Raimo Mäkelä: Puhu, jotta näen sinut

Raimo Mäkelä: Puhu, jotta näen sinut

”Puhu, jotta näen sinut”

Suomen Raamattuopiston 75-vuotisjuhlajumalanpalvelus hengellisillä syventymispäivillä Johanneksenkirkossa 31.8.2014

Teksti: Job 42:1-6

Virret: 201, 701, 727, 188:4-6; 370:4-6; 382:1-5; 227; 228; 229; 382:6-7

Job 42:1-6: Job sanoi Herralle: ”Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi eikä mikään suunnitelmasi ole mahdoton sinun toteuttaa. Sinä kysyit: ’Kuka on tämä, joka näin peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan?’ Minä se olen. Olen puhunut mitään ymmärtämättä asioista, joita en käsitä - ne ovat minulle liian ihmeellisiä. Sinä sanoit: ’Kuuntele nyt, kun minä puhun. Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat.’ Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa.”

Ihmiskunnan ja ihmisen yksi peruskysymys

Miksi maailma on täynnä viatonta kärsimystä? Pelkästään sodan tähden tällä hetkellä kärsii ilman omaa syytään satoja miljoonia Ukrainassa, Syyriassa, Irakissa, Israelissa, Palestiinassa. Kysymys on ateistien raskain syytös Jumalaa ja kristillistä uskoa vastaan.

Kysymys koskee väistämättä jokaista henkilökohtaisesti: Miksi minä kärsin syyttömästi? Mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua näin rankaistaan?

Meillä, jotka uskomme Jumalaan Herranamme ja Jeesukseen Vapahtajanamme, kysymys vielä kärjistyy: Miksei Jumalani vapauta minua kärsimyksestäni? Miksi Raamatussa sanotaan, että kaikki Jeesukseen uskovat joutuvat kärsimään Jeesuksen ja uskonsa tähden erityisesti?

Kun fariseus Saul Tarsolainen oli matkalla Damaskokseen vangitsemaan kristittyjä, Jeesus kohtasi hänet täysin yllättäen. Hän lähetti damaskolaisen opetuslapsensa Ananiaan Saulin luo ja sanoi: ”Minä tahdon näyttää Saulille, kuinka paljon hänen pitää kärsimän minun nimeni tähden" (Apt 9:16 KR 1938). Sama koskee jokaista Jeesuksen seuraajaa, vaikka kärsimyksen muoto ja voimakkuus vaihtelevat. Joillakuilla se johtaa jopa marttyyrikuolemaan, niin kuin kävi hiljattain Afganistanissa kahdelle suomalaiselle, jotka haudattiin päättyneen viikon lopussa.

Raamatussa kerrotaan monista epäoikeudenmukaisesti kärsineistä. Jobin kirja keskittyy tähän kärsimykseen.

Jobin kärsimys

Vuosituhansia sitten elänyt Job ”oli kunnon mies, rehellinen ja jumalaapelkäävä ja karttoi kaikkea pahaa”. Hänellä oli kymmenen lasta ja paljon omaisuutta. Hän oli ”mahtavin mies idän mailla”. (Job 1:1-3.) Yhä uudestaan Job myös toi kunkin poikansa puolesta puhdistusuhrin Jumalalle siltä varalta, että he ehkä olivat tehneet syntiä ja rikkoneet Jumalaa vastaan.

Kuitenkin Job menetti kaiken. Ensin hänen omaisuutensa tuhoutui kuin yhdellä iskulla. Sitten hänen lapsensa kuolivat onnettomuudessa samanaikaisesti. Hän menetti terveytensä. Se oli näiden tapahtumien jälkeen ymmärrettävää. Silloin hänen vaimonsa sanoi hänelle: "Vieläkö sinä pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!" Se oli neljäs menetys.

Jobin ystävät tulivat lohduttamaan häntä. He kuitenkin epäonnistuivat, koska he syyttivät menetyksistä Jobia itseään ja väittivät, että ne olivat hänen syntiensä seurausta. Näin he masensivat hänet hengellisesti, Jumalan edessä. Hän siis menetti henkisesti heidätkin.

Tähän asti Job oli säilyttänyt luottamuksensa Jumalaan. Hän oli jopa ylistänyt Jumalaa (1:21): ”Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” Kärsimystiensä alkutaipaleilla Job oli sanonut vaimolleen: ”Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha.” Kirja toteaa: ”Kaiken tämän keskellä Job ei sanallakaan kapinoinut Herraa vastaan.” (2:10.)

Nyt Jobin ahdistus kasvoi ylivoimaiseksi. Hän jopa kirosi syntymänsä päivän. Hän huusi Jumalalta apua, mutta Jumala ei vastannut hätähuutoihin. Se oli Jobille pahinta. Se mursi luottamuksen Jumalaan. Hän menetti lopulta, kuudenneksi, myös Jumalan.

Jumalan vaitiolo Jobin Jumalaan luottamisen murtajana

Katkeruus ja viha pursuavat Jobin suusta: ”Miksi Jumala antaa elämän valon sille, jonka osa on kärsimys? - - He odottavat kuolemaa, mutta se ei tule.” (3:20-21.) ”Nyt en enää pidättele kieltäni. Minun sisintäni ahdistaa, minä puhun. Olen katkera ja huudan tuskani julki.” (7:11-12.) ”Kaikkivaltiaan nuolet ovat osuneet minuun, niiden myrkkyä minun sieluni juo, minua uhkaavat Jumalan lähettämät kauhut” (6:4). Job syyttää Jumalaa kokemastaan epäoikeudenmukaisuudesta: ”Mitä sinä siitä hyödyt, että sorrat minua, että hyljeksit omien kättesi luomusta ja annat menestyksen valaista jumalattomien tiet? - - Sinä tutkit tarkoin minun rikkomukseni ja otat selvää, mitä syntejä olen ehkä tehnyt, vaikka hyvin tiedät, että en ole syyllinen - - eikä sinun käsistäsi pelasta mikään.” (10:3-7.)

Jumalan vastauksena on hiljaisuus. Job sanoo: ”Jos Jumala pysyy vaiti, kuka voi häntä syyttää? Jos hän peittää kasvonsa, kuka hänet näkee? Mitä voivat kansat tai ihmiset?” (34:29.) Job huutaa viimeisen kerran rukouksessa Jumalalle: ”Kunpa joku kuuntelisi minua! Omalla nimelläni minä vahvistan puheeni. Vastaa nyt minulle, kaikkivaltias Jumala! Missä on syytekirja?” (31:35.) Sitten Job ei jaksa enää kysyä. Jäljellä on autius, ahdistuneen sielun synkkä yö.

Jumalan vastaus valona Jobin kärsimykseen

Silloin tapahtuu ihme, se mitä Job on odottanut ja rukoillut, mutta mihin hän ei enää uskonut. Niin kuin suuri tuuli luhisti talon Jobin lasten päälle ja surmasi heidät (1:19), niin Jumala itse vastaa nyt Jobille myrskyn keskeltä: ”Kuka on tämä, joka peittää minun tarkoitukseni mielettömillä puheillaan? - - Nyt minä kysyn sinulta, ja sinä vastaat. Missä sinä olit silloin kun minä laskin maan perustukset? - - Kuka sulki meren portit, kun vedet syöksyivät esiin maan kohdusta? - - Minä laadin sille lait ja rajat ja asetin portit ja salvat sen tielle, sanoin: ’Tähän asti, ei edemmäs! Tässä on sinun ylpeitten aaltojesi raja.’" (38:1-11.)

Mittaamattomassa ahdistuksessaan Job on kuitenkin puhutellut Jumalaa. Jumala kohtaa hänet lähes vertaisenaan keskustelukumppanina. Job ei rakasta Jumalaa, kuten hänen tulisi, mutta tyhjentämällä katkeran sydämensä Jumalalle hän osoittaa, että hän uskoo, vaikkei hän usko uskovansa. Hänen rukouksensa ei ole hurskasta vaan vihaista. Se on kuitenkin rukousta – ja uskoa.

Job ei ole ollut oikeassa kaikessa siinä, mitä hän on sanonut Jumalasta, mutta Jumala on antanut hänen sanoa sen kaiken. Jobin toivoton ikävöinti on välillä alkanut muuttua toivoksi: ”Minulla on taivaassa todistaja, hän on minun puolustajani korkeudessa. Ystäviltäni saan osakseni vain pilkkaa, mutta minun silmieni kyynelet kohoavat Jumalan eteen. Kunpa olisikin joku, joka ratkaisisi ihmisen ja Jumalan välillä!” (16:19-21.) Nyt Jumala kääntää Jobin ajatukset pois siitä, mitä ne ovat kiertäneet kauan, ja suuntaa ne Jumalaan itseensä henkilönä ja Jumalan tekoihin.

Jobin ystävät syyttivät Jobia jostakin salaisesta synnistä, jonka tähden kärsimys olisi hänelle tullut. Job on itsekin tiukannut tätä Jumalalta voidakseen tunnustaa syntinsä. Mitään tällaista Jumala ei kuitenkaan Jobille sano. Jobin kärsimykset eivät olleet hänen syntiensä seurausta, sillä kaikille yhteisen syntisyyden lisäksi hänellä ei ole erityistä syntiä.

Jumala puhuu Jobille muttei vastaa hänen kysymyksiinsä. Päinvastoin hän puolestaan odottaa Jobilta vastauksia kysymyksiinsä. Kysymykset kertovat Jumalan suuruudesta ja voimasta niin, että ne mykistävät vastaamaan haastetun. (39:37-38). Jumala johdattaa Jobin viisauden kouluunsa, jonka luokkahuoneena on hänen ympärillään oleva Jumalan maailma. Se on täynnä ihmeitä, jotka Jumala näyttää Jobille. Hän johdattaa Jobin ajatukset kaiken alkuun, luomisen suureen ihmeeseen, jota inhimillinen tieto ei voi saavuttaa eikä selittää. Alussa oli ja on vain se Jumala, joka nyt puhuu Jobille.

Kun Jumala puhuu, Job panee käden suulleen ja on vaiti (40:4). Majesteetti on puhunut hänelle. Se riittää. Hän ei sittenkään ole yksin eikä hylätty. Vastoin hänen epäuskoaan Jumala on yhä olemassa ja välittää hänestä yhä - vaikkei riisuudukaan käsittämättömyydestään.

Yhden olennaisen löytönsä Job ilmaisee näin: ”Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut.” Job sanoo nähneensä Jumalan, kun hän on kuullut hänen puheensa.

Ihmisellä kuulo on perustavin ja tärkein aisti. Se on vastasyntyneellä jo täysin kehittynyt, kun näköaisti on valmius vasta 12-vuotiaalla. Näkeminen tuottaa harhakuvitelman koko todellisuudesta, kuuleminen ei. Näkemisen avaruus on ahdas: siihen mahtuu vain se, mikä kulloinkin havaitaan. Kuulemisen avaruudessa on tilaa sillekin, mitä ei välittömästi havaita. Siksi kolmiyhteistä Jumalaa ei voi nähdä, mutta hänet voi kuulla hänen sanastaan. Kuuleminen luo yhteyden persoonien välille, näkeminen ei.

Jeesus Jumalan sanana ja kuvana

Kun me nyt luemme Jobin kirjaa Raamatusta, jossa kerrotaan myös Jeesuksesta, voimme ehkä ymmärtää, miksi Raamattu sanoo Jeesusta Jumalan sanaksi (Joh 1:1,14) ja Jumalan kuvaksi (Hepr 1:2-3; 2 Kor 4:4). Jeesuksessa Jumala on puhunut meille lopullisesti. Jeesuksessa on kirkkaasti lausuttuna kaikki, mitä meidän tarvitsee ja mitä me voimme Jumalasta tietää.

Jeesus on Jumalan viimeinen sana ihmiskunnalle. Jumala ei ole jäänyt hälventymättömään pimeyteen eikä rikkumattomaan hiljaisuuteen, vaan hän on puhunut meille kuuluvasti ja ymmärrettävästi. Hän ei ole vastannut eikä vastaa kaikkiin kysymyksiimme, mutta hän on sanonut sen, mikä riittää meille.

Jeesuksen sanojen mukaan kerran on tuleva päivä, jolloin hänen omansa eivät kysy häneltä enää mitään (Joh 16:23). Mahdollisesti he eivät silloinkaan ole saaneet vastausta kaikkeen, mutta silloin heidän sydämensä on lopullisesti tyyntynyt.

Jeesus Jumalan sanana on kuitenkin enemmän kuin Jumalan puhetta yleensä. Hän oli todella läpikotaisin synnitön ihminen ja sen lisäksi Jumala. Hän ei ollut tehnyt vääryyttä, eikä synti tahrannut hänen olemustaan, joka oli uhrautuvaa rakkautta.

Jeesuksen kärsimys

Kuitenkin hänen terveeseen ruumiiseensa Jumala itse, hänen rakas taivaallinen Isänsä, iski koko ihmiskunnan kaikki sairaudet. Se oli vertaamattomasti pahempaa kuin Jobin ruumiin peittäneet märkäpaiseet.

Jeesuksen puhtaaseen sieluun Jumala itse vyörytti koko ihmiskunnan kaiken saastaisuuden ja vääryyden, pahuuden ja syyllisyyden. Hänet, joka yksin oli ansainnut Jumalan täydellisen rakkauden, Jumala hylkäsi vihansa kohteeksi. Se oli vertaamattomasti pahempaa kuin Jobin yksinäisyys, vaikka kärsivä Job onkin kärsivän Jeesuksen ennakkohahmo..

Myös ihmiskunta kohdisti Jeesukseen suurimman vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden. Tämän kaiken Jumala kuitenkin käänsi ihmiskunnalle, meille, suurimmaksi siunaukseksi. Jeesuksen viattomassa sijaiskärsimyksessä ja rangaistuskärsimyksessä avautuu Jumalan rakkaus jokaiselle kärsivälle. Jeesus kantaa ruumiissaan, joka nyt on kirkastunut, ristiinnaulitsemisen jäljet ikuisesti. Ne tulevat olemaan suurimman ylistyksen aiheena ikuisesti. Hän sai haavansa toisten tähden ja toisten sijasta. Hän otti ne itseensä vapaaehtoisesti toisten puolesta, että me toiset voisimme vapautua niistä ikuisesti.

Tätä Jumalan sanaa, Jeesusta, Job ei vielä tuntenut, mutta meille se tai oikeammin siis hän on kärsimyksessämme avoinna. Job sanoi kyllä: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.” (19:25-27.) Tämän kaipuun täyttää Jeesus ylösnousemuksellaan, jota seuraa kaiken luominen uudeksi.

Ahdistuksen raja

Job kuuli myrskyn keskeltä Herran sanat myllertävälle merelle: ”Tässä on sinun ylpeitten aaltojesi raja.” Sen Jumala on asettanut meidän ahdistuksellemmekin. Siksi on mahdollista odottaa Jumalan hetkeä, jolloin hän tuo esiin tuon rajan.

Jobista kerrotaan Uudessa testamentissakin. Apostoli Jaakob, Jeesuksen veli, sanoo kirjeessään (5:11): ”Niitä, jotka kestävät loppuun asti, me ylistämme autuaiksi. Te olette kuulleet Jobin kestävyydestä ja tiedätte, mihin tulokseen Herra antoi sen johtaa. Herra on laupias ja anteeksiantava.” Meidänkin on siis mahdollista kestää - Jeesuksen kanssa, joka aina kärsii kanssamme.

Suurin ongelmamme ei ole kohtalomme emmekä edes me itse, vaan se on Jumala. Siihen ongelmaan kuitenkin Jumala itse on myös tuonut ikuisen ratkaisun. Se näkyy Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen lävistetyistä käsistä, jotka tänäänkin kutsuen ja anteeksiantamusta ja armahdusta tarjoten ojentuvat jokaisen ahdistuneen ja kärsivän, syyllisen ja kuolemaa kohti kulkevan puoleen. Lävistetyillä käsillä ei voi lyödä. Ne voivat vain siunata. Jeesuksessa Jumala kärsii yhdessä kärsivän kanssa.

Usko tulee Jeesuksen luo - kaiken keskellä, kaikesta huolimatta. Se, joka tuntee Jeesuksen, omistaa hänessä kysymykseen epäoikeudenmukaisesta kärsimyksestä riittävän vastauksen, vaikkei täydellistä vastausta. Jeesus ylläpitää toivon, joka saa täyttymyksensä ikuisuudessa, ei ajassa.

Jumala – kaikkivaltias rakkaus

Tunnustamme kohta tavalliseen tapaan yhdessä uskomme, aluksi uskomme kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Uskontunnustuksessa ei sanota mitään Jumalan rakkaudesta. Kun nykyään kuulee kristillistä puhetta Jumalasta, sen sisältönä on vain Jumalan rakkaus, toisinaan ja yhä useammin sillä tavoin rajoitettuna, ettei Jumala ole kaikkivaltias. Hän kyllä hyväntahtoisesti rakastaa mutta on heikko eikä voi pahuudelle eikä kärsimykselle mitään. Uskontunnustus ei sano näin, eivätkä kristityt usko näin.

Rakkaus sisältyy kyllä siihen uskontunnustuksen lausumaan, että Jumala on Isä, ja siihen, mitä Isän ainosyntyinen Poika Jeesus Kristus on tehnyt meidän tähtemme, meidän puolestamme ja meidän hyväksemme ja mitä Jumalan Henki, Isän Henki ja Pojan Henki, tekee meille ja meissä. Rakkaus ja kaikkivaltius eivät kuitenkaan ole Jumalassa toisensa pois sulkevia vastakohtia, vaan ne edellyttävät toisiaan ja ovat totta rinnakkain ja sisäkkäin.]

Yksi ulottuvuus Jumalan vastauksessa ihmisten kärsimykseen on hänen kehotuksensa erityisesti kristityille: ”Iloitkaa iloitsevien kanssa – voisimme lisätä: kadehtimatta ja katkeroitumatta – ja itkekää itkevien kanssa – voisimme lisätä: ottamalla heidän kärsimyksensä omaksi kärsimykseksenne” (Room 12:15). Emme voi korvata kenenkään menetyksiä, mutta voimme osallistua hänen kipuunsa menetysten tähden.

Raamattuopiston perustaja Urho Muroma

Tämä jumalanpalvelus kuuluu osana Suomen Raamattuopiston 75-vuotisjuhliin. Tietyssä mielessä Raamattuopisto sai alkunsa täällä Johanneksenkirkossa lokakuun 18. päivänä 1912. Silloin 22-vuotias helsinkiläinen papin poika ja oikeustieteen opiskelija Urho Murén, sittemmin suomalaistettuna Muroma, kohtasi täällä norjalaisen Albert Lunden julistamasta Jumalan sanasta Jeesuksen.

Urho oli saanut kristillisen kasvatuksen. Hänen isänsä oli vähän aikaisemmin kuollut hänen syliinsä. Ennen kuolemaansa isä oli kehottanut Urhoa kuuntelemaan Lunden julistusta. Poika noudatti isän toivomusta, vaikkei varsinaisesti ollut kiinnostunut asiasta. Yllättäen hän kohtasikin Jeesuksen niin kokonaisvaltaisesti, että kaikki hänen ympäriltään kuin katosi. Kirkosta väen mukana poistuessaan hän havahtui normaalitodellisuuteen vasta Korkeavuorenkadulla kävellessään.

Jeesuksen kohtaaminen muutti Urho Muroman sisimmän ja elämän. Hän koki tulleensa uudeksi ihmiseksi. Harhailu vaihtui päämäärään, oikeustieteen opiskelu pappistutkinnon opiskeluun. Hän teki sitten elämäntyönsä Jumalan sanan julistajana sekä evankelioimisen ja raamatunopetuksen uranuurtajana Suomessa kuolemaansa, vuoteen 1966 asti.

Käsiini osui lukiolaisena 1957 Raamattuopiston kirkkotilaisuudesta meille ostettu Muroman kirja Kuka on kristitty? Valitettavasti sitä ei ole nyt saatavissa. Olin tullut puoli vuotta aikaisemmin uskoon, mutta tämä pieni kirja avasi ratkaisevia uusia ulottuvuuksia käydessään rajaa inhimillisen uskonnollisuuden ja kristillisen uskon välillä.

Muroman järkyttäviä kokemuksia

Kirjoittaja kertoo sanomaansa havainnollistaessaan suurista järkytyksistään. Isä siis kuoli hänen syliinsä. Myöhemmin äiti jäi auton alle. Lapsista vain kaksi eli aikuiseksi, kolme kuoli. Vastasyntyneen ainoan tyttären lastenhoitaja sairaalassa pudotti lattialle. Yksi poika kuoli 6-vuotiaana. Vuonna 1945 isä löysi toisen pojan, 18-vuotiaan, vaatekomerosta hirttäytyneenä.

Raamattuopisto oli juuri aloittamassa toimintaansa. Muroma oli maan tunnetuimpia saarnaajia. Paljon jälkeenpäin hän kertoi, että vuodet 1945-47 olivat hänelle yhtä helvettiä, hirvittävää pimeyttä, vaikka hän oli julistuksellaan välittänyt Jumalan armoa ja rakkautta kymmenien tuhansien sydämeen. Jobin kärsimykset saivat toisintonsa Urho Muroman elämässä.

Valoa kärsimyksen keskelle

Hirvittävä pimeys ei kuitenkaan jäänyt Muromalle viimeiseksi todellisuudeksi. Sama Jeesus, jonka hän oli kohdannut ensimmäisen kerran nuorena vuosikymmeniä aikaisemmin, antoi hänelle valonsa uudelleen. Hän oli nyt tullut tuntemaan elämää ja itseään syviä syövereitä myöten. Viimeistään niissä karsiutuivat harhakuvitelmat Jeesukseen uskovan elämän keveästä onnellisuudesta ja omasta erinomaisuudesta ihmisenä. En ole havainnut Muroman kirjoituksista enkä puheista viittausta siihen, että Jumala oli hänen välityksellään auttanut kymmeniä tuhansia evankeliumin kirkkauteen ja uskoon. Sen sijaan Muroma sanoi julkisesti, että oli joskus tilanne, jossa hän olisi voinut tehdä murhan. Merkkipäivänään hän sanoi vierailleen elämästään, että se oli kuin lutikan jäljet lakanalla. Sellaisella ihmisellä ei ole itsessään mitään kerskattavaa Jumalan eikä ihmisten edessä.

Kuulin nuorena Muroman kertovan suhteestaan Jumalaan myös näin: ”Herra, minussa ei ole puhtautta, mutta sinussa on. Anna sinä sitä minulle. Minussa ei ole pyhyyttä, mutta sinussa on. Anna sinä sitä minulle. Minulla ei ole rakkautta, mutta sinulla on. Anna sinä sitä minulle. Minulla ei ole mitään, mutta sinulla on kaikki. Anna sinä siitä minulle.” Tällä tavalla hän turvautui Jumalaan. Se on ollut Raamattuopistolle ja on meille kaikille oikea ja hyvä tie.

Job näki Jumalan, kun hän kuuli Jumalan sanan ja uskoi sen. Muroman kokemukset Jeesuksesta nousivat Raamatusta ja sitoivat hänet Raamattuun. Kävin viimeisen kerran tervehtimässä häntä sairaalassa muutama kuukausi ennen hänen kuolemaansa. Hän kertoi palauttavansa päivittäin mieleen kohtia Raamatusta ja etsivänsä niistä Jeesuksen elävää kohtaamista. ”Puhu, jotta näen sinut!” Hänen apunaan oli myös Jonas Laguksen kirja Evankeliumin ääni.

Muroma perusti nimenomaan Raamattuopiston, jotta se auttaisi mahdollisimman monia Jumalan tuntemiseen. Siinä on Raamattuopiston oikeutus ja velvoitus. Jumalan kohtaamme vain Jeesuksessa. Jeesuksen tunnemme vain Raamatun välityksellä.