Jouko Nieminen/ Jeesus ja ahdistuksen aika

Rakkaat veljet ja sisaret. On monia syitä ajatella, että tämä maailma on siirtymässä tai ehkä jo siirtynytkin uuteen aikakauteen. Monet meistä ovat varmaan ihmetelleet, mitä on tapahtumassa? No, enhän minäkään siihen osaa vastata, mutta sen olen jollakin tavalla vain nähnyt ja kokenut, että jossain korkeuden henkimaailmoissa on tapahtunut aikakausien muutos.

Armon aika on kulkemassa kohti päätöstään ja ihmiskunta on astumassa kohti tuomioita, ja sen edellä käyvää ns. ahdistuksen aikaa, mistä Raamattu aika paljon kertoo.

Jeesus sanoo Matt.24;21 tästä vaivan ajasta näin: ”Sillä silloin on oleva suuri ahdistus, jonka kaltaista ei ole ollut maailman alusta hamaan tähän asti eikä milloinkaan tule.”

On selvää, että ajatuskin tällaisesta ajasta on meille epämiellyttävä. Ehkä juuri siksi uskovatkin ovat luoneet erilaisia teorioita siitä, kuinka seurakunta päästetään kokemasta tällaista aikaa. On kuitenkin todettava, että esim. Jeesuksen puheet opetuslapsilleen eivät millään mahdollista tämän ajatuksen oikeutusta.

Suoraan sanoen pelkään, että perimmäinen syy meidän sokeuteemme tässä asiassa on pelko, että meidän oma aineellinen hyvinvointimme ja mukavuutemme loppuu, emmekä voi siksi ajatella, että Jumala antaisi lapsillensa ahdistusta tai kärsimystä. Samalla kokonaan unohdamme, että hyvinvoivien maiden ulkopuolella elävät kristityt ovat aina koko elämänsä ajan kokeneet sortoa ja vainoja ja suuria ahdistuksen aikoja Jeesuksen nimen tähden. Länsimainen elintasokristikunta sen sijaan luulee pääsevänsä taivaaseen mukavasti ilman osallisuutta Kristuksen kärsimyksiin ja ahdistuksiin.

Meiltä on nähdäkseni puuttunut täydellisesti ymmärrys siitä, että tämä lopun ajan ahdistus on seurakunnalle päinvastoin suuri, jopa välttämätön siunaus. Ei tämä ajanjakso sattumalta synny, eikä se ole perkeleen päätäntävallassa, vaan Jumala on sen suunnitellut rakkaudesta, omiensa tähden! Siksi meitä myös kehotetaan rohkaistumaan ja kohtaamaan tulevaisuus Jeesuksen kanssa ilman pelkoa. Jeesus kehottaa meitä iloitsemaan – sillä meidän vapautuksemme aika on lähellä!

Seuraavassa tutkimme tätä aihetta lähemmin.
Tästä kerrotaan Danielin kirjassa 12. luvussa näin. (Jakeet 1-9):

”Siihen aikaan nousee Miikael, se suuri enkeliruhtinas, joka seisoo sinun kansasi lasten suojana. Ja se on oleva ahdistuksen aika, jonka kaltaista ei ole ollut siitä saakka, kuin kansoja on ollut, hamaan siihen aikaan asti. Mutta siihen aikaan pelastetaan sinun kansasi, kaikki, jotka kirjaan kirjoitetut ovat. Ja monet maan tomussa makaavista heräjävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen. Ja taidolliset loistavat, niinkuin taivaanvahvuus loistaa, ja ne, jotka monta vanhurskauteen saattavat, niinkuin tähdet, aina ja iankaikkisesti. Mutta sinä, Daniel, lukitse nämä sanat ja sinetöi tämä kirja lopun aikaan asti. Monet sitä tutkivat, ja ymmärrys lisääntyy. Ja minä, Daniel, näin, ja katso, siellä seisoi kaksi muuta, toinen virran tällä rannalla, toinen virran tuolla rannalla. Ja toinen sanoi pellavapukuiselle miehelle, joka oli virran vetten yläpuolella: ”Kuinka kauan on vielä näitten ihmeellisten asiain loppuun?” Ja minä kuuntelin pellavapukuista miestä, joka oli virran vetten yläpuolella, ja hän nosti oikean ja vasemman kätensä taivasta kohti ja vannoi hänen kauttansa, joka elää iankaikkisesti: ”Siihen on vielä aika, kaksi aikaa ja puoli aikaa. Ja kun pyhän kansan (yhden osan) hajotus on loppunut, silloin nämä kaikki täyttyvät.” Ja minä kuulin, mutta en ymmärtänyt, ja minä sanoin: ”Herrani, mikä on oleva näitten päätös?” Niin hän sanoi: ”Mene, Daniel, sillä ne sanat pysyvät lukittuina ja sinetöityinä lopun aikaan asti.”

Daniel siis sanoo, että ymmärrys lisääntyy… Itsekään hän ei niitä vielä aikanansa ymmärtänyt. Mutta mitä meidän sitten tulisi ymmärtää? Jos seurakunta otettaisiin ylös ennen ahdistusta, niin mitä merkitystä olisi koko asian ymmärtämisellä, eihän se enää meitä koskisi.

Seuraavassa jakeessa (12;10) kuitenkin kerrotaan se asia, mikä koskee nimenomaan seurakuntaa.

”Monet puhdistetaan, kirkastetaan ja koetellaan, mutta jumalattomat pysyvät jumalattomina, eikä yksikään jumalaton ymmärrä tätä, mutta taidolliset ymmärtävät”.

”Taidolliset” voivat ymmärtää lopun ajan merkityksen sisällisesti, sydämellään!

Ja nyt on tärkeä nähdä, mitä pitävät sisällään sanat: monet puhdistetaan, kirkastetaan ja koetellaan?

Jeesus on meille etukäteen kertonut, että eivät vain juutalaiset, vaan myös koko kristikunta joutuu vaikeisiin eksytyksiin ja vainoihin ja jakautuu kahtia lopun ajassa. Tämä kahtiajako on sitä, mistä Jeesus opettaa esim. kertoessaan viisaista ja tyhmistä neitsyistä. Mutta, aina kun puhutaan viimeisistä ajoista, niin meidän mielenkiintomme helposti keskittyy siis määrittelemään aikoja ja sitä, joutuvatko kristityt vainoihin ollenkaan. Mutta jos tämä on meille tärkeintä, niin me ajaudumme helposti koko asian ytimen ohi. Mielestäni sellainen teologia, joka ohittaa kevyesti ahdistuksen ajan mahdollisuuden, on sukua tyhmien neitsyitten uskolle, jossa yön varalle ei ollenkaan varauduttu.

Jeesus itse sanoi, että ”ei ole teidän asianne tietää aikoja ja hetkiä”… Sen sijaan meidän on hyvä ymmärtää, miksi me ”joudumme” ahdistuksen aikaan. Viisaat neitsyet olivat viisaita, koska he olivat valmistautuneet tulevaa yötä varten… Tyhmät eivät. Mielestäni tämä aika on nyt niin vakava, että meidän on todella syytä valmistaa sydäntämme tulevaan aikaan!

Ja siksi minäkin toivoisin, että Jumala voisi avata meidän sydäntämme siten, niin kuin Daniel sanoi, että ymmärrys lisääntyisi, edes vähän..

Daniel käytti tässä kuvatessaan Jumalan toimintaa lopun ajassa kolmea verbiä: Monet puhdistetaan, kirkastetaan ja koetellaan.

Nämä verbit ovat ba’rar, laben ja tsa’raf.

1) ba’rar = puhdistetaan (bara = luoda uutta)

2) laben = valkaistaan

3) sa’raf = puhdistetaan sulattamalla. (sar = ahdistus)

Aivan aluksi meidän on syytä huomata, että kaikki nämä kolme verbiä ovat passiivimuotoisia. Näissä ei luetella meille vaatimuksia tai tehtäviä, vaan kerrotaan, mitä Jumala itse on aikeissa tehdä omalle kansalleen! Ehkä me käsitämme myös sen, että tämän ymmärtäminen ei siis todellakaan voi tapahtua aivoissa, vaan sen on tapahduttava sydämissä. (Olen kuitenkin vakuuttunut, että tämä ymmärtäminen on mahdotonta, jos Kristuksen rakkaus ei ole vielä saanut asuntoa meidän sydämissämme ehdottomana, elämää paljon suurempana todellisuutena.)

Ahdistuksen aika merkitsee sitä, että Jumala on käymässä tuomiolle tämän maailman kanssa. Tämä maailma saa vihdoinkin kohdata sen Jumalan pyhän vihan, minkä se on toden totta ansainnut.

Myös me uskovat saamme kohdata vihan. Mutta me emme kuitenkaan joudu Jumalan vihan alle. Ilm.12;17 kertoo: ”Ja lohikäärme vihastui vaimoon ja lähti käymään sotaa muita hänen jälkeläisiänsä vastaan, jotka pitävät Jumalan käskyt ja joilla on Jeesuksen todistus.” Me olemme maailman vihan alla, mutta siinä Jumalan kädessä.

Maailmalle ahdistus merkitsee siis Jumalan vihaa. Meille Jumalan lapsille ahdistuskin on päinvastoin Jumalan rakkautta! Tätä emme ehkä vielä helposti ymmärrä, mutta toivottavasti tulemme pian käsittämään.

Ahdistuksen (hepr. jasar) syvin merkitys on savenvalajan helliin käsiin joutumista! (Myös sana savenvalaja on hepreaksi jasar!). Uskovien ahdistuksen aikaa voisikin parhaiten kuvata sanoilla: Suuren armon aika savenvalajan puhtaissa, lempeissä ja uudeksi muovaavissa käsissä!

Mutta miksi ja mihin uskovat sitten tarvitsevat tällaista aikaa? Koska: Karitsan häät ovat pian alkamassa!

Ahdistuksen ajassa Jumala pukee ja puhdistaa seurakunnan Karitsan häitä varten. Siihen liittyvät nämä Danielin sanat: meidät uskovat uudistetaan, valkaistaan Karitsan veressä ja puhdistetaan ahdistuksissa.

Jeesus puhuu evankeliumissa monessa yhteydessä tällaisia sanoja (esim. Luuk.9;24): ”Sillä joka tahtoo pelastaa elämänsä, hän kadottaa sen, mutta joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän pelastaa sen”.

Sanat tuntuvat kovin tutuilta, mutta samalla – niin ihmeen kaukaisilta. Milloin olet kuullut tästä viimeksi saarnattavan hengessä ja totuudessa? Aivan, juuri tämän tähden Jumala itse on tekevä sen, mitä me olemme turhaan pelänneet ja siksi sulkeneet häneltä sydämemme! Juuri tämän Hän itse toteuttaa meidän elämässämme ennen Karitsan häitä.

Monet ahdistukset, mitä olemme elämässä tähän asti kokeneet, auttavat meitä ymmärtämään tämän merkillisen Jumalan työn siunattua päämäärää. Ne ovat myös voimana ja todistajana Jumalan läsnäolosta suuren ahdistuksen keskellä. Onnellinen se, joka on jo niitä paljon kokenut Jeesuksen seurassa!

Kerron erään pienen tapahtuman omasta elämästäni lähes 20 vuoden takaa.

Elettiin 90-luvun alun syvää lama-aikaa. Se lama oli myös monelle uskovalle ahdistuksen aikaa, tai ainakin sen esikuvaa. (Ainakin minulle). Oma tilanteeni oli silloin pitkään (sitä kesti kokonaisuudessaan yli 15 v.) todella vaikea. Perheeni oli ihan väkisin hajoamassa ja erinäisistä syistä jopa kuoleman vaarassa. Itse olin lisäksi myös henkilökohtaisessa konkurssissa ja me olimme menettäneet kaiken, mitä meillä oli. Elämä oli kuin kävelyä syvän kuilun yli jännitetyllä nuoralla, eikä tiennyt, mikä askel on viimeinen…

Eräänä iltana olin tulossa junalla Oulusta OPKO:n tilaisuudesta. Kokous oli ollut hyvä ja olin kiitollinen Jumalalle siitä. Kuitenkin, mitä lähemmäs saavuimme kotikaupunkiani Kokkolaa, ahdistus seuraavasta arkipäivästä lisääntyi, ja kohta olin taas tämän ahdistuksen vallassa. Silloin lysähdin penkille ja rukoilin, ties monennen kerran, painautuen sydämessäni lähelle Jeesusta, seuraavin sanoin: ”Jumala, kuinka kauan minun tarvitsee vielä kärsiä tässä ahdistuksessa, kuinka kauan?”

Vastaus tuli nyt ihmeekseni aivan välittömästi, lempeästi ja rakkaudella: ”Siihen asti, kunnes jää vain Jeesus.”

Ensimmäinen reaktioni oli pettymys. Tuntui pahalta. Kaikki loputkin, jos vielä jotain on, siis menee. Jää vain Jeesus.

Sitten aloin vähä vähältä tajuta: Kaikki muu alkoi ikään kuin haihtua savuna ilmaan ja menettää merkitystään, mutta samalla Jeesus alkoi suureta – Jeesus jää – Jeesus! Jumala jää!

Tätä on vaikea selittää, mutta jotakin pientä totuudesta valkeni minulle tässä huikaisevassa hetkessä siellä Oulun junassa: Kaikki, mitä minulla on Jeesuksen rinnalla tai hänen lisäkseen, on vain esteenä Hänen ihmeellisen tuntemisensa tiellä! Ja kaikki se muu peittää minua näkemästä Jumalan Karitsaa ja hänen käsittämätöntä rakkauttaan. Kaikki muu – olipa se hyvää tai pahaa. Ja hyvin usein se on juuri sitä hyvää!

Ehkä moni miettii, miten Paavali voi sanoa (2.Kor.12;10), että hän on ”mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin”… Mutta hän kertoo myös jatkossa syyn: ”Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin minä olen väkevä”.

Syy viimeisen ajan suureen ahdistukseen näkyy juuri suhteessamme tähän sanaan. Me olemme matkalla Karitsan häihin. Mutta me emme ole halunneet menettää elämäämme vain Hänelle. Me emme elä Kristuksen tähden!

Juuri ahdistus on se Jumalan työkalu, millä hän pystyy puhdistamaan meidät (ba’rar) ja leikkaa meidät maailman rakkaudesta oikeasti ulos. Hän sulattaa (tsa’raf) omat lapsensa tavalla, johon he itse eivät koskaan pystyneet, eivätkä edes tahtoneet. Ja Hän tekee meistä taivaskelpoisia valkaisemalla meidät (laben), joille Hän saa olla Jumala!

Tämä valkaiseminen on huikaiseva totuus ja pyhän Hengen teko, missä Hän auttaa meitä näkemään totuuden itsestämme ja pelastumisemme syyn ”pohjaan asti”. En puutu tähän nyt, mutta jos jotakuta kiinnostaa, niin voit lukea siitä 3.Moos.13 luvusta. (Siellä meidän pelastumisemme ja meidän vanhurskautuksemme tie esitetään hämmästyttävällä tavalla, jonka ei pitäisi jättää mitään selittelyn varaan! Kun ihminen näkee itsensä täydellisen turmeluksen vallassa ja on valmis tulemaan kirotuksi Jumalan edessä, on hänet julistettava puhtaaksi. Hän on muuttunut valkoiseksi (laben), koska Jumala on julistanut hänet vanhurskaaksi sen tähden, että hän näkee omat syntinsä ja tulle sellaisena kuulemaan tuomionsa!)

Ahdistuksen ajassa morsian lopullisesti valmistetaan Karitsan häihin ja puetaan valkoiseen hääpukuun. Näin tämä ahdistuksen aika on Jumalan suuri hellyyden ja rakkauden teko morsiusseurakunnalle. Silloin Jumala saa aikaan sen, että meidän ainoa rakkautemme tulee oikeasti, olosuhteiden pakosta olemaan vain Jeesus, Jeesus yksin – kun kaikki muu turva riisutaan!

Tämä puhdistuminen ja pukeminen valkaistuun hääasuun ei siis ole vähäisessäkään määrin meille esitetty vaatimus tai meidän tekomme. Se on kokonaan Jumalan teko lopun ajan seurakunnan uskollisille.

Mutta toivottavasti edes vähän tästä olemme parhaimmillamme saaneet jo oppia niistä monista kriiseistä, vaikeuksista, murtumisista, onnettomuuksista ja suoranaisista ahdistuksista ja vainoista, mitä olemme saaneet (tai joutuneet) kokemaan omassa elämässämme, kun meitä on sulatettu ja leikattu pois tämän maailman hengestä. Näiden avulla olemme saaneet tarttua tukevammin kiinni Kristukseen hädässämme, ja hänestä on tullut meille hitusen rakkaampi.
1980– luvun alussa olin Kansanlähetyksen aktioteltassa Länsipuiston koulun pihalla. Meneillään oli rukoustilanne, ja minäkin olin sulkenut silmäni. Silloin aloin nähdä näyssä läsnä olevia ihmisiä (tunnistamatta heitä henkilökohtaisesti). Katsoin heidän kasvojaan, kuinka he reagoivat puheeseen. Ilmeet vaihtelivat, mutta reaktiot olivat samat. Kun puhuttiin vakavia, ilme oli vakava. Kun oli huvittava kohta, kaikki hymyilivät. Mutta sitten ihmeekseni näin, että toisilla heistä oli vitivalkeaksi valkaistut vaatteet, ja toisilla oli pikimustat vaatteet.

Silloin sanottiin tällaiset sanat: ”Nekin, jotka ovat mustissa vaatteissa, luulevat, että heidän vaatteensa ovat valkoiset”.

Kerron tämän siksi, että me ymmärtäisimme, kuinka helposti me voimme sokeutua suuressa joukossa, kun me katselemme itseämme ja toisiamme. Kun teemme mitä muutkin uskovat tekevät, olemme niin kuin muutkin ovat, koemme mitä muutkin kokevat, kuvittelemme mitä muutkin kuvittelevat – ja kun me käymme siellä, missä muutkin käyvät.

Minullekin, kun olen varoittanut ihmisiä lopun aikaan liittyvistä Jeesuksen kertomista vääristä hengistä, sanotaan usein tyypillinen kommentti: Ei voi näin suuri joukko uskovia olla väärässä.

Ihmiset eivät tajua, kuinka helposti me voimme hurmaantua suuressa joukossa tunteiden kautta tai siihen, kun näemme jotakin ihmeellistä tapahtuvan. Tämä on myös Raamatun mukaan erikoisesti lopun aikaa koskeva ilmiö, josta Jeesus opettaa meille Raamatussa paljon.

Matt.22 luvussa Jeesus opettaa meille Karitsan häistä (Matt.22;2-14).

Siinä kerrotaan, kuinka ”Taivasten valtakunta on verrattava kuninkaaseen, joka laittoi häät pojallensa…

Tässä jaksossa Jeesus kertoo, mikä ratkaisee sen, kuka pääsee perille asti Karitsan häihin. Meillä uskovillakin on paljon sellaista lain alaista käsitystä, että sen ratkaisee meidän oman vaelluksemme onnistuminen, oman vakavan yrityksemme määrä tms. Mutta tässä Jeesus kertoo, että häihin kutsuttiin paljon ihmisiä. Mutta kun vain osa heistä saapui, jäi tilaa, ja lopulta mentiin kaduille ja kutsuttiin ketä tahansa, sekä pahat että hyvät. Osa jouduttiin ”pakottamaan” sisälle. Se merkitsee sitä, että he eivät millään katsoneet olevansa tarpeeksi kunnollisia kuninkaan pojan häävieraita. Ja toiset heistä olivat ryysyissään.

Pääsyvaatimuksena hääsaliin oli kuitenkin ainoastaan yksi asia.

Me voimme herkästi ajatella, että kun me viimeksi teimme syntiä, ja sitten tunnustimme ne ja teimme parannuksen ja saimme anteeksi, niin taas meidät puettiin uudestaan valkoisiin vaatteisiin. Ja että nämä vaatteet ovat sitten vielä hääsalin ovellakin aika puhtaat, jos Jeesus nyt kohta palaa.

Mutta tämä ei ole asian ydin. Kun ymmärtää tätä Jeesuksen puhetta, niin näkee, että ei näiltä häävierailta itseltään todellakaan paljon vaadittu. Riitti se, että he vain tulevat!

Kysymyksessä oli Kuninkaan pojan häät. Jeesuksen aikana tällaisissa hääjuhlissa oli tapana, että kaikille saapuville jaettiin hääsalin ovella isännän toimesta valkoiset vaatteet, jotka he pukivat päällensä. Jokainen joka kunnioitti kuningasta, pukeutui tietenkin näihin valkoisiin vaatteisiin. Juuri näin on myös ennen Karitsan häitä. Näin myös meidät valkaistaan (laben, Danielin kirjassa). Nämä valkoiset vaatteet kuvaavat vanhurskautta, joka meille lahjoitetaan ilman omia tekoja. (Ilm.19;8.

Entä sitten se yksi mies, jolla ei Jeesuksen kertomuksessa ollut häävaatteita. Miksi hänet heitettiin pimeyteen? Selitys on yksinkertainen: Hän ei tahtonut pukeutua valkoiseen kaapuun, koska omat vaatteet olivat paljon paremmat ja arvokkaammat.

Ilmestyskirjan 2. luvussa kerrotaan Jeesuksen puheesta Efeson seurakunnalle. Puheen sanomana on se, kuinka helposti monenlainen hengellinen menestyminen tai jopa hengellinen toiminta sinänsä peittää meitä näkemästä tärkeimmän totuuden.

Nämä em. ovat hyviä asioita sinänsä, mutta ilman tärkeintä ne eivät ole minkään arvoisia. Ahdistuksen aikana kaikki hengellinen oheistoiminta loppuu, eikä työtä voi enää tehdä. (Joh.9;4). Kaikki muu riisutaan meiltä pois, jää vain Jeesus. Jeesus yksinänsä.

Ellei meilläkään ole tätä Efeson seurakunnalta puuttunutta ensimmäistä rakkautta Jeesusta kohtaan, niin me olemme Jumalan sanan mukaan hylänneet hänet. Olemme langenneet, ja meidän on nähtävä, missä se lankeemus on. Meidän on tehtävä parannus ja tehtävä niitä ensimmäisiä tekoja. Eli etsittävä rakkaussuhdetta Jeesusta itseänsä kohtaan. Ja on varmaa, jos me tätä rakkautta todella etsimme, niin me sen löydämme. Sillä mitään ei Jeesus itse niin paljon kaipaa kuin tätä.

Mitä ne ensimmäiset teot ovat? Muistatko, kun me olimme pieniä, vastasyntyneitä lapsia Kristuksessa, niin nuo teot tehtiin kaikki Jeesukselle itselleen. Hän oli meille rakas. Me painauduimme Häntä vasten, eikä meillä ollut silloin ajatustakaan siitä, että meistä itsestämme voisi tai pitäisi tulla jotakin Jeesuksen kautta! Me rakastimme Häntä – emme (vielä silloin) edes hänen lahjojaan.

Me tahdoimme vain viettää aikaa rakkaamme kanssa. Oppia kuulemaan hänen ääntänsä ja painautua häntä vasten koko sydämellä ja kaikella voimalla.

Niin, Jokainen toinen rakkaus, olipa se kuinka hyvää tai hengellistä tahansa, merkitsee luopumista ensimmäisestä rakkaudesta. Jokainen toinen rakkaus on uskottomuutta ja Jeesuksen hylkäämistä.



Luuk.17 luvussa Jeesus puhuu tulemisensa aatosta. (Luuk.17;26 -30):

”Ja niinkuin kävi Nooan päivinä, niin käy myöskin Ihmisen Pojan päivinä: he söivät, joivat, naivat ja menivät miehelle, aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin; ja vedenpaisumus tuli ja hukutti heidät kaikki. Niin myös, samoin kuin kävi Lootin päivinä: he söivät, joivat, ostivat, myivät, istuttivat ja rakensivat, mutta sinä päivänä, jona Loot lähti Sodomasta, satoi tulta ja tulikiveä taivaasta, ja se hukutti heidät kaikki, samoin käy sinä päivänä, jona Ihmisen Poika ilmestyy”.

Ihmiset elävät elämäänsä, tavallista elämäänsä. Ei heistä sanota, että he ovat pahoja. He ovat vain välinpitämättömiä. Jeesus ei merkitse heille mitään.

Edellisessä jakeessa 25 Jeesus sanoo: ”Mutta sitä ennen pitää hänen kärsimän paljon, ja joutuman tämän sukupolven hyljittäväksi.” Kaiken tämän touhun keskellä on Jeesus itse ainoana armon ja rakkauden lähteenä unohtunut ja joutunut hylättäväksi (apodokimazo = käyttökelvottomana pois pantava).

Ja – mikä on se Jeesus, joka lopun aikana joutuu hyljittäväksi? Ei hän ole parantaja-Jeesus. Eikä hän ole ihmeitä tekevä Jeesus, joka hylätään. Hän on (jakeessa 22 mainittu) Ihmisen Poika – Hän on ristin Jeesus.

Jeesuksen sijaan Kaikkialla kristikunnassa kilpaillaan siitä, missä tehdään parasta tulosta. Mikä seurakunta tai liike kasvaa nopeimmin, missä on suurimmat ihmisjoukot, missä laajin kannatus. Ja kaikkeen tähän pyritään Jeesuksen avulla, Jeesusta ”hyväksi käyttäen”. Ihmiset itse toimivat – ”hänen nimessään!” Ja etsivät erilaista hyötyä hänestä!

Joku aika sitten alkoi korvissani soida yhä uudestaan tutun laulun sanat:

Huomaako Hän, kuinka kaiken tuhlaan? Näkeekö sen, kuinka harhailen?

Jostakin syystä olin hyvin puhuteltu. Ja niin olen nytkin, melkein jatkuvasti. Minusta tuntuu siltä, että on taas ja taas kerran aloitettava uskonelämä kokonaan uudestaan. Niin, että on Jeesus – mutta kaikki muu hänen lisäkseen on turhaa.

Juuri niin kuin Paavali sanoo (Fil.3;8: ”Niinpä minä todella luen kaikki tappioksi tuon ylen kalliin, Kristuksen Jeesuksen, minun Herrani, tuntemisen rinnalla, sillä hänen tähtensä minä olen menettänyt kaikki ja pidän sen roskana – että voittaisin omakseni Kristuksen”

Jeesus kyllä huomaa, kuinka kaiken tuhlaan… hän kyllä näkee, kuinka harhailen. Mutta: näemmekö me itse? Sinä hetkenä kun tämän todella näen, minä aina murrun ja menetän kaiken. Vain Jeesus jää.

Ystävät: Haluan sanoa niin lempeästi kuin ikinä osaan, seuraavan sanoman: Kaikki muut asiat, olivatpa kuinka valtavia tahansa, merkitsevät Jeesuksen itsensä rinnalla ensimmäisen rakkautensa hylkäämistä ja elämistä lankeemuksen tilassa.

Ja nämä muut asiat eivät tässä sanomassa suinkaan ole jotain syntejä tai ylipäätään jotakin pahaa.

Vaan usein hyviä, hengellisen näköisiä totuuksia, jotka ovat voineet syntyä Hengestä, mutta jotka sitten vähitellen ovat ottaneet meidän elämässä sen aseman, joka kuuluu vain Jeesukselle.

Tämän sydämen muutoksen toteuttaa Jumala jokaiselle, joka pelastuu ahdistuksen ajan kautta, sillä rakkaudellaan, jolla hän puhdistaa meidät sulattamalla (tsaraf, Danielin kirjassa). Sen Hän tekee ottamalla meidät savenvalajan lämpöisiin, helliin ja rakastaviin käsiin. Ja kun Jeesus yksin riittää meille, niin me kestämme varmasti Hänen kanssaan loppuun asti.



Juttelin joku aika sitten Olavi Peltolan kanssa (82 v.) Aiheena oli suuri nuorisoherätys Helsingin seuduilla 1950-luvun alussa. Sen herätyksen seurauksena syntyi Suomeen viides herätysliike, (mikä tänään käsittää kansanlähetyksen, Kansan raamattuseuran ja Suomen raamattuopiston). Hän kertoi mm. silloisista nuorten suosikkilauluista. Toivomuslistan ykkösenä oli laulu ”Ah jospa mitään en oisi, tyhjä särjetty astia vain…” Ja monet muut sen kaltaiset laulut.

Kaivattiin Jeesusta itseään, ei mitään sellaista, mitä Jeesuksesta saa, tai millä lailla elämä hänen kanssaan helpottuu, vaan etsittiin rakkautta häneen itseensä.

Voimme tutkia omaa sydäntämme yhden yksinkertaisen kysymyksen avulla: Riittääkö meille todella: Jeesus yksin?


C.O. Rosenius opastaa eräässä vanhassa kirjoituksessa meitä koettelemaan, onko meidän uskomme todella pelastavaa uskoa? Kohdistuuko se todella Jeesuksen persoonaan, vai johonkin muihin asioihin, olipa ne sitten mitä tahansa hengellisiä aarteita..

Ilm.14. luvussa kerrotaan pelastuneiden ihmisten ”etujoukosta”, joiden keskellä seisoi Kristus. He lauloivat uutta virttä, valtaistuimen edessä. Ja sanotaan, ”ettei kukaan muu voinut oppia sitä virttä, paitsi ne… jotka olivat ostetut maasta…”

Huomaatko, tässä laulussa on se sama sävel, mistä Daniel sanoi: ”mutta jumalattomat pysyvät jumalattomina, eikä yksikään jumalaton ymmärrä tätä, mutta taidolliset ymmärtävät.

Soiko meidän sydämissämme siis tämä laulu, jota kukaan muu ei voi edes oppia?

Tämä virsi sisälsi seuraavan sanoman: ”Sinä Jeesus olet tullut teurastetuksi ja olet verelläsi ostanut meidät Jumalalle” kaikkien kansojen keskeltä.

Jeesus on meidän syntiemme sovitus. Hän on meille myös esim. parantaja. Mutta taivaassa ei ylistetä, eikä edes muisteta sitä, että minä parannuin itse tai paransin sairaita. Vain yksi asia on siellä muistelemisen ja palvonnan arvoinen. Hän on haavoitettu Karitsa. Täällä ajassa se merkitsee Jeesusta ristiinnaulittuna! Että hän saisi täyttää meidän sydämemme kokonaan.

Jos siis tämä on se ainoa laulu, mihin meillä ei ole tarvetta panna mitään muuta lisäksi, vaan joka antaa meille täyden tyydytyksen, niin se kertoo, että me olemme turvassa. Ja se kertoo sen, että meidän uskomme on oikeaa, pelastavaa uskoa!

Tämän oppii myös Israel, kun sen on pakko lopun ajan suuressa ahdistuksessa tarttua vihdoinkin kiinni Kristukseen ja katsoa armon ja rukouksen hengessä häneen, jonka he ovat lävistäneet.

Ja – sama ahdistuksen hetki koskee siis myös meitä kristittyjä, tosin erilaisesta lähtökohdasta.

Raamattu sanoo 1.Piet.4:17: ”Sillä aika on tuomion alkaa Jumalan huoneesta”. Tämä merkitsee ahdistuksen ajan alussa alkavaa seulontaa. Silloin ei ole todellakaan kysymys siitä, minkälaisia me olemme, vaan siitä, kuka on meidän rakkaamme. Jeesus, vai joku muu, mikä tahansa.

Vielä saa tulla takaisin, palata ensimmäiseen rakkauteen Jeesusta kohtaan, ja antaa kaiken muun mennä! Karitsan häihin Jumala tuo morsiamen, joka rakastaa Ylkää yli kaiken muun.

Ihana rakkaussuhde kestää läpi ahdistusten aikojen, ja me saamme silloin myös käytännön elämässä nähdä, millainen todella on meidän Jumalamme!

Ahdistuksen aika on siis Jumalan siunaus, jolloin meitä autetaan vielä painautumaan Hänen varaansa ja rakastaa Jeesusta, ainoaa turvaamme, kaikesta sydämestämme.

Meistä tämä aika voi tuntua aika pelottavalta. Mutta meidän on kuitenkin hyvä tiedostaa se tosiasia, että kaikki sukupolvet ennen meitä ovat pitäneet luonnollisena sen, että Jeesuksen seuraajat saavat kulkea Raamatun lupausten mukaan ahdistuksen, kärsimyksen ja jopa vainojen kaitaa tietä.

Meidän sukupolvemme on ensimmäinen, joka on kääntänyt tämän sanoman päälaelleen. Sekin lienee väkevä lopun ajan merkki.

Kysymys meille kuuluu: Tahdommeko me turvata Jeesukseen? Ja jos tahdomme, niin koska?

Sittenkö vasta, kun olemme keskellä ahdistuksia?

Minä luulen, että juuri se on tyhmien neitsyitten tie.

Kaikki sydämet merkitään ennen Jeesuksen tuloa, ennen Karitsan häitä.

Valvominen on todella tärkeää, mutta rakkaus Kristukseen on vielä tärkeämpää. Korkean veisun morsian todistaakin: ”Minä nukuin, mutta minun sydämeni valvoi”.

Ei morsian katsonut itseään peilistä kaiken aikaa, ei kaunistellut itseään, vaan luotti sulhasensa rakkauteen sanoessaan: ”Minä olen musta mutta ihana”. Sillä niin oli sulhanen, Jeesus, hänelle sanonut. Jeesus rakasti häntä, ja se riitti.

Riittääkö sinulle?