Mitä Jeesus sanoisi? Jukka Pakkanen

kirjoittaja jarrut Ke Helmi 14, 2024 8:47 am

Mitä Jeesus sanoisi?
Jukka Pakkanen

Aiheen tähän kirjoitukseen antoi kesäkuussa tapahtunut kirkollinen toimitus. Se sysäsi minut ajattelemaan Jeesusta ja Jumalaa.

Helsingin piispa Irja Askola siunasi miesparin kirkon lähetystehtävään. Piispa sai joiltakin uskovilta passituksen ikuiseen kadotukseen. Muistan Irja Askolan vuosien takaa Vartijan toimitusneuvoston avaramielisenä ja herkkätuntoisena jäsenenä.

Pappien osa nykykirkossa on varmaan hankala. Miten suhtautua ajan kysymyksiin naispappeudesta homoliittoihin? Miten vastata maallistuvaan elämäntunteeseen? Miten pitää kirkko sinä mitä se ytimeltään on, ja samalla kutsua etsiviä ja uskottomia? Jotain hämmennyksestä kertoo puhe ”kaksituhatvuotisesta tuotteesta” ja Nasaretilaisen esittäminen ”Jessenä”.

Mitä historian traagisimman tarinan päähenkilö itse sanoisi? En ole kuullut tai lukenut yhdenkään papin ja uskovanesittävän peruskysymystä. Mitä Jeesus sanoisi? Homoliitoista esimerkiksi.

Joitakin vuosia sitten kävelin Milanon Duomossa. Tungoksessa asteli nuori kaunispiirteinen mies. Pitkähköt mustat hiukset ja vähän mustaa partaa, polviinulottuva musta nahkatakki. Hän esitteli laajoin sulavin kädenliikkein kirkon yksityiskohtia kaverilleen, arkisen oloiselle tanakalle miehelle. Kuin mielikuva, joka länsimaalaisella ihmisellä on Nasaretilaisesta. En minä tällaista tarkoittanut. En siedä loistoa ja valtaa, itseriittoisuutta, uskottomien alistamista. Te olette tehneet minusta jonkun, jota en ollut.

Kuulun kristinuskon perinteeseen. Olen saanut siltä paljon, sellaistakin mitä en tiedä. Kerran kävin pyhäkoulussa. Iäkäs nainen puhui Jumalasta jotenkin pelottavasti. Kävin rippikoulun. Ehtoollisella en voinut ymmärtää leipäpalaa ja viinitilkkaa Jeesuksen ruumiiksi ja vereksi. Kotona opin arkista kristillisyyttä. Piti olla siivo ja kohtelias, ei saanut kiroilla, lähimmäisiin tuli suhtautua kunnioittavasti.

Äiti opetti minulle iltarukouksen. En suostunut nukahtamaan ennen kuin ymmärsin, mitä Isä meidän joka sanaltaan tarkoitti. Pelkäsinkö Jumalan rangaistusta, pieni kiltti poika? Onko lapsi jumalaton ennen kuin hän kuulee Jumalasta? Syntyykö uskonnottoman kodin lapselle ajatus Jumalasta? Ajan mittaan lapsi alkaa ajatella itseään ja olemassaoloaan. Jonakin hetkenä hän tajuaa, että joskus kuolee. Pieni lapsi oppii ison sanan. God, Gott, Gud, Dieux, Dio, Allah, Krishna, Jumala... Hän alkaa ajatella sitä, antaa sille hahmon.

”Jumala” on ihmisen evoluution jossain vaiheessa kehittynyt ajatus. Miksi maailma on tällainen? Miten minun kuoltuani käy? Täytyy olla jokin, josta en tiedä. Se on minusta selvillä, tarkkailee ja valvoo tekemisiäni. Sillä on valta ja voima minuun, minä olen avuton sen hallinnassa. Se on luonut maan ja taivaan, tähdet ja elämän. Ajan mittaan alkuihmisiin syntyi taju oikeasta ja väärästä, omatunto, syyllisyys, häpeä. Ja osallisuuden tunne, epäitsekkyys, toisen huomioonottaminen. Sillä oli evolutiivista valintaetua, yhteisölle oli hyödyllistä toimia yhdessä. Ihminen oli luonut ”Jumalan”.

Simpanssi on geeneiltään häkellyttävän lähellä ihmistä, jossain määrin myös olemukseltaan ja käyttäytymiseltään. Kuitenkin eroavuus on huikea. Simpanssista ei ole jalkapalloiluun eikä viulunsoittoon. Vain Homo sapiens on kyennyt luomaan jotain sellaista kuin taiteen ja tieteen, kirjapainon ja tietokoneen, goottilaiset katedraalit ja keskitysleirit, jumalat ja saatanan. Ihmisen dilemma on animaalisuus ja inhimillisyys samassa olennossa. Siitä kasvaa ihmisen ainutlaatuisuus.
Esitän biologisen hypoteesin.

Homo sapiensin olemassaolo on suuren sattuman seurausta. Jos Yucatanin niemimaalle ei 65 miljoonaa vuotta sitten olisi pudonnut jättimäistä asteroidia, maapalloa hallinneet dinosaurukset eivät olisi dramaattisen ilmastonmuutoksen seurauksena hävinneet. Pienikokoisille nisäkkäille ei olisi avautunut uusia ekologisia lokeroita eivätkä ne olisi saaneet evolutiivista vauhtia. Ei olisi kädellisten nisäkkäiden kehitystä, ei olisi syntynyt Homo sapiensiin johtavaa kehityslinjaa. Ei olisi ”Jumalaa”.

Evoluutio kohti ihmistä oli vääjäämätön mutta tarkoitukseton. Evoluutiolla ei ole tarkoitusta, ellei sitten geenien jatkuminen. Eikä sekään ole tarkoitus, se on geenien ominaisuus, elämän ydin. Erosin kirkosta 1970 maailmankatsomuksellisista syistä. ”Jumala” oli kadonnut biologian opiskelun myötä. Siihen aikaan lapsi seurasi kirkkosuhteessa isäänsä. Merkitsin eroamislomakkeeseen ruksin, jolla puolitoistavuotias tyttäreni pysyi seurakunnassa. On helpompaa erota kuin liittyä, ajattelin virastosta kävellessäni. Ja ajattelin, että voin palata kirkkoon, jos niin tuntuu oikealta. En ole palannut, en ole tuntenut uskon kosketusta.

Olen jumalaton kristitty. Tunnen ylpeyttä kuulumisesta kristinuskon perinteeseen, etenkin näinä kiihkoutuvan islamin aikoina. Kenties joskus tulevina vuosikymmeninä kristinuskon piirissä herää radikaali vastavoima islamin terroristiselle suunnalle. Se ei yliymmärrä tuhoavia voimia, on vapaa kristinuskolle ominaisesta masokismista. Nasaretilaisen se näyttää sinä mitä hän luultavasti oli, kapinallisena joka pyrki vapauttamaan Juudean Rooman ikeestä ja puhdistamaan yhteisönsä likaisesta
rahasta. Jeesus olisi jopa saattanut ymmärtää Osama bin Ladenia. Minä halusin puhdistaa temppelin,
en voinut muuta kuin käyttää ääntäni ja käsiäni. Sinulla oli käytössäsi lentokoneet, joilla iskeä pahuuden torneihin.

Meidän jälkeemme tulee toisia. Nasaretilaisen mysteeri pakottaa meidät tulkitsemaan, olettamaan, kuvittelemaan. Kuka hän oli? Mihin hän pyrki? Hollantilainen elokuvaohjaaja Paul Verhoeven vertailee teoksessa Nasaretin Jeesus argentiinalaista vallankumoustaistelija Che Guevaraa ja Jeesusta. Che oli lääkäri, niin kuin Jeesuskin oli tavallaan. Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa, Che ajoi sosialistista oikeudenmukaisuutta. Kumpikin pidätettiin ja sai tuomion yhden vuorokauden aikana, Jeesus roomalaisilta juutalaisten hyväksynnällä, Che bolivialaisilta amerikkalaisten tukemana.

Syyskuun yhdennentoista aikaan olin kirjoittamassa allegorista romaania Muuan Jeesus. Luin Nasaretilaisesta paljon, myös italialaisia teoksia. Mitä enemmän hänestä sain tietää, sitä paljaampana ja raadollisempana hän minulle ilmeni. Jeesus tuskin syntyi neitseestä. Mistä hän olisi saanut miehen sukupuolikromosomin? Ehkä joku roomalainen sotilas oli saattanut Marian raskaaksi. On jopa arveltu kuka, muuan Pantera.

Jeesus tuskin nousi kuolleista. Teologi Matti Myllykoski esittää teoksessaan Nasaretilaisen historia kaksi selitystä tyhjälle haudalle. Naiset olivat erehtyneet haudasta. Tai ruumis oli viety rikollisten joukkohautaan. Jeesushan oli vain yksi monista kapinallisena ristiinnaulituista. ”Jumalan poika” hänestä tuli vasta myöhemmin.

Valistusajan saksalainen tiedemies Hermann Samuel Reimarus oletti, että Jeesuksen epäonnistumiseen pettyneet oppilaat olivat varastaneet ruumiin ja keksineet tarinan ylösnousemuksesta voidakseen jatkaa toimintaansa. Oppilaiden näky kuolleista heränneestä Jeesuksesta saattoi olla surun ja kaipauksen
synnyttämä hallusinaatio.

Rohkenen esittää oman käsitykseni viimeisen vuorokauden tapahtumista. Jeesus oli tajunnut, ettei mitään Jumalan valtakuntaa ollut tulossa. Hän oli pettynyt ja turhautunut. Paniikin vallassa hän pohti ryhtymistä radikaaliin toimintaan, ehkä aseinkin. Siihen hänestä ei ollut, ja hänhän vaati rakastamaan
vihollista. Hän halusi yritykselleen sen arvoisen lopun. Oikeudenkäynnin, ehkä tuomion. Hän vauhditti tapahtumien kulkua. Provokaatiollaan Jerusalemin temppelin pihalla pääsiäisen alla hän pakotti roomalaiset pidättämään hänet.

Muussa tapauksessa hän olisi menettänyt sen mitä oli enää jäljellä, itsekunnioituksensa. Hän olisi saattanut vetäytyä omiin oloihinsa, ja unohtunut. Olisiko kristinuskoa ilman temppeliprovokaatiota? Emme voi tietää. ”Kristus on historian sarana”, sanoi filosofi Georg Wilhelm Hegel.Kaksituhatta vuotta sitten Rooman valtakunnan itäisessä osassa tapahtui jotakin, mikä liikautti maailmaa toiseksi.

Mistä maailma olisi vajaa ilman kristinuskoa? Käsittämättömän paljosta. Toukokuussa 2010 vietin muutaman vuorokauden Torinossa. Samaan aikaan Duomossa oli esillä Jeesus Nasaretilaisen oletettu käärinliina. Ostin teoksen käärinliinan historiasta ja koostumuksesta. Pellavainen liina oli kulkeutunut todennäköisesti Jerusalemista Edessan ja Konstantinopolin kautta 1353 Ranskaan Lireyhin ja sieltä varmasti 1453 Chamberyyn, ja lopulta 1578 Torinoon. Hahmon otsassa on verijälkiä, selässä ruoskaniskuista, ranteissa ja nilkoissa nauloista, kyljessä miekanviillosta. Kankaassa on ollut ristiinnaulittu pitkähkö mies.

Jälkiä ei ole voitu väärentää, ne ovat syntyneet ruumiin hiestä tai aromaattisista öljyistä tai molemmista. Radiohiilianalyysi on osoittanut liinan myöhäiskeskiaikaiseksi. Oliko ristiinnaulitseminen käytössä vielä silloin? Jos liinassa sittenkin on ollut Nasaretin Jeesus? Ajatus huikaisee. Kuvitellaan, että löytyy dokumentti Jeesus Nasaretilaisen hautauksesta ja ruumiista. Ylösnousemusta ei ollut tapahtunut. Miten kävisi kristinuskon?

Kristinusko seisoo tai kaatuu ylösnousemuksen mukana. Voiko elää kristittynä uskomatta teologiseen selitykseen tyhjästä haudasta? Voiko Nasaretilaisen ajatella jumaluudesta riisuttuna ihmisen poikana, tyytyä noudattamaan hänen vaatimustaan lähimmäiseen suhtautumisessa? Mitä hän itse sanoisi? ”Mikään muu humanismi kuin kristillinen humanismi ei ole mahdollista”, kirjoitti edesmennyt merkittävä teologi Juhani Rekola. Hänelle Jumalan kieltäminen johtaa humanismin irvikuvaan, pelkästään biologiselle ihmiselle kaikki on mahdollista.

Pelkästään biologinen ihminen? Paremmalta tuntuu Sigmund Freudin luonnehdinta ”kellarissa ulvovasta susilaumasta ja kupolissa laulavasta enkelikuorosta”. Toisinaan enkelien ja susien osat vaihtuvat, kuten hyvin tiedämme.

Ihminen on biologinen olento siinä kuin rotta tai torakka. Hän on myös ratkaisevasti muuta, on luonut moraalikoodistoja ja jopa ”Jumalan”. Edellyttääkö ”moraalisesti eläminen” uskoa Jumalaan? Kuinka voisi.

Tahtomattani olemassaoloon joutuneena pyrin oikeisiin valintoihin ja hyviin tekoihin, elämään ihmisiksi. En tarvitse ”Jumalan armoa”. En ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Olen heikko ja vajavainen, mutten ole ”perisyntinen”. Ajatus perisynnistä on luotaantyöntävä, ihmisen eksistentiaalista kilvoittelua väheksyvä.
Jeesus ei kuollut ristillä minun vuokseni eikä minun puolestani vaan omaa syytään. Ajatus Nasaretilaisesta ”syntieni sovittajana” on mahdoton. Olen yksin vastuussa teoistani, itselleni ja kanssaihmisille. Hoidan ”parannukseni” omin voimin. Se on ankaraa ja vaativaa, toisinaan palkitsevaakin.

Elämälläni ei ole tarkoitusta. Mikä tarkoitus siinä piili, että luvuttomien sattumien seurauksena muuan siittiösolu hedelmöitti erään munasolun. Yritän elää elämääni merkityksen, kuolemani merkityksettömäksi.

”Te joudutte helvettiin”, iäkäs nainen sanoi minulle Helsingin kirjamessuilla joitakin vuosia sitten. Olin puhunut arvostavasti Jeesuksesta ja kristinuskon ytimestä ja epäilevästi Jumalasta. ”Mistä te sen tiedätte?” kysyin. ”Minä uskon, siitä”, hän vastasi. Tuollaisia sanoja uskoton kai uskovalta ansaitsee.
Piispan toivottaminen ikuiseen kadotukseen on epäkristillistä.
Mitä Jeesus sanoisi?

https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/8b0855d1-8d5a-4066-92af-7848029665df/content

Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
		1	2	3	4	5
6	7	8	9	10	11	12
13	14	15	16	17	18	19
20	21	22	23	24	25	26
27	28	29	30	31

Mitä Jeesus sanoisi? Jukka Pakkanen

Mitä Jeesus sanoisi? Jukka Pakkanen

Mitä Jeesus sanoisi?Jukka Pakkanen

Mitä Jeesus sanoisi?
Jukka Pakkanen