä ole tapahtunut kasteessa vaikka
olisi lapsena tai aikuisena kastettu.

Eräs melko varma merkki siitä, että ihminen ei
ole lainkaan uudestisyntynyt on se, että hänen
sydämensä halajaa edelleen entistä elämää. Hän
saattaa olla seurakunnan innokkaimpia puuhaihmisiä,
mutta sisin kaipaa kuitenkin maailman ”henkeä”.
Tällöin paine maailman tyylin ja menon saamiseksi
seurakuntaan voi kasvaa hyvinkin suureksi.
Toki myös aidosti uskoontullut saattaa joutua
edelläkuvattuun tilanteeseen. Hänessäkin voi tapahtua
kehitys, jonka vaikutuksesta kaikki ”vanha”
edustaa hänelle taantumuksellista uskonnollisuutta
ja hänen toivonsa on ”uudistuksessa”. Muutos
tällaisessa prosessissa saattaa olla niin suuri, että se
näkyy hänessä myös ulkoisesti persoonallisuuden
muutoksena.

On varottava kuitenkin yleistämistä, että vain
passiiviset olisivat aitoja uskovia. Kyllä aito
uskokin ilmenee tekoina, mutta ne teot ovat luonnollista
seurausta sisimmässä olevasta elämästä.
Jeesuksen aikana oli ihmisryhmä, joka oli tosissaan
ottanut tehtäväkseen toteuttaa Jumalan tahtoa maan
päällä erilaisin toimin ja niin hyvin kuin se
ihmiselle vain oli mahdollista. He olivat nähneet kaiken
sen leväperäisyyden ja maallistumisen, joka Isrelissa
vallitsi. Siksi he perustivat yhteisön, joka oli
päättänyt saattaa uudestaan kunniaan alkuperäiset
Jumalan käskyt ja pyhän elämän, joka oli paljolti
jo kadonnut. Tällaiset ihmiset nauttivat arvonantoa,
heitä ihailtiin ja heitä pidettiin todellisina Jumalan
palvelijoina, koska he olivat laittaneet itsensä likoon
”Jumalan valtakunnan puolesta”.

Tätä veljeskuntaa kutsuttiin fariseuksiksi. Vain
harva nykypäivän kristitty yltää vastaavaan ja jos
yltää, häntä kunnioitetaan todellisena kristittynä,
koska hänen uskonsa ilmenee tekoina.

kirjoittaja Sponsored content

Armo on kotiPaavo LievonenJuurikasvuKUSTANNUSLukijalle