Narsistinen persoonallisuushäiriö Raamatussa, kirkossa ja sielunhoidossa

Suomen teologinen instituutti
Raimo Mäkelä 29.11.2006
Narsistinen persoonallisuushäiriö Raamatussa,
kirkossa ja sielunhoidossa



1. Luonnehäiriöisen muotokuva kolmen vuosituhannen takaa

Sanat vaihtelevat – todellisuus pysyy

Tässä kirjassa kuvattua ilmiötä alettiin pari sataa vuotta sitten psykiatriassa ja
psykologiassa nimittää psykopatiaksi. Nimitys on hiukan erikoinen: sehän tarkoittaa
kirjaimellisesti kreikkalaisten juurisanojensa mukaan ’sielun kärsimistä’ ja siihen liittyvä
henkilönimitys psykopaatti ’sielussaan kärsivää’. Kuka oikein kärsii sielussaan, psykopaattiko?
Pikemminkin kärsiviä ovat hänen uhrinsa, hänen alistamansa ihmiset. Hän ei näytä kärsivän mistään.
Päinvastoin hän tuntuu voivan erittäin hyvin ja menestyvän – toisten, noiden
alistamiensa kärsivien, kustannuksella.

Sittemmin psykopatia korvattiin luonnehäiriöllä. Tosin skandinaavisella, saksalaisella ja
englantilaisella kielialueella psykopaatti on edelleen yleisessä käytössä tarkoittamassa
samaa kuin aikaisemminkin. Meillä psykopatia on suuressa määrin jätetty
kriminaalipsykologian ja –psykiatrian käsitteeksi.

Tosin yksi niistä ilmeisen harvoista psykologeista, jotka ovat tätä aihepiiriä täällä
tutkineet, Helsingin yliopiston professori Liisa Keltikangas-Järvinen, on ehdottanut
meilläkin psykopaatin käsitteen palauttamista yleiseen käyttöön. Olen hänen
kanssaan samaa mieltä monestakin syystä.

Siistimmältä kuulostava luonnehäiriö on kuitenkin sekin siirtynyt Suomessa jo
menneisyyteen ja korvattu persoonallisuushäiriöllä. Sen ongelmana on kuitenkin laajuus,
jota on supistettava attribuutein. Psykopaatti/luonnehäiriöinen oli suhteellisen
selväpiirteinen henkilö, ja käsitettä voitiin käyttää yhtenäisesti, vaikka sen piiriin mahtuu
erilaisia piirteitä. Ne esiintyvät kuitenkin yhdessä. Persoonallisuushäiriön
käsite sulkee piiriinsä täysin vastakkaisia ilmiöitä ja vaatii siksi aina tarkemman määrittelyn.
Niinpä ’psykopaattia’ ja ’luonnehäiriöistä’ tarkoitetaan narsistisella ja huomiohakuisella persoonallisuudella.

Asiaa sotkee vielä, että puhutaan ”terveestä ja sairaasta narsismista”. Tällainen käsitteiden
käyttö hämää. ”Sairaan” narsistin uhriksi joutunut luultavasti viimeisenä suostuisi mieltämään
narsismia millään tavoin ”terveeksi”. Terve itsetunto ja itsearvostus, itsekunnioitus
ja omien oikeuksiensa tiedostaminen ovat aivan eri asioita kuin narsismi.

Narsismin käsite pohjautuu yli parin vuosituhannen takaisiin kreikkalaisiin myytteihin
Narkissos-nimisestä nuorukaisesta, joenjumala Kefisoksen ja nymfi Liriopen kuvankauniista
pojasta ja hänen ympärillään parveilleista naisista, erityisesti Ekhosta (’Kaiku’), metsien ja
lähteiden nymfistä. Nuo myytit mieltävät Narkissoksen persoonallisuuden ja
käyttäytymisen yksinomaan sairaiksi ja tuhoisiksi: hän hukkuu itseihailuunsa ja
itsepalvontaansa kostoksi niistä Nemesiksen, koston jumalattaren, järjestämänä.

Myöhempi, 1600-luvun alun Espanjasta jäljitettävä myyttinen narsistinen, luonnehäiriöinen
hahmo on myös Don Juan. Hänen röyhkeytensä palkka on samanlainen kuin Narkissoksen:
helvetti avautuu hänen jalkojensa alla, kun hän herjaa vaimonsa isän hautapatsasta
surmattuaan tämän, ja nielaisee hänet rangaistukseksi hänen kaikista pahoista teoistaan.

Don Juanin rinnalle on syytä ajatella Donna Juana, sillä luonnehäiriöisiä ei ole vain
miehissä vaan myös naisissa.

Psykopaatin/luonnehäiriöisen/narsistin myyttisiä muotokuvia on siis löydettävissä jo
kaukaa menneisyydestä. Käsitteet voivat vaihdella, ja ajan mittaan muotokuva syvenee
ja terävöityy ja saa uusia sävyjä. Kuvattu hahmo on kuitenkin sama.

Toinen, myyteille rinnakkainen, mutta niistä poikkeava ikivanha tapa luonnehäiriöisen
kuvaamisessa ovat sananlaskut. Niitä on kaikkien kansojen suullisessa ja sittemmin myös
kirjallisessa perinteessä. Yksi vanhimpia on egyptiläisen Amenemopen Viisauden kirja ajalta
1300-1100 eKr. Hän oli sadonvalvoja ja veronkantaja. Hänen teoksensa on
vaikuttanut myös Vanhan testamentin ns. viisauskirjallisuuteen kuuluvaan Sananlaskujen
kirjaan, joka koottiin useiden vuosisatojen aikana kaksi ja puoli, kolme vuosituhatta sitten.

Vajaat 9 % Sananlaskujen kirjan tekstistä
lainaa tai heijastaa Amenemopen Viisauden
kirjaa. Siinä osiossa esiintyy kerran myös sana, joka kuvaa luonnehäiriöistä.
Muualla Sananlaskuissa sillä on 15 esiintymää lisää. Kun niitä vertaa siihen, miten nykyään
kuvataan luonnehäiriöistä, vastaavuus hämmästyttää ja hätkähdyttää. ”Ei ole mitään uutta
auringon alla.” Tämä Vanhan testamentin toisen viisauskirjan, Saarnaajan,
perustoteamus pitää paikkansa tässäkin.

Ihanneihminen Sananlaskuissa ja Saarnaajassa on viisas. Viisautta ilmentämässä on monta
eri heprean sanaa, joilla kaikilla on oma erityismerkityksensä: viisaus, ymmärrys, eron tekeminen
asioiden välillä, harkintakyky, järkevyys, tietäminen, tunteminen. Ne kuuluvat yhteen ja
muodostavat kokonaisuuden. Spektrin tavoin viisaus heijastuu lukemattomin sätein.
Viisauteen yhdistyy vanhurskaus eli oikeamielisyys ja oikeudenmukaisuus, kaikesta väärästä pidättyminen.

Monitahoisen viisaan vastakohdaksi erityisesti Sananlaskut esittää hullun, jolla myös on
monia ulottuvuuksia ja jota siis on vastaamassa monta erimerkityksistä sanaa. Yksi niistä on
juuri tämä edellä mainittu 16 kertaa esiintyvä sana (hepreaksi leez/laazoon). Ennen
se käännettiin yhtenäisesti ilmeisesti kaikissa kielissä vain pilkkaajaksi. Mielenkiintoista mutta
johdonmukaista on, että Don Juanista käytetään espanjassa sanaa burlador ’pilkkaaja’.

Nykyisessä raamatunsuomennoksessa (1992) tuolle heprean sanalle on eri yhteyksiin etsitty
perustellusti eri vastineita kuvaamaan monipuolisemmin kyseistä henkilöä: itserakas,
omahyväinen, kerskuja, rehentelijä, ylimielinen, röyhkeä, säälimätön, herjaaja, kiihottaja,
holtiton. (Jäljempänä nämä vastineet lihavoidaan. Numerot viittaavat Sananlaskujen kirjan jakeisiin.)

Myös Suomen kansan sananlaskuissa on lausahduksia luonnehäiriöisistä,
psykopaattisista, narsistisista persoonallisuuksista. Niiden alkuperää voi olla vaikea jäljittää.
Ne saattavat olla kansanviisauteen perustuvia itsenäisiä toteamuksia mutta myös
heijastumia Vanhan testamentin Sananlaskujen kirjasta.

Psykopaatin perusongelma toisten kannalta on, ettei häntä oikeastaan voi lainkaan tunnistaa,
koska hän monista näyttää tervemieliseltä ja uskoo itsensä ja esittäytyy sellaiseksi.
Se on kuitenkin vain vaikean sielullisen vääristymän naamio. Useimmat ulkopuoliset eivät
tätä tajua vaan saattavat olla hyvinkin ihastuneita häneen eivätkä missään tapauksessa
usko hänestä mitään kielteistä. Kuitenkin hänen uhrinsa ja jotkut muutkin, joille hän
on todellisuuden mukaisena paljastunut, tietävät ja tuntevat verisen vakavasti, että
kauniin ulkokuoren alla asuu rajaton itsekäs pahuus.

Psykopaatti on täynnä itseään


”Itserakas ei moitetta siedä, omahyväinen ei mene viisaiden luo” (Sananlaskut 15:12).
”Jos omahyväistä ojennat, hän pilkkaa sinua, jos jumalatonta nuhtelet, saat solvauksen.
Omahyväistä älä nuhtele, hän vihastuu sinuun, nuhtele viisasta, niin hän rakastaa sinua.” (9:7-8.)
”Viisas ottaa varteen isänsä moitteet, omahyväinen ei nuhteista piittaa” (13:1).
”Kuinka kauan te tyhmät hellitte tyhmyyttänne, pitkäänkö, kerskujat, kerskutte, hullut vihaatte tietoa?” (1:22.)
”Lyö rehentelijää, se on tyhmille opiksi, ojenna viisasta, ja hänen viisautensa kasvaa” (19:25).


Psykopaatin mielen keskuksessa on siis hän itse. Hän ajattelee muista vain sitä, miten
hän voisi heistä hyötyä. Hän pitää itseään hyvänä ja moitteettomana. Hänellä ei ole
mitään varsinaista muutettavaa itsessään eikä anteeksipyydettävää muilta. Hän voi
joskus esittää anteeksipyynnön, mutta se on vain laskelmointia eikä lähde sydämestä.
Jos joku uskaltaa arvostella häntä, se on loukkaus, jota hän ei koskaan anna anteeksi.
Hänestä tulee tällaisen ”loukkaajan” verivihollinen, joka pyrkii eri tavoin vahingoittamaan tätä.
Sen sijaan, että itse pyytäisi anteeksi, hän odottaa, että muut pyytävät anteeksi - sellaista
pahaa, mitä he eivät ole hänelle tehneet, ja sellaista pahaa, mitä hän on tehnyt heille!

Tavalla tai toisella psykopaatti tuo itseään esiin: hyviä ominaisuuksiaan, saavutuksiaan,
menestymistään ammatissa, rahan ja tavaran kokoamisessa, eroottisissa
valloituksissa - ja myös hengellisessä toiminnassa. Sananlaskujen kirja kehottaa ja kieltää:
”Kiittäköön sinua toinen, ei oma suusi, vieras, ei oma kielesi” (27:2).

Tosiasiassa luonnehäiriöinen pitää itseään yhtä hyvänä kuin Jumala on - ellei jopa parempana:
niin kuin ihminen ei saa arvostella Jumalaa, niin ei häntäkään kukaan saa arvostella.
Hänellä ei ole rajoja. Hän kokee itsensä kaikkivaltiaaksi. Sellaisena muiden on häntä palvottava.

Tarun Narkissos oli rakastunut itseensä, ei kehenkään toiseen, ei kehenkään naiseenkaan.
Hän oli ihastunut omaan kuvaansa ja katsellessaan sitä lähteen kalvosta kumartui
sitä kohtaamaan - ja hukkui lähteeseen. Näin vanha taru varoittaa: itseään ihaileva
tuhoaa lopulta itsensä tavalla tai toisella – tuhottuaan sitä ennen ehkä lukemattomia muita.

 


Psykopaatti (saattaa) käyttää runsaasti alkoholia


”Viinissä on rehentely, oluessa rettelö, päihtyneenä hoippuva on älyä vailla” (Sananlaskut 20:1).
”Jos elät viisaasti, hyödyt viisaudestasi itse, holtittomasta elämästä kärsit itse” (9:12).

Psykopaatti juo itsensä suhteellisen usein humalaan. Sehän vahvistaa hänen kuvitelmaansa
kaikkivaltiudesta - tunnetustihan humalainen ”ei ole köyhä eikä kipeä”.

Humaltuminen osoittaa myös psykopaatin heikkoutta, jota hän ei tiedosta eikä
halua tiedostaa: hän ei sittenkään pärjää omillaan, vaan hänen on haettava sekä
huojennusta tiedostamattomaan tuskaansa että vahvistusta voimattomuuteensa,
jonka hän kaikesta huolimatta aavistaa. Hänen alkoholinkäyttöäänkään ei kukaan saa määräillä.

Kaikkiaan humaltuminen liittyy siihen yleiseen seikkaan, että psykopaatin
todellisuudentaju on virheellinen. Itse asiassa hän katselee itseään, muita ihmisiä
ja kaikkea raittiinakin ollessaan kuin humaltunut, vääristyneenä.

Psykopaatti ei rakasta muita


”Röyhkeää odottaa rangaistus, tyhmyrin selkää raippa” (19:29).
”Säälimätöntä ei Herra sääli, mutta nöyrille hän antaa armonsa” (3: 34). ”Jos omahyväistä
ojennat, hän pilkkaa sinua, jos jumalatonta nuhtelet, saat solvauksen. Omahyväistä älä
nuhtele, hän vihastuu sinuun,nuhtele viisasta, niin hän rakastaa sinua.” (9:7–8.) ”Viisas
ottaa varteen isänsä moitteet, omahyväinen ei nuhteista piittaa” (13:1). ”Jos
elät viisaasti, hyödyt viisaudestasi itse, holtittomasta elämästä kärsit itse” (9:12).
”Ylimielinen tavoittelee turhaan viisautta, ymmärtävälle tietoaukeaa” (14:6). ”Itserakas
ei moitetta siedä, omahyväinen ei meneviisaiden luo” (15:12). ” Lyö rehentelijää,
se on tyhmille opiksi, ojenna viisasta, ja hänen viisautensa kasvaa” (19:25).

Psykopaatti on häikäilemätön: hän saattaa sanoa ja tehdä muille aivan mitä tahansa.
Hän voi loukata mitä törkeimmällä tavalla ja jatkuvasti. Hän on väkivaltainen,
usein ruumiillisestikin mutta aina vähintään henkisesti. Perimmältään hän tähtää aina
toisten ihmisarvon riistämiseen. Jumala sopii hyvin hänen väkivaltaisuutensa
välineeksi ja perusteluksi. Hän ei suo toisille varsinaisesti mitään vapautta,
vaan kaikkien on palveltava ja palvottava häntä. Toiset ovat hänelle vain väline.

Psykopaatti ei siis koskaan anna anteeksi. Hän ei armahda ketään vaan päinvastoin kaivelee
toisten elämästä esiin kaikki mahdolliset synnit ja pikku rikkeetkin. Ellei niitä ole, hän keksii niitä.
Hän valehtelee sumeilematta ja kirkkain otsin, ”patologisesti”, vaikka hän esiintyisi
kristittynäkin. Hän on kärkäs vetämään ihmisiä oikeuteen ja uhkaamaan heitä poliisilla ja tuomarilla.

Hän pyrkii kaikin keinoin pelottelemaan muita, mikäli suinkin vain onnistuu.
Niitä, joita hän ei pysty pelottelemaan, koska he ovat häntä voimakkaampia tai
asemaltaan hänen yläpuolellaan, hän mielistelee olemalla samaa mieltä heidän kanssaan.
Psykopaatti jakaa omassa mielessään ihmiset kahtia: toiset hän alistaa, toisia hän
imartelee. Näille jälkimmäisillekään hän ei kuitenkaan tahdo hyvää. Hän odottaa kiitosta
ja tunnustusta kaikilta, niin alistamiltaan kuin imartelemiltaan. Niitä, jotka eivät
häntä ylistä, hän vastustaa ja vihaa – jopa kuoltuaankin.

[b]
Silti psykopaatti menestyy


”Kiihottajat villitsevät kaupungin, mutta viisaat tyynnyttävät vihan” (29:8.

Psykopaatti ei suinkaan aina eikä useinkaan ole kauhea väkivaltarikollinen
jonka ihmiset tunnistaisivat jo pitkän matkan päästä. Päinvastoin hän on yleensä
sulavakielinen ja miellyttävä ja kykenee ulkoisella olemuksellaan ja sanoillaan ja
lupauksillaan hurmaamaan ihmisiä. Hänellä on älyä, selkeät näkemykset ja näyt ja luja
tahto. Hän vaikuttaa mitä luotettavimmalta itsevarmuudessaan.

Aina on niitä, jotka ihastuvat psykopaattiin ja ylläpitävät häntä. Ilman näitä ihmisiä - ”hovia”,
jonka hän on koonnut ympärilleen - hänellä ei olisi mitään menestystä. Hänen vaikuttimenaan
ei kuitenkaan ole toisten hyvä vaan oma paras, vaikka hän pystyy naamioimaan
itsekkyytensä lähimmäisenrakkaudeksi, silloin kun siitä on hänelle hyötyä.

Erilaisten hyväntekeväisyyskampanjoiden suosittajissa ja toimeenpanijoissa
on mitä kylmimpiä ja itsekkäimpiä ihmisiä, joilla hyvän puolesta kampanjoiminen
on vain rajattoman itsekkyyden verho. Onhan suurenmoista saada kiitosta ja kunniaa
siitä, että tekee toisille hyvää, vaikka sen todellisena vaikuttimena olisi vain oman kunnian tavoittelu.

Vain jotkut tunnistavat psykopaatin

”Mielettömän ajatukset täyttää synti, herjaajaa jokainen kammoksuu” (24:9).

Kaikki eivät siis kauhistu psykopaattia - ennen kuin heidän ehkä on pakko tulla tajuamaan
tämän kammottava olemus. Monet psykopaattien hovin jäsenet eivät saa silmiään
koskaan auki, koska hän koko ajan palkitsee heitä siitä, mitä he ovat hänelle antaneet.
Hän on jopa saattanut taistella heille tiettyjä etuuksia ja sillä tavoin ostaa heidät
itselleen. Siksi he eivät usko hänen uhriensa kertomusta suunnattomasta
kärsimyksestä, johon hän on heidät ajanut. Jos he uskoisivat, he saisivat sen tietää.
Jos psykopaatin todellinen luonto näkyisi kaikille ja kaikki suostuisivat uskomaan sen,
jokainen todella kammoksuisi häntä.

Psykopaatti ei muutu


”Itserakas ei moitetta siedä, omahyväinen ei mene viisaiden luo” (15:12).

”Jos omahyväistä ojennat, hän pilkkaa sinua, jos jumalatonta nuhtelet, saat
solvauksen. Omahyväistä älä nuhtele, hän vihastuu sinuun, nuhtele viisasta, niin hän rakastaa sinua.” (9:7–8.)
”Viisas ottaa varteen isänsä moitteet, omahyväinen ei nuhteista piittaa” (13:1).
Suurimpia virheitä on uskoa psykopaatin muuttumiseen. Psykopaatti voi muuttaa käyttäytymistään
kohdatessaan kerrankin ehdottoman rajan, mutta sekään ei ole varmaa. Hänen
sisäiset yllykkeensä, jotka ajavat häntä vastustamattomasti toimimaan, voivat kuitenkin
estää häntä siitäkin, koska hän kokee ehdottoman oikeaksi ja välttämättömäksi
kaiken, mitä hän tekee.

Useimmissa tapauksissa edes kovat elämän kolhut, jotka hän on itse aiheuttanut itselleen,
eivät kuitenkaan vaikuta häneen mitenkään.
Ainakaan hän itse luonteena ja persoonallisuutena ei muutu. Toisaalta on psykopaatista
kärsimään joutuneena itsepetosta uskoa ja odottaa sellaista, toisaalta on julmaa ja
väärin esittää sellaista psykopaatin uhrille ja sitoa hänet siten turhaan toivoon.

Jotta psykopaatti muuttuisi, hänen omantuntonsa täytyisi rakentua täysin uudelleen.
Sitä hän ei kuitenkaan halua. Hänen täytyisi tulla uudelleen uhmaikäiseksi
lapseksi, sillä siinä iässä omatunto alkaa muotoutua lapsen kohdatessa vanhempien
asettamat oikean ja väärän rajat, ja jo siinä iässä luonnehäiriö syntyy. ”Ohjaa lapsi
heti oikealle tielle, niin hän vanhanakaan ei siltä poikkea” (Sananl 22:6).


Täytyisi myös olla joku, joka olisi tällaiselle tosiasiassa lapseksi jääneelle luonnehäiriöiselle
vanhempi, ehdoton auktoriteetti asettamassa rajat, joita hänellä ei varsinaisessa
lapsuudessa ollut, ja antamassa hänelle rajojen takana olevaa rakkautta, jota
hän ei ole kokenut. Pehmeä rakkaus ei koskaan auta psykopaattia, vaan hän päinvastoin
vain käyttää sitä hyväkseen. Tällaisen ”vanhemman” löytyminen, tällainen uhmaikään
palaaminen ja tällaisen suhteen muodostuminen näiden kahden välille eivät kuitenkaan
ole käytännössä mahdollisia joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.

Taistele tai pakene – tai ole vaiti ja kärsi!


”Jos omahyväistä ojennat, hän pilkkaa sinua, jos jumalatonta nuhtelet, saat solvauksen.
Omahyväistä älä nuhtele, hän vihastuu sinuun, nuhtele viisasta, niin hän rakastaa sinua.” (9:7–8.
”Aja riitapukari pois, niin sopu palaa, tulee loppu torasta ja parjauksista” (22:10).
”Lyö rehentelijää, se on tyhmille opiksi, ojenna viisasta, ja hänen viisautensa kasvaa” (19:25).
”Rankaise rehentelijää, se on kokemattomille opiksi, opeta viisasta, ja hänen tietonsa kasvaa” (21:11).
”Rehentelijä saa herjaajan nimen, hänen röyhkeydellään ei ole mittaa eikä määrää” (21:24).
”Mielettömän ajatukset täyttää synti, herjaajaa jokainen kammoksuu” (24:9). ”Kiihottajat
villitsevät kaupungin, mutta viisaat tyynnyttävät vihan” (29:8.


Psykopaattien käsissä kärsineitä on lukemattomia: aviopuolisoita (niin vaimoja kuin miehiä),
lapsia, johtajan alaisia, työtovereita, seurakuntalaisia, kansalaisia. Usein he ovat, ehkä
eri syistä, omaksuneet nöyrän alistujan osan vastustamatta. Toisaalta se rauhoittaa psykopaattia,
koska hän alistaa uhrejaan juuri silmittömän pelkonsa tähden. Nähdessään toisten
pelkäävän häntä hän huoahtaa helpotuksesta: hänen ei itse tarvitse pelätä, vaan hän voi
kokea turvallisuutta, jota uhrit pelollaan hänelle tuottavat. Toisaalta mitä enemmän joku
suostuu äänettömänä alistumaan, sitä ankarammin hänen alistajansa häntä kohtelee,
niin ettei hänellä lopulta ole elintilaa enää ollenkaan.

Alistuminen ei siis ole oikein eikä viisasta, vaan alistajaa on vastustettava,
kuten edeltä näkyy: ”Aja pois, lyö, rankaise!” Alistaja tarvitsee sitä, mitä hän eniten
vihaa ja vastustaa: rajojen asettamista ja vastustamista. Ellei häntä vastusteta,
hän käy yhä häikäilemättömämmäksi.

Taisteleminen eli rajojen asettaminen voi kyllä joskus olla vaarallista, suorastaan
hengenvaarallista. Siksi toinen menettelytapa on pakeneminen, etsiytyminen eroon.
Oman ja lasten hengen ja mielenterveyden säilyttämiseksi pakeneminen on usein ainoa mahdollisuus.

Joskus ei kuitenkaan voi sen paremmin suoraan taistella kuin paetakaan. Alistetun
taloudellinen asema voi olla niin heikko tai lapset voivat olla niin pieniä, ettei voi tehdä kumpaakaan.
Silloin on ehkä jäätävä vaikeaan tilanteeseen - toistaiseksi.

Yleisesti ottaen ei kuitenkaan saa kehottaa psykopaattien uhreja kärsimään.
Se olisi vain heidän kokemansa julmuuden ja kärsimyksen vahvistamista.

Aivan ensimmäiseksi psykopaatin alistaman pitäisi päästä tajuamaan, että hän todellakin
on toisen ihmisen pahuuden ”uhri” eikä suinkaan syyllinen siihen, mistä tämä häntä syyttää.
Tämän tiedostaminen on monien kokemuksen mukaan huojentanut ja vapauttanut heitä
suuresti ja auttanut heitä saamaan takaisin ihmisarvonsa, jonka menettäminen
psykopaatin kynsissä on ehkä kaikkein kauheinta. Tämän tiedostamisen jälkeen voi saada
sellaista sielun rauhaa, jossa sitten voi miettiä varsinaisia toimenpiteitä. Tärkeää olisi löytää
lähimmäinen, joka kuuntelee ja ymmärtää eikä ryhdy tuomitsemaan usein jo äärimmilleen rääkättyä.

Kaikkien, niidenkin, jotka eivät ole joutuneet psykopaattien kynsiin henkilökohtaisesti,
on määrätietoisesti kieltäydyttävä ihailemasta ja palvomasta itseään ihailevia ihmisiä:
esiintyviä ”tähtiä” elokuvassa, teatterissa, musiikissa, urheilussa, television juontajia
ja showmestareita, kansanjohtajia, saarnaajia, hengellisiä laulajia.

Tanskalainen kirjailija Martha Christensen sanoo romaanissaan Borgermesteren sover
(Pormestari nukkuu): ”Olen paljon pohtinut, eivätkö todellisuudessa sellaiset rauhaa
rakastavat ja hiukan ahdistuneet ihmiset kuin sinä ja minä teekin näitä valtaihmisiä siksi,
mitä he ovat. Eiköhän juuri meidän rauhanomaisuutemme ole valamassa sitä
sementtisokkelia, jolla he seisovat, ja eiköhän meidän ole jopa pakko ottaa oma
osavastuumme siitä, miten he käyttäytyvät ja mitä he tekevät?”

Kieltäytykäämme siksi kaikesta ihmisten palvomisesta, olkootpa nämä kuinka ihanan
tuntuisia tai loistavia tahansa ja maistukoonpa sellainen palvova
ihailu ihailijasta kuinka makealta tahansa!

Psykopaattikin saa rangaistuksensa

”Röyhkeää odottaa rangaistus, tyhmyrin selkää raippa” (19:29).

Usein psykopaatit näyttävät saavan toimia täysin esteettömästi: kukaan tai mikään ei pysty
pidättämään heitä, ja heidän jättämänsä tuhojälki on sanoin kuvaamatonta.
Sekin kuitenkin loppuu, joskus yllättävän nopeastikin, sillä tällainen voimakkaalta
näyttävä ihminen ei ole vahva vaan heikko. Juuri heikkous, jota hän ei uskalla itsessään
kohdata, ajaakin häntä tällaiseen silmittömään käyttäytymiseen. Kun heikkous paljastetaan
riittävän selvästi, hänen panssarinsa voi murtua. Aikanaan hän saa rangaistuksensa.

Elämältä itseltään:

”Jos elät viisaasti, hyödyt viisaudestasi itse, holtittomasta elämästä kärsit itse” (9:12).
Elämällä on lakinsa, jotka perimmältään Jumala on asettanut. Niiden mukaan elävä
saa siunauksen, ne rikkova kirouksen.

Toisilta ihmisiltä yleensä:

”Mielettömän ajatukset täyttää synti, herjaajaa jokainen kammoksuu” (24:9). Vaikka
psykopaatilla on kannattajansa, ”hovinsa”, jota hän liehittelee, on myös niitä,
jotka ovat niin viisaita, että näkevät hänen lävitseen ja paljastavat hänet. Heitä hän
ei voi (enää) pettää. Hänen epäinhimillisyytensä kauhistuttaa heitä, eivätkä he voi
luottaa häneen mitenkään. Toisten luottamuksen lopullinen menettäminen
on ehkä kauhein rangaistus, minkä ihminen voi toisilta saada.

Häntä vastustamaan rohkaistuneilta:

”Aja riitapukari pois, niin sopu palaa, tulee loppu torasta ja parjauksista” (22:10).
Useimmiten joku uskaltaa, ehkä pitkän ajan kuluttua, nousta vastustamaan psykopaattia.
Hänen kaikkivaltiudentunteensa saa kolauksen, ja hän voi menettää asemansa ja valtansa.
Viimeinen sana ei ole koskaan hänen.

Jumalalta:

”Mielettömän ajatukset täyttää synti, herjaajaa jokainen kammoksuu” (24:9). ”Säälimätöntä ei Herra
sääli, mutta nöyrille hän antaa armonsa” (3: 34).

Psykopaatti alistaa julmasti kaikki, jotka vain voi. Sydämessään ja usein sanoissaankin hän
pilkkaa ja herjaa Jumalaa, jonka hän myös haluaisi alistaa valtaansa, jos vain voisi. Jumalahan
on hänen pahin rajoittajansa. Siksi hän ei siedä Jumalaa.

Niin kuin ihminen on kohdellut toisia ihmisiä, niin kohtelee Jumalakin lopulta häntä, ellei hän
Jumalan pitkämielisyydessään antamana armon aikana nöyrry sydämestään
tekemään tiliä Jumalan kanssa ja pyytämään todella anteeksi häneltä ja loukkaamiltaan ihmisiltä.

Psykopaatin säälimättömyys on kielteisyydessään jokaiselle sitä kokevalle ja katselevalle
ja kauhistuvalle kutsu oman sydämen nöyrtymiseen Jumalan edessä. ”Missä on ylpeys,
sinne tulee häpeä, nöyrien kumppani on viisaus” (Sananl 11:2).

2. Sirak 25:13–26: Kelvoton vaimo

(Kreikkalaisen tekstin mukaan, suluissa heprealaisen tekstin poikkeamat)



13 Mikä haava tahansa, kunhan ei sydämen haava,
mikä pahuus tahansa, kunhan ei naisen pahuus!

15 Ei ole pahempaa myrkkyä kuin käärmeen myrkky
eikä pahempaa vihaa kuin naisen viha.

16 Ennemmin asuisin leijonan tai lohikäärmeen kanssa
kuin pahansisuisennaisen kanssa.

17 Pahuus muuttaa naisen ulkomuodon.
tummentaa hänet kasvoiltaan synkeäksi karhuksi.

(Naisen pahuus tummentaa miehen muodon,
muuttaa tämän kasvoiltaan synkeäksi karhuksi.)

18 Hänen miehensä istuu aterialla ystävien seurassa
mutta huokailee huomaamattaan katkerasti.

19 Pientä on kaikki pahuus naisen rinnalla –
kohdatkoon häntä synnintekijän kohtalo!

20 Niin kuin hiekkatöyräs vanhuksen jaloille
on kielevä vaimo hiljaiselle (säyseälle) miehelle.

21 Älä lankea naisen kauneuteen,
älä halua naista hänen ulkonäkönsä tähden.
(äläkä ota vaimoa varallisuuden tähden,)

22 Vain kiukkua, julkeutta ja loputonta häpeää
seuraa siitä, että nainen elättää miehensä.
(sillä [raskaan] orjuuden ja häpeän
tuo nainen, joka elättää miehensä.)

23 Masentunut mieli, murheelliset kasvot,
haavoitettu sydän – kaikki pahan vaimon syytä!
Kädet uupuvat, polvet tutisevat,
jos vaimo ei tee miestään onnelliseksi.

24 Naisesta synti sai alkunsa,
ja hänen tähtensä me kaikki kuolemme.

25 Älä päästä vettä valloilleen
äläkä häijyä vaimoa pieksämään kieltään.

26 Jos hän ei toimi mielesi mukaan,
leikkaa hänet irti lihastasi.

[/b]

3. Alistaminen Jumalan nimessä

Islam on alistumista

Ollessani oppikoulun kolmannella luokalla 1952 luokkatoverinani oli kaupunkimme pienen,
tataareista koostuneen muslimiyhteisön imaamin poika, joka ei ollut suomalaissyntyinen.
Hän oli 14-vuotias, minä olin 12-vuotias. Hän oli rauhallinen, hyväluontoinen ja
miellyttävä kaveri, ja olimme aika paljon yhdessä koulun ulkopuolellakin. Kerran ankara
miespuolinen historianopettajamme määräsi pojan nurkkaan.

Hän ei ollut pahatapainen
vaan kiltti ja säyseä, mutta ehkä häneltä oli jäänyt muistiinpanovihko kotiin. Näen vieläkin
silmissäni pojan luokan etuosassa seisomassa. Samana talvena sama opettaja oli selostanut
meille, että islam merkitsee ’alistumista’ ja muslimi ’alistunutta’, Allahin alaiseksi taipunutta.
Nuoressa mielessäni toverini koko olemus siinä nurkassa heijasti alistumista, ei vihaa
eikä kapinaa, mikä olisi ehkä ollut useimmille suomalaisille perinteisesti päällimmäisin reaktio,
ei edes ensisijaisesti häpeää. Myöhemmin on vahvistunut, että olettamukseni oli osunut ilmeisen oikeaan.

Islamin ydinasia uskontona on alistuminen kohtaloon, fatalismi. Alistamista ja
alistumista esiintyy yleisesti monissa ihmisten välisissä suhteissa ja myös kristillisissä
yhteisöissä, joihin sellainen ei niiden perusteista käsin lainkaan kuulu. Muodot
voivat olla hyvin ovelia tai myös hyvin karkeita.

Alistamista kristillisessä yhteisössä


Pidin kansalaisopistossa kurssia alistajista ja alistujista. Keski-ikäinen naispuolinen osanottaja
kertoi kaikille lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Hän on lähtöisin syrjäkylästä, jossa
asui myös maallikkosaarnaaja perheineen maa- ja metsätaloudesta rankoissa olosuhteissa
elantonsa saaden. Saarnaaja oli komea mies: mustat hiukset, vahvat kulmakarvat, valkoinen
paita, solmio, tumma puku. Hänen kodissaan pidettiin seuroja, joihin ihmisiä tuli jopa
linja-autokuljetuksella, naiset tummassa puvussa päässä huivi
tiukasti leuan alle sidottuna tai hiukset nutturalla.

Kesken saarnan joku nainen saattoi nousta kädet kohotettuina huutamaan:
”Saanko minä syntini anteeksi?” Saarnaaja vastasi rauhoitellen: ”Jeesuksen Kristuksen
nimessä syntisi ovat anteeksiannetut.” Tunnelma oli ahdistava. Tilaisuuden jälkeen
halukkaat saivat keskustella saarnaajan kanssa kahden kesken ”kammarissa”.

Saarnaaja uhkaili piruilla ja helvetillä perheitä, jotka eivät kuuluneet tähän hengelliseen
yhteisöön. Hän saattoi pihaltaan huutaa nyrkkiä puiden, jos näki jonkun esimerkiksi postilaatikolla.
Hän sylki ihmisten – myös lasten – päälle, jos kohdattiin sattumalta. Kotona hän saattoi
hymyillä radiosta jumalanpalvelusta kuunnellessaan. Kertojan isän aikuistuvat siskot
saivat useaan otteeseen kuulla saarnaajalta olevansa huoria. Kaikki kylän asukkaat pelkäsivät häntä.

Kertojan perhe ei kuulunut tähän yhteisöön. Hänen äitinsä sanoi lapsille, ettei näiden
pitänyt mennä tuohon naapuriin kylään eikä puhua saarnaajan kanssa mitään. Saarnaajan
perheessä oli 14 lasta. Lisäksi kaksi oli kuollut heti synnytyksen jälkeen. Lapsista kolme
teki itsemurhan. Neljällä on ollut mielenterveysongelmia
ja yhdellä alkoholiongelma.

Raamattuakin voidaan käyttää alistamisen perustelemiseen – väärin

Kristillinen usko ja seurakunta perustuvat Raamattuun ja sen välittämään
kolmiyhteiseen Jumalaan, jota ne heijastavat. Jumalan olemusta voidaan Raamatun
perusteella ja ihmisen ja koko olevaisuuden kannalta luonnehtia erityisesti neljällä
asialla. Hän on rakkaus ja oikeus, vapaus ja totuus. Nämä neljä asiaa edellyttävät kukin
toisiaan ja seuraavat toisistaan eivätkä voi olla ristiriidassa keskenään.

Rakkaudella ei voi olla ulkonaista, ulkoa tulevaa pakkoa. Itsensä se sen sijaan voi ”pakottaa”
ja pakottaakin – vapaaehtoisesti, vapaan valintansa perusteella rakastamaan. Näin
rakkaus myös luo vapautta ympärilleen. Rakkaus ei pakota ketään ulkopuolellaan rakastamaan,
mutta se vaikuttaa sillä tavoin vapaasti, että se luo vastarakkautta. Rakkaus ei voi olla oikeuden
kanssa ristiriidassa, vaan kaikki oikeus perustuu rakkauteen. Oikeus toteuttaa rakkautta.

Jumala on kyllä luonut sellaistakin, mihin sisältyy ”pakko”. Luomakuntaa ylläpitävät hänen
asettamansa lainalaisuudet, ”luonnonlait”. Niitä ei voi muuttaa, vaan niitä on noudatettava.
Ne ovat hyväksi kaikille. Niitä voi rikkoa vain ihminen, mutta niin tehdessään hän
aina järkyttää itse todellisuutta ja vahingoittaa varsinaisesti ja perimmältään pahiten itseään.

Ihmisen Jumala loi kuvakseen ja kaltaisekseen rakkauteen ja oikeuteen, totuuteen ja vapauteen.
Luotuna luonnon olentona ihmisessäkin on tietenkin pakkonsa. Hänen anatomiansa ja
fysiologiansa, psykologiansa ja sosiologiansa ja historiansa ovat tarkoitetut noudattamaan
tiettyjä lainalaisuuksia. Niiden noudattaminen tuo mukanaan siunauksen, niiden
rikkominen väistämättä kirouksen. Tämä lainalaisuuksien
noudattamisen pakko on perimmältään vapauttavaa.

Tietyssä mielessä Jumalaan sisältyy kyllä ihmisen kannalta myös musertava pakko: ihminen
ei perimmältään pääse häntä pakoon. Jumala saartaa hänet joka puolelta. Jumalan
todellisuus lopulta murskaa sen, joka ei tahdo elää Jumalan rakkaudesta ja
totuudesta eikä rakastaa niin kuin Jumala oikeutta toteuttaen ja totuutta noudattaen.
Sen sijaan sille, joka elää Jumalan sydämellisen rakkauden kohteena ja itsekin rakastaa
Jumalaa yli kaiken, Jumalan läsnäolo aina ja kaikkialla on turvallista, vapauttavaa,
riemastuttavaa. Haluavathan toisiaan rakastavat ihmisetkin olla toistensa lähellä
ja kaikin tavoin auttaa ja ilahduttaa toisiaan eivätkä tee toisilleen mitään väärää.

Tätä taustaa vasten ihmisten alistaminen on jyrkässä ristiriidassa itse Jumalan olemuksen kanssa
ja tietysti kristillisen uskon ja sen lähteen ja normin, Raamatun, kanssa. Kuitenkin sitäkin
pahaa ja väärää esiintyy ja paljon. Raamattua voi käyttää perusteluna sellaiseen,
minkä Raamattu torjuu, ja sitä käytetäänkin.

1. Lasten kasvattamisessa



Jumalan neljäs käsky kuuluu: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että saisit elää kauan siinä maassa,
jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa” (2 Moos 20:12). Käskyn noudattaminen on
välttämätöntä, jotta lapsi voisi kasvaa turvallisissa oloissa kypsäksi, vastuunsa
kantavaksi ja tasapainoiseksi aikuiseksi.

Vanhempien auktoriteetti heijastaa Jumalan auktoriteettia, ja he ovatkin saaneet sen Jumalalta
lainaksi käyttöönsä lapsen parhaaksi. Koska meissä ihmisissä kuitenkin asuu kapinallinen
mieli, Jumala asettaa sille rajan tällä käskyllään. Sen noudattaminen on siis
lapselle itselleen hyödyllistä.

Niin kuin on välttämätöntä opettaa lapselle kaikki asiat ja myös kaikki Jumalan käskyt, niin
tämäkin käsky tulee vanhempien ja muiden auktoriteettiasemassa olevien opettaa lapsille
ja nuorille. Varsinaisesti lapsen tulee kuitenkin kypsyessään sisäistää tämä käsky
niin, etteivät sen antajia ole vanhemmat vaan Jumala itse suoraan hänelle.

Neljättä käskyä on kuitenkin voitu käyttää ja käytettykin perusteluksi lasten alistamiselle
isän tai äidin tai molempien ehdottomaan määräysvaltaan ja jopa mielivaltaan
ja väkivaltaan. Käskyn vahvisti Jeesus, mistä evankeliumeissa kerrotaan kahdessakin
kohdassa. Apostoli Paavali selitti sitä: ”Lapset, olkaa vanhemmillenne kuuliaisia
Herrassa, sillä se on oikein.

‘Kunnioita isääsi ja äitiäsi’ on ensimmäinen käsky, johon liittyy lupaus: ‘jotta menestyisit ja
eläisit kauan maan päällä’.” (Ef 6:1-3.) Paavali kuitenkin jatkoi vanhemmille: ”Ja te
isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa, vaan kasvattakaa ja ojentakaa heitä Herran kurissa
ja nuhteessa” (j. 4). Samoin hän kirjoitti samoihin aikoihin toisessa kirjeessään (Kol 3:21):
”Isät, älkää aina moittiko lapsianne, etteivät he
masentuisi (kirjaimellisesti: menettäisi elinvoimaansa)”.

Lapsille osoitettuun käskyyn kuuluu siis vanhempiin kohdistuva kääntöpuoli. Kummankin
käskyn antajana on Jumala, ei ihminen. Jumala itse siis sanoo omalla auktoriteetillaan
jokaiselle lapselle suoraan: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi”, ei vanhempien auktoriteetilla,
vaikka nämä yleensä joutuvat tämän opetuksen lapselle välittämään hänen kasvattajinaan.

Vanhempiakin Jumala puhuttelee suoraan. Jumalan heille antama vanhemman auktoriteetti,
jota lasten tulee kunnioittaa, ei oikeuta heitä vaatimaan lapsiltaan suostumista mihin
tahansa heidän käskemäänsä. Vanhemmilla on siis myös omat Jumalan antamat velvollisuutensa
lapsia kohtaan. Jumala edellyttää, että he ovat hänen antamansa auktoriteettiaseman
mittaisia. Vaikkeivät he kuitenkaan ehkä olisikaan, lapset eivät silti saa nousta heidän asemaansa
vastaan, vaikkei heillä ole velvollisuutta tehdä kaikkea heidän käskemäänsä.
”Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” (Apt 5:29).

Lapsen on helppo kunnioittaa vanhempiaan, kun he täyttävät Jumalan heille antaman käskyn
lapsen rakastamiseen. Elleivät vanhemmat tee niin, lapsessa syntyy todellisesti vihaa
vanhempia kohtaan, ensin tiedostamattomasti ja
häiriökäyttäytymisenä ilmeten, sitten selkeämmin tietoisesti.

Vanhemmat voivat kuitenkin tukahduttaa lapsen alun perin oikeutetun vihan pakkotoimin ja
alistamalla lapsen niin, että tämä menettää oikeutensa ja terveen taistelunhalunsa.
Vanhempansa alistama lapsi alistuu helposti myös muiden luonnehäiriöisten
valtapyyteisiin jo lapsena ja myöhemmin aikuisena - tai sitten nousee niitä vastustamaan
psykopaattisen väkivaltaisesti tai toimii itse saman alistamisen mallin mukaan. Alistetusta
lapsesta tulee aikuisena useimmiten joko tahdoton alistuja tai häikäilemätön alistaja
[/b]

2. Aviomiehen suhteessa vaimoon


Myös avioliittoon Jumala on asettanut tietyn järjestyksen. Hän on kyllä tarkoittanut aviopuolisot
tasavertaisiksi ja antanut kummallekin oikeudet, joita toisen tulee kunnioittaa. Samalla
kummankin puolison tulee ymmärtää omat oikeutensa ja tunnustaa ne. Oikeuden kääntöpuolena
on kuitenkin velvollisuus. Itse asiassa velvollisuus on ennen oikeutta. Toisen oikeus on toisen
velvollisuus. Toisen velvollisuus on toisen oikeus. Itsekkyyden vastakohta
ei ole itseydettömyys vaan epäitsekkyys.

Konkreettisesti, ytimekkäästi ja radikaalisesti aviopuolisoiden yhdenvertaisuuden
on lausunut Paavali: ”Haureuden välttämiseksi tulee kunkin miehen elää oman vaimonsa
ja kunkin naisen oman miehensä kanssa. Mies täyttäköön aviovelvollisuutensa
vaimoaan kohtaan, samoin vaimo miestään kohtaan. Vaimon ruumis ei ole hänen omassa
vallassaan vaan miehen, samoin ei miehen ruumis ole hänen omassa vallassaan
vaan vaimon.” (1 Kor 7:2-4.)

Kumpikaan puoliso ei siis omista itseään vaan on antanut puolisolleen itsensä ja kaiken
vallan itseensä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että puoliso saisi hyväksyä toisen mielivallan
ja väkivallan ja yleensäkään sitä, että toinen rikkoo jotakin Jumalan käskyä häntä vastaan.
Käskyn rikkominen on toisen tuhoamista. Pahimmin se ilmenee väkivallassa,
joka on viidennen käskyn rikkomista: ”Älä tapa.”

Toisen väkivaltaan ei saa suostua. Se ei ole kummankaan puolison oikeus, niin kuin ei ole
aviorikoskaan. Nimensä mukaisesti aviorikos särkee aina avioliiton. Eri asia on, että haureudella
rikottu avioliitto voi anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen jälkeen jatkua. Avioliittoa
ei pidä koossa, että kumpikin puoliso elää aviorikoksessa ehkä jopa toisen suostumuksella.

Kuitenkin myös kahden henkilön liitossa täytyy olla johtaja. Kolme henkilöä voi johtaa
yhdessä, kaksi ei. Johtaminen ei saa olla yksinvaltaista, ei mielivaltaista eikä väkivaltaista,
vaan sen tulee olla ”tasavaltaista”.

Jonkun eli avioliitossa jommankumman on kuitenkin otettava vastuu. Jumalan luomisjärjestyksen
mukaan avioliiton vastuullinen johtaja on mies. Jumala loi hänet ensiksi ja asetti hänet siten
”pääksi” eli aluksi. Tämä on Raamatussa selvästi lausuttu perustelu (1 Kor 11:8; 1 Tim 2:13).
Jo kielellisesti se ilmenee siten, että hepreassa ’alkua’ tarkoittava sana (reshit) tulee ’päätä’
tarkoittavasta sanasta (rosh) ja ’miestä’ tarkoittavasta sanasta (ish) tulee ’naista’ tarkoittava
sana (isha), kun siihen lisätään feminiinin pääte –a. Aikaisemmin raamatunsuomennoksessakin
asia ilmaistiin käyttämällä nyt kovin outoa sanaa miehetär. Samaan tapaan englannissa
sana woman ’nainen’ pohjautuu sanaan man ’mies’.

Avioliittoon kuuluvan miehen johtamisen ja vastuun yhtenä edellytyksenä on, että
vaimo kunnioittaa häntä. Toisena edellytyksenä on, että hän rakastaa vaimoaan itsensä
täydelliseen uhraamiseen saakka. Sen paremmin kunnioittamiseen kuin rakastamiseen ei
mitenkään voi sisältyä mielivalta, alistaminen eikä väkivalta – eikä myöskään
toisen mielivallan ja väkivallan hyväksyminen eikä siihen alistuminen.

Paavali sanoo Vanhan testamentin luomiskertomukseen liittyen kahdessa yhteydessä,
että aviomies on vaimonsa pää (1 Kor 11:3; Ef 5:23). Se ei tarkoita, että mies olisi älykkäämpi
tai muuten kyvykkäämpi tai yleensä parempi kuin vaimo, vaan että mies ottaa hänestä vastuun,
elää häntä varten niin kuin pää ruumista varten ja toimii hänelle
hyvänä ”kasvualustana” niin kuin pää ruumiille.

Paavali puhuu aviopuolisoiden suhteesta perusteellisimmin Efesolaiskirjeensä 5.
luvun loppujaksossa. Hän sanoo ensinnäkin: ”Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon / olkaa
alamaiset miehillenne, sillä mies on vaimon pää, niin kuin Kristus on seurakunnan pää” (j. 22-23).
Oikea käännös olisi kuitenkin jo edellisen lauseen huomioon ottava: ”Asetatte (te kaikki)
toisenne edellenne (j. 21), (erityisesti te) vaimot, miehenne edellenne Kristuksen pelossa.”

Vaimoille annettua kehotusta seuraa miehille annettu vielä paljon radikaalisempi kehotus:
”Miehet, rakastakaa vaimoanne, niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi itsensä
alttiiksi sen edestä” (j. 25). Alamaisena olemiseksi’ tai ‘tahtoon suostumiseksi’
käännetty kreikan verbi tarkoittaa vapaaehtoista, oma-aloitteista asettumista tiettyyn
järjestykseen, jossa toinen on toisen ylä-, toinen alapuolella. Toisen alapuolelle asettuva
eli hänet edelleen asettava tekee kuitenkin niin nimenomaan oman vapaan valintansa
perusteella, ei yläpuolella olevan vaatimuksesta eikä pakotuksesta. Mies vaimon
päänä avioliitossa ei tarkoita miehen ylivaltaista eikä mielivaltaista johtoasemaa vaan
tasavertaisessa suhteessa (1 Kor 7:3-4) kasvuedellytysten antamista
vaimolle: ruumis kasvaa päästä (Ef 4:15-16).

Miehille ei siis sanota: ”Alistakaa vaimonne!” Miestä ei oikeuteta sanomaan vaimolle:
”Tottele minua!” eikä: ”Kunnioita minua!” eikä myöskään vaimoa sanomaan miehelle:
”Rakasta minua!” Jos kumpikin puoliso asennoituu oikein sekä itseensä että toiseensa, he
löytävät sopusoinnun suhteeseensa. Siinä toteutuvat silloin rakkaus, oikeus
ja vapaus, ja kummankin on hyvä olla.
[/b]

3. Seurakuntakurissa [/u]



Myös hengellinen yhteisö houkuttelee jäseniään, niin johtamisvastuussa olevia kuin ”rivijäseniä”,
alistamaan toisiaan. Ensinnäkin sille näyttää antavan perusteita niin Jeesuksen kuin
apostolien edellyttämä seurakuntakuri. Hengellisessä yhteisössä ei saa elää millä tavoin
tahansa, vaan sen jäsenten on noudatettava Jumalan käskyjä ja elettävä totuuden
ja rakkauden evankeliumin arvon mukaisesti.

Toiseksi seurakunnassa juuri kaikilta edellytetty hyvyys ja oikeudenmukaisuus
saavat uskomaan, että ihmiset siinä yhteisössä todella myös ovat sellaisia kuin heidän tulee.

Kolmanneksi hengellinen yhteisö vetää erityisesti puoleensa persoonallisuudeltaan
epävarmoja ja heikkoja, jotka kaipaavat tuekseen vahvoja auktoriteetteja ja
oikeastaan tahtovatkin, että heitä alistetaan. Alistajia sitten yleensä myös ilmaantuu.

Nämä laajat ja monimuotoiset ongelmat ovat selvästi näkyvissä jo Uuden testamentin
kuvaamissa varhaisimmissa seurakunnissa. Jeesuksen seuraajiksi tulleet juutalaiset,
joiden uskossa miesten ympärileikkaus oli ollut olennainen hengellinen ja yhteisöllinen asia,
vaativat samaa kristityiksi tulleilta pakanoilta, vaikkei sillä ollut mitään tekemistä
Jeesuksen seuraamisen kanssa.

Pakanallisessa kulttuurissa oli tavallista, että eläimiä ravinnoksi teurastettaessa liha
samalla uhrattiin jollekin epäjumalalle. Sille suoritettiin siis henkinen toimenpide. Jotkut
kristityksi tulleet entiset pakanat pelkäsivät, että sellaisen lihan syöminen saattoi
heidät yhteyteen epäjumalien kanssa, vaikka liha oli vain lihaa eikä epäjumalolentoja
todellisesti ole olemassa. Jotkut vaativat kaikkia kristittyjä pidättymään sellaisen lihan syömisestä.

Myöhempinä aikoina ja meillä nykyään eivät alistamisen välineet ole tällaisia. Sen
sijaan pukeutuminen on yksi alistamisen keino. Jossakin hengellisessä yhteisössä mies
ei saa käyttää solmiota eikä nainen koruja, hattua, pitkiä housuja, kampausta eikä
meikkausta. Joissakin yhteisöissä on normit kodin sisustukseen: ei verhoja, ei huonekasveja,
ei taideteoksia. Eräissä yhteisöissä on julistettu pannaan teatteri, elokuva, radio,
televisio. Joskus kuritoimenpiteet ovat olleet suorastaan väkivaltaisia.

Eräissä yhteisöissä puututaan jäsenten aviopuolison valintaan ja halutaan estää
eksogamia eli avioituminen omaan yhteisöön kuulumattoman kanssa. Jos yhteisön jäsen
eroaa puolisostaan, hänet saatetaan hylätä kokonaan. Kuitenkin eron syynä voi olla
puolison henkinen tai jopa fyysinen väkivalta, josta kukaan ulkopuolinen
ei tiedä. Monissa tapauksissa sellainen kauhea tilanne jatkuu hyvin kauan, koska
alistettu puoliso pelkää yhteisön hylkäämäksi joutumista eikä uskalla erota.

Paavalin asenne oli aivan toinen. Ensinnäkin hän lausui yleisperiaatteen:
”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden
ikeeseen. -- Jos annatte ympärileikata itsenne, teille ei ole Kristuksesta mitään hyötyä.”
(Gal 5:1–2.) ”Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien
ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin
sääntöihin kuin ’älä tartu’, ’älä maista’, ’älä kosketa’?


Tämä kaikkihan koskee sellaista,
mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista.” (Kol 2:20–22.)
Sitä, joka on Jeesuksessa Kristuksessa, sitoo ja määrää vain hän – ja hän on vapaus, ei
tietenkään Jumalan käskyjen rikkomiseen vaan niiden mukaan elämiseen ilman
syyllisyyttä omasta pahuudesta ja omista menneisyyden pahoista teoista.

Toiseksi Paavali puhuu siitä, miten hän suhtautuu toisten kristittyjen uskoon: ”-- ei niin,
että tahdomme vallita teidän uskoanne, vaan me yhdessä autamme teitä teidän iloonne”
(2 Kor 1:24 KR 1938. Hän ei asetu edes perustamansa Korintin seurakunnan häntä
vastaan kapinoivien kristittyjen yläpuolelle vaan heidän alapuolelleen juuri niin kuin
Jeesuskin teki (Ef 4:8-10). Toista voi auttaa vain alapuolelta, ei yläpuolelta käsin
. Herra on vain Jeesus, ei edes hänen apostolinsa.

Todellinen seurakuntakuri on kyllä Jeesuksen asettama ja apostolien vahvistama ja
käytännössä toteuttama. Se koskee kuitenkin toisaalta seurakunnan sanomaa ja
oppia, opetusta ja julistusta, toisaalta selkeitä syntejä eli Jumalan käskyjen rikkomista,
ei muita asioita. Se ei saa tulla alistamisen välineeksi.
[/b]

4. Hengellisen julistajan ihailu ja itseihailu?


”Niille jotka pitävät puheita saadakseen mahtailla”

Sano ensin itsellesi, mitä haluat olla, ja toimi sitten kaikessa sen mukaan. Lyyransoittajan
on toimittava lyyransoittajana, kirvesmiehen kirvesmiehenä, filosofin filosofina, puhujan puhujana.
Kun siis sanot: ”Tulkaa tänne kuuntelemaan, kun luennoin teille”, katso ensin, ettet toimi
umpimähkään. Jos sinulla on päämäärä, katso, että se on oikea.

Haluatko olla hyödyksi vai saada kehumista? Vastaus tulee heti: ”Mitä minä ihmisten kiitoksista välitän!”

Hyvin vastattu! Kun kuulijasi kokoontuivat paikalle melko innottomina eivätkä osoittaneet
sinulle suosiotaan, lähdit pois masentuneena. Toisen kerran taas sinua kehuttiin, ja
sinä kiertelit kyselemässä kaikilta: ”Mitäs minusta pidit?” ”Mestari, se oli hienoa, kerta kaikkiaan!”

Eivätkö nämä samat ihmiset selkäsi takana halveksi sinua? Kun joku tietää itse, ettei ole
tehnyt eikä ajatellut mitään hyvää, ja sitten tapaa filosofin, joka sanoo: ”Sinulla on loistavat
lahjat, olet rehti ja vilpitön” – niin eikö hän ajattele: ”Tuo mies haluaa minulta jotakin”?
Hän on näin kauan kuunnellut sinua, seurannut esityksiäsi. Onko hän saanut itsensä kuriin?
Onko hän paneutunut omaan itseensä? Onko hän huomannut oman kurjuutensa?
Onko hän luopunut omahyväisyydestään?

Aiotko siis sinä, joka olet tässä surkeassa tilassa, kaipaat kehumista ja lasket kuulijoitasi,
olla muille hyödyksi? Miksi minun pitäisi tulla kuuntelemaan sinua? Haluatko näyttää,
että osaat hienosti sommitella esityksesi? Hyvä mies,
osaathan sinä! Entä mitä hyvää siitä sinulle seuraa?

”Kehu nyt minua.”
Mitä tarkoitat kehumisella?
”Sano: ’mainiota!’ ja ’loistavaa!’”
No, minä sanon. Mutta mitä voin sinussa kehua?

Kutsuuko filosofi itselleen kuulijoita? Eikö hän päinvastoin itsestään vedä puoleensa
ihmisiä, jotka voivat saada hänestä hyötyä? Kutsuuko lääkäri parannettavakseen
potilaita? Ennen vanhaan potilaat kutsuivat lääkäreitä.”Kutsun sinua kuulemaan, että
laitasi on huonosti, että huolehdit kaikesta muusta paitsi mistä sinun pitäisi, ettet tiedä,
mikä on hyvää ja mikä pahaa ja että olet kurja ja onneton.”

Kaunis kutsu! Mutta ellei filosofin puheella ole tätä vaikutusta, se on kuollut, samoin
puheen pitäjä. Rufuksella olikin tapana sanoa: ”Jos teillä on aikaa kehua minua, puheeni
on turha.” Hän puhuikin sillä tavoin, että me kaikki, jotka siinä istuimme, luulimme jonkun
paljastaneen vikamme hänelle. Niin suoraan hän tarttui ihmisten tekoihin ja levitti
kunkin silmien eteen hänen omat heikkoutensa.

Filosofikoulu on lääkärin vastaanottohuone. Sieltä ei tule lähteä hyvillä mielin vaan
tuskaa tuntien. Kehotuspuhe pystyy sekä yksilölle että joukolle näyttämään ne
ristiriidat, jotka heitä vaivaavat. Onko kukaan sinun luentoesitystäsi tai puhettasi
kuullessaan saanut piston sydämeensä, paneutunut itseensä tai pois lähtiessään sanonut:
”Tuon filosofin sanat osuivat suoraan minuun - minun on muutettava tapani”? Ei, jos
olet hyvässä maineessa, hän sanoo toiselle: ”Puhuipa hän hienosti Kserkseestä!”
Ja toinen: ”Vielä paremmin Thermopylain taistelusta!”

Tätäkö varten filosofeja kuunnellaan?

Lyhennelmä uusstoalaisen kreikkalaisen filosofin Epiktetoksen, vanhan Paavalin nuoren
aikalaisen (n. 55-138 jKr), tekstistä Niille jotka pitävät puheita saadakseen
mahtailla hänen kirjoitustensa kokoelmasta Käsikirja ja Keskusteluja (suom. Marja Itkonen-Kaila 1978.
[/b]

Kristillisen evankeliumin julistajan sanoma ja vaikuttimet



Apostoli Paavali piti tärkeinä sekä evankeliumin julistajan objektiivista sanomaa että hänen
subjektiivisia vaikuttimiaan. Ne ovat eri asioita, eikä niitä saa sekoittaa toisiinsa, mutta ne
liittyvät irrottamattomasti toisiinsa. Hän sanoi: ”Me emme julista itseämme,
vaan Kristusta Jeesusta, että hän on Herra ja me teidän palvelijanne (duulos ’orja’) Jeesuksen
tähden” (2 Kor 4:5 KR 1938. ”Niin pitäköön jokainen meitä Kristuksen käskyläisinä (hypeeretees
’kaleerilaivan ala-airon soutaja’) ja Jumalan salaisuuksien huoneenhaltijoin
a (oikonomos ’taloudenhoitaja’)” (1 Kor 4:1 KR 1938.

Paavali joutui puuttumaan evankeliumin julistajien vaikuttimiin jo ensimmäisessä
kirjeessään (1 Tess v:lta 50/51) ja ainakin kahdesti myöhemminkin, vielä viimeisissäkin
kirjeissään (2 Kor v:lta 57, Fil v:lta 63). Ongelma oli suuri jo silloin ja on tuskin nyt pienempi.
Paavali piirsi itsekeskeisen, itsekorosteisen, narsistisen, itsekkään julistajan muotokuvan
ja samalla sen vastakohdan, oikein vaikuttimin oikeaa sanomaa välittävän julistajan muotokuvan.

”Meidän saarnamme ei ole peräisin harha-ajatuksista (planee), ei epäpuhtaasta mielestä
(akatharsia) eikä vilpillisistä aikeista (dolos). Koska Jumala on katsonut meidät kelvollisiksi
(pistos) julistamaan evankeliumia, me emme puhuessamme pyri olemaan mieliksi
ihmisille (areskoo anthroopois) vaan (mieliksi) Jumalalle (areskoo Theoo), joka tutkii
sydämemme. Emme ole koskaan puhuneet mielistelevin sanoin (kolakeia), sen
te tiedätte; emme ole salaa (profasis) ajaneet omia etujamme (pleonexia),
siitä Jumala on todistajamme.

Emme ole yrittäneet saada kunniaa (doxa) ihmisiltä, emme teiltä emmekä muilta,
vaikka Kristuksen apostoleina olisimme voineet vaatia itsellemme arvonantoa (baros).
Ollessamme teidän luonanne olimme lempeitä (eepios) kuin lapsiaan hoivaava äiti (trofos).
Rakastimme teitä niin hellästi (eudokeoo), että olimme valmiit antamaan teille Jumalan
evankeliumin lisäksi oman itsemmekin; niin rakkaiksi (agapeetos) te olitte meille tulleet.

Muistattehan, veljet, miten me uurastimme (kopos) ja näimme vaivaa (mokhthos). Kun
julistimme teille Jumalan evankeliumia, teimme samalla yötä päivää ansiotyötä, jotta
emme olisi olleet teidän vaivoinanne. Te voitte todistaa, ja itse Jumala, että käytöksemme
teitä uskovia kohtaan oli puhdasta (hosios), oikeudenmukaista (dikaios) ja moitteetonta
(amemptos). Niin kuin tiedätte, me kehotimme ja rohkaisimme teitä jokaista kuin isä
(pateer) lapsiaan.” (1 Tess 2:3-12, lyhenne jäljempänä Te.
Tämä asia käsittää koko kirjeen laajuudesta 11 %.)

”Me emme ole niinkuin nuo monet, jotka myyskentelevät (kapeeleuoo) Jumalan sanaa;
vaan puhtaasta mielestä (eilikrineia), niinkuin Jumalan vaikutuksesta (ek Theuu), Jumalan
edessä (katenanti Theuu), me Kristuksessa (en Khristoo) puhumme” (2 Kor 2:17 KR 1938, K).

”Muutamat tosin julistavat Kristusta kateudestakin (fthonos) ja riidan halusta (eris),
mutta toiset hyvässä tarkoituksessa (eudokia): nämä tekevät sitä rakkaudesta (agapee),
koska tietävät, että minut on pantu evankeliumia puolustamaan, nuo toiset taas julistavat
Kristusta itsekkyydestä (eritheia), epäpuhtaalla mielellä (uukh hagnos), luullen tuottavansa
minulle murhetta (thlipsis) kahleissani. Vaan mitäpä tuosta, kunhan Kristusta vain
tavalla tai toisella julistetaan, joko näön vuoksi (profasis) tai totuudessa (aletheia)!
Ja siitä minä iloitsen, ja olen vastakin iloitseva.” (Fil 1:15-18 KR 1938, F).

”Seurakunnanpalvelijat eivät saa tavoitella omaa hyötyään (aiskhrokedrees)”
(1 Tim 3:8, Tim). ”Seurakunnan kaitsija ei saa olla oman edun tavoittelija (aiskhrokedrees)” (Tit 1:7, Tit).
”He pitävät uskontoa vain tulolähteenä (porismos)” (1 Tim 6:5, Tim). ”He villitsevät
kokonaisia perheitä esittämällä oman voiton (aiskhros kedros)
toivossa vääriä oppejaan” (Tit 1:11, Tit).
[/b]

Vääriä vaikuttimia ja väärää toimintaa


Paavali esittää siis em. teksteissä ainakin seuraavat julistajan
itsekeskeiset, itsekorosteiset, narsistiset, itsekkäät vaikuttimet ja toiminnot:

'Harha-ajatukset, harhaoppi, eksytys (planee, Te)
Epäpuhdas mieli (akatharsia, Te, uukh hagnos, F)
Riidan halu (eris, F)
Vilpilliset aikeet, viekkaus (dolos, Te)
Tekosyy, teeskentely (profasis, Te & F)
Ihmisten mielistely (areskoo anthroopois, Te)
Mielistelevät sanat, imartelu (kolakeia, Te)
Kunnian (doxa) ja arvonannon (baros) tavoitteleminen ihmisiltä (Te)
Itsekkyys, omanvoitonpyynti (eritheia, F)
Omien etujen ajaminen, voiton ahnehtiminen (pleonexia, Te, aiskhrokedrees, Tim & Tit, porismos, Tit),
Jumalan sanan myyskenteleminen (kapeeleuoo, K)
Kateus (fthonos, F)
Murheen (thlipsis) tuottaminen Paavalille (F)  [/b]

Suhde kuulijoihin



Tällainen julistaja pyrkii herättämään huomiota kaikin tavoin: pukeutumisellaan,
kielenkäytöllään, koko tyylillään. Hänen ulkoisessa hahmossaan
on laskelmoivaa tarkoituksellisuutta.

Hänelle kuulijat ovat peili, josta hän koko ajan tarkkailee itseään, ja aurinko, jossa hän
paistattelee itseään. Hän edellyttää, että kuulijat ihailevat häntä, tottelevat häntä
ja tekevät, mitä hän käskee - Jumalan arvovallalla.

Tämä johtaa ainakin kolmella tavalla vaihtoehtoiseen toimintaan. Hän voi ensinnäkin
mielistellä kuulijoitaan ja puhua heille sellaista, mistä he pitävät ja nauttivat, mille
he nauravat, mikä ei pistä heidän omaantuntoonsa. Hän voi perustella sitä teologisestikin väittämällä,
että kuulijat ovat jo niin revittyjä ja rikkinäisiä, onnettomia ja heikkoja, ettei
heille saa puhua enää mitään kielteistä.

He tuntevat jo Jumalan lain syytökset ja tarvitsevat siksi vain suloista evankeliumia – vaikka
heidän elämänsä huutaa, että he kynsin hampain pitävät kiinni synnistään eivätkä
edes tunnista sitä, saatikka tunnustaisivat sen ja sanoutuisivat siitä irti. Hän voi edelleen
esittää sellaisen teologisen perustelun, että Jumalan laki olisi ollut vain Kristukseen
saakka ja hänen myötään poistunut.

Hän antaa kuulijoille turvallisuudentunnetta: hän tietää, kuinka asiat ehdottomasti ovat,
ja sanoo sen, suorastaan profeetan varmuudella. Hän saattaa avoimesti esiintyäkin
profeettana – vaikkei kenelläkään muulla kuin Vanhan testamentin kirjaprofeetoilla
ole oikeutta välittää Herran sanomaa minä-muodossa.

Hän voi myös syyllistää heitä ja uhata Jumalan tuomiolla ja vaatia tekemään itse jotain,
mikä poistaisi sen heidän yltään. Näin hän alistaa heidät lain eli oman tekemisen ikeeseen.
Hänen puheessaan on aina piikki joihinkuihin. Hän viljelee ivaa, johon hänellä on älyllisiä
edellytyksiä. Hän on täysin riippuvainen kuulijoistaan ja tekee siksi heidät riippuvaisiksi
hänestä, hänen viehätysvoimastaan, josta hän suopeasti suo murusia heillekin, ja hänen
sanomastaan, joka sitoo tai vapauttaa heidät. Hänen ja hänen kuulijoidensa
välillä on siis molemminpuolinen riippuvuus.

Hän mittaa suosiotaan sillä, kuinka paljon kuulijoita, sielunhoitoasiakkaita
ja kannattajia työlleen hän kerää. Hän puhuu itsestään: tekemisistään, aikaansaannoksistaan,
kannanotoistaan, saamastaan suosiosta ja huomiosta ja myös perheestään,
jos se on menestynyt. Hän vetää siihen perusteluksi mukaan Jumalan: hänen tekemisensä
ovat Jumalan tekoja, joihin ihminen ei yllä – ikään kuin hurskainkaan ihminen voisi tehdä
jotain, mikä aina ei olisi myös inhimillistä ja jollakin tavalla synnin tahraamaa.
Näin hän jumalallistaa, deifioi omat tekemisensä.

Hän tehostaa itseään, joskus hyvin hienovaraisesti ja ovelasti, joskus niin röyhkeästi, että
hienotunteinen, sivistynyt kuulija ei ota uskoakseen korviaan ja silmiään. Hän pitää
kuitenkin sitä täysin oikeutettuna, luonnollisena ja itsestään selvänä – koska hän
mielestään on äärimmäisen hyvä.

Todellisuudessa hän reifioi eli esineellistää ja aineellistaa kuulijansa. Nämä lakkaavat
olemasta hänelle yksilöllisiä persoonia. Heistä tulee hänelle persoonatonta
massaa – varsinkin kun hän haluaa heitä ympärilleen suurin joukoin. He ovat hänelle
vain väline, vaikkakin hyvin hienovaraisesti ja ovelasti. Hän
käyttää heitä hyväkseen – luontonsa mukaisesti.

Hän kuitenkin menestyy. Itseään ihailevaa julistajaa ihailevat ensinnäkin samanlaiset
ihmiset - niin kauan kuin ei ole keskinäistä kilpailuasetelmaa, vaan hyöty on
molemminpuolista. Jos hyöty lakkaa, voi syntyä pahojakin riitoja. Itseään
ihailevaa ihailevat toiseksi ne, jotka ovat hyvin epävarmoja itsestään, vaikka
haluaisivat olla varmoja. He etsivät auktoriteettia ja tarrautuvat sellaiseen
aina, kun se on mahdollista.

Kolmanneksi itseään ihailevaa ihailevat ne, joilla ei heikkoudessaan ole edellytyksiä omaan
itseihailuun eikä terveeseen asennoitumiseen omaan itseen: tuo toinen on kuin sen ihanteen
toteuma, johon itse ei yllä. Paavali ihmetteli tätä Korintin seurakunnan kohdalla:
”Tehän siedätte sen, että teidät orjuutetaan, teitä riistetään, teidät alistetaan,
teitä kohdellaan tylysti ja lyödään kasvoihin” (2 Kor 11:20).

 

[/b]