RistinVoitto / Narsisti naruttaa ja nauttii

Nykyisin kuulee yhä useammin huolestuttavan kysymyksen: kuinka tunnistaa narsistiset käyttäytymistavat yhteisöissä?

Ihmisen persoonallisuus on monimuotoinen kokonaisuus, jossa minuudella on merkittävä osa koko psyykeä ajatellen. Terveet rajat omaava aikuinen arvostaa oikealla tavalla omaa osaamistaan ja pitää toista työntekijää tasavertaisena yksilönä arvostaen myös hänen taitojaan. Näin ei kuitenkaan tapahdu aina arkielämässä. Keskuudessamme saattaa olla vahvasti narsistinen henkilö, joka ei välttämättä ole yhteydessä aitoon itseensä.

Narsisti yrittää selvitä kehittymättömän tunne-elämänsä kanssa mutta ei pysty kohtaamaan negatiivisia tunteita. Hänelle tyypillisiä tunnuspiirteitä ovat voimakas ihailun tarve ja vallanhalu, johon usein liittyy kateellinen sekä ylimielinen käyttäytyminen.

Narsisti kokee olevansa oikeutettu erikoiskohteluun. Hän manipuloi muita yhteisön jäseniä, mikä saattaa johtaa jopa toisten ihmisten häikäilemättömään hyväksikäyttöön. Epäinhimillinen käytös kohdistuu usein toisinajatteleviin osaaviin henkilöihin. Narsistinen henkilö hakeutuu myös hengellisiin yhteisöihin pystyäkseen pitämään valta-asemaa yllä. Hän ei välttämättä  kestä itseään fiksumpia alaisia. Heidän oma-aloitteisuutensa pyritään tukahduttamaan niin sanotuilla ”talon säännöillä”. Narsistilla oma etu menee talon edun edelle, jolloin toisten työviihtyvyys saattaa olla todella heikkoa.

Narsistinen käyttäytyminen ilmenee sosiaalisessa kanssakäymisessä. Narsisti saattaa olla hyvinkin älykäs ja suoriutua erinomaisesti hänelle annetuista työtehtävistä. Hän saattaa olla myös suosittu ja käytöstavoiltaan moitteeton hänelle suotuisassa ympäristössä. Yleensä narsisti on ystävällinen, ylikorostuneen kohtelias ja muita mielistelevä sellaisessa yhteisössä, jossa häntä suositaan joukon keskipisteenä. Hän pyrkii naruttamaan muita yhteisön jäseniä oman valta-asemansa pönkittämiseksi.

Narsistin olemus kuitenkin muuttuu häntä osaavampien ihmisten joukossa, jossa hän kokee uhkaa itseään kohtaan. Narsisti ei kykene myöntämään omaa epäonnistumistaan, mikä saattaa antaa harhaanjohtavasti kuvan vahvasta itsetunnosta. Tosiasiassa narsistisen  luonteenhäiriön omaavalla ihmisellä on huono itsetunto, jota hän yrittää vahvistaa häiriökäyttäytymisellään.

Työhyvinvointia ajatellen on erittäin tärkeää tunnistaa normaalikäyttäytymisen ja häiriökäyttäytymisen terveet rajat. Narsisti voi saada työyhteisöissä aikaan paljon epäjärjestystä ja tuhoa. Narsismi on yleistyvä ongelma aikamme yhteisöissä ja koko yhteiskuntaa rasittava ilmiö.


Aira Harju
Kouluttaja
Raahe

http://www.ristinvoitto.fi/ristin_voitto/muut/narsisti_naruttaa_ja_nauttii/?numero=8/2016

MITÄ OLISI ARMO LUONNEHÄIRIÖISELLE?
Työpaja 15.11.2002 Raamattuopisto,

Olavi Peltola

Jotain Jumalan armosta

Sana armo lienee eräs väärinkäytetyimpiä ja -ymmärretyimpiä hengellisen sanaston sanoja. Sitä toistetaan usein ja siitä on tullut eräänlainen uskonnollisen kielen perusfraasi. Se on sävyltään myönteinen. Se on hyvä sana. Sillä nimenomaan kuvataan Jumalan asennetta ihmiseen.

Todennäköisesti samaan aikaan sanaan armo liittyy monella mielikuva jonkinlaisesta sormien läpikatsomisesta, ei niin kovin vakavasti ottavasta mielenlaadusta, joulupukkimaisesta asenteesta: "Onko täällä kilttiä lapsia" ja kas kummaa, kaikki ovat niitä kilttejä. Siihen tulee sävy, jonka mukaan lopulta armon tähden kaikki pääsevät taivaaseen. Ketään ei hyljätä, ovathan kaikki vain ihmisiä ja Jumalan armo on niin ihmeellisen avara.

Jos kuitenkin haluamme määritellä armo sanan Raamatun pohjalta, sen sävy ja sisältö täsmentyy varsin toisenlaiseksi. Raamatussa se kuuluu oikeudenkäyntisanastoon. Havainnollisella tavalla sanan armo (hepr. ched) oikea sisältö tulee esiin Esterin kirjassa.

Persian valtakunnassa oli julistettu kuolemantuomio kaikille Jumalan omaisuuskansan jäsenille. Tuho oli jo ovella. Kuningatar Ester oli ainoa juutalainen , joka saattoi vielä jotain tehdä kansansa pelastamiseksi. Mutta kuningatar ei ollut saanut kutsua kuninkaan luo pitkän aikaan eikä ilman kutsua hänkään saanut lähestyä kuningasta. "Laki oli jokaiselle sama - hänet surmataan" (Est 4:11, KR 38). Ester tiesi tämä ja päätti mennä kohti kuninkaan valtaistuinta, vaikka se oli vastoin lakia. Hän totesi: "Jos tuhoudun, niin tuhoudun" (4:16).

Oli vain yksi mahdollisuus jäädä henkiin. Jos puheille pyrkivä jostakin syystä miellytti kuningasta ja hän ojensi vastoin lakia kultavaltikkansa tätä kohden, tämä pelastui.

Tuli ratkaiseva hetki ja Ester astui kuninkaan linnan sisimpään esipihaan. Raamattu kertoo: "Kun kuningas näki kuningatar Esterin seisovan esipihassa, sai tämä armon hänen silmiensä edessä" (Est 5:2). Uusi käännös käyttää sanaa: "Hän heltyi".

Jumalan eteen joutuminen on aina tuomarin eteen joutumista. "Kaikki me joudumme Jumalan tuomioistuimen eteen" (Room 14:10). Siksi ajallisen elämän tärkein asia on päästä Jumalan eteen jo nyt ja suostua kehotukseen: "Niin, tulkaa, käykäämme oikeutta keskenämme, sanoo Herra" (Jes 1:18, KR 38).

Oikeudenkäynti ei ole leikin paikka. Sen vakavammalla paikalla en ole koskaan elämässäni. Kohtaloni riippuu siitä, mitä tuomari lausuu minusta. Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin. On ihmeellistä, jos hän julistaa: Armahdettu! Näin siis armo tarkoittaa tuomarin lausumaa tuomionsanaa tuomioistuimelta. Armo on vapauttava tuomion sana. Mutta sen lausumistilanne on pelottava.

Meillä ihmisinä ei ole oikeutta vaatia Jumalalta armoa. Olemme aina lain rikkojana, syyllisinä, tuomionalaisina ja rangaistuksen ansainneena hänen edessään. Mutta sitä ihmeellisempää on, jos meille käy kuten Esterille: "Sai tämä armon hänen silmiensä edessä".

Siksi siellä missä on armo kohtaa ihmisen, siellä on jouduttu kauhistuttavan Jumalan käsiin, mutta pelko muuttuukin riemuksi. Todellinen armo merkitsee jotain vain silloin kun ihminen kohtaa Jumalan ja joutuu Jumalan silmien edessä hänen tutkittavakseen.

Jumalan armo ei siis ole jotain Jumalasta irrallista leijuvaa yleistä hyväntahtoisuutta. Sillä ilmaistaan jotain aivan oleellista sekä Jumalan olemuksesta että nimenomaan hänen suhteestaan ja asenteestaan ihmiseen. Koska siinä on kysymys Raamatun ilmoittaman Jumalan olemuksesta, siinä on silloin aina kysymys nimenomaan kolmiykseisen Jumalan olemuksesta. On siis kysymys kolmiykseisen Jumalan toiminnasta. Ei ole Jumalan armoa ilman Isän, Pojan ja Pyhän Hengen läsnäoloa ja vaikutusta.

Se taas merkitsee, ettei armo voi kohdata ihmistä, ellei Jeesuksen Kristuksen sovitusuhri ihmisen syntien vuoksi ole läsnä ja ellei Pyhä Henki tuo tietoa, ellei hän kirkasta Jumalan armoa Raamatun sanan avulla ihmisen sydämelle.

Armon todellisen luonteen Luther tuo erinomaisesti esiin: "Kristus maksanut kaikki velkamme ja lunastanut meidät iankaikkisesta kuolemasta ja kadotuksesta, jossa me olemme syntiemme tähden. Tämä Kristuksen veri puhuu Jumalan tykönä meidän puolestamme huutaen lakkaamatta: Armoa, armoa! Anteeksi, anteeksi! Isä, Isä! Näin se hankkii meille Jumalan armon, synnit anteeksi, vanhurskauden ja autuuden. Isä Jumala kuulee nyt tätä rakkaan Poikansa, meidän välimiehemme, huutoa ja esirukousta meidän edestämme, ja on meille vaivaisille syntisille armollinen. Hän ei näet saata nähdä meissä yhtään syntiä, vaikka me olemme sitä täynnä, vieläpä olemme pelkkää syntiä; hän näkee ainoastaan rakkaan Poikansa Jeesuksen Kristuksen kalliin, verrattoman veren, jolla me olemme vihmotut. Tämä veri on se kultainen armovaate, jolla me olemme verhotut ja jossa me astumme Jumalan eteen, niin että hän ei voi eikä tahdo katsoa meitä muilla silmin kuin jos olisimme itse hänen rakas Poikansa, täynnä vanhurskautta, pyhyyttä ja viattomuutta."

Tähän tilanteeseen tulee ihmisen puolelta kuitenkin yksi mutta: Ilman uskoa on ihmisen mahdotonta olla otollinen Jumalan armoon (Hepr 11:6). Ilman ihmisen sydämen uskoa, armo ei kohtaa ihmistä, armo menee ohi, jää hyödyttömäksi. Jollei ihmisellä ole uskoa, hän sulkee itsensä Jumalan armon ulkopuolelle. Hän jää osattomaksi Jumalan armosta (Hepr 12:15, KR 38). "Ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi!" (2 Kor 6:1). Ihmisen täytyy tulla liitetyksi uskon kautta Kristuksen uhriin, jossa on tarjolla jokaiselle ihmiselle tarkoitettu Jumalan armo, anteeksiantamus ja pelastus.

Voiko luonnehäiriöinen olla uskossa?

Voimmekin muuttaa otsikossa olevan kysymyksen muotoon: Voiko luonnehäiriöinen eli persoonallisuushäiriöinen todella uskoa Herraan Jeesukseen Kristukseen.

On tietenkin selvä, ettemme kanssaihmisinä voi varmuudella lausua tuomiota toisen ihmisen uskosta. Usko on sydämen asia. "Ihminen näkee ulkomuodon, mutta Herra näkee sydämen" (1 Sam 16:7). Emme voi asettua Jumalan asemaan emmekä siten saa ryhtyä sydänten tuomariksi.

Mutta emme myöskään missään tapauksessa saa toimia elämässä luonnehäiriöisen tavoin emmekä hyväksyä hänen tapaansa elää ja toimia. Se mikä on väärää, on väärää myös luonnehäiriöisen elämässä. Luonnehäiriöisen teot meidän on sekä tiedostettava että tuomittava, sillä ne koskevat muita ihmisiä.

Häntä itseään emme sen sijaan voi pohjaan saakka tiedostaa emmekä varsinkaan saa tuomita. Vain Jumala tuntee jokaisen pohjaa myöten. Vain hänellä on siksi jokaisen tuomitsemisen oikeus.

Voiko luonnehäiriöinen nähdä pahuutensa?

Mitä keskeisin uskossa olemisen tunnusmerkki on oman syntisyytensä kohtaaminen ja näkeminen (Joh 16:8, KR 38). Onko luonnehäiriöiselle edes mahdollista nähdä ja tuntea aidosti syntinsä ja syyllisyytensä?

Luonnehäiriöinen on ihminen, jolla ei ole varaa olla köyhä ja kurja ja syntinen itsessään. Hänhän on hyvä ja onnistunut ihminen tai ainakin hän esiintyy toisten silmissä sellaisena. Hänen ympärillään olevat ihmiset ovat typeriä ja kauheita!

Koska hänen on pakko olla hyvä ja onnistunut ihminen, hänen on myös aina toimittava oikein. Hänen on mahdotonta tunnustaa Augustinuksen tavoin: "Sinä panit minut omien kasvojesi eteen, että minä näkisin, kuinka inhottava, kuinka ruma ja likainen, kuinka saastainen ja haavoja täynnä minä olin " (Tunnustukset). Mutta jos syntiä ei tunneta, syntyy luottamus väärään synnittömyyteen.

Hänen on välttämättä jatkuvasti pönkitettävä omaa heikkoa minäänsä. Sen hän tekee alistamalla, manipuloimalla, käyttämällä muita hyväksi, odottamalla kaikkea toisilta jne. Hän toimii tällä tavoin pysyäkseen pystyssä ja ehjänä. Näin hän vapautuu oman riittämättömyydentunteen aiheuttamasta pahoinvoinnista ja ahdistuksesta. Hänkö suostuisi jälleen kohtaamaan oman mitättömyytensä?

Kaiken lisäksi tällainen itsensä koossa pitäminen muita tai toista ihmistä mitätöimällä tapahtuu sisäisestä pakosta alitajunnassa. Siksi hän ei pysty tiedostamaan sitä itse eikä hän siis voi nähdä mitä hän tekee muille. Hänellä itsellään on hänen omasta käytöksestään vilpittömästi hyvä kuva. Hän kokee olevansa lähimmäissuhteessa aivan tavallinen ihminen tavallisine heikkouksineen. Hänen on pakko kokea näin, jotta voisi elää tällaisena ihmisenä.

Siksi hän ei voi nähdä, että hänen on tultava syntiseksi ja syylliseksi asenteestaan ja käyttäytymisestään toisia ihmisiä kohtaan. Hän ei tunne tarvetta pyytää anteeksi Jumalalta, koska tällöin hänen olisi pakko nähdä syy omassa minässä ja sitä kipua hän ei tahdo kestää.

Äärimmäisen tuskallisen prosessiin jälkeen hän vasta suostuu näkemään itsensä todellisena syntisenä, jonka syvin ahdistus on siinä, että hän niin inhottavalla tavalla asennoituu lähellä oleviin ihmisiin.

Ilman synnintuntoa ei armo kelpaa

Armo ei kuitenkaan sano meille mitään, jos Jumalan viha pahuutemme tähden ei ole päässyt koskettamaan sisintämme. Kun emme hyväksy Jumalan vihan kohdistuvan meihin asenteidemme, sanojemme ja tekojemme vuoksi, emme pysty myöskään tajuamaan Jumalan armoa. Ilman sielun hätää ei kukaan voi ymmärtää Jumalan armon suuruutta.

"Armo näet tahtoo olla joko pelkkänä armona tai sitten ei minään. Armo ei ravitse niitä, jotka ovat kylläisiä ja ravituita, vaan se ravitsee nälkäisiä, niinkuin usein olemme sanoneet. Ei voi tulla Herran Kristuksen tykö eikä armoa osakseen saada se, joka vielä on viisas, voimakas ja nuhteeton, sellainen, joka löytää itsestänsä hyvää, vielä olematta köyhä, kurja, sairas, syntinen ja houkka" (Luther).

"Syntinen ei näe muuta kuin Jumalan armon ja kuitenkin siinä tuntee Jumalan vihan, koska ellei hän sitä tuntisi, ei hän sanoisi: armahda minua. Tämä osoittaa, että vihan varjossa ja vihan ansainneena hän kuitenkin taistelee hätyyttääkseen pois tämän näyn ja tarttuakseen Jumalan armahtavaisuuteen" (Luther).

"Se on suotu köyhille, jotta nämä tietäisivät olevansa sinun armossasi, kun he pahimmin tuntevat sinun vihasi ja tietäisivät, miten heidän tulee pahimmassa ahdistuksessa luottaa sinuun ja suurimmassa varmuudessa pelätä" (Luther).

Jumalan armon kohtaaminen merkitseekin sitä, että syyllinen ja kadotettu ihminen huutaa avukseen hädässään Jumalan armoa. Hän tajuaa jollakin tavoin, että hänen ainoa mahdollisuutensa pelastua on vain yksin Jumalan armollinen ja suosiollinen mielenlaatu häntä kohtaan.

Ongelman ydin ei siis ole Jumalan sydämellä olevassa suosiollisuudessa ja armossa ihmistä kohtaan. Kristuksen sovituskuoleman tähden jokaiselle ihmiselle on avattu tie "kaikkienpyhimpään", Jumalan läsnäoloon (Hepr 10:19). Ongelma on siinä astuuko ihminen Jeesuksen veren turvissa Jumalan eteen. Kelpaako hänelle Jumalan armo Jeesuksessa ja ottaako hän sen vastaan. Onko luonnehäiriöisellä todella tarvetta turvautua armoon? Hänhän selviää hyvin omin avuinkin.

Kuka on vastuussa?

Onko luonnehäiriöinen vastuussa itsestään ja teoistaan? Hänhän kokee itse, että hänen on ollut pakko toimia tietyllä tavalla ja hän on toiminut aivan oikein.

Ehkä jotain tästä vastuun ja syyllisyyden pakoilemisesta selvittää meille eräs Amerikan rikollisten parissa tehty tutkimus. Sen mukaan rikollisten arvomaailma on yleensä samanlainen kuin muidenkin ihmisten. Mutta he ovat ajautuneet rikolliseen elämäntapaan sellaisen kehityskulun kautta, jossa rikokset opitaan oikeuttamaan. Erilaisten neutralisointitekniikkojen avulla tekojen aiheuttama syyllisyys selitetään pois ja omantunnon tuskat häivytetään:

Eräs tällainen neutralisointitekniikka on vastuun kieltäminen. Ihminen näkee itsensä sosiaalisten voimien ja olosuhteiden avuttomaksi uhriksi. Vastuu on vanhempien, huonon seuran, alkoholin tain muun vastaavan.

Toinen mahdollisuus on kieltää itse vahinko. Rikollinen väittää, ettei hänen toimintansa aiheuta kenellekään todellista vahinkoa.

Kolmanneksi kielletään uhri. Hän näkee itsensä kostajana ja uhrin väärintekijänä. Kaikki on uhrin ja hänen typerän käyttäytymisen syytä.

Neljänneksi ne, jotka hänet tuomitsevat, ovatkin tuomion ansaitsevia. Hän näkee syyttäjänsä tekopyhinä, itse asiassa vain toisina tai varsinaisina pahantekijöinä. Hän kokee itsensä oikeutetuksi vaihtamaan puheenaihetta "entäs itse" - tyyliin!

Monet vetoavat myös korkeimpiin velvollisuuksiin, Jumalan nimeen. Hänhän on vain toiminut perheen tai ystävien tai jonkun aatteen hyväksi (Tapio Puolimatka, Kasvatuksen mahdollisuudet ja rajat, 282-283).

Vaikka luonnehäiriö on syntynyt niin varhain, ettei ihminen itse ole voinut siihen ratkaisevasti vaikuttaa, se ei oikeuta häntä käyttäytymään tavalla, joka aiheuttaa kärsimystä, jopa tuhoa toisille ja lopulta myös hänelle itselleenkin.

Onko siis luonnehäiriöinen vastuussa Jumalan edessä siitä, millainen on ja mitä hän tekee, jos hän ei sitä tiedosta? Kysymys on sama kuin: "Onko kunnollinen Matti Meikäläinen vastuussa Jumalan edessä siitä, ettei hän etsi todella Jumalaa, vaan tekee koko ajan syntiä sekä tieten tahtoen että tietämättään, koska on kohdusta saakka perisynnin sokaisema ja sen vallassa, eikä mitenkään voi auttaa itse tilaansa?

Raamatun sanoma perisynnistä ja ihmisen parantumattomasta perusturmeluksesta ei anna oikeutta vaatia toisia mukautumaan heitä loukkaavaan kohteluun. Jokainen on vastuussa teoistaan. Jokaiselle meille kuuluu Raamatun sana: "Meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen, jotta kukin saisi sen mukaan, mitä ajallisessa elämässään on tehnyt, hyvää tai pahaa" (2 Kor 5:10)

Jos luonnehäiriöinen saa temmeltää vapaasti, häiriö juurtuu häneen yhä syvemmälle ja lujemmin. Vain niiden rajojen asettaminen, joita hänellä ei ole ollut, voi auttaa häntä. Se olisi todellista rakkautta häntä kohtaan

Sen sijaan häntä ei auta lempeä rakkaus, vaikka hän on aikanaan jäänyt vaille juuri sellaista. Sille on hänessä tilaa vasta sen jälkeen, kun hän on suostunut katsomaan itseään suoraan silmiin ja suostuu myöntämään oman muita ihmisiä syvästi haavoittavan käyttäytymisensä.

Olla uskossa merkitsee, että olemme Jumalan edessä tuominneet itsemme, syntisyytemme ja syntiset tekomme ja Jeesuksen rangaistuskärsimykseen ja sijaissovitukseen turvautuen uskoneet saaneemme kaiken anteeksi.

Voiko luonnehäiriöinen saada anteeksi ja jäädä samanlaiseksi?

Voiko luonnehäiriöinen saada anteeksi, vaikka hän ei pääse irti häiriöstään, mutta kuitenkin tuntee tarvetta päästä taivaaseen ja siinä mielessä turvautuu Kristukseen yhä uudestaan?

Vastaus löytyy Jeesuksen sanoista: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon" ja "sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois" (Matt 11:28, Joh 6:37).

Tässä on käsittämätön armon salaisuus, jonka vain Jumala tietää. Kuitenkin luonnehäiriöisenkin tie todelliseen uskoon, vapautumiseen ja muuttumiseen kulkee vain syvien kriisien kautta. Hänenkin on suostuttava kohtaamaan kauheat pelkonsa ja ahdistuksensa ja todellinen syyllisyytensä niin kuin kaikkien muiden.

Luonnehäiriöiselläkin ihmisellä on ilmeisesti liikkumavaraa. Hän voi varsinkin kristittynä vastustaa itsessään olevia vallan, huomion ja nautinnon saamisen yllykkeitä, etenkin jos hän joutuu yhä uudestaan kohtaamaan Jumalan lain lujan seinän, jonka toiset kristityt hänen eteensä asettavat päättäväisellä ja peräänantamattomalla toiminnallaan.

Vain Jumalan armahdus lopulta muuttaa ihmisen, mutta mikään kristillinen pehmoilu verhoiltuna hyväuskoisesti "Jumalan armolla" ei siihen voi johtaa. Syvimmältään luonnehäiriöisen kohtaamisessa on osattava kirkkaasti tehdä ero lain ja evankeliumin välillä ja soveltaa niitä oikein (Raimo Mäkelä).

Luonnehäiriöisen uhrin ja ulkopuolisen tarkkailijan on vaikeaa, ehkä mahdotonta uskoa, että tämä olisi kokenut Jumalan tuomion ja armon. Ainakaan heille hän ei myöskään voi välittää sitä. Hänellä voi olla varsin hyvää tietoa Jumalan armosta, mutta perimmältään hän kykenee olemaan vain lainomainen vaatija, joka jättää kanssaihmisensä vaatimusten ja uhkien alaisiksi. Vaatimukset, joita hän itse ei täytä, hän suuntaa muihin. Pelon, joka häntä kahlitsee, hän tekee uhaksi muille.

Lövås kysyy voiko tällainen ihminen olla kristitty? Hän vastaa: "Haluan tarkoin varoa tuomion langettamista varsinkin, koska on ihmisiä, jotka eivät ole puhtaaksiviljellysti luonnehäiriöisiä. Heillä on luonnehäiriöisiä taipumuksia. Heidän elämänsä ja asenteensa ovat sellaiset, että vain tietyt piirteet ovat luonnehäiriöisen ihmisen tyypillisen kokonaiskuvan mukaisia. On kuitenkin myös hyvin vakavaa, kun Jaakob liittää äsken lainattuihin sanoihin seuraavan: 'Kun synti on täytetty, synnyttää se kuoleman.' Tämä pitää yhtä sen kanssa, mitä apostoli Johannes kirjoittaa (1 Joh 5:16-17): 'On syntiä, joka on kuolemaksi. - - Kaikki vääryys on syntiä. Ja on syntiä, joka ei ole kuolemaksi.' Myös apostoli Pietari kertoo ihmisistä, jotka häviävät omaan turmelukseensa (2 Piet 2:12).

Luonnehäiriöinen ihminen voi siis heittäytyä vallanhuuman valtaan niin pitkäksi aikaa, että se ottaa haltuunsa koko sielunelämän. Silloin on vaarana myös hengellinen kuolema" (10).

Lopulta meillä kuitenkaan ei ole muuta mahdollisuutta kuin kieltäytyä syvemmin pohtimasta luonnehäiriöisen pelastumisen mahdollisuutta. Se on Jumalan käsissä. Jos hän pelastuu, hän pelastuu yksin armosta Kristuksen uhrin ansiosta. Jos hän hukkuu, hän hukkuu omien ansioittensa tähden. Mutta aivan sama tilanne on jokaisella meilläkin.

Yhteyden katkaiseminen luonnehäiriöiseen

Edvin Lövås pohtii kirjassaan ("Ei herroina halliten.", Alistamisen ongelma yhteisössä, Pieksämäki 1991) yhteyden katkaisemista luonnehäiriöiseen. Hänen taustallaan ovat ongelmat kristillisessä yhteisössä ja perheessä.

Paavali kirjoittaa ihmisistä, joilla on jumalisuuden ulkokuori, mutta jotka kieltävät sen voiman. "Karta senkaltaisia!" hän kehottaa (2 Tim 3:5). Kirjeessään galatalaisille hän antaa myös esimerkin siitä, mitä johtopäätöksiä hän itse oli tehnyt asenteestaan. Hän kirjoittaa vääristä profeetoista: »Me emme hetkeksikään alistuneet antamaan heille myöten» (Gal 2:5).

Lövås kirjoittaa: "Joskus voi olla oikein ja välttämätöntä katkaista yhteys ihmisiin myös kristillisessä seurakunnassa, kristittyjen yhteydessä ja perheessä. On tietenkin luonnollista ja oikein, että mahdollisimman pitkälle kieltäydytään niin jyrkästä toimenpiteestä kuin yhteyden katkaisemisesta ihmiseen, joka sanoo itseään kristityksi. Jos joku kuitenkin on päässyt tilanteesta täyteen selvyyteen, minun neuvoni on tämä: Sulje luonnehäiriöinen yhteyden ulkopuolelle, mutta älä käytä menetelmänä välienselvittelykokouksia, keskusteluja äläkä selityksiä. Kaikki kokemukset kertovat, että asiat vain pahenevat sellaisten jälkeen!" (64).

"Sen mitä luonnehäiriöiselle sanotaan, pitää olla lyhyt tiedotus, ja sen mitä kirjoitetaan, pitää olla virallinen irtisanominen, erottaminen, yhteyden ulkopuolelle sulkeminen. Tämä menettelytapa kuvataan Jumalan sanassa, ja siellä suositellaan sitä. On ehdottomasti huolehdittava siitä, että se mitä tehdään, on muodollisesti ja juridisesti pitävää ja hyökkäyksen kestävää, kun on kysymyksessä hallituksen kokouksessa, vuosikokouksessa tms:ssa tehtävät ratkaisut. Yksi luonnehäiriöisen aseista on tämä: Kunhan muodollisuudet ovat kunnossa, kaikki on sallittua" (65).

"Monien muiden sielunhoitajien tavoin olen syvästi huolissani siitä, että monien kristittyjen avioliitto hajoaa. Jeesuksella oli täysi syy puhua voimallisesti aviopuolisoiden keskinäisestä uskollisuudesta. Vakavan harkinnan jälkeen ja Jumalaa rukoillen olen kuitenkin kokenut, että minun on ollut pakko suositella avioeroa sellaisiin avioliittoihin, joissa riehuu luonnehäiriöinen puoliso.

Olen keskustellut itkevien kristittyjen naisten kanssa, jotka kerran antoivat komean, tyylikkään ja viehättävän miehen pettää itseään ja jotka havaitsivat myöhemmin, usein jo heti häiden jälkeen, että heidän aviosuhteessaan oli jotain perusteitaan myöten väärin. Vähitellen heidät murrettiin järjestelmällisesti, ja joissakin tapauksissa heitä pahoinpideltiin raa'asti, kunnes kaikki luonnollinen omanarvontunto ja itsetunto murtuivat. Kun tähän lisää, että sekä ammatti-ihmiset että kokeneet sielunhoitajat tietävät kertoa, että parantumisesta on toivoa vain vähän, on ainakin minun tietyissä tilanteissa neuvottava: 'Pakene pelastaaksesi henkesi! Sinä et elä missään avioliitossa vaan kidutuskammiossa. Sinulla ei ole aviopuolisoa vaan kiduttaja.

'

Samoin olen joskus sanonut lapsille, jotka voivat noudattaa tällaista neuvoa: 'Pakatkaa laukkunne ja lähtekää tiehenne! Pitäkää yhteyttä äitiin. Olkaa uskollisia häntä kohtaan. Tukekaa ja auttakaa toisianne, että pääsisitte jälleen normaaliin elämään.'

Voiko tilanne olla näin vaikea? Voi, tilanne voi olla niin vaikea. Se ei tule yhtään paremmaksi sillä, että jotkut kirkon ihmiset vääntävät kirjaimia ja sulkevat silmänsä todellisuudelta.

Seurakunnassa johtajien on tehtävä ratkaisut ja kannettava vastuu. Kun on kysymys avioliitosta, jota ei eletä sellaisessa, mitä voisimme sanoa kodiksi vaan pikemminkin pahoinpitelyalueeksi, kokeneen sielunhoitajan tai kokeneen kristityn psykiatrin ja psykologin on tavallisesti sanottava ratkaisevat sanat ja kannettava vastuu. Olen nähnyt lasten, vaimojen ja joskus myös miesten pääsevän vapauteen ja kuullut heidän iloa täynnä kertovan uudesta elämästä ja syvältä kyntäneestä hengellisestä uudistuksesta sen jälkeen, kun he ovat päässeet irti orjuudestaan. Sellaisen näkeminen on enemmän kuin kyllin hyvä palkka sielunhoitajalle. Se on kaiken vaivan, taistelun ja pahojen voimien kanssa käydyn kamppailun arvoista.

Onko lasten ja aviopuolisojen annettava anteeksi kiusanhengilleen? Onko terrorin kohteeksi joutuneiden seurakunnan jäsenten annettava anteeksi luonnehäiriöisille piinaajilleen?

On, kyllä heidän on annettava anteeksi. Jeesus on opettanut meille, ettei anteeksiantamuksella ole rajoja. Jos kuitenkin pidetään välttämättömänä ilmaista anteeksiantamus sanallisesti luonnehäiriöiselle itselleen, on varottava antamasta hänelle uutta asetta hänen valtataisteluunsa. Niin on valitettavasti usein käynyt. Tällöin luonnehäiriöinen pääsee iskemään ruumiillisesti tai sielullisesti. Kun uhri sitten puolustautuu, hänelle sanotaan: 'Sinähän olet luvannut antaa anteeksi kaiken. Olet sanonut, että olet kärsivällinen. Osoita nyt sitten nöyryyttäsi! Onko kristillinen mielenlaatusi nyt loppunut?' Näin voi luonnehäiriöinen menetellä.

Onko meidän rukoiltava luonnehäiriöisten puolesta? Niiden jotka ovat tai ovat olleet luonnehäiriöisten vallassa, ei pidä rukoilla heidän puolestaan, sillä silloin he pitävät itsessään yllä tunnesidosta. Jos heidän on mieli vapautua, heidän on katkaistava myös tämä yhteys. He voivat kuitenkin pyytää toisia rukoilemaan.

Koko tähän taisteluun he voivat käyttää sitä Jumalan sanaa, joka kehottaa meitä seisomaan lujina eikä suostumaan orjuuden ikeeseen (66-67).

Kirjansa johdantoluvussa Lövås kirjoittaa: "Oltuani 40 vuotta sielunhoitotyössä olen kauhistunut sitä kärsimysten määrää, jota luonnehäiriöiset ihmiset aiheuttavat yksittäisille kristityille, kristillisille ryhmille ja seurakunnille. Olen kauhuissani siitäkin, että sekä kristityt että alan ammatti-ihmiset puhuvat näistä asioista selvin sanoin vain tavattoman niukasti. Käsittääkseni luonnehäiriöisten ihmisten uhrit otetaan vakavasti vain harvoin. Monessa tapauksessa heidän asiansa turhennetaan jo alkuvaiheessa, mikäli he uskaltavat etsiä apua ja sortajat pääsevät selville siitä.

Paavali kirjoittaa valheapostoleista ja kuvaa sitä, miten seurakunta ja sen johtajat ovat lamaantuneet suhteessaan luonnehäiriöisiin: 'Tehän suvaitsette, että joku teidät orjuuttaa, että joku teidät syö puhtaaksi, että joku teidät saa saaliiksensa, että joku itsensä korottaa, että joku lyö teitä kasvoihin'" (2 Kor 11:20).

Juuri tätä tapahtuu kristiveljillemme ja -sisarillemme kodeissa, pienissä kristittyjen ryhmissä ja seurakunnissa. Minusta koko tämä valtava ongelma-alue näyttää olevan kuin sumun peitossa. Tuntuu siltä, kuin johtajat olisivat lamaantuneita. Toisinaan epäilen, ovatko paimenet yhtä peloissaan kuin lauma. Jos näin on, en halua moittia ketään. Ei nimittäin mikään itse saatanaa lukuun ottamatta ole niin kauhistuttavaa kuin se, että nämä »julmat sudet tunkeutuvat lauman keskuuteen» (Apt 20:29). Yhä uudestaan olen kysynyt itseltäni: »Eivätkö paimenen tehtävän piiriin kuulu myös luonnehäiriöisten uhrit?» Raamatussahan sanotaan: »Kaitkaa teille uskottua Jumalan laumaa» (1 Piet 52). Sanotaan myös, että meidän tulee »holhota heikkoja» (1 Tess 5:14) ja että »meidän, vahvojen, tulee kantaa heikkojen vajavaisuuksia» (Room 15:1).


http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/teemat/Luonnehairioinenjaarmo2.htm


Ps. Sanavahvennukset teki jarrut

Stiina kirjoitti

Ammatti-ihmisilläkään ei ole taitoa, resurssseja tähän kuin joskus

Näin on. Vaaditaan todella kokenut ja asiaan perehtynyt ammatti-ihminen
että ei itse joudu luonnehäiriöisen manipuloimaksi, koska jo luonnehäiriöisen
tunnistaminen  on vaikeaa.  Onhan häikäilemättömiä ihmisiä muissakin kuin
luonnehäiriöisissä. Jonkin verran kokemusta molemmista on elämän varrella
kertynyt, lähinnä  työelämän puitteissa, myös seurakunnassa.

Paras on välttää luonnehäiriöistä, jos se on mahdollista, mutta työmaalla
se ei aina käy. Jos kysymyksessä on on itse esimies - pomo, ei ole paljon
muuta mahdollisuutta kuin yrittää kestää, tai vaihtaa työpaikkaa.

Seurakunnassa, jos  on luonnehäiriöinen tunnistettavissa, asia jää monta
kertaa vain  hiljaisiksi puheiksi, muutoksia tuskin on odotettavissa,
muutoin kuin pois lähtemällä, tai jos ei luonnevikaista eroteta,
ja millä perusteilla se tapahtuisi,  onkin monimutkaisempi homma.

Luonnevikaisesta aviopuolisosta eroaminen on uskovalle vaikea prosessi,
vaikka Raamattu sanoo, että on avioliittoon kelpaamattomiakin.
Jos on  lapsiakin, niin heidän tähtensä asiat pitkistyvät ja mutkistuvat,
ellei virkavalta jollain tavalla ole asiaan kytketty.

Aika hätkähdyttävää sekin on kun " luonnevikainen-" sanaa helposti käytettään
itselleen hankalista ihmisistä. Ajattelen, mitähän Kaikkivaltias Jumala meistä
oikein ajattelee, Hän joka näkee kaikki luonteemme kiemurat  ja hankaluudet!

Tässä pieni ote Olavi Peltolan kirjoituksesta JEESUS ON HYVÄ PAIMEN"

---Kun hän aikoinaan kutsui minutkin laumaansa, hän totisesti tiesi millaisen hän kutsui. Hän ei ole pettynyt minuun, vaikka itse olen lukemattomia kertoja pettynyt itseeni. Hän ei yllättynyt, kun hän näki kuinka pinnallisesti ja puolinaisesti seuraan häntä ja kuinka kevytmielinen olen. Kuinka hyvin kristitty runoilija sanookaan: "Olen kevytmielinen, monimielinen ja raskasmielinen, vähäpuheinen ja kerkeäkielinen ja umpimielinen. Olen nopea liikkumaan, hidas kääntymään ja jäykkä mutkille vääntymään. Olen jokseenkin joustavainen, vahvasti itsenäinen, mutta itsepäinen. Olen herkästi haavoittuvainen - luonnevikainen" (Erkki Leminen). Toinen runoilija taas lausuu: ""Lunastit huonon ja kalliiseen hintaan, kun sinä lunastit mun. Valitsit minut, valitsit huonon, vaan oli valinta sun. Kaikessa rikon ja kaikessa puutun, vaan olen kuitenkin sun.---"

"Häikäilemätön ihminen voidaan saada Jumalan edessä katuvaksi ja tunnustavaksi, jos ei ole täysin ateisti ja paatunut. Omatunto on heillä tallella. Vaikeasti narsistista, joka on myös häikäilemätön ei saa tunnustamaan missään olosuhteissa, koska oikeasti luulee olevansa hyvä ihminen (synnitön) ja muissa aina vika. Hänet pelastaa luullakseni ainoastaan se, että useampi auktoriteetti saa hänet seinää vasten, jolloin tarvitsee vasta Jeesusta. Heillä saattaa olla täysin kehittymätön omatunto."

Häikäilemättömällä on minunkin käsitykseni mukaan pelastuksen toivo, kun omatunto toimii.
Jos ei omatunto toimi, eihän silloin voi tuntea syntisyyttään, vaan on paatunut.

Roomalaiskirje 2 mainitsee että Jumala tuomitsee pakanat joilla ei lakia ole, heidän omantuntonsa mukaan,
sillä he tekevät luonnostansa mitä laki vaatii, niin he, vaikka heillä ei lakia ole, ovat itse itsellensä laki
ja osoittavat, että lain teot ovat kirjoitetut heidän sydämiinsä, kun heidän omatuntonsa myötä-todistaa ja heidän ajatuksensa keskenään syyttävät tai myös puolustavat heitä. Tämän mukaan luonnevikainen narsisti -
psykopaatti ei voisi pelastua, mutta Jumala sanokoon viimeisen sanan, koska tuntee ihmiset.

Erittäin hyvä kirjoitus kokonaisuudessaankin, vaikka pitkä onkin.


Asiaan perehtyneet kirjoittavat faktaa.
Ihmettelen silti, miksi asioita ei sanota suoraan
heille, jotka apua hakevat!
Ei puhuta vanhempien osuudesta, narsismissa, eikä Asperger/autismi tapauksissa.
Syyksi sanotaan, ettei saa syyllistää! Kyllä ÄITIEN ja ISIEN pitäisi saada tietää
totuus, että kierre voisi loppua, jos se voi loppua!
Neuropsykologia diagnostiseeraa/ määrittää, juuri Aspergerin ja autismin
ja muita käyttäytymispoikkeavuuksia, ja tekee lisääntyvää kallisarvoista
tutkimustyötä. ( Neuroscience koulussa Erasmus Yliopistossa Rotterdamissa,
Neuropsychology koulussa Maastrichtin Yliopistossa)
Miksi meillä täällä ei sanota suoraan, syitä, kun ne tiedetään,
narsisminkin kohdalla?
Onko mitään järkeä salailla syyllistämispelon takia?
Vai onko niin ettei se hyödyttäisi mitään, mutta jotakinhan sen selvittelyn
pitäisi saada aikaan, kun kerta suvuissa narsismikin periytyy,
niinkuin on autismin ja Aspergerinkin kohdalla!
On hyvä ainakin miettiä asiaa!

Kaikkihan eivät koskaan saa edes tietää, miksi heillä käyttäytymispoikkeavuuksia on.
Moni jo vanhuuteen ehtinyt on aikoinaan saanut jonkin muun nimikkeen ongelmilleen,
moni on kärsinyt ja kärsii yhä tietämättömyydestä, ja perheet ja jälkipolvi eivät häpeän
takia hanki edes apua! Tämäkin on faktaa.

Vaikea on uskoa, että lapsi syntyy esim.  narsistisena, varkaana murhaajana raiskaaja pedofilinä
tai homona!
Mutta isien pahat teot kulkevat suvuissa, jos ei perin geeneissä, niin ainakin ympäristövaikuttajana.
Kierre voi loppua, kun Jeesus löytyy ja elämä muuttuu Hänen seuraamisestaan, uudeksi! Hitaasti, mutta muuttuu kuitenkin.

Autistisen ihmisenhän on sosiaalisten ja sielullisten sopeutumisvaikeuksiensa takia vaikeaa
kontrolloida ja tunnistaa omaa tunnemaailmaansa, toisten tunteista puhumattakaan, ja se voi johtaa
raivokohtauksiin ja aggressioihin. Nämäkin ovat perheissä suvuissa saaneet rehottaa hankalan ihmisen nimikkeen alla, muista nimikkeistä puhumattakaan. Vasta nykyisin on alettu perehtymään tämänkin laatuisiin luonteen piirteisiin. Debattia on sitten käyty joka suuntaan, mutta yhteiskunta syrjii tai oikeammin pelkää, kaikkea erilaista. Hullun nimike oli ennen yhtä yleistetty uskovienkin joukossa kuin luonnehäiriöinen on tänään.

Toisenlainenkin näkemys on näihin neurologian nimittämiin aivohäiriöihin, joita lääkkeillä yritetään poistaa ja tehdä massatuotantoa erilaisista ihmistyypeistä, ajattelen, he ovat yleensä hyvin kreatiivisia, luovia, monilla taiteittenkin aloilla, jos heitä ei niputeta omaan karsinaansa, vaan NÄHDÄÄN heidät ihmisinä.  Ihmiset ovat Rikkaus. Onko väärin nähdä, että kaikki olemme lahjoja toisillemme!

Kiitos kaikista mielipiteistä ja kannanotoista jo etukäteen! ☺

Geenimuokkauksella voi parantaa maailmaa, mutta milloin ihminen leikkii Jumalaa?

Ennen geenitutkimuksessa tuli uusi juttu vuosikymmenessä, nyt se tulee vuodessa. Yhteiskunnan on vaikea pysyä perässä, sanoi bioetiikan tutkija Heikki Saxén Tieteen päivillä.

   14.01.2019 13:30 Eira Serkkola iStock

Geenitutkimus, geeniterapia ja geenimuokkaus kehittyvät nykyisin huimaa vauhtia. Helsingin yliopiston Tieteen päivillä käsiteltiin 10.1. geenimuokkausta otsikolla Vaarallisia kokeita – liiallista rohkeutta?

Tutkija Heikki Saxén Tampereen ja Lapin yliopistoista sanoi, että lisääntyvä geenitieto tulee määrittämään meidän sosiaalista asemaamme.

– Jos henkilöstä löytyy geenivirhe, joka aiheuttaa vakavan sairauden, mitä se merkitsee yksilölle, hänen lapsilleen tai suvulleen? Kiinnostaisiko tieto sairastumisriskistä vakuutusyhtiötä? Entä työnantajaa tai tulevaa puolisoa?

Hän otti esiin FinnGen-hankkeen, johon pyritään keräämään 500 000 suomalaisten veri- ja kudosnäytettä vuoteen 2023 mennessä. Sen avulla Suomesta voisi tulla eräänlainen geenitutkimuksen piilaakso.

– Geenimuokkaus on sitten ”scifimpi” juttu. Se on hyvin uutta ja periaatteessa mahdollista, mutta siihen on vielä matkaa sairauksien hoidossa.

Saxénin mukaan nyt tarvitaan moniäänistä dialogia ja toimivien foorumien luomista, koska ”asiantuntija ei enää ilmoita vuorelta, että tämä on oikein”. Saxén toimii Bioetiikan instituutin hallituksen puheenjohtajana. Se on nimestään huolimatta yleishyödyllinen yhdistys, joka järjestää kevään mittaan muun muassa kansalaisraateja näistä teemoista.

Parannetaanko sairauksia vai parannellaanko ihmistä?


https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/geenimuokkauksella-voi-parantaa-maailmaa-mutta-milloin-ihminen-leikkii-jumalaa-

Kannattaa lukea koko artikkeli! Suosittelen!
jarrut