ARMO JA JUMALAN PELKO

http://www.kristitynfoorumi.fi/armojapelko.htm

ARMO JA JUMALAN PELKO

Olavi Peltola


Jumalan pelko ja toivo

"Oi Jumala, älä käy tuomiolle palveli­jasi kanssa, sillä ei yksikään elävä ole vanhurskas sinun edessäsi" (Ps. 143:2). Tämä jae selittää, mistä psalmi puhuu; se on syntynyt Jumalan anka­ran tuomion katselemisesta, joka ei voi eikä halua jättää syntiä rankaise­matta. Sen vuoksi se, joka ei katso Jumalan tuomioon, ei pelkää. Se joka ei pelkää, ei huuda armoa; se joka ei huuda, ei myöskään sitä löydä. Sen vuoksi hurskaassa ihmisessä pitää aina olla pelkoa Jumalan tuomiota kohtaan vanhan ihmisen vuoksi, jonka vihollinen ja vastustaja Jumala on. Ja pelon ohella täytyy olla armon toivoa laupeuden tähden, joka on pelolle myötämielinen uuden ihmisen vuoksi, joka myös on vanhan ihmisen vas­tustaja ja sopusoinnussa Jumalan tuomion kanssa. Siten pysyvät pelko ja toivo yhdessä, ja samoin kuin Ju­malan tuomio saa aikaan pelon, aihe­uttaa pelko rukouksen, joka saavuttaa armon. Ja niin kauan kuin vanha ihmi­nen elää, ei pelko, se on: sen ristiin­naulitseminen ja kuolettaminen, saisi loppua eikä lakata eikä Jumalan tuo­mio saisi unohtua. Se, joka elää ilman pelkoa, ristiä ja Jumalan tuomiota, ei elä oikein. Sellaisesta sanotaan Ps. 10:5 - 6: "Sinun tuomiosi ovat korke­alla, kaukana hänestä; hän sanoo sy­dämessään: 'En horju minä, en ikinä joudu onnettomuuteen'" (Luther).

Jumala on lapsiaan kohtaan niin ih­meellinen, että Hän tekee heidät autu­aiksi viemällä heidät luonteeltaan vastakkaisiin ja vastakohtaisiin tiloihin. Toivo ja epätoivo ovat toisilleen vastakkaisia, ja kuitenkin heidän täy­tyy toivoa epätoivossaan. Sillä pelko ei ole mitään muuta kuin epätoivon alku ja toivo on pelastuksen alku. Näiden vastakohtaisuuksien täytyy olla meissä sen vuoksi, koska meissä on kaksi luonnoltaan vastakkaista olentoa, vanha ja uusi ihminen. Van­han täytyy pelätä, joutua epätoivoon ja hukkua. Uuden täytyy toivoa hellittä­mättä ja tulla korotetuksi.

Nämä molemmat esiintyvät samassa ihmisessä, vieläpä samassa teossa yhtä aikaa. Niinhän kuvanveistäjäkin poistaessaan ja hakatessaan irti sitä osaa, joka ei sovellu kuvaan, kehittää kuvan muotoa. Siten pelosta, joka leikkaa pois vanhan Aatamin, kasvaa toivo, joka muodostaa uuden ihmisen.

Sen vuoksi psalmin laulaja sanoo: "Minä odotan Herraa", se on: tässä "huudossani" ja ristissäni en juokse pois enkä vaivu epätoivoon, vaan odotan Jumalan armoa; halajan ja odotan sitä, kunnes Jumalani auttaa minua.

”Nyt on useita, jotka haluavat määrätä Jumalalle päämaalin, tavan, ajan ja mitan, ja ikään kuin itse ehdottavat hänelle, miten haluavat itseään autet­tavan. Jos ei käy juuri niin, joutuvat he epätoivoon tai hakevat apua muualta, jos jaksavat. He eivät odota Jumalaa, vaan Jumalan pitäisi odottaa heitä ja olla heti valmis, eikä hän saisi auttaa toisin kuin he ovat esittäneet. Mutta ne, jotka odottavat Jumalaa, pyytävät armoa, mutta jättävät Jumalan hyvän tahdon varaan miten, missä ja milloin hän auttaa heitä. He eivät epäile apua. Mutta he eivät myöskään määrittele sitä, vaan jättävät sen Jumalan mää­riteltäväksi ja nimitettäväksi, myös siinä tapauksessa, että se viipyisi mittaamattoman kauan. Mutta se, joka antaa avulle määrätyn nimen, ei saa sitä, koska hän ei odota eikä kärsi Jumalan neuvoa, tahtoa ja viivyttelyä” (Luther).


Olenko armon varas?

Syntisinä meidän on tänäänkin suostuttava kohtaamaan pelko ja kauhu hukkumisestamme, nähtävä ja hyväksyttävä Jumalan ehdoton ja to­dellinen viha kaikkea syntiä ja pa­huutta kohtaan. Jumala ei ole muuttunut Nooan eikä Sodoman ja Gomoran ajoista. Hän on sama Jumala, joka Patmos-saarella ilmes­tyksen kautta kuvasi vihansa kauhis­tuttavaa jälkeä ihmiskunnan elä­mässä. Hän toteuttaa sanansa. Hän on sama tänäänkin. Hänellä on vain oma aikansa kaikelle.



Miten 1600-luvulla elänyt Scriver kir­joittikaan? "Kristittyinä itseään pitävät antautuvat paheisiin kuin sika mutaan. He juopottelevat, kiroilevat, ahnehti­vat, tekevät huorin, kuluttavat aikansa kevytmielisessä seurassa, pelaavat korttia jne. Näin he syyllistyvät tahalli­siin synteihin, sillä sanan ja sakra­menttien vaikutuspiirissä eläessään heillä olisi edellytykset Jumalan yh­teyteen ja siten myös jumalisuuteen. Pahinta kaikessa on se, että Jumalan sanan vaikutuksia tahallaan vastuste­leva kristitty luulee omaavansa Juma­lan armon ja turvatun iankaikkisuuden harjoittamansa näennäiskristillisyyden perusteella. Hän toivoo taivasta hel­vettiä kohti kulkiessaan. Hän uskoo saaneensa tahalliset syntinsä anteeksi kirkossa käytyään. Saatanan pettä­mänä jumalaton kuvittelee, ettei hän olekaan jumalaton. Tästä kaikesta hän on itse vastuussa. Hänellä on sana ja sakramentit sekä niiden luomat edel­lytykset elämänsä suunnan muuttami­seen".



”Ihminen vaeltaa eräänlaisessa kauhe­assa väärässä varmuudessa ja Ju­malan halveksimisessa. Tämän minä joudun syvällä surulla näkemään mei­dän aikanamme. Nyt suuri osa mei­käläisistä tekee siitä vapauden - jo­hon Kristus vapautti meidät lain kau­huista, synneistä ja iankaikkisesta kuolemasta - eräänlaisen huoletto-muu­den ja luvan lihalle tehdä mitä ta­hansa. Tässä ei ole varmasti syytä li­sätä öljyä kaminaan, eli heittää lakia menemään ja vähätellä niitä syntejä, joiden Kristus sanoi tulevan aivan ylei­seksi ennen viimeistä päivää, kuten juomingit ja juopottelu, niinkuin niistä ei muka olisi vahinkoa hurskaille" (Luther).



Uskalla ja opi elämään jatkossakin Jumalan oikeudenmukaisen syntiin kohdistuvan jokahetkisen vihan ja Hä­nen käsittämättömän, Kristuksessa ilmi tulevan sovitusrakkautensa välisessä jännityksessä.



Se on todella vaikeaa. Heti kun katson Raamatun sanaa, kohtaan siellä lain, joka tuomitsee minut pa­rannusta tekemättömänä syntisenä kadotukseen. Minähän leikin armolla. Olen armon varas.



Myönnän, että minun perisynnin tur­melema ja tuhoama luontoni ON KOHTUUTTOMAN TAIPUVAINEN TEKEMÄÄN SYNTIÄ. Mutta minusta on vielä kurjempaa, etten edes VÄ­LITÄ SYNTINI PAHUUDESTA enkä ainakaan USKO JUMALAN VIHAS­TUVAN tästä synnistäni KOVIN VAKAVASTI enkä edes sitä, että hän RANKAISEE minua siitä ANKARASTI.



Kuinka totta omalla kohdallani on tä­näänkin Augustinuksen sanat omasta elämästään. Tosin hän kirjoitti ne us­koon tulonsa jälkeen ja ikään kuin ne eivät enää olisi totta hänen koh­dallaan. Minun on pakko sanoa, että toistuvasti huomaan käyttäytyväni juuri tuolla tavoin: "Iljettävä oli pahuuteni, mutta minä rakastin sitä, rakastin tur­miota, rakastin lankeemustani. Minä en rakastanut sitä, mihin lankesin, minä rakastin itse lankeemustani (Au­gustinus, Tunnustukset, 44)



Aivan perustava kysymys onkin: MIKÄ TEKEE MINUN SYNNISTÄNI HAL­LITTUA SYNTIÄ (pecatum regnatum) ja vielä kipeämpi kysymys on, MIKÄ SIIVOAA SEN POIS elämästäni? Ha­luan tehdä nämä kysymykset itselleni uudel­leen ja uudelleen. Tähän mennessä en ole rehellisesti muulla tavoin kyennyt niihin vastaa­maan kuin, että vasta kuolema siivoaa ne pois elämästäni.



Olen niin jumalaton, etten pysty kunnolla edes katumaan

Kuinka nöyryyttävää onkaan huomata jatkuvasti, omassa arkielämässä, että vuosikymmeniä uskossa olon jälkeen­kään, en ole päässyt elämässäni irti synneistäni. Ehkä matkan varrella on joitakin synnin harjoittamisen muotoja pudonnut pois. Mutta on monia syn­tejä, joihin huomaan joka päivä lan­keavani.



Minun ei tarvitse muuta kuin tarttua Jeesuksen Vuorisaarnaan tai vaikkapa Efesolaiskirjeen lukuun kolme ja neljä, tai Roomalaiskirjeen lukuun 12. Silloin huomaan heti, että tuossa ja tuossa taas ja taas rikon Jumalan sanan. En ole synnin voittaja. Mielelläni lainaan erästä pientä ajatusta. En tiedä mistä olen sen löytänyt, mutta se kuvaa ver­rattomalla tavalla tätä synnin kietomaa sisintämme: "Olen iloinen siitä, että olen nöyrä. Samalla olen kuitenkin vä­hän surullinen siitä, että olen iloinen siitä, että olen nöyrä. Pohjaltani olen kuitenkin iloinen siitä, että olen surulli­nen siitä, että olen iloinen siitä, että olen nöyrä."



"Kaikkein vilpittömimmissäkin kristi­tyissä, joilla on eniten rakkautta ja Ju­malan pelkoa, on paha luonto kuiten­kin aina epäpuhdas. Toisinaan he tuntevat tämän niin selvästi, että ovat valmiit luopumaan kilvoituksesta. He kokevat välinpitämättömyytensä ja epäuskonsa, itsevarmuutensa ja ko­vuutensa suorastaan kauhistuttavaksi. Rukouksissa ei ole elävää henkeä, he eivät osaa rakastaa lähimmäistään. Tämän lisäksi tulee kaikki kelvottomat ajatukset, joita heidän sisimmässään liikkuu, kaikki kärsimättömyys, viha ja kateus" (Rosenius, Vanhurskaana Jeesuksessa, 40).



Miten vanha Siionin virsi sanoikaan: On kylmä sydämemme ja suuri ko­vuutemme. Ken heltymään sen saisi nöyräksi taivuttaisi? Ei sateet, sala­matkaan, ei liekit palavatkaan sen aatamillisuutta voi murtaa, luoda uutta. Se itkee iskun alla, vaan kuritus kun laantuu, se entiselleen taantuu" (Siio­nin virsi 64)



"On välttämätöntä, että tunnistettuasi itsesi edellisen kaltaiseksi et kiellä olevasi sellainen, vaan menet kammi­oosi ja Kristuksen neuvoa seuraten hiljaisuudessa ja salassa rukoilet tai­vaallista Isääsi sanoen yksinkertai­sesti: »Katso, kaikkein parhain Ju­mala, sinä käsket minun katua. Minä, kaikessa kurjuudessani, kuitenkin tun­nen, että minä en sitä halua enkä voi. Siksi jalkojesi juureen heittäytyen ru­koilen sinun laupeuttasi ja armoasi: 'Sinä käsket minun katua, herätä mi­nussa katumus.' … Anna minulle ka­tuva sydän. Tämä rukous yhdessä tunnustuksesi kanssa, että olet kyvy­tön katumaan - jos se on aito eikä teennäinen - saa aikaan sen, että Ju­mala pitää sinua aidosti katuvana, vaikka itse vielä tuntisitkin pikemmin­kin taipumusta pahaan. Siis älä pelkää” (Luther).



"Elämä Kristuksen omana ei ole mie­lekästä siksi, että se olisi ihanaa ja onnellista. Onnellisuus on amerikka­lainen keksintö, eikä sillä ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa. Va­pahtaja ei poista elämämme ongelmia ja koettelemuksia, mutta hän on mei­dän kanssamme keskellä elämän ras­kautta, keskellä henkistä väkival­taamme, epäonnistumistamme ja risti­riitojamme. Hän on itse äärimmäisen väkivallan ja täydellisen hylkäämisen kokenut Jumalan Poika. Uskovalla ei välttämättä ole sen korkeampi moraali kuin muilla eikä hänen elämänsä ole sen ehyempää kuin muidenkaan. Kristuksen myötäkärsivä ja voimaa antava läsnäolo antaa meille kuitenkin toivoa ja rohkeutta. Hänen varassaan voimme sietää syntisen olemassa­olomme raa'at realiteetit tekemättä it­semurhaa. Hänen varassaan jak­samme kantaa loppuun saakka lyhyen surkean elämämme raskaan taakan" (Miikka Ruokanen, Ydinkohdat).



Mitä on voitettu synti?

Miten Osmo Tiililä kirjoittikaan: "Aluksi ehkä "juostiin ylpeinä" ja kuviteltiin paljonkin pyhyyden saavuttamisesta, mutta usein käy aivan päinvastoin. Ihanne jää saavuttamattomaksi, juok­susta tulee kompastelua, kaikki saat­taa paljastua pelkäksi kehnoudeksi, ja kun uskova ihminen katsoo vuosien jälkeen elämänsä tuloksia, ne näyttä­vät toinen toistaan huonoimmilta. En osannut tehdä oikein sitäkään, mitä luulin helpoimmaksi, en osannut enkä jaksanut pitää pahaa luontoani ku­rissa, vaan tieni varrella näen monen monia loukkaamiani ihmisiä, paljon rakkaudettomuutta, paljon sellaista, mikä on varmasti tehnyt Pyhä Hengen murheelliseksi. Oikeastaan on kaikki pelkkää suurta epäonnistumista. Elämäni on särky­nyttä, niin huonoa, että ehkä olisi ollut parempi, jollei minua ollenkaan olisi maailmassa ollutkaan".



Erkki Lemisen sanoja käyttääkseni sydämessäni oleva likaviemärin suu tuntuu lähelläni olevien ihmisten elämässä yhä kau­heampana. Mutta eihän minulla ole muuta mah­dolli-suutta samaan aikaan kuin katsoa läpi pyhän lain ja kuunnella Raama­tussa olevaa evankeliumia, joka vas­toin lakia vakuuttaa minulle, että Jee­suksen luo saa mennä joka hetki ar­mahdettavaksi.



Lainaan erästä herännäisliikkeen kir­jaa: "Puhutaan paljon voittoisasta kris­tillisyydestä, miten ihmiset tulevat mielenmuutokseen ja herätykseen. He panevat Jumalan avulla syntinsä pois. heidän elämänsä uudistuu. Näyttää, että heissä on tapahtunut jotakin, joka on ihmisolemuksen muuttanut perin­juurisesti. Kun tällaista puhutaan, mo­nien päät painuvat alas. Kyllähän muut muuttuvat, mutta minä raukka jään entiselleni, ajattelevat he. Mi­nussa raukassa synti ei ole voitettu. Sotinut olen kyllä, kuitenkin langen­nut".



Yhdellä on vaivana kiivaus ja häijy luonto, toisella ahneutensa ja rakkau­tensa rahaan. Muutamat kipuilevat li­hallisen ja aistillisen mielensä kah­leissa. Kun sitten puhutaan siitä miten Kristus on synnin voittaja ja miten ne, jotka Kristuksessa ovat, ovat uusi luomus, on heillä kyllin perusteltua syytä ajatella, että heillä ei olekaan pelastavaa osaa Kristukseen, koska synti on edelleen heidän elämässään voittamatta.



Näitä asioita joudutaan miettimään myös kuolemantapausten yhteydessä. Kun rehellisin mielin joudutaan vas­taamaan poislähteneestä, oliko hän voittanut syntinsä, huoli täyttää sydä­men. Ei. Ei hän ollut. Muutamilla voi olla salainen synti, jotka vain kaikkein lähimmät tiesivät. Ulospäin kaikki näytti olevan hyvin. Lähimmät tiesivät kuitenkin miten asiat olivat. Miten sy­vät olivat turmeluksen lähteet. Poisnukkuneissa on niitäkin, joiden synnit olivat kaikille julki. Eikö ollut it­sensä ja muitten pettämistä kaavailla­kaan olevansa missään tekemisissä Jumalan sanan ja kilvoittelevan kansan kanssa? Eikö ollut suurta farisealai­suutta käydä seuroissa ja kirkossa, kun synnit olivat voittamattomia ja eh­kä kaikkien tiedossa.



Näiden kysymysten ääressä ollaan tekemisissä suurten perusteiden kanssa. Tiedämme, että synnin täytyy olla voitettu, jos mielimme tai­vaaseen. Mutta kun synti ei ole voi­tettu? Olemmeko erehtyneet, jos jos­kus ystävien hautajaisissa meidät valtaa voimallinen tunto siitä, että he ovat perineet autuaitten osan - vaikka synti ei ollut heidän elämässään voi­tettu. Olemmeko silloin pettä­neet itseämme antamalla väärän lohdutuksen tavoittelun viedä itsemme harhaan?



Tällaista mietiskellessä ja siitä ystä­vien kanssa keskusteltaessa ja otetta­essa asia sellaisena kuin se on, joudumme nöyryyttävään to­teamukseen: jos voitettu synti on sitä, että meidän olemuksemme on muuttuva pyhäksi ja synnit voitetuksi, niin kuka voi pelastua? Minä joka tätä haastelen, olen ainakin mennyttä miestä. Lienetkö sinäkin? Olen tavan­nut nuorien ja vanhojen jou­kossa niitä, jotka ovat joutuneet epä­toivoon, kun saarnoissa ja puheissa on sanottu: jos et päässyt syn­neistäsi, voittanut niitä, olet helvettiin matkalla. Sinne he itsekin itsensä tuomitsevat. Voi meitä, jos tähän on pysähdyttävä.



Yhtä asiaa täytyy saada katsella tui­jottamatta ihmisolemukseen, omaan tai toisten. Ns. "pyhityskristillisyyden" kuorma on meille ylivoimaisen raskas ja se on jo vienyt monia farisealai­suuteen ja vilpistelyyn sekä rehelli­simmät suureen ja todelliseen epätoi­voon.



Synti on voitettava. Mutta me pää­dymme siihen, että ihmisolemuksen pyhityksessä ei sen täydellistä voittoa saavuteta. Me olemme lihallisia ja synnin alle myytyjä.



Voitettu synti on se, joka on paran­nuksessa Kristukseen haudattu. Sen ylitse on lausuttu, huokailtu ja itketty­ tuomio. Se on Kristukselle annettu ja siinä voitettu. Siitä huolimatta se saattaa olla liikkeellä kuin kulkukoira, jonka olemme monta kertaa potkais­seet kartanolle. Ensimmäi­sessä ovenavauksessa se kuitenkin palaa takaisin ja häntäänsä heiluttaen asettuu jal­kojemme juureen.



Kristuksen haavoihin haudattu synti ei voi meitä kadottaa. Näihin haavoi­hin on kätketty synnin voitto. Tämä meidän on sanottava epätoivoisille, raadollisuutensa painamille ystävil­lemme. Emme me raukat tätä voittoa löydä itsestämme, omasta olemuk­sestamme. Se on löydettävä Kristuksesta.



Entä kun sanotaan, että jotka Kristuksessa ovat, ovat uusi luomus? Niin ovat. Mutta liha ei uudestisynny ennen kuin ylösnousemuksessa. ”Mikä lihasta on syntynyt, on liha". Uusi luomus on uusi ihminen, "salattu tiellä uudensyntymisen". Vanha ih­misemme olisi saatettava uuden ihmisen isännyyden alle, mutta jumaliseksi se ei voi tulla. Jos se sellaiseksi rupeaa, kuten monet tänä aikana luulevat, tu­lee siitä epäsikiö.



Vanha sotii uutta vastaan, eikä se muuta voikaan. Siinä on sen virka. Tässä taistelussa saadaan haavoja ja tunto saa yhä uusia kolhaisuja. Näyttää jos­kus, että vanha on siinä määrin voittanut uuden (joka täällä armon ai­kana on vasta syntymässä), ettei siitä koskaan tule taivaaseen iankaik­kisuusolentoa. Siitä meidän valituk­semme ja huolemme.



Vanha ihminen, lihan ihminen, elää niin kuin ta­pettu käärme päivänlaskuun saakka tuntonsa näyttäen. Jumalansa edessä valvovasta ihmisestä tämä asia näyttää siltä, että synti ei ole voitettu minun elämässäni. Katseltaessa asiaa ihmisolemuksessa tapahtuvan pyhittymisen kannalta meidän on nöyrästi tunnustet­tava, että näin asia monessa suhteessa on. Parhainkin meistä on syn­tisäkki loppuun saakka. "Ainoa puhdas pyhitys on Vapahtajan yhteys".



Emme osaa sanoa, minkä vuoksi näin pitää olla. Onko niin, ettei meitä saada ar­mon alle muuten kuin tämän nöyryyt­tävän ja hävettävän kokemuksen kautta: että emme saa vanhaa ihmistämme hengiltä? Onko niin, että ilman tätä jäisimme ulko­puolelle armon? Tämäkö on meidän kurittajamme Kristuksen tykö?



On kuin alkaisi hämärästi saras­tella silmään se, mitä sanotaan ar­monvaltakunnaksi. Se on raadollisten, syntejään häpeilevien ja niiden kanssa painiskelevien valtakunta, jossa Voit­taja, Kristus on Kuninkaana. Kristus, joka heidänkin syntinsä kantaa omana kuor­manaan. Nekin synnit, jotka jäivät heiltä voittamatta, mutta jotka tunnoin nuhteitten alla kannettiin armoistuimen eteen (Armas Anttila, Kohti isänmaata, Herättäjäyh­distys).



Kuritus syntieni takia

Kun Jumala aivan oikein kurittaa minua kovalla kädellään, huudan ja parun Hänen edessään. Tar­raudun sellaiseen tärkeään Raamatun sanaan kuin: "Älkää iloitko, minun vi­holliseni, minusta: jos minä olen lan­gennut, niin minä nousen; jos istun pimeydessä, on Herra minun valkeu­teni. Minä tahdon kantaa Herran vi­haa, sillä minä olen tehnyt syntiä häntä vastaan, siihen asti että hän mi­nun asiani toimittaa ja hankkii minulle oikeuden. Hän tuo minut valkeuteen, minä saan nähdä hänen vanhurskau­tensa " (Miika 7:8-9).



Kaikesta huolimatta

Samaan aikaan minulla ei ole muuta mah­dollisuutta, kuin katsoa läpi pyhän lain ja kuunnella Raama­tussa olevaa evankeliumia. Vas­toin lakia se vakuuttaa minulle, että Jee­suksen luo saan mennä ar­mahdettavaksi joka hetki.



"Mutta jos hänen on tultava sellaiseksi tai tällaiseksi päästäkseen Jumalan suosioon, silloinhan eivät armo ja vanhurskaus tulisi yksin Kristuksen kautta. Eikä se silloin tapahtuisi koko­naan "ilman tekoja" tai "ilman lakia", kuten Raamattu sanoo. Mutta paran­nusta, katumusta ja uskoa ei tarvita­kaan Jumalan takia vaan syntisen ta­kia. Ei Jumalaa tarvitse taivuttaa an­tamaan armonsa, vaan syntisen on taivuttava ottamaan se vastaan. Kun syntisen kipeimmäksi tarpeeksi ja ai­noaksi lohdutukseksi on tullut pääsy Kristuksen luo - silloin hänen paran­nuksensa ja katumuksensa ja uskonsa takaavat sen, että hän on jo saanut armon Kristuksessa" (Rosenius, Vanhurskaana Jeesuksessa).

"Yksityisen ihmisen ei nyt tarvitse muuta kuin tulla ja ottaa vastaan kaikki tämä, mikä hänelle kuuluu. Hän saa ilmaiseksi pukeutua parhaisiin vaattei­siin ja uskoa halki elämänsä anteeksi kaiken synnin, mikä hänessä vielä on jäljellä. Syntiä ei koskaan enää lueta hänen syykseen eikä laki koskaan enää tuomitse häntä kadotukseen. Jumala ei koskaan enää vihastu hä­neen vaan rakastaa häntä iankaikki­sella ja muuttumattomalla rakkaudella ja sulkee hänet syliinsä lapsenaan ja perillisenään, niin kaunan kuin hän uskoen pysyy Kristuksessa eli siis niin kauan kuin hän synnin vuoksi yhä uu­delleen palaa Kristuksen luo eikä tule toimeen ilman hänen armoaan" (Ro­senius, Yksi kaikkien puolesta).

Eräs parhaimmista löytämistäni kat­kelmista koskien uskovan kamppailua sa­maan aikaan vanhurskaana ja synti­senä, on Lutherilta: "Staupitzilla oli ta­pana sanoa, että hurskaiden on toi­vottava kuolemaa siksi, että tässä elämässä ei synnin tekeminen kos­kaan lopu, ja niin asia totisesti on. Hurskaiden mielissä on enemmän murhetta synneistä ja kuoleman pe­losta kuin iloa lahjaksi annetusta elä­mästä ja Kristuksen sanomattomasta armosta. He kuitenkin painiskelevat tuota epäuskoa vastaan ja uskon avulla he voittavat sen, mutta silti tuo murheen henki aina palaa. Siksi heissä pysyy parannus kuolemaan asti" (Luther, Laki ja evankeliumi).



Tä­hän taisteluun on suostuttava.


"Ei hän itsessään ole puhdas eikä pyhä, mutta hänen sydämensä on murtunut suruttomuudesta Hengen antamien liikkeiden suuntaan ja us­kossa hän katsoo Kristukseen, jonka pyhyys on hänen häävaatteensa Ju­malan pyhien silmien edessä (Matt 22:11). Hän kestää tuomiolla vain Kristuksen tähden, jonka vanhurskau­den hän on uskossa ottanut vastaan, ja siitä syystä hänen rukouksensa ja huokauksensa on saada aina olla Kristukseen puettuna. Pyhä Henki johtaa hänet kilvoittelemaan ja teke­mään päivittäin parannusta, jotta hän pysyisi valvovana" (Tiililä).



"Yljän sydän, yljän halu Jeesuksella meihin on, köyhää morsiantaan koh­taan sulous niin verraton, että armoss' muisteleepi, niin kuin paimen holhoi­leepi. Jeesus, Jeesus, olet mun, minä kuolos kautta sun.

Morsian on huono, nurja, syntinen ja saastainen, ilkeä, alaston ja kurja, hä­peän, pilkan alainen. Kumminkin on tämänlainen yljän mielest' ihanainen, kun hän pääsee pesemään hänet puhtaaks verellään.

Ylkä vanhurskaudellaan morsiamen kaunistaa. Hän, jok' alastonna kärsi, alastoman vaatettaa. Morsian sen nähdessänsä veisaa tästä yljästänsä: Minulla on sulhanen valkoinen ja pu­nainen" (Siionin virret).



Olavi Peltola

www.kolumbus.fi/rov.o.peltola