Galatialaiset

kirjoittaja Hellevi Ti Marras 21, 2023 11:12 am

GALATALAISET

1. Evankeliumin purkajat
Tärkeimmäksi lienee Paavali nähnyt kirjoittamisen galatalaisille. Kirje
tuntui ikäänkuin suuren hädän sanelemalta...Paremmaksi luulivat
galatalaiset hengellisyytensä tulleen, kun suostuivat Jerusalemista
tulleiden harhaopettajien vaatimuksiin ottaa kristillisyyteen lain
pykälistökin mukaan (248).

Rakentajina esiintyjät olivat purkajia, suorastaan hävittäjiä.
Galatalaisten pelastamiseksi oli tehtävä mitä tehtävissä oli (248).
he julistivat, että se, mitä nämä olivat kuulleet ja kokeneet, ei
riittänyt. Lisäksi siihen täytyi tulla se, mitä he opettivat ja varsinkin
ympärileikkaus (249).

2. Ei pelastuksen ehto

Paavalia on koetettava tällä kohtaa ymmärtää. Siis niin kauan kuin sinä -
vaikka näetkin tämän tai tuon asian itsellesi välttämättömäksi - et
kuitenkaan pidä siitä huutoa etkä pidä sitä pelastuksen asiassa
välttämättömänä, minä annan sinulle rauhan. Taivaaseen voit mennä kävellen
tai kontaten, punainen pusero tai musta mekko ylläsi, kaalinsyöjänä tai
liharuoan rakastajana, tämän tai tuon kastetavan hyväksyjänä, päiviä
valikoivana tai niistä sen suurempaa lukua pitämättä, kunhan et vain
käsityksistäsi tee ehtoa, johon toistenkin on alistuttava pelastuakseen.
Emme tässä unohda sitä, että Paavali heikkojen tähden oli jopa lihaakin
syömättä ja oli yleensä ehdonvallan asioissa lähinnä ahtaitten puolella,
ettei hän olisi ollut loukkaukseksi heikoille (250).

3. Rakkaus vihollisiin

Vihamiehiä! Eristyneitä! Paavalin parjaajiin liittyneitä! Armosta lakiin
siirtyneitä! Hänen raskaan, itkuin ja vaivoin tehdyn työnsä turhentajia!
Joku meistä olisi kastanut kynänsä katkeruuden musteeseen ja kääntänyt
heille lopullisesti selkänsä. Paavali kirjoitti epistoloistaan rakkaimman
galatalaisille (251).

4. Älyttömät

Paavali mainitsee syntyneen vaikeuden syynä galatalaisten älyttömyyden.
Juuri sellaiselta sen täytyi hänestä näyttää. Järkikulta on myös
uskonasioissa tarpeellinen - sitä tarpeellisempi, mitä vähemmän sitä on (253).

5. Evankeliumi on Jumalan voima

Jo uusien ihmissuhteitten syntyminen oli todistus asian jumalisuudesta.
Raaoista ihmisistä oli tullut lempeitä, vihaisista rakastavia.
Kristillisyyden kuningasvaunut olivat ajaneet heidän hengellisyytensä
pihaan täynnä taivaan aarteita. Oppi ja opin ihana toteutuminen elämässä
oli siis todistus riittävästä pelastuksesta, mutta mitä siitä jos
älyttömyys hallitsi ylipäätä! (252).

6. Ovelat eksyttäjät

Galatalaisia on kuitenkin juuri tässä ymmärrettävä. Eksyttäjät tulivat
paikalle Raamattu kädessä. Lisäksi he voivat puhua pitkälti isien uskosta.
Eikä sekään ollut merkityksetöntä, että he kertoivat tuhansien
Jerusalemissa, pääseurakunnassa, käsittävän asian niin kuin he nyt
opettivat (253).

Väärin selitetyllä Raamatulla johdetaan omatunto harhaan. Siitä tulee
virheellinen kompassi ja väärä tienviitta. Raamatuilla sidottu omatunto ja
galatalaisopettajien ensimmäinen tavoite. Selittäjän sana käy silloin
Raamatun sanasta. Puhe kuulijaisuudesta merkitsee kuuliaisuutta selittäjän
sanalle. Kun niin pitkälle on päästy, perustukselta työntäminen käy
helposti (253).

7. Kristus turhaan kuollut

Laista vanhurskauttaminen tekee meille kärsivän ja kuolevan Vapahtajan
tarpeettomaksi. Lainalaisuus sysää hänet syrjään hengellisenä elämänämme,
joka on voittosaattoa, suoriutumista kiusauksista, vanhurskautta
vaelluksessa ja Kristuksen mieltä (253).

8. Kiristävää

Lainomainen kristillisyys on aina ihmisleimaista, kiristävää ja
tuomitsevaa; loppujen lopuksi ylpeääkin. Jolle Kristus on elämä, häneltä on
viety viimeinenkin kerskaus omasta hengellisestä elämästä, koska sitä ei
ole. On vain armahdettu, itsestään mitään hyvää löytämättä syntinen (253).
Paavali oli kuullut ystäviltään, millaiseksi elämä Galatiassa sen jälkeen
kävi, kun oli siirrytty armosta lakiin, Kristuksesta ihmisen omavoimaiseen
hengellisyyteen: "Mutta jos te purette ja syötte toisianne, katsokaa,
ettette toinen toistanne perin hävitä", Gal.5:15. Siihen Paavali
välittömästi jatkaa: "Minä sanon: vaeltakaa Hengessä, niin ette lihan himoa
täytä", Gal.5:16. Vaeltakaa Hengessä, armossa, Kristuksessa - sanoilla
tarkoitetaan samaa, toisessa olemista, toisessa elämistä, toisen voimilla
voittamista. Missään ei ole luvatonta väljyyttä, mutta ei liioin
tarpeetonta ahtautta. Kristus meissä ei ole kenenkään kimpussa saati sitten
puremassa ja syömässä lähimmäistä, niin että siinä on loppu näkyvissä (254).

9. Kaivon myrkyttäjät

Evankeliumin väärentäjiä, harhaopettajia, Paavali kohtelee
armottomasti...Hän kohtelee evankeliumin väärentäjiä kuin kaivon
myrkyttäjiä...Keefaan menettelyn Paavali jyrkästi ja vasten kasvoja
tuomitsi. Mutta muuten kirje kaikkein ankarimmilta kohdiltaankin on
evankelisesti lämmin, lähelle tuleva, veljen kättä ojentava, rakas (254-255).
Vaikka parhaiten muistamme Galatalaiskirjeessä suoritetun kuilun avaamisen
lain ja armon välille, väärän ja oikean opetuksen välille, on kirjeessä
myös paljon puhetta Hengessä vaeltamisesta ja Hengen hedelmistä.
Kristillisyys selviää synkistäkin keskusteluista kasvot valoisina (255).
----------------------------
PÄÄMÄÄRÄ'

Historia ei ole mihin tahansa purjehtiva laiva. Se on matkalla, vaikka
täynnä riehuntaakin, Jumalan valtasuuruuden hallintaan Kristuksessa (260).
Mutta ihanne, päämäärä, on Kristuksen kaltaiseksi tuleminen, omasta
pedonluonteestaan, pohjattomista syvyyksistään, mielettömästä ylpeydestään
ja likaisuudestaan lunastetuksi tuleminen (261).
Paavali näkee kristillisyyden korkeuteensa kohoavaksi päiväksi. Kirkkautta
on, mutta se lisääntyy yhä. Kristillisyyden tutkiminen on aarteen
tutkimista, joka ilmenee sitä arvokkaammaksi, mitä enemmän sitä tutkitaan
(277).

ILO HERRASSA

Kristillisyys avaa suun mutta paljossa sen sulkeekin. "Minä vaivainen
syntinen" on hengellisen niin arki- kuin pyhäpukukin. Kristuksessa voi
iloita loputtomasti. Emme koskaan kylliksi kiitä ja ylistä häntä (102).
Kristillinen ilo pulpahtaa ehkä aidoimpana esille silloin, kun ei näytä
olevan aihetta muuhun kuin murheeseen. Et löydä niin karua maata, jossa se
ei kukkien ja hedelmää kantaen kasvaisi (272).

Ilo ihmisestä oli iloa hänen hengellisyydestään, jossa hänen oma minänsä
eli ristiinnaulittuna, viralta pantuna. Kristus satakertaistaa ihmisen
arvon, tekee kerjäläisestä kuninkaanpojan ja pikkumaisesta jalon. Mikä ilo
onkaan sellaisista ihmisistä niillä, jotka heidän lähellään elävät (274).
Paavalin filippiläisistä tuntema ilo oli pohjimmiltaan suurinta iloa heidän
hengellisyydestään..."Kiitän siitä, että olette olleet osallisia
evankeliumista ensi hetkestä alkaen tähän päivään saakka, varmasti
luottaen siihen, että hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, on sen
täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka", 1:5,6 (275).

Filippiläiskirjeestä läikähtelee näkyville myös Paavalin ilo evankeliumin
julistustyöstä. "Minä tahdon, että te, veljet, tietäisitte, että se, mitä
minulle on tapahtunut, on koitunutkin evankeliumin menestykseksi, niin että
koko henkivartioston ja kaikkien muiden tietoon on tullut, että minä olen
kahleissa Kristuksen tähden, ja että useimmat veljistä, saaden Herrassa
uskallusta minun kahleistani, yhä enemmän rohkenevat pelkäämättä puhua
Jumalan sanaa...Fil.1:12-18 (281).

Työn ilo näyttää nykyään käyvän entistä harvinaisemmaksi. Niiden joukko
kasvaa, jotka tiukaten kyselevät: Mitä me tästä saamme...Työntekijä on
kipua tuntematta valmis lähtemään, kun vaikeudet tulevat. Ryysyläinen
Kristuksen tähden on näky, jota tuskin taivaan tiellä nähdään (282).
Elävä kristillisyys, siis Kristuksesta elävä, ei milloinkaan ole synkkää,
kireää eikä hapanta...Jos joku kuvittelee Kristusta synkkäkatseiseksi, niin
hän erehtyy. Kristuksen sanoma maailmalle on ilon sanoma, se on evankeliumi
(282-283).

Kristillisyydellä on lyötynäkin aurinkoiset kasvot. "Minulla on
ylenpalttinen ilo kaikessa ahdingossamme", 2 Kor.7:4 (283).
Ehkä jonkun meistä on syytä pistäytyä katsomassa roomalaisessa
vuokra-asunnossaan vartijaansa kahlehdittua Paavalia, nähdä hänen
yksinkertainen vuoteensa ja niukka ateriansa. Samalla näemme toki muutakin:
näemme ilosta säteilevät kasvot ja saamme kokea katkeruudesta vapaan, mutta
lempeydestä rikkaan elämän läheisyyden. Tämän nähtyämme me nurisijat
kiirehtisimme kadulle kauhistuen omaa, ilotonta kristillisyyttämme. Se ehkä
on ollut maailmalle ilmoitustauluna, josta helposti on voitu lukea:
tällaista on kristillisyys (283).

Paavali kertoo toisenlaisesta kristillisyydestä, ihanasti valoisasta,
voittosaattoon sijoitetusta, jossa miehen uhraamispäivääkin ennustellaan
kuin suuren ilon ja voiton päivää. Meidän kristillisyytemme synkkyys on
synneistämme lähtöisin. Usein se myös johtuu väärin tulkitusta
evankeliumista. Siinäpä vasta usko, jos syvään murheeseen sisältyy vielä
syvempi ilo (283).

SORRETTUNA

Paavali sai paljon murhetta ihmisistä. Hän ehkä oli aikansa eniten sysityin
mies. Hänen oma kansansa, jota hän rakasti suuremmalla kuin isänmaanystävän
rakkaudella, vainosi häntä kuin metsän eläintä. Kaupunki toisensa jälkeen
tuli hänelle hengenvaaralliseksi. Hän kuului alamaisista uskollisimpiin,
mutta vankeus ja kahleet häntä kaikkialla odottivat. Hän sai kokea
suunnatonta inhimillistä pahuutta, usein myös veljiksi itseään kutsuvien
taholta, noiden kateuden myrkyttämien ensimmäisille sijoille pyrkijöiden,
jotka moninkertaistivat luihuutensa uskonnollisuudellaan. Paljon hänellä
oli murhetta kieroon menneistä uskovistakin, noista hengellisen hyvän
keskellä kuninkaileviksi paisuneista, joista joskus oli sanottava, että
mitä jumalisempia, sitä pahempia (273).

LÄHDÖN EDESSÄ

Hänen paimenmielensä kurottautui yli hänen hautansa. Se oli rakkautta ja
huolta, joka kiirehti häntä siirtämään työosuuttaan vähitellen jollekulle
nuoremmalle. Timoteusta hän ajatteli, miestä, jonka hän oli
lähetysmatkallaan tavannut Lystrassa ja josta veljet olivat kiittäen
puhuneet (287-288).

Joka tapauksessa Paavali oli kaikin tavoin siirtämässä viimeisiäkin
elämänsä rippeitä Kristuksen ja hänen kirkkonsa palvelukseen, jotta hänen
lähtönsä jälkeen Jumalan tulet palaisivat ja rakkaus kristittyjen välillä
säilyisi (288).

Huoli, että voisi pysyä erossa maailmasta, oli samalla huolta siitä, että
voisi tunkeutua yhä syvemmälle maailmaan (288-289).

NUORI JULISTAJA

Niissä oloissa ei nuoruus ollut johtavalle miehelle suositus. Paavali
rohkaisee Timoteusta kirjoittamalla: "Älköön kukaan nuoruuttasi katsoko
ylen", 4:12 (290).

Älä aseta nuoruuttasi näytteille, tahtoo Paavali sanoa, vaan "ole sinä
uskovaisten esikuva puheessa, vaelluksessa, rakkaudessa, uskossa,
puhtaudessa", 4:12. Älä jätä opiskelua, niin että jähmetyt paikoillesi.
"Lue, kehoita ja opeta ahkerasti, kunnes minä tulen" (291).

SUURI PERSOONA

Mitä perusteellisemmin yrittää tutustua Paavaliin ihmisenä, hänen
pelastusta koskeviin opetuksiinsa, hänen kokemuksiinsa ja vaellukseensa,
sitä toivottomammalta tuntuu kokonaiskuvan luominen hänestä (296).
Mutta Paavalissa ei ole kysymys vain hänestä itsestään, vaan ennen kaikkea
Kristuksesta hänessä. Kristus hänessä merkitsee suunnatonta syvyyttä ja
huimaavaa korkeutta. Kristus hänessä merkitsee tavatonta
kestokykyä...Kristus Paavalissa oli taivaan säteilyä maan päällä (296).
Hänestä kirjoitettujen ja hänen itsensä kirjoittamien sanojen takana on
rannaton ulappa...Paavalin tutkimukseen ei riitä pelkkä tieto Paavalista,
vaan tarvitaan myös omakohtainen kokemus asioista, joissa hän elää ja
joista hän puhuu...Kuitenkin voi kaikkein vähäisinkin saman tien vaeltaja
hänestä jotakin kertoa (296-297).

YKSINÄINEN APOSTOLI

Timoteukselle hän kirjoittaa toisessa kirjeessään, joka on kuin Paavalin
joutsenlaulu: "Sinä tiedät. että kaikki aasialaiset ovat kääntyneet minusta
pois, niiden joukossa Fygelus ja Hermogenes", 2 Tim.1:15. Nämä molemmat
olivat Paavalin hengellisiä lapsia, kuten sanotaan, pimeydestä valkeuteen
saatettuja, orjuudesta vapauteen päässeitä. Nähtävästi nyt oli edullisempaa
liittyä johonkin toiseen. Vaikeuksissa ja vankeudessa kituvan miehen mukana
ei ollut edullista eikä hauskaakaan olla (298).

Ahdingossa ystäväkaipuu syvenee ja tulee kerjääväksi (299).
Minä elän ja te saatte elää, kuului Vapahtajan oma lupaus. Kahleitten
kalinassa, vilussa ja uupumisessa sen tietäminen ja kokeminen oli
arvaamattoman voimakasta (300).

LOPPUSELVITYS

Viimeisessä Timoteukselle kirjoittamassaan kirjeessä Paavali on jo varma
siitä, että hänet uhrataan ja hänen lähtönsä aika on tullut, 2 Tim.4:6.
Taaksepäin katseleminen ei saa häntä vapisemaan, mutta ei liioin
kerskaamaan. "Minä olen hyvän kilvoituksen kilvoitellut, juoksun päättänyt,
uskon säilyttänyt", 4:7 (300).

Kannatti mainita uskon säilyminen. Vain Jumala tiesi, miten sen kimppuun
oli hyökätty niin ihmisten kuin henkivaltojenkin taholta, miten sitä oli
täytynyt pitää haavoitetuin käsin ja viimeisin voimin, sillä vaikka muu
menisi, se ei saisi mennä (301).

Hän tiesi päässeensä juoksunsa päähän. Se merkitsi hänelle lupaa elämänsä
tilikirjojen päättämiseen, lupaa sen rakennustyömaan jättämiseen, jolla oli
palkatta vuosikymmeniä ollut, lupaa irtautua palvelutehtävistä, joihin hän
ei ollut vienyt vain evankeliumia, vaan antanut elämänsäkin. Mikä
lopputilitys suuressa yksinäisyydessä, johon kenties kantautuivat petojen
eteen heitettyjen kristittyjen hallelujahuudot läheisen sirkuksen areenalta
(301).
Kiire kasvoi lopun lähestyessä, mutta se ei ollut hosumista eikä ilmaan
huitomista. Siitä Kristus oli pitänyt hänet erossa hänen nuoruutensakin
päivinä (302).
Nyt oli edessä nousu kuninkaan vaunuihin ja lähtö iankaikkiseen elämään (302).

YKSI MIES

Wesleyn veljesten sanotaan pelastaneen vuosisatansa Englannin
vallankumoukselta ja moraaliselta tuholta. He olivat elävää verta
pulppuavia suonia kirkon kylmäksi kangistuneessa ruumiissa. Kaikkialla
kristillisyydessä puhutaan ajoista, jolloin erityisesti on oltu yhden
varassa. Paavalista oli sanomattoman suuriarvoista, että hän sai pitää
viimeisen puheensa yhdelle ainoalle, sille miehelle, joka jäisi hänen
jälkeensä Jumalan seurakunnan keskelle, sen iloihin ja suruihin. Hän
testamenttasi sydämensä viimeiset ajatukset ja viimeiset voimat
Timoteukselle, mutta vain sitä varten, että ne Timoteuksen kautta tulisivat
koko kristillisyyden omaksi (303).

VOITON SEPPELE

Emme tiedä Paavalin viimeisistä päivistä mitään. Kirje ilmaisee hänen
eläneen jo rajan toisella puolella. "Tästedes on minulle talletettuna
vanhurskauden seppele, jonka Herra, vanhurskas tuomari, on antava minulle
sinä päivänä, eikä ainoastaan minulle, vaan myös kaikille, jotka hänen
ilmestymistään rakastavat", 2 Tim.4:8. Lähtijä pitää ovea auki jäljessä
tuleville. Työntekijä hoitaa työtänsä vielä astuessaan rajan yli. Paavali
ei voinut ajatella omaa autuuden osaansa muistamatta, että samasta
autuudesta olivat osallisia toisetkin, jotka Kristuksen ilmestymistä
rakastavat (303).

KRISTUKSEN ARPIA TÄYNNÄ

Sanotaan, että Paavalille suotiin mestauskuolema, koska hän oli Rooman
kansalainen. Mestauspaikka oli Roomaan johtavan Ostian tien varrella. On
vaikeaa kuvitella, että Paavalilla olisi ollut saattajia. Timoteus,
jolle hän oli kirjoittanut, että hänen pitäisi tulla Roomaan, ei ollut
ehtinyt sinne. Tuskinpa Luukaskaan, lääkäri, oli paikalla. Paavalilla oli
ystäviä Rooman kaikkien teitten varsilla, mutta lähtöhetkellään hän oli
yksin. Jos hänelle hautajaisia pidettiin, niin ehkä siinä oli itkeviä
saattajia.
'
Jos joku olisi pitänyt hautajaispuheen, ehkä hän olisi ottanut
tekstikseen Herran Paavalista sanomat sanat: "Sillä minä tahdon näyttää
hänelle, kuinka paljon hänen pitää kärsimän minun nimeni tähden". Ap.t.
9:16. Hautajaisissa ei olisi ollut epäilystäkään tämän ohjelman
toteutumisesta. Jumala joutuu huonoimmin kohtelemaan niitä, jotka ovat
hänelle kaikkein rakkaimpia. Hän itse tulee jatkuvasti maailman
kärsimyksiin ja ihmisten hätään. Hän ei kääri pumpuliin myöskään
työtoveriaan. Kun häntä lyödään, niin samalla lyödään jotakin Paavaliakin,
joka perille tullessaan on Kristuksen arpia täynnä (303-304).

Väinö Hotti

https://www.missiosakarja.net/wordpress/wp-content/uploads/2015/08/PAAVALI-VANKI-JA-VAPAA.pdf
[b]