C.O. Rosenius // Katso, käsiini olen minä sinut piirtänyt. Jes. 49:14.

kirjoittaja jarrut Ti Syys 19, 2023 12:00 pm

Katso, käsiini olen minä sinut piirtänyt. Jes. 49:14.

»Katso, käsiini olen minä sinut piirtänyt», sanoo Herra. Tämä Herran vakuutus osoittaa murheellisille, maan päällä kulkeville Jumalan lapsille, että hän ei voi heitä unhoittaa, vaikka tahtoisikin. Mutta sitä hän ei tahdo, sen hän nimenomaan vakuuttaa. Samallahan hän unohtaisi kätensäkin, jos sinut unohtaisi, koska nimesi on kuin muistikirjoituksena hänen silmiensä edessä! Mutta Herran tarkoitus on syvempikin. Hän ei ole vain niin piirtänyt meitä käsiinsä, kuin meillä on rakkaimpamme nimi sormukseemme kaiverrettuna, vaan tässä tarkoitetaan kämmentä: jo kauan ennen kuin nämä sanat lausuttiinkaan, on Herran Henki Vanhassa testamentissa sanonut Daavidin 22. psalmissa kertoessaan Kristuksen käsien ja jalkojen lävistämisestä: »Käteni ja jalkani he ovat lävistäneet.»

Täydellä syyllä piispa Hersleb selittääkin, että sanat »käsiini olen minä sinut piirtänyt» viittaavat Kristuksen käsien naulanjälkiin, jotka hän ylösnousemisensa jälkeen niin usein näytti opetuslapsilleen. Hersleb jatkaa: »Kristuksen käsien reiät muistuttavat häntä alituisesti niistä, joiden tähden hän on antanut itsensä lävistää. Hän ei ole merkinnyt meitä vain musteella, vaan myös omalla verellään. Hän ei ole sitä tehnyt kynällä, jonka jälki kuluu, vaan rautanauloin - niin että hän ei koskaan unohda meitä. Ei hän sitä koskaan tahdokaan tehdä. Daavidkin sanoo: »Jos unohdan sinut, Jerusalem, niin rauetkoon oikea kätenikin!» Niin tahtoo Herrakin tässä sanoa: »Älä pelkää, huokaava sydän, että unohtaisin sinut, niin kauan kuin en unhoita oikeaa kättäni, molempia käsiäni, joihin olet piirretty. Minun täytyy ensin unohtaa omat käteni ennen kuin voin unohtaa sinut.»

Herran sanojen merkitys on todella suuri. »Katso, käsiini olen minä sinut piirtänyt.» Suurta oli myös se, että Kristus lähti maan päältä käsissään naulain jäljet. Mutta meidän on helpointa ymmärtää ja meille on tärkeintä se, että nimemme ainiaaksi ovat kirjoitetut Kristuksen haavoihin, niin että Jeesus Kristus on meidänkin syntimme hyvittänyt. Sen Raamattu selvästi todistaa. Vaikka maailma tuntuisi kuinka synkältä tahansa, emme pääse siitä tosiasiasta, että syntimme ovat sovitetut. Vaikka olisimme luopuneet ja olisimme. Herran hyljänneet, eikä nimemme olisi enää elävien kirjoissa, olemme kuitenkin merkityt Kristuksen sovitusmerkkiin, so. meidän tähtemme on se sovitus tapahtunut, eikä se koskaan tule olemattomaksi, vaan se on aina kelpoinen ja antaa meille aina autuuden, kun sitä toivomme.

Sitä tarkoitti hengellinen laulaja sanoessaan: »Jumalan kiitos, minun ei enää tarvitse pelätä, kun olen kirjoitettu sinun haavoihisi. Ennen kiellät itsesi ja isäsi, ennen kuin voit minun nimeäni pois pyyhkiä.» Kuinka se on mahdollista? Entä jos olen luopunut Herrasta! Siihen voidaan vastata: vaikka nimeni olisikin pyyhitty pois elävien kirjoista, on se aina tallella Kristuksen haavoissa, todistuksena sille, että minulla on osani hänen sovintokuolemassaan. Tämän takia kaikki pahakin voi aina korjaantua, eikä Jumala koskaan minua voi unohtaa. Siihen voimme vedota, kun muu näyttää pettävän. Ei nähden, vaan uskoen on meidän vallattava itsellemme Jumalan valtakunta!

https://rovasti.fi/node/296#19

kirjoittaja jarrut To Syys 21, 2023 12:14 pm

Katso, Herran käsi ei ole lyhyt auttamaan eikä hänen korvansa kuuro kuulemaan. Jes. 59:1.

Monet ihmiset, jotka muuten osoittautuvat tosi kristityiksi, ovat niin huolen ja murheen vallassa, niin kuin ei mitään apua olisi, niin kuin heillä olisi huoli, jossa Jumala ei voisi auttaa, aivan kuin Jumala olisi kuollut tai tunnoton, ja Korkeimman lasten pitäisi surra. Muuten heillä kyllä tuntuu olevan uskoa ja ajatuskykyä kylliksi. Mutta kun jokin hätä ja vaikeus heitä huolestuttaa, niin he huokaavat ja surevat, kuin ei heillä olisikaan Jumalaa ja Vapahtajaa. Jos heitä kehotetaan turvaamaan Jumalaan, vastaavat he: »Tiedän kyllä, että Jumala oli voimakas ja uskollinen. Mutta tämä on sellainen tapaus, jota ei voida auttaa.» Tällainen surumielisyys saattaa ajoittain vallata jokaisen kristityn.

Mutta jos kristitty tuntee itsensä onnettomaksi tai jonkin asian auttamattomaksi, on hän synkkä, epäuskoinen ja erehtynyt. Herra vastaa meille aina: »Onko käteni nyt niin lyhyt, että se ei voi auttaa, vai onko voimani niin heikko, ettei se voi pelastaa? Eikö sydämeni enää syki teidän tähtenne? Missä on se erotodistus, jonka annettuani olen teidät hylännyt? Tai missä on se korkorahan kantaja, jolle olen teidät myynyt?»

Kristitty siis kokonaan erehtyy ajatellessaan, että hänen täytyy olla onneton. Jumalan lapsi ei koskaan voi olla oikein onneton. Sillä jo Jumalan lapsena oleminen on niin suuri onni, että jokainen auttamatonkin maallisen elämän onnettomuus on sen suhteen kuin hiekkajyvänen koko maapalloon verrattuna.

Herrammehan voi meitä kaikessa auttaa. »Herran oikea käsi voi kaiken muuttaa.» Ja jos Herra ei pidä jotain muuttamisen tai auttamisen arvoisena, ei se saa tuottaa Jumalan lapselle murhetta. Sillä apostolin sanoihin vedoten voimme uskoa kaiken, mikä tapahtuu, olevan heille onneksi: »Tiedämme, että niille, jotka Jumalaa rakastavat, kaikki parhaaksi kääntyy.»

Jumalan lapsilla on muihin ihmisiin verrattuna se suuri etu, että tapahtuupa mitä tahansa, on se heille hyödyksi. Maailman lapsella saattaa olla enemmän kultaa ja hopeaa, enemmän taloja ja kartanoita, enemmän ruokaa ja vaatteita, enemmän iloja ja huvituksia. Mutta hän ei koskaan pääse siihen onnelliseen asemaan, missä Jumalan lapset elävät, että kaikki kääntyy hänelle parhaaksi, vaan päinvastoin vahingoksi. Ja kun hänen mielestään hänellä oli mitä parhain olo ja hänen omansa on korkeimmillaan, on hän pahan hengen orja ja ikuisen kadotuksen perijä.

Kun Jumalan lapset sen sijaan luulevat vajonneensa kaikkein syvimmälle kärsimysten ja vaikeuksien kuiluun. Kun Job istuu säkkiin puettuna tuhkassa ja hieroo valitellen haavojaan, kun Jeremia makaa kurakuopassa, Daniel jalopeuran luolassa ja köyhä Lasarus riepuihinsa puettuna rikkaan oven edessä. Silloin on heidän kohtalonsa kuitenkin niin onnellinen, että he ovat Herran silmäteriä, vanhurskauden lapsia, pyhää kansaa, jonka enkelit lopulta kantavat Aabrahamin helmaan.

Sen takia siis Jumalan lapset eivät koskaan voi olla onnettomat. Onnettomuus on heille itselleen hyödyksi - ja vieläpä itse synti, joka on suurin paha, ei ole heitä tuomitseva, kiusaaja ei heitä voita, kuolema ei vahingoita heitä, vaan kaikki nämä julmat viholliset ovat heille Herran viittauksesta joksikin hyödyksi.

Siitä näemme, että ei ole sellaista hätää, jossa Jumala ei voi meitä auttaa. Ei ole sellaista voimaa, joka erottaisi meitä Jumalan rakkaudesta, joka on Jeesuksessa Kristuksessa. Ei mikään vihollinen voi temmata Kristuksen karitsoita hänen luotansa. Jos he joskus joutuvat kadotukseen, tapahtuu se sentähden, että he kuten ensimmäiset esi-isämme omasta tahdostaan luopuvat Kristuksesta, omasta tahdostaan ovat noudattamatta hänen ääntään, ja antavat käärmeen äänen ja synnin petoksen lumota itsensä. Tämä siis on sen tärkeän totuuden pohjana, että ainoakaan kristitty ei joudu häviöön niin kauan, kuin hän kunnioittaa ja pelkää Jumalan sanaa ja antaa sen johtaa itseänsä.

Ei, niin kauan kuin hän sen muistaa, ei mikään voima voi häntä erottaa Kristuksen rakkaudesta, vaikka hän olisi miten heikko tahansa, vaikka kaikki tuntuisi mahdottomalta ja vaikka hän olisi miten kurja tahansa. Kaikki on autettavissa, jos hän vain etsii Herran apua sillä tavalla, kuin Herra häntä on luvannut auttaa. Sillä olisi mahdotonta, että joku, joka Herraan luottaa ja häneltä apua anoo, lopuksi kuitenkin joutuisi häpeään.

Tutkikaa Raamattua aikojen alusta ja etsikää sieltä, onko kukaan, joka on Herraan luottanut ja häneen turvautunut, koskaan joutunut häpeään. Ei, kristityn ei kannata toivottomana surra. Herra auttaa häntä kaikessa. Hän, on aina meidän Isämme, kaikkivoipa ja uskollinen Isämme, joka huolehtii kaikessa lapsistaan, ottaa kaikkeen osaa, mitä tapahtuneekin, sekä auttaa, varoittaa ja hoitaa, kuten Raamatussa sanotaan: »Näin sanoo Herra Sebaot, joka teihin koskee, koskee minun silmäterääni.»

https://rovasti.fi/node/296

kirjoittaja jarrut Pe Syys 22, 2023 1:16 pm

Sillä se on armoa, että joku Jumalaan kiintyneen omantuntonsa tähden kestää vaivoja, syyttömästi kärsien. 1 Piet. 2:19.

Saarnassaan 15. sunnuntaina Kolminaisuudesta sanoo Luther: »Jumalan käskyjen noudattamista sanotaan yleensä Jumalan palvelemiseksi, samoin sen tekemättä jättämistä, minkä hän on kieltänyt. Tällä tavallahan koko maailma olisi täynnään Jumalan palvelemista ei vain kirkossa, vaan myös kotoisissa töissä, keittiössä, kellarissa, työpajassa, pellolla, porvareitten ja talonpoikain kodeissa, jos vain oikein menettelisimme askareitamme hoitaessamme. Sillä totta on, että Jumala on järjestänyt sekä kirkon että myös maalliset toimet, ja kaikki käytännölliset askareet. Siis kaikki, jotka niitä suorittavat, etusijassa äiti ja isä, sitten lapset ja lopuksi palvelijat ja naapurit, kaikki he yhdessä palvelevat Jumalaa. Sillä se on hänen tahtonsa ja määräyksensä. Jos siis ihminen hoitaisi työnsä ja toimensa tunnollisesti, voisi hän vaivoistaan huolimatta olla iloinen ja hyvällä tuulella, eikä mikään tuntuisi hänestä vaikealta. Mutta kiusaaja koettaa kaikin voimin estää ihmistä olemasta tyytyväinen ja koettaa jokaisessa herättää vastenmielisyyttä hänelle määrättyyn tehtävään, niin että ihmiset eivät rakastaisi työtänsä eivätkä siitä Jumalaa kiittäisi.» Näin siis sanoo Luther.

Nyt siis me kaikki vain tarvitsisimme nöyrän sydämen, hengellisen näkemiskyvyn, uskoa, rakkautta ja halua Jumalan lain täyttämiseen. Tarvitsemme hengelliset silmät, että näkisimme, kukin virkaamme ja kutsumustamme täyttäessämme Jumalan edessämme, näkisimme Jumalan käskyt ja tahdon, emmekä ajattelisi vain työtämme sellaisenaan.

Toiseksi meiltä vaaditaan suurta kärsivällisyyttä, sillä paha henki koettaa tehdä meille arvomme ja olosuhteemme epämieluisiksi ja vastenmielisiksi. Mikä armo onkaan silloin saada rakastaa Jumalaa! Silloin maalliset vaikeutemme haihtuvat, ja me kärsimme, koska se on hänen tahtonsa ja kestämme kaiken kärsivällisesti! Apostoli Pietari sanoo: »Palvelijat, olkaa kaikella pelolla isännillenne alamaiset, ei ainoastaan hyville ja lempeille, vaan nurjillekin. Sillä se on armoa, että joku Jumalaan kiintyneen omantuntonsa tähden kestää vaivoja, syyttömästi kärsien. Sillä mitä kiitettävää siinä on, jos te olette kärsivällisiä silloin, kun teitä syntienne tähden piestään? Mutta jos olette kärsivällisiä silloin, kun hyvien tekojenne tähden saatte kärsiä, niin se on armoksi Jumalan silmissä. Sillä siihen te olette kutsutut, koska Kristuskin kärsi teidän edestänne, jättäen teille esikuvan, jotta noudattaisitte hänen jälkiään.» Palvelijat ja lapset, huomatkaa, että sanotaan: »Ei ainoastaan hyville ja lempeille, vaan nurjillekin.» Jumalaan kiintyneen omantuntonsa tähden - kestää vaivoja - sillä se on armoksi Jumalan silmissä - sillä siihen te olette kutsutut - koska Kristuskin kärsi teidän edestänne.

On todella armoksi, kun lapsi, joka uskoo Vapahtajaan, kärsii jumalattomien vanhempiensa ja sisarustensa nurjuutta, mutta kestää sen nöyrästi, kärsivällisesti ja rohkeasti Jumalaan kiintyneen omantuntonsa tähden. Ei asetu turhaan vastarintaan, eikä sen tähden tule surulliseksi ja murheelliseksi, eikä tule jälleen maalliseksi mieleltään, vaan kestää kärsivällisesti luottaen Herraan ja häneen turvaten, sillä Herra on hänen ystävänsä ja Vapahtaja hänen turvansa. Se on todella armoksi. On armoksi, kun uskovainen kristitty, jolla on jumalaton puoliso »Jumalaan kiintyneen omantuntonsa tähden» kestää murheensa, kärsii vääryyttä, ja osoittaa rakkautta puolisolleen hänelle alituisesti anteeksi antaen.

Armoksi on, kun hurskas isä tai äiti, jolla on jumalattomia ja pahantapaisia lapsia, väsymättömällä lujuudella, kärsivällisyydellä ja rakkaudella työskentelee heitä kasvattaessaan, neuvoessaan, rangaistessaan, anteeksi antaessaan, muistuttaessaan ja aina muistaa heitä kääntyessään rukouksissaan Herran puoleen.

Armoksi on, kun uskollinen opettaja, jolla on hedelmätön maaperä muokattavanaan, kuitenkin rakkaudella ja kärsivällisesti työskentelee väsymättä - uutterasti ja lempeästi, julkisesti ja yksityisesti ja kaikkina aikoina koettaa rangaisten ja neuvoen ohjata kestäen nöyrästi koko maailman, ammattiveljiensä ja kaikkien pahansuopien vihan – ennen kaikkea harjoittaen itseään ja ylläpitäen omaa armoa elämäänsä.

On armoksi, kun hurskas opiskelija kärsivällisesti sietää jumalattomien tovereittensa pilkan, ei anna maailman itseänsä tahrata, ja omistaa itselleen narrin nimen Kristuksen tähden, uhraa auliisti hänelle omaisuutensa, ja vain kutsumuksesta ja velvollisuudentunnosta tutkii pakanallisia kirjailijoita, historiaa ja muita tieteitä pitäen taivaallisia asioita sydämensä mieliaskarteluna.

On armoksi, kun hurskas käsityöläinen Jumalaan kiintyneen omantuntonsa tähden» on rehellinen ja uskollinen ammatissaan, mieluummin kärsien köyhyyttä ja kieltäymyksiä kuin ammattiveljiensä tavoin vääryydellä ja petoksella hankkien itselleen voittoa.

Tällä tavalla on kullakin omassa ammatissaan koettelemuksensa ja vaikeutensa. Tarvitaan kärsivällisyyttä, hengellistä näkemiskykyä ja sydäntä huomaamaan ja rakastamaan Jumalan suosiota, pysymään lujana ja horjumattomana, uskollisena ja ahkerana kutsumuksessaan. Lähimmäistämme palvellen ja siten täyttäen Jumalan tahdon vaellamme oikein elämämme.

Auta minua, Herra Jeesus, vaeltamaan sinun pelossasi ja elämään pyhästi sinun tahtosi mukaan. Auta minua myös mielelläni palvelemaan toisia ja kiittämään sinua sanoin ja teoin kaikesta! Ja tule sinä Herra, anteeksiantaja ja kaiken puutteen poistaja minunkin luokseni! Uudista mieleni, voimani ja tahtoni, niin että sydämestäni sinua rakastaisin!

https://rovasti.fi/node/296

kirjoittaja Sponsored content

C.O. Rosenius // Katso, käsiini olen minä sinut piirtänyt. Jes. 49:14.