Heikko kristinuskon tuntemus ei ole uusi ilmiö

kirjoittaja Hellevi La Joulu 26, 2020 3:52 am

Heikko kristinuskon tuntemus ei ole uusi ilmiö

Perusta 6 | 2020

Kristittyinä saatamme masentua muutoksista, jotka ravisuttavat suomalaista yhteiskuntaa. Ihmiset tuntevat yhä huonommin uskon opinkappaleita. Kristinuskon arvostus on vaihtunut vähättelyyn ja halveksuntaan. Se vähäinen tieto, mikä ihmisillä on, vaikuttaa pinnalliselta ja virheelliseltä. Usein tämä virheellinen tuntemus esitetään suurella varmuudella.

Hyvä lääke masennukseen on tarkastella nykytilannetta menneisyyden valossa. Kristinuskon historia osoittaa meille, että ohut uskontuntemus ei ole uusi ilmiö. Sitä on surkuteltu ennenkin. Uskonpuhdistaja Martti Luther tuskaili aikansa alennustilaa Vähän katekismuksen johdannossa: ”Voi hyvä Jumala sitä surkeutta, minkä olen saanut nähdä! Tavallinen kansanmieshän ei varsinkaan maaseudulla tiedä kristinopista yhtään mitään, ja valitettavasti myös monet papit ovat jokseenkin taitamattomia ja kyvyttömiä opettamaan.” Vastaavasti kirjailija ja ajattelija C.S. Lewis valisti pääsiäisenä 1945 kirkkonsa työntekijöitä: ”Sata vuotta sitten tehtävämme oli opettaa niitä, jotka oli kasvatettu uskossa. Nykyinen tehtävämme on pääasiassa käännyttää ja neuvoa uskottomia. Iso-Britannia on yhtä paljon lähetyskenttä kuin Kiina.” Kehityksestä Lewis soimasi pappeja, jotka julistivat saarnatuolista epäuskoa ja tekivät kirkossa kävijöistä ateisteja.

Martti Luther tarttui oman aikansa haasteeseen kirjoittamalla Ison ja Vähän katekismuksen papiston ja kansan, erityisesti nuorison, käyttöön siinä tarkoituksessa, että he ahkerasti opiskelisivat kristillistä uskoa, ymmärtäisivät, mitä se on, ja yhtä ahkerasti harjoittaisivat sitä. Kristinusko lyhyesti, selkeästi ja ymmärrettävästi selitettynä oli Lutherille keino torjua seurakuntalaisten laiskuutta ja tietämättömyyttä. Katekismuksen kappaleita hän opetti väsymättömästi. Tietämyksellään ylpeileviä vastaan hän julisti jäävänsä lapseksi ja katekismusoppilaaksi, joka päivittäin lueskelee ja opiskelee katekismusta eikä sittenkään kykene käsittämään lukemaansa kyllin hyvin.

Lutherin ratkaisut muistuttavat niitä, joita C.S. Lewis suositteli luennossaan ”Kristillinen apologetiikka” (jota siteraattiin yllä).

Ensimmäiseksi on vedettävä rajaa sen välillä, mitä kristillinen usko on tai ei ole. Apologeetta ei puolusta mitä tahansa ajatuksia eikä henkilökohtaisia painotuksia, vaan sitä kristillistä uskoa, jota apostolit saarnasivat, josta marttyyrit antoivat todistuksen ja joka määritellään uskontunnustuksissa. Rajaa on vedettävä liberaalin tai progressiivisen kristinuskon suuntaan, jossa uskoa muutetaan jokaisessa kohdassa, missä se vaikuttaa kummalliselta tai vastenmieliseltä. Samalla rajanveto pakottaa kristityn olemaan tekemisissä niiden uskonosien kanssa, jotka ympäristö torjuu. Hänelläkin on kiusaus karsia kristinuskosta sitä, minkä kanssa hän on eri mieltä.

Toinenkin neuvo liittyy rajanvetoon: moderni kuulijakunta elää siinä luulossa, että heille opetetaan kristillistä uskoa, koska opettaja pitää siitä tai, tai koska se on hyväksi yhteiskunnalle, ja että tuosta uskosta he voivat omaksua sopivaksi katsomansa määrän. ”Meidän on jatkuvasti muistutettava, että kristinusko on kannanotto, joka ei ole mitenkään tärkeä, jos se on väärässä, ja joka on äärettömän tärkeä, jos se on totta. Se, mitä kristinusko ei voi olla, on olla maltillisen tärkeä.” Siksi ihmisten eteen on väsymättä tuotava kristinuskon totuusluonne, se, mitä tuo usko oikeasti sanoo ja mikä tuon uskon objektiivinen perusta on, eikä esimerkiksi sitä, mitä saarnaaja haluaisi sen sanovan tai missä määrin hän kokee sen toimivaksi.

Kolmanneksi: kristinoppi on käännettävä kansankielelle. Huono opettaja salakuljettaa aikansa ideat kristinuskon perinteisiin käsitteisiin. Meidän tulisi toimia päinvastoin: ”Opetuksesi on oltava ajatonta sydämeltään ja ajanmukaisesti puettua.” Ajattomat uskontotuudet on esiteltävä ajallemme ominaisella kielellä. Yhtäkään osaa ei sovi laiminlyödä. Työ on aikaa vievää, sillä et ehdi käsitellä paljoa. Käsite kuin käsite – esimerkiksi sovitus, synti, kirkko, risti, oppi, kristitty – on selitettävä, sillä kuulija ymmärtää ne toisin kuin uskomme ne määrittelee. Mutta työ on välttämätöntä.

Käännöstyössä on se vaikeus, että se haastaa kristityn oman uskontuntemuksen (ja palvelee sitä). Kyvyttömyys kääntää kristinuskoa kielelle, jota tavallinen kansa ymmärtää, on merkki julistajan omien ajatusten sekavuudesta. Lewis rohkeni ehdottamaan, että pappisordinaatiossa tulisi olla pakollisena tehtävänä kääntää katkelma jostain teologisesta työstä kansankielelle.

Luther ja Lewis ovat vain kaksi kristinuskon vaikuttajaa, jotka ovat eläneet luopumuksen ja tietämättömyyden keskellä. He etsivät keinoja juurruttaa usko papistoon ja kansaan. Heidän perinnössään on kylliksi näyttöä siitä, että he onnistuivat. Nykymaailma on ainutlaatuinen, mutta on se myös samanlainen kuin lukuisat kristikansan kriisivaiheet. Teemme viisaasti, kun etsimme vastauksia tämän hetken ongelmiin Kristuksen kirkon rikkaasta historiasta.

Vesa Ollilainen

https://www.perustalehti.fi/2020/12/heikko-kristinuskon-tuntemus-ei-ole-uusi-ilmio/

kirjoittaja Hellevi La Huhti 10, 2021 7:55 am

Kristittyinä saatamme masentua muutoksista, jotka ravisuttavat suomalaista yhteiskuntaa. Ihmiset tuntevat yhä huonommin uskon opinkappaleita. Kristinuskon arvostus on vaihtunut vähättelyyn ja halveksuntaan. Se vähäinen tieto, mikä ihmisillä on, vaikuttaa pinnalliselta ja virheelliseltä. Usein tämä virheellinen tuntemus esitetään suurella varmuudella.

Hyvä lääke masennukseen on tarkastella nykytilannetta menneisyyden valossa.

Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
				1	2	3
4	5	6	7	8	9	10
11	12	13	14	15	16	17
18	19	20	21	22	23	24
25	26	27	28	29	30

Heikko kristinuskon tuntemus ei ole uusi ilmiö

Heikko kristinuskon tuntemus ei ole uusi ilmiö

Heikko kristinuskon tuntemus ei ole uusi ilmiöPerusta 6 | 2020

Vs: Heikko kristinuskon tuntemus ei ole uusi ilmiö

Heikko kristinuskon tuntemus ei ole uusi ilmiö

Perusta 6 | 2020