Uskonnollinen kokemus voi olla mielenhäiriö

kirjoittaja Hellevi Pe Joulu 15, 2023 6:31 am

ARTIKKELI / AKU VISALA / 6.3.2023

Uskonnollinen kokemus voi olla mielenhäiriö

Joidenkin tutkijoiden mukaan mielenhäiriö ja uskonnollinen kokemus voivat olla päällekkäisiä. Aku Visala pohtii depression ja hengellisten kokemusten suhdetta.

Nykyaikaisen psykiatrian ja psykoterapian esi-isän Sigmund Freudin (1856-1939) mukaan uskonnollinen ajattelu ja käytös on tulosta eräänlaisesta patologiasta. Vaikka uskonnolla voikin olla joitakin hyötyjä, ilmiönä se on oire mielenhäiriöstä.

Toisaalta psykologiasta löytyy paljonkin todistusaineistoa sen puolesta, että jotkut uskonnolliset uskomukset ja käyttäytymismuodot suojaavat ihmisiä mielenhäiriöiltä ja antavat heille resilienssiä traumojen ja muiden vastoinkäymisten edessä. Lisäksi on syvästi uskonnollisia ihmisiä, jotka vaikuttavat enemmän pyhimyksiltä kuin hoidon tarpeessa olevilta ihmisiltä.

Tästä herää kysymys: voisiko olla niin, että jokin uskonnollisena pidetty kokemus onkin samanaikaisesti mielenhäiriö? Kääntäen voitaisiin esittää myös seuraava kysymys: jos jokin kokemus on luokiteltavissa mielenhäiriöksi, voiko se enää olla aidosti uskonnollinen kokemus? Kuten kohta käy ilmi, tavallisesti edeltäviin kysymyksiin vastataan kielteisesti. Uskonnollinen kokemus ei voi olla mielenhäiriö, eikä oire siitä. Jos kokemus on tulosta mielenhäiriöstä, se lakkaa olemasta uskonnollinen kokemus. Esittelen seuraavaksi muutamia tutkijoita, joiden mielestä tämä yleisesti hyväksytty vastaus on väärä. Heidän mukaansa mielenhäiriö ja uskonnollinen kokemus voivat olla päällekkäisiä ja ehkä myös samoja asioita.

Tarkastelen brittiläisen filosofin Anastasia Scruttonin näkemyksiä hengellisten kokemusten ja depression suhteesta. Näitä hän puolustaa kirjassaan Christianity and Depression (2022). Esittelen myös Robert McCauleyn ja George Grahamin kirjaa Hearing Voices and Other Matters of the Mind (2020). McCauley on filosofi ja kognitiivisen uskonnontutkimuksen pioneeri, kun taas Graham on tunnettu psykiatrian filosofi. Keskityn erityisesti depressioon ja sen suhteeseen erilaisiin hengellisiin kokemuksiin.

Sigmund Freud piti uskonnollista ilmiötä oireena mielenterveyshäiriöstä

Kysymys uskonnollisten kokemusten ja mielenhäiriöiden suhteesta on filosofisesti kiinnostava mutta sillä on myös käytännön ulottuvuutensa. Kun hoidamme mielenhäiriöitä, on tärkeää tehdä ero sen välillä, mikä kuuluu häiriön piiriin (eli sen piiriin, mikä pyritään poistamaan tai minkä vaikutusta vähentämään) ja mikä taas niihin resursseihin, joita henkilöllä on paranemiseen käytettävissään. Uskonnollinen kokemus voi ehkä olla paranemista edistävä resurssi, jos se ei itsessään ole merkki häiriöstä. Jos taas uskonnollinen kokemus voi itse olla häiriö tai seurausta siitä, se saattaa olla osa ongelmaa eikä ratkaisua. Mutta kuinka se voisi tehdä eron häiriön ja uskonnollisen kokemuksen välillä jotenkin arvovapaasti?

DSM-5: uskonnollinen kokemus ei voi olla mielenhäiriö

Psykiatrian tutkimuksessa käytetään laajasti Amerikan psykiatrisen yhdistyksenDSM-tautiluokitusta. Sen nykyinen painos DSM-5 määrittelee mielenhäiriön

kliinisesti merkittäväksi, haittaa tai tuskaa aiheuttavaksi häiriöksi yksilönkognitiivisessa toiminnoissa, tunnesäätelyssä tai käyttäytymisessä, jokaheijastaa yksilön mielen toiminnan taustalla olevaa psykologista,biologista tai kehityshäiriötä.

Heti perään se kuitenkin sulkee pois mahdollisuuden, jonka mukaan jossakin tietyssä kulttuurissa tai uskonnossa hyväksytty käyttäytyminen voi olla mielenhäiriö (ilman yksilön psykologista, jne. häiriötä). Määritelmä näyttää johtavan siihen, ettei uskonnollista kokemusta, jonka jokin uskonnollinen yhteisö hyväksyy ”aidoksi”, voi luokitella mielenhäiriöksi.

Tälle rajaukselle on käytännöllinen perusteensa. Psykiatria on hoitotiede, eikä sen tehtävänä ole luoda sellaista luokitusta, jonka perusteella valtaosa ihmiskunnasta voitaisiin lukea mielenhäiriön piiriin. Jos kokemus Jumalan, jumalten tai henkien läsnäolosta ja johdatuksesta luokiteltaisiin mielenhäiriöksi, psykiatrisen hoidon tarpeessa olevien potilaiden määrä kasvaisi usealla miljardilla.

DSM-5 tunnistaa kyllä sen mahdollisuuden, että uskon menettäminen ja erilaiset muut uskonnolliset kriisit ja traumat voivat olla laukaisevina tekijöinä mielenhäiriöissä. Samoin erilaiset mielenterveyden häiriöt voivat vaikuttaa henkilön uskonnolliseen ajatteluun ja käyttäytymiseen.

Silti DSM-luokitus antaa ymmärtää, ettei aidosti uskonnollista mielenhäiriötä ole olemassa. Jos kokemus tai ilmiö on jossakin uskonnollisessa ryhmässä hyväksytty, sitä ei tulisi luokitella mielenhäiriöksi. Jos taas jokin kokemus on mielenhäiriö, se ei ole uskonnollinen. Kutsun tätä jatkossa standardinäkemykseksi.

Standardinäkemyksellä on lukuisia ongelmia. Kaikki mielenterveystyötä tehneet tietävät, kuinka tavallista uskonnollinen kielenkäyttö ja uskonnolliselta vaikuttavat kokemukset mielenterveyspotilailla todellisuudessa ovat. Erilaiset harhat, joita esiintyy monien mielenhäiriöiden yhteydessä, ottavat yleensä muodon, joka ainakin pinnalta katsoen näyttää ja kuulostaa uskonnolliselta. Puhutaan hengiltä, jumalilta tai Jumalalta saaduista viesteistä ja toimitaan yliluonnollisten hahmojen käskyjen mukaan.

Ajatellaan vaikkapa äänien kuulemista. Ei ole laisinkaan harvinaista, että uskonnollinen ihminen sanoo kuulevansa Jumalan tai korkeampien voimien äänen. Tämä voi viitata ainakin joidenkin kohdalla aivan kuulohavaintoa vastaavaan kokemukseen. Uskonnollisessa yhteydessä tätä ei pidetä häiriönä, jos äänien viestit ovat ainakin jossakin määrin linjassa uskonnon teologisen opetuksen kanssa. Kokemuksena uskonnollinen äänien kuuleminen vaikuttaa kuitenkin hyvin samanlaiselta kuin joidenkin mielenhäiriöiden oireena esiintyvät ääniharhat. Jos uskonnollinen ihminen kuulee Jumalan hyväntahtoisen äänen, ei tämä nähtävästi ole häiriö. Kun taas ei-uskonnollinen ihminen kuulee ääniä, tämä on häiriö. Sama kokemus, eri luokitus. Vaikuttaa omituiselta.

Äiti Teresan hengellinen mielenhäiriö

2000-luvun alussa julkaistut Äiti Teresan (1910-1997) päiväkirjat herättivät monia kysymyksiä. Pyhimykseksi julistetun hahmon päiväkirjoista paljastui hänen vuosikymmeniä jatkunut kokemuksensa yksinäisyydestä ja torjutuksi tulemisen kokemuksesta. Teresa, joka kaikin voimin yritti saada läheisen yhteyden Jumalaan, koki Jumalan hylänneen hänet. Tämä puolestaan aiheutti hänessä valtavaa tuskaa – joka päiväkirjan lukijan silmään näyttää depressiolta
– sekä väsymystä, toivottomuutta, yksinäisyyden ja eristäytyneisyyden kokemuksia.

Teresan päiväkirjojen julkaisu synnytti debatin siitä, mikä uskonnollisen kokemuksen ja mielenhäiriön suhde hänen tapauksessaan oli. Ensimmäisen tulkinnan mukaan Teresa ei kärsinytkään depressiosta, joka on mielenhäiriö, vaan hänen ongelmansa oli luonteeltaan hengellinen. Kristillisen hengellisen ohjauksen perinne tuntee ajatuksen sielun pimeästä yöstä. Tällä viitataan hengelliseen kehitysvaiheeseen, jossa ihmisen kokemus Jumalan läheisyydestä katoaa. Kokemus on tuskallinen mutta sillä on hengellistä elämää edistävä tarkoitus. Se ei ole mielenhäiriö, vaan normaali osa ihmisen hengellistä kehitystä. Teresa ei siis kokenut depression oireita, vaan häntä vaivasivat hengelliset kasvukivut, jotka itse asiassa olivat merkki hänen korkeasta hengellisestä tasostaan ja läheisyydestään Jumalan kanssa.

Toisen tulkinnan mukaan taas Teresa kärsi nimenomaan mielenhäiriöstä, depressiosta, joka puolestaan muokkasi hänen hengelliseen elämäänsä – usein vääristämällä sitä negatiiviseen suuntaan. Teresan lapsuus oli traumaattinen, sillä hänen isänsä murhattiin. Myös aikuisena hän joutui todistamaan valtavaa kärsimystä. Ei olisi laisinkaan poikkeuksellista, että nämä kokemukset laukaisisivat ihmisessä vakavankin depression. Depressiosta ei kuitenkaan seuraa se, etteikö Teresan kokemuksia voitaisi joiltakin osin pitää myös aidosti hengellisinä, sielun pimeänä yönä. Näin depressio (mielenhäiriö) ja sielun pimeä yö (hengellinen kokemus) ilmenevät samanaikaisesti mutta ovat periaatteessa erillisiä toisistaan.

Kolmas mahdollinen tulkinta on se, että Teresa kärsi kyllä depressiosta mutta tuolla depressiolla oli aidosti hengelliset syynsä. Sen sijaan, että depression syynä olisi ollut jokin ei-uskonnollinen seikka, vaikkapa lapsuuden trauma tai aikuisena kohdattu kärsimys, ehkä depression syynä olikin uskonnollinen trauma, kokemus yhteyden katkeamisesta Jumalan kanssa. Kyseessä olisi siis erityinen uskonnollisista syistä johtuva mielenhäiriön muoto.

Ensimmäinen tulkinta vastaa sitä, mitä edellä kuvasin standardimalliksi: aito hengellinen kokemus ei voi olla patologinen ilmiö. Kaksi jälkimmäistä ovat monisyisempiä tapoja ymmärtää mielenhäiriön ja uskonnon suhde. Ehkä henkilön uskonnollinen kokemus voi olla samanaikaisesti sekä hengellinen ilmiö että mielenhäiriö.

Melankolia ja sielun pimeä yö

Anastasia Scrutton ottaa Äiti Teresan tapauksen esimerkkinä depression ja hengellisten kokemusten suhteesta. Hänen mukaansa mielenhäiriöt ja uskonnolliset kokemukset voivat esiintyä samanaikaisesti ja päällekkäin.

Ilmaus sielun pimeä yö esiintyy espanjalaisen mystikon Ristin Johanneksen (1542-1591) teoksessa Pimeä yö. Johannes ohjeistaa hengellisiä ohjaajia, jotta nämä osaisivat auttaa ohjattaviaan kohti hengellistä kasvua. Johannes valittaa, kuinka hengelliset ohjaajat tulkitsevat ohjattavien kokemuksia toisinaan väärin. Kun hengellisen tien kulkija alkaa kärsiä Jumalan läsnäolon puutteesta ja hengellinen elämä alkaa maistua hänestä puulta, moni ohjaaja tulkitsee tämän merkkinä siitä, että ohjattavan hengellinen kehitys on pysähtynyt tai tilanne huononee. Sen sijaan Johannes väittää, että kokemus Jumalan hylätyksi tulemisesta ja penseys hengellisiä asioista kohtaan ovat välttämätön osa hengellistä kehitystä.

Mystiikan teologian viitekehyksessä hengellisen kasvun tarkoituksena on saada ihminen kiinnittymään Jumalaan luodun todellisuuden sijaan. Prosessi on eräänlaista puhdistautumista maallisen ja havaittavan todellisuuden vaikutuksesta, jotta henkilö voisi lopulta kokea ei-havaittavan ja jumalallisen todellisuuden.

Johanneksen mukaan sielun pimeä yö esiintyy kahdessa hengellisen kehityksen vaiheessa. Ensimmäisessä pimeässä yössä Jumala puhdistaa ihmisen aistit ottamalla niistä pois Jumalaa koskevat mielikuvat. Jumalaa ei voi todellisuudessa aistia, joten aisteissa vaikuttavat kuvat johtavat uskovaa harhaan. Toisessa pimeän yön vaiheessa puhdistuksen kohteena on ihmisen henki. Johanneksen mukaan Jumala on ihmisen ymmärryksen tuolla puolen. Mieli kuitenkin pyrkii ymmärtämään Jumalaa omien, luodusta maailmasta johdettujen käsitteiden avulla. Tämä ei onnistu. Jumala puhdistaa ihmisen mielen ja hengen osoittamalla, ettei sekään pysty tavoittamaan Jumalaa.

Kummassakin vaiheessa ihmisen oma kokemus on, että Jumala häviää tai piiloutuu. Tästä seuraa penseys, tuska ja uskonkriisi. Nämä eivät Johanneksen mukaan kuitenkaan ole merkkejä epäuskosta tai jostakin piilevästä synnistä, jonka takia Jumala vetää uskon valon ihmiseltä pois. Todellisuudessa uskovaa vain puhdistetaan vääristä ja illusorisista tavoista kohdata Jumala, jotta hän voi saada myöhemmin yhä täydellisemmän uskon osakseen.

Scruttonin mukaan Johannes tekee eron depression ja pimeän yön välillä. Pimeä yö on hengellinen tila, johon voi kuulua kärsimystä ja toivottomuutta, muttei muita depressiolle tyypillisiä oireita, kuten tahdottomuutta, uniongelmia tai latistunutta affektia. Johannes näyttää tuntevan ilmiön, jota hänen aikanaan kutsuttiin melankoliaksi ja jonka nykyisin luokittelisimme depressioksi. Kuten monet aikalaisensa, Johannes ajattelee, että melankolia johtuu pääsääntöisesti biologisesta häiriöstä, eli kehon nesteiden epätasapainosta. Tähän hän suosittelee lääkkeeksi aikansa lääketieteen standardihoitoja: liikuntaa ja tietynlaista ruokavaliota.

Melankolia on biologinen sairaus, joka vaikuttaa mieleen ja sitä tulee hoitaa. Se ei ole synti taikka moraalinen tai hengellinen pahe. Häiriö on luonnonvastaista kehon toimintaa, minkä lääketiede korjaa. Pimeä yö taas ei ole hoidettava häiriö, vaan kehitysaskel, jota nimenomaan ei saa pyrkiä poistamaan, vaan sen pitää antaa vaikuttaa. Tällaisena se on ihmiselle suotava ja hyödyllinen tila, vaikka kokemus itsessään onkin tuskallinen ja ahdistavakin. Kokemukset melankoliasta ja pimeästä yöstä voivat esiintyä päällekkäin mutta niiden syyt ovat erilliset, kuten myös hoitokeinot.

Ei ”joko-tai”, vaan ”sekä-että”

Scrutton ottaa Johannekselta inspiraatiota mutta jalostaa ideoita eteenpäin. Hän puolustaa näkemystä, jota hän kutsuu ”sekä-että” malliksi mielenhäiriön ja uskonnollisen kokemuksen suhteesta. Uskonnollinen kokemus sielun pimeästä yöstä ei ole identtinen depression kanssa, mutta depressio voi esiintyä samanaikaisesti sen kanssa ja kokemukset voivat olla keskenään
vuorovaikutuksessa.

”Joko-tai” mallin mukaan Äiti Teresan oireet olivat joko depression tai sielun pimeän yön oireita. Jos hän kärsi depressiosta, hoitona olisi pitänyt olla lääkitys ja terapia. Jos taas hän kärsi pimeästä yöstä, hoito olisi luonteeltaan hengellistä ohjausta. Vaihtoehdot ovat kuitenkin toistensa poissulkevia.

Scruttonin ”sekä-että” mallin mukaan Äiti Teresan olisi tullut etsiä niin psykiatrista kuin hengellistäkin apua. Pimeä yö hengellisenä kokemuksena ja depressio mielenhäiriönä olivat hänen kohdallaan todennäköisesti kietoutuneet yhteen. Kumpikin vaatii oikeanlaista hoitoa.

Äiti Teresa vuonna 1995

Scrutton pitää ”sekä-että” mallia parempana, koska se antaa potilaalle mahdollisuuden nähdä depressio muunakin kuin aivosairautena, josta hän pääsee lääkkeillä eroon. Scruttonin mukaan depression oireita, kuten latistunutta affektia ja toivottomuuden kokemuksia, ei tulisi hoitaa yksinomaan psykiatrisina, ei-uskonnollisina ongelmina tai pelkästään hengellisen elämän haasteina. Ihmisen kärsimys voi olla molempia samanaikaisesti ja se voi tarvita niin hengellistä kuin maallistakin hoitoa.

Koska depression oireet voivat olla samanaikaisesti mielenhäiriöitä ja aidosti uskonnollisia kokemuksia, ne voidaan asettaa teologiseen viitekehykseen. Näin niitä voidaan pitää merkityksellisinä tapahtumina ja ne voivat edistää moraalista ja hengellistä kasvua. Scrutton puhuu depressiosta potentiaalisesti transformatiivisena, ihmisen persoonaa ja hengellistä elämää rakentavana kokemuksena.

Hengellinen depressio

Yhteisessä kirjassaan Hearing Voices and Other Matters of the Mind (2020) Robert McCauleyta ja George Grahamia ei kiinnosta ratkaista teologisia ongelmia. He sen sijaan pyrkivät osoittamaan standardimallin uskonnollisen kokemuksen ja mielenhäiriöiden suhteesta vääräksi.

McCauleyn ja Grahamin mukaan DSM-5 on siinä mielessä oikeassa, että häiriöiden luokittelussa tulee ottaa huomioon yksilön ajattelun ja käyttäytymisen sosiaalinen ympäristö. Kokemus äänien kuulemisesta on kyllä usein ongelma, joka tulee luokitella mielenhäiriöksi. Mutta vaikkapa jossakin uskonnollisessa yhteisössä tietynlaisten äänien kuuleminen voi olla neutraali tai arvokas kokemus, ei häiriö. Toisinaan ääniä kuulevalle henkilölle löytyy jopa arvostettu sosiaalinen rooli hänen yhteisöstään, joka ei näe henkilön tilaa patologisena. Psykiatrinen luokittelu tähtää hoitoon ja vaikeuksien korjaamiseen. Jos äänien kuuleminen ei aiheuta henkilölle kärsimystä eikä haittaa hänen läheisiään, ei tätä kokemusta pitäisi luokitella mielenterveyden häiriöksi.

DSM-5 on kuitenkin McCauleyn ja Grahamin mukaan väärässä, että jotkut uskonnolliset kokemukset voivat olla seurausta mielenhäiriöstä. Meidän ei siis tulisi rajata sitä mahdollisuutta pois, että jokin hyväksytty, ”aito” uskonnollinen kokemus, kuten sielun pimeä yö, on samaan aikaan patologinen. McCauleyn ja Grahamin mukaan Äiti Teresa kärsi depressiosta, joka oli nimenomaan uskonnollisista syistä johtuvaa. He kutsuvat tätä hengelliseksi depressioksi.

Tavallisesti ajatellaan, että henkilön geneettinen perimä, kehityshistoria ja ympäristö yhdessä synnyttävät taipumuksen depressioon. Oireilun laukaisee tavallisesti jokin kriisi tai traumaattinen tapahtuma, yleensä jonkinlainen menetys. Tyypillisiä menetyksiä ovat läheisen kiintymyssuhteen, kuten vanhemman tai puolison menetys.

Grahamin ja McCauleyn mukaan hengellisen depression laukaisevana tekijänä on uskonnollinen menetys: henkilön jumalasuhde kuihtuu tai rikkoutuu, eikä hän ei enää kykene saamaan tyydytystä uskonnollisesta toiminnastaan. Naturalistiseltakin kannalta tarkasteltuna ihmisen suhde Jumalaan on ikään kuin kiintymyssuhde. Jumala on osa ihmisen sosiaalista verkostoa. Jos henkilö kokee joutuneensa Jumalan hylkäämäksi ja torjumaksi, tämä kokemus voi hyvinkin toimia depression laukaisevana tekijänä.

Ajatellaan vaikkapa pyyntörukousta. Rukoillessaan ihminen käyttää mielenteoriaksi kutsuttua kognitiivista järjestelmää muodostaakseen käsityksen Jumalan odotuksista ja mielentiloista. Rukouksessa henkilö pyytää ja odottaa Jumalalta sitä, että tämä ainakin jollakin tavalla tunnistaa rukoilijan pyynnöt, vaikkei niitä täyttäisikään. Jos Jumala ei näytä vastaavan, tästä voi alkaa
depressiolle hyvin tyypillinen negatiivisen ajattelun kierre: Jumala ei kuuntele eikä vastaa, joten Jumala varmaankin tahtoo rangaista rukouksen esittäjää jostakin synnistä. Näiltä osin myös käsityksemme Jumalasta mukailevat mielenteorian toimintaa muissa yhteyksissä. Koska ihminen kokee tulleensa Jumalan hylkäämäksi, tämä muodostaa käsityksen Jumalasta, joka torjuu hänet ja syyttää häntä hänen synneistään.

Äiti Teresan kuvaukset hänen omasta tilastaan McCauleyn ja Grahamin mielestä näyttävät depressiolta, jonka syyt ovat nimenomaan uskonnollisissa käsityksissä ja kokemuksissa. Hän kertoo toivottomuudestaan ja siitä, kuinka kokee olevansa

Jumalan hylkäämä. Hänen rukouksensa ja tekonsa vaikuttavat turhalta, eikä hän arvosta itseään eikä työtään. Myös hänen ratkaisunsa on depressiosta kärsivälle tyypillinen: avun hakemisen sijaan Teresa vaatii itseltään enemmän, yrittää rukoilla ja tehdä töitä enemmän, mikä taas johtaa hänet syvempiin itsesyytöksiin omista puutteistaan.

Depressiossa on tyypillistä, että henkilön mielen täyttää automaattisesti ja itsepintaisesti syntyvät negatiiviset ajatukset omasta itsestä. Henkilön mielen täyttää omien puutteiden, yksinäksyyden ja toivottomuuden vatvominen. Tätä on tapana kutsua depressiiviseksi märehtimiseksi. Tällä on selvästi myös hengellinen muotonsa. Tällöin märehtiminen on sitä, että henkilön mieleen nousee jatkuvasti ajatuksia omasta arvottomuudesta, syntisyydestä ja siitä, kuinka hän on Jumalan hylkäämä. Tämäkin on selvästi havaittavissa Teresan päiväkirjoista.

McCauleyn ja Grahamin tarkoituksena ei siis ole osoittaa, että Äiti Teresa kärsi depressioksi kutsutusta mielenhäiriöstä, jonka olisivat aiheuttaneet ei-uskonnolliset syyt. Sen sijaan heidän mukaansa kyseessä on esimerkki aidosti uskonnollisista syistä syntyvästä mielenhäiriöstä. Jos tämä pitää paikkansa, standardimalli mielenhäiriöiden ja uskonnollisen kokemuksen suhteesta (joka on siis kirjattu myös DSM-luokitukseen) ei voi pitää paikkaansa. Aidosti uskonnollinen kokemus voi olla samanaikaisesti mielenhäiriö.

Mitä mielenhäiriöt oikein ovat?

Jos uskonnolliset kokemukset voivat olla mielenhäiriötä, olisi syytä olla joitakin kriteereitä, joilla ei-patologiset uskonnolliset kokemukset voidaan erottaa häiriöistä. Tämä herättää yleisemmän kysymyksen siitä, mitä mielenhäiriöt oikeastaan ovat.

Jos mielenhäiriö on aivojen toiminnan biologinen häiriö, ehkä ei-patologisen ja patologisen kokemuksen ero voidaan havaita aivoja tarkastelemalla. Graham kuitenkin väittää kirjassaan The Abraham Dilemma (2015), ettei neurobiologinen tieto auta määrittelemään eikä tunnistamaan uskonnolliseen elämään liittyviä mielenhäiriöitä.

Grahamin mukaan mielenhäiriöt ovat pikemminkin psykologisia ja sosiaalisia ilmiötä kuin neurobiologisia ilmiötä. Graham ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö mielenhäiriöillä olisi neurobiologisia vaikutuksia. Eikä hän myöskään ota tässä kantaa siihen, mikä on oikea intervention taso. Voi hyvinkin olla, että vaikkei mielenhäiriö olekaan neurobiologinen häiriö, hyvä hoito säätelee aivojen toimintaa vaikkapa lääkityksen avulla.

McCauleyn edustama kognitiivinen uskontotiede on tullut tunnetuksi väitteestä, jonka mukaan uskonnollinen ajattelu ja käyttäytyminen on arkisen kognitiivisen toiminnan sivutuotetta. Tällä tarkoitetaan sitä, että arkiset mielen mekanismit, vaikkapa ihmismielen kyky ajatella muiden toimijoiden mielensisältöjä, ovat juurikin niitä mekanismeja, jotka mahdollistavat myös uskonnollisen ajattelun ja kokemuksen.

McCauleyn ja Grahamin mukaan arkiajattelu, mielenhäiriöt ja uskonnollinen ajattelu ovat jatkumolla. Kaikilla kolmella alueella vaikuttavat samat kognitiiviset mekanismit. Tästä syystä on hyvin vaikeaa vetää tarkka raja sen osalta, koska siirrytään yhdeltä alueelta toiselle. Sama kognitiivinen järjestelmä, esimerkiksi ihmisen kyky tunnistaa poissaolevan toimijan merkkejä ympäristössä, voi toimia kaikilla alueilla. Arkiajattelun piirissä se tunnistaa luotettavasti jälkiä toisten ihmisten toiminnasta. Uskonnollisessa yhteydessä se löytää jälkiä jumalten ja henkien vaikutuksesta. Mielenhäiriöihin se puolestaan vaikuttaa siten, että henkilö voi nähdä merkkejä häntä salaa vahtivista vieraan vallan agenteista.

Mielenhäiriöiden luokka ei siis ole selkeästi rajattu. Kognitiivisia toimintoja, joita mielenhäiriöissä esiintyy, voi siis esiintyä myös muilla ajattelun ja elämän alueilla. Kulttuurit ja uskonnot voivat tarjota enemmän tai vähemmän hyödyllisiä kehyksiä vaikkapa masentuneen mielialan käsittelyyn. Jotkut masentuneen mielialan muodot voidaan tulkita uskonnollisessa viitekehyksessä hengelliseksi tilaksi. Ongelmaksi oireet muodostuvat vasta tietyissä olosuhteissa.

Patologisten uskonnollisten kokemusten tunnistamisesta

Graham on pyrkinyt muodostamaan teoreettisen viitekehyksen, jonka avulla voisimme erotella ei-patologiset ja häiriintyneet uskonnolliset kokemukset toisistaan. Koska mielenhäiriöt eivät ole aivosairauksia, emme ehkä kykene määrittelemään mielenhäiriötä arvovapaasti. Grahamin mukaan terveen ja häiriintyneen kokemuksen raja on arvosidonnainen kysymys. Psykiatria ei voi ohittaa normeja ja arvoja, joten etiikka on välttämätön osa psykiatriaa.

Samaan aikaan tulisi psykiatria pitää uskonnollisesti neutraalina. Ei ole psykiatrian tehtävä määritellä johonkin uskonnolliseen tai uskonnottomaan maailmankatsomukseen vedoten sitä, mikä on oikeaa ja väärää, tervettä ja sairasta uskonnollisuutta. Psykiatrilta ei tulisi edellyttää kykyä ratkaista ihmiskunnan perimmäisiä metafyysisiä kysymyksiä, kuten Jumalan olemassaoloa, jotta hän voisi tehdä työtään.

Lasimaalaus Ristin Johanneksesta

Grahamin mukaan tarvitaan kriteerejä, jotka ovat uskonnollisesti ja metafyysisesti neutraaleja, eli ne eivät ota kantaa siihen ovatko metafyysisesti ladatut uskonnolliset väitteet tosia vai epätosia. Kriteerit ovat kuitenkin arvosidonnaisia, joten niiden tulisi perustua arvoihin, jotka valtaosa niin uskonnollisista kuin uskonnottomistakin ihmisistä voi hyväksyä. Tällaisia arvoja Grahamin mukaan ovat keskeiset moraaliset normit sekä rationaalista ajattelua ja terveyttä koskevat arvot.

Hän muodostaa viisi kriteeriä. Uskonnollinen kokemus voi olla patologinen, jos (1) se aiheuttaa haitallisia ja tuskallisia seurauksia, joita henkilö itse ei tahdo, (2) sen aiheuttaa viallinen uskomusten muodostamisen prosessi tai suuret virheet moraalisessa päättelyssä, (3) siitä seuraa tai siihen liittyy merkittäviä itsehallinnan häiriöitä, (4) henkilö ”yli-identifioituu” kokemukseen ja (5) hänestä tulee kokemuksen seurauksena kyvytön ottamaan vastaan kritiikkiä ja arvioimaan omia näkemyksiään.

Grahamin teoriassa oireiden haitallisuus ja niiden tuottama kärsimys on ehkä tärkein kriteeri. Uskonnolliset uskomukset ja käyttäytymismuodot rakentavat yhteisöjä, jotka pyrkivät ihmisten hyvinvointiin. Vaikka henkilöllä olisikin teologisesti hyväksytty joukko uskomuksia vaikkapa koskien hänen mahdollista iankaikkista kohtaloaan, ne voivat silti aiheuttaa hänelle kärsimystä tavalla, joka ei ole hänen odotustensa ja arvojensa mukainen. Olennaista on kysyä, missä määrin uskonnolliset uskomukset edistävät tai haittaavat henkilön hyvinvointia.

Graham antaa myös yleisiä kriteereitä sille, milloin niin moraalisten kuin uskonnollisten uskomusten muodostamisen prosessi on viallinen. Näistä tärkein on se, että harhat ja patologiset uskomukset ovat hyvin resistantteja kritiikille ja arvioinnille. Lisäksi henkilö itse ei useinkaan kykene arvioimaan niiden puolesta tai niitä vastaan esitettyä todistusaineistoa. Voitaisiin sanoa, että häiriintyneet uskomusten muodostamisen prosessit ovat järkähtämättömiä ja dogmaattisia.

Häiriöitä luonnehtii usein myös henkilön kyvyttömyys kontrolloida omia tekojaan hänen arvojensa mukaisesti. Henkilö kokee, että hänen mieleensä tunkeutuu ulkopuolisia ajatuksia tai hän käyttäytyy tavalla, jota ei itse tahdo. Henkilö voi jopa tunnistaa käyttäytymisensä ongelmat mutta ei koe kykenevänsä vaikuttamaan asiaan millään tavalla.

”Yli-identifikaatiolla” Graham viittaa ilmiöön, jossa harhat antavat henkilölle yliampuvan käsityksen hänen omasta tärkeydestään. Henkilö voi vaikkapa uskoa, että hänellä on maailmanhistorian kannalta kriittinen tehtävä pysäyttää viimeinen tuomio. Hän voi olla vakuuttunut siitä, että Jumala tekee hänestä aivan pian marttyyrin ja hänen luistaan tulee pyhäinjäännöksiä, joita ihaillaan vielä satojen vuosien päästä.

Lisäksi Graham ajattelee, että moraalinormien tulisi ohjata sitä, missä määrin pidämme uskonnollisia kokemuksia häiriöinä. Jos henkilö esimerkiksi kuulee ääniä, jotka kehottavat häntä tappamaan jonkun ihmisen tai oman itsensä, tulisi tätä pitää merkkinä häiriöstä.

Edellisten kriteerien valossa voidaan kysyä, missä määrin Äiti Teresan depressio oli mielenhäiriö. Oireilla oli selvästi hänelle haitallisia seurauksia, joita hän itse ei olisi halunnut, joten näiltä osin mielenhäiriön kriteerit täyttyvät.

Oliko Teresassa merkkejä virheellisistä uskomusten ja moraalisten käsitysten muodostamisen prosesseista? Tämä ei ole selvää. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hän kärsi pinttyneistä arvottomuuden, kyvyttömyyden ja yksinäisyyden kokemuksista, jotka olivat resistantteja todistusaineistolle. Juuri tällaiset omaa itseä koskevat, hyvin sitkeät negatiiviset arvostelmat ovat häiriintyneelle uskomusten muodostamisen prosessille tyypillisiä.

Toisaalta taas vaikuttaa siltä, ettei Teresa kärsinyt merkittävistä itsekontrollin häiriöistä: tekihän hän jatkuvasti töitä, osallistui uskonnonharjoitukseen ja ainakin pintapuolisesti toimi omien arvojensa mukaan. Hän kuitenkin koki monenlaisia, depressiiviselle häiriölle tyypillisiä motivaatio-ongelmia, kuten haluttomuutta ja tahdottomuutta. Näyttää siis siltä, että Äiti Teresan tila oli
ainakin joiltakin osin myös mielenhäiriön tuotetta.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Kirjallisuutta

Graham, George: The Abraham Dilemma: A Divine Delusion (2015).McCauley, Robert &

Graham, George: Hearing Voices and Other Matters of theMind: What Mental Abnormalities Can Teach Us about Religion (2020).

Scrutton, Anastasia: Christianity and Depression (2020).

Thornton, Tim: Mental Illness (2022).

areiopagi.fi

kirjoittaja Hellevi Pe Joulu 15, 2023 6:42 am

https://www.areiopagi.fi/2023/03/uskonnollinen-kokemus-voi-olla-mielenhairio/

Kommentitkin kannattaa lukea!

kirjoittaja Hellevi Su Helmi 18, 2024 10:32 am

Äiti Teresan hengellinen mielenhäiriö

2000-luvun alussa julkaistut Äiti Teresan (1910-1997) päiväkirjat herättivät monia kysymyksiä. Pyhimykseksi julistetun hahmon päiväkirjoista paljastui hänen vuosikymmeniä jatkunut kokemuksensa yksinäisyydestä ja torjutuksi tulemisen kokemuksesta. Teresa, joka kaikin voimin yritti saada läheisen yhteyden Jumalaan, koki Jumalan hylänneen hänet.

Äiti Teresa oli Roomalaiskatolinen nunna, eikä ole varmaa, että hän oli kokenut uudestisyntymisen
niinkuin Raamattu sen selittää. Olen lukenut Teresan päiväkirjaa, ja siksi ihmettelen hänen
masennuksiaan, siitä, ettei Jumala hänelle ilmestynyt, ainakaan hänen toivomallaan tavalla.
'Jumalahan ilmoitta itsensä Raamatun Sanassa!

Kyllä tavallinen uudestisyntynytkin ihminen voi kokea masennuksia, pitkiäkin sellaisia,
mutta eihän hänen Henkensä ole silti masennuksessa, vaan sielu! Sielunmaailman
vaikutuksesta voi kokea kaikkea mitä Teresakin koki, sillä erolla että Jumalan Sana,
Raamattu, ilmoittaa, ettei Jumala hylkää eikä jätä.

Olihan Abrahamkin vuosikaudet ilman Jumalan kohtaamista, eikä masentunut kun luvattua
lasta ei syntynyt. Saara kyllä epäuskoisena päätti jopa auttaa Jumalaa, ja antoi oman
piikansa Abrahamille jotta saisivat "luvatun" lapsen. Abraham uskoi, vaikkei usko ollut,
eikä Raamattu kerro missään kohdassa hänen joutuneen masennuksiin.

Jumala tuli ja vahvisti lupauksensa lapsesta, ja sanoi Abrahamille, ettei
Ismael ollut se luvattu lapsi, joka Keturasta syntyi, vaan
Saara oli synnyttävä pojan, Iisakin.

En tiedä oliko Äiti Teresa lukenut Raamattua, mutta päiväkirja kertoo että oli
hänellä neuvonantajia, joitten puoleen hän synkkyydessään kääntyi, eikä sekään auttanut.

Omakohtaisesti tiedän, että Jumala kuulee aina ihmisen avunhuudon,
olkoon uskova tai ei, ja on Sanassaan luvannut auttaa! Hän toimii niin
kuin parhaaksi näkee, ei niin kuin me toivoisimme.

Psalmit:
50:15 Ja avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon
auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua."

Jeremia:
33:3 Huuda minua avuksesi, niin minä vastaan sinulle ja ilmoitan
sinulle suuria ja salattuja asioita, joita sinä et tiedä.

kirjoittaja Sponsored content

Uskonnollinen kokemus voi olla mielenhäiriö

Uskonnollinen kokemus voi olla mielenhäiriö

Uskonnollinen kokemus voi olla mielenhäiriö

Vs: Uskonnollinen kokemus voi olla mielenhäiriö

Vs: Uskonnollinen kokemus voi olla mielenhäiriö

Vs: Uskonnollinen kokemus voi olla mielenhäiriö