Olavi Peltola:Viha ja rakkaus uskovien kesken

Viha ja rakkaus uskovien kesken

Sielunhoitotyön kurssi, Raamattuopisto 3.3.2000,

Olavi Peltola

Lähestymme kysymystä uskovien keskinäisestä yhteydestä nimenomaan sielunhoitotyön näkökulmasta. Yritämme nimenomaan pohtia niitä ongelmia, joita kohtaamme kristillisissä yhteisöissä ja uskovien keskinäisissä suhteissa. Eihän kukaan tule sielunhoitokeskusteluun silloin, kun kaikki on hyvin. Mielestäni erittäin kipeä ongelma on korkean kristillisen lähimmäisrakkauden ihanteen ja käytännön todellisuuden välinen jännitys ja se, että aivan liian usein uskovien keskinäisiä suhteita myrkyttää avoin tai piiloutunut viha.

Rakkauden käsky

Hyvä on lähteä liikkeelle rakastamisen kaksoiskäskystä. UT:ssa säilyneissä Jeesuksen omissa sanoissa toistetaan: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" (Matt 22:39-40). Jeesus vielä täsmentää tätä rakkauden käskyä: "Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin?" (Matt 5:46). Hän jatkaa: "Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin. Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie. Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, niin tehkää te heille" (Luuk 6:27-31).

Hän sanoi vielä viimeisenä iltana: "Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne" (Joh 13:34-35). Jäähyväispuheessa hän toistaa (Joh 15:12, 17) ja lisää: "Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta" (Joh 15:13). Olemmeko valmiit antamaan henkemme uskovien puolesta? Vielä ylimmäispapillisessa rukouksessa Jeesus sanoo: "Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä" (Joh 17:23).

Samaa opettaa Paavalikin: "Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne. Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset" (Room 13:8. Emmekä voi olla kertaamatta tuttua rakkauden korkeaa veisua: "Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii" ( 1 Kor 13:4-7).

Todellinen tilanne

Samaan aikaan kuitenkin Raamattu avaa meille näkymän Jumalan kansan todelliseen elämään. Kuinka viisaasti aikoinaan sanoikaan Abraham Lootille: "Älköön olko riitaa meidän välillämme. sillä olemmehan veljeksiä. Eikö koko maa ole avoinna edessäsi? Eroa minusta. Jos sinä menet vasemmalle, niin minä menen oikealle, tahi jos sinä menet oikealle, niin minä menen vasemmalle" (1 Moos 13:8-9). Vastaavanalaisen tilanteen kohtaamme UT:sta. Siellä kerrotaan kuinka Paavali ja Barnabas olivat lähdössä uudelleen lähetysmatkalle. "Barnabas halusi ottaa mukaan myös Johanneksen, jota kutsuttiin Markukseksi, mutta Paavali ei hyväksynyt häntä matkatoveriksi. Tästä sukeutui niin kova riita, että kumpikin lähti omille teilleen" (Apt 13:36-41). Kuinka vapauttavaa! Meidän ei tarvitse pakottaa itseämme määrättyjen uskovien läheisyyteen ja yhteyteen.

Sama jännitys tulee esiin jo alkuseurakunnassakin. Aluksi kerrotaan kuinka "he tulivat kaikki Pyhällä Hengellä täytetyiksi ja uskovaisten suuressa joukossa oli yksi sydän ja yksi sielu; eikä kenkään heistä sanonut omaksensa mitään siitä, mitä hänellä oli, vaan kaikki oli heillä yhteistä. Ja apostolit todistivat suurella voimalla. ja suuri armo oli heillä kaikilla. Ei myöskään ollut heidän seassaan ketään puutteenalaista (4:31-34). Mutta sitten paljastuikin kuinka saatana oli täyttänyt parin uskovan sydämen (Apt 5:3). Toki vielä kerrotaan kuinka "uskovat pitivät yhtä" (Apt 5:12, KR 92) "ja he kaikki olivat yksimielisesti koolla" (5:12, KR 38). Tästä huolimatta UT rehellisesti kertoo kuinka syntyi uskovien kesken nurinaa ja alettiin syyttää toisia uskovia (6:1).

Paavalin kirjeissä törmäämme loputtomiin ristiriitoihin uskovien välillä. Paavali joutuu jopa sanomaan uskoville: "Minun on moitittava teitä siitä, että yhteiset kokoontumisenne ovat teille pikemmin vahingoksi kuin hyödyksi" (1 Kor 11:17, KR 92). Liitän vain tähän luettelon eräistä tällaisista kriiseistä pelkästään 1 Kor:ssa: 1:10-16; 3:1-5; 4: 4-9; 4:18-19; 5:2 ;5:6; 5:9-13; 6:1-8 ;8:1-3; 11:16-22; 15:12;15:33-34. Tuollaisia kohtia lukiessa tulee mieleen, ettei suinkaan ole helppoa elää uskovien yhteydessä. Saatamme jopa väittää, että on suorastaan ihme, jos uskovien yhteydessä eläen säilytämme uskomme Kristukseen. Niin syvästi saatamme joutua pettymään uskoviin, mutta toivon mukaan vielä syvemmin petymme omaan itseemme.

Tänä päivänäkin uskovien parissa on monia "hiljaisia marttyyreja", jotka ovat kärsineet suunnatonta pelkoa ja tuskaa toisten uskovien ja johtajien taholta. He eivät uskalla puhua kenellekään. Näin onkin tietämäni mukaan tapahtunut mm. silloin, kun hengellinen johtaja käyttänyt seksuaalisesti väärin sellaisia, jotka luottavat häneen. Kenties ao. ei edes uskalla ripittäytyä, ettei hän vain tuhoaisi suurten hengellisen johtajan suurta työtä.

Kuinka terävästi tämän näkikään keskellä 1600-luvun hengellistä herätystä elävä Plaise Pascal: "Niinpä elämä on alituista harhaa; ihmiset vain pettävät ja liehittelevät toisiaan. Kukaan ei puhu meistä läsnäollessamme samalla tavoin kuin poissaollessamme. Ihmisten välinen sopu perustuu yksinomaan tähän keskinäiseen pettämiseen, ja harvat ystävyyssuhteet kestäisivät, jos jokainen tietäisi mitä ystävä puhuu hänestä, kun hän on poissa, vaikkakin tuo toinen silloin puhuisi vilpittömästi ja kiihkotta. Ihminen on siis kauttaaltaan teeskentelyä, valhetta ja ulkokultaisuutta sekä itseään että muita kohtaan. Hän ei tahdo, että hänelle sanotaan totuutta, hän välttää sen sanomista muille, ja kaikilla näillä taipumuksilla, jotka ovat etäällä oikeudesta ja järjestä, on luonnollinen juurensa hänen sydämessään". "Pidän varmana, että jos kaikki ihmiset tietäisivät, mitä he puhuvat toisistansa, ei olisi neljää ystävää maailmassa. Sitä todistavat ne riidat, jotka aiheutuvat näitä asioita koskevista varomattomista ilmoituksista" (Pascal, Mietelmiä, 62-63).

Miten pitäisi olla ja miten on!

Näin olemme jälleen törmänneet sielunhoidon erääseen keskeisimpään ongelmaan. Sielunhoidossa ei ensin kysytä miten Raamatun mukaan sinun elämässäsi pitäisi asioiden olla. Siinä vapautetaan lähimmäinen kertomaan miten todellisuudessa tällä hetkellä asiat ovat. Tavoitteeksi sielunhoidossa asetetaan Raamatun antamat ihanteet ja koetetaan rohkaista kulkemaan kohti näitä ihanteita. Mutta niitä ei vaadita. Lähdetään aina todellisuudesta ja sen valoon tuomisesta.

Nytkin meitä kiinnostaa nimenomaan viha uskovien välillä ja tämän vihan kohtaaminen, valoon tuominen ja nimeäminen. Sielunhoitopalvelumme päättyy kuitenkin heti, jos lähdemme siitä, ettei uskovissa ole eikä saa olla vihaa ja siksi missään tapauksessa ei ole mahdollista, että uskovat vihaavat tosiaan.

Sen kai jokainen myöntää, että olemme kokeneet joidenkin toisten ihmisten vihanneen meitä tai ainakin on tuntunut siltä. Erityisen tuskallista vihan kohtaaminen on ollut silloin, kun sen aiheuttajina ovat olleet luonteemme heikkoudet, sopimaton käytöksemme, lankeemuksemme ja laiminlyöntimme. Emme voi elää ihmisten keskellä kohtaamatta itseemme kohdistuvaa toisten ihmisten joko aiheellista tai aiheetonta vihaa. Miltei jokaisen Psalmin rukouksessa oleva tunto vihamiestemme läheisyydestä on tänäänkin totta.

Uskovan vihan kohtaaminen

Yksikään ihminen ei ole vapaa vihasta, koska perisynti on turmellut jokaisen. Moni pystyy kuitenkin kätkemään vihansa. Monen on myös vaikea, jopa mahdotonta tiedostaa sisimpänsä pohjalla asuvaa, piileskelevää vihaansa. Olemme oppineet, että viha on aina väärin eikä ihminen saa koskaan vihata toista ihmistä ja rakastaa nimenomaan vihamielisesti meihin suhtautuvia. "Joka vihaa veljeänsä on murhaaja" (1 Joh 3:15). Koska viha ei saa kuulua uskovan elämään, ei sitä siis voi myöskään olla uskovassa. Siksi emme millään voi myöntää, että sydämessämme kaikesta huolimatta asuu voimakas vihantunne ja että se saattaa kohdistua jopa kaikkein läheisempiinkin työtovereihin ja omaisiin. Uskoontulon seurauksena ei sentään aito ihmisyys ole kadonnut meistä!

Olen löytänyt pastori-terapeutti Sakari Kähköseltä eräitä mielestäni hyödyllisiä ajatuksia vihan olemuksesta uskovassa. Hänen mukaansa kaiken ihmisen hoidon yksi heikoimmista kohdista on "vihaan liittyvien ongelmien ratkaisu tai ratkaisemattomuus niin, että ihminen vapautuisi vihan tuhoavasta otteesta sen luovaan käyttöön. Rakkauden yksipuolinen julistus luultavasti muuntuu ihmisen mielissä usein vaatimukseksi, että toisten on rakastettava minua, mutta se ei ehkä pysty tekemään ihmistä kyvykkääksi rakastamaan toista."

Uskovan sisimmässä asuvan vihan taustalla saattaa olla kasvattajien vuosia jatkunut sopimaton käytös lasta kohtaan. Se on katkeroittanut sisimmän. Olemukseen jääneen purkautumattoman vihan vaikutuksesta aikuinen kärsii ja usein panee myös lähellään olevat ihmiset kärsimään. Alitajuiseksi muuntuva viha tekee ihmisen kyvyttömämmäksi rakastamaan. Ihminen ajautuu vihan, aggressioiden ja syyllisyyden noidankehään ellei tiellä olevaa vihanmöykkyä saada valoon ja edes osittain hoidetuksi pois. Hoito tarkoittaa sellaisia tukitoimia, joiden avulla ahdistunut ihminen oppii luopumaan ja unohtamaan sen, mikä on takanapäin ja rientämään kohti edessä olevaa (Fil 3:12-14).

Monien kristittyjen mielestä vihan pitäisi poistua uskoon tulleesta. Silloinhan myös anteeksiantamus kasvattajia kohtaan tulee mahdolliseksi. Valitettavasti näin ei aina tapahdu, vaan ihmisestä tulee uskon myötä monikerroksinen. Päällimmäinen kerros muodostuu kiltteydestä, hyvyydestä "rakkaudesta" jne. Ulospäin näyttää tämä kerros hallitsevalta. Se on usein kovin ohut ja voimaton kestämään elämän paineissa.

Toisen kerroksen muodostavat salatut tunteet ja mielikuvat, vihan ja koston fantasiat, uhittelu, uhma, passiivinen vahingoittaminen ja vastustuksen halu, viha itseään kohtaan jne. Tähän kerrokseen majoittuu monien uskovien katkera vihamielisyys Jumalaa kohtaan, jota he tuskin uskaltavat itselleenkään tunnustaa. Tämä kerros vaikuttaa niin, ettei ihminen tunne olevansa elävä, hyvinvoiva. Jumala- ja ihmissuhteita leimaa kuolleisuus, muodollisuus, aitouden ja rakkauden puute, sairas itsensä epäileminen jne.

Sielunhoitaja tarjoaa lääkkeeksi Jeesuksen veren puhdistusta synninpäästön sanassa, ehtoollisessa, sanan kuulossa ja lukemisessa. Tämä kaikki auttaa ihanasti silloin, kun persoona on kohtalaisen terve ja synnintunto on aito.

Kun persoonan eheys ja luonnollisen rakastamisen kyky on pahasti vaurioitunut, ei kristillisestä sielunhoidosta aina ole apua ahdistuksen poistamiseksi. Jopa se saattaa lisätäkin ahdistusta sitä kautta, että ihminen alkaa vaatia itseltään rakastamista ja muita kristillisiä hyveitä. Kun sellaiseen ei kuitenkaan löydy voimaa eikä halua, alkaa Jumalan rangaistus pelottaa. Tämä saattaa johtaa syvenevään pahanolon kierteeseen.

Lähimmäisen palvelemisen sielunhoidossa tulisi lähteä siitä, että ihminen hyväksytään kaikkine vammoineen. Hänelle annetaan tilaisuus purkaa pahan olon tunteitaan sanoilla, itkulla, unien ja mielikuvien tulkinnoilla ja jopa sielunhoitajaan solmiutuvan tunnesiirtosuhteenkin kautta. "Vihaa ja katkeruutta kirjaimellisesti poistuu maksasta, sydämestä, keuhkoista, verenkierrosta, lihaksistosta ja ihosta. Kieroutuneet ja pelottavat ihmissuhteet menettävät uhkaavuutensa. Ihminen tuntee itsensä paljon todellisemmaksi ja aidommaksi kuin ennen. Näin hän on saapunut kolmanteen kerrokseen: siihen aitoon ihmisyyteen, joka hänellä olisi voinut olla kaiken aikaa ilman isien pahojen tekojen vaikutusta" (Kähkönen).

Miten kohtaamme sisimmässämme olevan vihan?

Otan avukseni erään löytämäni väitteen sielunhoitoa käsittelevästä kirjasta: "Jos yksilö hyväksyy vihansa todellisuuden, on siitä tietoinen, hän voi valita tietoisesti sen kokemisen muodon. Toisin sanoen hän voi pidättäytyä sen ilmaisemisesta tässä ja nyt ja osoittaa vihansa jollakin sopivammalla tavalla ja ajalla (Purhonen, Muuttuva ihminen, 132).

Lainaan Lutheria: "Munkkina ollessani minä olin sitä mieltä, että autuuteni oli mennyttä kalua heti paikalla kun vain tunsin lihallista aistinhimoa, toisin sanoen pahaa viettiä, hekumaa, kiukkua, vihaa, kateutta yms jotakuta veljeä kohtaan. Minä yritin monenmoista. Kävin ripillä joka päivä. Mutta en päässyt puusta pitempään. Lihan himo yhä vain uusiutui. Sen vuoksi en päässyt rauhaan, vaan alati kidutin itseäni näin ajatellen: Teit tämän synnin ja tuon. Olet kateuden ja kärsimättömyyden kahleissa. Turhaan siis olet liittynyt pyhään munkistoon. Mitättömiä ovat kaikki hyvät tekosi. Jos minä silloin olisin ymmärtänyt nämä Paavalin lausumat: Liha himoitsee Henkeä vastaan, nämä ovat nimittäin toisiaan vastaan.

En siinä määrin olisi itseäni murehduttanut. Vaan minä olisin ajatellut, niinkuin tätä nykyä ajattelen: Martti, et ole kokonaan vailla syntiä, koska sinulla vielä on liha. Ja siis tunnet sen taistelua, älä silti ole epätoivoinen, vaan taistele, jottet täyttäisi sen himoa. Silloin et ole lain alainen. Muistan kuinka Staupitzin oli tapana sanoa: "Olen varmaankin tuhannen kertaa luvannut Jumalalle tulla paremmaksi. Mutta lupaustani en ole milloinkaan pitänyt. Tästä lähtien en mene lupaamaan tuommoista, koska olen aivan varma siitä, että lupaustani en saa täytetyksi. Ellei Jumala ole minulle leppyinen ja laupias Kristuksen tähden ja ellei hän suo minulle toivomaani onnellista hetkeä silloin, kun minun on muutettava tästä kurjasta elämästä, minä en saata lupauksineni enkä hyvine tekoineni hänen edessään pysyä".

Kristitty ei siis saa jäädä vihan tunteittensa hallitsemaksi ja kuitenkin hän on jatkuvasti syntinen ja paha, ja siksi myös vihan tunteet ovat hänessä - siinä sovittamaton ristiriita.

Opettelemme läpi elämämme Golgatan ristin juurella kohtaamaan ja käsittelemään sekä omia vihantunteitamme että toisten uskovien vastaavia tunteita. Kristuksen armon läsnäolo hoitaa kohti oikeaa asennetta. Siksi meissä olevien vihan voimien ei tarvitse hallita meitä silmittömällä tavalla.

Suostumme jatkuvaan kamppailuun

Uskova pyrkii kaikin voimin irti kaikesta pahasta, myös vihasta. "Viha olkoon kaukana teistä" (Ef 4:31). Se on hänelle vierasta, vaikka se onkin piintynyt häneen. Uskovana en voi, en saa ikäänkuin leikkiä vihantunteillani ja näin tehdä syntiä tahallaan uhmaten Jumalan pyhyyttä. Aidossa uskossa säilyy aina Jumalan pyhyyden pelko. Kaikki paha ja synti on kuin tuleen kaatumista. Siitä haluaa heti pois (Miik 7:8. Siksi paha ja jatkuvasti synnissä pysymisen aikomus ja täysin vailla katumusta ja tuskaa oleminen tukahduttaa autuuttavan uskon. Emme saa puolustaa vihan syntejämmekään emmekä erehdyksiä emmekä antautua niiden palvelijaksi. Ne on jatkuvasti tuotava valoon ja pyydettävä armoa ja anteeksiantamusta.

On opittava taistelemaan Hengessä lihaa vastaan (Gal 5:17). Jokainen valvova uskova kokee, että hänen lihansa vastustaa Henkeä ja hänen on opittava tottelemaan Henkeä ja ristiinnaulitsemaan lihaansa niin kauan kuin hän elää maailmassa.

Hengen totteleminen on Kristukseen tarttumista uskossa ja toivossa sekä rohkaistumista hänen sanastaan. Emme myöskään saa lakata taistelemasta itsessämme asuvaa vihansyntiä ja sen ilmauksia vastaan eikä pyrkimästä niistä vapauteen. Hengen miekka, Jumalan Sana lakina ja evankeliumina on taisteluaseemme.

Joudumme joka tapauksessa jatkuvasti opettelemaan toisten rakastamista. Moneen kertaan kuulemamme Jeesuksen käsky on päivittäin kirjaimellisesti meille aivan upo uusi: "Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne" (Joh 13:34). Se on uusi siksi, ettemme vielä ole sitä oppineet, vaan meidän täytyy lukemaan opettelevan alakoululaisen innolla tarttua siihen. Ja sitä opetellessamme on usein kyynel silmässämme.

Anteeksiantamus on ainoa mahdollisuutemme

Meidän ainoa mahdollisuutemme jatkaa Jeesukseen uskovina on anteeksiantamus. Uudelleen ja uudelleen, seitsemänkymmentä kertaa seitsemän on suostuttava ottamaan vastaan anteeksiantamus ja antamaan itse anteeksi. Koska itse olen korjaantumaton ja toiset ovat korjaantumattomia, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin anteeksiantaminen.

Anteeksiantamus on vikojen peittämistä, ei poistamista. On vain pakko opetella sietämään toista ihmistä lähellään. On jatkuvasti opeteltava mahdottoman vaikeaa läksyä: "Kaikki se peittää" ja "kaiken se kestää" (1 Kor 13:7). Jeesuksen antama jokapäiväinen rukous on mitä tarpeellisin: "Mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet". Emme ole vielä sitä oppineet käytännössä harjoittamaan.

Kukaan ei pysty antamaan anteeksi ilman muuta. Se ei ole helppoa. Anteeksiantaminen vaatii pysyvää kamppailua. Kukaan ei ole siinä mestari. "Toisen ihmisen rakastaminen on sitä, että jatkuvasti annan anteeksi hänelle sen, että hän aiheuttaa minulle vahinkoa, käyttää väkivaltaa ja vääryyttä minua vastaan ja monella tavoin osoittautuu vilpilliseksi" (Tunnustuskirjat). Siksi häveten joudun kertaamaan Jeesuksen Vuorisaarnan opetusta: "Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski."

Miten neuvoivatkaan vanhat opettajat: "Ihmisen on opittava hillitsemään vihansa sekä pysymään sydämeltään kärsivällisenä ja hyväntahtoisena erityisesti niitä kohtaan, jotka aiheuttavat hänessä suuttumusta, toisin sanoen vihamiehiään kohtaan" (Tunnustuskirjat).

Tärkeintä on kuitenkin, että uudelleen ja uudelleen avaudumme Jeesuksen rakkaudelle. Hänen rakkautensa sovittaa ja peittää kaiken - myös minun ja läheisten uskovien pysyvästi ja lopullisesti turmeltuneen sisimmän ja sen, ettemme tule toimeen koskaan täällä alhaalla toistemme kanssa.

Se jota Jeesus saa rakastaa, oppii kenties vähitellen rakastamaan myös toisia. Jeesuksen läheisyyden lämpö sulattaa jotain sydämemme roudasta, joka muodostui, kun petyimme toisiin ihmisiin kenties jo varhaislapsuudessa ja myöhemmin vielä moneen kertaan uskoviinkin. Jeesuksen rakkauden rohkaisemina saamme jälleen opetella avoimuutta suhteessa toisiimme ja kenties jaksamme myös palvella toinen toistamme ja ehkä kaikkein vastenmielisintäkin lähimmäistämme. Vasta kirkkaudessa vallitsee täydellinen rakkaus ja sopusointu. Siihen asti olemme kärsivällisiä toisiamme kohtaan.

"Ihminen - älä ihmiseen liikaa luota ettet eksyisi. Älä tomulta paljoa vuota ettet pettyisi. Pane toivosi suurempaan. Luota Jumalaan. Jumala - rakkauden läksy on mahdoton. Kuka voi sen oppia, kuka voi todella rakastaa, kun ihmiset ovat ilkeitä ja itse olen kuin piru? Kristus - Sinun rakkautesi on täydellinen. Ole minulle vieläkin Vapahtaja, jumalattoman ainoa toivo. Puhdista. Pyhä Henki - vuoda sisimpääni öljyn tavoin etten ruostuisi rakkaudettomuuteni. Muuten olen kuin piru" (Erkki Leminen).

Mistä löydän auttavan uskovien yhteyden?

Kuinka pian kristittyjen keskinäisesti yhteydestä ja rakkaudesta tulee vaatimus. Senhän pitäisi olla lahja ja haaste. Siitä tulee silloin vaatimus, kun toisten uskovien pitää olla yhtä minun kanssani ja rakastaa minun ehdoillani ja odottamallani tavalla minua. Ja niin pian olemme tilanteesta, jota hyvin kuvaa professori Carl-Fredrik Wislöffin toistama saksankielinen sananlasku: Und willst du nicht mein Bruder sein, dann schlag ich dir den Schädel ein - ja jos et tahdo olla veljeni, niin silloin isken sinun kallosi mäsäksi!

Uskovien rakkauden ja yhteyden vaatimuksesta saattaa tulla väkivallan väline. Sen avulla uskovat alistetaan voimakkaan johtajan alaisiksi ja yhdenmuotoisiksi. Jollemme silloin ajattele ja koe niin muut lähellämme olevat uskovat, meitä aletaan epäillä. Aikoinaan jo 300-luvulla elänyt egyptiläinen hengellinen opettaja ja munkkiuden isä varoitti tästä sanoessaan: "Tulee aika, jolloin ihmiset tulevat hulluiksi. Mutta kun he näkevät jonkun, joka ei olekaan hullu, he hyökkäävät hänen kimppuunsa ja sanovat: Sinä olet hullu, sinä et ole meidän kaltaisemme" (Pyhä Antonios, Nouwen, Sydämen tie, 32). Kuitenkin juuri luostarit ovat olleet niihin menneiden uskovien yhdenmukaistajia.

Erittäin paljastavia ovat eräät nuoria tavoittelevat uskovien ryhmät. Tällaiset liikkeet osaavat sitoa mukaan tulevat käsittämättömän lujin sitein. Tällaisia ryhmiä hallitsevat johtajat opettajat "eksyttävät suloisilla sanoilla ja kauniilla puheilla vilpittömien sydämet " (Room 16:18). Nämä orjuuttavat yhteisöt kykenevät lumoamaan sillä tavoin, että uskovat omasta halustaan sitoutuvat niihin. Terveesti ajattelevilla ja henkisesti tasapainoisilla nuorilla ongelmat alkavat tuntua usein vasta jonkin aikaa yhteisössä olon jälkeen.

Kun tällainen nuori herää näkemään, että hän onkin mukana harhaliikkeessä ja yrittää palata takaisin raamatulliseen kristinuskoon, hänen ongelmanaan on, että hänen aivopesussaan on käytetty Raamatun sanoja ja ilmauksia. Hänen alitajuntansa on ehdollistettu reagoimaan näihin ilmauksiin tietyllä tavalla. Raamattua lukiessaan hän voi helposti joutua kriisiin: syntyy ristiriita Raamatusta opetetun ehdollistetun ja Raamatun todellisen merkityksen välillä. Nimenomaan Raamatun laki hallitsee. Syntyy voimakkaita pelkotiloja siitä, että joutuu nousemaan selvää Raamatun sanaa vastaan. Raamatulla on voitettava Raamattu kuten Jeesus teki kiusauskertomuksessa.

Otan esimerkin Bible Speak-liikkeestä. Tässä liikkeessä korostetaan, että jokaisen uskovan tulee olla "kätkettynä Kristuksen ruumiiseen". Hänen tulee alistua oman hengellisen johtajan arvovaltaan, joka vuorostaan on alistunut liikkeen johtajalle. Näin siksi, että Jumala opettaa ensisijaisesti näitä maan päällisiä edustajiaan ja vasta heidän välityksellään muita "Ruumiin" jäseniä.

Kun pastori julistaa, hän julistaa "voitelussa" Jumalan sanaa eikä sitä saa arvostella. Uskovan on mentävä "ristin kautta", hänen tulee ristiinnaulita oma aadamillinen ajattelunsa, joka pyrkii nousemaan "Jumalan ilmestystä vastaan". Hän luopuu omasta ajattelustaan ja ottaa vastaan "uskon kautta" sen, mitä Jumala edustajiensa välityksellä julistaa. Nyt hänen "silmänsä on terve", hän on "kätkettynä Ruumiiseen" ja hänellä on "pastorin ja Ruumiin suoja". Silloin ei saatanakaan voi häneen koskea.

Puhujaa on katsottava aina silmiin. Kaikki kokouksessa tähtää siihen, että läsnäolevat saavuttavat saman mielentilan ja antautuvat kokouksen ilmapiirin valtaan. Juuri siinä on "Kristuksen mieli" ja "Jumalan sydämenlyönti" sillä hetkellä. Tässä on "Pyhän Hengen siunaus". Joka ei antaudu tämän mielentilan valtaan, se ei ole "hengellinen".

Johtaja pyrkii luomaan voimakkaan tunnesiteen laumansa jäseniin. Mahdollisimman monen on voitava kokea, että hän on "erityissuhteessa pastoriin". Samalla luodaan ryhmässä sellaisia käyttäytymismalleja, jotka luovat vaikutelman, että täällä uskovat todella rakastavat toisiaan. Ryhmän jäsenten onkin koettava, että heidän välillään vallitsee erikoislaatuinen rakkaus, jota muilla ihmisillä ei ole.

Lopuksi

Minulle ratkaisuna uskovien yhteyteen on ollut muutaman uskollisen uskovan ystävän löytäminen. Voimme olla puhelinyhteydessä, voimme kirjoittaa. Voimme silloin tällöin tavata. Olen myös ollut niitä etuoikeutettuja, jolla on ollut sama sielunhoitaja vuosikymmeniä. Vaikeissa elämän kriiseissä tiesin aina, että minulla on edes yksi ihminen, joka jotenkin sietää ja kuuntelee minua. Se riittää.

"Tässä suhteessa kaikki kristityt ovat samanlaisia: he eivät tule toimeen ilman Kristusta. He tarvitsevat häntä sovitukseksi ja vanhurskaudeksi, mutta myös pyhitykseksi ja lunastukseksi. Eikö tämä olekin merkillistä: Kaikissa maissa ja kaikkina aikoina, kaikissa kansanheimoissa, roduissa ja kieliryhmissä, on kristittyjä joille juuri tämä on yhteistä. He voivat muuten olla hyvinkin erilaisia. Heillä on erilainen luonteenlaatu, erilaiset taipumukset, eri tehtävät. Heillä voi olla erilainen kanta monessa asiassa. Mutta yhdessä asiassa he ovat samanlaisia: Kristuksessa! Kristuksessa he elävät ja Kristuksessa he laulavat. Niin se on. Kristityt ovat Kristuksen ystäviä, vaikka he eivät muuta olisikaan.  

He eivät ole täydellisiä eivätkä koskaan voi olla itseensä tyytyväisiä, mutta Kristus on heille suuri ja kallis. Tämä on ratkaiseva tunnusmerkki - se eikä mikään muu. Meidän on varottava esittämästä muita tunnuksia kuin mitkä Jumalan sana osoittaa. Jos niin teemme, saatamme erehtyä perusteellisesti. Monet kylläkin haluaisivat kaikkien kristittyjen olevan samanlaisia. He unohtavat, että jäsenet ovat erilaisia ja tehtävät moninaisia, vaikka Henki on sama. Mutta aina kun kohtaat ihmisiä, jotka syntiensä tähden kaipaavat evankeliumia Vapahtajasta enemmän kuin mitään muuta, silloin tiedät tavanneesi iankaikkisesti yhteen kuuluvia veljiä ja sisaria. Olet kohdannut "pyhien kansalaisia ja Jumalan perhettä". Olkoon he miten viheliäisiä tahansa, he ovat kuitenkin Jumalan silmissä suuressa kunniassa. He ovat vaatetettuja Jumalan Pojan vanhurskauteen ja mielisuosioon" (C.O. Rosenius, Usko yhdistää, s.23)


http://rovasti.fi/node/389

Ps.
Sanavahvennukset alleviivauksineen teki jarrut