KOHTI KIRKON HENGELLISTÄ KUOLEMAA

kirjoittaja jarrut Ti Helmi 27, 2024 9:18 am

KOHTI KIRKON HENGELLISTÄ KUOLEMAA

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on johtajuuskriisissä. Tuorein käänne lähti liikkeelle siitä, kun Inkerin kirkko antoi pappisvihkimyksen Suomen Raamattuopiston, Suomen ev. lut. Kansanlähetyksen ja Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen muutamille työntekijöille. Seurasi pitkään kestänyt arvostelumyrsky, jossa järjestöistä levitettiin erikoisia väitteitä kirkon ylintä johtoa myöten. Ankarat sanakäänteet viittaavat siihen, että kirkossa on kertynyt painetta saada järjestöt kuriin. Vaikka Kansanlähetyksen ja SLEY:n asema kirkon virallisina lähetysjärjestöinä lopulta säilyisi, on järjestöille jo aiheutettu mainehaittaa. Taloudellisen haitan suuruus selviää myöhemmin. (SRO on kirkon raharaipan ulottumattomissa, eikä siksi ole ollut kiinnostava arvostelukohde.)

Lähetysjärjestöjen ikävä käsittely ei ole uutta. Suurten kaupunkien seurakuntayhtymät ovat vuosia kiusanneet järjestöjä kyselyillä, joilla arvioidaan mukautumista arvoliberaalin siiven ”šibbolotteihin”. Mittarina on eräänlainen muotiarvojen ja -uskomusten tunnustus, ei Raamattu, ekumeeniset uskontunnustukset tai luterilaiset tunnustuskirjat. Vastauksia kyselyihin on pidetty tärkeämpänä kriteerinä rahalliselle tuelle kuin sopimuksia kirkon kanssa tai pitäytymistä kirkon virallisiin päätöksiin ja viralliseen avioliito-opetukseen. Järjestöt ovat menettäneet satoja tuhansia euroja epämuodikkaiden vastausten vuoksi.

Taustalla on muutos yhteiskunnassa. Sitä ajavat postmodernia valta-analyysia ja marxilaista yhteiskuntakritiikkiä viljelevät tahot, jotka tavoittelevat nihilistisen ja hedonistisen yksilönvapauden utopiaa. Kristillinen lähimmäisenrakkaus ja etenkin seksuaalietiikka tulkitaan ekspressiivisen individualismin mukaisesti. Aikamme suuret arvot, kuten sanan- tai uskonnonvapaus, ihmisoikeudet, tasa-arvo tai yhdenvertaisuus määritellään tämän maailmankatsomuksen ehdoilla. Välineitä ovat vallan ja lainsäädännön suomat mahdollisuudet tai niiden estäessä anarkia eli yhteisten sääntöjen rikkominen suuremman hyvän nimissä, sekä kielipeli uusine käsitteineen, jolla luodaan uutta todellisuutta.

Pahitteeksi ei ole, jos aateliittolaiset ovat vaikutusvaltaisissa asemissa politiikassa, yhteiskunnassa tai valtamediassa. Silloin on hyvät edellytykset minimoida oman ideologian ja toiminnan kritiikki. Tarvittaessa arvostelijat mitätöidään salaliittoteoreetikkoina, ihmisoikeuksien vastustajina tai vaarana länsimaisille arvoille ja yhteiskuntajärjestykselle.

Rakenteita ja niiden ylläpitäjiä vastaan uuspuritaanit käyvät eksistentiaalista taistelua. Klassisen kristinuskon katsotaan ylläpitävän vapaata yksilöä sortavia rakenteita, jotka on purettava. Rauhanomainen rinnakkaiselo on mahdottomuus, olisihan sellainen syrjittyjen vähemmistöjen kokemusten, oikeuksien ja vapauksien polkemista. Tästä kaikesta seuraa yhteiskunnat, kirkot ja perheet rikkova kulttuurisota sekä totalitarismia muistuttava pyrkimys saattaa niin julkiset laitokset kuin yksityiselämäkin aatteelliseen kontrolliin.

Tätä tausta selittävät kirkolliset antipatiat SLEY:tä ja Kansanlähetystä kohtaan. Järjestöt ovat jarruttamassa uuden maailman ja sen kirkon pystyttämistä. Pelkällä olemassaolollaan ne mahdollistavat saavutusten kyseenalaistamisen. On siis virheellistä ajatella, että kirkon ja järjestöjen välinen kiista koskee vain naispappeutta. Se on vain jäävuoren huippu, johon konkretisoituu kaksi vastakkaista todellisuuskäsitystä. Järjestöjä vastassa on ideologia, joka ei suvaitse erilaisuutta. Taipuminen virkakysymyksessä parhaimmillaankin vain ostaa hetken lisäaikaa ennen seuraavaa vääntöä, joka saattaa olla nykyistä rajumpi.

Tässä konfliktissa herätyskristityt ovat asettaneet toivonsa kirkon maltillisiin vallankäyttäjiin, etenkin piispoihin, jotka ajattelevat tasapainoilevansa radikaalien ja lähetysjärjestöjen välillä, mielellään vaikuttavat kabineteissa ja ilmaisevat tukensa yksityisesti. Tuloksia on tullut. Herätysväki on myös kiitollisena noteerannut julkiset kannanotot, puuttumiset papiston irtiottoihin kirkon opista ja järjestyksestä tai päätökset, joilla on edistetty lähetysjärjestöjen asiaa. Valonpilkahdukset ovat kuitenkin harvassa, pettymykset sen sijaan lukuisat.

Virkasulku, haluttomuus puuttua kirkon viranhaltijoiden tunnustuspykälien vastaiseen opetukseen ja toimintaan, varovainen tapa pitää esillä ajassa epämukavia uskontotuuksia tai kristillistä etiikkaa, alttius yleisen mielipiteen mukaisille ulostuloille ja vastaavasti taipumus pysyä hiljaa etenkin kiistan syttyessä, niiden jättäminen yksin, jotka tuodessaan julki kristillisen uskon mukaisia totuuksia joutuvat vaikeuksiin sekä aktiivinen kirkon hengellisen luopumisen edistäminen ajamalla kirkollisten tilojen avaamista niin sanotuille samaa sukupuolta olevien avioliitoille. Lista on pitkä ja silti vain osittainen.

On traagista, että kirkon maltilliset toistuvasti suostuvat radikaalisiiven vaatimuksiin. Jokainen myönnytys siirtää keskustan kauemmas kirkon uskosta. Itse asiassa juuri tämä maltillisuus on hajottanut kirkkoa ja siirtänyt valtaa klassista kristinuskoa vastustaville. Se myös toimii porttina omakohtaiselle radikalisoitumiselle. Kaiken lisäksi vallankumouksilla on ollut tapana tehdä tyhjäksi maltilliset voimansa, kunhan ne ensin ovat auttaneet radikaaleja pääsemään eroon vastustajistaan.

Ehkä myönnytyksillä saadaan suosiota, varmistetaan rauhaisa eläköityminen tai pidetään yllä yhtenäisyyskulissia. Kirkon tulevaisuutta ei niin turvata. Kunkin hetken yleistä mielipidettä myötäilevä kirkko on järjestään jäänyt historian väärälle puolelle. Protestanttisissa valtakirkoissa uusmoralistinen uudistusohjelma merkitsee kirkon kuolemaa.

Vesa Ollilainen,

STI:n teologinen asiantuntija, päätoimittaja, pastori, TT

https://www.perustalehti.fi/2024/02/kohti-kirkon-hengellista-kuolemaa/

Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
				1	2	3
4	5	6	7	8	9	10
11	12	13	14	15	16	17
18	19	20	21	22	23	24
25	26	27	28	29	30