JUMALAN KUVA IHMISESSÄ LANKEEMUKSEN JÄLKEEN

kirjoittaja Hellevi La Kesä 10, 2023 8:48 am

JUMALAN KUVA IHMISESSÄ LANKEEMUKSEN JÄLKEEN

Lankeemuksessa ei ihminen kokonaan menettänyt Jumalan kuvaa (1 Kor. 11:7; Jaak. 3:9). Luonto on vielä lankeemuksenkin jälkeen Jumalan luomus. Jumala on ihmisen Luoja, joka luo hänelle edelleen ruumiin ja sielun (5 Moos. 32:6; Jes 45:11; 54:5; 64:8; Ap. t. 17:25; Ilm. 4:11; Job 10:8-12; Ps. 139:14-16; Saarn. 12:7). Tosin tämä olento on synnin surkeasti turmelema. Martti Luther opettaa: Jumala on luonut minut, eli Jumala on antanut minulle elämän ja pitää sitä jatkuvasti yllä. Hän on antanut ruumiin ja sielun, pienet ja suuret ruumiinjäsenet, kaikki aistit, järjen ja ymmäryksen ja muun, mitä elämään kuuluu. On pidettävä erillään toisaalta turmeltuneen ihmisen luonto ja olemus, eli hänen ruumiinsa ja sielunsa, jotka pysyvät meissä Jumalan luomuksina vielä lankeemuksen jälkeenkin, sekä toisaalta perisynti, joka on perkeleen aikaansaannos, ja joka on turmellut luonnon.

Ihmisluonto on siis vielä lankeemuksenkin jälkeen Jumalan luomus. Kun sanotaan: Jumala luo ihmisen luonnon, tarkoitetaan sanalla luonto ihmisten olemusta, ruumista ja sielua (sanalla luonto on eri merkityksiä, toisinaan se tarkoittaa ihmisen olemusta, esim, että Jumala luo ihmisen luonnon, ja se voi tarkoittaa myös jonkin olion hyvää tai huonoa ominaislaatua, missä mielessä Luther sanoo, että syntisyys ja synnin harjoittaminen on turmeltuneen ihmisen ominaisuus ja luonto). Jumalan luomistekoa on, että ihmisellä on ruumis ja sielu. Jumalan tekoa on, että ihminen kykenee ajattelemaan, puhumaan, toimimaan ja saamaan jotakin aikaan, sillä Hänessä me elämme, liikumme ja olemme (Ap. t. 17:28). Sitä vastoin se, että luonto on turmeltunut ja että ajatukset, sanat ja teot ovat pahoja, on alunperin saatanan aikaansaannosta, sanotaan tunnustuskirjoissa.

Siksi turmeltunut ihminen ei ole täysin samaistettavissa itse syntiin - muutoinhan Jumala olisi synnin luoja. Tosin tämä Jumalan luoma ja tekemä olento on synnin surkeasti turmelema, sillä se aines, josta Jumala nyt muovaa ja tekee ihmisen, on Aadamissa turmeltunut ja tärveltynyt, ja sellaisena se periytyy meihin. Perisynti ei siis ole identtinen turmeltuneen ihmisen olemuksen kanssa. Siten on erotettava meidän luontomme, jonka Jumala on luonut ja jota hän ylläpitää, mutta jossa synti asuu, sekä perisynti joka asuu luonnossamme. Hylättävä on siis oppi, joka väittää, että perisynti on yhtä kuin turmeltuneen ihmisen luonto (substanssi, olemus, ruumis tai sielu), eli että ei ole yhtään mitään eroa perisynnin sekä turmeltuneen luontomme, olemuksemme, subtanssimme välillä. (Flacius opetti, että perisynti oli muodostunut ihmisen olemukseksi, kun taas Strigel opetti, että synti oli turmellut vain tahdon aksidenssit, ei itse ihmisen olemusta). Perisynti on Raamatun mukaan luontoon kuuluva (aksidenssi ei substanssi). Sitä on pidettävä aksidenssina, koska ihmisluonto lankeemuksenkin jälkeen on Jumalan luomus ja Jumalan luomuksena sinänsä hyvä, siis sellainen aksidenssi, jonka johdosta ihmisluonto on turmeltunut kokonaan.

Torjumme myös sen opin, että Jumala kääntymyksessä ja uudestisyntymässä täysin tuhoaa vanhan Aatamin olemuksen (substanssin), eritoten järjellisen sielun, ja luo tyhjästä sielun uuden olemuksen. Jumalan kuvan palauttaminen pannaan alulle vasta uudestisyntymisessä kasteessa, uskon kautta Kristukseen, luonnolliselta ihmiseltä se siis lankeemuksen jälkeen puuttuu. Perisynnin turmelusta ei voida ihmisluonnosta erottaa millään ihmisvoimalla tai ihmisponnistuksella, vaan ainoastaan Jumalan armon ja kaikkivallan vaikutuksella Kristuksen tähden (Room. 8:3). Perisynnin vääristämä ja turmelema ihmisluonto voidaan siis parantaa vain yhdellä tavalla: Pyhän Hengen täytyy synnyttää ja luoda ihminen sanan ja sakramenttien kautta uudeksi. Tämä uudistuminen pannaan tässä elämässä vasta alulle; tulevassa elämässä se on oleva täydellinen.

Luther opettaa, että me teemme joka päivä syntiä myös sielullamme. Pyhä Henki alkaa ihmisessä kuolettaa pahaa himoa ja luo ihmisessä uusia sielun liikkeitä, Augustinus on sanonut: Kasteessa annetaan kaikki synnit anteeksi, ei niin etteikö sitä enää olisi, vaan niin että sitä ei enää lueta syyksi. Luther sanookin: Kompastellessani ja syntiin langetessani on minun käännyttävä takaisin ja ryömittävä ristin luo hakemaan oma kastepukuni, joka puhtaan valkoisena ylleni puettiin kasteessa, jolloin kaikki syntini, vaikkakaan niitä juuria myöten ei pois pesty, kuitenkin kaikkineen anteeksiannettiin, joten anteeksiantamus kaikesta huolimatta on aivan puhdas, ja siihen minä pitäydyn.

Pyhän Hengen ja koko Pyhän kolminaisuuden asuminen ihmisessä (unio mystica), on sekin seurausta siitä, että heidät on vanhurskautettu uskosta (Gal. 3:2; Ef. 3:17; Joh. 14:23). Jumalan asuminen uskovissa ei ole samaa kuin kuin se uskonvanhurskaus, jonka takia meidät Jumala edessä julistetaan vanhurskaiksi. Raamatun mukaan ei tämä Jumalan asuminen uskovissa, joka on salaisuus, koske ainoastaan heidän sieluaan, vaan myös heidän ruumistaan (1 Kor. 6:15). Unio mystica on erotettava Jumalan läsnäolosta kaikissa luoduissa unio generalis, sillä edellinen on uskovien etuoikeus (Joh. 14:23). Se ei myöskään ole vain Jumalan vaikutusta tai Jumalan lahjojen asumista heissä, sillä Raamatun mukaan asuu Jumala itse uskovissa. Se ei tarkoita kristittyjen olemuksen muuttumista substanssiltaan samaksi kuin Jumalan, sillä unio mystica ei kumoa sitä eroa, mikä vallitsee luojan ja luodun välillä.

•

TIEDE IHMISPETOA SYNNYTTÄMÄSSÄ

Ihmisen arvo on siinä, että Jumala on antanut ihmiselle elämän, olemassaolon, persoonallisuuden, ruumiin ja kaikki aistit ja mahdollisuuden olla yhteydessä Luojaansa. Raamatusta me tiedämme ihmisen alkuperän ja sen kuka hän on. Hänet on tehty Jumalan kuvaksi. Raamattu kertoo meille myös syntiinlankeemuksesta, joka tuo esiin sen toisen puolen, joka meidän on tarpeellista tietää ymmärtääksemme ihmistä. Ja ennen kaikkea Raamattu kertoo siitä kuinka kalliin hinnan Jumala maksoi ihmisen lunastuksessa.

Kun edelläoleva tieto hylätään tai menetetään, ei ihmistä kohdella enää lähtökohtansa mukaisesti. Teollistuneiden länsimaiden, Darwinin, Freudin ja Marxin aatemaailmoille rakentuva ihmiskuva on vähitellen onnistunut syrjäyttämään Raamatun ihmiskuvan. Ihmiselämän pyhyyden sijaan etiikan perustaksi on muodostunut elämän kunnioittaminen ja lopulta pelkkä kärsimyksen lieventäminen.

Ihmisten jako hyödyllisiin ja hyödyttömiin taloudellisessa mielessä ei ole uusi asia. Ihmisten jako vähempiarvoisiin (hyödyttömiin) ja normaaleihin kansalaisiin oli ollut teollisuusmaissa suuntauksena 1800-luvulta lähtien. Kustannuslaskelmat olivat eräs keskeinen perusta jo Saksassa vuosina 1939-41 toteutetuille armomurhille. Ideologisesti kehitystä perusteltiin sosiaalidarwinistisen valintamekanismin luontaisena tuloksena. Samalla perusteella perusteltiin myös se, että ainoastaan rodullisesti puhdas ja terve kansa olisi kykenevä selviytymään rotujen ja kansojen välisestä taistelussa olemassaolosta.

Ensimmäinen selviytymisehto oli heikkojen ja sairaiden karsiminen kansakunnan ruumiista. Elämän tuhoamisen ohjelma alkoi lapsieutanasialla, jonka uhriksi joutui n. 5000 lasta. (Huomattavaa on, että tunnettu ruotsalainen geneetikko Herman Nilsson-Ehle ja hänen maanmiehensä, johtava rotubiologi Herman Lundborg ilmaisivat avoimesti kannatuksensa kansallissosialistiselle rotupolitiikalle). Saksan sterilointilaki ei kuitenkaan lakitekstin tasolla eronnut Suomen sterilointilaeista. Erot syntyivät käytännön sovellutuksista. Ruotsissa oli esim. vuosina 1935-75 steriloitu yhteensä 63 000 ihmistä. Aluksi ne oli tehty ruotsalaisen rodunpuhtauden vaalimisen nimessä, myöhemmin taloudellisiin ja terveydellisiin seikkoihin vedoten ja pakkoa käyttäen.

Tieteellinen rasismi voidaan määritellä toiminnaksi, jossa tiedettä käytetään tukemaan teorioita tai väitteitä, joiden mukaan tietyt ihmisryhmät tai populaatiot ovat myötäsyntyisesti ylivertaisia älyllisesti, kulttuurisesti tai muilla sosiaalisesti määritellyillä mittareilla mitaten, kääntäen tietyt ryhmät ovat myötäsyntyisesti toisia alempia. Paremmuus tai ala-arvoisuus voi olla esim. geneettistä eli perimässä. Kun perinnöllinen viankantaja steriloitiin, vähennettiin ala-arvoisista yksilöistä yhteiskunnalle koituvia taakkoja.

Kun rotuhygieenikot vuosisadan vaihteessa operoivat käsitteellä Arotu, he käyttivät aikansa tieteellistä käsitettä. Esimerkiksi Francis Galton käytti termiä sen perinteisessä antropologisessa merkityksessä, mutta hän käytti sitä myös toisessa merkityksessä, jota voidaan kutsua laaduksi kirjoittaen, että huolellisesti harkituilla avioliitoilla voidaan saada aikaan hyvin lahjakas ihmisrotu. Saksalaisen Alfred Ploetzin kehittämää termiä Rassenhygiene eli rotujen hygienia käytettiin osoittamaan myös laatuisuutta.

Viime vuosisadan puolivälistä lähtien kehiteltiin useita tieteellisyydestä oikeutuksia hakevia rotumyyttejä, joiden kukoistusaika oli vuosisadan vaihteessa. Luokittelu ei koskenut vain fyysisiä tuntomerkkejä, vaan niihin yhdistettiin mm. luonne, äly ja taipumukset. Vielä pitkälle 1900-luvulle suomalaiset kuvattiin oletettujen aasialaisten, yleisesti mongolisten piirteiden mukaan. Vuosisatamme alussa rotututkijat luokittelivat suomalaiset primitiiviseksi alkukansaksi, turanilaisiksi tai mongoleiksi. Ruotsinkielisestä väestöstä osa tarttui innokkaasti rotumyyttien tarjoamaan erottautumis-mahdollisuuteen, luokittelemalla itsensä suomimongoleista tai tsuudeista eroaviksi germaaneiksi, korostamalla rodullista ylemmyyttään.

Oppi sai tukea skandinavismista ja levisi lisäksi jossain määrin laajemmalti sivistyneisöön. J. A. de Gobineaun rotukäsityksissä pelättiin valtiasrodun sekoittumista muihin rotuihin. Sekoitus johtaisi valtiasrodun rappeutumiseen ja sitä kautta kulttuuriseen taantumaan (Gobineaun mukaan ihmisen biologiset rotu-ominaisuudet eivät määrää vain ulkoista olemusta, vaan säätelevät käyttäytymistä, yhteiskunnallisia suhteita ja kulttuurimahdollisuuksia). Toisaalta useammat rodut itsessään olivat kykenemättömiä sivistykseen ja kulttuuriin, elleivät ne ensin sekoittuneet ylempään rotuun. Näin rotusekoitus merkitsi ylemmän rodun tappiota ja alemman voittoa.

Omaksuttu rotuajattelu liitti suomalaisiin vakiintunutta yhteiskuntajärjestestystä uhkaavia ominaisuuksia. Alempi rotu oli raakaa ja brutaalia. Degeneraatio-teorian mukaan ylempää rotua edustavan väestön biologinen perimä ja sen mukana koko väestö saattoi rappeutua. Evoluutio-ajatuksen lupaaman jatkuvan kehityksen ja eteenpäin menon sijasta johtavan väestön kehitys alkaisikin kulkea väärään suuntaan. Fyysinen ja psyykkinen suorituskyky heikkenisi. Seurauksena olisi esim. poliittisen ja taloudellisen vallan menetys. Turmeltuneeksi katsotun perimäaineiston lisääntymistä olisi yritettävä estää, tai kelvolliseksi katsotun perimäaineiston lisääntymistä pitäisi yrittää kannustaa. Vuosisadan myötäsyntyneen genetiikkatutkimuksen tärkeimpiä sovelluksia oli ihmisiä vaivaavien tautien ja vikojen perinnöllisyyden selvittäminen ja rotupuhtautta vaalivien ryhmien keskuudessa alettiin kenttätutkimuksia sairaustilanteen määrittelemiseksi.

Genetiikan ohella fyysinen antropologia ja siihen liittyvä ihmisrotujen tutkimus oli toinen vuosisadan alussa voimakkaasti laajeneva tieteenala. Rotupuhtauttaan vaalivat ryhmät alkoivat tehdä antropologisia tutkimuksia kaikille tutkimusalueella asuville. Ohjelmaan kuului vartalon pituuden mittaaminen, pään ja kasvojen pituuden sekä leveyden mittaaminen (kallonmuodon selvittämiseksi) ja hiusten sekä silmien värin määrittely. 1920-luvun puolivälissä Suomessakin kiinnostuttiin veriryhmiin perustuvasta mahdollisuudesta määrittää rotu. Tutkimuksessa oli todettu että veriryhmä oli Mendelin sääntöjen mukaan periytyvä ominaisuus ja että veriryhmien jakautuminen eri rotujen keskuudessa oli erilainen.

Lääkäri Ulof Sievers ei tutkimuksessaan onnistunut kehittämään veriryhmien suhteelliselle jakaantumiselle tai veriryhmien ja antropologisten ominaisuuksien vastaavuudelle perustuvaa tieteellistä tapaa tunnistaa germaaninen rotu Suomessa. Samoihin aikoihin dosentti Harry Federley joutui toteamaan, että Suomessa germaaninen rotu ja rodultaan suomalaiset olivat niin kauan sekoittuneet keskenään, ettei antropologian keinoin kaikista ihmisistä pystynyt saamaan selville mihin rotuun he kuuluivat. Tämä merkitsi, että antropologian ja biologian keinot olivat osoittautuneet riittämättömiksi pyrittäessä objektiivisesti tunnistamaan germaanisen rodun jäsenet Suomen väestöstä. Rotuhygienikkofanaatikoille jäi näinollen yritys vaikuttaa vain propagandistisella valistuksella.

1800-luvun antropologiaa leimasi etnosentrismi, jonka mukaan Euroopan ulkopuolella asuvien ihmisten mentaaliset kyvyt olisivat alemmalla tasolla kuin eurooppalaisten. Evolutistinen terminologia tarjosi asteikon tähän luokitteluun. Evolutionistiantropologien tutkimuksia ohjasi käsitys, jonka mukaan maailman kansat ja yhteiskunnat sijoittuivat kulttuurievoluution tikapuilla omille askelmilleen, varhaisesta villeydestä barbarismin kautta sivistykseen. Valistusajalle kun oli tyypillistä, että menneisyyden barbarisoinnilla osoitettiin nykyhetki tietojen ja taitojen täydellistymäksi. Uskottiin kaikkien kansojen kehityksessään käyvän läpi nämä samat toisiaan seuraavat vaiheet. Tämän evolutionistisen käsityksen ensimmäisen teoreettisen muodon toi julki Herbert Spencer vuonna 1862. Tähän liittyi mm. suomalainen Edward Westermarck.

Euroopassa kulttuurin käsite oli tärkeä muotoutuvan kansakunnan diskursseissa, sillä sen avulla erotettiin toisistaan sivistyneisö ja barbaarit. 1800-luvun ja 1900-luvun kirjallisuus kuvaa usein rahvaan lapsia, talonpoikaistulokkaita, jotka ottavat vasta ensi askeleita sivistyksen tikapuilla. Metsäläisyys, veren vietit ja vaistot ovat vielä uhkaavan lähellä. Porthanin teksteissä oli kaksi kansaa, sivistyneistö ja rahvas. Rahvaan elämää seurataan sivistyneen kansanosan katseella. Rahvas on objekti representoijien vallankäytölle alistettu, sielunelämältään yksinkertainen ja helposti haltuunotettava. Sen toiminnan motiiivit ovat johdettavissa ulkoisesti havaittavista tekijöistä kuten maaperästä ja ilmastosta, kun taas sivistyneistö on tiedoillaan ja taidoillaan vapautunut näistä kahleista.

Arwidssonin teksteissä sivistyneistö asetetaan virallisessa diskurssissa rahvaaseen nähden ylempiarvoiseksi. Rahvas kuvataan alamaiseksi ja uhrautuvaksi kansanosaksi, joka kelpaa lähinnä käyttövoimaksi: luopumaan hengestään ja hyvinvoinnistaan ylempiensä hyväksi. Valtaa ei massoille uskota. Sivistyneistö kuvataan toimijaksi ja päättäjäksi, rahvas toiminnan kohteeksi. Kielitaidon puuttuessa rahvaalla ei ole kykyä puuttua itsestään esitettyihin representaatioihin, vaan sen on tyydyttävä ottamaan ne ylhäältä annettuna. Runeberg sanoo suomalaisten likaisten pirttien olevan kuin likaisia kasvannaisia luonnon suurenmoisessa tuoreessa runkossa. Lausuma vihjaa, että Suomi olisi parempi ilman asukkaita, eli luontoa pidetään Suomen arvokkaimpana omaisuutena.

Snellman lähestyy rahvasta opettavaisin kirjoituksin. Maamiehen ystävä- lehdessä suomalaiset lukijat asemoidaan Matin rooliin opetettavaksi. Matti kuvataan tietämättömäksi ja tyhmänpuoleiseksi tallukaksi ja saa ponnistella koko aivokapasiteettinsa voimalla pysyäkseen Maamiehen ystävän- opetuksissa mukana. Snellman rinnastaa karjan ja suomalaiset Mattinsa ja osoittaa kuin eläinkokeiden avulla että viinan vaikutukset ovat epäsuotuisat. Snellman antaa ymmärtää että suomalaisille suolille käy viinan läträyksessä yhtä huonosti kuin karjan suolille, jotka eivät kelpaa edes makkaroiksi. Tällä eläinten ja ihmisten rinnastuksella Snellman näpäyttää suomalaisia kuulijoita ja muistuttaa näiden vajavaisuuksistaan tiedossa ja taidoissa. Näpäytys on shokkihoitoa, esim Ciceron menettelytapoihin verrattuna- tämä yllyttää opintielle kannustavasti korostaen, että ihmisen ja karjan välillä on vissi ero. Snellmanin kannanotot ja uudistusten vaatiminen herätti jo aikalaisissa närää. Jos talonpoika jonkun kirjan omisti se oli Raamattu, ja talonpoika Matin mielestä Raamatun oppi kun on parempaa laatua.

Topeliaanisessa kansankäsityksessä Matissa havaitut käyttäytymismallit kuvataan pysyviksi ja toistuviksi. Topelius sanoo hänen käyvän tasaisesti ja varmasti kuin kello, keskeisenä toimintaperiaatteenaan mekaaninen syy-seuraus-suhde: jos Matti syö liikaa, häntä laiskottaa. Kyseessä on tyypillinen representoimisen efekti: kohde ymmäretään yksinkertaiseksi, lainalaisuuksia noudattavaksi, kun taas representoija itse on ristiriitojen repimä ja moniulotteinen subjekti. Sekä Armfeltin että Topeliuksen kuvaus suomalaisista toimii samalla ohjeena siitä, miten näitä tulisi käsitellä. Topelius kesyttää Matin itsepäisyyden käänteiseen muotoonsa, uskollisuudeksi. Topelius sanoo, että Matilla on oma päänsä, mutta sen osoitetaan oleva asemoinnin kautta käännettävissä sivistyneistön haluamaan suuntaan. Sivistyneistön on vain saatava rahvaasta kunnon ote.

Edellä oleva tai muu samankaltainen ei saa oikeutustaan Raamatusta. Kaiken ihmisen välineenä käyttämisen takana on perkeleen vaikutus. Sillä Jumalan Sanan mukaan ihmisellä on vain yksi Herra (Matt. 4:10), Kristus ja Hänen Sanansa, jota tulee totella enemmän kuin ihmistä (Ap. t. 5:29). Raamatun mukaan historialla ja jokaisella yksityisellä ihmisellä on päämäärä. Jokaisen ihmisen elämällä on tarkoitus (Psalm. 22:11), meidät on luotu elämään Jumalan yhteydessä. Syntiinlankeemuksessakaan ihmisestä ei tullut eläintä, vaikka hän synnin tähden menettikin yhteyden Luojaansa. Vedenpaisumuksen jälkeen Jumala vahvisti uudelleen luomisjärjestyksensä maailmassa (1Moos. 9:6).

Jumala arvioi luomansa ihmisen arvon käsittämättömän korkeaksi, Hän antoi itsensä. Luther sanoo Psalmin 51 selityksessään (käännös H. Lehtonen): AKoko Raamatun tarkoituksena on tehdä meille mieluisaksi Jumalan hyvyys, Hänen, joka toimii Poikansa kautta palauttaakseen syntiin ja tuomioon langenneen ihmisluonnon vanhurskauteen ja elämään.--- Tämä teologinen tieto on siis välttämätön jotta ihminen oppisi tuntemaan itsensä; se on, jotta hän tietäisi, tuntisi ja kokisi, että hän on syyllinen syntiin ja kuoleman vallassa. Mutta se on välttämätön myös siksi, jotta hän sitävastoin tietäisi ja kokisi, että Jumala on sellaisen ihmisen vanhurskauttaja ja lunastaja, joka näin on oppinut tuntemaan itsensä.

Lähteet:
Martti Luther: Magnificat; Saarnoja Mooseksen ensimmäisestä kirjasta
Philipp Melanchthon: Ydinkohdat
Franz Pieper: Kristillinen Dogmatiikka
Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat
Marja Härmänmaa, Markku Mattila, toim.: Uusi uljas ihminen
Päivi Rantanen: Suolatut säkeet