Ajatuksia pimeässä tai raskasta elämäntietä kulkevalle

Ajatuksia pimeässä tai raskasta elämäntietä kulkevalle




Verhot on usein vedetty eteen kun ollaan Jumalan odotushuoneessa.

On kyllä jännittävää tähyillä eteenpäin ja miettiä, mitä pian tapahtuu,
mutta usko kasvaa parhaiten pimeässä, silmiltämme kätkettynä.
Elämä auringonpaisteessa ja myötätuulessa on niin mukavaa,
että harvoin huomaamme uskomme alkavan siinä heiketä.

Mutta synkkien aikojen keskellä hengellinen elämä alkaa kukoistaa.
Jumalan pyhät tekivät suuria kun he matkasivat epätietoisuudessa.
Raamatussa sanotaan, että ”uskon kautta … Abraham … lähti tietämättä,
minne hän oli saapuva” (Hepr. 11:8 KR 38. Apostoli Paavali puolestaan
sanoi: ”Minä matkustan, sidottuna hengessä, Jerusalemiin, enkä tiedä,
mikä minua siellä kohtaa” (Apt. 20:22 KR 38.

Opetuslapset olivat usein hämmennyksissä ja ihmeissään
Kristuksen sanoista ja toiminnasta.

Psalmien kirjoittajat kyselivät loputtomasti ”Miksi?”
(Esim. Ps. 10:1; 22: 1; 42:10; 43:2; 44:24; 74:1; 88:15).
Myöskään Jobilla ei ollut kärsimyksiensä keskellä aavistusta siitä,
mitä oli tapahtumassa. Salassa olevat asiat voivat tuoda suuria siunauksia.

Hudson Taylor, joka näki vastasyntyneen poikansa kuoleman ja sitä
seuranneen vaimonsa kuoleman ja oman terveytensä kurjistumisen,
kirjoitti kokemuksistaan: ”Tämä oli murheellisin ja siunatuin vuosi elämässäni.”

Aurinkoisina hetkinä riennämme mukavien asioiden perään.
Epätoivoisimpina hetkinä pidämme tiukimmin Isää kädestä.
Synkissä oloissa usko, periksi antamattomuus ja uskollisuus
Jumalalle yltävät uusiin mittoihin.

Kuitenkin elämä juuri silloin voi tuntua niin ahdistavalta,
että olemme täysin tietämättömiä voitoistamme.
”Hyvissä olosuhteissa” uskon silmät voivat nähdä.
Tuntuu siltä, että juuri niin pitää aina ollakin.
Mutta kun myrsky iskee, samojen silmien on vaikeaa
nähdä pimeyden läpi.

Muista silloin: Olosuhteet ovat muuttuneet heikommiksi,
sinä olet sama kuin ennenkin. Vastoin tuntemuksiasi
et kulje pimeässä taaksepäin .

Tunnevaltaista asennoitumista kristilliseen uskoon
on toisinaan kuvattu paluuna ensirakkauden ääreen
ikään kuin uskon vaelluksen alkuhuuma olisi jotakin
parempaa kuin tiellä pidempään kulkeneen kristityn
kokemus. Hölynpölyä!

Suurimmalla osalla kristityistä on hengellisen
elämän alkutaival säteilevän aurinkoista pääasiassa siksi,
että he ajattelevat astuneensa sisälle lähes täydelliseen
kristittyjen onnen maahan. He voivat alkuvaiheessa
uskoa saavansa välittömiä vastauksia itsekkäisiinkin
rukouksiinsa.

He luulevat astuneensa uuteen elämään,
jossa ei tarvitse kokea tuskaa, kärsimyksiä ja
vastoinkäymisiä. Heidän elämänsä on todennäköisesti
tunnevaltaista romanttista ensirakkautta – hehkua.

Vaikka minulla ei ole mitään vahvoja tunnekokemuksia vastaan,
niin Raamattu ei mittaa rakkautta kihelmöinnin määrällä.
Rakkautta ei määritellä siirappisilla tunteilla, jotka seuraavat
vuoren huipulle nousun jälkeistä hyvää oloa, vaan ennemminkin
rakkaus on tuskaa, jota kärsitään pimeässä laaksossa.

Kaikin mokomin, etsi intohimoisesti Jumalan kasvoja,
mutta älä oleta, että tunteiden kylmeneminen,
joka on normaali vaihe kenen tahansa kristityn
hengellisessä elämässä, merkitsee hengellistä kuolemaa.

Me vaellamme uskossa, emme lämpöisessä huumassa.

Rikkoessaan juoksuennätyksiä urheilija ei koskaan ole
elämässään ollut yhtä kovassa kunnossa ja täynnä voimaa.
Kuitenkin hänen rääkätty kehonsa ei kenties koskaan
ole tuntunut yhtä heikolta. Samoin on uskonelämässä.
Keskellä hengellistä kilvoittelua ei ole epätavallista tuntea
itsensä heikommaksi kuin koskaan ennen – ja silti olla vahva.

Toisista kristityistä saatat näyttää toivottomalta.
Pitkän maratonin sankari, joka uupuneena kompuroi
viimeistä mäkeä ylös, näyttää säälittävältä.
Lapsikin pystyisi parempaan.

Kuka tahansa, joka ei ymmärrä, mitä tämä mies on
käynyt läpi matkallaan, vetäytyisi pois hänen luotaan
vastenmielisyyden vallassa. Ainoastaan hän,
joka tietää asioiden todellisen laidan,
osaa kunnioittaa kilpailijan kestävyyttä.

Elämä näyttää usein toivottomalta.
Joka päivä sinusta voi tuntuu siltä kuin rojahtaisit
uuteen kuoppaan. Uskon pilkahduksenkin
näkeminen sellaisessa pimeydessä on valtaisa voitto.
Selviytyminen pimeydestä voi viedä kaiken, mitä sinulla on.

Mutta jatka matkaa. Hengellinen ravinto vahvistaa pimeässäkin.

Vaikka ulkoinen kukoistuksesi olisi nyt ohi,
hedelmä voi kasvaa ja kehittyä. Muistele rampaa
temppelin portilla: Hän pyysi almua, mutta hänen
jalkansa paranivat. Apt. 3:1–3).

Luojamme Herra rakastaa yllätyksiä ja Hän rakastaa sinua.
Maailma näkee, että meidät on lyöty maahan uskon taistelussa.
Mutta muistathan, että keskeneräiset taideteokset näyttävät rumilta.

Loppujen lopuksi merkitystä on vain loppuunsaatetulla työllä.

Unohda ulkonaiset seikat. Jatka matkaa tuntui
miltä tuntui ja näytti miltä näytti.
Lopputulos tulee olemaan henkeä salpaava.

Armo riittää lehdestä 3/2010