K H Seppälä :: Syytetty ja syypää, mutta kuitenkin vapautettu.

kirjoittaja Hellevi Su Syys 29, 2024 7:40 am

Syytetty ja syypää, mutta kuitenkin vapautettu.

Puhe pappeinkokouksessa Porvoossa lokakuun 4 p:nä 1923.'
'

'
Ja profeetta Sakarias näki ylimmäisen papin Joosuan seisovan Herran enkelin edessä; ja saatana seisoi hänen oikealla puolellaan häntä vastustamassa. Mutta Herra sanoi saatanalle: »Herra rangaiskoon sinua, saatana, se Herra, joka Jerusalemin valitsi. Eikö tämä ole kekäle, joka on tulesta temmattu?» Ja Joosua oli puettu saastaisiin vaatteisiin ja seisoi enkelin edessä. Tämä sanoi niille, jotka seisoivat hänen edessänsä: »Ottakaa pois saastaiset vaatteet hänen päältänsä.» Ja hän sanoi hänelle: »Katso, minä olen ottanut sinulta pois sinun syntisi ja puetan sinut juhlavaatteisiin.» Ja Herran enkeli jäi seisomaan. Sak. 3: I —s.

Kieltämättä omituinen tuo lukemamme teksti. Siinähän profeetta pääsee luomaan katseensa tuonne ihmiselämän salattuun taustaan, tuonne, mistä ihmiskohtalot johdetaan ja josta — kuten Jobin kirja samantapaisesti asiaa käsitellen osoittaa ihmisen kannettavaksi saatetaan vyöryttää kärsimysten ja koettelemusten määrätön taakka. Sinne salattuun taustaan näkee profeetta ja hänen siimalleen avautuu omituinen näky: ylimmäinen pappi Joosua seisomassa saatanan ja Jumalan enkelin välillä.

Eipä silti. Tuopa taitanee olla ihmislapsen osa elämässä: seisoa saatanan ja Jumalan enkelin kiistakappaleena.
Joosua on saapunut vankeudesta tulleen joukon mukana kotimaahan. Hänen tehtäväkseen on tullut ryhtyä hoitamaan ylimmäisen papin tehtäviä hävitetyssä maassa.

Hänen asemansa on monessa suhteessa varsin vaikea. Jo ennen kotimaahan palanneet eivät tahdo suostua häneen. Hänen ympärillään rupeavat kiertämään ja elämään parjaus, kateus ja häijyt huhut. Kerrotaan häntä halventavia asioita hänen menneisyydestään Baabelissa, hänen jokainen työnsä joutuu arvosteltavaksi, hänen perheolonsa — siitäkin on raamatussa viitteitä — herättävät häijyä arvostelua. Tämän kaiken on Joosua tiennyt, ja hänestä on vannaan itsestäkin tuntunut, että kaiken tuon takana täytyy olla pimeyden valta, saatana syyttämässä.
Vartija 11-12. 23. — 11.

Hyvät kuulijat!

On asemia yhteiskunnassa sellaisia, että niissä eläviä ihmisiä ei paljoakaan huomata. Elävät sivussa ihmiselämän päätemmellykseltä. eivätkä pyri mitenkään aktiivisesti koskettamaan elämän menoon. Toiset henkilöt sitävastoin ovat joutuneet tai ryhtyneet itse elämäntehtäväänsä suorittamaan varsin etäälle näkyvissä tehtävissä, ikäänkuin seisoen korokkeella, jonne monien silmät tähtäävät. Sellaisia asemia on paljon: hallitusmiehet, johtajat, päälliköt, opettajat, isännät, emännät. Mutta tuskinpa lienee tehtävää, jossa ihminen olisi enemmän näkösällä kuin pappi virkaansa hoitaessaan.

Sillä paikalla ollen hän todellakin on kaikkien silmissä. »Saarnatuoli on näkyvä paikka — siinä seisojaa katselevat Jumala ja ihmiset», niin on joku lausunut. Ja kun pappi toimessaan edustaa kuin ijankaikkisuuden maailmaa ajan keskellä, ikuisen valon maailmaa pimeyden keskellä, täydellisen puhtauden maailmaa saastan ja synnin keskellä, ijankaikkisen elämän rauhaa maisen rauhattomuuden keskellä, jumalallista totuutta vilpin ja vääryyden maassa — tätähän todellakin pappi edustaa ollen Korkeimman Jumalan sanansaattajana — silloin tuota suuren tehtävän luomaa taustaa vastaan näkyvät niin helposti hänen puutteensa ja virkansa.

Onhan todella meissä vikoja. Meidän on todellakin sanottava: Tämä aarre on meillä savisissa astioissa.» Onhan meillä vikamme, usein suuret, kauaksi näkyvät. Luonteemme viat ovat jääneet meihin vuodesta vuoteen ennalleen, ehkäpä vanlientuessamme käyneet räikeämmiksi. Toimemme on omansa synnyttämään meissä eräitä huonoja ominaisuuksia lisäksi, ominaisuuksia, jotka ovat esteenä Herran työlle. Nämä huonot puolemme monesti synnyttävät parjausten pilven ympärillemme, vaikkapa emme itse kaikistellen aavista, mistä kaikesta meitä parjataan. Mutta puhukaa naapuriseurakunnan mielien kanssa hänen papistaan ja te kuulette, minkä syytösten keskellä ihminen joutuu työtänsä tekemään.

Eivät nämä syytökset suinkaan aina ole saatanan syyttelyä.

Omassatunnossamme syyttää meitä väkevästi myöskin Herran henki. Kun se henki syyttää pappia, silloin on tarkoituksena synnyttää papissa sitä terveellistä murhetta, joka vie parannukseen. Ja tutkikaame vain itseämme niittenkin syytösten edessä, jotka ympärillämme ihmisten keskusteluissa, kirjallisuudessa ja sanomalehdissäkin meihin kohdistuvat.

Mutta kaikella syyttelyllä on rajansa, rajat, joiden yli syyttäjällä ei ole oikeutta mennä. Silloin kun on kysymyksessä omakohtainen

pelastumiseni, sieluni sovinto Jumalan kanssa, silloin ri tässä kysymyksessä saa mikään eikä kukaan päästä meitä pelottamaan eikä hämmentämään. Kun tästä syntisen papin pelastumisesta kysymys tulee, silloin syytteet helposti muodostuvat siksi, mitä ne olivat Joosuan kohdalla: saatanan syytteiksi.

Katsokaa kuinka siellä käy!
Siinä seisoo Joosua syytettynä.

Oma järki ei voi muuta kuin myöntää syytteitten totuuden. Oma kokemus asettuu syyttäjän puolelle. Ehkäpä kansalaiset, Jerusalemin asukkaat olisivat aivan yhtä mieltä saatanan kanssa. Olisi muodostunut sangen väkevä kuoro tukemaan saatanan yksinlaulua: »saastainen, saastainen, kelvoton, kelvoton». Siinähän saattaisi kuulua korkein tuomio: »punnittu ja hyljätty».

Niin ei kuitenkaan käy. Tähän selvään, johdonmukaiseen tulokseen ei tulla. Vaakakuppi ei pääse painumaan auttamattoman syvälle. Jumalan valtakunnan alalla ei pääse asia kulkemaan tätä suoraviivaista syyn ja seurauksen kylmää ja kolkkoa tietä. Saatanan laskut eivät ihmisen autuuskysymyksessä pidä johdonmukaisesti paikkaansa. Asiaan tulee niin sanoaksemme Jumalallinen käänne, vaakakuppiin lasketaan syntisen hyväksi jumalallinen punnus, syyn ja seurauksen kolkon lain rikkoo jumalallinen asiaan tarttuminen. Kuulkaa, miten ytimekkäästi Vanhan Testamentin näkijä tuon jumalallisen innoituksen varassa selittää.

»Mutta Herran enkeli sanoi saatanalle: Herra rangaiskoon sinua, saatana, se Herra, joka Jerusalemin valitsi! Eikö tämä ole kekäle, joka on tulesta temmaitu'. J > Ja enkeli sanoi: »Ottakaa pois saastaiset vaatteet hänen päältänsä.» Ja hän sanoi hänelle: »Katso, minä olen ottanut sinulta pois sinun syntisi ja puetan sinut juhlavautteisiin.»

Sellainen on Vanhan Testamentin näkijän kertomus.

Siihen sisältyy se paras, mitä raamattu yleensä voi syntiselle sanoa: anteeksianto ja armo. Se on sen jumalallisen punnuksen nimi, joka estää vaakaa painumasta syntisen kadotukseksi. Siinä on se jumalallinen asiaan ryhtyminen syntisen pelastukseksi: anteeksianto ja armo. Siinä on se ase, jolla katkaistaan syyn ja seurauksen kolkko laki, jolla vaimennetaan lain tuomion sana ja hiljennetään saatanan syytös: anteeksianto ja armo.

Syyttäköön nyt saatana Joosuata. Se syytös ei merkitse enää mitään. Katsokoon nyt Joosua itseänsä ja nähköön mitä nähneekin. sekään ei tässä pääse ratkaisemaan. Katsokoon menneisyyttäänkm, sitäkin aikaa, jonka vietti Babylonin maalla tahraisen pakanakansan keskellä, katsokoon, mutta muistakoon: Jumalan armo riittää anteeksiannoksi sillekin. Katsokoon perhettään ja huomatkoon sielläkin puuteta ja vikaa (Esrank. 10: 18) — sekään ei enää saa antaa pohjaa saatanan syytöksille.

Sanokoot kansalaiset mitä tahansa — korkein tuomioistuin, Jumalan ääni, on jo tuomionsa langettanut: syytetty on vapaa. Hän on tullut vapaaksi sen perusteella, että armo on käynyt ennen oikeutta, jumalallinen armo, jolloin saastaisuus on pesty ja anteeksianto syntisen osaksi annettu.

On oikeastaan ihme, että meillä tuolla kaukana Vanhan Testamentin profeetallisen ajan loppupuolella on jo tällaista aitoa, ytimekästä evankeliumia. Tästähän kajahtaa vastaamme aivan epäämättömäsi Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, tuo publikaanien, tuhlaajapojan ja ryövärin evankeliumi, evankeliumi siitä, että tie Jumalan valtakuntaan kulkee armon, pelkän armon kautta. Ja samoin kuin se on Jeesuksen evankeliumia, samoin on se sitä, jonka me niin hyvin myöskin tunnemme Paavalin evankeliumin nimellä. evankeliumin, jonka väkevän ja vapaan sisällön Paavali kiteyttää tuollaisiin sanoihin: »Ei ole yhtään kadotustuomiota niitä varten, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat.»

Älkäämme unohtako: tämä on juuri Kristuksen evankeliumin ihanuus: syntinen saa armon, saa sen lunastuksen perusteella, joka on Jeesuksessa Kristuksessa. Tämä evankeliumin ihanuus on välistä ollut hukkumaisillaan kirkolta. Se hukkui katooliselta kirkolta, mutta Jumala piti huolta, että kidutetut, saatanan sokaisemat, pahaa omaatuntoa kantavat ihmisraukat jälleen löysivät pelastuksen. Se tapahtui Lutherin kautta. Kiitetty olkoon Jumala siitä, että me olemme saaneet tämän evankeliumin ja kiitetty olkoon Jumala, että tämä evankeliumi tänä päivänä on kaikkien levottomain, syntiensä painon alla tuskittelevain, saatanan syytösten alla kituvain saatavana ja omistettavana.'

Hyvät kuulijat! Veljet! Sen evankeliumin me olemme saanee*. Se evankeliumi on meille ehkä tuottanut elämämme suurimmat ilot. Me tunsimme iloa joskus, kun palasimme kuolevan sairaan luota ja olimme hänelle saaneet julistaa arvokkainta sanomaa, mitä maassa julistaa voidaan: sanomaa anteeksiannosta ja sovituksesta. Tai meidän tuskaisen sielumme läpi kulki joskus lauantai-iltana suuri riemu ajatellessamme huomista sanottavaamme seurakunnalle, kulki riemu, kun sovitimme sanottavamme itseemme: minullekin, minullekin kuuluu anteeksianto ja armo.

Ja silloin on tuntunut siltä, että saatana on kauaksi loitonnut, Jumala on vain lähelle jäänyt. Niinhän poistui saatana Joosuan viereltäkin, poistui siellä näkymättömässä maailmassa. Mutta alhaalla, siellä, missä Joosua suoritti edelleen elämäntehtäväänsä langenneena ja lankeevana, syytettynä ja parjattuna, siellä saatana kyllä vieläkin seisoi hänen lähellään.

Eikö asemamme ole samanlaista: olemista ja kulkemista saatanan ja enkelin välillä? Se on sitä sen vuoksi, että armoitettukaan syntinen ei ole satanan pyyteitten ulottumattomiin vielä päässyt. Saatana palaa uudelleen, sillä meissä on totisesti kiinnekohtia, aiheita sen syyttelylle. Mehän olemme sen syytösten ulottuvilla aina siihen asti, jolloin seisomme ijankaikkisen tuomarin edessä, ja Hän huutaa meidät nimellä, jota ei tunne kukaan muu kuin se, joka sen saanut on. Silloin jää saatana ulkopuolelle.

Mutta täällä syytteet voivat jatkua kuolinhetkeen asti. Olen kuullut kerrottavan eräästä Suomen kirkon papista, miten syyttelyt nousivat hänen kohdallaan vielä kuolinhetkenäkin. Hän, tuo vapauttavaa evankeliumia tuhansille julistanut pappi joutui sairastamaan kovan, tuskallisen kuolintaudin. Ja tuskia lisäsi se, että hänen sielulleen tuli vielä siinä kova hätä.

Hänen kuultiin siinä tuskien keskellä vain huutelevan: »Ja sittenkin ... ja sittenkin ... ja sittenkin ...» Kulkivat näet kuolevan silmäin ohi elämässä tehdyt harhat, synnit ja erehdykset, muistoina ne nousivat jostain sielun syvännöistä, ja saatana syytti: »kelvoton, kelvoton, kadotettu, kadotettu.» Ja silloin huuteli vaivattu mies: »Ja sittenkin ... ja sittenkin ...» Hädässä oleva tarttui ainoaan pelastukseen: Jumalan armoon.

Tätä > sittenkin-uskoa» vastaan voisimme tehdä paljon vastaväitteitä. Mehän voisimme osoittaa, että sellainen usko ei suinkaan kaikissa tapauksissa olisi puolustettavissa, emmekä kaikille ja kaikissa oloissa sellaista voisi neuvoakaan. Mutta minä pelkään, että saattaisi ja saattaa tulla hetkiä elämässämme, jolloin me kiitämme Jumalaa siitä, että saamme, me monessa vianalaiset, monesti oikeudella ja syystä ja monesti vain saatanan juonittelujen vuoksi syytetyt papit omaksua tuon sanan: ja sittenkin vapaa, armoitettu, sittenkin minullakin on anteeksianto, minullakin on osaa Kristuksessa. Ja silloin meistäkin pitää paikkansa tuo: »Eikö tämä ole kekäle, joka on tulesta temmattu?

K. H. Seppälä.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/874873?page=5&ocr=true

Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
				1	2	3
4	5	6	7	8	9	10
11	12	13	14	15	16	17
18	19	20	21	22	23	24
25	26	27	28	29	30