Uskonnonuhrien lapsuudenkodin uskonnollinen kasvatus

Uskonnonuhrien lapsuudenkodin uskonnollinen kasvatus

   Mari Hietala
   Julkaistu: 16.09.2015

   Pro gradu -artikkelit

”Uskontokasvatusta” − eli uskonnollisen perinteen välittämistä sukupolvelta toiselle − voivat harjoittaa sekä yksilöt että yhteisöt. Kasvattajan tavoitteena on tässä tapauksessa sosiaalistaa kasvatettava tietyn uskonnollisen yhteisön normeihin, arvoihin ja toimintatapoihin. Uskonnollisten perheiden huoltajat kokevat monesti uskonnon elämässään niin tärkeäksi, että haluavat välittää uskontoon liittyviä oppeja ja arvoja myös jälkipolvilleen.

Huoltajien harjoittama uskontokasvatus vaikuttaa merkittävästi lapsen elämään. Lapsi viettää usein suurimman osan ajasta kotonaan, joten koti on luonnollisesti lapsen sosialisaatioprosessin (myös uskonnollisen sellaisen) tärkein tekijä. Uskonto on tärkeä osa lapsen kokonaisvaltaista kasvatusta, sillä se liittyy kiinteästi lapsen hyvinvointiin ja sosiaalisiin tarpeisiin. Uskonnollista kasvatusta voidaan pitää onnistuneena silloin, kun se palvelee lapsen mielenterveyteen ja muuhun hyvinvointiin liittyviä tarpeita. Kasvattajien uskonnollisuuden ollessa liian rajoittavaa sekä uskonnolla että uskonnollisella kotikasvatuksella voi kuitenkin olla myös haitallisia vaikutuksia lapsen elämään.

Tutkin pro gradussani ”Uskonnollinen elämäni alkoi jo ennen kuin kunnolla edes avasin silmäni” uskonnonuhreiksi itsensä mieltävien henkilöiden kokemuksia lapsuudenkodin uskonnollisesta kasvatuksesta ja siitä, kuinka tämä kasvatus on vaikuttanut heidän elämäänsä. Sain uskonnonuhreilta erilaisten vertaistukisivustojen kautta tutkimustani varten 15 tarinaa, joissa he kertoivat saamastaan uskonnollisesta kasvatuksesta sekä hyvine että huonoine puolineen. Aineistoltaan määrällisesti näin pienen tutkimuksen tulokset eivät luonnollisesti ole yleistettävissä, mutta silti ne antavat omalta osaltaan arvokasta tietoa tutkimastani ilmiöstä.

Uskonnonuhrien kokemuksia heidän lapsuudenkotinsa uskonnollisesta kasvatuksesta

Perheen sisäisestä uskontokasvatuksesta huolehtivat tutkimukseeni vastanneiden uskonnonuhrien lapsuudenperheessä joko molemmat huoltajat, toinen huoltajista tai esimerkiksi tietty uskonnollinen yhteisö. Huoltajien motiivit uskontokasvattaa lapsiaan vaihtelivat omakohtaisen, sisäistetyn uskon (jolloin huoltajat ovat aidosti sisäistäneet uskonsa ja haluavat täten siirtää sen myös lapsilleen) tai uskonnollisen yhteisön luoman sosiaalisen paineen välillä. Tutkimuksestani ilmeni, että lapsuudenkodin uskonnollisella kasvatuksella oli merkittäviä vaikutuksia uskonnonuhrien elämään − toteutti kyseistä kasvatusta perheessä kuka tahansa. Jotkut näistä vaikutuksista ovat olleet hyvin kauaskantoisia ja yhä läsnä uskonnonuhrien elämässä.

Moni tutkimukseeni vastannut kuvasi lapsuudenkodissa saamaansa uskonnollista kasvatusta ahdistavaksi ja ankaraksi. Kaikkien perheissä uskonto oli keskeinen osa elämää, ja monet vastanneiden huoltajista halusivat koko perheensä noudattavan uskontoon liittyviä tapoja ja normeja. Monet perheistä harjoittivat uskontoa esimerkiksi osallistumalla erilaisiin uskonnollisiin tilaisuuksiin, minkä osa tutkimukseen vastanneista koki traditiona ikäväksi ja elämää rajoittavaksi. Huomionarvoista on, että yli puolessa saamistani tarinoista uskonnonuhrien huoltajat eivät olleet itse sisäistäneet uskonyhteisönsä oppien ja sääntöjen merkitystä, mutta halusivat silti siirtää nämä opit jälkikasvulleen. Huoltajien motiivina uskontokasvatukselle näyttää näissä tapauksissa olleen uskonnollisen yhteisön luoma sosiaalinen paine. Tämä ilmeni perheissä siten, että uskontoa harjoitettiin lähinnä kodin ulkopuolella, eivätkä huoltajat osanneet perustella uskonoppien taustoja lapsilleen.

Uskonnonuhrien huoltajien harjoittama uskonnollinen väkivalta

Uskonnollisen kotikasvatuksen ehdottomuudesta kertoi monessa perheessä se, että huoltajat käyttivät melko autoritaarisia otteita uskonnollisessa kasvatuksessaan ja kasvatetuilta oli evätty oikeus esimerkiksi omaan mielipiteen ilmaisuun. Monissa perheissä lapsiin kohdistettiin sekä henkistä että joissain tapauksissa myös fyysistä väkivaltaa, mikäli he käyttäytyivät huoltajiensa mielestä epätoivotusti. Monet tutkimukseeni vastanneet ilmaisivat omaavansa vielä aikuisiälläkin tunteen ja mielipiteen ilmaisuun liittyviä vaikeuksia saamansa kasvatuksen vuoksi.

Perheen sisäisen kurin lisäksi huoltajat pitivät usein ehdottoman linjan myös suhteessa yhteisön ulkopuoliseen maailmaan. Monien tutkimukseeni vastanneiden huoltajat uskoivat vakaasti, että ainoastaan heidän uskonyhteisöönsä kuuluvat olivat oikeita uskovia ja muut täysin vääräuskoisia. Näin ollen jotkut perheistä viettivät aikaa lähinnä samaan uskonyhteisöön kuuluvien henkilöiden kanssa. Kaikilla tutkimukseen vastanneista ei myöskään saanut olla yhteisön ulkopuolisia kavereita, ja joiltain vastanneista evättiin mahdollisuus osallistua yhteisön ulkopuolisiin tapahtumiin. Tämä aiheutti monissa uskonnonuhreissa erilaisuuden ja ulkopuolisuuden tunteita. Jotkut tutkimukseeni vastanneet joutuivat perheensä uskonnollisen taustan vuoksi lapsuudessaan myös koulukiusatuiksi. Huoltajien tuomitseva asenne uskonnollisen yhteisön ulkopuolisia kohtaan vaikutti lisäksi joidenkin tutkimukseeni vastanneiden ajattelutapaan niin, että he alkoivat itsekin joko tuomita tai pelätä yhteisöön kuulumattomia.

Lapsuudenkodin uskonnollisen kasvatuksen moninaiset vaikutukset uskonnonuhrien elämään

Koulukiusaamisen ja rajattujen sosiaalisten suhteiden sekä ajattelutapojen lisäksi lapsuudenkodin uskonnollisella kotikasvatuksella oli myös muita merkittäviä vaikutuksia tutkimukseeni vastanneiden elämään. Muun muassa seksuaalisuuden herääminen aiheutti monille kipeitä muistoja. Useat vastanneet kertoivat, että ihmisen luonnollista seksuaalisuutta pidettiin heidän lapsuudenkodissaan syntinä, josta saattoi seurata epäonnistuneita yrityksiä tukahduttaa oma seksuaalisuus kokonaan. Eräs tutkimukseeni vastannut kertoi omaavansa yhä vaikeuksia keskustella luonnollisista seksuaalista tarpeistaan partnerinsa kanssa. Myös esimerkiksi raskaaksi tuleminen ja oman lapsen saaminen pelottivat osaa tutkimukseeni vastanneista naisista.  

Tutkimuksestani ilmeni, että lapsuudenkodissa tapahtuva uskonnollinen kasvatus voi jättää jälkensä myös kasvatettavan mielenterveyteen ja itsetuntoon. Osa tutkimukseeni vastanneista koki sekä mielenterveytensä että itsetuntonsa kärsineen lapsuudenkodissa saadun uskonnollisen kasvatuksen vuoksi. Mitä puolestaan tulee tutkimukseeni vastanneiden moraalikäsityksiin, osa kiitteli lapsuudenkotoaan saamiaan hyviä arvoja, kun taas toiset olivat sitä mieltä, että uskonnollisen yhteisön moraalikäsitykset olivat vähintäänkin kyseenalaisia, sillä ne palvelivat lähinnä yhteisön omaa etua.  

Tutkimukseeni vastanneiden tarinat erosivat toisistaan myös siltä osin, mainittiinko niissä lapsuudenkodin uskonnolliseen kasvatukseen liittyneen hyviä asioita vai ei. Huomionarvoista on, että osa vastanneista löysi saamastaan uskonnollisesta kasvatuksesta hyviäkin puolia, ja moni kiitteli omaksumiensa hyvien arvojen lisäksi esimerkiksi lapsuudenkotinsa ja lapsuudenaikaisen uskonnollisen yhteisön turvallista ilmapiiriä. Sen vuoksi heille oli vaikea jättää yhteisö ja tulla pahimmassa tapauksessa sekä yhteisön että sukunsa hylkäämäksi.

Lapsuudenkotoa saadun uskonnollisen perinteen jatkaminen

Tutkimukseeni vastanneiden uskonnonuhrien mielipiteet vaihtelivat siltä osin, aikoivatko he uskontokasvattaa omaa mahdollista jälkikasvuaan. Vaikka osa tutkimukseeni vastanneista olikin sitä mieltä, etteivät he missään nimessä antaisi omille lapsilleen uskonnollista kasvatusta, löytyi vastanneista myös niitä, jotka halusivat jakaa lapsuudessa saamansa hengellisen perinnön omille lapsilleen. Ne vastanneet, jotka halusivat jatkaa omassa perheessään lapsuudestaan tuttuja uskonnollisia perinteitä, aikoivat kuitenkin tehdä tämän armeliaammin kuin omat huoltajansa. Lähes kaikki uskonnonuhreiksi joutuneet korostivat lapsen oikeutta omiin mielipiteisiin ja arvoihin sekä mahdollisuuteen valita uskontonsa tai uskonnottomuutensa.



Kirjoittaja Mari Hietala on TM, jonka pro gradu -tutkielma ”USKONNOLLINEN ELÄMÄNI ALKOI JO ENNEN KUIN KUNNOLLA EDES AVASIN SILMÄNI” – uskonnonuhrien lapsuudenkodin uskonnollisesta kasvatuksesta” hyväksyttiin Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa keväällä 2015. Tutkielma on luettavissa Helsingin yliopiston E-thesis -palvelussa.
Kirjallisuutta:

Heino, Harri; Lahti, Pirkko & Salonen Kristina: Uskonnon kahdet kasvot. Mielenterveyden tuki vai taakka. Helsinki: Suomen Mielenterveysseura, 1995.

Kallioniemi, Arto; Luodeslampi, Juha & Ubani, Martin (toim.): Kokonaisvaltainen kasvatus. Lapsi ja uskonto. Helsinki: Lasten Keskus Oy, 2010.

Karjalainen, Heli: Nyt voin ajatella vapaammin. Uskonnollisesta yhteisöstä poiskääntyminen. Uskonnonpedagogiikan pro gradu – tutkielma. UEF Electronic Publications, 2011.

Kontula, Lassi; Niemi, Hannele; Tamminen, Kalevi & Vermasvuori, Juha: Johdatus uskontokasvatukseen. Helsinki: Helsingin yliopisto – Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, 1987.

Kuusisto, Arniika: Growing up in Affiliation with a Religious Community: A Case Study. Helsingin yliopisto, käyttäytymistieteellinen tiedekunta. Helsinki. Diss. Helsinki, 2011.

Ruoho, Aila: Päästä meidät pelosta. Hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä. Käytännöllisen teologian pro gradu – tutkielma. Helsingin yliopiston kirjasto, Keskustakampuksen kirjasto, Teologia, 2010.

Salmelainen, Lea: Taakka vai voimavara? Kokemuksia voimakkaan uskonnollisesta kotikasvatuksesta. Kasvatustieteen pro gradu- tutkielma. Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos, 2012.

Sundén, Hjalmar: Barn och religion. Karlskrona: Verbrum, 1974.


https://www.teologia.fi/54-opinnaytteet/pro-gradut/1261-uskonnonuhrien-lapsuudenkodin-uskonnollinen-kasvatus