SURUN MONET KASVOT

Saarn. 7:2-4. ”Parempi kuin pitotaloon
on mennä surutaloon, sillä siinä
on kaikkien ihmisten loppu, ja elossa
oleva painaa sen mieleensä. Suru on
parempi kuin nauru, sillä sydämelle
on hyväksi, että kasvot ovat murheelliset.
Viisaitten sydän on surutalossa,
tyhmien sydän ilotalossa.”

Saarnaaja puhuu totuuden sanoja
surun merkityksestä ja sen valtavasta
voimavarasta. Suru ei ole vain ahdistavaa
pimeyttä menetyksen kohdatessa,
vaan se on ennen kaikkea Jumalan
antama hoitoprosessi kohti vapautusta.
Sanaan suru liittyy hyvin vahva
raamatullinen merkitys. Siksi se onkin
sisällöltään toisille ahdistava ja onneksi
monille vapauttava kokemus.

Traumaterapioissa suru lokeroidaan
omaksi erilliseksi alueekseen,
jota käsitellään tai sitten ei, terapian
edetessä. Itse näen kuitenkin prosessoivan
surun sateenvarjona kaiken
menetyksen ja traumaattisen kokemuksen
yläpuolella. Suru on se voimavara
ja työkalu, jonka Jumala on
antanut ihmisille, jotta he voivat käsitellä
vaikeita ja ahdistavia kokemuksia
tiedostamattoman ja tuonpuoleisen
salaisuuden kokemuskentässä. Suruprosessin
sisällä voimme sitten terapoida
ja psykologisoida aina tarpeen
vaatiessa, kuitenkin ammattiosaamisen
rajoissa.

Suruprosessi ei käsittele pelkästään
kuolemaan liittyvää surua, vaan
kaikkea, minkä menetämme. Se voi
Surun monet kasvot
olla avioero, työpaikan menetys, taloudellinen
konkurssi, vakava sairaus,
amputaatio, insestin kokeminen,
hylkäämiskokemus ja niin edelleen.
Surulla on ilmenemismuotoja joita
on toisinaan turha järkiperäistää.
Nykyinen surututkimus näkee surun
prosessina, joka jatkuu halki koko
elämän. Se vaimenee ajan myötä,
mutta milloinkaan surun kohde ei
lakkaa olemasta.

Menneinä vuosina surututkimuksessa
oli tärkeää järkiperäistää aktiivinen
surun kulku ja niinpä puhuttiin
”surutyöstä”. Kuitenkin sana surutyö
on peräisin Freudin oidipaalianalyysistä,
jolloin lapsi irtaantuu vanhemmistaan
ja tekee näin surutyötä tietyn
ajan, eikä palaa tuohon alkutilaan
muistelemaan lapsuutensa suhdetta
vanhempiinsa. Lähinnä hoitohenkilöstö
otti käyttöön ”surutyö” -sanan
torjuntana siihen ahdistukseen, jota
he kokivat esimerkiksi potilaan kuoleman
aiheuttamasta surusta. Tai vastaavasti,
kun he ohjasivat lähiomaista
eteenpäin hänen omassa surussaan.

Tällöin ajateltiin, että sureva tekee
surutyötä muutaman kuukauden ja
palaa siteen jälleen normaalitilaan
unohtaen menetyksensä ja kaikki on
taas ennallaan. On siis paras jättää
hänen työskentelemään yksin, niin
me muut saamme olla rauhassa.
On nähtävä, että surun syvyys heijastaa
menetyksen arvoa. Monen on
vaikea surra niitä 15 000 lasta kehitysmaissa
jotka kuolevat aliravitsemukseen
joka päivä, tai maapallon
toisella puolella siviileitä, jotka kuolevat
sodan uhreina. Läheisen menetys
tuo suruun syvyyttä.

On turvallista
tietää, että Jumala on rakentanut
psyykemme niin, että kykenemme
vastaanottamaan ahdistavia kokemuksia
ja suruprosessin kautta käsittelemään
niitä.

Tosin suruprosessi voi myös estyä.
Tällöin puhumme jäätyneestä suruprosessista,
komplisoituneesta surusta
tai lukkiutuneesta surusta. Mikäli näin
tapahtuu, saattaa surematon suru aiheuttaa
myöhemmin fyysisiä vaivoja
kuten syöpää tai psyykkisiä ongelmia.
Mahdollinen myöhempi surukokemus
voi aktivoida suremattoman menetyksen
vuosien takaa ja surija alkaa
käyttäytyä erittäin oudosti, jopa itsetuhoisasti.

Surematon suru on aina
ongelma ja se tikittää aikapommin
tavoin ihmisen elämässä. Komplisoitunut
suru on onneksi jo nykyään
diagnostisoitu sairaus ja siihen on saatavissa
suruterapiaa.

Miten tuo suru voi näyttäytyä arkielämän
keskellä ja millaiset kasvot
surulla on. Jokainen voi mielessään
hiljentyä kohtaamaan surun viestiä
värinä, äänenä, tuoksuna ja maisemana.
Millainen on surun väri. Aina
se ei suinkaan ole musta. Siinä voi
ilmetä mitä moninaisimpia värikirjoja
tai sitten se on pelkkää valkoista.
Tärkeintä on että löydät surun värin.
Se ei välttämättä ole helppoa, mutta
voit työstää omaa suruprosessiasi värin
kautta. Samoin tuoksu voi olla hyvinkin
hoitava kokemus suruprosessin
edetessä. Mikä on surun ääni?

Onko
se tietty musiikki, hälyääni, hiljaisuus
vai minkälaisena koet surun äänen?
Missä maisemassa sinä surusi suret?
Onko pelkkää pimeää, vai metsän ja
niityn rauhallista maisemaa. Kenties
olet myrskyävällä merellä tai kuumassa
autiomaassa. Jokaisella on oma
paikkansa missä sureminen on aitoa.

Suru ei ole copyright oikeuksilla
varustettua ”kamaa” vaan se on jokaisen
yksilön hyvin omakohtainen
kokemus. Wittgenstein ”tuo viimevuosisadan
etevä ajattelija ja filosofi”
mainitsi kerran, että ”ei ole olemassa
sen suurempaa hätää kuin yhden
ihmisen hätä”. Voidaan sanoa, että
ei ole olemassa sen suurempaa surua
kuin yhden ihmisen suru.

Jokainen on
surussaan aito, kunhan vain uskaltaa
surra ja lähteä siihen ahdistavaan ja
lopuksi vapauttavaan prosessiin mukaan
omalla aidolla tavallaan.
Tapio Kyyhkynen
____

Mitä on suru ja
kuolemanpelko?

Surun lähtökohta

Surulta ei säästy kukaan. Se on yhtäkkinen, luonnollinen, normaali ja
täysin ymmärrettävä reaktio. Jumala on lahjoittanut jokaiselle tämän kyvyn
jo syntymässä ja se auttaa kestämään elämässä koetut menetykset.
”Oi, jospa minun pääni olisi silkkaa vettä ja minun silmäni kyynellähde,
niin minä itkisin päivät ja yöt tyttären, minun kansani, kaatuneita!” (Jer.
9:1)

On vaikeaa ajatella surua ilman pettymystä tai menetystä. Profeetta
Jeremia koki suuren menetyksen ja samalla suuren pettymyksen suhteessa
Israelin kansaan, joka oli hylännyt elävän Jumalan. Surulla on aina oma
lähtökohtansa. Se ei synny tyhjästä. Sanotaankin, että surun syvyys ilmenee
siinä, kuinka suuri oli menetyksen arvo. Suru siis ilmentää sitä, miten
menetyksen tunne on aina täysin oikeassa suhteessa menetyksen suuruuteen.

”Job vastasi ja sanoi: ’Oi, jospa minun suruni punnittaisiin ja kova onneni
pantaisiin sen kanssa vaakaan! Sillä se on nyt raskaampi kuin meren
hiekka; sen tähden menevät sanani harhaan.” (Job 6:1-3)
”Minun silmäni on hämärtynyt surusta, ja kaikki minun jäseneni ovat
kuin varjo.” (Job 17:7) ”Armahda minua, Herra, sillä minulla
on ahdistus; minun silmäni on surusta riutunut, niin myös minun
sieluni ja ruumiini.” (Ps. 31:10) ”Sydän tuntee oman surunsa, eikä
sen iloon saa vieras sekaantua.” (Sananl.
14:10)

Terminä suru sisältää lähtökohtaisesti vahvan hengellisen latauksen.
Raamattu kertoo paljon surusta ja surun kokemisesta sekä siihen liittyvästä
ahdistuksesta. Usein ajattelemme, kuten Jer. 31:13: ”Minä muutan heidän
surunsa riemuksi, annan heille lohdutuksen ja ilon heidän murheensa
jälkeen.” Tällainen ajattelu saattaa johtaa siihen, että meidän pitää
pyrkiä nopeasti pois surun vaikutuksesta. Kenties siihen tilanteeseen,
mikä vallitsi ennen kuin suru kohtasi meidät. Suru on kuitenkin Jumalan
antama työkalu elämäämme varten.

Sen avulla kykenemme kohtaamaan ja käsittelemään niitä ahdistavia kokemuksia,
joihin liittyvät meille ainutkertaiset menetykset. Suruun liittyvät
sellaiset reaktiot, jotka ilmentävät menetystä tai sen uhkaa. Siihen sisältyvät
myös tunteet ja asenteet, jotka muokkaavat käyttäytymistämme loppuelämämme.
On tärkeää huomata, että surevien ihmisten reaktiot vaihtelevat, samoin niiden kestot.

Jokaisen oma persoonallisuus ja aikaisemmat menetykset yhdessä eletyn historian
kanssa vaikuttavat suruprosessin luonteeseen. Samoin siihen vaikuttaa
menetyksen arvo ja se, miten saamme tukea oman prosessimme aikana.
Mielestäni suruprosessi eroaa jo lähtökohtaisesti esimerkiksi traumatai
muista terapiaprosesseista siinä, että sureva käsittelee aina jotakin,
mitä hän on menettänyt. Hän työskentelee – läpi loppuelämänsä – menetyksen
tuoman ahdistuksen kanssa, koska jotakin kallisarvoista on poistunut
hänen elämästään.

Kokemuksena menetys kuitenkin lisää tunnekuormaa.
Siksi suruprosessissa on tärkeää ymmärtää, että jaettu suru puoliintuu.
Vastaavasti jaettu ilo moninkertaistuu. Kuolemanpelko Suru liittyy vahvasti kuolemaan.
Se taas on aina herättänyt pelon, vastenmielisyyden ja kauhun tunteita.
Siksi voimme ymmärtää, että jokainen yrittää paeta tuota pelottavaa vihollista
– kuolemaa. Koska suru liittyy niin vahvasti kuolemaan, se vie osaltaan
ihmisen perimmäisten kysymysten äärelle. Kuka olen? Mistä tulen?
Minne menen? Onko elämää kuoleman jälkeen? Onko Jumalaa?

Jos on, miten minä voin Hänet kohdata? Erik H. Eriksonin mukaan ”kuolemanpelko
merkitsee minän eheytymisen puutetta”. Tällöin lapsuuden yksilöitymis- eriytymisvaihe
ja muut elämän läpikäymättömät kriisit – joita voidaan kuitenkin työstää jatkuvasti
– ilmenevät inhimillisen tuskan kirjona, joka täyttyy kuolemanpelossa.

Taustalla on toteutumatta jäänyt ”ero vanhemmista”. Esimerkkinä voidaan
mainita sodissa päälle kaksikymppisten nuorten miesten tuskaiset
”äiti”-huudot heidän kohdatessaan kuoleman. Kyseessä eivät kuitenkaan
olleet mitkään ”mammanpojat”, vaan osaksi oli kyse nuoren miehen
normaalista reaktiosta myös siihen, että irtaantuminen äidistä ei ehkä ollut
vielä täysin tapahtunut.

Kuoleman kohdatessa mielen ahdistus purkautui tälläkin tavalla.
Kuolemanpelko voidaan myös määritellä ”elämättömänä elämänä”.
Tällöin pelkäämme tulevaa, koska elimme väärin. Tai pelkäämme tulevaa,
koska emme tiedä, mitä siellä on. Emmehän ole sitä vielä eläneet.

Tapio Kyyhkynen