Taivaalliset kehot: onko tuonpuoleisessa hampaita?

kirjoittaja Hellevi Su Kesä 02, 2024 4:48 pm

Sara Saarela

Olen eteläpohjalainen kirjailija ja teologi,
joka hahmottaa ja hämmästelee maailmaa sanojen kautta.

Rakastan lukemista, tummapaahtoista kahvia ja aikaisia aamuja. Työkseni saan kirjoitella erilaisia lehtijuttuja aina kolumneista teologisempiin artikkeleihin, toimin opettajana IK-opistossa ja kierrän puhumassa erilaisissa tapahtumissa ja tilaisuuksissa.

Taivaalliset kehot: onko tuonpuoleisessa hampaita?
1.6.2020

Kuten kaikki puheitani kuunnelleet ja tekstejäni lukeneet tietävät, ihmiskeho on minulle suuri kiinnostuksen kohde, ja nimenomaan teologisesta näkökulmasta. Kehoon linkittyvät myös kysymykset ihmisyydestä ja minuudesta. Luin maaliskuussa Candida R. Mossin teoksen ”Divine Bodies: Resurrecting Perfection in the New Testament and Early Christianity” ja olen siitä saakka pohdiskellut, miten ja milloin tiivistäisin kirjan sisältöä ja omia pohdintojani siihen liittyen. Se tulee nyt viimein ja vihdoin tässä muodossa tällä alustalla. Tekstin pääaiheena on siis ylösnousemusruumis ja käsiteltävinä teemoina minuus, ihmisyys, vallalla olevien esteettisten mieltymysten vaikutus käsityksiimme ylösnousemusruumiista ja kivun ja kärsimyksen olemassaolo tuonpuoleisessa.

Ylösnousemus ja ylösnousemusruumis ovat kristinuskon peruskäsitteistöä, ja kumpikin näistä on todella rikas käsite. Tarkoitan tällä sitä, että molemmista puhutaan sujuvasti ihan vaikka vain sivulauseissa, mutta kumpikin kätkee taakseen merkittäviä laajoja kysymyksiä, tahtoisin jopa sanoa, että nämä termit kätkevät taakseen kokonaisen rikkaan maailman, jota on aivan äärettömän mielenkiintoista tutkia. Lopulta siis kysymys siitä, millainen ylösnousemusruumis on, ei ole kovinkaan yksinkertainen. Avaan tätä asiaa tuonnempana tässä tekstissä. Tähän alkuun lyhyt sananen mysteeristä ja spekulatiivisesta pohdiskelusta.

Kun olen silloin tällöin yrittänyt avata keskustelua ylösnousemusruumiista kahvipöydissä, saan joskus vastaukseksi joko täyslaidallisen valmiita ja ehdottomia latauksia tuonpuoleisesta todellisuudesta perustuen siihen, että keskustelukumppanini ”tietää” miten asioiden laita varmasti on, tai jos keskustelukumppanini ei tiedä, hän toteaa, että olkoon kuinka on, mitä sitä pohtimaan asioita, joista emme tiedä. Monet meistä modernin maailman kasvateista ovat tottuneet siihen, että asiat voi joko selittää yksinkertaisesti ja kätevästi tai jos ei voi, niin ne voi työntää syrjään, koska mitä hyötyä ne meille tuottavat, jos niistä ei voi sataprosenttisesti tietää. Ehkä yhä harvempi painii rehellisesti ja avoimesti sen tunteen kanssa, kun elää ikään kuin jännitteessä sen vuoksi, että on niin paljon, mistä ei tiedä ja mitä ei voi selittää täysin auki, ja toisaalta sitä voi selittää jonkun verran auki.

Osa ei varmaankaan osaa elää tässä jännitteessä siksi, koska se ahdistaa. Mielestäni ajattelemisen harjoittaminen ja aivojen käyttäminen on mukavaa, ja mielestäni on myös tärkeää pohtia tällaisia teologisia, joskus spekulatiivisiakin asioita, koska ne ovat linkittyneet muihin tärkeisiin kysymyksiin. Nämä keskustelut ja asioiden aukipurkaminen paljastavat myös monissa ns. itsestäänselvissä ajattelumalleissamme ongelmia ja voivat jopa korjata ”niitä varmempia, ei-spekulatiivisia” teologisia näkemyksiä. Mutta nyt sitten itse aiheeseen.

Minuus ja sairaudet

Lähdetään ensin liikkeelle siitä, mitä Candida Mossin kirjan kansiteksti sanoo: ihmiset ajattelevat useimmiten ylösnousemusruumiin olevan täydellinen. Moss kysyy, että mikä ruumis nousee ylös: nuori, vanha, terve, sairas, realistinen vai idealisoitu. Mitkä kehon toiminnot tulee säilyttää, jotta keho on edelleen ihmisen keho ja silti kuitenkin muuttunut, ”taivaallinen” keho? Entä millainen kehon tulee olla, jotta se on vielä minä?

Moss käsitteleekin kirjansa alkupuolella minuuden käsitettä ja antiikin kirjallisuuden ja ajattelijoiden pohdintaa siitä, mitä tarkoittaa olla minä. Kuka on minä? Se on hyvä ja syvällinen kysymys. Kehollisuus vaikuttaa siihen, kuka minä olen, koska keho on osa minua ja se vaikuttaa kokemuksiini maailmasta, ihmisistä, Jumalasta — kaikesta. Se muodostaa ”minut”. Mutta kun keho muuttuu, muuttuuko siis minuus?

Minuus sekä täydellisyys liittyvät myös käsityksiimme sairauksista. Kun me ajattelemme yleensä, että uudessa luomakunnassa ei ole yhtään sairauksia ja kaikki ovat parantuneet kaikesta, miten käy esimerkiksi vammaisille? Paljonko vammat ovat osa heidän minuuttaan — eivät pelkästään fyysiset vammat kuten vaikka raajoihin liittyvät ja liikkumista rajoittavat vammat, vaan myös ne, jotka vaikuttavat aivotoimintaan ja näin edelleen myös merkittävästi siihen, keitä he ovat nyt.

Down-lapsi on nyt iloinen ja persoonallinen touhuaja (iloisuus on yksi ensimmäiseksi nimetty merkittävä piirre down-lapsia koskevissa keskusteluissa), mutta jos hän ”paranee”, kuka hänestä tulee? Missä suhteessa voimme puhua vammaisten kohdalla paranemisesta, missä vaiheessa tästä muuntelusta tulee taivaallista eugeniikkaa? Ja mikä tila meissä ”palautetaan ennalleen”? Jos ”minänä oleminen” on tärkeää, entäpä jos minulla ei ole ollut jalkaa tai kättä, saanko tilalle jonkun vieraan jalan tai käden, vai onko se silloin vieras? Mitä vieraus tässä tapauksessa edes olisi?

Loppuuko muutos ja jos kipu katoaa, katoavatko aistit?

Entäpä tulemmeko me olemaan uudessa luomakunnassa ikään kuin staattisessa tilassa eli kehitystä ja muutosta ei enää tapahdu esimerkiksi kehollisesti? Pysynkö samanikäisenä, pysyvätkö aivoni samankokoisina, voinko kehittää älyäni tai voinko kasvattaa voimaa vaikkapa kuten kuntosalilla? Tämä liittyy myös esimerkiksi siihen, että onko minun mahdollista kaatua kivikkoon tai vaikka katukivetykseen uuden Jerusalemin (eli uuden luomakunnan) kultakaduilla ja jos kaadun, tuntuuko se missään. Tuleeko minulle haava, tunnenko mitään, jos tulee haava niin paraneeko se ja miten se paranee, nopeasti sekunnissa vai kestääkö pidempään?

Katoaako tuntoaisti? Jos tuntoaisti katoaa, miten maistamme mitään — vai emmekö enää syö? Aistimmeko me sitten kauneutta enää ja jos kyllä, miten? Aistit ovat kauneuden aistimisessa samoin kuin toisten ihmisten läsnäolon kokemisessa merkittävässä roolissa. Miten koemme yhteyttä? Ovatko aistit kadonneet vai pikemminkin herkistyneet kaikelle ympärillä olevalle niin, että voimme kokea kaiken vieläkin voimakkaammin ja täydemmin? Voimme kokea rakkauden ja Luojan kauneuden täydemmin.

Palatakseni takaisin staattisuuteen, päämäärät ja niiden saavuttaminen ovat ihmisyydelle aika merkittäviä asioita. Niiden puuttuminen tuntuisikin hieman erikoiselta. Israelin Jumala, Jahwe, on Jumala, joka luo, tekee, kehittää ja kuljettaa asioita jotakin kohti, ja meissä luoduissa heijastuu tämä luovuus, joten voisiko lopulta olla kuitenkaan niin, että kaikki olisi sillä tavoin täydellistä, että mitään ei enää tulla saavuttamaan. Eli onko kaiken telos sittenkään saavutettu siinä mielessä, ettei ole enää mitään, mitä kohti kulkea? Onko uusi luomakunta ja ylösnousemusruumis lopulta siten täydellinen kuin me täydellisyyden käsitämme, vai olisiko parempi sana kuvaamaan tätä tilaa ”hyvä”, joka on se sana, jota Jumala käyttää luomiskertomuksessa, kun hän luo luomakunnan tyhjästä.

Luomiskertomuksessa luodut asiat ovat hyviä, tai ehkä voisimme sanoa, että ne ovat erityisen hyviä, koska siitä, miten paljon hyvä sana toistuu jatkuvasti tuossa tekstikatkelmassa, lukijalle tulee olo, että hyvä-sanaa pyritään painottamaan ja tehostamaan. Erityisen hyvä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö asiat muutu, ja tämän näemme jo siinä, miten Jumala antaa ensimmäiselle ihmisparille tehtäväksi viljellä ja varjella eli työstää, kehittää, suojata ja huolehtia luomakunnasta. Luomakunnan tila ei ole siis staattinen edes paratiisissa, joka on meille täydellisyyden ja seesteisyyden kuva.

Mitä tulee kipuun, johon ylläolevat kysymykset kultaiseen katukivetykseen kaatumisesta liittyvät, voisimme kysyä, onko kaikki kipu suljettu tulevan aikakauden ulkopuolelle. Tämä linkittyy kysymykseen tuntoaistista eli fyysisyyteen. Henkinen kipu on asia erikseen, jota en lähde tässä pohtimaan, koska teksti on jo nyt pitkä. Esimerkiksi Ilmestyskirjassa sanotaan, ettei uudessa luomakunnassa ole enää kipua, tuskaa tai kyyneleitä. Tarkoittaako tämä välttämättä sitä, ettemme koe yhtään minkäänlaista kipua vai että uudistetussa luomakunnassa asiat ovat ”uudella levelillä” ja me emme koe väkivaltaa ja muunlaista pahuuden tuottamaa, langenneen maailman kipua?

Sinänsä se kipu, jota koemme, kun kaadumme kivikasaan tai jos ruusun varren piikki pistää meitä, ei ole samanlaista kipua kuin kroonisesta sairaudesta, liikennetapaturman vammoista johtuva pitkäaikainen kipu tai henkinen kipu. Kipua on monenlaista ja se johtuu monesta syystä. Ehkä ratkaisevaa on se, mitkä kivun lähteet on eliminoitu ja mitkä eivät ole.

Kun me puhumme täydellisyydestä, käsitteeseen liittyvät meidän omat toiveemme. Meille täydellisyys tarkoittaa konkreettisella tasolla jotakin, joka tuntuu meille itsellemme tärkeältä. Tähän vaikuttaa omien kokemustemme lisäksi myös se, mitä aikakautemme pitää tärkeänä. Meille 2020-luvun ihmisille on varmaan aika tärkeää, ettei ylösnousemusruumiissa ole minkäänlaisia heikkouksia (sana, joka käsittää kaiken mahdollisen, minkä luemme heikkoudeksi, hankaluudeksi tai hidastavaksi tekijäksi).

Ehkä lähin kuvaava sana unelmakeholle on kone. Mutta Instagramin, fitneksen ja filttereiden maailmassa tärkeää on myös se, että ihomme on sileä ja vapaa värivirheistä, meillä ei ole yhtään selluliittia, rinnat ovat sopusuhtaiset, hauikset isot ja pakara tiukka. Me olemme tietenkin kaikki nuoria ja hehkeitä, ja kaikki ärsyttävät tai halveksittavat piirteemme ovat tipotiessään.

Estetiikka on siis merkittävässä roolissa siinä, kun mietiskelemme tulevaa taivaallista kehoamme. Näin on ollut toki myös aikaisempina aikakausina ja ideaalit kehoon liittyen näkyvät esimerkiksi taiteessa. Juurikin iho, sen valkoisuus ja tasaisuus oli idealisoitu itse asiassa jo antiikin aikana. Kalpea iho kertoi siitä, että henkilö kuului eliittiin, jonka ei tarvinnut tehdä töitä ulkona polttavassa paahteessa eikä liata käsiään pellolla tai vaikka tekstiilejä värjätessä.

Eliitti oli sisätiloissa alempien yhteiskuntaluokkiin kuuluvien ihmisten tehdessä töitä ulkona. Iho linkittyi siis estetiikan lisäksi statukseen. Mutta estetiikka linkittyi kreikkalaisessa ajattelussa myös luonteeseen: jos olit luonnostaan kaunis aristokraattinen nainen (täytit kauneusihanteet), et tarvinnut kosmetiikkaa ja näin sinun ei tarvinnut huijata. Lisäksi jos henkilö meikkasi itseään hyvin paljon eli esimerkiksi pyrki saamaan ihostaan kalpean keinotekoisesti, se yhdistettiin usein viettelyyn ja seksuaaliseen moraalittomuuteen.

Antiikissa naisen oli ylipäänsä sopivaa kaunistautua vain miestään varten. Meikkaaminen yhdistettiin siis usein huijaamiseen, mikä puolestaan on pahe eli näin ollen kosmetiikan käyttäjillä oli vähintään vaarana vajota paheisiin. Tässä näemme, miten esteettiset käsitykset sinänsä ovat harvoin pinnallisia ja useimmiten ne viestivät jostakin syvemmästä käsityksestä (joskus ne toki voivat paljastaa vääriä ja pinnalliseksi miellettyjä arvoja).

Valkoinen oli muuten antiikissa ylellinen väri: oli vaikeaa saada tehtyä hehkuvan valkoisia vaatteita saati pitää ne puhtaana tehokkaiden pesukoneiden ja vahvojen pesuaineiden odottaessa keksijäänsä. Valkoiset vaatteet vaativat elämää, jossa niiden likaamista voitiin varoa, ja ne olivat myös kalliita. Siksi alimpien yhteiskuntaluokkien ihmiset eivät tietenkään voineet käyttää valkoisia vaatteita. Ei ollut rahaa eikä pellolla työskentelevällä ollut mahdollisuutta pitää niitä puhtaana päivittäisessä elämässään. Eliitillä tähän oli mahdollisuuksia sekä varakkuutensa että elämäntyylinsä puolesta.

Eliitillä oli siis sekä valkoiset vaatteet että valkea iho. Kun siis mietimme esimerkiksi Ilmestyskirjan kuvausta valkoisista kaavuista, se kertoo korotetusta eliittiasemasta, jossa jokaisella taivaan kansalaisella on ylelliset vaatteet ja yhtä korkea status olipa köyhä, rikas, orja, vapaa, juutalainen, kreikkalainen, mies tai nainen. Nämä valkoiset puvut, jotka Kristus tarjoaa, ovat maksaneet paljon.

On mielenkiintoista, että kun osa katsoo, että ylösnousemusruumiin iho on vapaa kaikista virheistä, epätasaisuuksista ja muista, ylösnousseella Jeesuksella sen sijaan oli ilmestyessään haavat käsissään ja kyljessään. Evankeliumeissa kerrotaan, että kun hän ilmestyy opetuslapsilleen ylösnousemuksen jälkeen taivaallisessa kehossaan, hän näyttää heille haavansa: arvet käsissä ja kyljessä (haavat eivät ole vuotavia eivätkä varsinaisia haavoja enää, vaan pikemminkin arpia, tästä Mossilla on pitkä analyysi). Nämä arvet ovat tietenkin tärkeitä, koska juuri niistä Jeesuksen voi tunnistaa.

Arvet ovat siis erityisen tärkeitä juuri tunnistamisen ja näin myös tietyssä mielessä identiteetin/kuka sinä olet -kysymyksen kannalta. Jos Jeesuksen ruumis on ylösnousemuksen ensihedelmä ja meidän kehomme tuleva tila seuraa hänen kehonsa tilaa, mitä tämä silloin tarkoittaa? Onko meilläkin arpia, ja jos on arpia, mitä muuta meillä oikein voi ollakaan ihossamme ja kehossamme? Näyttää siltä, että taivaallinen plastiikkakirurgi ei poistanut tai silottanut kaikkea. Ja toisaalta antiikin maailmassa arpia ei ollut tarviskaan poistaa, koska tietyissä paikoissa olevat arvet olivat merkki henkilön urhoollisuudesta ja hyveellisyydestä. Toki jotkut haavat olivat häpeällisiä, mutta esimerkiksi roomalaisten sotilaiden rinnassa olevat ruhjeet olivat todennus heidän hyveellisyydestään, ja myös keihäänpisto kylkeen oli sotahaava ja näin kunniallinen (huomaa, että Jeesuksella oli juuri tällainen keihäästä tullut pistohaava kyljessään).

Candida Moss toteaa, että koska Jeesuksella on arvet eikä siis enää avohaavoja, se on osoitus siitä, että Jeesuksella on todellinen, elävä ruumis. Elävät kehothan ”parantavat itseään” kuten tiedämme kokemuksestamme eli verenvuoto lakkaa, avohaavat menevät umpeen, haava arpeutuu ja arpi haalistuu.

Jos tietyillä ruumiinosilla ei ole funktioita uudessa luomakunnassa, onko niitä silloin enää?

Olemmeko me uudessa luomakunnassa enää miehiä ja naisia? Kysymys voi tuntua joistakin naurettavalta. Mutta ei se ole. Millä tavalla olemme miehiä ja naisia, mitä tarkoittaa olla mies ja nainen? Jos mieheys ja naiseus ovat sidoksissa kehollisuuteen — kuten suuri osa meistä ajattelee — mitä tämä tarkoittaa ylösnousemusruumiin kannalta? Jossain määrinhän sukupuolten erot ovat linkittyneet juuri kehon, esimerkiksi hormonitoiminnan, eroihin.

Jos ajattelemme (kuten suurin osa kristityistä ajattelee Jeesuksen sanoihin perustuen, ks. Mark. 12:19-25), ettemme enää harrasta taivaassa seksiä, mitä teemme tietyillä sukuelimillä? Jos emme harrasta seksiä emmekä koe seksuaalista halua, onko jokin muuttunut kehomme toiminnassa, mikä ja miten? Jos ei voi tulla raskaaksi, mitä teemme kohdulla? Onko naisilla rintoja, koska vauvoja ei enää ruokita? Näiden poistaminen tai niiden monimutkaisten mekanismien lopettaminen, jotka mahdollistavat raskaaksi tulemisen ja rintaruokinnan, vaikuttaa hormonitoimintaan ja sitä kautta siihen, keitä me olemme. Onko näitä siis enää ja keitä meistä oikein tulee?

Kirkkoisä Tertullianuksen mukaan monia ruumiinosia ei enää tarvita, koska niillä ei tule olemaan funktiota. Tertullianuksen mukaan emme mm. syö tai harrasta seksiä. Hän muuten linkittää sukuelinten alueet lähinnä eritteiden ulospääsemiseen, ja naisen kohtukin on miehen sperman päätepiste sekä ”veristen kudosten” (kuukautisvereen ja synnytykseen liittyvät) säilytys-/piilotustila.

Seksiin ja lisääntymiseen liittyvät seikat eivät siis sinänsä ole sukuelinten pääfunktio. Lisäksi Tertullianus huomauttaa, että jo nyt tässä ajassa on ihmisiä, jotka eivät saa tai hanki lapsia (sis. neitsyet, jotka ovat valinneet selibaatin), joten on siis sukuelimiä ja niihin linkittyviä kehonosia, jotka eivät toimita lisääntymiseen liittyviä tehtäviä nytkään. Mutta Tertullianukselta voitaisiin kysyä, mitä me lopulta sitten teemme näiden erite-exittien olemassaololla, jos uudessa luomakunnassa ei enää syödä ja jos kehonosilla on oltava joku funktio.

Silloin vatsalaukut, suolistot ja muut jäävät turhaksi. Hampaista Tertullianus sanoo, että ne säilyvät vaikkemme tule syömään, koska ne ”vartioivat kieltä” ja ovat hyödyllisiä kauneuteen liittyvien seikkojen vuoksi. Kuitenkin ehkä yksi tärkeä mainitsemisen arvoinen seikka Tertuallianuksen ajatuksiin liittyen on se, että hänen mukaansa tarkoituksellisuus (eli mikä on jonkun asian tarkoitus) muuttuu tulevassa ajassa.

Tämä ruumiinosien funktionaalisuus ja niiden säilyminen on ollut tärkeä aihe monille varhaiskirkon ajattelijoille. Voidaan pohtia, onko ihminen enää sama, jos hänen kehonsa osat eivät ole enää hänessä. Eri kirkkoisät antavat erilaisia vastauksia. Tämä asia muuten linkittyy myös siihen, mitä tapahtuu viimeisellä tuomiolla.

Kehonosista ja viimeisestä tuomiosta

Ylösnousemus ja tuonpuoleisuus tulee suuremmissa määrin mukaan vasta eksiilin eli Israelin pakkosiirron (maasta poisajon) jälkeen, ns. toisen temppelin aikaisissa juutalaisissa teksteissä (tätä kutsutaan joskus myös välitestamentilliseksi ajaksi, vaikka osa näistä toisten temppelin ajan juutalaisista teksteistä ulottuu ajoituksensa puolesta myös Uuden testamentin ajalle).

Mikäli olet lukenut Vanhan testamentin, olet saattanut huomata, ettei se vastaa moneenkaan kutkuttavaan kysymykseen tuonpuoleisuudesta, se ei nimittäin ole sen kirjakokoelman pääfokus. Kiinnostus eskatologiaan ja eskatologiseen tuomioon nousee vahvasti esille Israelin maasta ulosajettujen heprealaisten kärsimyksen aikana, ja näkemys viimeisestä tuomiosta, Jumalan kostosta vihollisille ja oikeudenmukaisuuden toteutumisesta on todellinen lohtu heille, joiden identiteetiltä on vedetty matto jalkojen alta.

Moss huomauttaa tähän kärsimys- ja eskatologia-aspektiin liittyen, miten esimerkiksi kirkkoisät Tertullianus ja Athenagoras päättelivät, että kehollinen ylösnousemus on tärkeä seikka viimeisellä tuomiolla, koska muutoin oikeutta ei voida jakaa. Tuomiopäivänä ihmisen on seistävä kokonaisena ihmisenä Jumalan edessä ja joko maksettava teoistaan tai vaihtoehtoisesti hän saa palkinnon.

Athenagoraan päättelyketju menee kutakuinkin näin: jos ihmisellä ei ole viimeisellä tuomiolla omaa (samaa) kehoaan, hän ei ole hän eli ei ole persoonan jatkumoa. Oikeudenmukaisuus ei toteudu, jos se sama keho, joka on palvellut pahaa, ei saa rangaistusta, vaan sen saa joku toinen keho. Sama logiikka toimii sen kehon kohdalla, joka on palvellut hyvää ja ansaitsee palkinnon.

Summa summarum eli on tullut aika päätellä tämä teksti. Käsityksemme ylösnousemusruumiista paljastavat meille paljon omasta ajattelustamme ja aikamme vallitsevista ihanteista. Candida Moss sanoo: ”Kun kirjoitamme ylösnousemusruumiista, kirjoitamme siitä keitä olemme, keitä haluamme olla, kirjoitamme käsityksistämme siihen liittyen, mikä on mielestämme perustavanlaatuista ihmisyydelle ja kirjoitamme niistä tuhoutumisen muodoista, joita me eniten pelkäämme”.

– Sara Saarela

https://sarasaarela.com/taivaalliset-kehot-onko-tuonpuoleisessa-hampaita/

Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
				1	2	3
4	5	6	7	8	9	10
11	12	13	14	15	16	17
18	19	20	21	22	23	24
25	26	27	28	29	30

Taivaalliset kehot: onko tuonpuoleisessa hampaita?

Taivaalliset kehot: onko tuonpuoleisessa hampaita?

Taivaalliset kehot: onko tuonpuoleisessa hampaita?1.6.2020

Minuus ja sairaudet

Loppuuko muutos ja jos kipu katoaa, katoavatko aistit?

Jos tietyillä ruumiinosilla ei ole funktioita uudessa luomakunnassa, onko niitä silloin enää?

Kehonosista ja viimeisestä tuomiosta

Taivaalliset kehot: onko tuonpuoleisessa hampaita?
1.6.2020