Kristityn foorumi /Miten erotat aidon kristinuskon epäaidosta?

Miten erotat aidon kristinuskon epäaidosta?


Kristinusko on Kristuksen sisäistä tuntemista, toisin sanoen se on Kristuksen elämää ihmisessä. Se on henkilökohtaista uskoa ja luottamusta Jumalaan perustuen Jeesuksen ristinkuolemallaan hankkimaan sovitukseen
ja Hänen ylösnousemukseensa. Kristinuskoon sisältyy selkeä ja tunnistettavissa oleva oppi (2. Joh. 9-11). Tämän opin tunteminen ja siinä pysyminen on kristitylle kaikkein keskeisin kysymys. Ei siis ole lainkaan samantekevää, olemmeko siihen nähden oikeassa vai väärässä.

Jos olet uudestisyntynyt Jumalan lapsi, niin Kristuksen Henki, joka sinussa asuu, reagoi epäaitoon kristillisyyteen siten, että alat tuntea outoa ahdistusta ja levottomuutta sisimmässäsi. Tämä voi ilmetä hengellisessä tilaisuudessa, kirjaa lukiessa, puhetta tai musiikkia kuunnellessa jne. Saatat kuvitella, että tämä epämääräinen ahdistuksen tunne on vain oman sisimpäsi tuotetta ja siksi epäluotettavaa.

Jos tuosta varoituksesta huolimatta lähdet mukaan outoon virtaukseen, niin pikkuhiljaa tuo hento ’ääni’ sisimmässäsi vaikenee. Monet ovat tällaista kokeneet. Raamatun mukaan todelliset ja tapahtuneet ihmeetkään eivät riitä todistamaan sitä, että tällöin on kysymys aidosta Jumalan työstä (kts. Matt. 7:22 ja 24:11).
(Lue seuraavaksi johdanto ja sitten vertailu)

Johdanto:

OSAAMMEKO erottaa oikean kristillisyyden niistä virtauksista,
jotka erehdyttävästi muistuttavat aitoa?
Eri harhojen eksyttävät ominaisuudet menevät keskenään
osittain päälletysten ja niissä esiintyy useita vivahteita, joten
niiden pääpiirteitten tunteminen on hyvin tärkeää. Asia on niin
laaja, että siitä on mahdoton tehdä kaiken kattavaa esitystä.
Kaikki tässä lehtisessä esitetyt väitteet tulee tarkoin tutkia ja
hylätä se, mikä on Sanan kanssa ristiriidassa (Jaak. 3:2).
Onneksi löytyy Jumalan Sanaan perustuvaa tietoutta, jonka
avulla raamatulliset käsitteet voidaan ymmärtää ja oikea ja väärä
toisistaan erottaa. Raamatun tulkinta-avain on Jeesus Kristus;
”Te tutkitte kirjoituksia, sillä teillä on mielestänne niissä iankaikkinen
elämä, ja ne juuri todistavat minusta”
(Joh. 5:39).

Vanhurskautus ja pyhitys ovat kristinuskon peruskäsitteitä,
joiden väärin ymmärtäminen on ollut ehkä kaikkein kohtalok-
kainta seurakunnan historiassa.
Pyhitystä on kahta lajia: Kertakaikkinen pyhitys
(=vanhurskautus), jossa Jumala lukee Kristuksen ansion syyllisen
hyväksi (kts. Room. 4:5), ja tämän hedelmänä jatkuva pyhitys
(=elämän vanhurskaus). Kumpikin pyhitys on Jumalan työtä
ihmisessä (1. Kor. 1:30), mutta ei tapahdu ilman asianomaisen
suostumusta. Voidaan aiheellisesti sanoa, että näiden kahden
käsitteen sekoittaminen toisiinsa aiheuttaa kaikki harhaopit
kristikunnassa. Jos jatkuva pyhitys sekoitetaan kertakaikkiseen
pyhitykseen, silloin tuloksena on oppi, jonka mukaan ihminen
vanhurskautetaan hyvän vaelluksensa tähden. Tällöin Kristus
olisi turhaan kuollut.

Elämme armotalouskauden aikaa, mutta Jumalan lakia ei
silti ole kumottu, vaikka vuoden -92 Raamatun suomennos niin
väittääkin (Ef. 2:15). Jos laki olisi kumottu, tällöin ei olisi
syntiäkään. Mihin me silloin sovittajaakaan enää tarvitsisimme?
Jeesus täytti lain — ei kumonnut sitä! Sama käännös sekoittaa
toisiinsa myös sovituksen ja sovinnon (2.Kor. 5:18-19), jotka
ovat kaksi eri asiaa. Sovitus on työ meidän puolestamme — ei
meissä (A. Saarisalo, Raamatun sanakirja).
Paavali sanoo, että laki on kuitenkin pyhä ja käskysana pyhä,
vanhurskas ja hyvä (Room. 7:12). Lisäksi hän sanoo, että laki
on hengellinen (Room 7:14).

On hyvin yllättävää, että suhtautuminen Jumalan lakiin
paljastaa, onko kristillisyys tervettä vai ei. Lakiin nähden on
olemassa kaksi erilaista suhtautumistapaa, jotka vievät hengellisen
elämän hakoteille. Nämä ovat lakihenkisyys (legalismi) ja lain
hylkääminen (antinomismi).

On vielä kolmaskin, nimittäin ns. seremonialismi. Tämä
on varsin selkeä harha, joka saa aikaan käsitystä siitä, että pyhät
toimitukset (sakramentit) pelastavat. Monet uskosta osattomat
ihmiset ovat tämän harhan vallassa, mutta uudestisyntyneillekin
asia on usein epäselvä.

Sen sijaan legalismissa ja antinomismissa piilee todellinen
uhka uskovalle, koska niissä on tavattomasti eri vivahteita ja
ainoastaan harvoin jos koskaan näistä kuulee selkeää opetusta.
Kummassakin tapauksessa ihmisestä itsestään tulee toimiva tekijä,
subjekti ja Jumalasta ihmisen toiminnan kohde, objekti.
Tässä painatteessa on vertailu, josta nähdään legalismin ja
antinomismin aiheuttamat vinoutumat, kun niitä verrataan raittiiseen
kristillisyyteen. Vertailu on puutteellinen ja kukaan ei voi tehdä siitä
täydellistä, koska vaihtoehtoja on niin runsaasti.

On huomattava, että pelkkä vilpittömyys ei varjele eksytyksiltä,
tarvitaan lisäksi rakkaus totuuteen, joka on Jumalan edessä hyvin
merkityksellistä — ei niinkään jo saavutetun totuuden määrä
(2. Tess. 2:10 ja 2. Tim. 4:4).

Jeesus on tie, totuus ja elämä (Joh.14:6).
Raamattu vakuuttaa selkeästi, että tulevina aikoina (meidän
aikanamme?) moniaat (jotkut) luopuvat pois uskosta ja noudattavat
villitseviä henkiä ja riivaajien oppeja(1. Tim. 4:1).

Sekä laki, että evankeliumi ilmoittavat Jumalan tahdon ja Hänen
rakkautensa ihmistä kohtaan. Niitä ei saa irroittaa toisistaan eikä sekoittaa
keskenään. Kummallakin on oma tarkoituksensa. Laissa Jumala ilmoittaa
pyhyytensä ja vanhurskautensa, evankeliumissa rakkautensa ja armonsa.
Jälkimmäistä ei voida ymmärtää oikein ilman edellisen ymmärtämistä.
Oikea kristillinen julistus sisältää sekä lain että evankeliumin. Laki
on kuin peili, joka osoittaa ihmisen syntisyyden ja tekosynnit, evankeliumi
osoittaa tien syntien anteeksisaamiseen ja vapautumiseen synnin vallasta.

Armo kasvattaa siihen, mitä laki vaatii (Tiit. 2:11,12).
Korkein asema, mikä ihmisellä voi Jumalan edessä olla, on
armahdetun syntisen asema.

Kristityllä on taipumus poiketa
sivuun taivastieltä. Tämä on näkynyt
selvästi kaikkina aikoina. Oheisessa
piirroksessa kristitty on vielä kaidalla
tiellä. Vihollisen tarkoitus on saada
hänet joko omiin ponnisteluihin
tai Jumalan tahdon
hylkäämiseen.

Kaita tie on
vaivalloista, siksi
harvat löytää sen.
Helpompaa on käydä
toista, joukon kanssa
nauraen. Kumpaan
joukkoon kuulunet,
molempiin et kuulu, et.

Yhteistä kaikille
harhaopeille on
painopisteen siirtyminen
enemmän tai vähemmän
oikeasta Kristuksesta
vääränlaiseen Kristukseen,
ihmisiin tai henkivaltoihin!

VERTAILU


KRISTILLISYYS (raitis ja aito)
Tuntomerkkejä:
Julistus; Kerrotaan, mitä Jumala on tehnyt, tekee ja tulee
tekemään (pohjautuu Raamattuun tai ei ole sen kanssa
ristiriidassa). Ei sido ihmisiin eikä tunnekokemuksiin.
Perustaa kaiken hyväksi koettuun raamatulliseen uskoon
ja asiayhteydessä pysyvään oppiin. Tutkii ja koettelee
kaiken.

Korostaa:
Jumalan pyhyyttä, Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnou-
semuksen kautta tapahtunutta sovitusta ja lunastusta ja
näinollen Hänen täytettyä ja valmista työtään ainoana
pelastuksen perustuksena, ihmisen turmeltuneisuutta ja
pienuutta (myös uskovana oltaessa), Raamatun auktori-
teettia. Lihaan tullut Kristus on A ja O, alku ja loppu.

Sallii:
Arvostelun, keskustelun, arvioinnin, erilaisuuden ja terveen
järjen käytön (Ap.t.17:11, 1. Kor 10:15).

Rakastaa:
Vaatimattomuutta, yksinkertaisuutta, teeskentelemättömyyttä,
oikeaa nöyryyttä, hiljaisuutta (Ef.4:2, 1Tess. 4:11).


Johtaa:
Herätykseen, kääntymykseen / uudestisyntymiseen, kiitol-
lisuuteen, vapauteen, aitouteen, Jumalaan luottamiseen,
todelliseen iloon, puhtauteen, rauhaan, avoimuuteen,
täyteen ymmärrykseen, pois itsensä tuijottamisesta, realis-
tiseen kuvaan itsestä, erottautumiseen maailman hengestä,
henkien koettelemiseen, yksilön ja seurakunnan terveeseen
hengelliseen kasvuun ja hyvinvointiin sekä lepoon Kristuksessa.

Terveessä kristillisyydessä ymmärretään, että Jumalan työ
ihmisessä on täydellistä armoa ja Hänen vaikutustaan.
Ihmisen osuus rajoittuu Jeesuksen sovitustyön henkilökoh-
taiseen omistamiseen ja siihen, että hän sallii Jumalan
työn ja vaikutuksen jatkuvan elämässään. Kristus-elämän
hedelmänä ihmisessä ilmenee tottelevaisuutta ja kuuliai-
suutta Jumalan tahdolle ja halua saada syntymään tätä
elämää myös toisissa. (Fil. 2:13).

Thomas Wilcox on kirjassaan ’Kallis hunajanpisara’ sanonut:
”Kristus, yksin Kristus, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi, lunastukseksi
(1. Kor. 1:30), ei nöyrtymiseni, eivät tekoni, ei armon kokemukseni
eikä mikään muu, silloin ihminen on päässyt sinne, mihin aallot
eivät ylety.”
”...ja he tunsivat heidät niiksi, jotka olivat olleet Jeesuksen kanssa.”
(Apt. 4:13)


Toiminta vaihtuu Elämäksi

LAKIHENKISYYS
(legalismi)
Tuntomerkkejä:
Julistus; Kerrotaan Jumalan teoista, tämän rinnalla koros-
tetaan myös ihmisen tekoja, nostetaan esiin uusina ’oppeina’
vaikeasti tarkistettavia asioita Raamatun kertomusten
ajoilta (pohjautuu valikoiden Raamattuun, mutta lisää yhtä
ja toista ja on osittain ristiriidassa Raamatun kanssa).
Sitoutuu jonkin verran entiseen, mutta yleensä myös
johonkin uuteen ja tuntemattomaan opetukseen. Tunto-
merkkeinä lisäksi rakkaudettomuus ja armottomuus. Käsitys
Jumalan rakkaudesta vääristyy. Ilmestykset alkavat selittää
Sanaa –  ei Sana ilmestyksiä.

Korostaa:
Johtajuutta, auktoriteetteja, inhimillisen vaikutuksen osuut-
ta, suuria lukuja, syyllisyyttä, näyttävää toimintaa, ulko-
naisia asioita, sisäistä ’tietoa’.

Ei hyväksy:
Arvostelua, keskustelua, avoimuutta, itsenäistä ajattelua
ja oikeaa vapautta Kristuksessa.

Rakastaa:
Mahtipontisuutta, suuria eleitä, komeutta, massatapahtumia,
erilaisia voimannäyttöjä, nöyristelyä, valtaa ja sen käyttöä,
inhimillisiä sääntöjä.

Johtaa:
Itsevarmuuteen, omahyväisyyteen, kerskaukseen, ihmis-
sidonnaisuuksiin, rauhattomuuteen, väärään syyllistämiseen
ja syyllisyyden kokemiseen, henkilahjojen saamisen
’pakkoon’ ja niiden saamiseen erilaisin konstein, itsensä
tuijottamiseen, ahdistumiseen, pelkoon, masennukseen,
pelastusvarmuuden kadottamiseen, ponnisteluihin ja lop-
puunpalamiseen, ’lihan pyhittämisen’ yrityksiin, juonitte-
luihin, valheellisuuteen ja sen hyväksymiseen (tarkoitus
pyhittää keinot), orjuuteen.

Legalismissa ihmisellä oletetaan olevan keinot saada
itselleen Jumalan hyväksyminen ja tämän johtopäätöksen
myötä on  paljon toimintaa ja ’hengellistä’ työtä. Tähän
pyritään osittain omin voimin ja osittain Jumalan avulla.
Legalismin eräs tunnusmerkki on ’kaupankäynti’ Jumalan
kanssa.

Legalismissa Uudesta Testamentista tehdään uusi laki ja
Jeesuksesta uusi ’Mooses’.
”Tee Kristus rauhaksesi, älä hyviä töitäsi, tms. Sinä voit karkoittaa
Kristuksen yhtä hyvin hyvillä teoillasi kuin synneilläsi”.
(Kallis hunajanpisara)

Elämä vaihtuu toiminnaksi.

LAIN HYLKÄÄMINEN (antinomismi)

Tuntomerkkejä:
Julistus; Yksipuolista Jumalan rakkauden korostamista
(pohjautuu osin Raamattuun, mutta lisää yhtä ja toista
ja on osittain ristiriidassa Raamatun kanssa), ’jumalal-
lisen voiman’ siirtoa henkilöstä toiseen. Julistus on
valikoivaa ja pitää Jumalan käskyjä ja kieltoja ensisi-
jaisesti Israelille kuuluvina ja lupauksia seurakunnalle
kuuluvina. Pitää syntiä (jopa hyväksyttävänä) inhimil-
lisenä heikkoutena. Jumalanpelon puuttuminen.

Korostaa:
Ihmisen hyvyyttä Jumalan luomana, Jumalan rakkautta
ja armoa, ulkonaista yhteyttä yhteisöjen välillä, salli-
vuutta. Ekumenia tulee tärkeämmäksi kuin opillinen
selkeys.

Ei hyväksy:
Selkeää Sanan saarnaa, puhetta Jumalan vihasta syntiä
kohtaan, pyrkimystä pyhitykseen (Hebr. 12:14), asioiden
arviointia, arvostelua, keskustelua, kielteisiksi koettujen
asioiden käsittelyä.

Rakastaa:
Nautiskelua, maailman ystävyyttä, itseriittoisuutta.
’Rentoa kaveruutta’ hyväksyvän Jumalan kanssa, tämä
ilmenee esim. rukouksessa epäkunnioittavana puhetyylinä (slangina).

Johtaa:
Välinpitämättömyyteen Jumalan laista, opittomuuteen,
yleisuskonnolliseen humanismiin, uskonnollisväritteiseen
psykologiaan, maailmanmielisyyteen, uskontojen yhdis-
tymiseen (synkretismiin), tunnekokemusten etsintään,
oikealta pohjalta lähtevän nöyrän ja vastuuntuntoisen
kristillisen johtajuuden hylkäämiseen, Raamatun aukto-
riteetin poistuessa harhaoppeihin ja okkultismiin.
Antinomismi pyrkii turhentamaan puhtaan elämän
tavoittelun, kilvoittelun ja samalla koko evankeliumin
sanoman. Se kätkee myös ihmisen todellisen, turmeltu-
neen tilan. Antinomismi ’poistaa’ ihmisen syyllisyyden-
tunnon ja sotkee käsityksen Jumalan pyhyydestä ja
Hänen armostaan. Erityiset ylemmällä tasolla olevat
’Jumalan valitut’ käyttävät uhkailua ja pelottelua
’alemmalla’ tasolla olevia kohtaan.

Antinomismilla on yhtymäkohtia ns. New Age -oppien
ja idän uskontojen kanssa.

Toiminta ja elämä vaihtuvat nautiskeluksi.



http://www.kristitynfoorumi.fi/Mitenerotat.pdf

Antinomismi, joka tarkoittaa lain hylkääjät - ei kuulu raittiiseen kristillisyyteen ollenkaan.
Tämä harhaoppi esiintyy monissa uskonsanan – livetsordin, helluntaiseurakuntien, ja luterilaisen kirkon piireissä.
Kun saarnataan Armoa ilman Lakia, tai vain Lakia ilman Armoa, se ei ketään pelasta, ei ole mitään Armoa ilman Lakia, eikä Lakia ilman Armoa, ne kuuluvat yhteen.

Jos joku ei tiedä mistä antinomismissa on kysymys, laitan tähän selventävän kirjoituksen:

Antinomismi
13.1.2017 • Ydinkohdat / A

Antinomismilla (kreik. anti = vastaan, nomos = laki) tarkoitetaan Jumalan lain hylkäämistä ja kieltämistä. Antinomismin mukaan kristillisessä kirkossa ei tule saarnata lakia, vaan ainoastaan evankeliumia. Antinomistit kieltävät siten sen, että Jumalan lain saarna saa aikaan synnintunnon. Tämä on täysin vastoin sitä, mitä apostoli Paavali sanoo: ”Mitä siis sanomme? Onko laki syntiä? Pois se! Mutta syntiä en olisi tullut tuntemaan muuten kuin lain kautta; sillä en minä olisi tiennyt himosta, ellei laki olisi sanonut: ’Älä himoitse’” (Room. 7:7).

Antinomismia on esiintynyt kristillisen kirkon piirissä eri aikoina. Näyttää siltä, että antinomismi on noussut esille erityisesti silloin, kun vanhurskauttamisoppia on opetettu hyvin kirkkaasti. Tällaisina aikoina voidaan mainita mm. apostolien aikakausi ja luterilaisen uskonpuhdistuksen aika. Samoin Suomessa evankelisen herätysliikkeen vaiheista tunnetaan myös taistelu antinomismia vastaan. Meidän aikanamme tyypillisiä antinomilaisuuden ilmauksia on mm. sanonta: ”Lakia ei pidä saarnata, koska ihmiset ovat jo niin ahdistuneita muutenkin” jne.

Luther joutui elinaikanaan taistelemaan myös antinomismia vastaan. Näkyvimpänä antinomismin edustajana vaikutti Johan Agricola (1492–1566). Agricola oli alkujaan Lutherin ja myös Melanchthonin läheinen ystävä ja työtoveri. Hän oli mukana useissa uskonpuhdistuksen kannalta merkittävissä tapahtumissa alkaen Leipzigin väittelystä. Hän toimi latinan opettajana ja pastorina Eislebenissä. 1530-luvulla hänellä oli joitakin vuosia opetusvirka Wittenbergin yliopistossa.

Agricola toi esille antinomistisia opetuksia jo 1525. Luukkaan evankeliumin selityksessään hän julisti, ettei laki kuulu saarnatuoliin vaan raastupaan. Vuonna 1527 Agricola kritisoi julkisesti Melanchthonin kirjoitusta, jonka tämä oli laatinut seurakuntien tarkastusmatkan jälkeen. Melanchthonin mukaan pastorien tulee noudattaa Kristuksen esimerkkiä ja saarnata ensin lakia ja sitten evankeliumia. Agricola ei voinut hyväksyä tätä.

Torgaussa 1527 pidetyssä neuvottelussa tätä kiistaa selviteltiin ja siinä päästiin toistaiseksi sopuunkin. Uudelleen kiista puhkesi vuonna 1537. Agricola oli levitellyt salaa ja nimettömänä painettuina antinomistia väitelauseita. Tämä sai Lutherin itsensä tarttumaan kynään. Seurauksena olivat hänen antinomistidisputaationsa, joista ensimmäinen osa julkaistiin samana vuonna. Lutherin ankaran kritiikin kohtaaminen sai Agricolan perääntymään useita kertoja.

Hän peruutti opetuksiaan julkisesti, mutta ikävä kyllä tämä oli vain näennäistä. Pian hän taas toi antinomistisia käsityksiään esille. Tämä kaikki rikkoi lopulta kokonaan heidän välinsä. Luther ei enää kyennyt luottamaan tähän entiseen ystäväänsä. Agricola menetti opetusvirkansa Wittenbergissä ja joutui lähtemään sieltä pois. Agricola näyttää pitäneen elämänsä loppuun asti kiinni antinomistista käsityksistään.

Toinen antinomismia koskeva kiista käytiin luterilaisessa kirkossa Lutherin kuoleman jälkeen. Osa filippisteistä edusti käsitystä, jossa kielletään lain ns. kolmas käyttö eli se, että laki on ohjeena uskoville. Luterilaisiin tunnustuskirjoihin kuuluvassa Yksimielisyyden ohjeessa otetaan kantaa antinomismiin ja siinä yhteydessä kysymykseen lain kolmannesta käytöstä.

Yksimielisyyden ohjeessa sanotaan: ”Edellä sanotun perusteella me hylkäämme vahingollisena, kristillisen siveellisyyden ja oikean jumalisuuden vastaisena sellaisen harhaopin, jonka mukaan lakia ei edellä selostetulla tavalla pitäisi saarnata kristityille, oikein uskoville, vaan ainoastaan epäuskoisille, paatuneille jumalattomille.”

(FC Ep. 6,8 TK 1990, 441) Samoin yksimielisyyden ohjeessa sanotaan: ”Lainhylkääjät eli antinomistit tuomitaan täydellä syyllä, he kun tahtovat lopettaa kirkosta lain saarnaamisen ja vaativat, että syntiä on nuhdeltava ja katumuksen tuskaa aikaansaatava yksinomaan evankeliumia opettamalla, ilman lain saarnaa.” (FC SD 5,15 TK 1990, 508)

Antinomilaisuus on tuhoisa harhaoppi: ”Kuitenkin he säilyttivät toista nimitystä käyttäen juuri sen, minkä olivat poistavinaan. He sisällyttivät lain evankeliumiin. Näin tehdessään he valitettavasti tekivät ensimmäisestä asiasta viimeisen, kuten Luther karkeasti sanoo. Jumalan vihasta he tekivät evankeliumin lisäkkeen. Luther sanoo: ’He kulkevat takaperin ja opettavat meille lakia evankeliumin jälkeen ja vihaa armon jälkeen’ (St. L. XX, 1618 s.; W.A. 50, 474).” ”Sen vuoksi Luther on oikeassa sanoessaan, että antinomilaiset vaatiessaan, että lain saarna on hävitettävä Kirkosta, riistävät Kirkolta myös evankeliumin ja Kristuksen, sikäli kuin asia heistä riippuu” (St. L. XX, 1616 ss.; W.A. 50, 471 ss.). (Pieper, Kristillinen dogmatiikka)

http://www.luterilainen.net/antinomismi/

(Ks. myös laki. http://www.luterilainen.net/laki/)