Tuleeko Alzheimerkin Herran kädestä?

Vähän aikaa sitten silmiini sattui sitaatti, joka käsitteli vanhuutta. ”Meidän ei tarvitse pelätä tulevaisuutta, sillä Jumala on mukana kaikessa, mikä eteemme tulee. Hän on luvannut, että saamme kantaa hedelmää vielä vanhoilla päivillämmekin (Ps.92:14).” Sitaatti on lähtöisin erään Amerikan kuuluisimman lähetyssaarnaajan ja kristillisen naiskirjailijan, Elisabeth Elliotin, kynästä.

Tutustuin itse Elisabeth Elliotiin Mongoliassa vuonna 1997, jossa kuulin hänen kertovan elämästään. Sen jälkeen kirjoittelimme harvakseltaan kirjeitä toisillemme. Olen myös lukenut useimmat EE:n kirjat. EE on joutunut opettelemaan Herran lupauksiin luottamista kovan koulun kautta. Auca-intiaanit tappoivat hänen miehensä Ecuadorissa v. 1956 vain parin avioliittovuoden jälkeen. Kun nuori vaimo kuuli rakkaan Jiminsä kuolemasta, kuuli hän samalla myös Jeesuksen äänen: ”Minä olen sinulle kylliksi!” Hän on ollut kylliksi, todisti EE puheissaan ja kirjoissaan monet kerrat.

EE pysyi kentällä leskeksi jäätyäänkin. Kaksi vuotta Jimin kuoleman jälkeen hän muutti asumaan auca-kylään ja vei sinne kolmivuotiaan tyttärensäkin. Kolme päivää piti tarpoa pitkin viidakkopolkua, ennen kuin oltiin perillä. Työkautta ei kestänyt kuin vuoden. Mukana oli toinen lähetti, jonka kanssa sukset menivät ristiin. EE suri katkerasti sitä, että hänen oli jätettävä elämäntyönsä kesken. Hän sai kuitenkin Herralta uuden työn: kirjojen kirjoittamisen, puheiden pitämisen ja oman radio-ohjelman.

Oltuaan leskenä toistakymmentä vuotta EE meni naimisiin pappisseminaarin opettajan kanssa. Onnea kesti vain neljä vuotta, minkä jälkeen mies kuoli syöpään. Vuonna 2004 minulla oli ilo saada pitää Elisabethia ja hänen kolmatta miestään vieraanani muutaman päivän ajan. Tajusin jo lentokentällä, että vieraani muisti pätkii. ”Kaikki asiat ovat kuin sumussa mielessäni”, myönsi 77-vuotias Elisabeth nöyrästi. Monta hyvää keskustelua me silti saimme käydyksi. Huomasin, että EE:llä oli menossa jonkinlainen kapinavaihe. Hänen oli vaikea ottaa tätä viimeistä kolhua Herransa kädestä.

Kerran tartuin härkää sarvista ja kysyin Elisabethilta: ”Tuntuuko sinusta vaikealta, että muistisi on mennyt huonoksi?” ”Kyllä minun on myönnettävä, että se tuntuu hankalalta”, vastasi vieraani surullisena. ”Sinä kirjoitit kirjoihisi, että naimattomuus on lahja, avioliitto on lahja, ja leskeys on lahja. Eikö se pidä paikkaansa myös vanhuuden ja jopa muistin menetyksen suhteen: nekin ovat lahjoja, jonka olet Jeesukselta saanut ja joiden avulla voit häntä palvella”, kysyin. Elisabeth myönsi asian olevan niin, mutta jatkoi sitten: ”Tuntuu vain siltä, ettei minusta ole enää mitään hyötyä kenellekään. Tahtoisin päästä Herran luo, mitä pikemmin sen parempi.”

Vähänpä EE tiesi, että hänelle oli mitattu elinaikaa vielä 11 pitkää vuotta. Hän nimittäin kuoli vasta viime kuussa 88-vuotiaana ja dementoituneena. Puhetaito EE:lta ehti kadota kokonaan. Ehkä hänen joutsenlaulukseen jäikin se puhe, jonka hän luki paperista meille naisteologeille minun kotonani. EE:n kirjat ovat kuitenkin puhuneet lukemattomille ihmisille vielä sittenkin, kun hänen suunsa vaikeni.

Vuosikaudet rukoilin EE:n puolesta tietämättä, mitä hänelle kuuluu. Lopulta löysin netistä kuvauksen vierailusta, jonka joku reportteri oli tehnyt hänen kotiinsa vuoden 2014 loppupuolella. Elisabeth oli istunut tuolissaan koko kaksituntisen haastattelun ajan mitään puhumatta aviomiehen vastaillessa kysymyksiin. Vain kerran hän oli sanonut painokkaasti ”yes!” – silloin kuin aviomies kertoi vaimonsa ottaneen loppujen lopuksi myös Alzheimerin taudin Herran kädestä. Minua tuo ”yes” lohdutti syvästi.

Kun vuonna 2004 olin katsellut haurasta ja harmaantunutta vierastani, olin nähnyt edessäni sen, mikä meitä itse kutakin vanhuudessamme odottaa. Mitä ihmiselle jää, kun hänen muistinsa häneltä viedään? Usko jää. Isä meidän rukous ja virret pysyvät mielessä pisimpään. (Kävimme kirkossa, joten kuulin Elisabethin rukoilevan ja laulavan.) Niin, meidän ei tarvitse pelätä tulevaisuutta, sillä Jeesus on mukana kaikessa, mikä eteemme tulee. Hän pysyy luonamme. Hänen arpinen kätensä pitelee muistamattomaksi tulleen lapsensa kättä tämän viimeiseen elinpäivään asti.



Mailis Janatuinen
http://www.seurakuntalainen.fi/blogit/tuleeko-alzheimerkin-herran-kadesta/

Lisätietoutta
http://www.lundbeck.com/fi/erikoisalamme/neurologiset-sairaudet/alzheimerin-tauti

Pysähdyin miettimään tätä, kenen kädestä me otamme vaivamme ja sairautemme?
Vastoinkäymiset ja  surut.

Parantumattomien sairauksien meitä riepotellessa moni helposti sanoo,
että varmaan vihollisen antaa kaikenlaista vaivaa. Se tekee urhoollisenkin
sairastajan surulliseksi. Sillä viime kädessähän asia on kuitenkin niin,
että Jumala sallii. Ja minkä Hän sallii, se on minulle silloin tarkoitettu.

On tästä jo aikaa, kun istuin sairaalan odotushuoneessa tutkimusten
jälkeen ja mietin kaikenlaista. Oli syksy ja katselin siinä ikkunasta ulos.
Kaunis puito siinä oli, puut väriloistossaan.

Jotakin tapahtui minun sisäisessä maailmassani, se kaunis näky
ikkunan ulkopuolella ei ollut vain minua varten, vaan kaikkia
ihmisiä varten, jotka vain saivat sitä katsella, tai oikeammin
näkivät mitä saivat katsella.

Minä näin. Ja päätin, etten ota mitään vihollisen kädestä,
vaan otan kaikki mitä elämässäni on ja  mitä tulee,
olkoon hyvää tai huonoa, otan Kaikkivaltiaan kädestä.

Sen jälkeen ei ollut suurtakaan merkitystä sillä, minkälaiset
lääkärin lausunnot minua odottivat.

Helpommaksi käy elämä kun antaa kaikki Jeesuksen Kristuksen
käsiin, silloinkin kun ei oikein jaksa itseänsä, ei
vaivojansa eikä valvottuja öitä niitten kanssa.
Taistelua käydään aamuun asti monet kerrat, kunnes
VALO loistaa, ei vain ikkunan ulkopuolella, vaan myös
sisäisessä maailmassa:  Jeesus, sinun kädestäsi
otan kaikki vaivanikin.

Itsesääli on pahin mikä valtaa mielen,
siitä saa tehdä parannusta.