Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja /LUTERILAISUUDEN VAIKUTUS KULTTUURIIN JA YHTEISKUNTAAN

LUTERILAISUUDEN VAIKUTUS KULTTUURIIN JA YHTEISKUNTAAN
Mikko Malkavaara

Suomalaista luterilaisuutta ja sen vaikutusta on vaikea hahmottaa, jos ei ota huo-
mioon  sitä  edeltänyttä,  usean  sadan  vuoden  ajan  jatkunutta  katolista  aikaa,  jol-
loin kristinusko vakiintui. Luterilaisuuden toinen tärkeä juuri on pohjoismainen
pitäjälaitos,  joka  oli  omaksuttu  jo  ennen  katolisen  kirkon  vaikutusta  Suomessa.  
Sille  ominaisia  olivat  yhteiset  kulttipaikat,  puolustus  ja  yhteinen  oikeuslaitos.  
Alueeseen perustuva katolisen kirkon parokiaalinen seurakuntajärjestys sopeutui
siihen ja kehitti edelleen kirkkopitäjiä. Sama aluejako on perusteiltaan voimassa
edelleen, ja siihen perustuvat myös kuntalaitos ja sen aluerajat.

Luterilaisuuden hidas vakiintuminen
Katolinen aika päättyi vuoteen 1527, kun Kustaa Vaasa oli noussut Ruotsin ku-
ninkaaksi ja määrännyt valtakunnan uskonnoksi uuden Saksasta levinneen opin,
luterilaisuuden. Västeråsin valtiopäivien päätös merkitsi sitä, että valtio otti kato-
lisen kirkon omaisuuden haltuunsa. Piispojen valtaoikeudet poistettiin, ja heidät
samoin kuin luostareiden asukkaat karkotettiin.

Kustaa Vaasa oli jo vuonna 1523 tapahtuneen valtaannousunsa yhteydessä al-
kanut taitavasti viittailla Martti Lutherin ajatuksiin siitä, miten kirkon omaisuus
kuului kansalle. Tämä oli hänen päätarkoituksensa. Reformaation radikaaleimpia
tulkintoja kuningas ei tukenut.

Luterilaisuuden juurtuminen oli hidasta; koko 1500-luvun ajan keskusteltiin
uskonnon suunnasta. Tärkeä syy hitauteen oli kuningas, joka ei halunnut muuttaa
oppia liian nopeasti. Kustaa Vaasan pojista Juhana oli kallellaan katoliseen suun-
taan, ja hänen poikansa Puolan kuningas Sigismund oli kasvatettukin katolilaiseksi.
Juhana pyrki palauttamaan vanhakirkollisen liturgian, mitä papit vastustivat. Pap-
pien avioliiton, kansankielisen messun ja ehtoollisen jakamisen maallikoille mo-
lemmissa muodoissaan Juhanakin halusi säilyttää samoin kuin kuninkaan aseman
kirkon johdossa, joten Rooma ei halunnut neuvotella hänen kanssaan.

Vasta vuonna 1593 päätettiin, että Ruotsin kirkon uskonoppi nojasi Augsburgin
tunnustukseen. Senkin jälkeen ajauduttiin vielä vallanperimyssotaan Juhana III:n
pojan Sigismundin ja hänen setänsä, valtionhoitaja ja herttua Kaarlen kannattaji-
en välillä vuosina 1596–1599. Suomessa siihen liittyi verinen talonpoikaiskapina,
nuijasota.

Luterilaisuuden hidas vakiintuminen näkyi myös tavoissa, esimerkiksi ruo-
kakulttuurin hyvin hitaana muutoksena. Katoliset paastopäivät ja keskiaikainen
kalapainotteinen ruokatalous jatkuivat pitkälle 1600-luvun puolelle saakka.
Luterilaisuus ei ollut kansan vaan ruhtinaitten valinta, ja luterilaisuuteen siir-
tyminen oli ensi sijassa poliittinen tapahtuma.

Kuninkaasta tuli kirkon pää
ja kirkosta merkittävä valtiollinen toimija. Otettuaan piispojen nimitysoikeuden
kuningas sitoi kirkon pysyvästi valtioon. Luterilainen kirkko antoi tukensa yhte-
näisen valtion rakentamiselle, ja valtio turvasi luterilaisuuden opillisen yksinvallan.
Valtiokirkkojärjestelmä ja luterilainen yhtenäiskulttuuri muodostivat suomalaisen
luterilaisuuden pitkäaikaisen toimintaympäristön ja kasvualustan.

Luterilaisuus luo kirjallisen suomen kielen

Luterilaisuus liittyy suomalaisen kansankielisen kirjallisuuden syntymiseen ja
kirjallisen kulttuurin kehittymiseen. Mikael Agricola lähetettiin vuonna 1536
Wittenbergiin Lutherin oppiin. Ensimmäiset suomalaiset olivat lähteneet samalle
tielle jo aikaisemmin. Rostockissa ja Louvainissa opiskellut Turun katedraalikoulun
rehtori Petrus Särkilahti lienee ollut ensimmäinen avioliiton solminut pappishen-
kilö Ruotsissa.

Agricola palasi Suomeen vuonna 1539 ja kutsuttiin Turun katedraalikoulun
rehtoriksi. Viisitoista vuotta myöhemmin Kustaa Vaasa nimitti hänet Turun piis-
paksi. Koulumiehenä ja pappina Agricola piti kiinni paastosta, ripistä ja kiirastu-
lesta, samoin latinasta ylemmän opetuksen kielenä.

Reformaatio merkitsi kulttuurin murrosta ja uudelleenajattelua. Oikeastaan
vasta se toi Suomeen renessanssin ja sen myötä aiempaa yksilökeskeisemmän maail-
mankuvan ja uudenlaisen tieteellisen ajattelun. Sen edellytyksiä olivat katolisen
kirkon opin ja ajatustavan murtuminen ainoana totuutena, sen maallisen vaiku-
tusvallan väheneminen sekä kirjapainotaito.

Mikael Agricolan painavin vaikutus oli kirjallinen. Luther oli opettanut, että
Jumalan armon saavutti vain omakohtaisen uskon kautta. Jokaisen kristityn tuli
sen takia voida itse lukea Raamattua, mikä edellytti lukutaitoa ja kansankielisiä raa-
matunkäännöksiä. Reformaattorit olivat siten yleensä kääntäjiä ja kansanopettajia,
näin myös Agricola. Hänen ensimmäinen suomenkielinen teoksensa oli vuonna
1543 ilmestynyt suomen kielen alkeiskirja

Abckiria, jonka sisältö tunnetaan, vaikka siitä ei ole jäänyt jäljelle yhtään
kokonaista kappaletta. Toisena ilmestyi laaja, peräti 900-sivuinen
jumalanpalveluselämää ohjaava käsikirja Rucouskiria vuonna 1544.
Jumalanpalveluselämä muuttui suomenkieliseksi.

Agricolan Uuden testamentin suomennos Se Wsi Testamenti
ilmestyi vuonna 1548 ja loi perustan suomen kirjakielelle. Ruotsinkieliset käännökset tehtiin
nopeammin. Uusi testamentti ilmestyi vuonna 1526 ja koko Raamattu jo vuonna
1541. Ruotsin kirjakielen kehittymiselle tärkeitä käännöksiä käytettiin Suomen
ruotsinkielisillä seuduilla. Ensimmäinen koko Raamatun suomenkielinen laitos,
Biblia, Se on Coco Pyhä Ramattu Suomexi, ilmestyi vasta vuonna 1642. Käännöstyö
oli aloitettu vuonna 1604 kuningas Kaarle IX:n käskystä.

Alkeisopetus pitäjissä oli kirkon vastuulla 1800-luvun puoliväliin saakka. Kirkko
vaikutti kieleen ja sen kehitykseen jumalanpalveluselämällään, virsillään ja opetuk-
sellaan. Lukutaidon opetusta tehosti 1600-luvun puhdasoppisuuden aikana piispa
Johannes Gezeliuksen johdolla luotu järjestelmä. Lukutaidon ajateltiin takaavan
oikean uskon omaksumisen. Aluksi riitti ulkoluku.

Piti osata katekismus ulkoa,
jotta pääsisi ehtoolliselle, mikä taas oli edellytys naimisiinpääsylle. Vasta vähitellen
siirryttiin sisälukutaidon vaatimiseen. Lukutaitoa kontrolloitiin vuosittaisilla kin-
kereillä, joiden yhteydessä järjestetystä nuorten opetuksesta kehittyi rippikoulu.
Vaadittujen asioiden osaaminen merkittiin kirkonkirjoihin.

Valtio tuki kirkkoa palauttamalla sille verotusoikeuden, jonka avulla kirkko
pystyi paneutumaan kansanopetustehtävään. Lukutaidon myötä raamatunluvun
sekä hengellisen kirjallisuuden merkitys alkoi vahvistua. Lukutaidon yleistyminen
lisäsi suomenkielistä kirjallisuutta. Vähitellen aapinen, katekismus ja virsikirja al-
koivat löytyä lähes joka kodista.

Luterilaisuus vaikutti kansankulttuurin ja runonlauluperinteen häviämiseen.
Vanha laulutraditio oli elävää 1500-luvulle saakka, mutta reformaation jälkeen
luterilainen kirkko torjui vanhat laulut pakanallisina. Runonlaulu alkoi hävitä
ensin maan länsiosista, myöhemmin myös muualta.

Kun romantiikan kaudella
1800-luvulla innostuttiin suomalaisuuden juurien löytämisestä, runojen kerääjät
löysivät niitä itäisimmästä Suomesta, etenkin Vienan Karjalasta. Samalla refor-
maation jälkeisellä kaudella läntiset musiikilliset virtaukset vahvistuivat Suomessa.
Reformaatio yhdisti näin Suomea läntiseen kulttuuriin, mutta heikensi aiempaa
autenttista perinnettä.

Yhtenäiskulttuurin perusta

Luterilaisen kirkon valtiollis-poliittinen rooli korostui puhdasoppisuuden ajalla,
jolloin luotiin perusta pitkään kestäneelle yhtenäiskulttuurille. Ruotsi oli yksin-
valtainen, yhdenmukaistava ja kansalaisiaan kontrolloiva totalitaarinen valtio,
jossa puhdasta oppia edellyttävä luterilainen kirkko toimi kuninkaan ja hänen
virkamieskuntansa vallan takaajana.

Jumalanpalveluksen keskukseksi nousi papin pitämä saarna. Ruotsin suurvaltakaudella
saarnat sisälsivät usein poliittisia viestejä sekä muistutuksia siitä, miten
jumalanpelko ja majesteetin kunnioitus olivat oikeastaan sama asia. Synnin
tuhoisuudesta muistutettiin. Jumalanpalveluksissa luettiin kuninkaan tai maaherran
julistukset ja muut viralliset tiedotukset, mikä takia jokaisen seurakunnan
jäsenen läsnäoloa edellytettiin. Poisjäämistä saattoi seurata sakko tai häpeärangaistus.


Saarnastuolin asema kruunun tärkeimpänä tiedotuskanavana säilyi pitkälle
1800- uvulle saakka. Sekä seurakunnan sisäistä hierarkiaa että läsnäolon
kontrollia varten kehittyi 1600-luvulla erityinen istumajärjestys.
Jokaisella perheellä oli kirkossa oma paikkansa, ylhäiset edessä ja alhaiset takana.
Piispanvirkoihin kuningas nimitti ruotsalaisia, valtiollisesti luotettaviksi
tiedettyjä pappeja. Yhtenäisvaltiota rakennettiin kirkkokurilla, katekismuksen hal-
litsemisella ja vieraiden tunnustusten kiellolla.

Jalkapuuhun joutui huonosta ja siveettömästä elämästä. Lainkäyttö
seksuaalimoraalin alalla oli usein julmaa. Kirkon vaatiman moraalin ja
yleisen lain noudattamisella ei paljon eroa ollut. Karkeimpia
syntejä vastaan kirkko ja kruunu kamppailivat yhdessä ja hyödynsivät Kaarle IX:n
vuonna 1608 käyttöön ottamaa sovellusta Mooseksen kirjojen rangaistusluetteloista
Äärimmäinen muoto ihmisten erilaisuuden valvonnassa oli noituuden tutkinta.

Kirkkoherra oli pitäjänkokouksen itseoikeutettu puheenjohtaja. Kokous päätti
seurakunnan rakennuksista, muusta omaisuudesta ja pitäjän taloudesta sekä köy-
häinavun järjestämisestä. Erityisen vaativaa oli voittaa seurakunnan luottamus, kun
kuningas ilmoitti uusista veroista. Pitäjän esimiehenä kirkkoherra kantoi vastuuta
luterilaisesta yhtenäiskulttuurista.

Kirkon ja valtion liiton sinetöi vuoden 1686 kirkkolaki, jonka mukaan
jokaisen oli kuuluttava luterilaiseen kirkkoon. Karoliininen kirkkolaki vakiinnutti
muuttumattomaan ja vakaaseen yhteiskuntajärjestykseen tähdännyttä puhdasop-
pisuuden perintöä 1800-luvulle saakka.

Sitä perusteltiin keskiaikaisesta perinteestä
polveutuvalla ja Lutherin Vähään katekismukseen sisältyvällä huoneentaululla,
joka tarkastelee yhteiskuntaa muuttumattomana kuvana esivallan, hengellisen
säädyn ja perheen näkökulmasta. Huoneentaulun etiikka eli kolmisäätyoppi vaikutti
ihmisten ajatteluun ja toimintaan arkielämässä, hengellisissä ja hallinnollisissa
asioissa. Se korosti, että jokaisen on elettävä oman säätynsä ja asemansa mukaisesti
ja kuuliaisena ylemmilleen.

Seurakuntalaiset oppivat lukemaan katekismusta, mutta siitä oli pitkä matka
lukemaan ja ymmärtämään päivänkohtaista tietoa. Papit säilyttivät asemansa
pitäjien napahenkilöinä pitkälle 1800-luvulle.
Yhtenäiskulttuurin rakentaminen ja suurvallan laajentaminen lisäsivät osaavien
virkamiesten ja pappien tarvetta. Sen takia valtio tuki uusien triviaalikoulujen
ja kymnaasien rakentamista eri puolille valtakuntaa. Merkittävintä oli yliopis-
ton perustaminen Turkuun vuonna 1640.

Turussa oli toiminut katedraalikoulu,
myöhemmin kymnaasi, jo 1300-luvulta lähtien, siellä oli piispanistuin ja maan
itäisen osan hallintokeskus. Yliopistolle oli perusteita, ja siitä kehittyi maan kak-
kosyliopisto Upsalan yliopiston jälkeen. Teologisesta, lääketieteellisestä, juridisesta
ja filosofisesta tiedekunnasta arvostettiin eniten teologista, ja sitä se oli myös tu-
loksiltaan. Leimaltaan yliopisto oli varsin ruotsalainen: professoreista monet rek-
rytoitiin Upsalasta, ja noin kolmannes opiskelijoista tuli valtakunnan länsiosasta.

Kirkko ja valistus

Ruotsin suurvalta-aika ja puhdasoppisuuden kausi päättyivät kahteen katastrofiin,
ensin vuosien 1696–1697 nälkävuosiin, jolloin jopa 30 prosenttia suomalaisista
menetti henkensä, ja sitten suureen Pohjan sotaan, jota käytiin parikymmentä
vuotta. Sota päättyi vuonna 1721 solmittuun Uudenkaupungin rauhaan, jossa
Ruotsi menetti suurvalta-asemansa.

Venäläisten poistuttua ruotsalainen hallinto- ja oikeusjärjestelmä palautui.
Virkamiehet ja suurin osa Ruotsin puolelle paenneista palasivat takaisin. Heidän
joukossaan oli myös pappeja, jotka kohtasivat romahtaneet seurakunnat ja välin-
pitämättömiksi käyneet seurakuntalaiset.

Suomalaisten kyselemätön usko kirkon opetukseen murtui sodan loppukautena,
isonavihana tunnettuna venäläisten miehitysvuosina. Pappien sotapuhe Ruotsista
uutena Israelina ja Jumalan valittuna kansana kääntyi itseään vastaan, kun
miehittäjät kohtelivat suomalaisia kovin ottein. Yksilön uskoa kysynyt pietismi
oli monelle parempi vastaus kuin yläpuolelta rakennettu yhteisöllisyys, joka oli
täynnä ulkoisia vaatimuksia.

Sodasta toivuttaessa ilmapiiri oli uudenlainen. Venäjältä sotavankeudesta
palanneista upseereista monet olivat kokeneet hengellisen herätyksen.
Aateliston kartanoissa levisi herätys, pietismin ensiaskeleet.
Kristinusko oli kulkeutunut Suomeen sekä itäisessä ortodoksisessa että länti-
sessä katolisessa muodossa, joista läntinen saavutti valta-aseman ja ortodoksisen
uskon vaikutuspiiri jäi maan itärajan tuntumaan.

Katolisen kirkon ja ylipäänsä
läntisen kulttuurivaikutuksen takia Suomi integroitui länteen, mutta muutos alkoi
tapahtua 1700-luvulla. Keisari Pietari Suuri toteutti visionsa Venäjän meriyhteydestä
Eurooppaan ja suurkaupungista Itämeren rannalla perustamalla vuonna 1703 nimeään kantavan
kaupungin, Pietarin, Nevajoen suistoalueelle Suomenlahden itäisimpään kolkkaan.
Uudenkaupungin rauhasta asti ulkopolitiikan suunta oli Venäjä, ja sen pyrkimykset
lännessä Suomen suunnassa.

Pääosa Suomen maa-alasta integroitui Uudenkaupungin rauhassa Ruotsiin ja
sen hallintoon, mutta rauhansopimuksen jälkeen raja kulki Viipurin länsipuo-
lella. Luovutetuista alueista Viipurin ja Pietarin välillä muodostettiin venäläinen
Viipurin kuvernementti, jossa pidettiin voimassa luterilainen usko ja ruotsalainen
lainsäädäntö. Piispanistuin siirrettiin 1721 Viipurista Porvooseen.

Euroopasta kantautui uusia tuulia. Yksinvaltius korvattiin Ruotsissa parla-
mentaarisella perustuslailla, jonka kaltaista Euroopassa ei ollut kuin Englannissa.
Lainsäätäjiä olivat neljä säätyä, aateli, papisto, porvaristo ja talonpojat. Luterilai-
sen papiston edustajista tuli näin lainsäädäntöelimen osa. Papisto oli aatelin ja
valtiovallan puristuksissa, mutta valtiopäiväsäätynä se saavutti aseman, jollaista
papeilla ei muualla Euroopassa ollut.

Vuosia 1721–1772 kutsutaan vapauden ajaksi, jolloin valistus levisi ja talous
vahvistui. Pietarin rakentaminen loi vetovoimaa ja markkinat suomalaiselle
puutavaralle. Erityisesti maan itäisen puolen sahan- ja maanomistajat sekä kauppiaat
vaurastuivat. Suomen läntisessä osassa kauppa suuntautui Tukholmaan, ja sitä
säänneltiin tulleilla ja rajoituksilla.

Väestökirjanpidon esimuotona olivat katolisen kirkon rippikirjat sekä 1530-
luvulla käyttöönotetut maakirjat, joita tarvittiin verotuksessa ja sotaväenotossa.
Vuoden 1686 kirkkolaki määräsi rippikirjat, historiakirjat (syntyneiden ja kastet-
tujen, avioliittoon kuulutettujen ja vihittyjen sekä kuolleiden ja haudattujen luet-
telot) ja muuttaneiden luettelot pakollisiksi jokaisessa seurakunnassa.

Niistä vastasi kirkkoherra. Väestön tilastointi jatkui seurakuntakohtaisena
myös Suomen suuriruhtinaskunnassa. Malli ulotettiin Vanhan Suomen
seurakuntiin vuonna 1812.Valistus levisi ensin säätyläistöön ja siten myös
pappiloihin ja saarnastuoleihin. Monista papeista tuli uusien käytännöllisten
ja opillisten virtausten puolestapuhujia. Kirkoista tuli oikeastaan valtaväylä
suomalaisten mieliin.


1700-luvun jälkipuolen ”hyödyn aikakaudella” valistuksen järkiajattelu kohdistui
erityisesti talouteen ja hyötyyn. Papit ohjasivat käytännöllisiin toimintatapoihin
mutta varoittelivat samalla suruttomuudesta ja maallisten velvollisuuksien laiminlyömisestä.
Tunnetuiksi tulivat itäsuomalaiset korven- ja koskenraivaajapapit Steniukset
sekä Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius, joka pyrki esikuvallisuuteen pap-
pilansa peltojen tehokkaalla viljelyllä ja kehotti huolehtimaan terveydestä raama-
tullisin esimerkein.

Kansallisesti merkittävä hän oli merkantilistisia rajoituksia
vastustavana valtiopäivämiehenä ja oppineena kirjoittajana.
Huomio kiinnittyi 1700-luvulla yksittäiseen ihmiseen. Valistuksen keskeisin
muutosvaikutus oli ”antropologinen käänne”, joka vaikutti syvästi kristinuskon
tulkintaan myös muuten kuin herätysliikkeiden julistuksena ja uskon löytöinä.

Tunnetta, mystistä yhteyttä Jumalaan ja aktiivista kristityn vastuuta painottaneet
herätysliikkeet vastustivat valistuksen hyöty- ja järkiajattelua, mutta silti ne olivat
valistusilmiöitä. Ne korostivat yksilön uskoa ja vastustaessaan kaikkea maailmal-
lista kiistivät myös kirkon hengellisen auktoriteetin. Valistukselle ominaisesti ne
tukivat tietoisuuden heräämistä esivaltaa vastaan ja asettivat yksilön henkilökohtaisen
vastuun kirkon tarjoaman yhteisöllisen vastuun edelle.

Koska ne Suomessa
jäivät kirkon sisälle, ne muuttivat kirkon ajattelutapoja ja vähensivät sen suoraa
yhteiskunnallista vaikuttamista. Hyödyn aikakaudelle ominainen käytännön järjen
korostus ei ollut enää 1800-luvun kirkossa yhtä tyypillistä herätysliikkeiden
vaikutuksen takia. Pikemmin herätysliikkeet vahvistivat suomalaisen kulttuurin
piirrettä, jossa uskonto koetaan yksityisasiaksi ja josta vain harvat puhuvat. Us-
konto eriytyi uskovaisuutta ja maailmasta erottuvaa käyttäytymistä edellyttäneiden
herätysliikkeiden takia yhteisön arjesta yksityisasiaksi. Kun papin johdolla yhtei-
söllisesti kuultu pelastuksen sanoma siirtyi ihmisen oman päätöksenteon alueelle,
armon sanoman ehdottomuus heikkeni ja vaatimukset lisääntyivät.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon muotoutuminen

Suomen sotaa käytiin helmikuusta 1808 maaliskuuhun 1809, mutta jo maalis-
kuussa 1808 Venäjän joukot valloittivat Turun ja käytännössä koko Etelä-Suomen.
Venäjä julisti liittäneensä Suomen pysyväksi osaksi valtakuntaansa. Suomen eliitti,
kärjessään arkkipiispa ja yliopiston varakansleri Jakob Tengström, vannoi uskol-
lisuuttaan keisarille jo keväällä 1808, millä lienee ollut vaikutusta siihen, että
miehitysjoukkojen väkivalta jäi vähäiseksi.

Keisarikunta halusi osoittaa Ruotsille kohtelevansa hyvin uutta alusmaataan.
Kymijoen itäpuoliset Vanhan Suomen alueet liitettiin Suomen suuriruhtinaskun-
taan, ja Tornionjoen itäpuolen seurakunnat saivat taloudellista tukea kirkkojen
rakentamiseen, kun aiemmat olivat jääneet Ruotsin puolelle.

Turussa järjestettiin
vuonna 1817 näyttävä uskonpuhdistuksen 300-vuotisjuhla. Turun piispa sai Turun
ja Suomen arkkipiispan arvon, ja kirkolle annettiin lupa laatia oma kirkkolaki
ja uudistaa kirkolliset kirjansa (hankkeet tosin seisahtuivat alkuunsa). Keisarin
asenne osoitti hyväksyntää Suomen kirkollisen esivallan sitoutumiselle uuteen
järjestelmään. Suuriruhtinaskunnassa luterilaisuus sai suomalaisten kansalliskir-
kon luonteen.


Kirkoissa rukoiltiin keisarin puolesta ja kuultiin keisarin julistukset. Rukous-
päiväkäytäntö jäi voimaan. Keisarillisen Suomen senaatissa laadittiin vuosittain
keisarin nimissä neljää rukouspäivää koskeva julistus. Julistuksissa korostettiin
nöyryyttä, lainkuuliaisuutta ja uskollista alamaisuutta.

Sitoutuminen suomalaiskansalliseen liikkeeseen


Ruotsin valtakunnassa suomenkieliset olivat muodostaneet pienen vähemmistön,
mutta uudessa suuriruhtinaskunnassa he olivat enemmistönä. Suomen uusi asema
aloitti uuden identiteetin etsinnän eurooppalaisten romantiikan ja nationalismin
aatevirtausten kaudella 1800-luvun alkupuolella. Suomen kieli ja kansa nostettiin
uudella tavalla tutkimuksen ja julkisen keskustelun kohteeksi, mikä muokkasi
kielioloja ja kulttuuria.

Kirkon suvereeni asema kapeni 1800-luvulla, kun sivistyneistöön levisivät ensin
feuerbachilaiset uskontokriittiset ajatukset, jotka radikaalis-liberaaleissa piireissä
yltyivät antikirkollisuudeksi ja kristinuskon vastaisuudeksi. Liikehdintä nousi sekä
valistuksen rationalismista että luonnontieteen läpimurrosta, etenkin Darwinin
löydöistä ja evoluutio-opista.

Kristillis-nationalistinen liike asettui vastustamaan valistusfilosofista rationa-
lismia ja sen liberalistista ja sekulaaria maailmankuvaa, joka perustui sen mieles-
tä väärälle ihmiskorostukselle. Kamppailu alkoi 1850-luvulla, kiihtyi seuraavalla
vuosikymmenellä ja äityi suoranaiseksi maailmankatsomuskriisiksi 1880-luvulla,
jolloin suuri osa sivistyneistöstä oli omaksunut uskontokriittisen, materialistisen
ja darwinistisen maailmankatsomuksen.

Aikakausi nosti esiin kansanliikkeitä. Elettiin raittiusliikkeen, naisliikkeen,
työväenliikkeen ja yleensä vapaan kansalaistoiminnan nousun sekä herrasväen ja
rahvaan väliin kehittyvän uuden keskiluokan muodostumisen aikaa. Luterilaisella
kirkolla oli myös huolta vapaakirkoista, jotka kutsuivat ihmisiä monipuolisella
ohjelmalla ja vapaalla hartauselämällä. Herätysliikkeistä vaikutteita saanut papisto
ryhmittyi Raamatun, tunnustuksen ja fennomanian taakse. Muutamien yliopis-
toteologien johtama pieni pappisvähemmistö etsi sopua uskon ja tiedon välillä ja
painotti kirkon yhteiskunnallista vastuuta.

Keskustelua käytiin siitä, tuliko Suomea rakentaa länsimais-liberalistisen vai
suomalaiskansallisen kulttuurin pohjalle. Pappien enemmistö valitsi jälkimmäisen.
Mannermaiset aatteet olivat tuottaneet ongelmia kirkon arvovallalle ja sen opetuk-
selle. Papit sitoutuivat suomenmielisyyteen, yhteiseen kansaan ja herätysliikkeisiin.

Uskonnolliset kansanliikkeet ja uskonnollinen moninaisuus otettiin huomioon
vuoden 1869 kirkkolaissa. Siinä kirkko nähtiin yhteiskuntaan vaikuttavaksi kansan-
kirkoksi, joka kokoaa monet erilaiset ryhmittymät yhteen. Tällainen kirkkonäke-
mys oli vallitseva aina 1900-luvun loppupuolelle saakka, vaikka kirkon jäsenistössä
oli yhä enemmän jäseniä, jotka eivät sitoutuneet kirkkoon ja kirkolliseen tapaan.
Fennomania oli kielinationalismia ja yhteiskunnallista emansipaatiota.

Se ilmensi vaurastuvien talonpoikien ja uuden keskiluokan sosiaalista nousua.
Fennomaanit ihailivat talonpoikia ja maaseudun tervettä kulttuuria. Aatteen voimasta
he halusivat vaihtaa kielensä ruotsista suomeen ja suomentaa sukunimensäkin.
Jotta kaupungit ja teollisuus eivät turmelisi maaseudun kansaa, vanhasuomalainen
puolue ajoi maalaisköyhälistön asemaa parantavaa sosiaalipolitiikkaa.
Fennomaaniset papit lähtivät aktiivisesti yhteiskunnalliseen toimintaan.

Kansanliikkeet rikkoivat yhtenäiskulttuuria, mutta luterilaisuus osoittautui joustavaksi.
Kun pappien toiminnan painopiste siirtyi valtion puolelta kansalaisyhteiskunnan
puolelle, papistosta tuli uudella tavalla keskeinen yhteiskunnallinen toimija. Enem-
mistö papeista valitsi vanhasuomalaisen puolueen ja omaksui samalla sen myön-
tyvyyspolitiikan suhteessa Venäjään. Tämä oli seurausta huoneentaulun etiikasta
ja uskollisuudesta hallitsijalle. Tätä oli opettanut Jakob Tengström sata vuotta
aikaisemmin, ja sen varassa kirkko oli säilyttänyt asemansa.

Vuoden 1905 kumousliikehdintä ja suurlakko saivat keisarin luopumaan itse-
valtiudestaan. Venäjälle tuli kansanedustuslaitos ja kansalaisvapaudet. Suurlakko
levisi myös Suomeen, ja jo seuraavana vuonna Suomessa säädettiin yleinen ja
yhtäläinen äänioikeus ja valittiin eduskunta.

Kirkolle suurlakkovuosi merkitsi vedenjakajaa. Yhdistysten ja uskonnollisten
liikkeiden kulta-aika alkoi, mutta jako aktiivisiin ja passiivisiin seurakuntalaisiin
syveni. Yhdistykset ja herätysliikkeet tavoittivat vain pienen osan perinteisten
uskonnollisten tapojen ulkopuolelle joutuneista.

Vielä 1900-luvun alussa
70–80 prosenttia rippikoulun käyneistä seurakuntalaisista kävi kerran vuodessa
ehtoollisella, mutta parikymmentä vuotta myöhemmin vastaava luku oli enää
20–30 prosenttia. Nopea murros alkoi kaupungeista mutta levisi pian maaseudulle.
Kirkko joutui sopeutumaan siihen, että ehtoolliselle osallistui säännöllisesti vain
seurakuntalaisten ydinjoukko.

Valkoisen Suomen kirkko

Luterilaisuuden juurruttamien oppien ja kansanopetuksen ansiosta työväki oli
ahkeraa ja kunnollista. Kirkkolain säätämisen aikoihin säädettiin myös uudet kun-
talait. Kirkon kansanopetustehtävä päättyi, ja uusi kansakoululaitos tuli kuntien
vastuulle. Koulujen perustaminen ei ollut kuitenkaan pakollista, ja oppivelvollisuus
säädettiin vasta vuonna 1921. Vielä vuonna 1900 lapsista vain kolmasosa kävi
kansakoulua.

Kinkereiden ja rippikoulun merkitys kansan sivistäjänä säilyi vielä
pitkään. Kansakoulu rakentui kristillis-isänmaalliselle arvopohjalle, jolla kansaa
kasvatettiin aina 1960- ja 1970-luvulle saakka. Kirkon vaikutus työväestöön näkyi
uuden uskonnonvapauslain voimaantulovuonna 1923. Kirkossa odoteltiin eroaal-
toa, joka jäi tulematta. Yllätyksen takana oli luterilaisuuden tiukka ote kansasta,
epäilemättä myös helvetin pelko.

Kirkko oli valmis tukemaan myönteisesti valtioon suhtautuvia liikkeitä.
Päinvastaisia se pelkäsi. Työväenliikkeessä kirkolle vaikeaa olivat uskonnottomuus ja
ryhmäetujen asettaminen yhteisten kansallisten etujen edelle, mutta erityisesti
tasapainon järkyttäminen odottamattomalla tavalla.

Siksi papiston asettuminen valkoisen Suomen puolelle ei ollut yllättävää.
Sisällissodan retoriikassa ja sodan jälkipuinnissa kirkon edustajat pitivät sisällissotaa
seurauksena Jumalan hylkäämisestä ja siitä, että kansa oli uskaltautunut ottamaan
lailliselle esivallalle kuuluvan roolin. Esivallan laillisuus oli luterilaisen regimenttiopin
näkökulmasta keskeinen argumentti.

Kapinassa oli noustu laillista järjestystä
ja siten Jumalaa vastaan. Monien pappien ideologisen tulkinnan mukaan kansan
uskonnollis-siveellinen voima oli reagoinut terveesti idästä levinnyttä anarkiaa,
moraalittomuutta ja bolshevismia vastaan sekä noussut puolustamaan olemassa-
oloaan ja perusarvojaan.

Sisällissodan aikana luotiin Suomen armeijan sotilaspappijärjestelmä. Toisaalta
punaisten hallussa olleessa Etelä-Suomessa seurakuntien papit kastoivat, vihki-
vät ja siunasivat niin kuin ennenkin. Kirkko oli lopulta niin itsestään selvä osa
suomalaista yhteiskuntaa, ettei sitä kohtaan suunnattu väkivaltaa kuin joissakin
poikkeustapauksissa ja se saattoi palvella kaikkia.

Sota jakoi kansan ja kirkon jäsenet katkerasti kahtia. Kirkko sitoutui pitkiksi
ajoiksi valkoisen Suomen rakennustyöhön, ja juopa punaisiin kasvoi. Työväestö
jatkoi kuulumistaan kirkkoon, mutta sen suhde uskontoon oheni. Papiston suh-
de punaisiin oli vaikea. Monet olivat pettyneitä kapinaan ryhtyneisiin, joiden he
katsoivat hylänneen Jumalan.

Papit suosivat hallitusmuotona monarkiaa. Kun keskustelu siitä päättyi,
huomattava osa oli valinnut kokoomuspuolueen. Puoluevalinta perustui
konservatiivisuuteen ja vahvan valtiovallan ihailuun.

Valkoisten voitto takasi sen, ettei kirkon asemaa heikennetty, vaan kehitys kulki
päinvastaiseen suuntaan. Suomalainen porvaristo läheni kirkkoa sisällissodan
jälkeen. Arvoliberalistisia ääniä ei enää paljon kuulunut, vaan valkoista armeijaa
tukenut kirkko ymmärrettiin nyt hyödylliseksi kansan kasvattajaksi ja isänmaal-
liseksi voimaksi. Porvaristo ei ollut sen uskonnollisempaa kuin ennenkään, mutta
se näki kirkon uudessa valossa.

Monet papit ja kirkon maallikkojohtajat kokosivat ”kirkkokansan nousuksi”
kutsumaansa liikettä, joka tähtäsi ensin koulun uskonnonopetuksen puolustamiseen,
mutta tavoitteli laajemmin kristillisyyden säilyttämistä yhteiskunnan arvopohjassa.
Tämä oli jatkoa edellisen vuosisadan lopulla alkaneelle, ”Teologiseksi
lauantaiseuraksi” kutsutun akateemishenkisen pappisryhmän apologeettiselle
toiminnalle.

Uusi aika korosti enemmän maallikoiden asemaa ja kirkon työn levittämistä
uusille kasvualueille rakentamalla pikkukirkkoja ja seurakuntataloja sekä
uudenlaisen seurakuntatoiminnan, kuten nuorisotyön, järjestämistä.
Itsenäisyyden alun kirkollista elämää on joskus kutsuttu ”suomalaisen
kristillisyyden” ajaksi, joka nojasi isänmaallisesti tulkittuun pietististen herätysliik-
keiden teologiaan.

Valkoisessa Suomessa luotiin valtakunnalle rituaaleja, joissa
luterilaisella kirkolla oli tärkeä asema. Eduskunta kokoontui jumalanpalvelukseen
valtiopäivien alkaessa ja päättyessä, ja kirkko oli läsnä muutenkin kansakunnan
keskeisissä juhlissa. Erityisen haavoittavaa punaiselle puolelle oli kirkon rooli
vapaussodan muistojuhlissa. Pappien näkyvä läsnäolo näissä asemoi kirkkoa
valkoiselle puolelle.

Valtioneuvosto päätti itsenäisyyspäivän vietosta joulukuun 6. päivänä mar-
raskuussa 1919. Samalla se määräsi, että tuona päivänä oli kirkoissa vietettävä
jumalanpalvelus.

Luterilaisella uskolla ei ollut entistä eheyttävää roolia. Punaisella puolella kirkon
sanomaa tulkittiin valkoisen Suomen yhtenäisyyspuheeksi ja nöyrtymisvaatimuk-
seksi. Merkittävä osa porvaristosta oli vieraantunut kirkosta jo 1800-luvun lopulta
alkaen. Työväestölle vastaava kehitys tapahtui vaiheittain sisällissodan jälkeisinä
vuosina.

Suurelle osalle kirkon jäsenistä kirkosta tuli lähinnä siirtymärituaalien,
kasteen, konfirmaation, avioliittoon vihkimisen ja hautaan siunaamisen järjestäjä.
Valkoisen Suomen ajanjakso maailmansotien välissä heikensi luterilaisen us-
kon asemaa jäsentensä mielissä mutta vahvisti luterilaisen kirkon roolia
yhteiskunnassa. Kirkon edustajien viesti oli väritykseltään usein varsin nationalistinen.

Nuorten pappien ja teologian opiskelijoiden tärkeäksi viiteryhmäksi muodostui
Akateeminen Karjala-Seura (AKS). Teologian opiskelijoista jopa kolmannes kuului
sen jäseniin. Kokoomuksen ja AKS:n lisäksi suuri joukko pappeja osallistui myös
Lapuan liikkeeseen ja Isänmaalliseen kansanliikkeeseen (IKL), jonka yhteensä 22
kansanedustajasta seitsemän oli pappeja. Pappien oikeistoradikalismi ei edustanut
kuitenkaan kirkon valtavirtaa. Silti isänmaallisesti sävyttynyt oikeistolaisuus oli
1920- ja 1930-luvun kirkolle ominaista.

Toisen maailmansodan murros

Talvisodan kynnyksellä kirkko toivotettiin varauksetta tervetulleeksi valtion rinnalle
ja poliittisen elämän keskelle, eikä kritiikkiä kirkon sotkeutumisesta politiikkaan
kuultu. Talvisota yhdisti kansaa, juopa punaisen ja valkoisen kansanosan välillä
helpottui, ja kirkon ja kansan yhteydestä tuli ideaali, jota kirkolliset vaikuttajat
hellivät vielä vuosikymmeniä noiden tapahtumien jälkeen. Suomi taisteli kristillis-
isänmaallisessa hengessä. Myös ylipäällikkö Mannerheim muistutti päiväkäskyssään
Suomen taistelevan ”kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta”.

Uskonnollis-isänmaalliset arvot saivat nyt arvostusta laajoilta kansalaispiireiltä.
Valkoisen Suomen kirkko muuttui sodan ajaksi koko kansan kirkoksi, joka korosti
Jumalalta saatua tehtävää pysäyttää ateismin leviäminen, jollaisesta papit olivat
puheissaan pitkään varoittaneet. Arkkipiispa Erkki Kaila sanoi suomalaisten olevan
”kristinuskon ja koko länsimaisen sivistyksen etuvartijoita Pohjolassa”.

Talvisota päättyi raskaisiin alueluovutuksiin ja siirtolaisten asuttamiseen, mutta
kirkon piirissä pidettiin yllä ajatusta, että sota oli eräässä mielessä voitettu, koska
kansa oli eheytynyt ja uskonnollisuus lisääntynyt. Nationalistinen kuva suomalaisista
Jumalan kansana oli kirkossa välirauhan aikana voimakkaasti esillä.

Jatkosodan hyökkäysvaiheessa papit lupasivat Jumalan tuen Suomen aseille ja
suurelle Suomelle. Etenemisen pysähdyttyä puheet muuttuivat. Toisten mielestä
kansan uskonkilvoitus ei ollut ollut riittävää, toiset pitäytyivät perinteiseen julis-
tukseen varoen asemansa käyttämistä väärin. Pappien tehtävät taistelijoiden
ja erityisesti haavoittuneiden sielunhoitajina sekä kuolinviestien välittäjinä
huomattiin.

Papeille taas pelot ja vaivat samoissa korsuissa ja juoksuhaudoissa
suomalaisten miesten kanssa toivat uudenlaisen kokemuksen kansasta.
Taistelumoraalin ylläpitämisen takia valtio kiinnitti huomiota sosiaalipolitiik-
kaan. Rintamalle lähteville vakuutettiin, että perheistä pidettäisiin huolta. Sodan
aikana organisoituneet asevelipapit oivalsivat tämän ja lähtivät uudistamaan koko
kirkkoa sosiaalisen vastuun suuntaan.

Vielä sodan kestäessä asevelipapit ryhtyivät rakentamaan yhteyksiä
työväenliikkeeseen, koska he halusivat kaikkia palvelevan kansankirkon,
jonka sielunhoitotehtävä oli koko kansaa varten. Uudistus lähti
uusista palveluista. Kirkolliskokous päätti kaikille seurakunnille pakollisesta
diakoniatyöntekijän virasta, ja synnytettiin perheneuvonta ja teollisuustyö. Perustelut
uudelle toiminnalle saatiin ruotsalaisesta modernista teologiasta sekä ekumeenisen
liikkeen painotuksista.

Asevelipappien linjasta tuli kirkon valtauoma, joka sai myös voimakkaita haastajia
Sodan ankeus oli luonut edellytyksiä herätyksille. Niiden piirissä toiminee
Luterilaisuuden vaikutus kulttuuriin ja yhteiskuntaanarvostelivat asevelipappien
linjan omaksuneita liiallisesta yhteiskunnallisuudesta ja maallisuudesta.
Kirkon sisään muotoutui kaksi linjaa, konservatiivis-pietistinen sekä
yhteiskunnalle ja ekumenialle avoin, pietismiä kritisoiva linja. Kahtiajaosta jäi pysyvä,
vaikka keskustelujen teemat ovat vaihdelleet.

Enemmistö papeista ja seurakuntaaktiiveista on sijoittanut itsensä polarisaation
ääripäiden väliin. Kirkollisen keskustelun sisäpiirimäisyys on vähentänyt
sen vaikutusta yhteiskunnassa. Toisaalta sodan jälkeen kirkon kansankirkkoluonne
on vahvistunut ja siten lisännyt kirkon mahdollisuuksia olla mukana yhteiskunnallisessa
keskustelussa.

Kirkon rooli yhteiskunnassa oli välillä heikentynyt, mutta toinen maailmansota
ja sen jälkeinen aika merkitsivät sen voimistumista, vaikka uskonnollinen tapa
ei enää palannut yhtenäiskulttuurin tasolle. Sodan kokemus jarrutti sekularisaatiokehitystä.

Sodan jälkeen ensimmäinen suuri murros ajoittui 1960-luvulle. Tietoliikenteen
kehitys ja erityisesti televisio paransivat mahdollisuuksia saada tietoa maailmasta.
Ulkomaisten esikuvien mukaan syntyi uudenlaisia kansalaisliikkeitä. Oikeudetto-
mille vaadittiin oikeutta ja puolustettiin liberaaleja vapausoikeuksia. Radikaalilla
auktoriteettikritiikillä vastustettiin perinnäisiä arvoja ja instituutioita. Kirjailija
Hannu Salaman jumalanpilkkatuomio ja arkkipiispa Martti Simojoen näkyvä
rooli Salama-keskustelussa kiihdytti yhteiskunnan ja kulttuurin murrosta, jossa
kirkko menetti puhevaltaansa yhteisen hyvän määrittäjänä.

Kirkko oli yksi keskeinen kritiikin maalitaulu. Kovimmin kärsi nationalistisesti
painottunut ja idealistiselle historiantulkinnalle rakentunut kansalliskirkkoihanne.
Sen agraarinen, patriarkaalis-isänmaallisten arvojen tukema käsitys kansan ja kir-
kon yhteenkuuluvuudesta ja koti–uskonto–isänmaa-kolmiyhteyden pysyvyydestä
romuttui, koska sen historianfilosofinen perusta lakkasi olemasta. Uuskansan
-
kirkollinen tulkinta, jossa kirkko kansan palvelijana toimii kansaa varten, kesti
kuohunnan paremmin kuin näkemys kansalliskirkosta, mutta ei sekään kolhuitta.
Silläkään ei ollut vastausta tilanteeseen, jossa kansa kieltäytyi olemasta kirkko tai
tarvitsemasta sen palveluita.

Samaan aikaan kun nuoren sukupolven auktoriteettikapina murensi patriar-
kaalis-isänmaallista kansalliskirkkoa, kirkko sai osakseen myös vakavaa teologista
kritiikkiä. Eri puolilla syntyneiden herätysaaltojen aikaansaamat ryhmät järjestäy-
tyivät 1960-luvulla uuspietistiseksi niin sanotuksi viidenneksi herätysliikkeek-
si. Sille kansankirkko oli vain laitos, ja todellinen kirkko oli sen sisällä elävä
uskovien seurakunta. Todellinen kirkko oli luonteeltaan tunnustuksellinen ja
missionaarinen. Uusi liikehdintä puolusti konservatiivisia perusarvoja ja nosti
esille yksilöetiikan kysymyksiä. Sen yhteiskunnallisten tavoitteiden tulkiksi nousi
uusi poliittinen puolue, Suomen Kristillinen Liitto, myöhemmin kristillisde-
mokraatit.

Kirkko alkoi asemoida itseään yhteiskuntaan uudella tavalla. Muodolliset muu-
tokset kirkon yhteiskunnalliseen asemaan ovat tapahtuneet vähitellen ja olleet
melko vähäisiä, ja ennen muuta ne ovat painottaneet kirkon itsenäisyyttä valtiosta.
Uudessa tilanteessa kirkko on enenevästi käyttänyt moraalista ääntä yhteiskun-
nassa. Kyseessä on kansainvälinen ilmiö. Taustalla ovat olleet talouden muutos,
yhteiskunnan kapitalisoituminen ja globalisaatio, jotka ovat muuttaneet elämän
edellytyksiä tavalla, johon kirkko on katsonut välttämättömäksi puuttua.

Arkkipiispan
 rooli kirkon puhemiehenä on korostunut. Arkkipiispat Mikko Juva, John
Vikström ja Kari Mäkinen ovat nauttineet suosiota kansakunnan moraalisena
äänenä. Kirkon sisäpiireistä arkkipiispat ovat saaneet tukea lähinnä siltä laidalta,
jolle on ominaista yhteiskunnallinen ja ekumeeninen avoimuus.


Kirkko on asettunut tukemaan heikoimpia ja syrjäytyneimpiä. Varsinkin
1990-luvun lopun asiakirjat, Nälkäryhmän kannanotto vuonna 1998 ja piispojen paastokirje
Kohti yhteistä hyvää
1999, kritisoivat uusliberalismia ja puolustivat
hyvinvointivaltiota. Luterilaista tässä on ajatus, että valtio on ihmisten hyvää var-
ten ja kirkon tehtävä on tukea sitä. Sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja köyhyyden
poistaminen eivät ole yksityisten ihmisten eikä katoliseen tapaan kirkon, perheen
tai kansalaisjärjestöjen tehtävä vaan valtion. Oikeudenmukaista yhteiskuntaa ei
rakenneta hyväntekeväisyydellä vaan yhteiskunnan rakenteilla.


Ristiriidan ovat tuottaneet ihmisoikeudet, jotka vuoden 1995 perusoikeusuu-
distuksessa ja vuoden 2000 uudessa perustuslaissa nostettiin keskiöön. Kirkolla ei
ole ollut mitään tätä vastaan, paitsi sillä kirkollisella vähemmistöllä, jonka mielestä
ihmisoikeuskeskustelu murtaa yhteiskunnan raamatullisiksi tulkittuja perinteisiä
rakenteita. Kirkko ei ole kyennyt nopeisiin muutoksiin, mutta sukupuoli- ja sek-
suaalivähemmistöjen asemaa koskevassa keskustelussa kirkon johto on ilmaissut
tukensa tasa-arvokehitykselle ja muutokselle. Vastakkaisia mielipiteenilmaisuja on
kuitenkin ollut niin paljon, että osittain kirkon viesti on kuultu ristiriitaiseksi.



61
Luterilaisuuden vaikutus kulttuuriin ja yhteiskuntaan
Kirkkoa on moitittu politiikan alueelle tunkeutumisesta. Sitä on vaadittu pi-
dättäytymään avun antamisesta kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille. Kirkon
hallitukseen kohdistama arvostelu kehitysyhteistyömäärärahojen leikkauksista on
myös antanut aihetta kritiikkiin. Vuosien 2015 ja 2016 Suomen kilpailukykyä
koskeneessa keskustelussa kirkkoa moitittiin siitä, että se piti kiinni loppiaisesta
ja helatorstaista pyhäpäivinä, minkä väitettiin heikentävän kansantalouden kil-
pailukykyä.

Kirkon kannalta kyse on ollut asettumisesta heikompien ja syrjäytettyjen puo-
lelle. Luterilaisuutta yhteiskuntapolitiikassa on heikkojen äänen kuuluville saami-
nen. Kirkon julistuksessa rakkaus ja hyvyyttä korostava etiikka ovat korostuneet.
Modernissa yhteiskunnassa kirkko on löytänyt itsensä lähimmäisenrakkauden
edistäjänä. Tästä roolistaan se pitää kiinni eikä katso voivansa olla hiljaa, kun
yhteiskunnassa keskustellaan heikoimmassa asemassa olevista ja ihmisen hyvästä
elämästä.

Kansankirkkona sen jäsenet edustavat kuitenkin käytännössä kaikkia
yhteiskunnallisia mielipiteitä, mikä myös tuottaa sille joskus vaikeuksia. Luteri-
laisuus vaikuttaa yhteiskunnassa kirkon äänenä, joka on viime vuosikymmeninä
kuulunut vahvempana kuin aikoihin. Samalla se elää kulttuurina jäsenissään, hei-
dän toiminnassaan ja tavoissaan.

Heininen, Simo & Heikkilä, Markku
1996
Suomen kirkkohistoria. Helsinki: Edita.
Immonen, Kari
2016
Luterilaisuuden vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan. – Armon
horisontit: huomisen luterilaisuus. Toim. Anna-Kaisa Inkala & Jyri
Komulainen. Helsinki: Kirjapaja.
64
Ketola, Kimmo & Hytönen, Maarit & Salminen, Veli-Matti & Sohlberg, Jussi
& Sorsa, Leena
2016
Osallistuva luterilaisuus. Suomen evankelis-luterilainen kirkko
vuosina 2012–2015: tutkimus kirkosta ja suomalaisista. Kirkon
tutkimuskeskuksen julkaisuja 125. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus.
Kirkon tulevaisuuskomitea. Mietinnön liiteosa
2016
Kirkon tulevaisuuskomitea. Mietinnön liiteosa. Suomen ev.-lut. kirkon
julkaisuja, Kirkko ja toiminta, 48. Helsinki: Kirkkohallitus.
Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö
2016
Kirkon tulevaisuuskomitean mietintö. Suomen ev.-lut. kirkon julkaisuja,
Kirkko ja toiminta, 47. Helsinki: Kirkkohallitus.
Kuisma, Markku
2013
Suomen poliittinen taloushistoria. Helsinki: Siltala.
Latvus, Kari & Elenius, Antti (toim.)
2007
Auttamisen teologia. Helsinki: Kirjapaja.
Malkavaara, Mikko
2000
Kirkko muuttuvassa yhteiskunnassa: kirkko toisen maailmansodan
jälkeen. – Kristinuskon historia 2000. [3], Kristinusko Suomessa. Toim.
Anssi Mäkinen. Espoo: Weilin+Göös. 200–263.
Meinander, Henrik
2010
Finlands historia: linjer, strukturer, vändpunkter. Helsingfors:
Söderströms.
Mäkinen, Virpi
2002
Lasaruksesta leipäjonoihin. – Lasaruksesta leipäjonoihin: köyhyys kirkon
kysymyksenä. Toim. Virpi Mäkinen. Jyväskylä: Atena. 7–20