KOLMAS VALTAKUNTA JA SEN KIRKKO TUTKIMUSKOHTEENA EINO MURTORINNE KIRKKOHISTORIAA 29.7.2023

kirjoittaja jarrut Ke Helmi 14, 2024 7:57 am

KOLMAS VALTAKUNTA JA SEN KIRKKO TUTKIMUSKOHTEENA
EINO MURTORINNE KIRKKOHISTORIAA 29.7.2023

Saksa on suomalaisille aina ollut ensisijaisesti Lutherin Saksa ja sen kirkko suuri historiallinen esikuva. Tuskinpa Lutherin tunnetun taisteluvirren ”Jumala ompi linnamme” alkusäkeet ovat ketään jättäneet täysin kylmäksi. Siksi tiedot Kolmannen valtakunnan ajan Saksan evankelista kirkkoa repineestä kirkkotaistelusta ja kirkon osittaisesta alistumisesta natsien määräysvaltaan ovat monien korvissa kuulostaneet siinä määrin pahalta, että ovat halunneet mieluummin vaieta koko asiasta.

Lienee kuitenkin tosiasia, että Saksan kirkkotaistelu ja natsien yhdensuuntaistamispolitiikkaa vastustamaan nousseen niin sanotun tunnustuskirkon synty olivat siinä määrin merkittäviä tapahtumia, että ilman niitä evankelinen kirkko olisi saattanut kokea kuoliniskun Lutherin kotimaassa. Tätä en kuitenkaan tajunnut vielä silloin, kun päätin ryhtyä tutkimaan Saksan kirkkotaistelua.

Kyseisen aiheen tutkimiseen minulla oli omat ajankohtaiset syyni. Olin syksyllä 1964 julkaissut väitöskirjatutkimukseni Papisto ja esivalta routavuosina, joka käsitteli Suomen papiston asennetta sortokauden venäläistämispolitiikkaan. Siinä yhteydessä olin joutunut pohtimaan luterilaiseen esivaltakäsitykseen liittyvää problematiikkaa. Se jäi pysyvästi askarruttamaan minua. Kun sama kysymys kristityn asenteesta esivaltaan muodostui keskeiseksi myös Saksan kirkkotaistelussa, olin tavallaan ennalta virittynyt asiaan. Tämän seikan pani ilmeisesti merkille myös tutkijana aina tarkkanäköinen professori Kauko Pirinen. Kun suunnittelin samanaikaisesti opintomatkaa Saksaan kansainvälisen kokemuksen kartuttamiseksi ja etsin sopivaa tutkimusteemaa matkaani varten, kiinnitti professori Pirinen huomiota Saksan kirkkotaisteluun. Pohdimme, olisiko kenties mahdollista löytää lähteitä Saksan ja pohjoismaisten kirkkojen suhteitten tutkimiseksi Kolmannen valtakunnan aikana.

KIRKKOTAISTELUN LÄHTEILLÄ
Saksan kirkkotaistelu oli 1930-luvulla saanut osakseen varsin runsaasti kansainvälistä huomiota. Sen vaikutukset olivat ulottuneet myös jopa merkittävän voimakkaina kirkkojenvälisten organisaatioiden, kuten Luterilaisen maailmanliiton ja Kirkkojen maailmanneuvoston työhön sodan jälkeen. Kirkkotaistelu ei ollut kuitenkaan vielä 1960-luvun puolivälissä saanut merkittävää asemaa tutkimuksessa. Niinpä kirkkotaistelun vaikutukseen oli suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa kiinnittänyt huomiota vain Seppo A. Teinonen, joka oli sen todennut erään ekumeniaa koskevan työnsä alaviitteessä.

Yhtenä syynä tutkimuksen rajallisuuteen lienee ollut aihepiirin arkaluonteisuus ja ajallinen läheisyys. Ei haluttu puuttua kiusallisia ristiriitoja synnyttäneisiin kysymyksiin Saksan kirkossa, vielä vähemmän kertoa yhteyksistä kansainvälisen tuomion kohteeksi joutuneeseen natsi-Saksaan.

Toisena syynä oli arvattavasti se, että kirkkotaisteluun liittyneet lähteet olivat vielä tuolloin hajalla ja Saksan poliittisen tilanteen ja jaon vuoksi vaikeasti saatavissa tai kenties kokonaan saavuttamattomissa. Tämä kysymys askarrutti myös minua, kun keväällä 1966 suuntasin matkani Saksaan. Suomesta käsin olimme voineet saada selville vain muutamia yleisiä tai kirkollisia arkistoja, joissa tiedettiin olevan kirkkotaisteluun ja mahdollisesti myös pohjoismaisiin yhteyksiin liittyvää aineistoa. Muilta osin aineiston haenta jäi paikan päällä tehtävien tiedustelujen, oman kekseliäisyyden ja isäntien hyväntahtoisuuden varaan.

Erityisen miellyttävä kokemus olikin se, että useimmat saksalaisista isännistäni asennoituivat tutkimusaiheeseeni sangen positiivisesti ja olivat valmiit avoimesti auttamaan lähteitten löytämiseksi. Tämä avoimuus, joka poikkesi selvästi kotimaassa kokemastani nihkeydestä tutkimusteemaani kohtaan, johtui nähtävästi lukuisten saksalaisten tuolloin tuntemasta aidosta halusta tehdä tiliä Kolmannen valtakunnan ajan aatteelliseen perintöön sekä asiasta tuolloin käydystä julkisesta keskustelusta Saksassa.

Epätietoisuus kirkkotaistelua koskevan lähdeaineiston sijainnista johtikin siihen, ettästipendiaattivuodestani muodostui mahtava tutustumiskierros ympäri silloisen Länsi-Saksan. Onneksi minulla oli käytössäni oma auto, johon saatoin kirjani, paperini ja osan ajasta myös vaimoni ja tyttäreni ”pakata” siirtyäkseni seuraavalle paikkakunnalle. Matkani aikana ehdin käydä julkisissa ja yksityisissä arkisissa muun muassa Bielefedissä, Soestissa, Koblenzissa, Frankfurtissa, Hannoverissa, Berliinissä, Bonnissa, Nürnbergissä, Göttingenissä ja Hampurissa. Näiden paikkakuntien lisäksi sain Länsi-Berliinistä käsin käydä myös DDR:n keskusarkistossa Potsdamissa, johon ei tuohon aikaan tämän aihepiirin tutkijoita yleensä päästetty.

Kaikki arkistot eivät luonnollisestikaan muodostuneet työni kannalta yhtä hyödyllisiksi. Niiden ja kirjallisuuden perusteella hahmottui kuitenkin kokonaiskuva kirkkotaistelun luonteesta ja sen kehityksestä eri tasoilla. Aloitin arkistokierrokseni Bielefedistä Westfahlenin maakirkon arkistosta, jossa Suomeenkin saamiemme tietojen mukaan oli sijoitettuna tunnustuskirkon keskeisen perustajahahmon Martin Niemöllerin veljen Wilhelm Niemöllerin kokoama laajahko kirkkotaistelun arkisto. Niemöllerin sinänsä monipuolinen ja hyvä arkisto ei ollut oman tutkimusteemani kannalta kovin hyödyllinen.

Sen sijaan sen kokoelmien avulla saattoi saada hyvän käsityksen siitä, millaiseksi kirkkotaistelu oli muodostunut ruohonjuuritasolla. Se antoi kuvan esimerkiksi siitä, miten uskonnollinen usko haluttiin Saksalaisten kristittyjen uskonliikkeen toimesta muuntaa kansallissosialistiseksi uskoksi Saksan suureen tulevaisuuteen ja suureen johtajaan Adolf Hitleriin. Luin hämmästyneenä ja huvittuneena muun muassa niitä ”uuden uskon” sävyttämiä iskulauseita, joita oli 1930-luvulla jaettu muistolauseina rippikoululaisille: ”Alles für Deutschland den Führer die Treue” (Kaikki Saksan puolesta, uskollisuus Johtajaa kohtaan), ”Ein Volk, eine Kirche, ein Gott, ein Glaube, ein Führer” (Yksi kansa, yksi kirkko, yksi Jumala, yksi usko, yksi johtaja).

Toisaalta Bielefeldissä sain kuulla myös täysin toisensuuntaisia tietoja kirkkotaistelun vaiheilta. Ne koskivat etenkin kaupungin välittömässä läheisyydessä vanhastaan sijainnutta Saksan kirkon sisälähetyksen keskusta Betheliä, jossa toimi suuri joukko kehitysvammaisten, psyykkisesti sairaiden ja muuten sairaiden hoitolaitoksia. Kun kansallissosialistit olivat kohdistaneeet myös Bethelin laitoksiin eutanasiaa kokeneet vaatimuksensa ja vaatineet kyseisten laitosten toiminnan lakkauttamista, se oli johtanut jyrkkiin vastalauseisiin Bethelin johdon ja tunnustuskirkon taholta. Erityisen merkittävänä pidettiin Bethelin laitosten tunnetun johtajan Friedrich von Bodelschwinghin omaksumaa ehdottoman torjuvaa asennetta. Hänen asenteensa ”vain minun ruumiini yli” katsottiin säästäneen kyseiset laitokset tuhansine hoidokkeineen tuholta.

LÖYTÖ
Bielefeldin jälkeen tieni johti vanhaan Hansa-kaupunkiin Soestiin sekä roomalaisten linnakkeeksi aikoinaan perustettuun Koblenziin, jossa sijaitsi tuolloin muun muassa Saksan valtionarkisto. Siellä saimme asunnon johtavan paikallisen pappismiehen Walter Eckerin pappilassa. Hän oli kiinnostunut myös tutkimusaiheestani ja valmis antamaan kaikin tavoin apuaan. Vaikka työskentely Koblenzin Bundesarchivissa oli sinänsä mielenkiintoista, minua hyödytti sitäkin enemmän Eckerin avustuksella saamani tieto, että sain luvan päästä tutkimaan Frankfurtissa sijainneen Saksan evankelisen kirkon ulkomaanviraston, Kirchliches Aussenamtin arkiston kokoelmia. Saatoin sen myös tehdä Koblenzista käsin, koska Frankfurtista oli lähes mahdotonta löytää lyhytaikaista asuntoa.

Kyseinen ulkomaanvirasto oli perustettu Kolmannen valtakunnan aikana 1934 ja sen ensisijaisena tehtävänä oli hoitaa yhteyksiä ulkosaksalaisiin seurakuntiin eri puolilla maailmaa. Kun Saksan kirkon ulkomaiset yhteydet kävivät 1930-luvun myötä entistä rajoitetummiksi, Kirchliches Aussenamt sai entistä keskeisemmän aseman myös kirkkojenvälisten yhteyksien ylläpitäjänä ja hoitajana yleensä. Tämä koski erityisesti Kirchliches Aussenamtin johtajana toiminutta ulkomaanpiispa Theodor Heckeliä.

Pääsy Kirchliches Aussenamtin arkistoon oli minulle oman tutkimusteemani kannalta keskeinen löytö. Kun siihen mennessä käyttämästäni kirjallisuudesta ja alkuperäisaineistosta olin löytänyt vain katkelmallisia viittauksia Saksan kirkon ja pohjoismaisten kirkkojen suhteista, sain nyt eteeni asiakirjaniteet, jotka valaisivat Kirchliches Aussenamtin ja eri pohjoismaiden välistä kirjeenvaihtoa ja muuta vuorovaikutusta varsin laaja-alaisesti vuodesta 1934 aina vuoteen 1943. Aineisto oli erityisen valaiseva Suomen kirkon yhteyksien osalta, koska Kirchliches Aussenamt oli huolehtinut yhteyksien hoidosta Suomeen lähes yksinoikeudella Suomen ja Saksan aseveljeyden kaudella. Tämän lisäksi arkistoon sisältyi edelleen Kirchliches Ausseamtin ja pohjoismaisten saksalaisten seurakuntien keskinäistä yhteydenpitoa koskenut aineisto kyseiseltä ajalta sekä aineistoa Sondershausenin Luther-akatemian, Sigtunan Pohjoismaisen ekumeenisen instituutin ja Balttilaisen teologikonferenssin toiminnasta siltä osin kuin niiden toiminta sivusi myös Saksaa. Kirchliches Aussenamtin arkiston merkitystä oli omalta kannaltani lisäämässä se, että arkistoa oli ennen minua käyttänyt tiettävästi vain yksi ulkomaalainen tutkija.

Kirchliches Aussenamtin arkiston runsas anti pakotti minut työskentelemään Frankfurtissa useiden viikkojen ajan. Työtä näytti aluksi viivästyttävän se, ettei kyseisessä arkistossa ollut tuolloin kopiointilaitteita. Muistiinpanojen tekeminen käsin olisi kestänyt useita kuukausia. Olin kuitenkin Suomesta lähtiessäni varautunut tällaiseen tilanteeseen ja hankkinut omat vaatimattomat tekstin kuvauslaitteet. Kun Kirchliches Aussenamtin johto suostui ystävällisesti pyyntööni, että saisin luvan käyttää omia kuvauslaitteitani, saatoin aloittaa useita viikkoja kestäneen asiakirjojen kuvauksen. Se nopeutti ratkaisevasti työtäni tässä arkistossa. Mutta samalla se teki mahdolliseksi, että saatoin myöhemmin kotimaassa tutkimustyötä tehdessäni vakuuttua kuvatun aineiston avulla, että olin ymmärtänyt oikein kulloisenkin asiakirjan sisällön. Kuvattu lähde oli toki epämääräisiä muistiinpanoja luotettavampi. Kirchliches Aussenamtin arkistosta ottamani lukuisat – jopa pariin tuhanteen kappaleeseen nousevat – kuvat muodostivatkin sittemmin kirkkotaistelua koskevien julkaisujeni keskeisen perustan.

Kirchliches Aussenamtin arkiston tärkeää ”löytöä” saatoin hetkeä myöhemmin täydentää Saksan evankelisen kirkon kanslian (Kanzlei der EKD) arkistosta Hannoverista löytämilläni tiedoilla, jotka niin ikään valaisivat osaltaan Saksan evankelisen kirkon ja pohjoismaisten kirkkojen keskinäisten suhteitten kehitystä Kolmannen valtakunnan ajan muutoksissa. Toisen Kirchliches Aussenamtin arkiston tietoja täydentävän arkistokokoelman muodosti Saksan ulkoministeriön (Auswärtiges Amt) arkisto Bonnissa, jossa sain luvan tutkia myöhemmin.

Auswärtiges Amtin arkisto oli sikäli poikkeuksellinen, että se oli tuolloin ainoana ulkoministeriön arkistona avoin myös toisen maailmansodan ajalta. Tämä johtui siitä, että amerikkalaiset miehittäjät olivat sodan päättyessä takavarikoineet kyseisen arkiston ja kuvanneet sen. Näin tavallisimmin salaisena pidetyt ulkoministeriön asiakirjat olivat päätyneet natsi-Saksan osalta yleiseen käyttöön. Arkiston käyttöä rajoitti kuitenkin se, että Bonnin arkistossa oli vain kymmenkunta tutkijan paikkaa ja pääsy sinne oli vaikeaa. Minulle se onnistui Suomen Bonnin-edustuston ystävällisen suosituksen avulla.

BERLIINI ”JÄRJESTYKSEN KOURISSA”
Saksan arkistokierroksen eräänlaisen huipentuman muodosti matka jaettuun Berliiniin, jossa tiesin olevan eräitä työni kannalta kiinnostavia arkistoja. Jo matka Helmstadtin rajakaupungista läpi DDR:n ja pitkin Hitlerin 1930-luvulla rakennuttamaa betonista ”autobaanaa” sekä Länsi-Berliinin rajalla sijainnut massiivinen katiskaa muistuttava kontrollipiste perusteellisine tarkastuksineen ja konepistoolimiehineen teki ensikertalaiseen hyisen ja pelottavan vaikutelman. Myös parin kuukauden mittainen oleskelu jaetussa Berliinissä oli 1960-luvulla jo sellaisenaan mielenkiintoinen ja jännittävä. Vallitsihan muurin jakamassa kaupungissa käsin kosketeltavan jännittynyt ilmapiiri, jota pitivät yllä paitsi muuri ja valtaisat piikkilankaesteet myös rajavyöhykkeeltä silloin tällöin kajahtaneet laukaukset. Niiden tiedettiin ainakin joskus merkinneen yritystä paeta yli muurin länteen. Vaikka ulkomaalaisen oli mahdollista varsin helposti päästä myös muurin toiselle puolelle Itä-Berliiniin, rajan ylitys tiukkoine tarkastuksineen teki jokaisesta matkasta eräänlaisen jännitysnäytelmän.

Jaettu Berliini muistoineen kosketti erityisesti Kolmannen valtakunnan tutkijaa. Olihan Berliini muureineen ja vielä tuolloin jäljellä olevine raunioineen näkyvä muistomerkki natsikaudesta ja sen kokemasta tuhosta. Mieleeni jäi etenkin ensimmäinen käyntini Brandenburger Torilla, Berliinin keskeisellä muistomerkillä, jonka kautta SA-joukot olivat 1933 suorittaneet muun muassa mahtipontisen ohimarssin Hitlerin tultua nimitetyksi valtakunnankansleriksi, mutta jonka edessä nyt kulki Itä- ja Länsi-Berliiniä erottava muuri.

Muistan sen hetken, kun nousin Länsi-Berliinin puolelle Brandenburger Torille pystytetylle lavalle, josta avautui näköala yli muurin siihen paikkaan Itä-Berliinin puolella, missä oli sijainnut Hitlerin mahtava valtakunnankanslia. Valtakunnankansliasta oli tuolloin jäljellä vain sen kellarin suuaukko, joka oli johtanut kanslian alla sijainneeseen bunkkeriin, ja jossa Hitler vietti viimeiset elinpäivänsä ja johti valtakuntansa viimeistä epätoivoista puolustusta. Kun olin jo tuossa vaiheessa varsin syvällisesti perehtynyt Kolmannen valtakunnan vaiheisiin ja lukenut muun muassa Hitlerin mahtipontisia vakuutteluja Kolmannesta valtakunnasta ”tuhatvuotisena valtakuntana”, loi edessä ollut näky suorastaan uskonnollisesti koskettavan tunnelman. Oliko sittenkin niin, että Jumala ilmaisi itsensä meille myös kansojen kohtaloissa, kuten katekismuksessa oli aikoinaan opetettu, mutta en ollut sitä aiemmin uskonut todeksi.

Kaikesta rikkinäisyydestään huolimatta Berliini ympäröivine vesistöineen, puistoineen ja väljine katuineen oli mielestämme viehättävä kaupunki. Viihdyimme siellä ja erityisesti puistomaisessa asuinpaikassamme Zehlendorfissa erinomaisen hyvin. Kaupunki museoineen ja historiallisine nähtävyyksineen tarjosi runsaasti tutkittavaa. Myös vanhat kaiken kokeneet berliiniläiset, jotka nyt elivät eristyksessä tai muurin jakamina, vaikuttivat siihen mennessä tuntemiamme saksalaisia pehmeämmiltä ja sympaattisemmilta.

Tutustuin Berliinissä oleskelun aikana myös erääseen vanhaan sikäläiseen tehdastyöläiseen, joka oli läpi aikojen vaihtelun työskennellyt samassa firmassa. Varsinkin päivän myöhäistunneilla hän kertoili avoimesti kansanihmisen kokemuksia Berliinistä ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen. Sain kuulla monia asioita, joista oppineemmat halusivat vielä tuossa vaiheessa vaieta.

Berliinin-kokemuksiini kuului myös käynti kahdessa sikäläisessä arkistossa, jotka käynnit jäivät erikoislaatuisuutensa vuoksi pysyvästi mieleen. Toinen näistä oli Berliinin Wannseessä sijainnut Document Center, jossa säilytettiin kansallissosialistisen puolueen arkistoa, ja toinen Berliinin välittömässä läheisyydessä Potsdamissa sijainnut DDR:n valtiollinen keskusarkisto (Zentrales Staatsarchiv). Document Center kuului amerikkalaisten miehitysviranomaisten hallintaan ja arkistoon tuli ennakkoon saada Länsi-Berliinin pormestarin lupa. Turvallisuussyistä arkisto oli ympäröity ainakin viisi metriä korkeilla piikkilanka-aidoilla ja sisäänpääsyä oli vartioimassa konepistoolilla varustettu vartiomies. Myös arkiston johto oli amerikkalaisten käsissä, ja arkistossa tehdyt muistiinpanot täytyi jättää arkiston henkilökunnan tarkastettavaksi. Myöhemmin ne postitettiin kiltisti tekijälle.

Pelottavista ulkoisista puitteista huolimatta tunnelma arkistossa oli kuitenkin leppoisa. Kun muutamia päiviä arkistossa istuttuani lähdin pois ja jätin muistiinpanoni arkiston amerikkalaiselle johtajalle, hän tiedusteli minulta hymyillen, millä kielellä olin muistiinpanoni tehnyt. Kun totesin tehneeni ne osittain suomeksi ja osittain saksaksi, hän totesi huvittuneena, että heidän kompetenssinsa tuskin riitti niiden tarkastamiseen. Vasta jälkeenpäin minulle selvisi, mihin muistiinpanojen kontrollointi nähtävästi tähtäsi. Luullakseni sillä pyrittiin vain kontrolloimaan, etteivät arkiston eräät henkilötiedot pääsisi valumaan tuolloin DDR:ssä julkaistuun Braunbuchiin, joka kokosi tietoja kaikista lännessä elävistä entisistä ”sota-ja natsirikollisista”. Tuolla hetkellä suojelu lienee kohdistunut etenkin eräisiin Yhdysvaltoihin siirtyneisiin atomitutkijoihin, joilla Braunbuchin mukaan oli natsimenneisyys.

Tätä huomattavasti komplisoidummaksi muodostui tutkimusmatkani Potsdamin keskusarkistoon, johon onnistuin vastoin odotuksia saamaan pääsyluvan Suomen Itä-Berliinin kaupallisen edustuston ystävällisen avustuksen turvin. Matka Potsdamiin muodostui kuitenkin jo ulkonaisesti lähes tyrmääväksi. Oli myöhäissyksy ja ilma kylmeni pelottavasti. Se oli huolestuttavaa, koska varaamassani halvassa hotellissa ei ollut lämmitystä. Myös aiemmin viehättävä diplomaattien kaupunki oli syksyisen harmaa, sodan raunioittama ja iltaisin synkän pimeä, jossa hädin tuskin saattoi muutaman korttelivälin kulkea.

Kun menin arkistoon ja esittelin itseni, huomasin olevani jotenkin ennakolta odotettu, mutta ei-toivottu vieras. Vasta muutaman päivän kuluttua sain oman ”vastuuhenkilöni”, joka oli aatteellisesti latautunut ja kuljetti minut ison tutkijasalin ulkopuoliseen arkistohuoneeseen. Se oli sinetillä lukittu ja suljettiin sinetillä aina poistuttaessa. Huone oli täynnä arkistomappeja. Niitä en kuitenkaan päässyt katsomaan, koska huoneessa oli aina valvoja. Mitään arkistoluetteloa en saanut nähtäväkseni, vaan minulle toimitettiin arkiston puolesta esittämääni teemaan liittyvää aineistoa. Muun muassa kirkollisministeriön aineistoa sain vain rajoitetusti. Arkistosta tilaamani jäljennökset tulivat kuitenkin myöhemmin hyvässä järjestyksessä Helsinkiin, ja ne sisälsivät mielenkiintoista aineistoa muun muassa Sondershausenin Luther-akatemian toiminnasta. Sitä en ole kaikilta osin tänä päivänäkään käyttänyt. Ikävä vain, että jo ulkonaiset puitteet veivät kaiken viehätyksen Potsdamin-matkalta, ja vain nuoruus ja rautainen terveys varjelivat kylmyyden seurauksilta.

POHJOISMAINEN NÄKÖKULMA
Saksan arkistokierroksen tehtyäni kuvittelin jo pääpiirteissään saaneeni kuvan myös Saksan ja pohjoismaisten kirkkojen suhteista yleisesti. Se osoittautui kuitenkin vain luuloksi, kun seuraavana vuonna päätin lähteä tarkistuskäynnille Skandinaviaan. Huomasin jo kohta Ruotsissa, että sikäläisistä arkistoista (Uppsala, Tukholma, Sigtuna jne.) löytyi runsaastikin täydentävää aineistoa. Samalla kävi selväksi, etteivät asenteet Saksaan ja Saksan kirkkotaisteluun olleet yhteneviä. Kun ekumeenisesti valveutunut Ruotsin kirkon johto (Eidem, Nygren, Aulén , Karlström, Ehrenström jne.) asennoitui natsimieliseen Saksan kirkon johtoon sangen pidättyvästi, olivat eräiden Etelä-Ruotsin ja luterilaisen yhteysliikkeen piirissä toimivien asenteet natsi-Saksaa kohtaan paljon myönteisemmät. Samankaltainen asenteiden jakaantuminen oli havaittavissa myös Tanskassa ja Norjassa. Niinpä esimerkiksi eräät Norjan omassa kirkkotaistelussa sittemmin kilpensä kirkastaneet kirkonmiehet saattoivat vielä 1930-luvulla olla asenteiltaan melko natsimyönteisiä.

Pohjoismaisten kirkkojen lähteitä ja asenteiden kehitystä rinnakkain tarkasteltaessa kävi selvästi ilmi, että Ruotsin kirkko oli aikaisemman aktiivisen ekumeenisen perinteensä pohjalta toisia pohjoismaisia kirkkoja paremmin informoitu Saksan kirkollisesta tilanteesta. Kun Ruotsi myöhemmin ainoana pohjoismaana säästyi myös sodalta, sen kirkon asema muodostui toisista pohjoismaista poikkeavaksi. Toinen näkyvä piirre oli se, että Suomen kirkko oli vielä tänä kautena kirkkojenvälisten yhteyksien osalta muita eristyneempi ja heikoimmin informoitu Saksan tilanteesta. Kun Suomi myöhemmin sodan aikana ajautui aseveljeyteen Saksan kanssa, myös täkäläisen kirkon suhteet Saksaan saivat muista poikkeavan luonteen. Pohjoismaiden ajautuminen eri leireihin sodan alettua kasvatti samalla jännitystä myös pohjoismaisten kirkkojen välillä.

Pohjoismaisten kirkkojen ja sikäläisten kirkonmiesten asenteissa Kolmanteen valtakuntaan ja sen kirkkoon oli melko selvästi havaittavissa yksi keskeinen trendi: ymmärtämys natsi-Saksaa kohtaan oli suoraan verrannollinen Neuvostoliittoa ja kommunismia kohtaan tunnettuun pelkoon. Mitä lähempänä ja konkreettisempana Neuvostoliiton ja kommunismin uhka koettiin, sitä enemmän sai osakseen ymmärtämystä kansallissosialistien antibolshevistinen uho. Tämän lainalaisuuden pohjalta olikin varsin ymmärrettävää etenkin eräiden suomalaisten kirkonmiesten jossakin määrin muita voimakkaampi myötätunto uutta Saksaa kohtaan. Ideologisen ihailun asemesta se oli monissa tapauksissa kommunismiin kohdistunutta pelkoa, joka Suomessa koettiin varsin voimakkaana.

SAKSAN KYSYMYS TUTKIMUSONGELMANA
Siitä huolimatta, että Kolmatta valtakuntaa koskeneet keskeiset lähdekokoelmat oli liittoutuneiden toimesta tehty avoimiksi, ja monet saksalaiset halusivat aidosti tehdä tiliä suhteestaan tuon ajan perintöön, kansallissosialistisen ajan Saksaan kohdistuva tutkimus ei muodostunut täysin ongelmattomaksi. Yhtenä syynä tähän oli tapahtumien ajallinen läheisyys, mutta ennen muuta Kolmannen valtakunnan luhistuminen ja sen tapahtumista pian sodan jälkeen maailmalle levinneet kauhukuvat Gestapo-terroreineen, rodullisine puhdistuksineen ja tuhoamisleireineen. Jo tästä syystä ei varsinkaan Neuvostoliiton varjon alla sodan jälkeisinä vuosina eläneessä Suomessa tunnettu suurta halua kansalliseen itsetutkisteluun maan suhteesta Hitlerin Saksaan ja kansallissosialistiseen järjestelmään yleensä.

Tämä pidättyvyys kyseisen aihepiirin tutkimista kohtaan koski etenkin niitä, jotka olivat osoittaneet aiemmin ideologista myötätuntoa kansallissosialistista Saksaa kohtaan tai joutuneet aseveljeyden kautena erityissuhteisiin Saksan tai saksalaisten joukkojen kanssa. Kun lukuisilla edelleen vaikutusvaltaisilla suomalaisilla oli ollut läheisiä suhteita Saksaan Kolmannen valtakunnan aikana, saattoi tämän aihepiirin tutkija kokea liikkuvansa ikään kuin miinakentässä, jossa ei ainakaan harha-askeliin ollut varaa.

Saksan ja saksalaissuhteiden tutkimista oli omalla tavallaan vaikeuttamassa myös 1960- ja 1970-lukujen nouseva nuorisoradikalismi, joka kohdisti vasemmistolaisessa hengessä jyrkän arvostelunsa sekä kansallissosialismia että edellisen miespolven saksalais-suomalaista aseveljeyttä vastaan. Vaikka radikaalinuorison kritiikki oli monilta osin oikeutettua ja saattoi myös kannustaa kyseisen aikakauden Saksaan kohdistuvaa tutkimusta, sen heikkoudeksi muodostui kritiikin suuri yksipuolisuus. Yksipuolisuudessaan ja Neuvostoliitto-myönteisyydessään se sivuutti tyystin ne vaikeudet, joiden vallitessa esimerkiksi aseveljeys Suomen ja Saksan välillä oli syntynyt. Näin se todellisuudessa vaikeutti sinänsä tarpeellista kansallista itsetutkistelua tämän ajanjakson tapahtumien osalta.

Samat ongelmat, jotka koskivat yleensä natsi-Saksaan kohdistunutta tutkimusta, koskivat pääsääntöisesti myös Kolmannen valtakunnan ajan kirkkoon kohdistuvaa työtä. Koskihan sikäläiseen kirkkoon kohdistunut kriittinen tarkastelu jo sellaisenaan sekaantumista monille uskonnollisesti läheisen uskonpuhdistuksen äitikirkon asioihin. Kun Suomen ja Saksan aseveljeys oli sittemmin johtanut myös kirkkojen näkyvään lähentymiseen, kokivat varsinkin monet tähän yhteistyöhön osallistuneet tai heihin läheisissä suhteissa olleet näihin suhteisiin kohdistuvan tutkimuksen omalta ja kirkon kannalta kiusalliseksi.

Tämän saattoi tutkijana hyvin aistia. Ei ollut harvinaista, että myös eräät historialliseen tutkimustyöhön yleensä avoimesti suhtautuvat saattoivat asennoitua kyseiseen tutkimusaiheeseen pidättyvästi, ja mikä pahinta takanapäin torjuvasti. Saatettiinpa joskus turvautua tutkimuksen lähdepohjaa koskeviin tarkoituksellisiin epäilyihin jne. Tämän aihepiirin karttelu ilmeni myös siinä, etteivät esimerkiksi kirkkojenvälisen yhteysliikkeen piirissä runsaastikin jälkikeskustelua ja kritiikkiä aiheuttaneet Saksan tapahtumat saaneet näkyviä ilmauksia Suomessa. Ikäviksi muuttuneista muistoista ja yhteistyöstä Saksan kirkon kanssa haluttiin ymmärrettävistäkin syistä vaieta ja peittää ne vihreän veran alle.

Pelko tämän aihepiirin käsittelyn tuomista haitoista ja henkilökohtaisista ikävyyksistä johti näkyvimmillään siihen, että eräät arkistolähteet haluttiin vetää pois julkisesta käytöstä. Jo välittömästi sodan jälkeen eräät julkisuuden henkilöt (Erkki Kaila, Aleksi Lehtonen ja Geert Sentzke) olivat maan miehityksen pelossa hävittäneet Saksan yhteysiin liittynyttä aineistoa. Uusi tutkimukseen kohdistunut pelko antoi sittemmin aiheen ainakin eräiden yksityisarkistojen ja kokoelmien karsintaan, jopa niiden hävittämiseen. Viimeksi mainituista merkittävin lienee Luther-Agricola-Seuran arkiston ”katoaminen” joskus 1970-luvulla. Mitä muuta tässä vaiheessa hävisi, ei ole täsmällisesti määriteltävissä.

Oman erityisongelmansa Suomen ja Saksan kirkollisia yhteyksiä tutkittaessa muodosti näiden suhteitten luonne. Periaatteessa kirkkojen suhteet olivat epäpoliittisia. Muodollisesti ne haluttiinkin pitää sellaisina. Yhteyksien rakentuminen sotilaallisen yhteistyön pohjalle aiheutti kuitenkin sen, että myös kirkolliset yhteydet saivat alusta alkaen selvästi aseveljeyteen johtavan ja sitä ideologisesti tukevan poliittisen luonteen. Niinpä epäpoliittisia kirkollisia kanavia käytettiin jo syksystä 1940 alkaen aseveljeyttä ennakoivien saksalais-suomalaisten yhteyksien maaperän valmisteluun. Kirkkojen välisessä myöhemmässä yhteydenpidossa sai puolestaan keskeisen sijan yhteiseksi koettu ideologinen taistelu bolshevismia vastaan, mikä puolestaan oli omiaan korostamaan tutkimuksen arkaluonteisuutta etenkin Neuvostoliiton varjossa sodanjälkeisinä vuosikymmeninä eläneessä Suomessa.
[
h3]
JULKAISUNI JA NIIDEN SAAMA VASTAANOTTO[/h3]
Aloittaessani Saksan kirkkotaisteluun ja pohjoismaisiin yhteyksiin kohdistuneen tutkimusprojektini toivoin voivani joskus julkaista siitä monografian. Aineiston ja problematiikan monipuolisuus saivat kuitenkin aikaan sen, että olen julkaissut kyseisestä aihepiiristä yhden suppeahkon dokumenttijulkaisun ja kolme monografiaa sekä melko lukuisan joukon artikkeleita suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi.

Varhaisin tätä aihetta käsittelevistä julkaisuistani oli kommentoitu saksankielinen lähdejulkaisuni Erzbischof Eidem zum deutschen Kirchenkampf 1933-1934 (Missiologian ja ekumeniikan seuran julk. XV, Helsinki 1968, 127 s.). Kyseinen suppeahko julkaisu syntyi tavallaan hetken mielijohteesta. Syynä oli se, että tutkiessani Upsalassa Ruotsin entisen arkkipiispan Erling Eidemin arkistoa törmäsin siellä muistioon, jonka hän oli kirjoittanut käynnistään Hitlerin vastaanotolla keväällä 1934. Käynnin tarkoituksena oli ollut yrittää vaikuttaa Hitleriin tunnustuskirkon hyväksi. Kun käyty keskustelu oli käyty luottamuksellisena, Eidem ei ollut koskaan antanut muistiotaan julkisuuteen. Minä nuorena tutkijana päätin kuitenkin käyttää ”oman käden oikeutta” ja lupaa keneltäkään kysymättä julkaista sen yhdessä Ruotsin kirkollisen johdon Saksan kirkkotaistelua koskeneiden muiden kannanottojen kanssa. Katsoin, että tähän minulla oli oikeus tutkijana, koska Hitler oli jo kolme vuosikymmentä aiemmin kuollut, ja Eidemin ja Ruotsin kirkon johdon muut kannanotot olivat mielestäni sangen hyviä ja positiivisia julkisuuteen saatettavaksi.

En ole tänäkään päivänä täysin tietoinen siitä, mitä reaktioita tekoni naapurissa aiheutti. Joka tapauksessa sain myöhemmin arkkipiispatar Eidemiltä, joka vielä tuolloin eli, kauniin kiitoskirjeen. Sen sijaan minulle jäi toisaalta se käsitys, että olin ”puoliluvattomalla” tempauksellani astunut naapurikirkon silmäätekevien varpaille. Se ilmeni muun muassa siinä, että tuonaikaisiin ekumeenisiin yhteyksiin aktiivisesti osallistunut tuomiorovasti Nils Karlström kiiruhti julkaisemaan laajemman monografian Ruotsin kirkon johdon kannanotoista Saksan kirkkotaisteluun. Mielestäni se ei kuitenkaan millään tavalla kumonnut esittämääni positiivista käsitystä Eidemistä. Olipahan vain muistutus tuhmalle pojalle tarpeettomasta sekaantumisesta vieraan talon menoihin.

Karlströmin täydentävään julkaisuun saattoi antaa aiheen myös se, että eräät Ruotsin vasemmistopiirit olivat sodan jälkeen syyttäneet eräitä maan kirkollisia piirejä natsimyönteisyydestä. Kirjaseni pelättiin kenties lisäävän vettä myllyyn. Ruotsin kirkkoa arvostellut vasemmistolainen lehtimies ottikin sittemmin minuun yhteyttä, ja keskustelin useampaankin kertaan hänen kanssaan Ruotsin kirkon asenteista. En katsonut kuitenkaan aiheelliseksi lähteä sekaantumaan Ruotsin sisäisiin skismoihin, vaikka jossakin määrin tunsin niiden taustoja.

Eidemiä koskenut työni vaikutti nähtävästi osaltaan myös Lars Österlinin johdolla toimineen yhteispohjoismaisen projektin syntyyn, jossa pyrittiin tarkastelemaan pohjoismaisten kirkkojen tunnustuksellisia kansainvälisiä yhteyksiä 1900-luvulla. Sen tuloksena syntyi sittemmin 1972 yhteispohjoismainen julkaisu Nordisk lutherdom över gränserna, jossa käsittelin pohjoismaisten kirkkojen roolia vuoden 1933 jälkeisessä tilanteessa sekä toimintaa Sondershausenin Luther-akatemiassa.

Runsaimmin julkisuutta sai kotimaassa osakseen 1972 ilmestynyt työni Risti hakaristin varjossa (SKHS toim. 86 ja Kirjayhtymä Helsinki 1972 ,318 s.). Tässä työssäni käsittelin Saksan ja pohjoismaisten kirkkojen suhteita 1930-luvulla ja pyrin hyödyntämään koko sitä arkistomateriaalia, jota olin koonnut sekä Saksasta että pohjoismaisista arkistoista. Kun yritin tarkastella kaikkien neljän pohjoismaisen kirkon asennoitumista Saksan kirkkoon kirkkotaistelun eri vaiheissa, työ muodostui todella vaikeaksi. Koin hukkuvani lähdeaineiston runsauteen. Vaikka työ oli selvästi ylimitoitettu, koin näin jälkikäteen ajatellen onnistuneeni luomaan kohtalaisen hyvän yleiskuvan sekä kirkkotaistelun että pohjoismaisten kirkkojen asenteiden kehityksestä tänä kautena. Tämä kuva ei kuitenkaan voinut olla kovin tarkka ja yksityiskohtainen.

Kun työhön sisältyi muun muassa ensi kerran suomeksi esitettynä yleiskuva Saksan kirkkotaistelun kehityksestä, teos sai varsin myönteisen vastaanoton. Niinpä kirja sai useampaan kertaan paikkansa Helsingin Sanomien tuolloin aloittamassa suositeltavien uutuuskirjojen luettelossa. Myös työstä esitetyt kirja-arvostelut olivat varsin myönteisiä. Taisipa joku Helsingin Sanomien arvostelija pitää sitä suositeltavana ”vuoden kirjana”, jollaisia ei toki vielä tuolloin onneksi valittu. Vaikka kirjan otsikko oli omasta mielestänikin onnistunut ja inspiroiva, se ei kuitenkaan antanut minkäänlaista sytykettä ainakaan julkiseen kirkolliseen itsetutkisteluun siitä, oliko risti myös Suomessa uhannut jäädä hakaristin varjoon.

Ilmeisesti etenkin vanhempi ikäpolvi koki kyseisen aihepiirin käsittelyn myös silloisen poliittisen tilanteen ja kirkkojenvälisten suhteitten hoitelun kannalta ongelmalliseksi. Sen sijaan nuorempi opiskelijapolvi, joka sai teoksen luettavakseen kurssikirjana, otti sen melko innostuneesti vastaan ja tarttui mielellään myös henkilökohtaisessa keskustelussa kirjan problematiikkaan.

Enemmän kuin Risti hakaristin varjossa herätti keskustelua 1975 ilmestynyt toinen Saksan suhteita koskenut monografiani Veljeyttä viimeiseen saakka (SKHS toim. 94, Kirjayhtymä 1975, 236 s.), jossa käsittelin Suomen ja Saksan kirkollisia suhteita aseveljeyden kautena. Kun työssä jouduin käsittelemään Suomen ja Saksan suhteitten lähentymistä välirauhan kautena, jatkosodan alkuvaiheen ”hurman” sävyttämiä kuukausia ja myöhempää luottamuksellista yhteistyötä ideologisessa sodassa bolshevismia vastaan, tunsin monesti todella liikkuvani kuin miinakentässä. Koskivathan tapahtumat vielä monia elossa olevia, vaikutusvaltaisia kansalaisia. Sen vuoksi pyrin työssäni olemaan ehdottoman rehellinen ja pitäytymään lähteisiin sekä välttämään tulkinnoissani kaikkia tarpeettomia kärjistyksiä ja historiallisen tuomarin roolia. Kun olin lisäksi jo ennen teoksen julkaisemista saanut nimityksen professoriksi Helsingin yliopistossa, koin olevani asemani puolesta turvassa vaarallisimmilta taustapelaajilta

Teos ei saanut osakseen julkista kritiikkiä. Päinvastoin se sai osakseen sangen myönteistä huomiota myös useissa päivälehdissä. Sen sijaan korviini kantautui suullisia tietoja myös kielteisistä reaktioista. Varsinkin eräät Suomen ja Saksan kirkollisia suhteita hoitaneet tai heidän läheisensä kokivat objektiivisenkin näihin tapahtumiin puuttumisen kiusalliseksi ja pitivät sitä 1970-luvun ilmapiirissä omalta kannaltaan kielteisenä. Kyseisten suhteiden käsittelyn pelättiin ilmeisesti vaarantavan myös ajankohtaisia kirkkojenvälisiä suhteita etenkin Saksaan. Nähtävästi työstäni olikin välittynyt kielteisiä huhuja myös Saksaan, koska seuraavien Saksan-matkojeni yhteydessä sain sen vaikutelman, ettei vastaanottoni ollut kaikkialla aikaisempaan tapaan avointa ja ystävällistä. Teokseni osakseen saama varauksellisuus ilmeni myös siinä jo aiemmin mainitussa seikassa, että suomalais-saksalaisen kirkollisen yhteistyön symboliksi perustetun Luther-Agricola-Seuran arkisto hävisi tässä vaiheessa ehkä lopullisesti.

Kolmas tätä aihepiiriä koskeva monografiani Die finnisch-deutschen Kirchenbeziehungen 1940-1944 (Arbeiten zur Geschichte des Kirchenkampfes. Ergänzungreiche:Band 15. Vandenhoeck & Ruprecht 1990, 253 s.) oli pääosin saksankielinen kooste edellä mainituista suomalaisista monografioista, jota täydennettiin myöhemmillä aikahistoriallisilla tiedoilla. Se sisälsi myös joukon keskeisiä Suomen ja Saksan kirkolliseen yhteistyöhön liittyneitä dokumentteja. Keskeistä osaa työssä näytteli Saksan evankelisen kirkon ulkomaanviraston Kirchliches Aussenamtin ja sen johtajan ulkomaanpiispa Theodor Heckelin toiminta suomalais-saksalaisten suhteiden primus motorina sekä hänen toimintansa suomalaisten keskuudessa saama vastaanotto..

Teos ei enää 1990-luvulla ilmestyneenä herättänyt mitään laajempaa keskustelua, vaikka se arvosteltiin muutamissa alan saksalaislehdissä. Arvostelua herätti kirjassani lähinnä vain se, että olin yrittänyt siinä osoittaa pientä ymmärtämystä ulkomaanpiispa Heckeliä kohtaan, joka oli joutunut hoitamaan ulkomaisia yhteyksiä totalitaarisen valtion puristuksessa. Kun Heckel oli kuitenkin tullut Saksassa leimatuksi hallitusta myötäilleen valtakunnankirkon edustajaksi, häntä kohtaan ei haluttu osoittaa jälkikäteenkään ymmärtämystä. Tässä arvioinnissa kuvastui samalla Saksan kirkkotaistelun jälkeensä jättämä varsin syvä vastakohta niin sanotun valtakunnan kirkon ja tunnustuskirkon välillä, josta ei haluttu tinkiä.

Edellä mainittujen teosten lisäksi olen eri yhteyksissä julkaissut melko lukuisan joukon artikkeleita, joista monet sisältävät pelkistettyinä jo mainituissa teoksissa esitettyjä asioita. Muista tätä aihetta käsittelevistä jutuista olisi ehkä syytä mainita muutama. Yksi mainitsemisen arvoinen on professori Kauko Pirisen juhlakirjaan Investigatio memoriae patrum (SKHS toim. 93, 1975) kirjoittamani artikkeli ”Talvisota Suomen ja Saksan kirkkojen välisenä ongelmana”, jossa käsittelin kirkollisia mielipiteitä ennen Suomen ja Saksan aseveljeyden syntymistä ja Ribbentrop-Molotov-paktin varjossa. Toisena ehkä mainitsemisen arvoisena artikkelina voi pitää pohjoismais-saksalaisessa kokouksessa Sandbjergissa Tanskassa pitämääni ja teoksessa Nordische und deutsche Kirchen im 20. Jahrhundert (Arbeiten zur kirchliche Zeitgeschichte. Reiche B, Bd 13. 1982) julkaistua artikkelia ”Die nordischen Kirchen im zweiten Weltkrieg”, jossa yritin luonnehtia pohjoismaisten kirkkojen erilaista roolia toisen maailmansodan aikana. Kolmantena voisi ehkä mainita vielä professori Eeva Martikaisen juhlakirjaan Oppi ja maailmankuva (STKSJ 261, 2009) kirjoittamani artikkelin ”Luterilaista yhteistyötä Kolmannen valtakunnan varjossa”, jossa kuvasin suomalaisten teologien osallistumista Sondershausenin Luther-Akatemian toimintaan 1930-luvulla.

MIKÄ JÄI TUTKIMATTA?
Varsinkin maailmansotaa seuranneiden vuosikymmenten aikana saksalaista historiantutkimusta sävytti pyrkimys menneisyyden tapahtumien moraaliseen arviointiin. Tämä pyrkimys perustui siihen käsitykseen, ettei tieteellinen tutkimus ollut aiemmin arvoarvostuksia karttaessaan ja ehdottomaan objektiivisuuteen pyrkiessään tehnyt selvää oikean ja väärän kehityssuunnan välille eikä tämän vuoksi ollut kyennyt asettamaan sulkuja kansallissosialismin ja hitlerismin mielettömyyden nousulle Saksassa. Tästä syystä myös historiatieteen tuli geneettisten syysuhteiden tarkastelun ohella pyrkiä myös tapahtumien oikeudelliseen ja moraaliseen arviointiin. Tämä käsitys heijastui myös kirkkotaistelun tutkimukseen ja ilmeni kannanottojen eettisinä arvoarvostuksina. Tämä trendi ilmeni muun muassa eräissä tätä ajankohtaa käsittelevissä sinänsä hyvissä ja perusteellisissa tutkimuksissa ( esimerkiksi Armin Boyens, Kirchenkampf und Ökumene I-II).

Vaikka mainittu pyrkimys saattoi etenkin Saksan tilanteessa olla oikeutettu, se johti mielestäni kirkkotaistelun historiallisessa tarkastelussa muun muassa varsin jyrkän musta-valkoinen-asetelman syntymiseen: Oli vain valkoinen tunnustuskirkko ja täysin kyseenalainen, musta valtakunnankirkko, joka oli alistunut valtion yhdensuuntaistamispolitiikan aseenkantajaksi. Vaikka kyseinen vastakohta-asetelma saattoi moraalisesti olla oikea, se tutkimuksen lähtökohtana rajasi ulkopuolelle ne, jotka eivät selvästi lukeutuneet kumpaankaan ryhmään. Näin ollen jäi epäselväksi tai selvittämättä, millaisena nämä kolmanteen ryhmään lukeutuneet olivat kokeneet syntyneen tilanteen? Joutuivatko he kenties kokemaan kriisitilanteissa usein toistuvan moraalin ja poliittisen realismin välisen jännityksen, ja katsoivatko he poliittisen realismin edellyttävän muuta kuin ehdotonta vastarintaa?

Edellä mainittu ongelma ajankohtaistui muun muassa Suomen ja Saksan kirkkojenvälisessä yhteistyössä. Vaikka ulkomaanpiispa Heckel toimi suhteessaan Suomeen aina julkisuudessa Kolmannen valtakunnan intressien hengessä ja niiden ajajana, hän toisaalta pyrki nähtävästi samalla etsimään ulkomaista ”hengitysaukkoa” omalle kirkolleen kansallissosialismin puristuksessa.. Näin hän etsi – ilmeisesti useiden muiden tavoin – kolmatta tietä ratkaisuksi. Suomalaiset kirkonjohtajat kieltäytyivät puolestaan aseveljeyden velvoittamina ja poliittisen realismin nimissä tuomitsemasta esimerkiksi saksalaisten miehittäjien Norjan kirkkoa vastaan kohdistamia toimia, vaikka pitivät niitä epäilemättä moraalisesti tuomittavina. Näiltä osin kirkkotaisteluun liittyvä tutkimus olisi kaivannut tai kaipaisi näkökulman laajentamista ja kysymyksen asettelun syventämistä.

Toisaalta pidän valitettavana, ettei Saksan kirkkotaistelu saanut Suomessa – ehkä tietyistä itsesuojelusyistä – laajemmin tilaa. Se olisi voinut samalla antaa aihetta muun muassa pohdinnalle, missä määrin myös meillä kirkko päätyi eräänlaisen ”valtakunnankirkon” asemaan ja luterilainen uskonto oli saamassa kansallisesti korostuneen ideologian luonteen. Sellaisestahan oli kysymys Saksalaisten kristittyjen uskonliikkeessä.

Saksan kirkkotaistelun olisi otaksunut johtavan luterilaisten kirkkojen piirissä yleisemminkin keskusteluun luterilaisen esivaltateologian luonteesta, joka muodosti tuossa yhteydessä keskeisen kiistakysymyksen. Tiettävästi tällainen aloite tehtiinkin Luterilaisen maailmanliiton piirissä joskus 1960-luvulla. Nähtävästi etenkin vanhempi kirkkotaistelun vaiheet kokenut ikäpolvi koki tämän aihepiirin käsittelyn myös kirkkojenvälisten suhteitten näkökulmasta siinä määrin ongelmalliseksi, että sinänsä tarpeellinen aloite sai raueta.

Kirjoitus on alun perin julkaistu Vartijan Berliini-teemanumerossa 5–6/2011. Eino Murtorinne kuoli 92-vuotiaana 15.7.2023.

KIRJOITTAJA EINO MURTORINNE

Kirjoittaja toimi Helsingin yliopiston uusimman ajan kirkkohistorian professorina 1975–1993. Hänen laajaan tuotantoonsa kuuluvat muun muassa teokset "Risti hakaristin varjossa: Saksan ja Pohjoismaiden kirkkojen suhteet Kolmannen valtakunnan aikana 1933–1940" sekä "Veljeyttä viimeiseen saakka: Suomen ja Saksan kirkkojen suhteet toisen maailmansodan aikana 1940–1944". Kuva: Juhani Huttunen/Kirkko ja kaupunki.

https://www.vartija-lehti.fi/kolmas-valtakunta-ja-sen-kirkko-tutkimuskohteena/

KOLMAS VALTAKUNTA JA SEN KIRKKO TUTKIMUSKOHTEENA EINO MURTORINNE KIRKKOHISTORIAA 29.7.2023

KOLMAS VALTAKUNTA JA SEN KIRKKO TUTKIMUSKOHTEENA EINO MURTORINNE KIRKKOHISTORIAA 29.7.2023

KOLMAS VALTAKUNTA JA SEN KIRKKO TUTKIMUSKOHTEENAEINO MURTORINNE KIRKKOHISTORIAA 29.7.2023

KIRKKOTAISTELUN LÄHTEILLÄ

LÖYTÖ

BERLIINI ”JÄRJESTYKSEN KOURISSA”

POHJOISMAINEN NÄKÖKULMA

SAKSAN KYSYMYS TUTKIMUSONGELMANA

MIKÄ JÄI TUTKIMATTA?

KOLMAS VALTAKUNTA JA SEN KIRKKO TUTKIMUSKOHTEENA
EINO MURTORINNE KIRKKOHISTORIAA 29.7.2023