Vapaasana


Join the forum, it's quick and easy

Vapaasana
Vapaasana
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.
Haku
 
 

Näytä tulokset:
 

 


Rechercher Tarkennettu haku

Viimeisimmät aiheet
Kesäkuu 2021
MaTiKeToPeLaSu
 123456
78910111213
14151617181920
21222324252627
282930    

Kalenteri Kalenteri

Yhteistyökumppanit


Mielenkiintoista tietoa/ Katolilaisten ja protestanttien välinen vuoropuhelu: Arviointi

Siirry alas

 Mielenkiintoista tietoa/ Katolilaisten ja protestanttien välinen vuoropuhelu: Arviointi  Empty Mielenkiintoista tietoa/ Katolilaisten ja protestanttien välinen vuoropuhelu: Arviointi

Viesti kirjoittaja Hellevi Ti Marras 24, 2020 9:42 am


Katolilaisten ja protestanttien välinen vuoropuhelu: Arviointi

Julkaissut Heidi Sandholm , 24.04.2019 Artikkelit, Uskon piirteet

Vaikuttaa siltä, että nykyisin useimpien kristillisten kirkkojen perusluonteinen olemassaolon tarkoitus on kaikkien kristittyjen ykseyden edistäminen, ja onhan se perusteltua, koska Jeesus itse sanoi: ”Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa.”

1 1500-luvun uskonpuhdistus loi kuitenkin tosiasiassa ylittämättömiä esteitä katolilaisten ja protestanttien väliselle kommunikaatiolle ja muutti maailmaa lopullisesti, ei ainoastaan uskonnon vaan myös talouden, politiikan, yhteiskuntatieteen, ihmisen vapauden ja taiteen kannalta. Katolilaiset vastasivat Trenton kirkolliskokouksen (1545–1563) pannajulistuksilla, ja siitä lähtien he eivät ole pelkästään muuttaneet kantaansa ihmisen pelastuksesta, aneista, auktoriteeteista ja muista kiistanalaisista kysymyksistä vaan myös esittäneet lisää väitteitä, joita protestantit eivät missään tapauksessa voi hyväksyä.

2 Kaikesta tästä huolimatta sekä katoliset että protestanttiset maailmanjohtajat allekirjoittivat 31. lokakuuta 2016 yhteisen julistuksen Ruotsin Lundissa todeten, että ”se, mikä meitä yhdistää, on suurempaa kuin se, mikä meitä erottaa”.

3 Sen jälkeen erilaiset tapahtumat johtivat uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlan viettoon sen muistoksi, että Martti Luther naulasi 95 teesiään Wittenbergin kirkon oveen, sekä siihen, että vietettiin muistojuhlaa 50 vuotta jatkuneen katolilaisten ja protestanttien välisen vuoropuhelun kunniaksi. Vuoropuhelulla on pyritty voittamaan menneiden vuosisatojen erimielisyydet.

Paavi Franciscus rukoili Ruotsin kuninkaan ja kuningattaren läsnä ollessa:

Pyhä Henki auttakoon meitä iloitsemaan niistä lahjoista, jotka kirkko on saanut uskonpuhdistuksen kautta, valmistakoon meitä katumaan erottavia muureja, joita me olemme esi-isiemme kanssa rakentaneet, ja varustakoon meidät yhteistä todistus- ja palvelutehtävää varten maailmassa.

4 Paavi Franciscus sanoi edelleen:

Nämä kaksi traditiota ovat tehneet yhteisen sovintomatkan. Nyt, kun vietämme vuoden 1517 uskonpuhdistuksen muistojuhlaa, meillä on uusi tilaisuus hyväksyä yhteinen polku, joka on muotoutunut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana ekumeenisessa vuoropuhelussa, jota on käyty Luterilaisen maailmanliiton ja katolisen kirkon välillä.

5 Munib Younan, Luterilaisen maailmanliiton puheenjohtaja, sanoi puolestaan, että viisikymmentä vuotta jatkunut vuoropuhelu on ollut palkitsevaa ja auttanut katolilaisia ja luterilaisia voittamaan erimielisyytensä ja vahvistamaan yhteistä luottamusta ja ymmärrystä.

6  Itse julistuksessa sanotaan:


Samalla olemme lähentyneet toisiamme palvellen yhdessä lähimmäisiämme – usein kärsimyksen ja vainon oloissa. Vuoropuhelun ja yhteisen todistuksen kautta emme enää ole vieraita toisillemme. Pikemminkin olemme oppineet, että se, mikä meitä yhdistää, on suurempaa kuin se, mikä meitä erottaa. Vaikka olemme syvästi kiitollisia reformaation kautta saaduista hengellisistä ja teologisista lahjoista, me myös tunnustamme ja valitamme Kristuksen edessä sitä, että luterilaiset ja katolilaiset ovat haavoittaneet kirkon näkyvää ykseyttä. Teologisia eroja saattelivat ennakkoluulot ja konfliktit, ja uskontoa käytettiin välineenä poliittisiin tarkoituksiin.

7 Uskotaan, että julkilausuman “Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista” allekirjoittaminen vuonna 1999 luterilaisten ja katolilaisten välillä on ratkaissut vuoden 1517 perimmäisen teologisen ongelman ja avannut kaikille kirkoille tien etsiä ykseyttä ja sovintoa. Vuoden 1999 jälkeen julkilausuman “Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista” ovat virallisesti hyväksyneet Maailman metodistineuvosto heinäkuussa 2006, Reformoitujen kirkkojen maailmanliitto heinäkuussa 2017 ja maailman anglikaanisten kirkkojen neuvosto vuonna 2016. Näin ollen luterilaiset, metodistit, reformoidut ja anglikaanit on vedetty syvempään yhteyteen roomalaiskatolisen kirkon kanssa.

Ilmaiseeko tämä uusi ykseys sekä katolilaisten että protestanttien voimakasta halua toteuttaa rukous kirkon sovusta, rukous, jonka kirkon perustaja Jeesus Kristus esitti, vai liittyykö asiaan muita kysymyksiä? Minkälainen ykseys on saavutettu? Onko ollut havaittavissa mullistavaa katumusta ja paluuta ensimmäisen vuosisadan apostolisen kirkon uskonkäsityksiin ja käytäntöihin?

Vuoropuhelun historiallinen kehitys

Uusi aikakausi katolilaisten ja protestanttien välisessä suhteessa alkoi Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokouksen (1948) ja Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962–1965) myötä. Maailman evankelioiminen kristillisellä sanomalla oli 1800-luvulla hyvin tehokasta, mutta lähetystyöntekijöiden keskuudessa oli syntynyt kiistoja uusista käännynnäisistä. Uudet käännynnäiset kyselivät: “Jos palvelette samaa Jumalaa, miksi olette niin eripuraisia?”

Kysymystä “Miten evankelioida maailma ilman taistelua?” käsiteltiin ensimmäisen kerran maailmanlähetyksen konferenssissa vuonna 1910 Skotlannin Edinburghissa. Pitkällisen keskustelun jälkeen päätettiin “istuttaa jokaiseen ei-kristittyyn maahan yksi jakamaton Kristuksen kirkko”.

8 Näin sai alkunsa ekumeeninen liike, mutta ajatusta ei voitu toteuttaa ensimmäisen ja toisen maailmansodan vuoksi. Vuonna 1949 edustajat 147 protestanttisesta kirkosta kokoontuivat Amsterdamiin Hollantiin perustamaan Kirkkojen maailmanneuvostoa. Nykyisin Kirkkojen maailmanneuvosto koostuu 349 kirkosta ja sen päämaja sijaitsee Genevessä Sveitsissä.

9 Aluksi ainoastaan protestanttiset kirkot olivat Kirkkojen maailmanneuvoston jäseniä, mutta vuonna 1961 kaikki ortodoksiset kirkot liittyivät neuvostoon. Roomalaiskatolinen kirkko, johon kuuluu 1,2 miljardia jäsentä, ei ollut koskaan liittynyt neuvostoon, mutta se muutti asenteensa neuvostoa kohtaan vuoden 1964 jälkeen, koska Vatikaanin toinen kirkolliskokous antoi julkilausuman ekumeniasta, ja siinä sanottiin:

Kaikki, jotka on vanhurskautettu kasteessa uskon kautta, on liitetty Kristukseen; sen vuoksi heillä on oikeus tulla nimitetyksi kristityiksi ja katolisen kirkon lasten tulee hyvästä syystä hyväksyä heidät veljikseen.

10 Näin ollen ei-katoliset kristityt (“erkaantuneet veljet”) saattoivat Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen liittyä roomalaiskatolisen kirkon jäseneksi tai jatkaa jäsenenä omassa kirkossaan, kuitenkin ”veljellisen uskontojärjestelmän puitteissa”.

11  Entinen Canterburyn arkkipiispa Robert Runcie sanoi vuonna 1989:


Uudistan vetoomukseni yleismaailmallisen kirkon puolesta. Voisivatko kaikki kristityt harkita uudelleen paavin ensisijaista asemaa, jollainen Rooman piispalla oli varhaiskirkossa ’rakkaudellisena johtajana’ kirkkojen ykseyden takia niiden tehtävän moninaisuudessa?

12 Vaikka paavi Paavali VI vuonna 1969 ja paavi Johannes Paavali II vuonna 1984 vierailivat Kirkkojen maailmanneuvostossa Genevessä, roomalaiskatolisesta kirkosta tuskin koskaan tulee Kirkkojen maailmanneuvoston jäsentä, vaan se pysyttelee tarkkailijana. Tästä huolimatta roomalaiskatolisen kirkon ja Kirkkojen maailmanneuvoston välillä tehdään jatkuvaa ja intensiivistä yhteistyötä.

Vatikaanin toinen kirkolliskokous

Vatikaanin toinen kirkolliskokous oli siinä mielessä ekumeeninen kirkolliskokous, että se oli ensimmäinen kirkolliskokous, jossa puhuttiin katolisen kirkon suhteesta toisiin kirkkoihin ja uskontoihin. Kirkolliskokous perusti uuden elimen, Paavillisen kristittyjen ykseyden edistämisen neuvoston, jonka päämääränä oli maailmanlaajuinen liitto, jossa ”koko ihmissuku voitaisiin tuoda Jumalan perheen ykseyteen”.

13 Paavi Johannes XXIII, jonka monet arvelivat olevan vain siirtymävaiheen paavi, osoittautui yhdeksi nykyajan tärkeimmistä hahmoista, koska hänen kaudellaan katolista kirkkoa kutsuttiin ensimmäistä kertaa lähestymään maailmaa ja toisia kristittyjä (”erkaantuneita veljiä”) rakkauden hengessä. Kirkolliskokous päätti muun muassa ottaa käyttöön kansankielen jumalanpalveluksissa ja raamatunluvun liturgian osana. Se päätti myös puoltaa uskonnonvapauden periaatetta, jota se oli pitkään vastustanut.

Kirkolliskokous tunnusti uskonnonvapauden kaikkien yksilöiden oikeutena todetessaan, että vaikka “ainoa oikea uskonto toteutuu katolisessa, apostolisessa kirkossa”, ihmisillä on velvollisuus etsiä yksilöllisesti ja ratkaista asiat omantuntonsa mukaan.

14 Valtio on velvollinen edistämään tätä ihmisoikeutta, koska uskonnonvapaus ei ole ainoastaan perusluonteinen ihmisoikeus vaan liittyy myös uskon ilmaisemiseen.

15 Tämän lisäksi Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen asiakirjoissa todetaan: “Kirkon välityksellä me pysymme Kristuksessa” ja kirkko on “välikappale sellaisen yhteyden ja ykseyden saavuttamiseksi”.

16 Tekstissä sanotaan:

Meillä on suuri ilo lähettää kaikille ihmisille ja kansakunnille viesti koskien sitä hyvinvointia, rakkautta ja rauhaa, jotka Jeesus Kristus, elävän Jumalan Poika, toi maailmaan ja uskoi kirkolle. Sillä tämä on syy siihen, että me, apostolien seuraajat, olemme kokoontuneet tänne kaikkein siunatuimman paavi Johannes XXIII:n johdolla, yhtyneet yksimieliseen rukoukseen Marian, Jeesuksen äidin, kanssa, ja muodostaneet yhden apostolisen ruumiin, jonka päänä on Pietarin seuraaja.

17 Näin ollen Kristuksen ajatellaan antaneen katoliselle kirkolle tehtäväksi apostolisen seuraannon aina Pietarista alkaen. Sen päämääränä pitäisi olla kirkkojen maailmanlaajuisen ykseyden ja kaikkien uskontojen ykseyden aikaansaaminen sekä ykseys muun ihmiskunnan kanssa. Tämä maailmankatsomus on jyrkässä ristiriidassa inkvisition, ristiretkien ja Trenton kirkolliskokouksen näkemysten kanssa.

Katolilaisten ja protestanttien välisen vuoropuhelun avainaiheet


Vuoropuhelun ja sovinnon merkitys.Vaikka vuoropuhelun osapuolet ovat sitoutuneet omien kirkkojensa oppeihin, vuoropuhelu on silti tärkeä ja välttämätön sekä luterilaisten että katolilaisten mielestä.

18 Vuoropuheluun osallistuvilla ei ole vain eriäviä käsityksiä opillisista kysymyksistä vaan jopa vastakkaisia ja ristiriitaisia mielipiteitä. Näitä eroavuuksia ei pitäisi jättää huomiotta, vaan niiden pitäisi palvella perustana yhteiselle totuuden etsimiselle.

Kaikkien vuoropuheluun osallistuvien pitäisi samalla tavalla käydä läpi surun ja itsetutkistelun prosessi. On pitkä lista asioita, joita luterilaisten pitäisi katolilaisten mielestä katua. Esimerkiksi Martti Lutherin ilkeät, juutalaisvastaiset lausunnot, anabaptistien vainoaminen, Lutherin väkivaltaiset hyökkäykset talonpoikia vastaan talonpoikaiskapinan aikana ja Lutherin toimesta tapahtunut paavin samaistaminen antikristukseen. Samalla tavalla katolinen puoli muistaa, että jo vuonna 1522 paavi Hadrianus VI arvosteli katolisen kirkon johtajien tekemiä syntejä ja virheitä. Paavi Paavali VI pyysi Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen avajaispuheessa anteeksi idän ortodoksisilta kirkoilta.

Johannes Paavali II sanoi kaikille katolisen kirkon piispoille lähettämässään kiertokirjeessä Ut Unum Sint: Katolinen vakaumus, että kirkko on Rooman piispan virassa pysynyt uskollisena apostoliselle traditiolle ja isien uskolle, on näkyvä osoitus ja takuu ykseydestä, mutta se muodostaa ongelman suurimmalle osalle muita kristittyjä, joiden muistiin on tallentunut tiettyjä tuskallisia muistoja… Yhdyn edeltäjäni Paavalin VI:n anteeksipyyntöön.

19 Kohti yhteistä missiota. Vuonna 1995 julkaistiin kirja Evangelicals and Catholics Together: Toward a Common Mission

20 (Evankeliset ja katolilaiset yhdessä: Kohti yhteistä missiota; ei suom.), jossa todetaan, että on yksi Kristus ja yksi missio, ja sen vuoksi kirkon tärkein velvollisuus on julistaa evankeliumia ilman käännyttämistä.

21 Lisäksi kirjassa korostetaan, että niin evankelisten kuin katolilaistenkin pitäisi tunnustaa syntinsä sitä ykseyttä vastaan, jonka Kristus haluaa vallitsevan kaikkien opetuslastensa välillä, koska kristittyjen väliset ristiriidat peittävät näkyvistä Kristuksen ristin ja näin ollen lamaannuttavat kirkon mission.

22 Vanhurskauttaminen yksin uskosta. Lutherille ja muille uskonpuhdistajille oppi vanhurskauttamisesta yksin uskon kautta oli ensimmäinen ja tärkein pykälä, kaikkien kristinuskon opinkohtien opas ja tuomari.

23 Sen vuoksi yritykset tämän erimielisyyden voittamiseksi olivat katolilaisten ja luterilaisten välisen vuoropuhelun tärkein asia. Sen jälkeen, kun tätä kysymystä oli tutkittu pitkään ja kattavasti, vuoropuhelun molemmat osapuolet julkaisivat löytönsä vuonna 1999 julkilausumassa Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista.

24  Siinä sanotaan:


Yksin armosta, uskossa Kristuksen pelastustyöhön, ei minkäänlaisen oman ansiomme perusteella, Jumala hyväksyy meidät ja saamme Pyhän Hengen, joka uudistaa sydämemme varustaen meidät niitä hyviä tekoja varten, joita hän kutsuu meidät tekemään.

25  Luterilainen vaatimus, että ihminen voi ainoastaan vastaanottaa Kristuksen vanhurskauden, on nyt tulkittu tarkoittamaan, että ihminen ei voi millään tavalla vaikuttaa omaan vanhurskauteensa ja silti uskovat ovat täysin sitoutuneita uskossaan Jumalaan. Kun ihmiset alkavat uskoa Jumalaan, hän ei lue heidän syntejään heidän syykseen vaan saa heissä Pyhän Hengen kautta aikaan aktiivisen rakkauden.

26  Katolilaiset puhuvat vanhurskauttamisesta yhteistyönä ja henkilökohtaisena suostumuksena, ja tämän ilmiön saa aikaan Jumalan armo, johon sisältyy toivo Jumalassa ja aktiivinen rakkaus häntä kohtaan. Katolilaiset korostavat yhteisen julistuksen mukaan hyvien tekojen ‘ansiokasta’ luonnetta perustuen Raamatun opetukseen, jonka mukaan taivaassa saadaan palkkio hyvistä teoista.

Sitä paitsi, jos ihmiset pelastuvat yksin Kristuksen armosta, miten tulisi suhtautua roomalaiskatoliseen opetukseen Mariasta, pyhimyksistä ja kirkosta, jotka kaikki osallistuvat aktiivisesti pelastusprosessiin?

Julkilausumassa Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista todetaan:


Jumalan armon toiminta ei sulje pois ihmisen toimintaa: Jumala vaikuttaa kaiken, tahtomisen ja tekemisen, ja siksi meitä kutsutaan ponnistelemaan (vrt. Fil. 2:12). Heti, kun Pyhä Henki on aloittanut meissä uudistustyönsä Sanan ja pyhien sakramenttien kautta, on varmaa, että me voimme ja meidän täytyy tehdä yhteistyötä Pyhän Hengen voimassa.

27 Vaikuttaa selvältä, että valtava ero vanhurskaaksi julistamisen ja uudistavan vanhurskauttamisen välillä on tunnusomaista tälle ylittämättömälle kuilulle luterilaisten ja katolilaisten välisessä vuoropuhelussa ja tekee koko todellisen kristittyjen ykseyden hankkeesta epärealistisen.

Raamattu ja traditio. Roomalaiskatolinen teologi Sylvester Prierias kirjoitti vastauksessaan Lutherille: “Kerettiläinen on jokainen ihminen, joka ei pitäydy Rooman kirkon opetuksessa eikä pidä paavia erehtymättömänä uskon sääntönä, josta on peräisin myös Raamatun valta ja auktoriteetti.”

28  Myös Johann Eck vastasi Lutherille: ”Raamattu ei ole luotettava ilman kirkon auktoriteettia.”

29 Luther sen sijaan piti Raamattua korkeimpana ohjeena, tärkeimpänä periaatteena (primum principium), johon kaikkien teologisten väittämien tulisi perustua. Lutherille Kristus oli Raamatun keskipiste: “Jos Kristus otetaan pois Raamatusta, jäljelle ei jää mitään.”

30 Luther väitti, että millään ei voi olla Raamattua suurempaa arvovaltaa ja että Raamattu ei vastusta kaikkea perimätietoa vaan ainoastaan niin kutsuttuja ihmisten perinteitä. Raamatun tarkoitus voidaan tuntea Pyhän Hengen voiman välityksellä ja tässä mielessä Raamattu tulkitsee itse itseään.

Toisaalta roomalaiskatolilaiset uskovat, että erilaiset tekijät Raamatun lisäksi rikastuttavat kirkon elämää. Trenton kirkolliskokouksen päätösten mukaan arvovaltaisia lähteitä ovat suullinen apostolinen perimätieto ja Raamattu. Lisäksi kirkon opetusviran tulee ohjata Raamatun tulkintaa. Vatikaanin toinen kirkolliskokous vakuuttaa myös, että katolisen kirkon oppia valvoja elin, magisterium, omaa tulkinnan yksinoikeuden ja määrää lopullisesti sen, miten Raamattua tulee ymmärtää.

31 Sen vuoksi luterilaiset ja katolilaiset ovat yksimielisiä sen suhteen, että he ovat eri mieltä Raamatusta ja perimätiedosta.

Seurakunta. Luterilaiset vakuuttavat, että seurakunta tulee ymmärtää “pyhien kokoontumisena, jossa evankeliumia opetetaan puhtaasti ja sakramentteja jaetaan oikein”.

32 Paikallisseurakunta on hengellisen elämän keskus, joka on koottu saarnatuolin ja alttarin ympärille ja joka on yhteydessä kaikkiin muihin paikallisseurakuntiin puhtaan saarnaamisen ja sakramenttien oikean vieton välityksellä.

Toisaalta roomalaiskatolilaiset vakuuttavat:

Seurakunta itsessään voidaan ymmärtää armon merkkinä ja välikappaleena, jonka perustaa yksi välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, Jeesus Kristus, joka välittää armonsa maailmalle evankeliumin kautta. Vaikka ikivanha sanamuoto “Pelastusta ei ole seurakunnan ulkopuolella” saattaa aiheuttaa väärinymmärrystä, olemme yksimielisiä sen suhteen, että pelastusta ei ole muuten kuin seurakunnan yhteydessä, koska yhteys Kristukseen on välttämätöntä, jotta voi olla yhteydessä seurakuntaan, olipa tuo yhteys vahva tai hatara, sillä seurakunta on hänen ruumiinsa.

33  Uskovat vastaanottavat katolisen kirkon välityksellä, toisin sanoen Kristuksen välityksellä, joka on seurakunnan pää, pelastusvälineiden täyteyden, oikean uskontunnustuksen, sakramentaalisen elämän ja vihityn papiston. Toisin sanoen on olemassa vain yksi armon täyteyden lähde ja roomalaiskatolinen kirkko on “pelastuksen yleismaailmallinen sakramentti”.''

'34 Kaikki muut kirkot (”erkaantuneet veljet”) saavat armonsa ja totuutensa katoliselta kirkolta.

Protestanttien ja katolilaisten välisen vuoropuhelun kriittistä arviointia

Sen jälkeen, kun luterilaisten ja katolilaisten välisen vuoropuhelun tuottamia asiakirjoja on tutkittu, saatetaan ihmetellä, miksi tällaiselle kristittyjen ykseyttä koskevalle neuvottelulle oli viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana niin paljon kiihkeää tarvetta ja miksi ykseys oli saatava aikaan ilmeisesti lähes mihin hintaan tahansa. Tapahtuiko dogmaattisessa sisällössä minkäänlaista muutosta?  Purettiinko yhtään erottavaa teologista muuria ja selvitettiinkö yhtään erimielisyyttä? Ratkaistiinko vuoden 1517 perimmäinen kysymys yksin uskon kautta vanhurskauttamisesta todella ja avautuiko näin tie ykseyteen ja sovintoon?

Ensinnäkin, nykyinen roomalaiskatolisuus on erilaista kuin apostolisen ajan varhaiskristilliset yhteisöt ja katolinen kirkko 100–300-luvuilla. Viime aikoina roomalaiskatolisuus on muuttunut entistä avoimemmaksi suhteessaan juutalaisuuden, buddhalaisuuden, hindulaisuuden ja shintolaisuuden elementteihin.

35 Heilerin mukaan roomalaiskatolisuus on ääripäiden yhdistelmä, jossa perusluonteiset Raamatun opetukset yhdistyvät myöhemmin kehittyneisiin seurakunnallisiin traditioihin.

36 Aikamme roomalaiskatolisuus eroaa myös keskiajan katolisuudesta, koska jälkimmäinen torjui uskonpuhdistuksen Trenton kirkolliskokouksessa (1500-luvulla), lisäsi oppiinsa Marian synnittömän sikiämisen (1854) ja Marian taivaaseenottamisen (1950) sekä paavin erehtymättömyyden (1870). Näin ollen nykyinen roomalaiskatolinen kirkko eroaa monin tavoin Lutherin, Calvinin ja Zwinglin tuntemasta kirkosta.

37  Kaikesta huolimatta Trenton kirkolliskokouksen jälkeinen roomalaiskatolinen kirkko on tehnyt myös joitakin myönteisiä muutoksia, joita ovat esimerkiksi aneita myyvien saarnaajien kielto ja kerjäläismääräyksien uudistaminen. Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen on tapahtunut muutakin kehitystä, esimerkiksi kansankielen käyttöönotto jumalanpalveluksissa, messun vietto seurakunnanjäsenten kanssa, Raamatun lukemisen tukeminen, entistä suvaitsevamman kirkon korostaminen, kirkon, joka on entistä valmiimpi osallistumaan vuoropuheluun, myönteinen päätös uskonnonvapauden periaatteen puolesta pitkään jatkuneen vastustuksen jälkeen.

Lisäksi katolilaiset ovat korostaneet sitä, että valtion ei tulisi enää tukea yhtä tiettyä uskontoa vaan puolustaa kaikkien kansalaisten ja uskonnollisten yhteisöjen vapautta.

38  Sitä paitsi, Martti Lutheria pidettiin aikaisemmin lihan filosofina ja epänormaalina hahmona, mutta nyt, Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen, häntä pidetään uskonnollisena henkilönä ja hänen opetustaan vanhurskauttamisesta yksin uskon kautta paluuna evankeliumiin.

39 Lisäksi, vuonna 1965, paavi Paavali VI ja Konstantinopolin patriarkka Athenagoras tekivät vuonna 1054 langetetun molemminpuolisen kirkonkirouksen kumoamisen entistä helpommaksi.

Siitä huolimatta syvällisempi protestanttien ja katolilaisten välisen keskustelun tutkimus osoittaa, että Rooma käy vuoropuhelua toisten kristittyjen kanssa ainoastaan omilla ehdoillaan. Näyttää ilmeiseltä, että Rooman on saatava olla uskonasioista päättävä keskus ja että on joitakin asioita, joista se ei suostu neuvottelemaan, esimerkiksi paavin primaatti eli johtoasema ja se, että ihmisen pelastukseen tarvitaan Rooman kirkkoa. Paavin kiertokirjeessä Ecclesiam Suam (1964) Vatikaani esittelee koko maailmaa varten kehittämänsä strategian, joka koskee muita kristittyjä, ei-kristittyjä ja kaikkia ihmisiä. Strategian mukaan Rooman on oltava yleismaailmallinen henkinen ja hengellinen keskus.

40 Paavinvalta on eri kirkkojen välisen ykseyden perusta, ja muita kristittyjä pitäisi johtaa saavuttamaan katolisen totuuden koko täyteys.

41 Roomalaiskatolinen kirkko ei ole koskaan muuttanut opillista asemaansa eikä aio tehdä niin tulevaisuudessakaan. Rooman kirkon dogmaattinen pääsisältö on peruuttamaton eikä siinä voi koskaan tapahtua minkäänlaisia oleellisia muutoksia. Näin ollen luterilaisten ja katolilaisten välinen vuoropuhelu ei ole mitenkään vaikuttanut katolisuuden sisimpään olemukseen.

Toiseksi, jos Rooma on pysynyt samana, kuka sitten muuttuu? Jotkut ajattelijat uskovat, että reformoidut kirkot on vallannut teologinen hämmennys,

42 johon ovat syynä useat avaintekijät: nykyinen protestanttinen raamattukäsitys, postmodernismi ja sen totuuskäsitys sekä keskeisen totuuden ”vanhurskauttaminen yksin uskosta” kieltäminen, vaikka juuri se pitää koko teologisen järjestelmän koossa.

Historialliskriittisen raamatuntulkinnan omaksuminen on vaikuttanut valtavasti nykyiseen protestanttiseen raamattukäsitykseen. Tässä metodissa käytetään ateistisia (maallistuneita) oletuksia ja otaksumia lähteiden, rakenteiden sekä eri laitosten ja traditioiden tutkimuksessa, jotta pystyttäisiin tulkitsemaan Raamattua, kirjaa, joka on täynnä Jumalan yliluonnollisia tekoja ihmiskunnan historiassa. Sen seurauksena puhtaiden oppien käsite muuttui suhteelliseksi ja kaikki yritykset löytää yhteinen teologinen pohja protestanttien ja katolilaisten välisessä vuoropuhelussa vesitettiin. Raamattu on menettänyt normatiivisen ja auktoritatiivisen luonteensa. Monien protestanttisten teologien näkemys on, että innoitus ei ole Raamatun tekstissä vaan lukijan kokemuksessa. Raamattua ei enää yleisesti pidetä Jumalan sanana vaan ajatellaan, että se sisältää tämän sanan, kun ihmiset vastaavat siihen.

43 Lisäksi postmodernismi kehittyi 1900-luvun keskivaiheilla enimmäkseen filosofian, teologian, taiteiden ja arkkitehtuurin piirissä, ja tuon aikakauden tunnuspiirteitä ovat sen epäileväinen luonne ja kaikkien sellaisten metakerrontaan pohjautuvien käsitysten hylkääminen, jotka ylläpitävät yleismaailmallisten arvojen, moraalisuuden, totuuden ja yhteiskunnallisen kehityksen olemassaoloa. Kaikenlainen metakerronta edistää yleismaailmallisia totuuksia, jotka kaikkien kaikkialla ja kaikkina aikoina on hyväksyttävä.

Sen vuoksi, postmodernistien mukaan, kaikki metakerronta on pakottavaa ja yksinkertaistettua, koska se ei ota huomioon merkitysvivahteita, eroja ja kunkin ihmisen ainutlaatuisuutta. Postmodernistien mielestä yleismaailmallisten arvojen edistämisestä seurasi vastenmielisyys ”erilaista” kohtaan, ja se tasoitti tien keskitysleireille toisen maailmansodan aikana. Vaikka tämän tutkielman tarkoituksena ei olekaan postmodernismin perusluonteisten käsitysten arvioiminen, on tärkeää sanoa, että kaikkialla, missä postmodernismi tuodaan protestanttiseen teologiaan, ”evankeliumin todistus osana raamatullista maailmankatsomusta heikkenee”.

44 Tämä selittää ainakin osittain sen, miksi protestantit hävisivät teologisen taistelunsa roomalaiskatolilaisten kanssa vuoropuhelun kuluessa.

Lisäksi luterilaisten ja katolilaisten välisen vuoropuhelun huolellinen läpikäyminen osoittaa, että nykyajan protestanttiset johtajat ovat luopuneet uskonpuhdistajien rohkeasta asenteesta, varsinkin kannastaan raamatulliseen avainoppiin ”vanhurskauttaminen yksin uskosta”. Se jätetään huomiotta ja toisinaan jopa kielletään. Sen tähden “Jos messu poistaa elävien ja kuolleiden synnit, ex opera operato, niin vanhurskauttaminen perustuu vain rituaaliin”

45 ja tekee Kristuksen kuoleman tarpeettomaksi. Karl Barth toteaa, että protestanttiset kirkot “eivät voineet yhdistyä kirkkoon, joka vaalii tätä oppia”, toisin sanoen, “puhuu hyvistä teoista uudestisyntyneen ihmisen kohdalla, joka on vain pieni syntinen ja tekee vain pikkuruisia syntejä, ja joka on siinä onnellisessa asemassa, että voi lisätä vanhurskauttamisen armoa omalla yhteistyöllään.”

46 Jos Raamattuun perustuvan objektiivisen totuuden etsiminen ei ole enää kristillisen kirkon ja sen teologian ensisijainen päämäärä, niin kaikki on mahdollista. Ykseys, josta Jeesus puhuu Johanneksen evankeliumin 17. luvussa, on hengellistä ykseyttä, joka perustuu Jumalan sanaan, ei joihinkin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin julistuksiin. Tämä uusi ykseys protestanttien ja katolilaisten välillä tarkoittaa sitä, että kaikenlainen lähetystyö ei-kristillisen maailman parissa on poliittisesti epäkorrektia, koska kaikki uskonnot johtavat Jumalan luo. Totuus on uhrattu ykseyden alttarilla ja uskonpuhdistus on tuhottu.

Profetia

Ellen White kirjoitti:

Kun protestanttisuus ojentaa kätensä yli kuilun tarttuakseen Rooman vallan käteen, kun se kurottautuu yli syvyyden lyödäkseen kättä myös spiritismin kanssa, ja kun maamme* tämän kolminkertaisen liiton vaikutuksesta hylkää kaikki ne perustuslakinsa periaatteet, joihin sen protestanttinen ja tasavaltainen hallitusmuoto pohjautuu, ja kun se ryhtyy toimiin paavillisten valheiden ja petosten levittämiseksi, silloin tiedämme, että saatanan hämmästyttävän toiminnan aika on tullut ja loppu on lähellä.

47*Amerikan Yhdysvallat [suom. huom.].

Kun Ellen White kirjoitti tämän vuonna 1885, protestanttien ja katolilaisten välistä vuoropuhelua mahdollisesta yhdistymisestä ei ollut edes ajateltu. Suurin osa tuon ajan protestanteista vastusti kiihkeästi roomalaiskatolista kirkkoa. Ajat ovat ilmeisesti muuttuneet. Seitsemännen päivän adventistit ymmärtävät, mikä vaara sisältyy siihen, että katolisuus ja protestanttisuus lyövät kättä ja harjoittavat uskonnollispoliittista valtaa auktoritatiivisesti ja mahdollisesti vainoon turvautuen. Adventistit ovat Raamatun perusteella sitä mieltä, että Jumalan lopunajan seurakunta ei ole valtava megakirkko vaan uskollinen jäännös. Siitä huolimatta adventistit uskovat, että heidän tulee tehdä yhteistyötä kaikkien kristillisten kirkkojen ja ei-kristillisten järjestöjen kanssa, kunhan aitoa evankeliumia julistetaan ja ihmisten perusluonteisia tarpeita tyydytetään.

Teksti: Radisa Antic



Viimeinen muokkaaja, Hellevi pvm Ti Marras 24, 2020 9:52 am, muokattu 1 kertaa
Hellevi
Hellevi

Viestien lukumäärä : 1061
Join date : 13.11.2017

Takaisin alkuun Siirry alas

 Mielenkiintoista tietoa/ Katolilaisten ja protestanttien välinen vuoropuhelu: Arviointi  Empty Vs: Mielenkiintoista tietoa/ Katolilaisten ja protestanttien välinen vuoropuhelu: Arviointi

Viesti kirjoittaja Hellevi Ti Marras 24, 2020 9:45 am

Lähteet:

1 Joh. 17: 20, 21.

2 Katso Norman R. Gulley, Systematic Theology: Creation, Christ, Salvation(Berrien Springs, MI: Andrews University Press, 2012), 3: 773, 774; Hans Heinz, “Roman Catholicism Continuity and Change,” Biblical Research Institute Newsletter, July 2017, 2; Harriet Sherwood, “Catholics and Lutherans Sign Joint Declaration ‘Accepting Common Path,’” The Guardian, October 2016, 1/3, 2/3.

3 “From Conflict to Communion: Lutheran-Catholic Common Commemoration of the Reformation in 2017,” www.va/roman_curia.

4 Sherwood, 2/3.

5 Sama.

6 Sama.

7 “From Conflict to Communion: Lutheran-Catholic Common Commemoration of the Reformation in 2017,” 3/51.

8 B. B. Beach, Ecumenism-Boon or Bane (Washington, D.C.:Review and Herald, 1974), 345.

9 Katso Gerhard Pfandl, “Ecumenism: At What Cost?” Perspective Digest, June 2018.

10 Walter M. Abbott, ed. The Documents of Vatican II(New York: Guild Press, 1966), 84.

11 Sama.

12 D. K. Nelson, Countdown to the Showdown (Hart Research Centre, 1992), 41.

13 The Documents of Vatican ii, 55.

14 Karl Rahner and Herbert Vorgrimler, Kleines Konzilskompendium: Samtliche Texte des Zweiten Vatikanums (Freiburg im Breisgau: Herder Verlag, 1966), 32.

15 Sama.

16 The Documents of Vatican ii, 15, 19.

17 Sama, 3.

18 “From Conflict to Communion: Lutheran-Catholic Common Commemoration of the Reformation in 2017,” 9/51.

19 Sama, 88.

20 Evangelicals and Catholics Together: Toward a Common Mission, eds. Charls Colson and Richard John Neuhaus (Dallas, TX: Word, 1995).

21 Sama, xxviii.

22 Sama, 16.

23 Katso Martin Luther, Luther’s Works, 55 vols. Edited by Helmut T. Lehmann. Hilton C. Oswald, and Jaroslav Pelikan (Saint Louis, MO: Concordia, 1955–1986), 39: 1–3, 301.

24 The Lutheran World Federation and Roman Catholic Church, Joint Declaration on the Doctrine of Justification(Grand Rapids, MI: Eerdmans, 2000).

25 Sama, 15.

26 Sama, 22.

27 Sama, 64.

28 Sylvester Prierias, “Dialogue de Potestate Papae,” Dokumente zur Causa Lutheri(Munster: Aschendorff, 1988), 55.

29 John Eck, “Enchiridion Locorum Communium Adversus Lutherum et Alios Hostes Ecclesiae (1525–1543),” Corpus Catholicorum(Munster: Ascendorff, 1979), 27.

30 Luther, Luther’s Works,33:26.

31 Katso The Documents of Vatican ii, 12.

32 “The Augsburg Confession,” Robert Kolb and Timothy J. Wenger eds., The Book of Concord: The Confessions of the Evangelical Lutheran Church(Minneapolis, MN: Fortress, 2000), vii.

33 “The Gift of Salvation,” First Things(March 2003), 131: 26–33.

34 The Documents of Vatican ii, 584.

35 Katso Karl Adam, Das Wesen des Katholizismus(Dusseldorf: L. Schwann, 1957), 12, 234.

36 Friedrich Heiler, Der Katholizismus: Seine Idee und Seine Erscheinung(Munich: E. Reinhard, 1970), 12.

37 Heinz, 1.

38 Katso Rahner and Vorgrimler, 518.

39 Katso Hans Kung, “Katholische Besinnung auf Luthers Rechtfertigungslehre Heute,” Theologie im Wandel(Munich:E. Wewel, 1967), 464.

40 Katso Heinz, 8.

41 Sama.

42 Katso Bruce L. McCormack, “What’s at Stake in Current Debates Over Justification? The Crises of Protestantism in the West,” Justification: What’s at Stake in the Current Debates(Downers Grove, IL: Inter Varsity, 2004), 83.

43 Katso Robert D. Preus, Justification and Rome(St. Louis, MO: Concordia, 1997), 21, 22.

44 David Wells, What Happened to the Reformation? (Phillipsburg, NJ: P and R, 2001), xx.

45 J. A. Wylie, The History of Protestantism(Rapidan, VA: Hartland Publication, 2002), 642.

46 Karl Barth, “The Doctrine of Reconciliation,” Church Dogmatics(Edinburgh: T and T Clark, 1956–1975), 4: 498.

47 White, Todistusaarteita, osa 2, s. 150, 151.



https://www.nykyaika.fi/2019/04/katolilaisten-ja-protestanttien-valinen-vuoropuhelu-arviointi/
Hellevi
Hellevi

Viestien lukumäärä : 1061
Join date : 13.11.2017

Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa