Haku
Viimeisimmät aiheet
Eniten katsotut aiheet
Otteita kirjasta: Galatalaiskirjeen selitys (Martti Luther)/Viisikymmentä itsevanhurskauden ihailemaa etua
Sivu 1 / 1
Otteita kirjasta: Galatalaiskirjeen selitys (Martti Luther)/Viisikymmentä itsevanhurskauden ihailemaa etua
kirjoittaja jarrut To Toukokuu 24, 2018 8:29 am
Otteita kirjasta: Galatalaiskirjeen selitys (Martti Luther) - Luku 1
Viisikymmentä itsevanhurskauden ihailemaa etua joita se pyrkii saavuttamaan tekojen nojalla, apostoli Paavalin Galatalaiskirjeen mukaan
1. Se johtaa pois armokutsumuksesta. (1. luku)
2. Se kääntyy toiseen evankeliumiin.
3. Se hämmentää uskovien mielet.
4. Se vääristelee Kristuksen evankeliumia.
5. Se on kirottu.
6. Se etsii ihmissuosiota.
7. Se on ihmisten mieleen.
8. Se ei ole Kristuksen palvelija.
9. Se on ihmisten mukaista, mutta ei Kristuksen ilmestyksen kautta.
10. Lain paras vanhurskaus on mitätön.
11. Se hävittää Kristuksen seurakuntaa.
12. Se ei voi vanhurskauttaa. (2. luku)
13. Se julistaa Kristuksessa vanhurskaat syntisiksi.
14. Se tekee Kristuksesta synnin palvelijan.
15. Se rakentaa voitetun synnin uudestaan.
16. Se tekee meistä rikkojia.
17. Se tekee mitättömäksi Jumalan armon.
18. Se päättelee Kristuksen suotta kuolleen.
19. Se tekee meistä älyttömiä galatalaisia.
20. Se lumoaa. (3. luku)
21. Se ei usko totuutta.
22. Se ristiinnaulitsee Kristuksen.
23. Se lukee Pyhän Hengen saamisen tekojen ansioksi.
24. Se luopuu Hengestä ja päättää lihassa.
25. Se on kirouksen alainen.
26. Se lisää Jumalan testamenttiin ja hylkää sen.
27. Se tekee synnin ylen runsaaksi.
28. Se sulkee meidät synnin alle.
29. Se orjuuttaa köyhien alkeisoppien alaisuuteen.
30. Se vaikuttaa, että evankeliumia turhaan saarnataan. (4. luku)
31. Se tekee turhiksi kaikki kärsimiset ja vaivannäöt.
32. Se tekee orjaksi ja orjattaren pojaksi.
33. Se ajaa pois perinnöstä orjattaren pojan kanssa.
34. Se vaikuttaa sen, ettei Kristus ole miksikään hyödyksi. (5. luku)
35. Se velvoittaa meitä pitämään koko lain.
36. Se vaikuttaa sen, että joudumme pois Kristuksesta.
37. Se saattaa lankeamaan pois armosta.
38. Se estää hyveen hyvällä tiellä juoksemisen.
39. Se tuottaa houkutuksen joka ei ole Jumalasta.
40. Siinä on turmeluksen hapatus.
41. Se tuottaa opettajalleen tuomion.
42. Se aikaansaa sen, että purraan ja syödään toinen toistaan.
43. Se luetaan lihan tekojen joukkoon.
44. Se luulee olevansa jotakin, vaikka ei mitään ole. (6. luku)
45. Se kerskaa muusta kuin Jumalasta.
46. Se miellyttää ihmisiä lihallisesti.
47. Se vihaa ristin tähden tulevaa vainoa.
48. Se ei itsekään pidä lakia.
49. Se kerskaa lihallisten asioiden opettajasta.
50. Se ei hyödytä mitään eikä saa aikaan mitään.
Elokuulla vuonna 1538.
Olemme jälleen Herran nimessä ryhtyneet selittämään Paavalin Galatalaiskirjettä, emme esittääksemme mitään uutta tahi tuntematonta, koska koko Paavali Jumalan armosta nyttemmin on teille tunnettu ja keskuuteen levinnyt, vaan siksi - kuten tämän tästä muistutan - että on lähellä suuri vaara: perkele käy käsiksi puhtaaseen oppiin ja tuo jälleen keskuuteemme tekojen ja ihmissääntöjen opin. Siksipä on erittäin hyödyllistä, että tämä uskon oppi säilytetään sitä yleisesti ja ahkerasti lukemalla ja kuulemalla. Ja vaikka sitä tutkittaisiin ja perinpohjin opeteltaisiin miten paljon tahansa, ei ole kuitenkaan kuollut vastustajamme, perkele, joka aina käy ympäri ja yrittää niellä meidät; samaten elää yhä vielä lihamme, ja sitä paitsi ahdistavat ja painavat meitä kaikki kiusaukset joka taholta. Tätä oppia ei siis milloinkaan voida kylliksi tutkia eikä mieliin teroittaa. Sen kukistuessa ja hukkuessa, totuuden tunto kukistuu ja hukkuu; sen kukoistaessa taasen kaikki hyvä, hurskaus, todellinen jumalanpalvelus, Jumalan kunnia ja varma tieto kaikista elämänmuodoista ja asioista kukoistaa. Me tahdomme siis, jottemme olisi toimettomia, jälleen aloittaa siitä, mihin lopetimme, tuon sanan mukaisesti: «Kun ihminen on lopettanut, alkakoon jälleen alustaa (Syr. 18:6).
jarrut- Admin
- Viestien lukumäärä : 2993
Join date : 24.10.2013
Vs: Otteita kirjasta: Galatalaiskirjeen selitys (Martti Luther)/Viisikymmentä itsevanhurskauden ihailemaa etua
kirjoittaja jarrut To Toukokuu 24, 2018 8:35 am
Pyhän Paavalin Galatalaiskirjeen aine
Kaikkein ensiksi on mainittava aine, toisin sanoen, tämän Paavalin kirjoittaman kirjeen pääasia. Tämä aine on seuraava: Paavali tahtoo niin vakiinnuttaa uskon-, armon-, syntien anteeksiantamus- eli kristillisen vanhurskausopin, että täydellisesti käsittäisimme kristillisen vanhurskauden ja kaikkien muiden vanhurskausmuotojen välisen erotuksen. On näet olemassa monenlaista vanhurskautta. On maallista: sen kanssa on keisarilla, maallisilla vallanpitäjillä, filosofeilla ja lainoppineilla tekemistä.
On sitten seremoniallista: sitä opettavat ihmissäännöt, kuten paavin säännöt ja sen sellaiset; sitä perheenisät ja opettajat vaaratta opettavat, kun eivät lue sen ansioksi synneistä hyvityksen tekemistä, Jumalan sovittamista ja armon ansaitsemista, vaan opettavat seremonioiden olevan välttämättömiä ainoastaan siveellistä kuria ja määrättyjä velvollisuuksia silmällä pitäen. Paitsi näitä on vielä olemassa eräs vanhurskaus: lainvanhurskaus eli kymmenen käskyn vanhurskaus, jota Mooses opettaa. Tätä mekin opetamme uskonopin jälkeen.
Näiden kaikkien vanhurskausmuotojen ulko- ja yläpuolella on uskon- eli kristillinen vanhurskaus, joka mitä huolellisimmin on erotettava noista edellisistä. Nuo edelliset näet ovat tähän verrattuina kerrassaan vastakkaisia osaksi siitä syystä, että ne ovat lähtöisin keisarien laeista, paavin säännöistä ja Jumalan käskyistä, osaksi siitä syystä, että niillä on tekemistä meidän tekojemme kanssa ja me kykenemme niitä aikaansaamaan joko pelkin luonnollisin voimin - niin sofistit sanovat - tahi myös Jumalan lahjan voimasta, - ovathan nämä tekojenkin vanhurskauden eri muodot Jumalan lahjoja, kuten kaikki muukin mikä meillä on.
Mutta tämä ihanista ihanin vanhurskaus, nimittäin uskonvanhurskaus, jonka Jumala Kristuksen kautta teoittamme lukee omaksemme, ei ole maallista eikä seremoniallista eikä Jumalan lain vanhurskautta, eikä sillä ole tekemistä meidän tekojemme kanssa, vaan se on suhteessaan näihin kerrassaan vastakkaista, toisin sanoen, sulaa lahjavanhurskautta - samoin kuin nuo edelliset ovat toimivanhurskauden muotoja.
Siinä nimittäin me emme tee emmekä anna mitään Jumalalle, vaan ainoastaan otamme omaksemme ja annamme toisen, nimittäin Jumalan, toimia itsessämme. Sen tähden me halusta nimitämme tätä uskon- eli kristillistä vanhurskautta lahjavanhurskaudeksi.
Ja tämä vanhurskaus on syvään kätketty salaisuus (Kol. 1: 26), jota maailma ei käsitä, niin, jota kristitytkään eivät ole kylliksi käsittäneet ja jonka he kiusauksissa vaivoin saattavat omistaa. Siksipä sitä on aina teroitettava ja ahkerasti käytännössä harjoiteltava. Ei saata säilyä se, joka murheissa ja omantunnon kauhistuksissa sitä ei käsitä eikä omista. Mikään muu ei näet niin varmasti ja luotettavasti lohduta omiatuntoja kuin tämä lahjavanhurskaus.
Mutta sellaistahan inhimillinen heikkous ja surkeus on: omantunnonpelossa ja kuolemanvaarassa emme tarkastele mitään muuta kuin tekojamme, kelvollisuuttamme ja lakia. Kun laki meille näyttää syntimme, niin kohta tulee mieleemme taaksemme jäänyt elämä; ja suuressa sieluntuskassa syntinen silloin valittaen huokaa tähän tapaan: Voi, miten kurjasti olenkaan elänyt!
Jospa vain saisin kauemmin elää, niin halusta parantaisin elämäni! Eikähän ihmisjärki voi - sillä siinä määrin tämä paha on meihin juurtunut, ja me olemme tämän onnettoman olotilan itsellemme valmistaneet - riistäytyä vapaaksi tästä toimi- eli omanvanhurskauden kummituksesta eikä kohottautua lahja- eli kristillisen vanhurskauden katselemiseen: se suorastaan takertuu toimivanhurskauteen. Ja saatana, käyttäen hyväkseen luontomme heikkoutta, paisuttaa ja pänttää päähämme näitä ajatuksia. Silloin käy väkisinkin niin, että omatunto yhä enemmän vapisee, hämmästyy ja kauhistuu.
Mahdotonta on näet ihmismielen itsestään saada lohdutusta ja synnintunnossa ja -kauhussa ollessaan katsella yksinomaan armoa, päättävästi hylätä kaikki tekoja koskeva mietiskely jne., sillä sellainen on ihmiskyvyn, -ajatusten ja -ymmärryksen rajojen, jopa Jumalan lainkin rajojen ulkopuolella. Ja vaikka tämä viimeksi mainittu onkin ylevintä kaikesta mitä maailmassa on, se kuitenkaan ei voi rauhoittaa kauhuun saatettua omaatuntoa, vaan päinvastoin sitä vielä enemmän murehduttaa ja ajaa epätoivoon; lain kautta näet synti tulee ylen määrin suureksi synniksi, Room. 7. luku (13. jae).
Senpä tähden ahdistetulla omallatunnolla ei ole mitään neuvoa epätoivoa ja iankaikkista kuolemaa vastaan, ellei se omista Kristuksessa tarjotun armon lupausta, toisin sanoen, mainittua lahjavanhurskautta eli kristillistä vanhurskautta. Se sanoo turvallisesti: Minä en tavoittele toimivanhurskautta; se minulla tosin pitäisi olla ja sitä minun pitäisi toteuttaa; ja vaikka olisi niinkin, että se minulla olisi ja minä sitä toteuttaisinkin, minä en siihen voi luottaa enkä sen turvin kestää Jumalan tuomion tullen.
Sen tähden erotan itseni kaiken, sekä oman että jumalallisen lain toimivanhurskauden ulkopuolelle ja omistan muitta mutkitta tuon lahjavanhurskauden, toisin sanoen, armon, laupeuden ja syntien anteeksiantamuksen vanhurskauden, sanalla sanoen, Kristuksen ja Pyhän Hengen vanhurskauden. Sitä me emme toimellamme saa aikaan, vaan me annamme sen tapahtua; sitä meillä ei ole, vaan sen me saamme, Isän Jumalan sen meille lahjoittaessa Jeesuksen Kristuksen kautta.
Samoin kuin näet maa ei itse tuota sadetta, eikä liioin millään vaivannäöllä, hoitamisilla eikä pakottelemisilla voi sitä saada toimeen, vaan päinvastoin saa sen ylhäältä yksinomaan taivaallisena lahjana, samoin Jumala meille lahjoittaa tämän taivaallisen vanhurskauden teoittamme ja ansioittamme.
Yhtä vähän siis kuin kuiva maa itsestään voi osallistua runsaan ja siunauksellisen sateen hankkimiseen, yhtä vähän me ihmiset omasta voimastamme ja omilla teoillamme kykenemme itsellemme hankkimaan tätä jumalallista, taivaallista ja iankaikkista vanhurskautta: me saamme sen ilmaiseksi tapahtuvan ansioksemme lukemisen ja Jumalan sanomattoman lahjan voimasta.
Kristittyjen suurinta taitoa ja Viisautta siis on se, että ollaan laista mitään tietämättä, poistetaan mielestä teot ja koko toimihurskaus - varsinkin omantunnon kamppaillessa Jumalan tuomion kanssa - samoin kuin suurinta viisautta Jumalan kansan piirin ulkopuolella on se, että tunnetaan ja tutkitaan lakia, tekoja ja toimivanhurskautta.
Mutta kummaa ja maailmassa aivan kuulumatonta on se, että kristittyjä opetetaan olemaan tietämättömiä laista, ja elämään Jumalan edessä, kuin ei lakia laisinkaan olisi olemassa. Ellet sinä näet ole laista tietämätön, ja niin kohdista ajatuksiasi armoon, kuin ei mitään lakia olisi olemassakaan, vaan ainoastaan pelkkää armoa [ja laupeutta Kristuksen tähden] et voi tulla autuaaksi; «sillä lain kautta tulee synnin tunto« (Room. 3: 20).
Ja toisaalta taas lakia ja tekoja on maailmassa niin tähdennettävä, kuin ei kerrassaan mitään lupausta tahi armoa olisi olemassakaan. Näin on meneteltävä häikäilemättömien, ylpeämielisten ja hillittömien ihmisten tähden, joiden nähtäväksi on pantava yksinomaisesti laki, jotta kauhistuisivat ja nöyrtyisivät. Laki näet on annettu paatuneitten perusteelliseksi kauhistamiseksi ja surmaamiseksi sekä vanhan ihmisen kurittamiseksi. Kumpaakin sanaa on oikein jaettava, apostolin opetuksen mukaan (2. Tim. 2: 15 ja seur.).
Tässä siis kysytään viisasta ja uskollista perheenisää, joka pitää lakia aisoissa niin, että se pysyy omassa piirissään. Jos minä näet opettaisin ihmisille lakia sillä tavalla, että heidät muka sen kautta vanhurskautetaan Jumalan edessä, minä silloin jo astuisin lain piirin ulkopuolelle ja sekoittaisin toisiinsa nämä kaksi vanhurskautta: toimivanhurskauden ja lahjavanhurskauden, ja minä olisin huono käsitteiden selvittäjä, kun en jaa oikein. Mutta mennessäni vanhan ihmisen ulkopuolelle minä heti paikalla olen lainkin ulkopuolella. Liha eli vanha ihminen, laki ja teot näet kuuluvat yhteen, samoin myöskin henki eli uusi ihminen, lupaus ja armo.
Nähdessäni siis ihmisen kovin raadeltuna lain painon alla, syntiä kauhistuvana ja lohdutusta janoavana, silloin minun on aika poistaa hänen näkyvistään laki ja toimivanhurskaus ja esittää evankeliumin avulla lahjavanhurskaus, joka sulkee piiristään Mooseksen ja lain ja näyttää lupauksen Kristuksesta, hänestä, joka on tullut ahdistuneiden ja syntisten tähden. Silloin ihminen rohkaistuu ja alkaa toivoa eikä enää ole lain alla, vaan armon alla, niin kuin apostoli sanoo: «Ette ole lain alla, vaan armon alla« (Room. 6: 14).
Kuinka ei lain alla? Uuteen ihmiseen katsoen, jolle laki ei vähääkään kuulu. Lailla näet on rajansa ja se ulottuu Kristukseen saakka, niin kuin Paavali tässä myöhemmin sanoo: «Laista on tullut meille kasvattaja Kristukseen« (3: 24). Mutta hänen tullessaan Mooses lakineen, ympärileikkauksineen, uhreineen, sapatteineen hellittää, hellittävätpä kaikki profeetatkin.
Tämä on meidän jumaluusoppimme; siinä me opetamme tarkasti erottamaan toisistaan nämä kaksi vanhurskautta: toimivanhurskauden ja lahjavanhurskauden, jottei elämänvaellusta ja uskoa, tekoja ja armoa, maallisia asioita ja jumalanpalvelusta sekoitettaisi toisiinsa. Niin toinen kuin toinenkin näet on välttämätön, mutta kummankin, pitää pysyttäytyä omassa piirissään. Kristillinen vanhurskaus kuuluu uudelle ihmiselle, mutta lain vanhurskaus vanhalle, joka on syntynyt lihasta ja verestä.
Tämän, aivan kuin aasin kannettavaksi on sälytettävä kuorma sitä rasittamaan, eikä sen pidä nauttia hengen eikä armon vapaudesta, ellei uskossa Kristukseen ole pukeutunut uuteen ihmiseen - mutta se ei voi täydellisesti toteutua tässä elämässä -; jos on pukeutunut, nauttikoon sanomattoman suloisen armon hallituksesta ja lahjasta. Tämän sanon sen vuoksi, ettei kukaan arvelisi meidän hylkäävän tahi estävän hyviä tekoja, niin kuin paavilaiset meitä aiheettomasti syyttävät, ymmärtämättä mitä itse puhuvat ja mitä me opetamme.
He näet eivät tiedä mistään muusta kuin yksinomaan lainvanhurskaudesta; mutta siitä huolimatta he pyrkivät arvostelemaan sitä oppia, joka on verrattomasti lain yläpuolella ja lain ulkopuolella, ja jota lihallinen ihminen on kykenemätön arvostelemaan. Heidän täytyy sen tähden väkisinkin loukkaantua, koska eivät kykene katsomaan korkeammalle kuin lakiin. Kaikki se, mikä on lain ulkopuolella, on siis heille mitä suurimmaksi pahennukseksi.
Mutta me toteamme kuin kaksi maailmaa: toisen taivaallisen, toisen maallisen. Näihin me sijoitamme nuo kaksi vastakkaista ja toisistaan mitä kauimmaksi erotettua vanhurskautta. Lainvanhurskaus on maallinen; se käsittelee maallisia asioita, ja siinä me teemme hyviä tekoja. Mutta samoin 'kuin maa ei tuota hedelmiä, ellei sitä ensin taivaasta käsin ole kostutettu ja tehty hedelmälliseksi
- maa näet ei kykene taivasta mestaroimaan, uudistamaan eikä hallitsemaan, vaan päinvastoin taivas johtaa, uudistaa ja hallitsee maata ja tekee Sen hedelmälliseksi, jotta se voi toteuttaa Jumalan käskyä - samoin mekään emme lainvanhurskauden avulla paljon tekemällä mitään tee emmekä lakia täyttämällä sitä täytä, ellemme sitä ennen ole vanhurskautettuja kristillisellä vanhurskaudella, jolla ei ole mitään tekemistä lain vanhurskauden eli maallisen ja toimivanhurskauden kanssa.
Mutta se onkin taivaallista ja lahjavanhurskautta; sitä meillä ei ole, mutta sen me taivaasta saamme, sitä emme vaikuta, vaan uskolla sen käsitämme, ja sen avulla me kohoamme kaikkien lakien ja tekojen yläpuolelle. «Niinkuin meissä on ollut« - niin Paavali sanoo (1. Kor. 15: 49) - «maallisen« - Aadamin - «kuva, niin meissä on myös oleva taivaallisen kuva«, ja se on uusi ihminen uudessa maailmassa; siinä ei ole mitään lakia, ei mitään syntiä, ei mitään omaatuntoa eikä mitään kuolemaa, vaan rajatonta iloa, vanhurskautta, armoa, rauhaa, elämää, autuutta ja kunniaa.
Emmekö siis mitään tee, mitään vaikuta tämän vanhurskauden saavuttamiseksi? Tähän minä vastaan: Emme mitään, koska tämä vanhurskaus juuri on sitä, ettemme kerrassaan mitään tee, mitään kuule emmekä mitään tiedä laista emmekä teoista, vaan tiedämme ja uskomme ainoastaan sen, että Kristus on mennyt Isän tykö eikä enää ole nähtävissä, että hän istuu taivaassa Isän oikealla puolella, ei tuomarina, vaan Jumalan tekemänä meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi (1. Kor. 1: 30),
sanalla sanoen, ollakseen meidän ylipappinamme, joka rukoilee puolestamme ja joka hallitsee meitä ja meissä armolla. Siinä ei ole havaittavissa mitään syntiä, siinä ei tunneta mitään kauhua eikä omantunnon tuskaa, synti kun ei voi päästä käsiksi tähän kristilliseen vanhurskauteen; siellä näet, missä ei ole mitään lakia, ei ole rikkomustakaan (Room. 4: 15).
Kun siis synnillä tässä ei ole mitään tilaa, ei toden totta myöskään ole olemassa mitään tunnon tuskaa, ei mitään pelkoa, ei mitään surumieltä. Tästä asiasta Johannes sanoo: «Kuka ikinä on Jumalasta syntynyt, hän ei tee syntiä« (1. Joh. 3: 9). Mutta jos tunnon tuska tahi pelko on käsillä, on se varmana merkkinä siitä, että tämä vanhurskaus on heitetty sikseen, armo hukattu näkyvistä ja Kristus on peittyneenä näkymättömiin. Siellä taas, missä Kristus todella nähdään, ehdottomasti on runsas ja täydellinen ilo Herrassa ja sydämen rauha.
Silloin sydän varmasti päättelee: Vaikka olenkin syntinen lain edessä lainvanhurskauden mukaan, en kuitenkaan silti häädy epätoivoon, en silti kuole, koska Kristus elää, joka on minun iankaikkisena j a taivaallisena vanhurskautenani. Siinä vanhurskaudessa ja elämässä minulla ei ole mitään syntiä, ei tunnon tuskaa eikä kuolemaa.
Minä tosin Aadamin lapsena olen syntinen, mikäli on kysymys tästä nykyisestä elämästä ja sen vanhurskaudesta, ja siinä minua laki syyttää, kuolema minua hallitsee ja kerran nielee minut, mutta minulla on tämän elämän yläpuolella toinen vanhurskaus: Kristus, Jumalan Poika, joka ei tiedä mitään synnistä eikä kuolemasta, vaan joka on vanhurskaus ja iankaikkinen elämä, ja hänen tähtensä myöskin tämä minun ruumiini kuoltuansa herätetään kuolleista, tehdään vapaaksi lain ja synnin orjuudesta ja pyhitetään yhdessä hengen kanssa.
Näin siis kumpikin jää olemaan niin kauan kun täällä elämme: lain toimivanhurskaus syyttää, kurittaa, murehduttaa ja riuduttaa lihaa; henki taas hallitsee, riemuitsee ja vapahtuu lahjavanhurskauden vaikutuksesta, sillä se tietää omaavansa sen Herran, joka istuu taivaissa Isän oikealla puolella, Herran, joka on tehnyt tyhjäksi lain, tallannut jalkoihinsa synnin, kuoleman ja kaiken onnettomuuden, ottanut ne vangiksi ja saanut heistä itsensä kautta riemuvoiton! Niinpä Paavali tässä kirjeessä pyrkii meitä ahkerasti opettamaan, vahvistamaan ja pysyttämään tämän mitä ihanimman, kristillisen vanhurskauden täydellisessä käsityksessä. Jos näet vanhurskauttamisopista luovutaan, siinä samalla silloin luovutaan koko kristillisestä opista.
Ja olipa maailmassa kuinka monta tahansa niitä, jotka eivät siitä pidä kiinni, ne kaikki ovat joko juutalaisia tahi turkkilaisia tahi paavilaisia tahi lahkolaisia; sillä näiden kahden vanhurskauden, nimittäin lain toimivanhurskauden ja Kristuksen lahjavanhurskauden välillä ei ole mitään välimuotoa. Se siis, joka eksyy kristillisestä vanhurskaudesta, väkisinkin luisuu takaisin toimivanhurskauteen, toisin sanoen, hän väkisinkin, menetettyään Kristuksen, vajoaa luottamaan tekoihin.
Tämän saamme nykyään havaita kiihkohengistä ja lahkolaisista: ' he eivät opeta mitään eivätkä osaakaan opettaa mitään tästä armonvanhurskaudesta. Tosin he ovat noukkineet sanoja suustamme ja kirjoituksistamme; siksipä he puhuvatkin ja kirjoittavatkin vain sanoja! Mutta itse asiaa he eivät kykene opettamaan, tähdentämään eikä harjoittamaan, koska eivät sitä ymmärrä eivätkä voikaan sitä ymmärtää, takertuneina kun ovat yksinomaan lainvanhurskauteen.
He siis ovat ja pysyvät tekojen vaatijoina, eivätkä kykene kohoutumaan tuon toimivanhurskauden yläpuolelle. Näin ollen he pysyvät samanlaisina kuin olivat paavivallan aikana; vain sillä erotuksella, että ottavat käytäntöön uusia nimityksiä ja tekoja, - asia kuitenkin pysyy samana. Turkkilaisetkin tekevät toisia tekoja kuin paavilaiset, paavilaiset tekevät toisia tekoja kuin juutalaiset ja niin edespäin;
mutta vaikka toiset tekevätkin häikäisevämpiä, suurempia ja vaikeampia tekoja kuin toiset, niissä kuitenkin laatu on sama, muoto vain erilainen, toisin sanoen: vain näöltään ja nimitykseltään teot vaihtelevat, tosiasiallisesti ne kuitenkin ovat tekoja, eivätkä ne, jotka niitä tekevät, ole kristittyjä, vaan he ovat tekopyhiä ja sellaisina pysyvät, sanottakoon heitä sitten juutalaisiksi, muhamettilaisiksi, paavilaisiksi tahi lahkolaisiksi.
Senpä vuoksi me yhä uudestaan kertaamme, tähdennämme ja mieliin teroitamme tätä uskoa eli kristillistä vanhurskautta koskevaa opinkohtaa, jotta se pysyisi keskeytymättömässä käytössä ja se huolellisesti erotettaisiin lain toimivanhurskaudesta, - seurakuntahan ensiksikin yksinomaisesti syntyy tästä opista, ja sen varassa se sitten säilyy.
Muulla tavalla emme voi tosi jumaluusoppia säilyttää, vaan meistä tulee tuossa tuokiossa juristeja, seremonioitsijoita, lain tyrkyttäjiä ja paavilaisia; Kristus pimentyy, eikä kukaan voi seurakunnassa saada oikeaa opetusta eikä rohkaisua. Jos siis tahdomme olla toisten saarnaajia ja opettajia, on meidän pitäminen näistä asioista äärimmäisen tarkkaa huolta ja hyvin pitäminen selvillä, mikä erotus on lainvanhurskauden ja Kristuksen vanhurskauden välillä.
Helpostihan se tosin näin sanotaan, mutta koettavaksi ja käyttöön sovellettavaksi se on vaikeinta kaikista, vaikka sitä mitä huolellisimmin mieleesi teroittaisit ja sitä harjoittaisit; sillä kuolemanhetkellä tahi muissa omantunnon taisteluissa nämä kaksi vanhurskautta tulevat toisiaan lähemmäksi kuin toivoisit tahi tahtoisit.
Minä kehoitan siis teitä, etenkin niitä, joista kerran on tuleva omientuntojen opettajia - ja jokaista erikseen - harjoittautumaan tutkimisin, lukemisin, miettimisin ja rukouksia, jotta kykenisitte opettamaan ja lohduttamaan kiusauksessa olevia omiatuntoja - omianne ja muiden - ja palauttamaan niitä laista armoon, toimivanhurskaudesta lahjavanhurskauteen, sanalla sanoen, Mooseksesta Kristukseen.
Perkeleellä näet on tapana omantunnon kiusauksessa ja taistelussa meitä kauhistaa lailla, vetää esiin synnin vuoksi paha omatunto, häijysti eletty elämämme, Jumalan viha ja tuomio, helvetti ja iankaikkinen kuolema, näin ajaakseen meidät epätoivoon, alistaakseen meidät valtaansa ja erottaakseen meidät Kristuksesta; ja loppujen lopuksi hänellä on tapana evankeliumista tuoda esiin sellaisia kohtia, joissa Kristus itse meiltä vaatii tekoja ja selvin sanoin uhkaa perikadolla niitä, jotka eivät ole niitä tehneet.
Ellemme nyt osaa erottaa näitä kahta vanhurskautta toisistaan, ellemme nyt uskossa tartu Kristukseen, joka istuu Jumalan oikealla puolella, häneen, joka on elämämme ja vanhurskautemme ja joka myös puhuu hyvää meidän kurjien syntisten puolesta Isän tykönä, silloin olemme lain alla, emme armon alla, eikä Kristus enää olekaan Vapahtaja, vaan lainsäätäjä. Siinä ei silloin voi olla jälkeäkään autuudesta, vaan varmana seurauksena on epätoivo ja iankaikkinen kuolema.
Opetelkaamme siis varsin huolellisesti näiden kahden vanhurskauden toisistaan erottamisen taitoa, tietääksemme, missä määrin meidän pitää totella lakia. Vastahan pääsimme sanomasta, ettei laki saa kristityssä ylittää rajojaan, vaan että se saa ainoastaan hallita lihaa, jonka pitää olla sen alaiseksi alistettuna ja jäädä sen alaisuuteen. Siellä missä näin käy, laki pysyy sille kuuluvissa rajoissaan.
Mutta jos se pyrkii valtaamaan omaatuntoa ja siinä hallitsemaan, niin pidähän varasi: ole taitava päätelmöitsijä, suorita oikea jako, älä luovuta laille enempää kuin sille on luovutettava ja sano: Laki, sinä pyrit tunkeutumaan omantunnon valtapiiriin ja siellä valtaa pitämään, syyttämään omaatuntoa synnistä, riistämään minulta sen sydämeni ilon, joka minulla on uskosta Kristukseen, ja ajamaan minut epätoivoon Nukkumaan. Näin teet vastoin virkaasi.
Pysy rajoissasi ja pidä valtaasi lihassa, mutta älä koske omaantuntooni; minähän olen evankeliumilta kutsuttu vanhurskauden ja iankaikkisen elämän yhteyteen, Kristuksen valtakuntaan; siinä omatuntoni lepää, ja siinä valtakunnassa ei ole mitään lakia, vaan sulaa syntien anteeksiantamusta, rauhaa, lepoa, iloa, autuutta ja iankaikkista elämää!
Älä sinä minulta näitä hämmennä, älköönkä omassatunnossani [,joka on Kristuksen, Jumalan Pojan istuin ja pyhäkkö,] hallitko laki, tuo ankara hirmuvaltias ja julma vaatija, vaan Kristus, Jumalan Poika, rauhan ja vanhurskauden kuningas, suloisia. Vapahtaja ja välittäjä! Hän säilyttää omantuntoni iloisena ja rauhallisena evankeliumin terveellisessä ja puhtaassa opissa ja puheenaolevan lahjavanhurskauden käsityksessä!
Tätä vanhurskautta omistaessani minä laskeudun taivaasta kuin sade, joka tekee maan hedelmälliseksi, toisin sanoen, minä astun toiseen valtakuntaan ja teen niitä hyviä tekoja, joita ikinä tielleni osuu. Jos olen sananpalvelija, minä saarnaan, lohdutan arkamielisiä ja hoidan sakramentteja; jos olen perheen-isä, hallitsen perhettäni ja palvelijoitani, kasvatan lapsiani hurskauteen ja kunnialliseen elämään; jos olen virkamies, hoidan virkaani, jonka Jumala minulle on uskonut; jos olen palvelija, huolehdin uskollisesti isäntäni asioista, kaiken kaikkiaan: jokainen, ken varmaan tietää Kristuksen vanhurskaudekseen, työskentelee kutsumuksessaan sydämestään ja riemulla, ja enemmänkin: hän alistuu rakkaudessa esivallan, jopa sen jumalattomien lakienkin alaiseksi, ja - jos olosuhteet niin vaativat - kaikkien tämän nykyisen elämän vaivojen ja vaarojen alaiseksi, koska tietää, että Jumala sellaista tahtoo ja että sellainen kuuliaisuus on hänelle mieleen.
Kaikkein ensiksi on mainittava aine, toisin sanoen, tämän Paavalin kirjoittaman kirjeen pääasia. Tämä aine on seuraava: Paavali tahtoo niin vakiinnuttaa uskon-, armon-, syntien anteeksiantamus- eli kristillisen vanhurskausopin, että täydellisesti käsittäisimme kristillisen vanhurskauden ja kaikkien muiden vanhurskausmuotojen välisen erotuksen. On näet olemassa monenlaista vanhurskautta. On maallista: sen kanssa on keisarilla, maallisilla vallanpitäjillä, filosofeilla ja lainoppineilla tekemistä.
On sitten seremoniallista: sitä opettavat ihmissäännöt, kuten paavin säännöt ja sen sellaiset; sitä perheenisät ja opettajat vaaratta opettavat, kun eivät lue sen ansioksi synneistä hyvityksen tekemistä, Jumalan sovittamista ja armon ansaitsemista, vaan opettavat seremonioiden olevan välttämättömiä ainoastaan siveellistä kuria ja määrättyjä velvollisuuksia silmällä pitäen. Paitsi näitä on vielä olemassa eräs vanhurskaus: lainvanhurskaus eli kymmenen käskyn vanhurskaus, jota Mooses opettaa. Tätä mekin opetamme uskonopin jälkeen.
Näiden kaikkien vanhurskausmuotojen ulko- ja yläpuolella on uskon- eli kristillinen vanhurskaus, joka mitä huolellisimmin on erotettava noista edellisistä. Nuo edelliset näet ovat tähän verrattuina kerrassaan vastakkaisia osaksi siitä syystä, että ne ovat lähtöisin keisarien laeista, paavin säännöistä ja Jumalan käskyistä, osaksi siitä syystä, että niillä on tekemistä meidän tekojemme kanssa ja me kykenemme niitä aikaansaamaan joko pelkin luonnollisin voimin - niin sofistit sanovat - tahi myös Jumalan lahjan voimasta, - ovathan nämä tekojenkin vanhurskauden eri muodot Jumalan lahjoja, kuten kaikki muukin mikä meillä on.
Mutta tämä ihanista ihanin vanhurskaus, nimittäin uskonvanhurskaus, jonka Jumala Kristuksen kautta teoittamme lukee omaksemme, ei ole maallista eikä seremoniallista eikä Jumalan lain vanhurskautta, eikä sillä ole tekemistä meidän tekojemme kanssa, vaan se on suhteessaan näihin kerrassaan vastakkaista, toisin sanoen, sulaa lahjavanhurskautta - samoin kuin nuo edelliset ovat toimivanhurskauden muotoja.
Siinä nimittäin me emme tee emmekä anna mitään Jumalalle, vaan ainoastaan otamme omaksemme ja annamme toisen, nimittäin Jumalan, toimia itsessämme. Sen tähden me halusta nimitämme tätä uskon- eli kristillistä vanhurskautta lahjavanhurskaudeksi.
Ja tämä vanhurskaus on syvään kätketty salaisuus (Kol. 1: 26), jota maailma ei käsitä, niin, jota kristitytkään eivät ole kylliksi käsittäneet ja jonka he kiusauksissa vaivoin saattavat omistaa. Siksipä sitä on aina teroitettava ja ahkerasti käytännössä harjoiteltava. Ei saata säilyä se, joka murheissa ja omantunnon kauhistuksissa sitä ei käsitä eikä omista. Mikään muu ei näet niin varmasti ja luotettavasti lohduta omiatuntoja kuin tämä lahjavanhurskaus.
Mutta sellaistahan inhimillinen heikkous ja surkeus on: omantunnonpelossa ja kuolemanvaarassa emme tarkastele mitään muuta kuin tekojamme, kelvollisuuttamme ja lakia. Kun laki meille näyttää syntimme, niin kohta tulee mieleemme taaksemme jäänyt elämä; ja suuressa sieluntuskassa syntinen silloin valittaen huokaa tähän tapaan: Voi, miten kurjasti olenkaan elänyt!
Jospa vain saisin kauemmin elää, niin halusta parantaisin elämäni! Eikähän ihmisjärki voi - sillä siinä määrin tämä paha on meihin juurtunut, ja me olemme tämän onnettoman olotilan itsellemme valmistaneet - riistäytyä vapaaksi tästä toimi- eli omanvanhurskauden kummituksesta eikä kohottautua lahja- eli kristillisen vanhurskauden katselemiseen: se suorastaan takertuu toimivanhurskauteen. Ja saatana, käyttäen hyväkseen luontomme heikkoutta, paisuttaa ja pänttää päähämme näitä ajatuksia. Silloin käy väkisinkin niin, että omatunto yhä enemmän vapisee, hämmästyy ja kauhistuu.
Mahdotonta on näet ihmismielen itsestään saada lohdutusta ja synnintunnossa ja -kauhussa ollessaan katsella yksinomaan armoa, päättävästi hylätä kaikki tekoja koskeva mietiskely jne., sillä sellainen on ihmiskyvyn, -ajatusten ja -ymmärryksen rajojen, jopa Jumalan lainkin rajojen ulkopuolella. Ja vaikka tämä viimeksi mainittu onkin ylevintä kaikesta mitä maailmassa on, se kuitenkaan ei voi rauhoittaa kauhuun saatettua omaatuntoa, vaan päinvastoin sitä vielä enemmän murehduttaa ja ajaa epätoivoon; lain kautta näet synti tulee ylen määrin suureksi synniksi, Room. 7. luku (13. jae).
Senpä tähden ahdistetulla omallatunnolla ei ole mitään neuvoa epätoivoa ja iankaikkista kuolemaa vastaan, ellei se omista Kristuksessa tarjotun armon lupausta, toisin sanoen, mainittua lahjavanhurskautta eli kristillistä vanhurskautta. Se sanoo turvallisesti: Minä en tavoittele toimivanhurskautta; se minulla tosin pitäisi olla ja sitä minun pitäisi toteuttaa; ja vaikka olisi niinkin, että se minulla olisi ja minä sitä toteuttaisinkin, minä en siihen voi luottaa enkä sen turvin kestää Jumalan tuomion tullen.
Sen tähden erotan itseni kaiken, sekä oman että jumalallisen lain toimivanhurskauden ulkopuolelle ja omistan muitta mutkitta tuon lahjavanhurskauden, toisin sanoen, armon, laupeuden ja syntien anteeksiantamuksen vanhurskauden, sanalla sanoen, Kristuksen ja Pyhän Hengen vanhurskauden. Sitä me emme toimellamme saa aikaan, vaan me annamme sen tapahtua; sitä meillä ei ole, vaan sen me saamme, Isän Jumalan sen meille lahjoittaessa Jeesuksen Kristuksen kautta.
Samoin kuin näet maa ei itse tuota sadetta, eikä liioin millään vaivannäöllä, hoitamisilla eikä pakottelemisilla voi sitä saada toimeen, vaan päinvastoin saa sen ylhäältä yksinomaan taivaallisena lahjana, samoin Jumala meille lahjoittaa tämän taivaallisen vanhurskauden teoittamme ja ansioittamme.
Yhtä vähän siis kuin kuiva maa itsestään voi osallistua runsaan ja siunauksellisen sateen hankkimiseen, yhtä vähän me ihmiset omasta voimastamme ja omilla teoillamme kykenemme itsellemme hankkimaan tätä jumalallista, taivaallista ja iankaikkista vanhurskautta: me saamme sen ilmaiseksi tapahtuvan ansioksemme lukemisen ja Jumalan sanomattoman lahjan voimasta.
Kristittyjen suurinta taitoa ja Viisautta siis on se, että ollaan laista mitään tietämättä, poistetaan mielestä teot ja koko toimihurskaus - varsinkin omantunnon kamppaillessa Jumalan tuomion kanssa - samoin kuin suurinta viisautta Jumalan kansan piirin ulkopuolella on se, että tunnetaan ja tutkitaan lakia, tekoja ja toimivanhurskautta.
Mutta kummaa ja maailmassa aivan kuulumatonta on se, että kristittyjä opetetaan olemaan tietämättömiä laista, ja elämään Jumalan edessä, kuin ei lakia laisinkaan olisi olemassa. Ellet sinä näet ole laista tietämätön, ja niin kohdista ajatuksiasi armoon, kuin ei mitään lakia olisi olemassakaan, vaan ainoastaan pelkkää armoa [ja laupeutta Kristuksen tähden] et voi tulla autuaaksi; «sillä lain kautta tulee synnin tunto« (Room. 3: 20).
Ja toisaalta taas lakia ja tekoja on maailmassa niin tähdennettävä, kuin ei kerrassaan mitään lupausta tahi armoa olisi olemassakaan. Näin on meneteltävä häikäilemättömien, ylpeämielisten ja hillittömien ihmisten tähden, joiden nähtäväksi on pantava yksinomaisesti laki, jotta kauhistuisivat ja nöyrtyisivät. Laki näet on annettu paatuneitten perusteelliseksi kauhistamiseksi ja surmaamiseksi sekä vanhan ihmisen kurittamiseksi. Kumpaakin sanaa on oikein jaettava, apostolin opetuksen mukaan (2. Tim. 2: 15 ja seur.).
Tässä siis kysytään viisasta ja uskollista perheenisää, joka pitää lakia aisoissa niin, että se pysyy omassa piirissään. Jos minä näet opettaisin ihmisille lakia sillä tavalla, että heidät muka sen kautta vanhurskautetaan Jumalan edessä, minä silloin jo astuisin lain piirin ulkopuolelle ja sekoittaisin toisiinsa nämä kaksi vanhurskautta: toimivanhurskauden ja lahjavanhurskauden, ja minä olisin huono käsitteiden selvittäjä, kun en jaa oikein. Mutta mennessäni vanhan ihmisen ulkopuolelle minä heti paikalla olen lainkin ulkopuolella. Liha eli vanha ihminen, laki ja teot näet kuuluvat yhteen, samoin myöskin henki eli uusi ihminen, lupaus ja armo.
Nähdessäni siis ihmisen kovin raadeltuna lain painon alla, syntiä kauhistuvana ja lohdutusta janoavana, silloin minun on aika poistaa hänen näkyvistään laki ja toimivanhurskaus ja esittää evankeliumin avulla lahjavanhurskaus, joka sulkee piiristään Mooseksen ja lain ja näyttää lupauksen Kristuksesta, hänestä, joka on tullut ahdistuneiden ja syntisten tähden. Silloin ihminen rohkaistuu ja alkaa toivoa eikä enää ole lain alla, vaan armon alla, niin kuin apostoli sanoo: «Ette ole lain alla, vaan armon alla« (Room. 6: 14).
Kuinka ei lain alla? Uuteen ihmiseen katsoen, jolle laki ei vähääkään kuulu. Lailla näet on rajansa ja se ulottuu Kristukseen saakka, niin kuin Paavali tässä myöhemmin sanoo: «Laista on tullut meille kasvattaja Kristukseen« (3: 24). Mutta hänen tullessaan Mooses lakineen, ympärileikkauksineen, uhreineen, sapatteineen hellittää, hellittävätpä kaikki profeetatkin.
Tämä on meidän jumaluusoppimme; siinä me opetamme tarkasti erottamaan toisistaan nämä kaksi vanhurskautta: toimivanhurskauden ja lahjavanhurskauden, jottei elämänvaellusta ja uskoa, tekoja ja armoa, maallisia asioita ja jumalanpalvelusta sekoitettaisi toisiinsa. Niin toinen kuin toinenkin näet on välttämätön, mutta kummankin, pitää pysyttäytyä omassa piirissään. Kristillinen vanhurskaus kuuluu uudelle ihmiselle, mutta lain vanhurskaus vanhalle, joka on syntynyt lihasta ja verestä.
Tämän, aivan kuin aasin kannettavaksi on sälytettävä kuorma sitä rasittamaan, eikä sen pidä nauttia hengen eikä armon vapaudesta, ellei uskossa Kristukseen ole pukeutunut uuteen ihmiseen - mutta se ei voi täydellisesti toteutua tässä elämässä -; jos on pukeutunut, nauttikoon sanomattoman suloisen armon hallituksesta ja lahjasta. Tämän sanon sen vuoksi, ettei kukaan arvelisi meidän hylkäävän tahi estävän hyviä tekoja, niin kuin paavilaiset meitä aiheettomasti syyttävät, ymmärtämättä mitä itse puhuvat ja mitä me opetamme.
He näet eivät tiedä mistään muusta kuin yksinomaan lainvanhurskaudesta; mutta siitä huolimatta he pyrkivät arvostelemaan sitä oppia, joka on verrattomasti lain yläpuolella ja lain ulkopuolella, ja jota lihallinen ihminen on kykenemätön arvostelemaan. Heidän täytyy sen tähden väkisinkin loukkaantua, koska eivät kykene katsomaan korkeammalle kuin lakiin. Kaikki se, mikä on lain ulkopuolella, on siis heille mitä suurimmaksi pahennukseksi.
Mutta me toteamme kuin kaksi maailmaa: toisen taivaallisen, toisen maallisen. Näihin me sijoitamme nuo kaksi vastakkaista ja toisistaan mitä kauimmaksi erotettua vanhurskautta. Lainvanhurskaus on maallinen; se käsittelee maallisia asioita, ja siinä me teemme hyviä tekoja. Mutta samoin 'kuin maa ei tuota hedelmiä, ellei sitä ensin taivaasta käsin ole kostutettu ja tehty hedelmälliseksi
- maa näet ei kykene taivasta mestaroimaan, uudistamaan eikä hallitsemaan, vaan päinvastoin taivas johtaa, uudistaa ja hallitsee maata ja tekee Sen hedelmälliseksi, jotta se voi toteuttaa Jumalan käskyä - samoin mekään emme lainvanhurskauden avulla paljon tekemällä mitään tee emmekä lakia täyttämällä sitä täytä, ellemme sitä ennen ole vanhurskautettuja kristillisellä vanhurskaudella, jolla ei ole mitään tekemistä lain vanhurskauden eli maallisen ja toimivanhurskauden kanssa.
Mutta se onkin taivaallista ja lahjavanhurskautta; sitä meillä ei ole, mutta sen me taivaasta saamme, sitä emme vaikuta, vaan uskolla sen käsitämme, ja sen avulla me kohoamme kaikkien lakien ja tekojen yläpuolelle. «Niinkuin meissä on ollut« - niin Paavali sanoo (1. Kor. 15: 49) - «maallisen« - Aadamin - «kuva, niin meissä on myös oleva taivaallisen kuva«, ja se on uusi ihminen uudessa maailmassa; siinä ei ole mitään lakia, ei mitään syntiä, ei mitään omaatuntoa eikä mitään kuolemaa, vaan rajatonta iloa, vanhurskautta, armoa, rauhaa, elämää, autuutta ja kunniaa.
Emmekö siis mitään tee, mitään vaikuta tämän vanhurskauden saavuttamiseksi? Tähän minä vastaan: Emme mitään, koska tämä vanhurskaus juuri on sitä, ettemme kerrassaan mitään tee, mitään kuule emmekä mitään tiedä laista emmekä teoista, vaan tiedämme ja uskomme ainoastaan sen, että Kristus on mennyt Isän tykö eikä enää ole nähtävissä, että hän istuu taivaassa Isän oikealla puolella, ei tuomarina, vaan Jumalan tekemänä meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi (1. Kor. 1: 30),
sanalla sanoen, ollakseen meidän ylipappinamme, joka rukoilee puolestamme ja joka hallitsee meitä ja meissä armolla. Siinä ei ole havaittavissa mitään syntiä, siinä ei tunneta mitään kauhua eikä omantunnon tuskaa, synti kun ei voi päästä käsiksi tähän kristilliseen vanhurskauteen; siellä näet, missä ei ole mitään lakia, ei ole rikkomustakaan (Room. 4: 15).
Kun siis synnillä tässä ei ole mitään tilaa, ei toden totta myöskään ole olemassa mitään tunnon tuskaa, ei mitään pelkoa, ei mitään surumieltä. Tästä asiasta Johannes sanoo: «Kuka ikinä on Jumalasta syntynyt, hän ei tee syntiä« (1. Joh. 3: 9). Mutta jos tunnon tuska tahi pelko on käsillä, on se varmana merkkinä siitä, että tämä vanhurskaus on heitetty sikseen, armo hukattu näkyvistä ja Kristus on peittyneenä näkymättömiin. Siellä taas, missä Kristus todella nähdään, ehdottomasti on runsas ja täydellinen ilo Herrassa ja sydämen rauha.
Silloin sydän varmasti päättelee: Vaikka olenkin syntinen lain edessä lainvanhurskauden mukaan, en kuitenkaan silti häädy epätoivoon, en silti kuole, koska Kristus elää, joka on minun iankaikkisena j a taivaallisena vanhurskautenani. Siinä vanhurskaudessa ja elämässä minulla ei ole mitään syntiä, ei tunnon tuskaa eikä kuolemaa.
Minä tosin Aadamin lapsena olen syntinen, mikäli on kysymys tästä nykyisestä elämästä ja sen vanhurskaudesta, ja siinä minua laki syyttää, kuolema minua hallitsee ja kerran nielee minut, mutta minulla on tämän elämän yläpuolella toinen vanhurskaus: Kristus, Jumalan Poika, joka ei tiedä mitään synnistä eikä kuolemasta, vaan joka on vanhurskaus ja iankaikkinen elämä, ja hänen tähtensä myöskin tämä minun ruumiini kuoltuansa herätetään kuolleista, tehdään vapaaksi lain ja synnin orjuudesta ja pyhitetään yhdessä hengen kanssa.
Näin siis kumpikin jää olemaan niin kauan kun täällä elämme: lain toimivanhurskaus syyttää, kurittaa, murehduttaa ja riuduttaa lihaa; henki taas hallitsee, riemuitsee ja vapahtuu lahjavanhurskauden vaikutuksesta, sillä se tietää omaavansa sen Herran, joka istuu taivaissa Isän oikealla puolella, Herran, joka on tehnyt tyhjäksi lain, tallannut jalkoihinsa synnin, kuoleman ja kaiken onnettomuuden, ottanut ne vangiksi ja saanut heistä itsensä kautta riemuvoiton! Niinpä Paavali tässä kirjeessä pyrkii meitä ahkerasti opettamaan, vahvistamaan ja pysyttämään tämän mitä ihanimman, kristillisen vanhurskauden täydellisessä käsityksessä. Jos näet vanhurskauttamisopista luovutaan, siinä samalla silloin luovutaan koko kristillisestä opista.
Ja olipa maailmassa kuinka monta tahansa niitä, jotka eivät siitä pidä kiinni, ne kaikki ovat joko juutalaisia tahi turkkilaisia tahi paavilaisia tahi lahkolaisia; sillä näiden kahden vanhurskauden, nimittäin lain toimivanhurskauden ja Kristuksen lahjavanhurskauden välillä ei ole mitään välimuotoa. Se siis, joka eksyy kristillisestä vanhurskaudesta, väkisinkin luisuu takaisin toimivanhurskauteen, toisin sanoen, hän väkisinkin, menetettyään Kristuksen, vajoaa luottamaan tekoihin.
Tämän saamme nykyään havaita kiihkohengistä ja lahkolaisista: ' he eivät opeta mitään eivätkä osaakaan opettaa mitään tästä armonvanhurskaudesta. Tosin he ovat noukkineet sanoja suustamme ja kirjoituksistamme; siksipä he puhuvatkin ja kirjoittavatkin vain sanoja! Mutta itse asiaa he eivät kykene opettamaan, tähdentämään eikä harjoittamaan, koska eivät sitä ymmärrä eivätkä voikaan sitä ymmärtää, takertuneina kun ovat yksinomaan lainvanhurskauteen.
He siis ovat ja pysyvät tekojen vaatijoina, eivätkä kykene kohoutumaan tuon toimivanhurskauden yläpuolelle. Näin ollen he pysyvät samanlaisina kuin olivat paavivallan aikana; vain sillä erotuksella, että ottavat käytäntöön uusia nimityksiä ja tekoja, - asia kuitenkin pysyy samana. Turkkilaisetkin tekevät toisia tekoja kuin paavilaiset, paavilaiset tekevät toisia tekoja kuin juutalaiset ja niin edespäin;
mutta vaikka toiset tekevätkin häikäisevämpiä, suurempia ja vaikeampia tekoja kuin toiset, niissä kuitenkin laatu on sama, muoto vain erilainen, toisin sanoen: vain näöltään ja nimitykseltään teot vaihtelevat, tosiasiallisesti ne kuitenkin ovat tekoja, eivätkä ne, jotka niitä tekevät, ole kristittyjä, vaan he ovat tekopyhiä ja sellaisina pysyvät, sanottakoon heitä sitten juutalaisiksi, muhamettilaisiksi, paavilaisiksi tahi lahkolaisiksi.
Senpä vuoksi me yhä uudestaan kertaamme, tähdennämme ja mieliin teroitamme tätä uskoa eli kristillistä vanhurskautta koskevaa opinkohtaa, jotta se pysyisi keskeytymättömässä käytössä ja se huolellisesti erotettaisiin lain toimivanhurskaudesta, - seurakuntahan ensiksikin yksinomaisesti syntyy tästä opista, ja sen varassa se sitten säilyy.
Muulla tavalla emme voi tosi jumaluusoppia säilyttää, vaan meistä tulee tuossa tuokiossa juristeja, seremonioitsijoita, lain tyrkyttäjiä ja paavilaisia; Kristus pimentyy, eikä kukaan voi seurakunnassa saada oikeaa opetusta eikä rohkaisua. Jos siis tahdomme olla toisten saarnaajia ja opettajia, on meidän pitäminen näistä asioista äärimmäisen tarkkaa huolta ja hyvin pitäminen selvillä, mikä erotus on lainvanhurskauden ja Kristuksen vanhurskauden välillä.
Helpostihan se tosin näin sanotaan, mutta koettavaksi ja käyttöön sovellettavaksi se on vaikeinta kaikista, vaikka sitä mitä huolellisimmin mieleesi teroittaisit ja sitä harjoittaisit; sillä kuolemanhetkellä tahi muissa omantunnon taisteluissa nämä kaksi vanhurskautta tulevat toisiaan lähemmäksi kuin toivoisit tahi tahtoisit.
Minä kehoitan siis teitä, etenkin niitä, joista kerran on tuleva omientuntojen opettajia - ja jokaista erikseen - harjoittautumaan tutkimisin, lukemisin, miettimisin ja rukouksia, jotta kykenisitte opettamaan ja lohduttamaan kiusauksessa olevia omiatuntoja - omianne ja muiden - ja palauttamaan niitä laista armoon, toimivanhurskaudesta lahjavanhurskauteen, sanalla sanoen, Mooseksesta Kristukseen.
Perkeleellä näet on tapana omantunnon kiusauksessa ja taistelussa meitä kauhistaa lailla, vetää esiin synnin vuoksi paha omatunto, häijysti eletty elämämme, Jumalan viha ja tuomio, helvetti ja iankaikkinen kuolema, näin ajaakseen meidät epätoivoon, alistaakseen meidät valtaansa ja erottaakseen meidät Kristuksesta; ja loppujen lopuksi hänellä on tapana evankeliumista tuoda esiin sellaisia kohtia, joissa Kristus itse meiltä vaatii tekoja ja selvin sanoin uhkaa perikadolla niitä, jotka eivät ole niitä tehneet.
Ellemme nyt osaa erottaa näitä kahta vanhurskautta toisistaan, ellemme nyt uskossa tartu Kristukseen, joka istuu Jumalan oikealla puolella, häneen, joka on elämämme ja vanhurskautemme ja joka myös puhuu hyvää meidän kurjien syntisten puolesta Isän tykönä, silloin olemme lain alla, emme armon alla, eikä Kristus enää olekaan Vapahtaja, vaan lainsäätäjä. Siinä ei silloin voi olla jälkeäkään autuudesta, vaan varmana seurauksena on epätoivo ja iankaikkinen kuolema.
Opetelkaamme siis varsin huolellisesti näiden kahden vanhurskauden toisistaan erottamisen taitoa, tietääksemme, missä määrin meidän pitää totella lakia. Vastahan pääsimme sanomasta, ettei laki saa kristityssä ylittää rajojaan, vaan että se saa ainoastaan hallita lihaa, jonka pitää olla sen alaiseksi alistettuna ja jäädä sen alaisuuteen. Siellä missä näin käy, laki pysyy sille kuuluvissa rajoissaan.
Mutta jos se pyrkii valtaamaan omaatuntoa ja siinä hallitsemaan, niin pidähän varasi: ole taitava päätelmöitsijä, suorita oikea jako, älä luovuta laille enempää kuin sille on luovutettava ja sano: Laki, sinä pyrit tunkeutumaan omantunnon valtapiiriin ja siellä valtaa pitämään, syyttämään omaatuntoa synnistä, riistämään minulta sen sydämeni ilon, joka minulla on uskosta Kristukseen, ja ajamaan minut epätoivoon Nukkumaan. Näin teet vastoin virkaasi.
Pysy rajoissasi ja pidä valtaasi lihassa, mutta älä koske omaantuntooni; minähän olen evankeliumilta kutsuttu vanhurskauden ja iankaikkisen elämän yhteyteen, Kristuksen valtakuntaan; siinä omatuntoni lepää, ja siinä valtakunnassa ei ole mitään lakia, vaan sulaa syntien anteeksiantamusta, rauhaa, lepoa, iloa, autuutta ja iankaikkista elämää!
Älä sinä minulta näitä hämmennä, älköönkä omassatunnossani [,joka on Kristuksen, Jumalan Pojan istuin ja pyhäkkö,] hallitko laki, tuo ankara hirmuvaltias ja julma vaatija, vaan Kristus, Jumalan Poika, rauhan ja vanhurskauden kuningas, suloisia. Vapahtaja ja välittäjä! Hän säilyttää omantuntoni iloisena ja rauhallisena evankeliumin terveellisessä ja puhtaassa opissa ja puheenaolevan lahjavanhurskauden käsityksessä!
Tätä vanhurskautta omistaessani minä laskeudun taivaasta kuin sade, joka tekee maan hedelmälliseksi, toisin sanoen, minä astun toiseen valtakuntaan ja teen niitä hyviä tekoja, joita ikinä tielleni osuu. Jos olen sananpalvelija, minä saarnaan, lohdutan arkamielisiä ja hoidan sakramentteja; jos olen perheen-isä, hallitsen perhettäni ja palvelijoitani, kasvatan lapsiani hurskauteen ja kunnialliseen elämään; jos olen virkamies, hoidan virkaani, jonka Jumala minulle on uskonut; jos olen palvelija, huolehdin uskollisesti isäntäni asioista, kaiken kaikkiaan: jokainen, ken varmaan tietää Kristuksen vanhurskaudekseen, työskentelee kutsumuksessaan sydämestään ja riemulla, ja enemmänkin: hän alistuu rakkaudessa esivallan, jopa sen jumalattomien lakienkin alaiseksi, ja - jos olosuhteet niin vaativat - kaikkien tämän nykyisen elämän vaivojen ja vaarojen alaiseksi, koska tietää, että Jumala sellaista tahtoo ja että sellainen kuuliaisuus on hänelle mieleen.
Viimeinen muokkaaja, jarrut pvm To Toukokuu 24, 2018 9:05 am, muokattu 1 kertaa
jarrut- Admin
- Viestien lukumäärä : 2993
Join date : 24.10.2013
Vs: Otteita kirjasta: Galatalaiskirjeen selitys (Martti Luther)/Viisikymmentä itsevanhurskauden ihailemaa etua
kirjoittaja jarrut To Toukokuu 24, 2018 8:38 am
1 Luku
1:3 Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!
Toivottavasti te hyvin tiedätte, mitä armo ja rauha ovat, koska nämä sanat tuon tuostakin esiintyvät Paavalin kirjeissä, ja koska ne ovat helpot ymmärtää. Mutta kun emme nyt käsittele tätä kirjettä välttämättömyyden pakosta tahi siksi, että se olisi vaikeatajuista, vaan sen tähden, että omat tuntomme vahvistuisivat kestämään tulevia harhaoppeja, ei meistä ole epämieluista kerrata niitä seikkoja, joita me muuallakin opetamme, joista saarnaamme, laulamme ja kirjoitamme. Jos näet vanhurskauttamisoppi on lamassa, on kaikki lamassa.
On siis välttämätöntä, että me sitä joka päivä teroitamme - niinkuin Mooses laistaan määrää (5. Moos. 6: 7) - ja sitä painamme mieliin. Sitä ei näet voida kylliksi eikä liiaksi käsittää eikä ymmärtää. Jopa, vaikka sitä mitä uutterimmin tähdennämme ja mieliinpainamme, kuitenkaan ei ole olemassa ketään, joka sen täydellisesti käsittää tahi sitä täydellä antaumuksella ja koko sydämellään uskoo - siinä määrin lihamme on häilyvä ja vastustaa hengen kuuliaisuutta.
No niin, tämä apostolinen tervehdys on uutta ja kuulumatonta ennen evankeliumin saarnaamista. Näihin kahteen vähäiseen sanaan: armo ja rauha, sisältyy koko kristinusko. Armo antaa synnin anteeksi, rauha tyyntää omantunnon Synti ja paha omatunto, lain voima ja synnin ota ovat ne kaksi perkelettämme, jotka meitä rääkkäävät. Kristus voitti ja jalkoihinsa tallasi nämä molemmat hirviöt sekä tätä että tulevaa maailmanaikaa silmällä pitäen.
Tästä maailma ei tiedä kerrassaan mitään; sentähden se ei voi opettaa mitään varmaa synnin, pahan omantunnon eikä kuoleman voittamisesta. Vain kristityillä on tiedossaan se oikea tapa, jolla tätä oppia on opetettava; sillä he harjoittavat itseään sekä aseistautuvat voittamaan syntiä, epätoivoa ja iankaikkista kuolemaa. Ja Jumala itse on antanut tämän opetustavan; sitä ei ole keksitty minkään vapaan tahdon, minkään ihmisjärjen eikä -viisauden avulla.
Näihin kahteen sanaan - armo ja rauha - siis koko kristinusko sisältyy: armoon syntien anteeksiantamus, rauhaan iloinen ja levollinen omatunto. Rauhan omistuksessa ei milloinkaan voida olla, ellei synti ole anteeksiannettu.
Laki näet syyttää ja kauhistaa synnin tähden, eikä omantunnon tuntemaa syntiä voida poistaa pyhiinvaelluksilla, valvomisilla, ponnistuksilla, pyrkimisillä, paastoamisilla, sanalla sanoen, ei millään teoilla - jopa se pikemminkin niistä vain lisääntyy; sillä kuta enemmän näemme vaivaa ja hikoilemme syntiä poistaaksemme, sitä hullummaksi tilamme käy. Mutta se poistuu yksinomaan armolla eikä millään muulla tavalla. Tämä on erittäin hyvin opittava.
Sanat tosin ovat helpot käsittää, mutta ahdistuksen aikana on äärettömän vaikeaa sydämessään varmasti päätellä: meillä on syntien anteeksiantamus ja rauha Jumalan kanssa yksinomaisesti armosta, syrjäyttämällä kaikki muut keinot taivaassa ja maan päällä.
Maailma ei käsitä tätä oppia; siksipä se ei tahdo eikä voi sitä sietää. Se kerskuu vapaasta tahdosta, omasta kyvystämme, omista teoistamme, joilla armo ja rauha, toisin sanoen, syntien anteeksiantamus ja iloinen omatunto muka ansaittaisiin ja hankittaisiin. Mutta aivan mahdotonta on, että omatunto voisi tyventyä ja tulla iloiseksi, ellei sillä ole rauhaa tästä armosta, toisin sanoen, Kristuksessa luvatusta syntien anteeksiantamuksesta.
Moni on kylläkin rauhoittaakseen omaatuntoaan tuskaisesti ponnistellut keksimällä lisäksi monenlaisia munkkikuntia ja harjoituksia, mutta on näin vajonnut vain yhä useampiin ja vaikeampiin vaivoihin. Tuo kaikki näet on vain epävarmuuden ja epätoivon lisäämisharjoitusta! Ei siis ole «rauhaa minun luissani« eikä sinun, jos emme alistu armon sanaan, ja lujasti ja vakaasti siihen nojaudu.
Mutta apostoli erottaa tämän armon ja rauhan kaikesta muusta armosta ja rauhasta, koskapa ei toivota galatalaisille armoa ja rauhaa keisarilta, kuninkailta, ruhtinailta - nehän enimmästä päästä vainoavat hurskaita ja «nousevat Herraa ja hänen Kristustaan vastaan«, 2. psalmi (2. jae) - ei liioin maailmalta, sillä «maailmassa«, sanoo Kristus, «on teillä ahdistus«, vaan Jumalalta, meidän Isältämme jne., toisin sanoen, hän toivottaa heille jumalallista rauhaa. Niin Kristuskin sanoo: «Rauhan minä jätän teille, minun rauhani annan teille; en minä anna teille, niinkuin maailma antaa« (Joh. 14: 27).
Maailman rauha ei lupaa muuta kuin omaisuuteen ja ruumiiseen kohdistuvaa rauhaa, elääksemme lihassa iloisina ja levollisina. Näin ollen maailman armo sallii meidän nauttia omaisuudestamme, ei tunge meitä pois siitä, mitä omistamme -; mutta ahdistuksensa ja kuoleman hetkellä maailman armo ja rauha ei auta vähääkään eikä se voi meitä vapahtaa ahdistuksesta eikä kuolemasta. Mutta Jumalan armon ja rauhan ollessa käsillä ihminen rohkeasti mukautuu niin ristiin kuin rauhaankin, niin riemuun kuin murheeseenkin. Hän nimittäin saa voimaa Kristuksen kuoleman voitosta ja alkaa omassatunnossaan hallita syntiä ja kuolemaa, sillä hänellä on varma syntien anteeksiantamus.
Tämän saatuaan omatunto riemuitsee ja saa lohdutuksen. Näin ihminen sitten Jumalan armon, toisin sanoen, syntien anteeksiantamuksen ja tämän omantunnon rauhan lohduttamana ja rohkaisemana saattaa urhoollisesti kestää kaikki murheet, jopa itse kuolemankin. Tätä Jumalan rauhaa ei ole annettu maailmalle, koska se sitä ei halaja eikä käsitä, vaan uskoville; eikä sitä saada millään muulla tavalla kuin Jumalan armosta yksinomaan.
1:3 Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta, meidän Isältämme, ja Herralta Jeesukselta Kristukselta!
Toivottavasti te hyvin tiedätte, mitä armo ja rauha ovat, koska nämä sanat tuon tuostakin esiintyvät Paavalin kirjeissä, ja koska ne ovat helpot ymmärtää. Mutta kun emme nyt käsittele tätä kirjettä välttämättömyyden pakosta tahi siksi, että se olisi vaikeatajuista, vaan sen tähden, että omat tuntomme vahvistuisivat kestämään tulevia harhaoppeja, ei meistä ole epämieluista kerrata niitä seikkoja, joita me muuallakin opetamme, joista saarnaamme, laulamme ja kirjoitamme. Jos näet vanhurskauttamisoppi on lamassa, on kaikki lamassa.
On siis välttämätöntä, että me sitä joka päivä teroitamme - niinkuin Mooses laistaan määrää (5. Moos. 6: 7) - ja sitä painamme mieliin. Sitä ei näet voida kylliksi eikä liiaksi käsittää eikä ymmärtää. Jopa, vaikka sitä mitä uutterimmin tähdennämme ja mieliinpainamme, kuitenkaan ei ole olemassa ketään, joka sen täydellisesti käsittää tahi sitä täydellä antaumuksella ja koko sydämellään uskoo - siinä määrin lihamme on häilyvä ja vastustaa hengen kuuliaisuutta.
No niin, tämä apostolinen tervehdys on uutta ja kuulumatonta ennen evankeliumin saarnaamista. Näihin kahteen vähäiseen sanaan: armo ja rauha, sisältyy koko kristinusko. Armo antaa synnin anteeksi, rauha tyyntää omantunnon Synti ja paha omatunto, lain voima ja synnin ota ovat ne kaksi perkelettämme, jotka meitä rääkkäävät. Kristus voitti ja jalkoihinsa tallasi nämä molemmat hirviöt sekä tätä että tulevaa maailmanaikaa silmällä pitäen.
Tästä maailma ei tiedä kerrassaan mitään; sentähden se ei voi opettaa mitään varmaa synnin, pahan omantunnon eikä kuoleman voittamisesta. Vain kristityillä on tiedossaan se oikea tapa, jolla tätä oppia on opetettava; sillä he harjoittavat itseään sekä aseistautuvat voittamaan syntiä, epätoivoa ja iankaikkista kuolemaa. Ja Jumala itse on antanut tämän opetustavan; sitä ei ole keksitty minkään vapaan tahdon, minkään ihmisjärjen eikä -viisauden avulla.
Näihin kahteen sanaan - armo ja rauha - siis koko kristinusko sisältyy: armoon syntien anteeksiantamus, rauhaan iloinen ja levollinen omatunto. Rauhan omistuksessa ei milloinkaan voida olla, ellei synti ole anteeksiannettu.
Laki näet syyttää ja kauhistaa synnin tähden, eikä omantunnon tuntemaa syntiä voida poistaa pyhiinvaelluksilla, valvomisilla, ponnistuksilla, pyrkimisillä, paastoamisilla, sanalla sanoen, ei millään teoilla - jopa se pikemminkin niistä vain lisääntyy; sillä kuta enemmän näemme vaivaa ja hikoilemme syntiä poistaaksemme, sitä hullummaksi tilamme käy. Mutta se poistuu yksinomaan armolla eikä millään muulla tavalla. Tämä on erittäin hyvin opittava.
Sanat tosin ovat helpot käsittää, mutta ahdistuksen aikana on äärettömän vaikeaa sydämessään varmasti päätellä: meillä on syntien anteeksiantamus ja rauha Jumalan kanssa yksinomaisesti armosta, syrjäyttämällä kaikki muut keinot taivaassa ja maan päällä.
Maailma ei käsitä tätä oppia; siksipä se ei tahdo eikä voi sitä sietää. Se kerskuu vapaasta tahdosta, omasta kyvystämme, omista teoistamme, joilla armo ja rauha, toisin sanoen, syntien anteeksiantamus ja iloinen omatunto muka ansaittaisiin ja hankittaisiin. Mutta aivan mahdotonta on, että omatunto voisi tyventyä ja tulla iloiseksi, ellei sillä ole rauhaa tästä armosta, toisin sanoen, Kristuksessa luvatusta syntien anteeksiantamuksesta.
Moni on kylläkin rauhoittaakseen omaatuntoaan tuskaisesti ponnistellut keksimällä lisäksi monenlaisia munkkikuntia ja harjoituksia, mutta on näin vajonnut vain yhä useampiin ja vaikeampiin vaivoihin. Tuo kaikki näet on vain epävarmuuden ja epätoivon lisäämisharjoitusta! Ei siis ole «rauhaa minun luissani« eikä sinun, jos emme alistu armon sanaan, ja lujasti ja vakaasti siihen nojaudu.
Mutta apostoli erottaa tämän armon ja rauhan kaikesta muusta armosta ja rauhasta, koskapa ei toivota galatalaisille armoa ja rauhaa keisarilta, kuninkailta, ruhtinailta - nehän enimmästä päästä vainoavat hurskaita ja «nousevat Herraa ja hänen Kristustaan vastaan«, 2. psalmi (2. jae) - ei liioin maailmalta, sillä «maailmassa«, sanoo Kristus, «on teillä ahdistus«, vaan Jumalalta, meidän Isältämme jne., toisin sanoen, hän toivottaa heille jumalallista rauhaa. Niin Kristuskin sanoo: «Rauhan minä jätän teille, minun rauhani annan teille; en minä anna teille, niinkuin maailma antaa« (Joh. 14: 27).
Maailman rauha ei lupaa muuta kuin omaisuuteen ja ruumiiseen kohdistuvaa rauhaa, elääksemme lihassa iloisina ja levollisina. Näin ollen maailman armo sallii meidän nauttia omaisuudestamme, ei tunge meitä pois siitä, mitä omistamme -; mutta ahdistuksensa ja kuoleman hetkellä maailman armo ja rauha ei auta vähääkään eikä se voi meitä vapahtaa ahdistuksesta eikä kuolemasta. Mutta Jumalan armon ja rauhan ollessa käsillä ihminen rohkeasti mukautuu niin ristiin kuin rauhaankin, niin riemuun kuin murheeseenkin. Hän nimittäin saa voimaa Kristuksen kuoleman voitosta ja alkaa omassatunnossaan hallita syntiä ja kuolemaa, sillä hänellä on varma syntien anteeksiantamus.
Tämän saatuaan omatunto riemuitsee ja saa lohdutuksen. Näin ihminen sitten Jumalan armon, toisin sanoen, syntien anteeksiantamuksen ja tämän omantunnon rauhan lohduttamana ja rohkaisemana saattaa urhoollisesti kestää kaikki murheet, jopa itse kuolemankin. Tätä Jumalan rauhaa ei ole annettu maailmalle, koska se sitä ei halaja eikä käsitä, vaan uskoville; eikä sitä saada millään muulla tavalla kuin Jumalan armosta yksinomaan.
jarrut- Admin
- Viestien lukumäärä : 2993
Join date : 24.10.2013
Vs: Otteita kirjasta: Galatalaiskirjeen selitys (Martti Luther)/Viisikymmentä itsevanhurskauden ihailemaa etua
kirjoittaja jarrut To Toukokuu 24, 2018 8:44 am
1:4 - joka antoi itsensä alttiiksi syntiemme tähden -
Paavali käsittelee melkein jokaisessa sanassa kirjeen pääainetta: Kristusta hän ylistää ylistämästä päästyään! Siksipä onkin jok'ikisessa sanassa hengen hehkua ja elämää. Mutta tarkkaapa, kuinka osuvasti hän puhuu! Hän ei sano: Joka meiltä on vastaanottanut tekojamme; ei liioin: Joka on ottanut vastaan Mooseksen lain määräämiä uhreja, hartaudenharjoituksia, messuja, lupauksia, pyhiinvaelluksia, vaan: Joka antoi. Mitä? Ei kultaa, ei hopeaa, ei uhrieläimiä, ei pääsiäislampaita, ei enkeleitä, vaan itsensä! Minkä tähden?
Ei kruunun tähden, ei valtakunnan tähden, ei meidän pyhyytemme eikä vanhurskautemme tähden, vaan meidän syntiemme tähden. Nämä sanat ovat paljasta ukkosenjylinää taivaasta käsin kaikkia vanhurskauksia vastaan, samoin kuin tuokin raamatunpaikka: «Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!« Siksipä jokainen sana on äärettömän tarkasti punnittava; ei niitä saa veltosti katsella eikä hät'hätää silmäistä, sillä ne lohduttavat ja vahvistavat ihmeellisesti pelonalaisia sydämiä.
Nousee kysymys, mitä sitten tehdään synneillä, ei vain toisten synneillä, vaan myöskin meidän kaikkien synneillä? Paavali vastaa tähän: Se mies, jota sanotaan Jeesukseksi Kristukseksi, Jumalan Pojaksi, on antanut itsensä alttiiksi niiden tähden. Nämä ovat suuremmoisia ja lohdullisia sanoja, jo vanhankin lain lupaamia: syntimme poistetaan ehdottomasti vain siten, että Jumalan Poika annetaan alttiiksi kuolemaan.
Tällaisilla heittokoneilla, piirityskojeilla ja muurinsärkijöillä on paavivalta hajoitettava maan tasalle ja kaikkien pakanakansojen kaikki uskonnot, kaikki heidän jumalanpalveluksensa, kaikki teot ja ansiot kukistettava. Jos nimittäin meidän syntimme voidaan poistaa hyvitysteoillamme, mitä varten sitten oli tarpeellista niiden tähden antaa alttiiksi Jumalan Poika? Mutta koska hän on annettu alttiiksi niiden tähden, emme me siis voi niitä poistaa teoillamme.
Edelleen selviää tästä [lauseesta] seuraavaakin: syntimme ovat niin suuret, rajattomat ja voittamattomat, että koko maailman on mahdotonta suorittaa hyvitystä yhdestä ainoastakaan. Ja ilmeisesti itse lunastushinnan suuruuskin - Jumalan Pojan veri - riittävästi osoittaa, että emme voi suorittaa hyvitystä synnistä emmekä päästä sen herraksi.
Synnin voiman ja vallan näet tekevät äärettömän suureksi nuo sanat: «Joka antoi itsensä alttiiksi syntiemme tähden«. Me emme välitä synnistä, vaan halveksimme sitä keveänä ja mitättömänä asiana, jopa me tunnontuskien tullen ajattelemme: synti ei ole niin suuri, ettemme voi poistaa sitä jollakin vaivaisella teolla tahi ansiolla. Mutta tarkastelkaammepa sen tähden suoritetun lunastushinnan valtavuutta ja - niin sanoakseni - äärettömyyttä!
Silloin synnin voima ja valta näyttäytyy kerrassaan niin suureksi, että sitä ei voitukaan poistaa millään tekemisellä, vaan että oli välttämätöntä sen tähden antaa alttiiksi Jumalan Poika. Se, joka tätä miettii, käsittää, että synti-sanaan sisältyy Jumalan iankaikkinen viha ja saatanan koko valtakunta ja että synti ei ole mikään vähäpätöinen asia.
Tämä raamatunkohta siis todistaa, että kaikki ihmiset ovat synnin vankeja ja orjia ja - niinkuin Paavali (Room. 7: 14) sanoo - «myytyjä synnin alaisiksi«; edelleen, että synti on koko ihmiskunnan julmin, ja mahtavin hirmuvaltias, jota ei voi voittaa minkään luodun, ei enkelin eikä ihmisen voima, vaan yksinomaan sen tähden alttiiksi annetun Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan rajaton ja syntiä väkevämpi voima.
Jos omanamme tällainen usko koko sydämestämme riipumme tässä ihmisessä Jeesuksessa Kristuksessa, silloin koittaa valo meille ja me opimme tervettä arvostelukykyä: me kykenemme mitä varmimmin ja suorasukaisimmin arvostelemaan kaikkia elämän olosuhteita.
Kuullessamme näet synnin kaikkivaltiaaksi hirmuhallitsijaksi, me kohta päättelemme tinkimättömällä johdonmukaisuudella: mitä näin ollen tekevät paavilaiset, munkit, nunnat, papit, muhamettilaiset ja lahkolaiset, jotka säännöillään, valmistuksillaan ja hyvitysteoillaan tahtovat pestä pois synnin ja voittaa sen? Me silloin suoralta kädeltä arvostelemme: nuo lahkot ovat järjestään valheellisia ja turmiollisia; niillä ei ainoastaan pimennetä Jumalan ja Kristuksen kunniaa, vaan se myöskin kerrassaan syrjäytetään ja meidän kunniamme saa kiitosta ja vahvistuu.
Mutta tutkipa tarkasti erikseen jokaista Paavalin sanaa, ja varsinkin omista erikoista huomiota tuolle asemosanalle «meidän« ja alleviivaa sitä. Kaikki näet riippuu siitä, että osaa oikein sovittaa asemosanat, joita pyhissä kirjoituksissa tavan takaa esiintyy ja joilla myöskin aina on suuri paino ja vahvistava merkitys.
Vaivattomasti saatat sanoa ja uskoa, että Kristus, Jumalan Poika, on annettu alttiiksi Pietarin, Paavalin ja muitten pyhien ihmisten syntien tähden - heidän me näet arvelemme ansainneen tämän armon -, mutta äärettömän vaikeaa on sinun, joka arvostelet itsesi tähän armoon ansiottomaksi, sydämestä sanoa ja tunnustaa, että Kristus on annettu alttiiksi sinun monien ja suurten syntiesi tähden.
Senvuoksi onkin helppoa noin ylimalkaisesti ja asemosanatta toinen toistaan ihanammin sanoin ylistää ja kehua Kristuksen hyvää tekoa, sitä nimittäin, että hän tosin on annettu alttiiksi syntien tähden, mutta muiden ihmisten, sellaisten, jotka ovat olleet siihen arvolliset; mutta kun pitäisi lisätä tuo asemosana «meidän«, niin arka luonto ja järki säpsähtää, ei silloin uskalla lähestyä Jumalaa eikä soveltaa itseensä niin suurta, lahjaksi annettavaa aarretta.
Senpä tähden se ei halua olla tekemisissä Jumalan kanssa ennen kun on puhdas ja vailla syntejä. Vaikka se siis lukeekin ja kuulee tämän tahi tämänlaisia lauseita: «Joka on antanut itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden«, se kuitenkaan ei sovella tuota asemosanaa «meidän« itseensä, vaan muihin, jotka ovat arvollisia ja pyhiä - itse se tahtoo odottaa, kunnes tulee arvolliseksi teoillaan.
Asiahan on silloin päivän selvä: ihmisjärki soisi mielellään, ettei synnin voima olisi suurempi eikä vaikutusvaltaisempi kuin se itse jaarittelee. Tästä johtuu, että ulkokultaiset, jotka eivät tiedä mitään Kristuksesta, vaikka tuntevatkin synnin tuskaa, kuitenkin ovat siinä mielessä, että helposti voivat teoillaan ja ansioillaan sen poistaa; ja he toivovat salaisesti, että nämä sanat:
«Joka antoi itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden« olisivat lausutut nöyryydessä, ja etteivät synnit olisi vakavanlaatuisia eikä todellisia, vaan merkityksettömiä ja kuviteltuja, kaiken kaikkiaan: ihmisjärki tahtoisi mielellään näyttää Jumalalle ja viedä hänen eteensä kuvitellun ja näennäisen syntisen, joka ei olisi vähääkään kauhistunut eikä tuntisi syntiä; se tahtoisi viedä hänen eteensä terveen, ei sellaista joka on lääkärin tarpeessa, ja sitten kun ei enää tunne syntiä, se uskoisi Kristuksen alttiiksi annetuksi meidän syntiemme tähden.
Koko maailma on tässä mielessä, ja liiatenkin ne, jotka maailmassa tahtovat olla parhaimpia ja pyhimpiä, nimittäin munkit ja kaikki tekohurskaat. He kyllä suullaan tunnustavat olevansa syntisiä, he niin ikään tunnustavat joka päivä tekevänsä syntejä, mutta ei niin törkeitä eikä monia, etteivät niitä voisi teoillaan poistaa. Vieläpä he tämän lisäksi pyrkivät viemään vanhurskautensa ja ansionsa Kristuksen tuomioistuimen eteen ja tuomarilta vaatimaan niiden korvaukseksi iankaikkista elämää.
Mutta jotteivät - aito pyhinä veljinä - olisi kokonaan puhtaita, kuvittelevat he itselleen joitakuita syntejä, jotta kovin hartaina publikaanin kanssa voisivat niitä anteeksi anoa: «Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!« (Luukk. 18: 13). Nämä Paavalin sanat - «meidän syntiemme tähden« - ovat heidän mielestään kerrassaan turhia ja mitättömiä; sentähden he eivät ymmärrä niitä eivätkä kiusausten kourissa, syntiä toden teolla tuntiessaan, voi niistä käsittää lohdutusta, vaan heidän on pakko suorastaan joutua epätoivoon.
Aivan erikoista kristillistä tietoa ja todellista viisautta on se, että pidetään vakavina ja varmaa varmempina nämä Paavalin sanat: Kristus on annettu alttiiksi kuolemaan, ei meidän vanhurskautemme eikä pyhyytemme tähden, vaan meidän syntiemme tähden, jotka ovat todellisia, suuria, lukuisia, jopa äärettömiä ja voittamattomia. Ällös siis kuvittele niitä vähäpätöisiksi, niin että ne voitaisiin poistaa omilla teoillasi!
Älä myöskään vaivu epätoivoon niiden suuruuden takia, kun joskus eläessäsi tahi kerran kuollessasi toden teolla niitä tunnet, vaan opi tässä Paavalilta uskomaan, että Kristus on annettu alttiiksi, ei kuviteltujen eikä kaunisteltujen, vaan todellisten, ei vähäisten, vaan äärettömän suurten, ei tämän tahi tuon synnin, vaan kaikkien, ei voitettujen - sillä ainoakaan ihminen, ei yhden yksi enkelikään voi voittaa vähäpätöisintäkään syntiä -, vaan voittamattomien syntien tähden. Ja ellet ole niiden joukossa, jotka sanovat: «meidän«, toisin sanoen, joilla on tämä uskonoppi, jotka sitä opettavat, kuulevat, rakastavat ja sitä uskovat, on autuutesi kerrassaan mennyttä kalua.
Uurasta siis innokkaasti sitä, että et ainoastaan silloin, kun kiusausta ei näy eikä kuulu, vaan myöskin-, kuolinhädässä ja -kamppailussa, silloin kun omatunto tehtyjä syntejä muisteltaessa kauhistuu ja perkele raivokkaan ankarasti käy kimppuusi ja päättää vaivuttaa sinut syntiesi mahdottoman painon alle, niiden tyrskyyn ja tuhotulvaan, saattaakseen sinut kauhuun, karkoittaakseen sinut Kristuksesta ja, ajaakseen sinut epätoivoon, että silloin, minä sanon, saattaisit luottamuksella sanoa: Kristus, Jumalan Poika, on annettu alttiiksi, ei vanhurskauden tähden eikä pyhien tähden, vaan vääryyden ja, syntisten tähden. Jos olisin vanhurskas eikä minulla olisi syntiä, en olisi lepyttäjän, Kristuksen tarpeessa.
Minkä tähden siis sinä, pyhä saatana, lähdet - ja noin takaperoisella tavalla! - tekemään minusta pyhää ja vaatimaan minulta vanhurskautta, vaikka minulla ei ole mitään muuta kuin syntejä ja nekin ovat todellisia ja perin raskaita, ei kuviteltuja eikä merkityksettömiä: pahinta uskottomuutta, epäilystä, epätoivoa, jokapäiväistä Jumalan halveksimista, vihaa, tietämättömyyttä, Jumalan rienaamista, kiittämättömyyttä, Jumalan nimen väärinkäyttämistä, huolimattomuutta, Jumalan sanan inhoamista ja halveksimista ja niin edespäin -
kaikki mitä raskaimpia rikoksia ensimmäistä taulua vastaan; sitten vielä lihallisia syntejä toista taulua vastaan, muun muassa kunnioituksen puutetta vanhempia kohtaan, tottelemattomuutta esivaltaa kohtaan, lähimmäisen omaisuuden ja vaimon himoitsemista ja niin edespäin, - vaikka nämä ovat keveitä ensinmainittuihin verrattuina.
Ja vaikka itse teossa en olisikaan tehnyt murhaa, aviorikosta, varkautta enkä muita tuontapaisia rikoksia toista taulua vastaan, olen kuitenkin rikkonut sydämelläni. Olen siis Jumalan kaikkien käskyjen rikkoja, ja minulla on niin äärettömän paljon syntejä, etteivät ne kirjoitettuina mahtuisi härän nahkaan, jopa ne ovat lukemattomat; syntejäni on näet «enemmän kuin santaa meren rannalla« (Manassen rukous, 9. jae).
Perkele on sitä paitsi siksi ovela taituri, että hän hyvätkin tekoni ja vanhurskauteni osaa kääntää suurimmaksi synniksi. Kun syntini siis ovat näin raskaita, todellisia, suuria, äärettömiä, hirvittäviä ja voittamattomia, ja kun oma vanhurskauteni ei hyödytä, vaan paremminkin estää minua, on Kristus, Jumalan Poika, niiden tähden annettu alttiiksi kuolemaan, hävittämään ne ja tekemään autuaaksi minut ja kaikki, jotka tämän uskovat.
Iankaikkisen autuuden teho on siis siinä, että nämä sanat pidetään varmoina ja tosina. En sano tätä suotta; olenhan usein kokenut ja koen yhä joka päivä, kuinka vaikeaa on - varsinkin omantunnon taistellessa - uskoa, että Kristus on annettu alttiiksi, ei pyhien, vanhurskasten, arvollisten eikä ystävien, vaan jumalattomien, syntisten, arvottomien ja vihollisten sijasta, jotka ovat ansainneet Jumalan vihan ja iankaikkisen kuoleman.
Vahvistakaamme siis sydäntämme näillä ja muilla tämäntapaisilla Paavalin lauseilla, jotta perkeleen meitä syyttäessä: «Olet syntinen ja siis tuomittu!«, saattaisimme vastata: «Juuri siksi, että sanot minua syntiseksi, minä jään kuin jäänkin vanhurskaaksi ja autuaaksi!« - «Päinvastoin!
Tuomituksi tulet!« - «Enpä tule, minäpä pakenen Kristuksen suojaan, joka antoi itsensä alttiiksi minun syntieni tähden! Et siis, saatana, saa mitään aikaan sillä, että tuomalla esiin synnin suuruutta pyrit saattamaan minut kauhuun ja näin viemään minut alakuloisuuteen, uskottomuuteen, epätoivoon sekä vihaamaan, halveksimaan ja pilkkaamaan Jumalaa.
Päinvastoin juuri täten, minua syntiseksi sanomalla, annat käteeni aseet itseäsi vastaan: minä saatan omalla miekallasi pistää sinut kuoliaaksi ja tallata sinut jalkoihin! Ja vielä: itse julistat minulle Jumalan kunniaa, johdattaessasi mieleeni Jumalan isällisen rakkauden minua kurjaa ja kadotettua syntistä kohtaan, Jumalan, joka «niin rakasti maailmaa, että antoi ainoan Poikansa jne.« (Joh. 3: 16).
Ja sitten palautat muistiini Kristuksen, minun Lunastajani hyvänteon: hänen hartioillaan, ei omillani, ovat kaikki syntini; sillä «Herra heitti kaikki meidän vääryytemme hänen päällensä«, ja samoin: «Minun kansani pahojen tekojen tähden hänet rangaistiin« - Jes. 53. luku (6. ja 8. jae). Sanoessasi siis minua syntiseksi, sinä et kauhista minua, vaan lohdutat minua ylen määrin.«
Se, joka on perehtynyt tähän taitoon, pitää helposti pilkkanaan kaikki perkeleen juonet, hänen, joka muistuttamalla synnistä uuvuttaa ja vie helvettiin ihmisen, ellei tämä vastusta häntä tällä kristittyjen taidolla ja viisaudella, millä yksinomaisesti synti, kuolema ja perkele voitetaan.
Mutta se, joka ei mielestään karkoita, vaan siinä säilyttää synnin muistelemista ja kiduttaa itseään omilla ajatuksillaan, kuinka muka omin voimin itseään auttaisi tahi jäisi odottamaan omantunnon tyyntymistä, se lankeaa saatanan pauloihin - niitä tämä virittää, pyydystääkseen ihmisiä - ja saattaa itsensä murheellaan onnettomaksi, joutuen vihdoin mitä surkeimmin tappiolle. Perkele näet ei lakkaa syyttämästä omaatuntoa; ja loppujen lopuksi tuo viekas käärme osaa esittää Jeesuksen Kristuksen, välittäjämme ja Vapahtajamme, lainlaatijaksi, tuomariksi ja tuomion toimeenpanijaksi.
Tätä kiusausta vastaan on käytettävä näitä Paavalin sanoja, joilla hän kuvaavasti ja osuvasti määrittelee Kristuksen seuraavaan tapaan: Kristus on Jumalan ja neitsyen Poika, annettu alttiiksi ja kuollut meidän syntiemme tähden. Jos nyt perkele tuo esiin toisen määritelmän Kristuksesta, niin sano sinä näin: Määritelmä ja määritelty ovat väärät, en siis hyväksy määritelmää. Minä en tätä turhaan tähdennä; tiedän näet, minkä vuoksi näin asiallisesti määrittelen Kristuksen Paavalin sanojen nojalla. Kristus ei tosiasiallisesti ole vaatija vaan koko maailman syntien sovittaja.
Jos siis olet syntinen, niinkuin varmasti kaikki aina olemme, niin älä pidä Kristusta taivaankaarella istuvana tuomitsijana - siinä tapauksessa häädyt kauhuun ja epätoivoon - vaan pitäydy tähän oikeaan määritelmään hänestä: Kristus, Jumalan ja neitsyen Poika ei ole sellainen persoona, joka kauhistaa, joka masentaa, joka tuomitsee meitä syntisiä, vaan hän on sellainen persoona, joka kantoi [ja yhdellä uhrilla poisti] maailman synnit, naulitsi ne ristiin ja itsensä kautta ne hävitti.
Oppios tarkasti tuntemaan tämä määritelmä, ja varsinkin harjoitellos tuota asemosanaa «meidän«, niin että nuo kaksi tavua- mei-dän - uskottuina hävittäisivät ja nielisivät kaiken sinunkin syntisi, ja että vielä mitä varmimmin oppisit tietämään Kristuksen ottaneen pois, ei ainoastaan joidenkuiden ihmisten syntejä, vaan myöskin sinun syntisi ja koko maailman synnit. Alttiiksianto näet on suoritettu koko maailman syntien tähden, vaikka koko maailma ei usko. Älkööt siis sinun syntisi olko ainoastaan syntejä sinänsä, vaan todellisesti omia syntejäsi, toisin sanoen, usko, että Kristus on annettu alttiiksi ei ainoastaan muiden ihmisten syntien tähden, vaan myöskin sinun omien syntiesi tähden!
Pysy kiinteästi tässä, äläkä anna mitenkään temmata itseäsi tästä erittäin suloisesta Kristuksen määritelmästä, joka taivaan enkeleistäkin on ihana: Kristus, jos hänet asiallisesti määritellään, ei ole Mooses, ei kiduttaja, ei rangaistuksen täytäntöönpanija, vaan syntien sovittaja, armon, vanhurskauden ja elämän lahjoittaja, joka antoi itsensä alttiiksi, ei ansioittemme, pyhän vaelluksemme, kunniamme eikä pyhän elämämme tähden, vaan meidän syntiemme tähden. Tosin Kristus selittää lakia, mutta se ei kuulu hänen varsinaiseen eikä pääasialliseen tehtäväänsä.
Tämän me tiedämme ja tästä me puhumme, sillä sanat ovat mutkattomat; mutta taistelun tuoksinassa, perkeleen tapansa mukaisesti pimittäessä Kristusta ja ryöstäessä sanaa sydämestä, me saamme oppia huomaamaan, ettemme sitä vielä oikein ymmärrä. Se, joka silloin osaisi määritellä Kristuksen asiallisesti, häntä ylistää ja pitää suloisimpana Vapahtajana ja ylipappina eikä ankarana tuomarina, olisi jo saanut voiton kaikesta pahasta ja olisi jo taivasten valtakunnassa.
Mutta äärimmäisen vaikeaa on tämän toteuttaminen keskellä taistelua Minkä sanon, sen sanon osaksi kokemuksesta; tunnepa näet perkeleen juonet: silloin hän tavallisesti ei ainoastaan paisuta lakia suureksi, saattaakseen meitä kauhuun, ei myöskään vain tee yhdestä raiskasta monta ja suurta malkaa, toisin sanoen, siitä, mikä ei ole syntiä, helvetin - hän näet on hämmästyttävän taitava synnin suurentamisessa ja omantunnon raskauttamisessa, vaikka hyväkin asia on kysymyksessä -,
vaan hänen on myös tapa kauhistaa meitä itse Välimiehelläkin, jonka muotoon hän muuttaikse: jollakulla raamatunkohdalla tahi Kristuksen lauseella äkkiarvaamatta sydäntämme järkähdyttäen hän tulee vastaamme muka todellisena Kristuksena, eikä päästä meitä irti tästä aaveesta, niin että omatunto voisi vannoa hänet Kristukseksi, jonka lause tahi sana on kysymyksessä. Tämän syyttäjän juoniin kuuluu vielä sekin, että hän esittää ainoastaan osan Kristuksesta eikä häntä kokonaisuudessaan, nimittäin siksi Kristukseksi, joka on Jumalan Poika, syntynyt ihmiseksi neitsyestä.
Sitten hän kuroo siihen jotakin asiaankuulumatonta, toisin sanoen, hän paiskaa eteemme jonkun sellaisen Kristuksen lauseen, jossa tämä itse kauhistaa syntisiä, sellaisen esimerkiksi kuin Luukkaan evankeliumin 13. luvussa (3. jakeessa): «Ellette muuta mieltänne, niin te kaikki samoin hukutte!« Ja näin hän myrkyllä saastuttaen ja häpäisten Kristuksen todellisen määritelmän saa aikaan sen, että vaikka uskommekin Kristuksen välittäjäksi, hän kuitenkin jää omaantuntoon hirmuhallitsijaksi ja kiduttajaksi. Ja kun hän tällä tavoin on pettänyt meidät, häipyy meiltä ylipapin ja välittäjän, Kristuksen suloisin kuva, ja me kammoamme häntä yhtä paljon kuin saatanaa.
Juuri tästä syystä minä niin vahvasti tähdennän tätä, että oppisitte määrittelemään Kristuksen taitavasti ja asiallisesti, näiden Paavalin sanojen mukaan: «Joka on antanut itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden«. Jos hän kerran on antanut itsensä alttiiksi kuolemaan meidän syntiemme tähden, hän ei varmastikaan ole kiduttaja, ei ole masentuneiden murehduttaja, vaan langenneiden nostaja, kauhistuneiden sovittaja ja lohduttaja.
Muussa tapauksessahan Paavali olisi valehtelija sanoessaan: «Joka antoi itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden«. Jos määrittelen Kristuksen näin, määrittelen hänet oikein, ja minä olen oikean Kristuksen käsityksessä ja omistuksessa. Ja silloin minä heitän sikseen Jumalan majesteettisuutta koskevat mietiskelyt ja riipun kiinni Kristuksen inhimillisessä luonnossa. Siinä ei silloin ole mitään kauhua, vaan sulaa suloisuutta, iloa -; ja samalla tulee näkyviin valo, joka opettaa minut tuntemaan Jumalan, oman itseni, kaikkien luotujen sekä kaiken perkeleen valtakunnan vääryyden.
Me emme opeta mitään uutta, vaan painamme mieliin ja vahvistamme vanhoja asioita, sitä [mitä ennen meitä apostolit ja kaikki pyhät opettajat ovat opettaneet ja] mitä me alusta alkaen olemme opettaneet. Oi jospa sen voisimmekin hyvin painaa mieliin ja sitä vahvistaa, niin ettei se olisi meillä vain suun puheena, vaan syvällä sydämessä, perusteellisesti opittua, ja että voisimme sitä käyttää hyväksemme varsinkin kuolinkamppailussa!
Paavali käsittelee melkein jokaisessa sanassa kirjeen pääainetta: Kristusta hän ylistää ylistämästä päästyään! Siksipä onkin jok'ikisessa sanassa hengen hehkua ja elämää. Mutta tarkkaapa, kuinka osuvasti hän puhuu! Hän ei sano: Joka meiltä on vastaanottanut tekojamme; ei liioin: Joka on ottanut vastaan Mooseksen lain määräämiä uhreja, hartaudenharjoituksia, messuja, lupauksia, pyhiinvaelluksia, vaan: Joka antoi. Mitä? Ei kultaa, ei hopeaa, ei uhrieläimiä, ei pääsiäislampaita, ei enkeleitä, vaan itsensä! Minkä tähden?
Ei kruunun tähden, ei valtakunnan tähden, ei meidän pyhyytemme eikä vanhurskautemme tähden, vaan meidän syntiemme tähden. Nämä sanat ovat paljasta ukkosenjylinää taivaasta käsin kaikkia vanhurskauksia vastaan, samoin kuin tuokin raamatunpaikka: «Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!« Siksipä jokainen sana on äärettömän tarkasti punnittava; ei niitä saa veltosti katsella eikä hät'hätää silmäistä, sillä ne lohduttavat ja vahvistavat ihmeellisesti pelonalaisia sydämiä.
Nousee kysymys, mitä sitten tehdään synneillä, ei vain toisten synneillä, vaan myöskin meidän kaikkien synneillä? Paavali vastaa tähän: Se mies, jota sanotaan Jeesukseksi Kristukseksi, Jumalan Pojaksi, on antanut itsensä alttiiksi niiden tähden. Nämä ovat suuremmoisia ja lohdullisia sanoja, jo vanhankin lain lupaamia: syntimme poistetaan ehdottomasti vain siten, että Jumalan Poika annetaan alttiiksi kuolemaan.
Tällaisilla heittokoneilla, piirityskojeilla ja muurinsärkijöillä on paavivalta hajoitettava maan tasalle ja kaikkien pakanakansojen kaikki uskonnot, kaikki heidän jumalanpalveluksensa, kaikki teot ja ansiot kukistettava. Jos nimittäin meidän syntimme voidaan poistaa hyvitysteoillamme, mitä varten sitten oli tarpeellista niiden tähden antaa alttiiksi Jumalan Poika? Mutta koska hän on annettu alttiiksi niiden tähden, emme me siis voi niitä poistaa teoillamme.
Edelleen selviää tästä [lauseesta] seuraavaakin: syntimme ovat niin suuret, rajattomat ja voittamattomat, että koko maailman on mahdotonta suorittaa hyvitystä yhdestä ainoastakaan. Ja ilmeisesti itse lunastushinnan suuruuskin - Jumalan Pojan veri - riittävästi osoittaa, että emme voi suorittaa hyvitystä synnistä emmekä päästä sen herraksi.
Synnin voiman ja vallan näet tekevät äärettömän suureksi nuo sanat: «Joka antoi itsensä alttiiksi syntiemme tähden«. Me emme välitä synnistä, vaan halveksimme sitä keveänä ja mitättömänä asiana, jopa me tunnontuskien tullen ajattelemme: synti ei ole niin suuri, ettemme voi poistaa sitä jollakin vaivaisella teolla tahi ansiolla. Mutta tarkastelkaammepa sen tähden suoritetun lunastushinnan valtavuutta ja - niin sanoakseni - äärettömyyttä!
Silloin synnin voima ja valta näyttäytyy kerrassaan niin suureksi, että sitä ei voitukaan poistaa millään tekemisellä, vaan että oli välttämätöntä sen tähden antaa alttiiksi Jumalan Poika. Se, joka tätä miettii, käsittää, että synti-sanaan sisältyy Jumalan iankaikkinen viha ja saatanan koko valtakunta ja että synti ei ole mikään vähäpätöinen asia.
Tämä raamatunkohta siis todistaa, että kaikki ihmiset ovat synnin vankeja ja orjia ja - niinkuin Paavali (Room. 7: 14) sanoo - «myytyjä synnin alaisiksi«; edelleen, että synti on koko ihmiskunnan julmin, ja mahtavin hirmuvaltias, jota ei voi voittaa minkään luodun, ei enkelin eikä ihmisen voima, vaan yksinomaan sen tähden alttiiksi annetun Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan rajaton ja syntiä väkevämpi voima.
Jos omanamme tällainen usko koko sydämestämme riipumme tässä ihmisessä Jeesuksessa Kristuksessa, silloin koittaa valo meille ja me opimme tervettä arvostelukykyä: me kykenemme mitä varmimmin ja suorasukaisimmin arvostelemaan kaikkia elämän olosuhteita.
Kuullessamme näet synnin kaikkivaltiaaksi hirmuhallitsijaksi, me kohta päättelemme tinkimättömällä johdonmukaisuudella: mitä näin ollen tekevät paavilaiset, munkit, nunnat, papit, muhamettilaiset ja lahkolaiset, jotka säännöillään, valmistuksillaan ja hyvitysteoillaan tahtovat pestä pois synnin ja voittaa sen? Me silloin suoralta kädeltä arvostelemme: nuo lahkot ovat järjestään valheellisia ja turmiollisia; niillä ei ainoastaan pimennetä Jumalan ja Kristuksen kunniaa, vaan se myöskin kerrassaan syrjäytetään ja meidän kunniamme saa kiitosta ja vahvistuu.
Mutta tutkipa tarkasti erikseen jokaista Paavalin sanaa, ja varsinkin omista erikoista huomiota tuolle asemosanalle «meidän« ja alleviivaa sitä. Kaikki näet riippuu siitä, että osaa oikein sovittaa asemosanat, joita pyhissä kirjoituksissa tavan takaa esiintyy ja joilla myöskin aina on suuri paino ja vahvistava merkitys.
Vaivattomasti saatat sanoa ja uskoa, että Kristus, Jumalan Poika, on annettu alttiiksi Pietarin, Paavalin ja muitten pyhien ihmisten syntien tähden - heidän me näet arvelemme ansainneen tämän armon -, mutta äärettömän vaikeaa on sinun, joka arvostelet itsesi tähän armoon ansiottomaksi, sydämestä sanoa ja tunnustaa, että Kristus on annettu alttiiksi sinun monien ja suurten syntiesi tähden.
Senvuoksi onkin helppoa noin ylimalkaisesti ja asemosanatta toinen toistaan ihanammin sanoin ylistää ja kehua Kristuksen hyvää tekoa, sitä nimittäin, että hän tosin on annettu alttiiksi syntien tähden, mutta muiden ihmisten, sellaisten, jotka ovat olleet siihen arvolliset; mutta kun pitäisi lisätä tuo asemosana «meidän«, niin arka luonto ja järki säpsähtää, ei silloin uskalla lähestyä Jumalaa eikä soveltaa itseensä niin suurta, lahjaksi annettavaa aarretta.
Senpä tähden se ei halua olla tekemisissä Jumalan kanssa ennen kun on puhdas ja vailla syntejä. Vaikka se siis lukeekin ja kuulee tämän tahi tämänlaisia lauseita: «Joka on antanut itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden«, se kuitenkaan ei sovella tuota asemosanaa «meidän« itseensä, vaan muihin, jotka ovat arvollisia ja pyhiä - itse se tahtoo odottaa, kunnes tulee arvolliseksi teoillaan.
Asiahan on silloin päivän selvä: ihmisjärki soisi mielellään, ettei synnin voima olisi suurempi eikä vaikutusvaltaisempi kuin se itse jaarittelee. Tästä johtuu, että ulkokultaiset, jotka eivät tiedä mitään Kristuksesta, vaikka tuntevatkin synnin tuskaa, kuitenkin ovat siinä mielessä, että helposti voivat teoillaan ja ansioillaan sen poistaa; ja he toivovat salaisesti, että nämä sanat:
«Joka antoi itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden« olisivat lausutut nöyryydessä, ja etteivät synnit olisi vakavanlaatuisia eikä todellisia, vaan merkityksettömiä ja kuviteltuja, kaiken kaikkiaan: ihmisjärki tahtoisi mielellään näyttää Jumalalle ja viedä hänen eteensä kuvitellun ja näennäisen syntisen, joka ei olisi vähääkään kauhistunut eikä tuntisi syntiä; se tahtoisi viedä hänen eteensä terveen, ei sellaista joka on lääkärin tarpeessa, ja sitten kun ei enää tunne syntiä, se uskoisi Kristuksen alttiiksi annetuksi meidän syntiemme tähden.
Koko maailma on tässä mielessä, ja liiatenkin ne, jotka maailmassa tahtovat olla parhaimpia ja pyhimpiä, nimittäin munkit ja kaikki tekohurskaat. He kyllä suullaan tunnustavat olevansa syntisiä, he niin ikään tunnustavat joka päivä tekevänsä syntejä, mutta ei niin törkeitä eikä monia, etteivät niitä voisi teoillaan poistaa. Vieläpä he tämän lisäksi pyrkivät viemään vanhurskautensa ja ansionsa Kristuksen tuomioistuimen eteen ja tuomarilta vaatimaan niiden korvaukseksi iankaikkista elämää.
Mutta jotteivät - aito pyhinä veljinä - olisi kokonaan puhtaita, kuvittelevat he itselleen joitakuita syntejä, jotta kovin hartaina publikaanin kanssa voisivat niitä anteeksi anoa: «Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!« (Luukk. 18: 13). Nämä Paavalin sanat - «meidän syntiemme tähden« - ovat heidän mielestään kerrassaan turhia ja mitättömiä; sentähden he eivät ymmärrä niitä eivätkä kiusausten kourissa, syntiä toden teolla tuntiessaan, voi niistä käsittää lohdutusta, vaan heidän on pakko suorastaan joutua epätoivoon.
Aivan erikoista kristillistä tietoa ja todellista viisautta on se, että pidetään vakavina ja varmaa varmempina nämä Paavalin sanat: Kristus on annettu alttiiksi kuolemaan, ei meidän vanhurskautemme eikä pyhyytemme tähden, vaan meidän syntiemme tähden, jotka ovat todellisia, suuria, lukuisia, jopa äärettömiä ja voittamattomia. Ällös siis kuvittele niitä vähäpätöisiksi, niin että ne voitaisiin poistaa omilla teoillasi!
Älä myöskään vaivu epätoivoon niiden suuruuden takia, kun joskus eläessäsi tahi kerran kuollessasi toden teolla niitä tunnet, vaan opi tässä Paavalilta uskomaan, että Kristus on annettu alttiiksi, ei kuviteltujen eikä kaunisteltujen, vaan todellisten, ei vähäisten, vaan äärettömän suurten, ei tämän tahi tuon synnin, vaan kaikkien, ei voitettujen - sillä ainoakaan ihminen, ei yhden yksi enkelikään voi voittaa vähäpätöisintäkään syntiä -, vaan voittamattomien syntien tähden. Ja ellet ole niiden joukossa, jotka sanovat: «meidän«, toisin sanoen, joilla on tämä uskonoppi, jotka sitä opettavat, kuulevat, rakastavat ja sitä uskovat, on autuutesi kerrassaan mennyttä kalua.
Uurasta siis innokkaasti sitä, että et ainoastaan silloin, kun kiusausta ei näy eikä kuulu, vaan myöskin-, kuolinhädässä ja -kamppailussa, silloin kun omatunto tehtyjä syntejä muisteltaessa kauhistuu ja perkele raivokkaan ankarasti käy kimppuusi ja päättää vaivuttaa sinut syntiesi mahdottoman painon alle, niiden tyrskyyn ja tuhotulvaan, saattaakseen sinut kauhuun, karkoittaakseen sinut Kristuksesta ja, ajaakseen sinut epätoivoon, että silloin, minä sanon, saattaisit luottamuksella sanoa: Kristus, Jumalan Poika, on annettu alttiiksi, ei vanhurskauden tähden eikä pyhien tähden, vaan vääryyden ja, syntisten tähden. Jos olisin vanhurskas eikä minulla olisi syntiä, en olisi lepyttäjän, Kristuksen tarpeessa.
Minkä tähden siis sinä, pyhä saatana, lähdet - ja noin takaperoisella tavalla! - tekemään minusta pyhää ja vaatimaan minulta vanhurskautta, vaikka minulla ei ole mitään muuta kuin syntejä ja nekin ovat todellisia ja perin raskaita, ei kuviteltuja eikä merkityksettömiä: pahinta uskottomuutta, epäilystä, epätoivoa, jokapäiväistä Jumalan halveksimista, vihaa, tietämättömyyttä, Jumalan rienaamista, kiittämättömyyttä, Jumalan nimen väärinkäyttämistä, huolimattomuutta, Jumalan sanan inhoamista ja halveksimista ja niin edespäin -
kaikki mitä raskaimpia rikoksia ensimmäistä taulua vastaan; sitten vielä lihallisia syntejä toista taulua vastaan, muun muassa kunnioituksen puutetta vanhempia kohtaan, tottelemattomuutta esivaltaa kohtaan, lähimmäisen omaisuuden ja vaimon himoitsemista ja niin edespäin, - vaikka nämä ovat keveitä ensinmainittuihin verrattuina.
Ja vaikka itse teossa en olisikaan tehnyt murhaa, aviorikosta, varkautta enkä muita tuontapaisia rikoksia toista taulua vastaan, olen kuitenkin rikkonut sydämelläni. Olen siis Jumalan kaikkien käskyjen rikkoja, ja minulla on niin äärettömän paljon syntejä, etteivät ne kirjoitettuina mahtuisi härän nahkaan, jopa ne ovat lukemattomat; syntejäni on näet «enemmän kuin santaa meren rannalla« (Manassen rukous, 9. jae).
Perkele on sitä paitsi siksi ovela taituri, että hän hyvätkin tekoni ja vanhurskauteni osaa kääntää suurimmaksi synniksi. Kun syntini siis ovat näin raskaita, todellisia, suuria, äärettömiä, hirvittäviä ja voittamattomia, ja kun oma vanhurskauteni ei hyödytä, vaan paremminkin estää minua, on Kristus, Jumalan Poika, niiden tähden annettu alttiiksi kuolemaan, hävittämään ne ja tekemään autuaaksi minut ja kaikki, jotka tämän uskovat.
Iankaikkisen autuuden teho on siis siinä, että nämä sanat pidetään varmoina ja tosina. En sano tätä suotta; olenhan usein kokenut ja koen yhä joka päivä, kuinka vaikeaa on - varsinkin omantunnon taistellessa - uskoa, että Kristus on annettu alttiiksi, ei pyhien, vanhurskasten, arvollisten eikä ystävien, vaan jumalattomien, syntisten, arvottomien ja vihollisten sijasta, jotka ovat ansainneet Jumalan vihan ja iankaikkisen kuoleman.
Vahvistakaamme siis sydäntämme näillä ja muilla tämäntapaisilla Paavalin lauseilla, jotta perkeleen meitä syyttäessä: «Olet syntinen ja siis tuomittu!«, saattaisimme vastata: «Juuri siksi, että sanot minua syntiseksi, minä jään kuin jäänkin vanhurskaaksi ja autuaaksi!« - «Päinvastoin!
Tuomituksi tulet!« - «Enpä tule, minäpä pakenen Kristuksen suojaan, joka antoi itsensä alttiiksi minun syntieni tähden! Et siis, saatana, saa mitään aikaan sillä, että tuomalla esiin synnin suuruutta pyrit saattamaan minut kauhuun ja näin viemään minut alakuloisuuteen, uskottomuuteen, epätoivoon sekä vihaamaan, halveksimaan ja pilkkaamaan Jumalaa.
Päinvastoin juuri täten, minua syntiseksi sanomalla, annat käteeni aseet itseäsi vastaan: minä saatan omalla miekallasi pistää sinut kuoliaaksi ja tallata sinut jalkoihin! Ja vielä: itse julistat minulle Jumalan kunniaa, johdattaessasi mieleeni Jumalan isällisen rakkauden minua kurjaa ja kadotettua syntistä kohtaan, Jumalan, joka «niin rakasti maailmaa, että antoi ainoan Poikansa jne.« (Joh. 3: 16).
Ja sitten palautat muistiini Kristuksen, minun Lunastajani hyvänteon: hänen hartioillaan, ei omillani, ovat kaikki syntini; sillä «Herra heitti kaikki meidän vääryytemme hänen päällensä«, ja samoin: «Minun kansani pahojen tekojen tähden hänet rangaistiin« - Jes. 53. luku (6. ja 8. jae). Sanoessasi siis minua syntiseksi, sinä et kauhista minua, vaan lohdutat minua ylen määrin.«
Se, joka on perehtynyt tähän taitoon, pitää helposti pilkkanaan kaikki perkeleen juonet, hänen, joka muistuttamalla synnistä uuvuttaa ja vie helvettiin ihmisen, ellei tämä vastusta häntä tällä kristittyjen taidolla ja viisaudella, millä yksinomaisesti synti, kuolema ja perkele voitetaan.
Mutta se, joka ei mielestään karkoita, vaan siinä säilyttää synnin muistelemista ja kiduttaa itseään omilla ajatuksillaan, kuinka muka omin voimin itseään auttaisi tahi jäisi odottamaan omantunnon tyyntymistä, se lankeaa saatanan pauloihin - niitä tämä virittää, pyydystääkseen ihmisiä - ja saattaa itsensä murheellaan onnettomaksi, joutuen vihdoin mitä surkeimmin tappiolle. Perkele näet ei lakkaa syyttämästä omaatuntoa; ja loppujen lopuksi tuo viekas käärme osaa esittää Jeesuksen Kristuksen, välittäjämme ja Vapahtajamme, lainlaatijaksi, tuomariksi ja tuomion toimeenpanijaksi.
Tätä kiusausta vastaan on käytettävä näitä Paavalin sanoja, joilla hän kuvaavasti ja osuvasti määrittelee Kristuksen seuraavaan tapaan: Kristus on Jumalan ja neitsyen Poika, annettu alttiiksi ja kuollut meidän syntiemme tähden. Jos nyt perkele tuo esiin toisen määritelmän Kristuksesta, niin sano sinä näin: Määritelmä ja määritelty ovat väärät, en siis hyväksy määritelmää. Minä en tätä turhaan tähdennä; tiedän näet, minkä vuoksi näin asiallisesti määrittelen Kristuksen Paavalin sanojen nojalla. Kristus ei tosiasiallisesti ole vaatija vaan koko maailman syntien sovittaja.
Jos siis olet syntinen, niinkuin varmasti kaikki aina olemme, niin älä pidä Kristusta taivaankaarella istuvana tuomitsijana - siinä tapauksessa häädyt kauhuun ja epätoivoon - vaan pitäydy tähän oikeaan määritelmään hänestä: Kristus, Jumalan ja neitsyen Poika ei ole sellainen persoona, joka kauhistaa, joka masentaa, joka tuomitsee meitä syntisiä, vaan hän on sellainen persoona, joka kantoi [ja yhdellä uhrilla poisti] maailman synnit, naulitsi ne ristiin ja itsensä kautta ne hävitti.
Oppios tarkasti tuntemaan tämä määritelmä, ja varsinkin harjoitellos tuota asemosanaa «meidän«, niin että nuo kaksi tavua- mei-dän - uskottuina hävittäisivät ja nielisivät kaiken sinunkin syntisi, ja että vielä mitä varmimmin oppisit tietämään Kristuksen ottaneen pois, ei ainoastaan joidenkuiden ihmisten syntejä, vaan myöskin sinun syntisi ja koko maailman synnit. Alttiiksianto näet on suoritettu koko maailman syntien tähden, vaikka koko maailma ei usko. Älkööt siis sinun syntisi olko ainoastaan syntejä sinänsä, vaan todellisesti omia syntejäsi, toisin sanoen, usko, että Kristus on annettu alttiiksi ei ainoastaan muiden ihmisten syntien tähden, vaan myöskin sinun omien syntiesi tähden!
Pysy kiinteästi tässä, äläkä anna mitenkään temmata itseäsi tästä erittäin suloisesta Kristuksen määritelmästä, joka taivaan enkeleistäkin on ihana: Kristus, jos hänet asiallisesti määritellään, ei ole Mooses, ei kiduttaja, ei rangaistuksen täytäntöönpanija, vaan syntien sovittaja, armon, vanhurskauden ja elämän lahjoittaja, joka antoi itsensä alttiiksi, ei ansioittemme, pyhän vaelluksemme, kunniamme eikä pyhän elämämme tähden, vaan meidän syntiemme tähden. Tosin Kristus selittää lakia, mutta se ei kuulu hänen varsinaiseen eikä pääasialliseen tehtäväänsä.
Tämän me tiedämme ja tästä me puhumme, sillä sanat ovat mutkattomat; mutta taistelun tuoksinassa, perkeleen tapansa mukaisesti pimittäessä Kristusta ja ryöstäessä sanaa sydämestä, me saamme oppia huomaamaan, ettemme sitä vielä oikein ymmärrä. Se, joka silloin osaisi määritellä Kristuksen asiallisesti, häntä ylistää ja pitää suloisimpana Vapahtajana ja ylipappina eikä ankarana tuomarina, olisi jo saanut voiton kaikesta pahasta ja olisi jo taivasten valtakunnassa.
Mutta äärimmäisen vaikeaa on tämän toteuttaminen keskellä taistelua Minkä sanon, sen sanon osaksi kokemuksesta; tunnepa näet perkeleen juonet: silloin hän tavallisesti ei ainoastaan paisuta lakia suureksi, saattaakseen meitä kauhuun, ei myöskään vain tee yhdestä raiskasta monta ja suurta malkaa, toisin sanoen, siitä, mikä ei ole syntiä, helvetin - hän näet on hämmästyttävän taitava synnin suurentamisessa ja omantunnon raskauttamisessa, vaikka hyväkin asia on kysymyksessä -,
vaan hänen on myös tapa kauhistaa meitä itse Välimiehelläkin, jonka muotoon hän muuttaikse: jollakulla raamatunkohdalla tahi Kristuksen lauseella äkkiarvaamatta sydäntämme järkähdyttäen hän tulee vastaamme muka todellisena Kristuksena, eikä päästä meitä irti tästä aaveesta, niin että omatunto voisi vannoa hänet Kristukseksi, jonka lause tahi sana on kysymyksessä. Tämän syyttäjän juoniin kuuluu vielä sekin, että hän esittää ainoastaan osan Kristuksesta eikä häntä kokonaisuudessaan, nimittäin siksi Kristukseksi, joka on Jumalan Poika, syntynyt ihmiseksi neitsyestä.
Sitten hän kuroo siihen jotakin asiaankuulumatonta, toisin sanoen, hän paiskaa eteemme jonkun sellaisen Kristuksen lauseen, jossa tämä itse kauhistaa syntisiä, sellaisen esimerkiksi kuin Luukkaan evankeliumin 13. luvussa (3. jakeessa): «Ellette muuta mieltänne, niin te kaikki samoin hukutte!« Ja näin hän myrkyllä saastuttaen ja häpäisten Kristuksen todellisen määritelmän saa aikaan sen, että vaikka uskommekin Kristuksen välittäjäksi, hän kuitenkin jää omaantuntoon hirmuhallitsijaksi ja kiduttajaksi. Ja kun hän tällä tavoin on pettänyt meidät, häipyy meiltä ylipapin ja välittäjän, Kristuksen suloisin kuva, ja me kammoamme häntä yhtä paljon kuin saatanaa.
Juuri tästä syystä minä niin vahvasti tähdennän tätä, että oppisitte määrittelemään Kristuksen taitavasti ja asiallisesti, näiden Paavalin sanojen mukaan: «Joka on antanut itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden«. Jos hän kerran on antanut itsensä alttiiksi kuolemaan meidän syntiemme tähden, hän ei varmastikaan ole kiduttaja, ei ole masentuneiden murehduttaja, vaan langenneiden nostaja, kauhistuneiden sovittaja ja lohduttaja.
Muussa tapauksessahan Paavali olisi valehtelija sanoessaan: «Joka antoi itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden«. Jos määrittelen Kristuksen näin, määrittelen hänet oikein, ja minä olen oikean Kristuksen käsityksessä ja omistuksessa. Ja silloin minä heitän sikseen Jumalan majesteettisuutta koskevat mietiskelyt ja riipun kiinni Kristuksen inhimillisessä luonnossa. Siinä ei silloin ole mitään kauhua, vaan sulaa suloisuutta, iloa -; ja samalla tulee näkyviin valo, joka opettaa minut tuntemaan Jumalan, oman itseni, kaikkien luotujen sekä kaiken perkeleen valtakunnan vääryyden.
Me emme opeta mitään uutta, vaan painamme mieliin ja vahvistamme vanhoja asioita, sitä [mitä ennen meitä apostolit ja kaikki pyhät opettajat ovat opettaneet ja] mitä me alusta alkaen olemme opettaneet. Oi jospa sen voisimmekin hyvin painaa mieliin ja sitä vahvistaa, niin ettei se olisi meillä vain suun puheena, vaan syvällä sydämessä, perusteellisesti opittua, ja että voisimme sitä käyttää hyväksemme varsinkin kuolinkamppailussa!
jarrut- Admin
- Viestien lukumäärä : 2993
Join date : 24.10.2013
Vs: Otteita kirjasta: Galatalaiskirjeen selitys (Martti Luther)/Viisikymmentä itsevanhurskauden ihailemaa etua
kirjoittaja jarrut To Toukokuu 24, 2018 8:46 am
1:7 ja tahtovat vääristellä Kristuksen evankeliumia.
Toisin sanoen: he eivät ainoastaan yritä hämmentää teitä, vaan myöskin perinpohjin hävittää ja saattaa unhotuksiin Kristuksen evankeliumin. Saatana näet pyrkii kahteen päämäärään: hän ei ensiksikään tyydy siihen, että väärien apostoliensa avulla hämmentää ja saattaa harhaan monta; ja sitten hän myös yrittää heidän avullaan täydellisesti tuhota ja poistaa evankeliumin, eikä lakkaa, ennen kun on tuumansa toteuttanut. Moiset evankeliumin tuhoojat eivät kuitenkaan millään muotoa tahdo kuulla sanottavan itseään perkeleen apostoleiksi; päinvastoin he ennen muita kehuvat Kristuksen nimeä ja kerskuvat itseään mitä vilpittömimmiksi evankeliumin julistajiksi.
Koska he kuitenkin sekoittavat lakia evankeliumiin, he ovat kun ovatkin evankeliumin hävittäjiä. Sillä joko Kristus pysyy ja laki kukistuu tahi laki pysyy ja Kristus kukistuu. Kristus ja laki eivät mitenkään saata samanaikaisesti olla sopusoinnussa omassatunnossa eivätkä sitä hallita. Siellä, missä lain vanhurskaus hallitsee, armon vanhurskaus ei saata hallita, ja päinvastoin siellä, missä armon vanhurskaus hallitsee, lain vanhurskaus ei saata hallita: toisen täytyy väistyä toisen tieltä.
Mutta ellet voi uskoa, että Jumala tahtoo Kristuksen tähden antaa synnit anteeksi, kuinka sitten voit uskoa, että hän tahtoo antaa ne anteeksi lain tekojen tahi omien tekojesi nojalla? Armon oppi ei siis mitenkään saata olla voimassa lain opin rinnalla. On muitta mutkitta kiellettävä ja kumottava tämä jälkimmäinen ja edellinen pysytettävä voimassa.
Mutta niinkuin tämä oppi tympäisi juutalaisia, samoin se meitäkin tympäisee. Minä halusta säilyttäisin rinnan sekä tuon vanhurskauttavan armonvanhurskauden, että tuon toisen, lainvanhurskauden, jonka tähden Jumala ottaisi minut huomioon. Mutta näiden molempien yhteenliittäminen on, niinkuin Paavali tässä sanoo, Kristuksen evankeliumin vääristelemistä.
Ja kuitenkin taistelun tullen enemmistö voittaa paremmiston. Näin sitten armon- ja uskonvanhurskaus joutuu hukatuksi ja lain ja tekojen vanhurskaus korotetuksi ja puolustetuksi. Kristus on omineen heikko; evankeliumi on niin ikään tyhmä saarna. Maailman valtakunta taas ja sen ruhtinas, perkele, ovat voimakkaat, ja kaiken kukkuraksi lihan viisaus on sokaiseva.
Mutta lohdutuksenamme on: perkele jäsenineen ei saa toivomaansa toteutetuksi. Hän saattaa hämäytää muutamia ihmisiä mutta Kristuksen evankeliumia hän ei voi hävittää. Totuus saattaa tulla vaarannetuksi mutta hukkua se ei voi; sen kimppuun saatetaan hyökätä, mutta sitä ei saada valloitetuksi, sillä «HERRAN SANA PYSYY IANKAIKKISESTI« (1. Piet. 1: 25).
Lain opettaminen ja tekojen pönkittäminen näyttää tosin perin vähäpätöiseltä seikalta, mutta se aiheuttaa enemmän tuhoa kuin ihmisjärki saattaa ymmärtääkään: se ei näet ainoastaan pimennä armon tuntemista, vaan myöskin sysää syrjään Kristuksen kaikkine hyvine tekoineen, ja hävittää - niinkuin Paavali tässä sanoo - koko evankeliumin. Näin suuren onnettomuuden alkusyynä taas on oma lihamme joka synteihin vajonneena ei käsitä mitään muuta keinoa näistä vapautuakseen kuin teot: sentähden se tahtoo elää lainvanhurskaudessa ja perustautua omiin tekoihinsa kohdistuvaan luottamukseen. Niinpä se siis ei tiedä mitään tahi tietää perin vähän uskon- eli armonopista, jota vailla oltaessa ei tosiaankaan ole mahdollista rauhoittaa omaatuntoa.
Näistä Paavalin sanoista: «ja tahtovat vääristellä jne.« käy myöskin ilmi, että valeapostolit olivat varsin röyhkeitä ja häpeämättömiä ihmisiä, jotka kaikin voimin asettuivat vastustamaan Paavalia. Sentähden hänkin puolestaan hengessään ja täydessä luottamuksessa pelotonna asettuu mitä tyrmeimpään vastarintaan ja vallan valtavasti ylistää apostolivirkaansa heitä vastaan.
Toisin sanoen: he eivät ainoastaan yritä hämmentää teitä, vaan myöskin perinpohjin hävittää ja saattaa unhotuksiin Kristuksen evankeliumin. Saatana näet pyrkii kahteen päämäärään: hän ei ensiksikään tyydy siihen, että väärien apostoliensa avulla hämmentää ja saattaa harhaan monta; ja sitten hän myös yrittää heidän avullaan täydellisesti tuhota ja poistaa evankeliumin, eikä lakkaa, ennen kun on tuumansa toteuttanut. Moiset evankeliumin tuhoojat eivät kuitenkaan millään muotoa tahdo kuulla sanottavan itseään perkeleen apostoleiksi; päinvastoin he ennen muita kehuvat Kristuksen nimeä ja kerskuvat itseään mitä vilpittömimmiksi evankeliumin julistajiksi.
Koska he kuitenkin sekoittavat lakia evankeliumiin, he ovat kun ovatkin evankeliumin hävittäjiä. Sillä joko Kristus pysyy ja laki kukistuu tahi laki pysyy ja Kristus kukistuu. Kristus ja laki eivät mitenkään saata samanaikaisesti olla sopusoinnussa omassatunnossa eivätkä sitä hallita. Siellä, missä lain vanhurskaus hallitsee, armon vanhurskaus ei saata hallita, ja päinvastoin siellä, missä armon vanhurskaus hallitsee, lain vanhurskaus ei saata hallita: toisen täytyy väistyä toisen tieltä.
Mutta ellet voi uskoa, että Jumala tahtoo Kristuksen tähden antaa synnit anteeksi, kuinka sitten voit uskoa, että hän tahtoo antaa ne anteeksi lain tekojen tahi omien tekojesi nojalla? Armon oppi ei siis mitenkään saata olla voimassa lain opin rinnalla. On muitta mutkitta kiellettävä ja kumottava tämä jälkimmäinen ja edellinen pysytettävä voimassa.
Mutta niinkuin tämä oppi tympäisi juutalaisia, samoin se meitäkin tympäisee. Minä halusta säilyttäisin rinnan sekä tuon vanhurskauttavan armonvanhurskauden, että tuon toisen, lainvanhurskauden, jonka tähden Jumala ottaisi minut huomioon. Mutta näiden molempien yhteenliittäminen on, niinkuin Paavali tässä sanoo, Kristuksen evankeliumin vääristelemistä.
Ja kuitenkin taistelun tullen enemmistö voittaa paremmiston. Näin sitten armon- ja uskonvanhurskaus joutuu hukatuksi ja lain ja tekojen vanhurskaus korotetuksi ja puolustetuksi. Kristus on omineen heikko; evankeliumi on niin ikään tyhmä saarna. Maailman valtakunta taas ja sen ruhtinas, perkele, ovat voimakkaat, ja kaiken kukkuraksi lihan viisaus on sokaiseva.
Mutta lohdutuksenamme on: perkele jäsenineen ei saa toivomaansa toteutetuksi. Hän saattaa hämäytää muutamia ihmisiä mutta Kristuksen evankeliumia hän ei voi hävittää. Totuus saattaa tulla vaarannetuksi mutta hukkua se ei voi; sen kimppuun saatetaan hyökätä, mutta sitä ei saada valloitetuksi, sillä «HERRAN SANA PYSYY IANKAIKKISESTI« (1. Piet. 1: 25).
Lain opettaminen ja tekojen pönkittäminen näyttää tosin perin vähäpätöiseltä seikalta, mutta se aiheuttaa enemmän tuhoa kuin ihmisjärki saattaa ymmärtääkään: se ei näet ainoastaan pimennä armon tuntemista, vaan myöskin sysää syrjään Kristuksen kaikkine hyvine tekoineen, ja hävittää - niinkuin Paavali tässä sanoo - koko evankeliumin. Näin suuren onnettomuuden alkusyynä taas on oma lihamme joka synteihin vajonneena ei käsitä mitään muuta keinoa näistä vapautuakseen kuin teot: sentähden se tahtoo elää lainvanhurskaudessa ja perustautua omiin tekoihinsa kohdistuvaan luottamukseen. Niinpä se siis ei tiedä mitään tahi tietää perin vähän uskon- eli armonopista, jota vailla oltaessa ei tosiaankaan ole mahdollista rauhoittaa omaatuntoa.
Näistä Paavalin sanoista: «ja tahtovat vääristellä jne.« käy myöskin ilmi, että valeapostolit olivat varsin röyhkeitä ja häpeämättömiä ihmisiä, jotka kaikin voimin asettuivat vastustamaan Paavalia. Sentähden hänkin puolestaan hengessään ja täydessä luottamuksessa pelotonna asettuu mitä tyrmeimpään vastarintaan ja vallan valtavasti ylistää apostolivirkaansa heitä vastaan.
jarrut- Admin
- Viestien lukumäärä : 2993
Join date : 24.10.2013
Vs: Otteita kirjasta: Galatalaiskirjeen selitys (Martti Luther)/Viisikymmentä itsevanhurskauden ihailemaa etua
kirjoittaja jarrut To Toukokuu 24, 2018 8:47 am
- on kutsunut armonsa kautta -
Huomaapa, kuinka tarkka apostoli on! «On kutsunut«. Mitenkä? Ehkäpä farisealaisuuteni, nuhteettoman ja pyhän elämäni, rukousteni, paastoamiseni ja tekojeni tähden? Ei! Vielä vähemmän rienaamisteni, vainoamisieni ja väkivaltaisuuksieni tähden. Mitenkä siis? Sulasta armosta!
Huomaapa, kuinka tarkka apostoli on! «On kutsunut«. Mitenkä? Ehkäpä farisealaisuuteni, nuhteettoman ja pyhän elämäni, rukousteni, paastoamiseni ja tekojeni tähden? Ei! Vielä vähemmän rienaamisteni, vainoamisieni ja väkivaltaisuuksieni tähden. Mitenkä siis? Sulasta armosta!
jarrut- Admin
- Viestien lukumäärä : 2993
Join date : 24.10.2013
Vs: Otteita kirjasta: Galatalaiskirjeen selitys (Martti Luther)/Viisikymmentä itsevanhurskauden ihailemaa etua
kirjoittaja jarrut To Toukokuu 24, 2018 8:49 am
- näki hyväksi ilmaista minussa Poikansa -
Tästä kuulet, millainen oppi oli Paavalille annettu ja uskottu: evankeliumin oppi, joka on Jumalan Pojan ilmaisemista, niin kuin toisessa psalmissa (12. jakeessa) sanotaan: «Antakaa suuta Pojalle!« Ja tämä oppi on kaikkien muitten oppien vastakohta. Mooses ei ilmaise Jumalan Poikaa, vaan ilmaisee lain, synnin, pahan omantunnon, kuoleman, Jumalan vihan, tuomion ja helvetin; mikään näistä ei ole Jumalan poika.
Siis evankeliumi yksinään ilmaisee Jumalan Pojan. Se on siis sellainen oppi eli tieto, johon ei sisälly kerrassaan mitään lakia. Voi, jospa tässä osattaisiin tehdä oikea erotus: ei etsittäisi evankeliumista lakia, vaan erotettaisiin ne toisistaan niin kauaksi kuin taivas on maasta!
Tämä erottaminen on itsessään vaivatonta, kiistämätöntä ja selvää, mutta meidän kannaltamme katsoen se on vaikeaa, jopa miltei käsittämätöntä. Vaivattomasti tosin sanot: Evankeliumi on yksinomaisesti Jumalan Pojan ilmaisemista, yksinomaisesti Jeesuksen Kristuksen tuntemista, se ei ole lain ilmaisemista eikä sen tuntemista; mutta omantunnontuskissa ja silloin kun toteuttaminen tulee kysymykseen, harjaantuneimmankin on vaikeaa varmasti päätellä näin.
Mutta jos evankeliumi on Jumalan Pojan ilmaisemista - niin kuin se onkin -, silloin se ei vaadi tekoja, ei uhkaa kuolemalla, [ei vie epätoivoon,] ei kauhista omiatuntoja, vaan näyttää Jumalan Pojan. Mutta hän ei [totisesti] ole laki eikä mikään teko, [vaan meidän vanhurskautemme, viisautemme, pyhityksemme ja lunastuksemme, 1. Kor. 1.
Ja vaikka tämä on kirkasta päivä selvempää, ei siitä] kuitenkaan millään keinoilla saa paavilaisia vakuuttuneiksi. Senpä tähden he tekevät evankeliumista rakkauden lain. Mutta Kristus on evankeliumin kohde: hän on näet sulasta armosta minulle annettu jumalallinen teko, ja sen opettaa ja näyttää minulle evankeliumi, ei inhimillinen järki eikä viisaus eikä liioin Jumalan laki. Ja tämän lahjan minä otan vastaan yksinomaan uskolla.
Tästä kuulet, millainen oppi oli Paavalille annettu ja uskottu: evankeliumin oppi, joka on Jumalan Pojan ilmaisemista, niin kuin toisessa psalmissa (12. jakeessa) sanotaan: «Antakaa suuta Pojalle!« Ja tämä oppi on kaikkien muitten oppien vastakohta. Mooses ei ilmaise Jumalan Poikaa, vaan ilmaisee lain, synnin, pahan omantunnon, kuoleman, Jumalan vihan, tuomion ja helvetin; mikään näistä ei ole Jumalan poika.
Siis evankeliumi yksinään ilmaisee Jumalan Pojan. Se on siis sellainen oppi eli tieto, johon ei sisälly kerrassaan mitään lakia. Voi, jospa tässä osattaisiin tehdä oikea erotus: ei etsittäisi evankeliumista lakia, vaan erotettaisiin ne toisistaan niin kauaksi kuin taivas on maasta!
Tämä erottaminen on itsessään vaivatonta, kiistämätöntä ja selvää, mutta meidän kannaltamme katsoen se on vaikeaa, jopa miltei käsittämätöntä. Vaivattomasti tosin sanot: Evankeliumi on yksinomaisesti Jumalan Pojan ilmaisemista, yksinomaisesti Jeesuksen Kristuksen tuntemista, se ei ole lain ilmaisemista eikä sen tuntemista; mutta omantunnontuskissa ja silloin kun toteuttaminen tulee kysymykseen, harjaantuneimmankin on vaikeaa varmasti päätellä näin.
Mutta jos evankeliumi on Jumalan Pojan ilmaisemista - niin kuin se onkin -, silloin se ei vaadi tekoja, ei uhkaa kuolemalla, [ei vie epätoivoon,] ei kauhista omiatuntoja, vaan näyttää Jumalan Pojan. Mutta hän ei [totisesti] ole laki eikä mikään teko, [vaan meidän vanhurskautemme, viisautemme, pyhityksemme ja lunastuksemme, 1. Kor. 1.
Ja vaikka tämä on kirkasta päivä selvempää, ei siitä] kuitenkaan millään keinoilla saa paavilaisia vakuuttuneiksi. Senpä tähden he tekevät evankeliumista rakkauden lain. Mutta Kristus on evankeliumin kohde: hän on näet sulasta armosta minulle annettu jumalallinen teko, ja sen opettaa ja näyttää minulle evankeliumi, ei inhimillinen järki eikä viisaus eikä liioin Jumalan laki. Ja tämän lahjan minä otan vastaan yksinomaan uskolla.
jarrut- Admin
- Viestien lukumäärä : 2993
Join date : 24.10.2013
Vs: Otteita kirjasta: Galatalaiskirjeen selitys (Martti Luther)/Viisikymmentä itsevanhurskauden ihailemaa etua
kirjoittaja jarrut To Toukokuu 24, 2018 9:06 am
alleviivaukset ja sanavahvennukset ja väritykset teki jarrut
jarrut- Admin
- Viestien lukumäärä : 2993
Join date : 24.10.2013
Vs: Otteita kirjasta: Galatalaiskirjeen selitys (Martti Luther)/Viisikymmentä itsevanhurskauden ihailemaa etua
kirjoittaja Sponsored content
Sponsored content
Similar topics» Otteita kirjasta: Galatalaiskirjeen selitys (Martti Luther) - Luku 1
» Martti Luther / ISÄ MEIDÄN -RUKOUS
» Martti Luther // Paljoa enemmin
» MARTTI LUTHER Seurakunnan jäsenten oikeuksista opin arviointiin
» Seurakunnan oikeudesta ja vallasta arvostella kaikkea oppia
» Martti Luther / ISÄ MEIDÄN -RUKOUS
» Martti Luther // Paljoa enemmin
» MARTTI LUTHER Seurakunnan jäsenten oikeuksista opin arviointiin
» Seurakunnan oikeudesta ja vallasta arvostella kaikkea oppia
Sivu 1 / 1
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa
» Ukraina aikoo tyrmätä Kertšin sillan, kun Yhdysvallat on hyväksynyt ATACMS:n käytön Venäjän sisällä
» Täällä me katselemme ikään kuin kuvastimesta
» Kolossalaiskirje 1
» Ihmisten sydämet kylmenevät
» Israelin pääministeri Bibi Netanyahu: Hyvis vai pahis?
» Esirippu nousee (The Curtain Is Rising) :: By Daymond Duck
» Rukouspäivätekstien selityksiä.
» Diktatuuriakin vahvempi voima