Aapeli Saarisalo, professori, Job kärsimysten keskellä.

kirjoittaja Hellevi Ti Syys 17, 2024 10:09 am

Job kärsimysten keskellä. Aapeli Saarisalo, professori, Helsinki.

Kertomus Jobista lienee syntynyt jo patriarkkain aikana ja on siis n. 3500 v:n ikäinen. Vaikka se kuuluu maailmankirjallisuuden suurimpiin luomiin, on se kuitenkin monelle nykyajan ijimiselle täysin tuntematon.

Job oli hurskas patriarkka kaukana itämailla, nuhteeton ja rehellinen mies, joka pelkäsi Jumalaa ja karttoi pahaa. Hän oli kaikin puolin onnellinen: hänellä oli paljon omaisuutta ja monta lasta, 7 poikaa ja 3 tytärtä. Idän miehistä hän oli rikkaudestaan ja hurskaudestaan kuulu.

Jumala oli huomannut tämän palvelijansa hurskauden. Kun eräänä päivänä enkelit kokoontuivat hänen valtaistuimensa luo kertomaan toimistaan ja saamaan uusia määräyksiä, tuli heidän mukanaan myös saatana, joka oli ollut maata kiertämässä. Tämä ei usko Jobin hurskauden vilpittömyyteen, vaan arvelee hänen palvelevan .Jumalaa palkan toivossa, jopa väittää, että jos Jumala ottaisi pois suosionsa, olisi Job valmis kiroamaan tätä vasten kasvoja. Jumala suostuu panemaan Jobin hurskauden koetukselle, mutta Jobiin itseensä saatana ei saa koskea.

Isku iskun jälkeen kohtaa nyt Jobia. Hänen karjansa ryöstetään tai tuhoutuu. Tuulispää iskee taloon, jossa hänen lapsensa pitävät pitoja, niin että se luhistuu ja kaikki saavat surmansa. Tätä »Jobin postia» tulee viesti toisensa perästä, niin ettei onneton mies ehdi vielä toisesta sanomasta toipua, kun jo toinen tulee. Mutta Job ottaa kaiken vastaan alistuen. Tosin viestit häntä murehuttavat, niin että hän itämaiseen tapaan surunsa merkiksi repäisee viittansa, mutta hän ei puhkea valitukseen, vaan heittäytyy maahan rukoilemaan ja ylistämään Jumalaa.

Hänen tunnettu uskonlauseensa: »Herra antoi ja Herra otti, kiitetty Herran nimi», 1:21, pysyy kautta aikojen Jumalan tutkimattomaan tahtoon alistuvan uskovan tunnustuksena. Kun saatana sitten saa luvan koskea Jobiin itseensä ja lyö häntä pitalitaudilla, ei Job kuitenkaan valita. Hän istuu tuhkatunkiolla kaapien itseään saviruukun palasella. Kun hänen vaimonsa käy kärsimättömäksi ja kiusaa häntä kiroamaan Jumalaa ja surmaamaan itsensä, ei Job kuitenkaan väisty alamaisen uskollisuudesta, vaan nuhtelee vaimonsa nurjuutta: »Otammehan Jumalalta vastaan hyvää, emmekö ottaisi vastaan onnettomuuttakin?» (2: 10).

Jobin kurjuus köyhänä pitalisairaana kestää muutamia kuukausia. Hänen ystäviänsä saapuu häntä lohduttamaan, mutta nähtyään hänet eivät he sanokaan mitään. He istuvat 7 päivää ja yötä ääneti hänen luonaan. He eivät saata lohduttaa ihmistä, jonka otsalla selvästi näkyy Jumalan rangaistuksen merkki, pitali. Jobin kärsimysten kukkurana tuntuu tämä ystävien tuomiomieli raskaimmalta kantaa. Lopulta .Job puhkeaakin karkeihin kirouksiin. Ei hän kiroa Jumalaa eikä kärsimystänsä eikä ystäviänsäkään, vaan hän kiroaa syntymäpäivänsä. Syntymäpäivä merkitsee koko hänen elämäänsä, jonka johtolanka, sisällys häneltä nyt on kadonnut. Hän ei käsitä enää sen tarkoitusta.

Hänen tiensä on ummessa — Jumala, joka ennen ympäröi häntä hyvyydellään, on yhtäkkiä aiheettomasti piirittänyt hänet pimeydellä. Miksi sitten elämää oli ollenkaan annettu? Jobin pulma käy terävästi yleisluontoiseksi. Hänen sisimmällään ei ole siihen osaa. Näin hän alkupuheessaan tuo ilmi toden pohjasävelen, jota vastaan ystävät Elifas, Bildad, Soofar ja Elihu sitten raivoisasti hyökkäävät teorioineen.

Kirjoittaja on tahtonut kuvata Elifaassa sen ajan yleistä oikeaoppista käsityskantaa ja käytännöllistä viisautta, Bildad taas esittää perintätietoon pitäytyvää kirjanoppinutta. Soofar on kiivasluonteinen ja suvaitsematon. Elihu kuvaa nuoren miehen itsevarmaa vakaumusta ja omahyväisyyttä, joka ei pysty arvioimaan omia kykyjä. Elifaan opetusten mahtipontinen sävy pohjautuu hänen salaperäisiin kokemuksiinsa, 4: 12, 16. Koska Job ei ole joutunut kokemaan sellaisia heriki-ilmestyksiä kuin hän, sopii Jobin nöyrästi kuunnella, kun häntä näin paljoa ylempänä oleva Elifas ilmaisee syyn hänen onnettomuuksiinsa.

Elifas kuten muutkin ystävät sanoo monta totuudenkin sanaa monasti varsin kaunopuheisissa opetuksissa, jotka silti yleensä ovat kovasydämistä ja julmaa puhetta. Hänen mielestään hänen oma ihmekokemuksensa oikeuttaa häntä siihen. Bildadin mahtipontisen esiintymisen perustana taas ovat yleisesti käytetyt hurskaat sananparret ja sananlaskuviisaus. Hänen sanojensa mauttomuus on ilmeinen, eivätkä ne sisällä mitään erikoista. Näin Jobilla on syytä ivalliseen huomautukseen: »Tepä vasta miehiä olette ja teidän mukananne kuolee viisaus.»

Job on myös oikeassa lausuessaan: »Mitä te tiedätte, sen tiedän minäkin.» Jobin kärsimystä he eivät valaise. Soofar puhuu Jumalasta vähimmän kunnioittavasti. Hän on tuntevinaan Jumalan täydelleen ja tietävinään, mitä ja miksi Jumala kussakin tapauksessa on tekevä. Hän luulee tuntevansa kaikki Jumalan ajatuksetkin.

Pienistä eroavaisuuksista huolimatta Elifas, Bildad ja Soofar ovat kaikki pääasiassa yhtä mieltä Jobin kärsimysten syystä. Job on huono ihminen, pahuutta täynnä. Ellei niin olisi, kärsisi Job vääryyttä Jumalan puolelta heidän jumalakuvansa mukaan. Job itse taas ei kärsimystensä keskelläkään tahdo sillä tavoin moittia Jumalaa oikeuden puutteesta, vaikkakin hän puolustaa itseään. Jumalan edessä hän onkin syntinen, avuton ja mennyttä miestä, eikä hän saata ruveta riitelemään Jumalaa vastaan (9 luku).

Mutta myös Elifas, Bildad ja Soofar ovat Jumalan edessä syntisiä, eikä heitä kuitenkaan ole kohdannut kuritus. Job osoittaa vääräksi ystäviensä väitteen, että hän olisi rikkonut yleisiä siveellisyyslakeja, joten jää vastaamatta alkuperäinen kysymys: Miksi ne joutuvat kärsimyksiin, jotka vaeltavat hurskaasti? Vasta Jobin kirjan viime luvussa tämä kysymys saa vastauksensa.

Elihun puhe kärsimyksen ongelmasta on sikäli oikeampi ja hengellisempi kuin toisten ystävien, että hänen käsityksensä Jumalasta on korkeampi näiden käsityksiä. Vaikka Elifas ja muut kyllä tajuavat Jumalan suuruuden hänen töissään, niin ajatellessaan hänen suhdettaan ihmiskuntaan he muovaavat Jumalan pikkumaiseksi, jollaisen kohtalokkaan väärän kuvan kaikki uskonnolliset lainkiivailijat ja fariseukset luovat mieleensä.

Elihun jumalakuva on jalompi ja todellisempi, ja huomattavaa on, ettei Jumala lue häntä samaan luokkaan kuin Elifasta, Bildadia ja Soofaria (42:7), mutta Elihukin on itsetyytyväinen mahtailija kaikesta huolimatta. Job ei vastaa Elihulle mitään, koska hän syytöstensä ohella puhui Jumalasta oikein. J"ähän asti Job ystävineen on puhunut Jumalasta poissaolevana, pian Job joutuu Jumalan kanssa kasvokkain.

Jobin kova kärsimys koituu nyt hänen ystäviensä koetukseksi. Ystäviensä silmissä Job oli kokonaan mennyttä miestä. Tämmöinen ystävien väärinkäsitys ja tuomio tuntui Jobista vaikeammalta kuin itse tauti. Siksi hän huudahtaakin: »Kurjia lohduttajia te olette, eikö jo tule loppu tuulen pieksämisestä?» »Ystäväni pitävät minua pilkkanansa», hän huokaa, mutta huudahtaa samalla: »Nytkin on todistajani taivaassa ja puolustajani korkeudessa. Jumalaan silmäni kyynelöiden katsoo, että hän hankkisi oikeuden ja ratkaisisi riidan ihmisen ja hänen lähimmäisensä välillä. Sillä vähän on vuosia edessäni enää, sitten menen tietä, jota en palaja» (16: 19 —21).

Kun Job yhä on kuunnellut kovasydämisten ystäviensä moitteita ja valittanut heidän petollisuuttaan, puhkeaa hän jaloon uskonsa tunnustukseen, jonka hän toivoisi ikiajoiksi hakattavan kallioon rautataltalla: »Minä iedän lunastajani elävän, viimeisenä hän on seisova multien päällä. Ja sittenkuin tämä nahka on yltäni raastettu ja olen ruumiistani irti, saan nähdä Jumalan. Hänet olen näkevä apunani, silmäni saavat nähdä hänet — eikä vieraana», 19:23—27. Samalla hän varoittaa ystäviänsä, koska vaara ei uhkaa häntä vaan heitä: »Peljätkää miekkaa, sillä viha on kohtaava miekanalaisia pahoja töitä, tietääksenne, että tuomari on.»

Job tietää kyllä, että hänen kärsimyksensä on Jumalan lähettämä, mutta hänellä on lunastaja, jonka välitystyön vaikutuksesta Jumala ei ole oleva hänelle- vieras. Jo siitäkin tosiseikasta, ettei Job enää vaivu entisiin epäilyksiinsä, voi huomata, että hänen uskonsa on päässyt lopullisesti lujalle pohjalle tässä vakaumuksessa elävästä Lunastajasta. Kysymyksiin on tullut vastaus.

Nyt Jobin ystävät vaikenevat, mutta eivät ota viisastuakseen. He eivät saavuta Jobin uskoa tuumankaan vertaa. He ovat kivettyneet omiin opinkäsityksiinsä, heissä asuu piintyneenä odium theologicum, fanatismi. Molempien puolien sanottua sanottavansa asia on näin valmis päätökseen, mutta Job näyttää odottavan näkymättömän tuomioistuimen päätöstä, kun taas ystävät toivovat, että Jumala puhuisi ja nuhtelisi Jobin julkeutta. Jumala puhuukin, mutta moitittuaan Elihun taitamattomuutta hän kehoittaa Jobia vyöttäytymään ja vastaamaan. Job yksin siis saa keskustella Jumalan kanssa.

Ystävät, jotka olivat kaukaa tulleet tuomaan viisauttansa ja olivat täysin varmoja siitä, että ajoivat Jumalan asiaa, saavat kuulla Jumalan suusta Elifaalle lausutut sanat: »Vihani on syttynyt sinua ja kahta ystävääsi kohtaan, koska ette ole puhuneet minusta oikein niinkuin palvelijani Job», 42:7. Job on puhunut sydämensä pohjasta, ja hänen vihansa, vastaväitteensä, rohkea oikeushaasteensa Jumalalle hänen teistänsä ja kaikki muukin oli »oikein puhuttu». Raamatussa ei ole mitään yllättävämpää Jumalan tuomiota kuin tämä.

Kärsimyksen ongelma selviää Jumalan kasvojen edessä. Sillä paikalla Job näkee todellisen itsensä. Vaikka hän ei ollutkaan teeskentelijä eikä Ulkokullailija, ja vaikka hänellä olikin luja usko, jota koetuksetkaan eivät pystyneet horjuttamaan, hän oli kuitenkin itsevanhurskas ja häneltä puuttui nöyryyttä.

Luku 29 selvästi ilmaisee sen. Mutta Jumalan edessä hän kokee samaa kuin myöhemmin Paavali: »Vaikka minulla on, mihin luottaa lihassakin. Jos kuka muu luulee voivansa luottaa lihaan, niin voin vielä enemmän minä. Mutta mikä minulle oli voitto, sen olen lukenut Kristuksen tähden tappioksi, jotta minun havaittaisiin olevan hänessä ja omistavan, ei omaa laista saatavaa vanhurskautta, vaan sitä vanhurskautta, joka tulee Jumalasta uskon perusteella», Fil. 3:4—9.

Hurskaita kohtaavan kärsimyksen tarkoituksena on saattaa nämä tuntemaan ja tuomitsemaan itsensä. Kärsimykset eivät ole heidän syntiensä rangaistusta ja sovitusta, vaan parannusta ja puhdistusta. Mitä syntien rangaistuksen kantamiseen ja sovitukseen tulee, siihen kelpaa vain se Lunastaja, joka on viimeisenä seisova multien päällä. Se alkukielen, heprean, sana göel, jota Jobin kirjassa käytetään, merkitsee tarkasti suomennettuna sukulunastajaa; lunastajan piti olla lähisukulainen, samoin kuin esim. Ruutin kirjassa.

Siksi Jobin ennustus Lunastajasta viittaa siihen ihmissukuun tulevaan Lunastajaan, josta esim. Galatalaiskirjeessä Paavali sanoo: Mutta kun aika oli täytetty, lähetti Jumala poikansa, vaimosta syntyneen, lunastamaan jne. Sukulunastajasta puhuu myös toinen tuttu U. T:n lause: Koska siis ihmislapsilla on veri ja liha, tuli hänkin niistä yhtäläisellä tavalla osalliseksi, jotta hän kuoleman kautta kukistaisi sen, jolla oli kuolema vallassaan, se on perkeleen, ja vapauttaisi kaikki ne, jotka kuoleman pelosta kautta koko elämänsä olivat orjuuden alaisia (Hebr. 2: 14).

Jobin kirja on syvällinen havaintoesitys samoista totuuksista, joita Paavali selittää sanoilla: »Jos me tutkisimme itseämme, niin ei meitä tuomittaisi; mutta kun meitä tuomitaan, niin on se meille Herran kuritusta, jottei meitä maailman kanssa kadotukseen tuomittaisi.» Samoin sanoo Hebrealaiskirje: »Mikään kuritus tosin ei sitä saataessa tunnu olevan iloksi vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhan hedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjaantuneet.» (12:7 —11.)

https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/832736?page=13&ocr=true