Aku Visala / Veljeä ei jätetä – Heimomieli ja uskonnollinen väkivalta

Kuulin tätä tekstiä kirjoittaessani Belgiassa tapahtuneista terrori-iskuista. Pariisin iskujen viikolla pidin yliopistolla seminaaria kognitiivisista ja evolutiivisista näkökulmista uskonnolliseen väkivaltaan. Eräs tuttavani toimii diplomaattina Turkissa, Ankarassa. Kuluneen vuoden aikana hänen on pitänyt useita kertoja vakuutella ystävilleen sosiaalisen median välityksellä olevansa aivan kunnossa.

Pariisin, Ankaran ja Belgian terrori-iskuja seuratessani olen huomannut, kuinka omat tutkimusaiheeni voisivat auttaa ymmärtämään viimeaikaista terrorismia ja väkivaltaa. Olen tutkinut kognitiivista uskontotiedettä, käsityksiä ihmisluonnosta ja hyväksyvän tunnustamisen teorioita. Näistä ei olekaan niin pitkä matka käytännön elämään, kuin olin aiemmin kuvitellut.

Usein keskustelu terrorismista ja uskonnollisesta väkivallasta lankeaa kahteen ansaan. Ensimmäinen ansa on, että keskustelu muuttuu väittelyksi siitä, aiheuttaako uskonto yleensä tai jokin tietty uskonto väkivaltaa vai ei. Uskontoa pidetään tällöin lähinnä joukkona erilaisia uskomuksia, joka sitten enemmän tai vähemmän motivoi ihmisiä väkivaltaan.

Toinen ansa on puolestaan se, että alamme demonisoida väkivaltaa harjoittavia ryhmiä ja yksilöitä. Pidämme heitä jollakin tavalla olemuksellisesti pahoina tai psyykkisesti häiriintyneinä.

Haluan seuraavaksi tarjota vaihtoehtoisen näkökulman, joka ammentaa viimeaikaisesta antropologiasta ja kognitiotieteellisestä tutkimuksesta. Tämän näkökulman mukaan kumpikin edellisistä väitteistä on virheellinen. Kun ymmärrämme, millainen rooli uskonnoilla on ryhmien ja yhteisöjen muodostumisessa, ymmärrämme paremmin uskonnon, konfliktien ja väkivallan suhdetta.

Kirjassaan Talking to the Enemy: Violent Extremism, Sacred Values and What It Means to Be Human (2010) kognitiivisen antropologian edelläkävijä Scott Atran kertoo kenttätyöstään terroristien parissa eri maanosissa.

Atran on viime vuosina saanut osakseen julkisuutta myös politiikan ja yhteiskunnallisen keskustelun alueella. Hän on kritisoinut Yhdysvaltojen politiikkaa ja puhunut terrorismin syistä ja sen torjunnasta esimerkiksi Yhdysvaltojen kongressille ja YK:n yleiskokoukselle.

Jotta voisimme ymmärtää uskonnollisesti motivoitua terrorismia, on meidän Atranin mukaan jätettävä geopolitiikan norsunluutorni taaksemme ja tutkittava ihmisten arkitodellisuutta ja heidän psykologiaansa. Hänen mukaansa terrorismia on raa’asti ottaen tarkasteltu kahdesta, virheellisestä viitekehyksestä käsin. Joko terroristit ovat alistettuja ja köyhyyden runtelemia kapinallisia, joilla on mielessään jokin selkeä, poliittinen päämäärä, kuten oma valtio tai uudenlainen poliittinen järjestelmä, tai sitten he ovat aivopestyjä ja kouluttamattomia tai jopa mielenvikaisia.

Kumpikaan pidä paikkaansa. Terroristit eivät useinkaan ole erityisen köyhistä oloista, eikä köyhyys ja alistettu asema sinänsä lisää terrorismin uhkaa. Terroristit eivät myöskään ole siinä mielessä poliittisesti motivoituneita, että he tietoisesti käyttäisivät uskontoa jonkin sekulaarin, poliittisen päämäärän saavuttamiseksi. Lisäksi Atran väittää, että terroristit eivät ole kouluttamattomia, sosiopaatteja tai aivopestyjä. Sen sijaan he ovat pääsääntöisesti normaaleja, koulutettuja ihmisiä, jotka ovat vieläpä opiskelleet sekulaareissa kouluissa ja yliopistoissa.

Ääriryhmiin liittyvät yksilöt ovat kuitenkin monessa mielessä syrjäytyneitä. Heillä on suuria vaikeuksia integroitua länsimaiseen kulttuuriin, eivätkä he ole kotonaan omissa uskonnollisissa yhteisöissään. He haluavat kuulua johonkin. Potentiaalinen terroristi on identiteettinsä menettänyt etsijä: seikkailu ja uusi elämä kiinnostavat, koska tulevaisuus Pariisin, Lontoon tai Brysselin lähiössä ei tarjoa mitään. Heille ääritoiminta tarjoaa yhteisön, pienryhmän, tehtävän ja sankarillisen tarinan, johon he voivat osallistua ja jonka avulla he saavat uuden identiteetin ja merkityksen elämälleen.

Atran korostaa myös, kuinka vähän viralliset uskonnolliset uskomukset todellisuudessa selittävät ihmisten käyttäytymistä. ISISin itsemurhaterroristi ei anna henkeään siksi, että moskeijassa on hänelle luvattu paikka taivaassa. Islamilaiset terroristit itse asiassa käyvät moskeijoissa ja lukevat koraania vähemmän kuin muut muslimit. Atranin näkökulmasta joissakin uskonnoissa on toki enemmän perusteita väkivallalle kuin toisissa mutta viime kädessä uskomukset jumalista ja heidän tahdostaan ovat toissijaisia väkivaltaisen toiminnan syntymisessä. Tärkeämpää on kuuluminen.

Väkivallan syiden redusoiminen pelkkiin uskonnollisiin uskomuksiin on Atranin mukaan suuri virhe. Ihmisiä ohjaavat heidän uskomustensa lisäksi myös monet muut tekijät. Nämä muut tekijät ovat syvällä ihmisluonnossa. Ymmärtääksemme näitä tekijöitä, meidän tulee tehdä lyhyt kierros ihmismielen ja uskonnon evoluutiohistoriaan.

Atran ja monet muut ajattelevat, että ihmislaji on monessa mielessä erityinen verrattuna sen lähisukulaisiin. Homo sapiensin voittokulku on seurausta tästä erityisyydestä. Nykyihminen ei menestynyt parhaiten, koska hän olisi ollut nopein juoksija tai koska hänellä olisi ollut terävimmät kynnet. Ne piirteet, jotka tekevät nykyihmisestä erityisen, liittyvät nimenomaan hänen suuriin aivoihinsa, toisin sanoen siis hänen kykyynsä ajatella. Nykyihmisen ajattelu on erityisiä juuri tietyllä tavalla: se on sosiaalista.

Esimerkiksi psykologi Michael Tomasellon mukaan nykyihminen on ”hypersosiaalinen” laji verrattuna sen lähisukulaisiin. Hypersosiaalisuus ei tarkoita pelkästään sitä, että ihmisillä on vahvoja taipumuksia kohti lajitovereiden auttamista ja keskinäistä yhteistoimintaa. Sosiaalisuus on jättänyt syvän leiman myös ihmisen ajatteluun. Ajatus on lyhykäisesti se, että monimutkaiset ajattelun ja kielen muodot ovat mahdollisia vain ja ainoastaan silloin, kun yksilöillä on kyky jakaa sama sosiaalinen todellisuus.

Jotta minkäänlainen sosiaalisuus, eli yhteistoiminta ja ryhmänmuodostus olisi mahdollista, tarvitaan joukko arkiseen moraaliin liittyviä kykyjä, esimerkiksi kykyä arvioida toisten luotettavuutta, ymmärtää sosiaalisia rooleja sekä käsittää ja pitää yllä normeja. Ihmislajilla onkin tämän käsityksen mukaan varsin universaali ja varhaisessa vaiheessa kehittyvä moraalinen ja sosiaalinen mieli.

Hypersosiaalisuus on upea asia: pystymme rakentamaan yhteiskuntia, joissa on kehittynyt työnjako, toimimaan erilaisissa sosiaalisissa rooleissa ja rakentamaan erilaisia normijärjestelmiä.


Sotilasyksiköissä joukon jäsenet ovat usein hitsautuneet vahvasti yhteen. Kuva: Gervasio Varela@Flickr.com. CC BY 2.0.

Siinä on kuitenkin myös pimeämpi puolensa: mitä vahvemmin ryhmän yksilöt sitoutuvat yhteen, sitä suuremmaksi kasvaa potentiaali kilpailuun eri ryhmien välillä. Toisin sanoen hypersosiaalisuus tuo mukanaan yhä kasvavan mahdollisuuden ryhmienvälisiin konflikteihin. Näin ryhmien väliset jännitteet ja väkivalta eivät ole uskonnon tai uskontojen keksintöä, vaan ovat tulosta ihmisen synnynnäisestä sosiaalisuudesta.

Uskonnon ja konfliktien välillä on kuitenkin linkki. Uskonnolliset uskomukset ja käyttäytyminen ruokkivat ja vahvistavat ihmisen luonnollista hypersosiaalisuutta. Näin väittävät ainakin ne teoriat uskonnosta, joita tarkastelen seuraavaksi.

Kognitiivinen uskontotiede (engl. the cognitive science of religion) on sateenvarjotermi oikeastaan kaikelle kognitiiviselle ja evolutiiviselle uskonnontutkimukselle. Kyseessä on varsin moninainen tutkimusalue, jossa kognitiotieteen ja biologian teorioita sovelletaan uskontoon ja jossa niitä pyritään mahdollisuuksien mukaan testaamaan koejärjestelyin. Tutkimuksen kohteena ovat esimerkiksi uskonnollinen ja moraalinen päättely, erilaiset kuolemanjälkeistä elämää koskevat uskomukset, rituaaleja koskeva päättely ja pienten lasten uskonnollisen ajattelun kehitys.

Kognitiivisen uskonnontutkimuksen mukaan uskomukset jumalista, hengistä ja muista vastaavista olioista ja näihin liittyvät rituaalit ovat ihmislajille luonnollisia, koska niiden taustalla on arkisia, ei-uskonnollisia mielen mekanismeja. Tästä seuraa, että uskonnolliset uskomukset ovat ihmisille kautta maailman helppoja uskoa verrattuna moniin muihin uskomuksiin.


Tuoreessa kirjassaan God Is Watching You: How Fear of God Makes Us Human (2016) biologi Dominic Johnson väittää, että tietynkaltaiset uskonnolliset uskomukset ja niihin liittyvä käyttäytyminen on ratkaissut keskeisiä yhteistoimintaan ja keskinäiseen luottamukseen liittyviä ongelmia ihmisen evoluutiossa. Johnsonin teoria tunnetaan yliluonnollisen rangaistuksen teoriana (engl. supernatural punishment theory). Samankaltaista teoriaa on kehittänyt myös Ara Norenzayan kirjassaan Big Gods: How Religion Transformed Cooperation and Conflict (2013).

Ajattele evoluutiobiologiassa tunnettua vapaamatkustajan ongelmaa. Kun yksilö kuuluu ryhmään, on hänen jaettava aikansa ja omaisuutensa ryhmän muiden jäsenten kanssa. Tällä jakamisella on etunsa, sillä yksilö saa ryhmän avulla paljon hyötyä, kuten osan yhteisestä saaliista ja turvasta. Yksilön kannalta kätevintä olisi kuitenkin jakaa mahdollisimman vähän omia resursseja ja ottaa ryhmältä mahdollisimman paljon. Jos kaikki yksilöt toimisivat näin, ryhmä romahtaisi.

Johnson ja Norenzayan pitää yhteistoimintaa ja keskinäistä luottamusta välttämättöminä edellytyksinä ihmisyhteisöjen toiminnalle. Juuri tästä syystä ihmiset on varustettu moraalisella ja sosiaalisella mielellä. Perusmoraaliin ei tarvita uskontoa.

Tilanne kuitenkin muuttuu radikaalisti, kun ihmisyhteisöjen koko kasvaa. Nyt täysin tuntemattomien ihmisten on toimittava toistensa kanssa ja luotettava toisiinsa. Sosiaalinen ja moraalinen mieli pitää venyttää äärimmilleen, ja sen ylitse. Vapaamatkustamisen mahdollisuus lisääntyy merkittävästi.

”Suuret jumalat”, jotka tietävät kaiken, välittävät ihmisten tekemisistä ja rankaisevat sääntöjen rikkojia, ovat kätevä ratkaisu yhä kasvavien yhteiskuntien luottamuspulaan. Jos ihmiset uskovat, että tällaiset jumalat vahtivat heitä, he jakavat resurssejaan suostuvammin, auttavat toisiaan enemmän ja oma-aloitteisemmin eikä heitä tarvitse erikseen vahtia.

Suurten sivilisaatioiden ja ”suuren jumalien” synty synnyttää myös uudenlaisten konfliktien mahdollisuuden. Syntyy laajamittaista kilpailua resursseista suurten, eri uskontoja edustavien sivilisaatioiden välillä.


Jos yliluonnollisen rangaistuksen teoria pitää paikkansa, uskonnoilla on erityinen rooli hypersosiaalisuuden vahvistajana. Eräs tapa, miten tämä käytännössä tapahtuu, on uskonnon kyky pitää yllä pyhiä arvoja ja normeja. Tämä tapahtuu erityisesti erilaisten rituaalien välityksellä. Ne mahdollistavat yhteisön normien sakralisoinnin, eli pyhittämisen, mikä puolestaan vahvistaa ryhmän identiteettiä, keskinäistä luottamusta ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

Rituaalien yhteisöä luova vaikutus selittää myös uskonnolliseen väkivaltaan liittyvän erikoisen ilmiön. Uskonnollinen väkivalta ei suuntaudu pelkästään muihin ryhmiin, vaan sitä tapahtuu myös uskonnollisen ryhmän sisällä. Antropologi Richard Sosiksen mukaan melkein kahdessa kolmesta kulttuurista on erilaisia pelottavia rituaaleja ja väkivaltaisia siirtymäriittejä.

Tällaisilla riiteillä on lukuisia, erittäin vahvoja emotionaalisia vaikutuksia jopa aivotasolla. Ne muokkaavat tunne-elämää pysyvästi, ja vahvat tunteet ja muistot sitovat ihmisiä yhteen.

Tämä tukee Atranin tekemää huomiota: terroristit ovat nuoria, siirtymäriitti-iässä ja elämässään hukassa olevia miehiä, jotka on sittemmin hitsattu yhteen pienen piirin uskonnollisilla rituaaleilla.
Kognitiivinen tutkimus viittaa selkeästi siihen suuntaan, että uskomusten ja käyttäytymisen, erityisesti väkivallan ja itsensä uhraamisen, suhde ei ole laisinkaan yksiselitteinen. Uskonnoissa on siis kyse myös muista asioista kuin uskomuksista ja uskomusjärjestelmistä.

Vaikka meille sanottaisiinkin, että Jumala haluaa meidän tappavan vääräuskoisia oman henkemme hinnalla ja uskoisimme sen, ani harva kuitenkin lähtisi näin toimimaan ilman muita syitä. Yksilöt ja ryhmät eivät siis lähde sotaan pelkästään siksi, että heidän jumalansa ja pappinsa pitävät vääräuskoisten tappamista luvallisena tai jopa suotavana.

Kuten edellä jo kävi ilmi, Atranin ja muiden mukaan äärimmäiseen väkivaltaan ja itsensä uhraamiseen tarvitaan paljon muutakin kuin uskomuksia. Tarvitaan yhteenkuuluvaisuuden tunne jonkin pienryhmän kanssa sekä lupaus omasta identiteetistä ja kunnioituksesta.

Väkivalta ei siis selity ensisijaisesti jonkin uskonnon, kuten kristinuskon tai islamin opeilla tai uskomuksilla. Ei tule kuitenkaan kiistää sitä, etteikö opeilla ja uskomuksilla olisi vaikutusta ihmisten väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Väkivaltaan kannustavan uskonnon tai ideologian omaksuminen laskee väkivaltaan tarttumisen kynnystä.

Filosofi Steve Clarke väittää kirjassaan The Justification of Religious Violence (2014) että, jotkut uskomukset ja uskomusjärjestelmät mahdollistavat väkivallan perustelun paremmin kuin toiset. Clarken mukaan uskonnollistyyppisiä uskomuksia, jotka tähän pystyvät, on kolmea lajia. Ne ovat uskomukset kosmisesta sodasta, eli hyvän ja pahan kaksintaistelusta, kuolemanjälkeistä elämää koskevat uskomukset (esimerkiksi taivaasta ja helvetistä) sekä käsitykset pyhistä arvoista, paikoista ja käytännöistä.

Clarke korostaa, että käsitykset pyhästä, kuolemanjälkeisestä elämästä ja kosmisesta sodasta eivät sellaisenaan ole mitenkään väkivaltaisia. Ne kuitenkin antavat mahdollisuuden perustella väkivallan käyttöä. Esimerkiksi ISISin identiteetissä ja viestinnässä kaikki kolme ovat vahvasti läsnä. Todellisuus nähdään kalifaatin ja sen vastustajien eeppisenä taisteluna, jonka Jumala lopulta johdattaa päätökseen. Ajatuksella kuolemanjälkeisestä elämästä voidaan perustella henkilökohtaista uhrautumista. Uskoa tiettyjen normien tai yhteiskuntajärjestyksen pyhyyteen voidaan myös käyttää perustelemaan pakkotoimia.


Atran väittää, että terrorismin ja väkivallan torjunnassa pyhien arvojen roolia ei ymmärretä tai se unohdetaan liian helposti.

Terrorismia ja väkivaltaa ei pystytä poistamaan pelkästään pommittamalla maita ja mantuja maan tasalle, kouluttamalla ihmisiä tai taistelemalla köyhyyttä vastaan. Jos kognitiivinen tutkimus on oikeilla jäljillä, on meidän myös turha yrittää hävittää tai kieltää uskontoja ja niiden harjoitusta, sillä tämä ei tule onnistumaan.

Atranin mukaan pyhiä arvoja koskevissa konflikteissa ei siis ole ensisijaisesti kysymys ryhmien käytännöllisistä eduista tai hyötyjen ja haittojen arvioinnista. Keskeisempi tekijä on yksilöiden tai ryhmien kokema tunnustuksen ja arvostuksen puute.

Atran kertoo esimerkiksi kokeista, joissa palestiinalaisten ja Israelin välisissä neuvotteluissa osapuolille tarjottiin taloudellisia kannustimia yksimielisyyden saavuttamiseksi. Reaktiot olivat yllättäviä: kumpikin osapuoli piti kannustimia loukkauksena. Taloudellisten kannustimien sijaan tulisi tarjota tunnustavia eleitä. Edistystä tapahtuu vain, jos molemmat osapuolet tunnustavat toistensa aseman, identiteetin ja kärsimykset.

Vaikka Atran ja muut esitellyt tutkijat puhuvat symbolisista eleistä ja tunnustamisesta, he eivät näytä tuntevan hyväksyvän tunnustamisen (engl. recognition) teorioita, joista on viime vuosina keskusteltu laajasti poliittisessa filosofiassa ja etiikassa. Niitä ovat esittäneet esimerkiksi Charles Taylor ja Axel Honneth.

Hyväksyvän tunnustamisen teorioiden mukaan yhteiskunnallisia konflikteja ajavat epäkunnioituksesta ja oikeuksien polkemisesta syntyvät negatiiviset tunteet. Näitä voi syntyä esimerkiksi silloin, kun joidenkin yksilöiden tai ryhmien perusoikeuksia ei kunnioiteta tai ne kielletään kokonaan. Konfliktien päättämiseksi tarvitaan molemminpuolista perusoikeuksien ja identiteetin tunnustamista.

Terrorismia ja väkivaltaa ajavat viimekädessä identiteettiin ja kulttuuriin liittyvät seikat, joten vastalääkkeeksi tarvitaan toisenlaista kulttuuria, kaikkien ihmisarvon kunnioittamista sekä identiteettejä, jotka ovat syrjäytyneiden nuorten näkökulmasta vetovoimaisempia kuin ääriryhmien tarjoama sankarillinen marttyyrius.

Syrjäytyneitä nuoria miehiä tulisi tavalla tai toisella saada mukaan esimerkiksi heille ennestään tuttujen uskontojen valtavirtaan. Atran puhuu myös siitä, kuinka länsimaissa muslimit tulisi ottaa mukaan valtakulttuuriin laajemmin. Lisäksi voidaan pyrkiä osoittamaan, kuinka onttoa identiteettiä ääriryhmät, kuten ISIS itse asiassa tarjoavat ja kuinka syvä kuilu tyyliteltyjen Youtube-videoiden ja todellisuuden välillä itse asiassa on.

Yhteiskunnasta syrjään, väkivaltaisten ideologioiden vangiksi joutuvia ihmisiä on siis syytä kutsua näkemään elämänsä eri tavalla kuin millä terroristit haluaisivat hänen sen näkevän. Väkivaltaisen ideologian tarjoamat näkymät ovat itse asiassa tyhjiä ja yleisinhimillinen yhteenkuulumisen ja tunnustuksen tarve voi toteutua paremmin muualla.

Teksti perustuu laajempaan artikkeliin ”Tunnustaminen ja uskonnolliset konfliktit: kognitiivisia ja evolutiivisia näkökulmia”, joka ilmestyy myöhemmin tänä vuonna Ritva Palmenin ja Heikki Haaran toimittamassa kirjassa Uskonto ja kamppailu tunnustamisesta.
https://www.areiopagi.fi/2016/04/veljea-jateta-heimomieli-uskonnollinen-vakivalta/

Tärkeitä tekstejä:

Atran, Scott: Talking to the Enemy: Violent Extremism, Sacred Values and What It Means to Be Human. 2010.

Clarke, Steven: The Justification of Religious Violence. 2014.

Johnson, Dominic: God Is Watching You: How The Fear of God Makes Us Human. 2016.

Norenzayan, Ara: Big Gods: How Religion Transformed Cooperation and Conflict. 2013.

Sosis, Richard ja Alcorta, Candace: ”Ritual, Religion, and Violence: An Evolutionary Perspective”, teoksessa The Oxford Handbook of Religion and Violence. 2003.

https://www.areiopagi.fi/2016/04/veljea-jateta-heimomieli-uskonnollinen-vakivalta/