Jorma Pitkänen :: Ikävöivä usko – varma usko Jonas Laguksen mukaan

kirjoittaja jarrut Su Loka 06, 2024 11:57 am

Ikävöivä usko – varma usko Jonas Laguksen mukaan
Jorma Pitkänen

Jämijärvellä Pohjois-Satakunnassa kirkkoherrana toimiva helsinkiläissyntyinen Jorma Pitkänen väitteli toukokuussa ItäSuomen yliopistossa Joensuussa teologian tohtoriksi Laguksen vanhurskauttamiskäsityksestä. Tutkimus on suomenkielinen, mutta sen pääotsikko on latinankielinen: Fides directa – fi des refl exa.

Seuraavassa julkaistaan hiukan supistettuna väitöskirjan loppukatsaus, joka antaa selkeän kuvan Jonas Laguksen uskonkäsityksestä, ja kolme kommenttia siitä.

Jorma Pitkäsen on tarkoitus käsitellä väitöskirjansa aihepiirejä Perustan teologisilla opintopäivillä 2.–4.1.2014. Jonas Lagus (1798–1857) oli suomenruotsalaisen kulttuurisuvun pappi, joka opiskellessaan oli omaksunut neologisia eli ”uuden opin” mukaisia vapaamielisiä, perinteisestä uskosta poikkeavia käsityksiä. Pappisuransa alkuvaiheessa hän kuitenkin koki hengellisen heräämisen ja kuului sitten pohjalaisten seurakuntien kirkkoherrana herännäisyyden johtajiin. Hänen sanomaansa on säilynyt jälkipolvillekin erityisesti hänen lukuisista sielunhoidollisista kirjeistään kootussa Evankeliumin ääni -kirjassa. Se on ollut merkittävä tietysti herännäisyyden piirissä mutta myös sen ulkopuolella.

Suomalaisen evankelioimisen uranuurtaja, Suomen Raamattuopiston perustaja ja ”viidennen herätysliikkeen” isä Urho Muroma ammensi siitä evankeliumia itselleen vuosikymmenien ajan ja vielä viimeisinäkin kuukausinaan ja suositteli sitä muille. Perussanoma julkaisi kirjasta 2010 uuden laitoksen, jota on yhä saatavissa.

Todellinen kristillisyys ja elävä usko Laguksen mukaan

Erottelu todellisen kristinuskon ja väärän kristillisyyden välillä kuuluu Jonas Laguksen uskonkäsityksen lähtökohtiin. Ulkonaisesti kunniallinen elämä, oikeaoppisuus, kirjaviisaus ja seremoniat asetetaan vastatusten elävän kristillisyyden kanssa, joka sytyttää sydämet ja uudestisynnyttää ihmisen. Oikea usko ei ole vain Kristuksen tuntemista nimeltä vaan sydämen uskoa ja yhteyttä häneen. Lagus perustelee uskonkäsitystään Raamatulla ja luterilaisilla tunnustuskirjoilla.

Viranomaisten toimet Kalajoen käräjien yhteydessä 1838–39 osoittavat, että todellinen kristinusko joutuu aina kohtaamaan vastustusta. Valtion suosima ja kirkon johdon edustama kristillisyys on valistuksen hapattamaa järjen kristillisyyttä, ei todellista kristinuskoa. Sen vastakohtana on pietistinen uskonkäsitys, jonka Lagus samastaa reformatorisen uskon kanssa. Vanhurskauttamisopin oikea ymmärtäminen on sekä kirkon uudistuksen että kristityn päivittäisen kilvoituksen perusta.

Todellinen kristinusko vaihtuu Laguksen mielestä helposti pinnalliseksi ja löyhäksi. Kristittyjen vaarana on tulla ”vanhan Aadamin” liittolaisiksi ja luopua itsensä kieltämisestä ”ristin tiellä”. Kun halutaan välttää tekopyhyyttä, ajaudutaan helposti toiseen suuntaan ja unohdetaan pyhitys ja jokapäiväinen uudistus. Tällöin luisutaan pois elämän tieltä ja joudutaan itsepetokseen.

Väärän varmuuden pelko tulee esille erityisesti Laguksen kritikoidessa Fredrik Gabriel Hedbergiä ja biblisistejä eli ”raamatullisen suunnan” edustajia. On eri asia elää lihallisessa varmuudessa kuin jokapäiväisessä parannuksessa. Laguksen kirjeistä ilmenevä kristillisyydenkäsitys koskee lähinnä lunastusta ja pyhitystä, uskon syntymistä ja säilymistä. On kyse enemmän oikeasta uskon harjoituksesta kuin uskon sisällöstä. Eettisiä kysymyksiä hän ei käsittele juuri lainkaan.

Tärkeä yleisperiaate kuitenkin on, ettei elämän vanhurskautta pidä asettaa Kristuksen luo tulemisen ehdoksi. Laguksen käsitys kristillisyydestä on individualistinen: seurakuntayhteyden merkitys on yksilöllisen kilvoittelun varjossa. Myös sakramentit jäävät kehällisiksi asioiksi.

Pietistinen armonjärjestys –yksinkertainen armonjärjestys

Laguksen varhaiskirjoituksissa tulee näkyviin tavanomainen pietistinen armonjärjestys (ordo salutis): pelastuksen vaiheet
seuraavat toisiaan. Hengellisesti kuolleen on koettava muutos, niin että kuollut tulee eläväksi. Se tapahtuu tietyssä järjestyksessä. Yksityiskohdissa voi olla vaihtelua, mutta peruspiirteet ovat kaikille yhteisiä. Päästäkseen Kristuksen yhteyteen oikealla tavalla ihmisen on tultava herätykseen ja nähtävä pelastuksen tarpeensa. Laguksen mielestä herätys voi olla väkevä tai lievä, mutta se on erotettava Jumalan ennättävän armon vaikutuksista.

Hedberg kertoo julistaneensa evankeliumia tekemättä eroa puoliksi tai kokonaan heränneiden välillä. Herännäisyyden isät – myös Lagus – ovat toimineet toisin ja edellyttäneet perusteellista herätystä. Hän sanookin, että Jumalan järjestykseen kuuluu tehdä ihminen ensin hengessä köyhäksi ja vasta sitten vanhurskaaksi.

Kun Kristus on löydetty, tapahtuu todellinen ja havaittavissa oleva mielenmuutos. Hallitsevien syntien ote ihmisestä kirpoaa. Jäljelle jääviin heikkouden synteihin kristityllä on jatkuva anteeksiantamus. Uskon ihmisessä aikaansaama muutos täydellistyy jokapäiväisessä pyhityksessä, niin että hän voi alkaa kantaa hyvää hedelmää. Tätä Laguksen varhaiskirjoituksissa esiintyvää armonjärjestystä voi luonnehtia ”vaakasuoraksi”: pelastusjärjestyksen tapahtumat seuraavat toisiaan vaihe vaiheelta. Myöhemmin ilmenevä ”yksinkertainen” armonjärjestys eroaa siitä siten, että uskonelämän vaiheiden peräkkäisyyden tilalle tulee niiden samanaikaisuus.

Parannus, usko ja pyhitys ovat vanhalla Laguksella toisiaan leikkaavia ja toisensa sisäänsä sulkevia käsitteitä. Armonjärjestys kääntyy 1850-luvulla enenevässä määrin ”pystysuoraksi”. Olennaista on välitön ja läheinen yhteys Kristukseen. Se syntyy, kun kilvoittelija kääntyy ikävöiden Kristuksen puoleen ja katsoo häneen uskoen. Yksinkertaisen armonjärjestyksen perustana Laguksella on kristologia, jossa korostuvat Kristuksen rakkaus ja hänen lakkaamaton toimintansa syntisen hyväksi. Ihminen on itsessään kadotettu syntinen, Kristus on kadotettujen syntisten auttaja. Pelastuakseen ihmisen on kuultava Jumalan kutsua (vocatio) ja alettava puhutella Kristusta vaatimatta mitään itseltään. Hänen tulee pyytää yhä uudelleen Kristukselta armon voimia eli tahtoa ja voimaa Kristuksen luo tulemiseen. Näin hänen yhteytensä Vapahtajaan lujittuu.

Hän saa myös toisinaan kokea, että hänen Herransa elää. Kilvoittelijan vaarana on kuitenkin ajautua väärään parannuksen järjestykseen, lain alaiseen tilaan, jossa hän yrittää muuttua paremmaksi. Pyrkimys pyhitykseen omin voimin johtaa omantunnon ahdistukseen, väsymiseen ja lopulta uskosta luopumiseen. Sekä nuoren Laguksen pietistinen että vanhan Laguksen yksinkertainen armonjärjestys ovat Kristus-keskeisiä. Tämä tulee näkyviin hänen kritiikissään niin renqvistiläisiä kuin biblisistejäkin kohtaan. Hän syyttää molempia väärästä pyhitysopista. Henrik Renqvist tahtoo tehdä kansan ensin raittiiksi ja vasta sitten kristityiksi, niin että ihmiset haluavat mennä Kristuksen luo pyhinä eivätkä syntisinä. Näin he ovat kääntäneet armonjärjestyksen päälaelleen.

Biblisistit hylkäsivät jokapäiväisen parannuksen lähtökohtana olevan jumalallisen murheen eivätkä antautuneet oikeaan armonjärjestykseen. He irrottivat pyhityksen ja vanhurskauttamisen toisistaan eivätkä tajunneet, että todellinen pyhitys voi virrata vain jatkuvasta vanhurskauttamisesta. Todellisen pyhityksen edellytyksenä on elävä yhteys Kristukseen. Ilman sitä pyhitys jää ihmiskeskeiseksi ja hedelmättömäksi ponnisteluksi. Vaikka Lagus kritisoi Renqvistiä, eräät hänen armonjärjestyksensä piirteet osoittavat hänen kuuluvan samaan pietistiseen perusuomaan kuin rukoilevaisuuden johtohahmo. Laguksen usko-käsitys on Renqvistin tavoin aktiivinen: hän korostaa uskon harjoittamista. Jatkuva Kristuksen ikävöiminen eli rukous saa käytännössäarmonvälineen aseman.

Lagus on kuitenkin evankelinen pietisti ja armoteologi: hänen armonjärjestyksensä ei ole lakihenkinen eikä antroposentrinen.

Ikävöivä usko, varma usko ja Sana

Lagus kirjoittaa, että vanhurskauttava usko on Kristukseen katsomista, hänen luokseen tulemista ja hänen apunsa varaan jäämistä, välitöntä, yksinkertaista ja lapsenomaista Herran puhuttelua. 1850-luvun kirjoituksissa edellisten rinnalle nousee korostetusti Kristusta ikävöivä usko (fi des directa). Se on Kristuksen kaipaamista ja halua päästä hänestä osalliseksi. Se liittää ihmisen Kristukseen ja vanhurskauttaa hänet Jumalan edessä. Ikävöivä usko on jatkuvaa liikettä. Se ojentuu aina kaivaten ja rukoillen kohti päämääräänsä Kristusta. Se on tarttumista Vapahtajaan. Hedbergillä usko on Laguksen mielestä löyhää ja liikkumatonta tyytyessään Sanan totuuksien hyväksymiseen, joka ei johda päivittäiseen parannukseen.

Hänen kritiikkinsä kohdistuu ensisijaisesti ”aivouskoon”. Polemiikissa ei ole kysymys siitä, ettei uskolla otettaisi vastaan Jumalan antamia lahjoja. Liikkeellä oleva usko on nimenomaan armon vastaanottamisen tapa. Hengen köyhyys on tarpeen, jotta liike kohti Kristusta säilyisi. Siksi hengen köyhyys on ikävöivän uskon välttämätön edellytys. Usko yhdistää syntisen Kristukseen.

Nuorella Laguksella todellinen kristillisyyson sielun läheistä yhdistymistä ja yhteyttä kanssa uskon kautta. Elämänsä loppupuolen kirjoituksissa Lagus puhuu seurustelusta Kristuksen kanssa ja osallisuudesta häneen. Sielun ikävöinti on ”yhdysside” kilvoittelijan ja Kristuksen välillä. Etsiessään ja katsoessaan Kristusta kilvoittelija myös omistaa hänet. Usko ei tuo kristittyyn mitään sellaista, mihin hän voisi tukeutua suhteessaan Jumalaan. Häneen ei kerry vuosienkaan myötä vanhurskautta tai pyhyyttä, joka olisi hänen omaansa. Kristitty on rikas vain yhteydessä Vapahtajaan. Itsessään hän pysyy köyhänä syntisenä. Hänen on elettävä Kristuksesta kilvoituksensa ensi hetkestä viimeiseen hengenvetoonsa asti.

Kilvoittelija ei voi tyytyä löyhään kuvitelmaan (securitas) vanhurskauttamisesta. Hän voi ja hänen myös pitää tulla tietoiseksi (certitudo) armotilastaan. Kristus antaa vanhurskautetulle todistuksen itsestään. Tämä on varmuuteen päässyttä uskoa (fi des refl exa). Pelastusvarmuus on Laguksella syntien anteeksiantamisenvarmuutta. Siihen päästäkseen ihmisen on oltava kunnolla herännyt, niin että hän etsii tosissaan armoa, ja toteltava Jeesuksen kutsua Varmuutta etsivän on tultava Kristuksen luo tuhlaajapojan lailla itsessään köyhänä ja kiinnitettävä katseensa
Vapahtajaan ja hänen lupauksiinsa.

Pelastusvarmuuteen ei kuitenkaan aina päästä heti. Se on Jumalan lahja, jonka hän antaa ihmiselle viisautensa mukaisesti hyväksi katsomanaan aikana. Siksi kilvoittelijan ei pidä myöskään juosta Jumalan työn edelle. Kristusta kohti suuntautuva liike ei saa lakata silloinkaan, kun Kristus on jo löydetty. Kilvoittelijan kokema armo ei ole tarkoitettu pitämään yllä hengellistä elämää. Siksi hän ei saa jäädä lepäämään armon kokemuksiensa päälle, vaan hänen on jatkettava Kristuksen etsimistä. Muuten oikea varmuus vaihtuu huomaamatta lihalliseksi varmuudeksi.

Varma usko ei ole myöskään pysyvä tila. Kristityn elämään kuuluu pimeitäkin aikoja. Välillä Jumala ottaa häneltä pois ”lapsen leivän” eli tuntuvan armon harjoittaakseen häntä elämään uskossa. Tällöin kilvoittelijan on tyynnytettävä levottomuutensa ja oltava tyytyväinen ja opittava uskomaan näkemättä. Kristityn kiusauksena on rakentaa toivonsa varmaan uskoon sen sijaan, että hän tarttuisi ikävöivällä uskolla Kristukseen itseensä.

Vaikkei varma usko ole pelastuksen perusta, kristityn tulee pyrkiä varmuuteen yhä uudelleen. Muuten hän on vaarassa eksyä suruttomuuteen ja ”aivouskoon”. Kun varmuus on poissa tai syntinen on muuten eksynyt elämän tieltä, hänen tulee välittömästi palata yksinkertaiseen seurusteluun Herran kanssa. Hänen tulee ymmärtää sisimmässään kokemansa nuhteet Jumalan kutsuksi Vapahtajan luo ja pysyä etsijänä, kunnes hän saa jälleen kokea lapsen oikeuden. Hänen on kuitenkin lupa ja hänen myös tulee hakea lohdutusta Kristuksen sovintotyöstä jo ennen kuin Jumalan Henki jälleen vaikuttaa hänessä varmuuden. Tie varmaan uskoon kulkee aina ikävöivän uskon kautta. Laguksen mukaan Kristukseen katsotaan Jumalan sanan lupausten perusteella.

Ne synnyttävät uskon ja saavat heränneen ikävöimään Kristusta. Näin hän voi päästä Kristuksen tuntemiseen. Sanalla on keskeinen merkitys myös uskon koettelemuksissa, jotka tulevat kristityn osaksi. Sielunvihollinen, epäusko ja huono omatunto voidaan voittaa vain pitäytymällä Sanaan ja odottamalla Herran apua. Kilvoittelijan tulee katsoa lupausten
perusteella Herraan. Näin tehdessään hän saa jälleen kokea Jumalan antamaa lohdutusta ja virvoitusta. Kilvoittelija ei voi kuitenkaan määrätä aikaa eikä tapaa, millä Jumala tahtoo ilmaista itsensä.

Laguksen käsitys ikävöivästä uskosta tulee varsin lähelle Hedbergin näkemystä vanhurskauttavasta uskosta. Hän kuitenkin ymmärtää pelastusvarmuuden toisella tavalla kuin Hedberg, renqvistiläiset ja biblisistit, jotka hänen käsityksensä mukaan pitävät pelastusvarmuutta kokemuksellisena tilana. Siinä on Laguksen näkökulmasta kysymys lähinnä varmasta uskosta. Pelastusvarmuus ei ole kuitenkaan stabiili tila vaan jatkuvaa liikettä kohti Kristusta. Siksi armontila ei samastu varman uskon kanssa. Kristitty on armontilassa, kun hän katsoo ikävöiden Vapahtajaan, vaikkei hän tuntisikaan armoa.

Vanhurskauttaminen, uudestisyntyminen ja pyhitys

Vanhurskauttamisessa on Laguksen mukaan kyse Jumalan sanan ja Hengen aikaansaamasta yhdistymisestä Kristuksen kanssa, minkä perusteella Jumala lukee syntiselle Kristuksen vanhurskauden. Jumalattoman vanhurskauttaminen tapahtuu siis uskonyhteydessä Kristuksen kanssa (unio Christi). Ristin tapahtumat ovat ihmisen pelastuksen objektiivinen perusta, mutta tämä pelastus tulee hänen subjektiiviseksi omaisuudekseen vasta yhdistymisessä Kristukseen. Näin ollen unio on Laguksella vanhurskauttamisen edellytys.

Uudestisyntyminen (regeneratio) ja vanhurskauttaminen (iustifi catio) ovat Laguksen ajattelussa osittain päällekkäisiä. Nuorella Laguksella uudestisyntyminen samastuu vanhurskaurtikkelitttamisen efektiiviseen puoleen. Siinä usko syntyy, mutta se pitää selvästi erottaa pelastusvarmuudesta. Tässä kohdin Laguksen terminologiassa on havaittavissa muuttumista. 1850-luvulla hän antaa uudestisyntymiselle kaksi päämerkitystä. Se on toisaalta pelastusvarmuuteen pääsemistä, toisaalta uskon jatkuvaa uudistumista (renovatio). Uudestisyntyminen, pietismin ydinkäsite, pysyy jatkuvasti alisteisessa asemassa suhteessa Kristukseen katsomiseen ja hänen ikävöimiseensä.

Laguksen käsitys vanhurskauttavasta uskosta sisältää reformatorisen simulrakenteen. Syntien anteeksiantamus tapahtuu ihmisen ulkopuolella Kristuksen luona. Kristus on hänelle ennen muuta Jumalan suosio (favor) mutta myös Jumalan lahja (donum). Kun syntinen katsoo Jeesukseen ja kääntää ikävänsä hänen puoleensa, hän yhdistyy Vapahtajaan. Samalla hänessä alkaa salattu elämä Kristuksesta ja Kristuksessa. Kristityn vanhurskaus on siis yhtäältä hänen ulkopuolellaan (suosio), toisaalta usko itsessään on jatkuvaayhteyttä Kristukseen (lahja). Ikävöivä katse luo pelastavan Kristus yhteyden, jossa uskova sekä vanhurskautetaan että pyhitetään.

Pyhityksen ytimenä on elävä yhteys Kristukseen. Se on jatkuvaa vanhurskauttamista. Siksi Lagus ei tee jyrkkää eroa uskon syntymisen ja jatkuvan uudistumisen välillä. Vanhurskauttaminen ja pyhitys ovat samalla jatkumolla. Erityisesti Laguksen myöhäiskirjeissä niiden ero kaventuu olemattomaksi. Hän tähdentää, että Kristuksen etsiminen on oikeassa armista ja todellista pyhitystä.

Pyhitykseen kuuluu myös kamppailu synnin turmelusta ja sielunvihollista vastaan. Laguksen mukaan kristityn vaarana on tulla uudelleen vanhan Aadamin liittolaiseksi. ”Vanha ihminen” tahtoo irtautua ristiltä ja toteuttaa omia pyrkimyksiään. Sille ominaista ovat laiskuus ja penseys. Lagus on erityisesti huolissaan evankeliumin vapauden väärinkäytöstä, niin että heränneet luopuvat jokapäiväisestä parannuksesta ja lihan päivittäisestä ristiinnaulitsemisesta. Näin hän katsoi tapahtuvan esimerkiksi Hedbergin ja biblisistien kohdalla. Tämä näkemys selittää myös Laguksen kriittiset kannanotot heitä kohtaan.

Pyhitys edellyttää kilvoittelua, mutta on varottava pyrkimästä pyhitykseen omin voimin. Sellainen merkitsisi evankeliuminvastaiseen väärään armonjärjestykseen ajautumista. Synti voidaan voittaa vain uniossa Kristukseen. Uskonelämää uudistava voima on varmuuden seurausta. Siksi nuori Lagus sanoo, ettei pyhitystä pidä etsiä ennen varmuuteen pääsyä.

Vanha Lagus ilmaisee saman sanoessaan, että voitto synnistä ja syntien anteeksiantaminen tapahtuvat uudestisyntymisessä. Voitto ei ole kuitenkaan täydellinen. kristityn on pidettävä katseensa jatkuvasti Kristuksessa ja ikävöitävä häneltä jatkuvasti uusia armon voimia. Näin hän uudistuu alati uskossaan ja pysyy ”hedelmää kantavana oksana viinipuussa”.

Hengen köyhyys kristillisyyden pysyvänä lähtökohtana

Etsivän uskon ja varman uskon distinktion ohella ”hengen köyhyys” on Laguksen teologian hermeneuttinen avain. Jumalan järjestykseen kuuluu tehdä ihminen ensin hengessä köyhäksi ja vasta sitten vanhurskaaksi. Hengen köyhyys on ennen muuta oman syntisyyden elävää tajuamista. Lagus puhuu usein ”Jumalan mielen mukaisesta murheesta”. Hengen köyhyydessä on kyse myös erilaisten kärsimysten vaikuttamasta sisäisestä tyhjyydestä, jonka tarkoituksena on tehdä ihmisessä tilaa Jumalan armolle ja saattaa hänet sen piiriin. Siksi Jumala antaa elämän tien kulkijalle ristin. Hengen köyhyyden kokemus ei kuulu vain uskonelämän syntyhetkiin. Sen tulee säilyä ja syventyä kristityn elämässä. Muuten hän on vaarassa langeta pois uskosta.

Hengen köyhyyden kokemus on Jumalan antama kutsu tulla yhä uudelleen Kristuksen luo. Sydämen ja omantunnon kristillisyys on kuitenkin alituisessa vaarassa vaihtua pelkäksi tiedoksi. Heränneiden lankeemuksen pääsyynä onki Laguksen mukaan, ettei Jumalan nuhteita ja kutsumisia totella. Hengen köyhyydellä on Laguksen teologiassa sekä uskoa varjeleva kriittinen että uskoa tukeva positiivinen tehtävä. Kriittinen funktio tulee esille hänen arvostellessaan renqvistiläisiä, Hedbergiä ja biblisistejä. He eksyvät, koska heillä ei ole oikeaa ymmärrystä hengen köyhyyden tärkeydestä. Renqvistiläiset sanovat kyllä olevansa syntisiä mutteivät tosiasiassa tunne syntisyyttään. Koska heillä ei ole lisääntyvää synnintuntoa, heillä ei ole myöskään päivittäistä vanhurskauttamista. Sen sijaan uskonharjoitus keskittyyulkoisiin asioihin, joista näkyvin on omatekoinen rukous.

Hedbergin uskoa Lagus luonnehtii ristittömäksi. Jumalan valtakuntaan mennään kuitenkin kärsimyksen, murheen ja lisääntyvän hengen köyhyyden kautta, jotka pitävät syntisen Kristuksen yhteydessä. Hedberg ei tahdo kantaa jumalallista murhetta ja etsii siksi helpompaa tietä Jumalan luo.

Biblisistit seisovat Laguksen mukaan toisella jalalla Hedbergin ja toisella Renqvistin päällä. He olivat ainoastaan hetken murheellisia mutteivät antautuneet oikeaan armonjärjestykseen. He pitävät vanhurskauttamista kertakaikkisena tapahtumana ja kiinnittävät huomionsa vain pyhitykseen. Oikea pyhitys kytkeytyy kuitenkin jokapäiväiseen parannukseen eli jatkuvaan vanhurskauttamiseen. Biblisistien usko on omavaraista hengellisyyttä, jossa ei ole sijaa hengen köyhyydelle. Lagus kritisoi vastapuolta ennen muuta väärästä uskonharjoituksesta, ei niinkään väärästä opista. Hengen köyhyydestä
luopuminen on uskonharjoitukseen liittyvä erehdys. Se johtaa eksymiseen, sillä evankeliumi voi valaista ainoastaan hengessä köyhiä ja murheellisia sieluja.

Armoa etsivän ei pidä katsoa omaa tilaansa tai kelvollisuuttaan eikä etsiämyöskään armon kokemuksia, joihin hän voisi nojautua. Sen sijaan hänen tulee asettua ”alimmalle askelmalle”, mikä on oman kadotuksenalaisen tilan tunnustamista. Kilvoittelijan tulee tyytyä siihen, että hän on kerjäläinen, joka on aina kaikkea vailla. Kristus on armon valtakunnan kuningas ja antaa kilvoittelijalle päivästä toiseen kaiken, mitä tältä puuttuu.

Kun kilvoittelija suostuu tähän, hän antaa kunnian Kristukselle, joka vanhurskauttaa jumalattoman. Samalla hän vapautuu lain ja oman luontonsa vaatimuksista, jotka nostavat alinomaa päätään. Jos hän sitä vastoin pyrkii ylemmäs ja alkaa kilvoitella omin voimin, hän väsyy ja joutuu tappiolle. Pysyessään alimmalla askelmalla kristitty elää oikeassa armonjärjestyksessä, saa jatkuvasti uusia armon voimia ja varjeltuu uskossa.

Laguksen uskonkäsityksen jännitteet

Laguksen käsityksessä vanhurskauttavasta uskosta on jännitteitä. Ne selittävätosaltaan myös niitä kiistoja, joihin hän
osallistui. Perusjännite sisältyy jo distinktioon ikävöivän uskon ja varman uskon välillä. Hän puhuu toisaalta Sanassa ilmoitetusta Kristuksesta, johon herännyt saa heti tarttua. Toisaalta kilvoittelija ei saa varmuutta etsiessään kiirehtiä Jumalan työn edelle eikä temmata Sanaa itselleen. Kun armon saanut ei tunne Hengen todistusta, hän saa hakea lohdutusta Kristuksen sovintotyöstä jo ennen kuin Jumala jälleen antaa hänelle varmuuden. Toisaalta hän ei voi tyytyä pelkkään Sanan todistukseen, vaan hänen on kilvoiteltava päästäkseen yhä uudelleen tunnettavaan varmuuteen.

Tässä perusjännitteessä on kysymys paljolti siitä, mikä asema kokemukselle annetaan vanhurskauttamisen yhteydessä. Pietismissä yksilöllinen kokemus jaempiirisesti todennettavissa olevat ilmiöt saivat suuren painoarvon. Laguksella kokemukset ovat toisaalta välttämättömiä, toisaalta hän ei halua korostaa niitä. Yhtäältä ihmisen on koettava omakohtainen muutos uudestisyntymisessä. Hänen on tunnettava elävästi synti ja armo. Missä ei koskaan koeta pelastusvarmuutta, ei olla myöskään elävässä uskossa. Toisaalta kristitty elää uskossa eikä näkemisessä. Kristillisyydessä ei ole kysymys tunnettavasta varmuudesta vaan Kristukseen katsomisesta, hänen etsimisestään ja Sanan lupauksiin tarttumisesta. Pelastusvarmuuden kokemus on tärkeä mutta selvästi alisteinen vanhurskauttavalle uskolle.

Hengen köyhyys on kuitenkin sellainen kokemus, joka ei saa milloinkaan kadota kristityn sydämestä. Se on Laguksella oikean uskon pysyvä kriteeri. Ainakin tässä mielessä Laguksen teologiaa voidaan luonnehtia kokemusteologiaksi.Laguksen teologian jännitteet aktualisoituvat hänen ja Hedbergin välisessä kiistassa. Hedbergin mielestä Lagus etsii Hengen todistusta uskonsa perustaksi, niin että vasta varma usko olisi pelastavaa uskoa. Näin Lagus ei ajattele, mutta ilmeisesti hänen uskonkäsityksensä on ollut altis väärintulkinnoille. Hedbergiläisten mukaan Lagus asettaa myös hengen köyhyyden ja lapsellisen pelon uskon tilalle.

Lagus puolestaan sanoo, että usko sisältyy niihin. Ihminen tulee vanhurskaaksi hengen köyhyydessä syntyneen uskon kautta, johon Kristus on salaisesti sisällytettynä. Usko evankeliumiin, ikävöinti, kamppailu ja kärsimys kuuluvat yhteen. Evankelisten mielestä Lagus sekoittaa nämä kohtalokkaalla tavalla pelkkään uskomiseen.

He kokivat heränneiden isien opetuksen omiatuntoja sitovana. Heidän mielestään Lagus ei tee oikein eroa lain ja evankeliumin välillä. Myös Laguksen käsitykseen omantunnon vapaudesta liittyy jännitteitä. Kirjeissään Juhana Fredrik Berghille (1836) hän varoittaa tätä ystäväänsä joutumasta omantunnon ansaan. Niin voi käydä, jos tämä etsii omantunnon rauhaa rikkomusten tunnustamisesta. Samoin 1850-luvun kirjeissä tulee esille omantunnon vapauden säilyttämisen tärkeys. Kilvoittelijan pitää torjua kaikki itsevanhurskauden vaatimukset, pysyä alimmalla askelmalla ja
elää joka hetki lapsen tavoin Kristuksesta.

Hedberg-kiistan aikana omantunnon vapauden tähdentäminen näyttää kuitenkin jäävän taka-alalle. Syynä on evankeliumin vapauden väärinkäytön ja löyhän uskon pelko. Lagus painottaa parannuksen raskautta ja elämän tiellä koetta vien vaivojen merkitystä tavalla, joka tekee ymmärrettäväksi Hedbergin yhä jyrkkenevän suhtautumisen entiseen ystäväänsä. Omantunnon vapaus on Lagukselle kyllä tärkeää muttei yhtä tärkeää kuin hengen köyhyys.

Laguksen käsitys lain ja evankeliumin välisestä suhteesta noudattaa samanlaista logiikkaa kuin hänen käsityksensä omantunnon vapaudesta. Vanhurskauttamisen ollessa kyseessä syntisen pitää varoa lähtemästä lain tielle. Hän ei saa etsiä itsestään mitään hyvää, vaan hänen tulee kiinnittää katseensa yksin evankeliumin lupauksiin. Mikäli hän katsoo syntiinsä ja murehtii sitä liiaksi, hän antautuu lain alaiseksi.

Vaikka Lagus tunnustaa lain merkityksen jokapäiväisessä parannuksessa, hän kehottaa kirjeissään sielunhoidollisista syistä kilvoittelijoita pysymään kokonaan irti laista. Hän tekee siis selvän eron lain ja evankeliumin välillä. Kiistan aikana tämä näyttää kuitenkin hämärtyvän. Kritisoidessaan Hedbergiä löyhästä uskosta hän luisuu evankeliumin väärinkäytön pelossa vastakkaiseen suuntaan. Syntisen oikeus tarttua armonlupauksiin suhteellistuu, sillä hengen köyhyydestä on tulla
väärällä tavalla uskomisen ehto.

Tämä epäjohdonmukaisuus selittyy luontevimmin sillä, että hengen köyhyys on oikean uskon kriteeri. Syynä voi olla myös, että Laguksen käsitys lain ja evankeliumin välisestä suhteesta poikkeaa jonkin verran perinteisestä luterilaisesta käsityksestä, jossa niin lailla kuin evankeliumilla on selkeä tehtävänsä. Laguksen vaarana on kytkeä hengen köyhyys osaksi evankeliumia. Jos hän antaisi hengen köyhyyden syntymisen ja säilymisen pysyäselvästi lain tehtävänä, hänen ei tarvitsisi pelätä evankeliumin väärinkäyttöä.

Laguksen käsityksessä vanhurskauttavasta uskosta on nähtävissä myös teosentri syyden ja antroposentrisyyden välistä jännitettä. Lain ja evankeliumin suhteeseen liittyvä epäjohdonmukaisuus on tästä yksi esimerkki. Jännite nousee siitä, että Laguksen teologiassa usko määritellään toisaalta teosentrisesti Kristus-unioksi ja toisaalta antroposentrisesti ihmisen ikävöimiseksi. Siksi Laguksen kirjoituksissa on nähtävissä kahdenlaisia painotuksia. Yhtäältä Kristus tekee kaiken, toisaalta ihmisen tulee jatkuvasti pyytää uusia armon voimia. Yhtäältä kilvoittelija ei voi omin voimin palata uskon
harjoitukseen, ellei Kristus osoita hänelle hänen poissaoloaan eikä lähetä kutsua parannukseen. Toisaalta kilvoittelijan on vapaaehtoisesti murtauduttava esteiden läpi ja etsittävä Herraa huolimatta hitaudestaan tai kylmyydestään. Jumala vie kilvoittelijan alimmalle askelmalle.

Silti kilvoittelijan pitää itse pyrkiä sille joka hetki ajattelematta jo päässeensä sille. •

https://www.perustalehti.fi/wp-content/uploads/2015/02/perusta_4_2013.pdf

kirjoittaja jarrut Ke Loka 09, 2024 6:41 am

Kommentteja Jonas Lagukseen ja Jorma Pitkäsen tutkimukseen
Hengen köyhyyttä vai uskon varmuutta?

TL (väit.) Jorma Pitkänen selvittää väitöskirjassaan Fides directa – fi des refl exa herännäisjohtaja Jonas Laguksen käsitystä vanhurskauttavasta uskosta. Pääotsikko ilmaisee Laguksen ajatteluun sisältyvän jännitteen uskon kahden muodon välillä.

Alaotsikko kohdentaa tarkastelun vanhurskauttavaan uskoon. Latinalaiset käsitteet ovat peräisin Erik Pontoppidanilta. Anders Nohrborgin vaikutus näkyy, kun uskosta puhutaan ”hengen köyhyytenä”. Aihe on hyvin valittu. Pitkäsen väitöskirja paikkaa tutkimusaukkoa erityisesti systemaattisen teologian puolella. Aihe on muutenkin kiinnostava. Laguksen elämänvaiheet sijoittuvat aikaan, jona herännäisyys jakaantui. Laguksen kirjeistä (500–600 liuskaa), joiden analysointi on varsin vaativa tehtävä, näkyy vahva hengellinen ja pastoraalinen ote.

Tutkimus tuo valoa 1800-luvun suomalais-luterilaiseen spiritualiteettiin. Suomessa on tutkittu paljon vanhurskauttamisopin tulkintaa. Pitkäsen tutkimus onkin osa tutkimusohjelmaa, jonka juuret ovat 1970-luvulla käynnistyneessä reformaation tutkimuksessa. Se johti aluksi Lutherin vanhurskauttamislausumien huolelliseen lukemiseen. Sitten näkökulma laajeni postreformatoriseen teologiaan. Luterilainen ortodoksia ja pietismi etsivät vastausta siihen, kuinka yksityinen ihminen voi omaksua Kristuksen hankkiman pelastuksen (esimerkiksi Johann Gerhard ja Johann Arndt).

Samaan aikaan tarkasteltiin myös suomalaista pietismiä (Scriveristä Renqvistiin)ja Laguksen aikalaisia. Pitkänen tuo tähän tutkimustraditioon tärkeän lisän. Tutkimushistoria on laadittu perusteellisesti. Se on samalla johdatus Lagusta edeltävien teologien ja hänen aikalaistensa hengenmaailmaan. Ensimmäinen analyysiluku sisältää vuodet 1832–1842. Tekijä korostaa Laguksen sitoutumista tiettyyn pietistiseen armonjärjestykseen. Otsikon ja hypotee sien käsitteitä käytetään teknisesti.

Lagus ei ole itse omaksunut Pontoppidanin käsitteistöä. Ensimmäisessä analyysiluvussa ”hengen köyhyyttäkin” joutuu etsimään nooteista. Lagus puhui uskosta toisella tapaa, esimerkiksi ”Kristukseen katsomisena”. Analyysin apuneuvoiksi kyseiset käsitteet kuitenkin soveltuvat. Toisinaan tekijä pyrkii jäsentämään Laguksen ajattelua Lutherin käyttämien erittelyjen avulla. Pidän hyvänä sitä, että tekijä on tällöin varovainen.

Esimerkiksi vanhurskauttamisen ja uudestisyntymisen suhde on konstruoitava niukan lähdemateriaalin vuoksi. Luther sitoo käsitteet favor ja donum Lagusta paljon vahvemmin Kristuksen persoonaan. Tarkastelua olisi saattanut eniten helpottaa käsiteparin partim-totus soveltaminen. Joka tapauksessa varhainen Lagus suhtautuu myönteisesti pyhitykseen: uudestisyntyminen täydellistyy jokapäiväisessä pyhityksessä ja tarkoittaa uskon syntymisestä seuraavaa elämää kristittynä.

Toinen analyysiluku keskittyy kahden vuoden ajanjaksoon (1843–1844). Se on suomalaisen herätysliikehistorian näkökulmasta merkittävä. Laguksen ja Fr. G. Hedbergin repivä kiista johti herännäisyyden jakautumiseen ja evankelisen herätysliikkeen muodostumiseen. Tekijä käy läpi kiistelijöiden kirjeenvaihtoa mutta ottaa tarkasteluun muitakin kiistaan osallistuneita kuten Paavo Ruotsalaisen ja Gustaf Dahlbergin. Välistä kiistely tempaa mukaansa, ja Lagus jää taustalle.

Pidän silti Pitkäsen tulkintaa kiistasta uskottavana: osapuolilla oli virheellinen käsitys toisistaan, he antoivat uskon- käsitteelle erilaiset merkitykset, ja terminologinen epäselvyys vanhurskaus-sanan kohdalla oli olennainen syy erimielisyyteen.

Tekijä ottaa myös tarpeellista etäisyyttä Lagukseen ja pohtii tämän teologian kriittisiä pisteitä. Hengen köyhyyden korostus muuttuu ongelmalliseksi, kun Lagus näyttää tekevän siitä kiistan aikana uskomisen ehdon ja vaatimuksen. Lain Laguksen ajattelussa ei tapahtunut suuria muutoksia.

Hänen käsityksensä pyhityksestä on edelleen antroposentrinen. Kolmas analyysiluku selvittää Laguksen teologiaa vuosina 1847–1857, jolloin herännäisjohtajan käsitys armonjärjestyksestä pelkistyi ja yksinkertaistui. Armonvaiheiden järjestys muuttuu ”peräkkäisestä” ”samanaikaiseksi”. Siitä tulee ”lyhyt” tai ”yksinkertainen”. Luvun otsikkona on tämän mukaisesti Ikävöivä usko pelastuksen tienä. Lagus ei enää tee eroa ensimmäisen suuren parannuksen ja jokapäiväisen parannuksen välillä.

Tutkimuksen edetessä Laguksen omakieli ja ilmaisutapa pääsevät esille. Tekijä käyttää edustavia lainauksia ja kuljettaa analyysiä kypsästi eteenpäin. Hän kiinnittää huomion kiinnostavalla tavalla siihen, että pelastusvarmuuteen pääsy voi olla uskolle vaarallista. Lagus saattaa myös korostaa voimakkaasti ihmisen osuutta. Ongelma ainakin lieventyy, jos huomataan, että kyseessä on ”salattu elämä Kristuksessa”. Se tarkoittaa, että Lagus ei tarkastele kristittyä itsenään vaan uniossa Kristuksen kanssa. Tämän olisi voinut ottaa lähtökohdaksi kypsän Laguksen teologian tarkasteluun.

Vähitellen Pitkänen kaivaa oivallisesti esiin Laguksen usko-käsitteen ytimen:”hengen köyhyys” merkitsee joutumista ” alimmalle portaalle”. Tekijä päättelee: ”Laguksen alimman askelen teologia alleviivaa ihmisen täydellistä riippuvuutta Jumalasta.” Ihmisen myötävaikuttaminen painuu taka-alalle. Mielestäni kolmas analyysiluku on ansiokkain. Pitkänen
kykenee vakuuttamaan lukijan siitä, että erottelu ikävöivän uskon ja varmuuteen päässeen uskon välillä sekä näiden välillä oleva jännite ovat olennaisia Laguksen usko-käsityksen ymmärtämiseksi. Samalla käy ilmeiseksi Laguksen armonjärjestyksen muutos peräkkäisestäsamanaikaiseksi.'

Laguksen pohdinnat ja näkemyksen sisäiset jännitteet eivät ole ainutkertaisia luterilaisessa perinteessä. Laguksen teologiaan porautumalla Pitkänen palvelee niitä, jotka haluavat eritellä uskon ulottuvuuksia ja päästä niistä selvyyteen. Tutkimus on perehtymisen arvoinen. •

Simo Peura
ekumeniikan dosentti, vastaväittäjä

_____________________________________________________

Lagus evankelisena pietistinä

Kaarlelan kirkkoherra, teologian tohtori Tor Krook (1893–1970) julkaisi kaksiosaisen elämäkerran Jonas Lagus (1933–35) ja toisen teoksen samasta aihepiiristä Jonas Lagus: en österbottnisk väckelsehövding (1947). Se päättyy toteamukseen: ”Ruotsalaisen herätysjohtajan C. O. Roseniuksen evankelinen pietismi on pohjimmiltaan samaa kuin Jonas Laguksella.” Toteamus on mitä tärkein sekä sisällöllisesti eli hengellisesti ja teologisesti että historiallisesti. Lagus oli parikymmentä
saattanut lukea Roseniusta. Raamattu, uskonkilvoitus, julistaminen ja sieluhoitotyö johtivat heitä samaan suuntaan toisistaan riippumatta.

Kummankin ydinkysymys oli, miten usko voi toisaalta olla omaa ja elävää, niin että Jeesus asuu uskovassa, ja toisaalta samalla suuntautua uskovan ulkopuolelle Vapahtajaan. Helposti uskossa painottuu jompikumpi näistä, kun siinä tulisi olla molemmat tasapainossa, niin että uskova voi olla iloinen, vaikka hän itse onkin hengessä köyhä. Uskovan vaaroina ovat legalismi eli lakihenkisyys, lainomaisuus, lain orjuuteen ajautuminen, ja antinomismi eli lain torjuminen ja kieltäminen ja ilman lakia eläminen.

Perimmältään nämä kaksi ovat saman jumalanvastaisuuden kääntöpuolia: kummassakin ihminen haluaa itse määrätä, miten hän Jumalalle kelpaa, eli olla oma herransa ja hallita Jumalaa. Pitkäsen tutkimuksesta hahmottuu sellainen kuva, että Lagus pitkälle säilytti sanomassaan tämän tasapainon, joka horjuu helposti. Sekä Lagus että varsinkin Rosenius käyttävät lakia ja evankeliumia raamatullisina käsitteinä. Pitkäsellä on, toisin kuin nykyteologeilla yleensä, tutkimuksessaan lain ja evankeliumin näkökulma, mutta laajentamalla sitä vielä hän olisi ehkä saanut selvitykseensä lisää syvyyttä. Olennaista eivät ole laki ja evankeliumi sinänsä vaan niiden suhde, joka on samanaikaisesti kaksinainen: niiden yhteys ja ero merkityksessä distinktio, ei separaatio.

Niiden sisältö on sama: rakkaus. Siksi niitä ei voi irrottaa toisistaan. Niiden muoto on kuitenkin vastakkainen: laki vaatii, evankeliumi lahjoittaa. Siksi niitä ei saa sekoittaa toisiinsa. Kun Lagukselle on olennaista oikean ja väärän kristillisyyden ero, sen ydin on lain ja evankeliumin suhteen vääristymisessä legalismiksi tai antinomismiksi. Siitä hän varoittaa yhä uudestaan itseään ja muita.

Laki ja evankeliumi läpäisevät eli interpenetroivat toisensa. Niiden suhde on siis perikoreettinen niin kuin Isän ja Pojan ja Hengen suhde Pyhässä Kolmiykseydessä sekä jumaluuden ja ihmisyyden suhde ihmiseksi tulleessa Jumalan Pojassa. Sama on ikävöivän uskon ja varman uskon suhde toisiinsa: nekin läpäisevät toisensa. Ei siis voi eikä pidä kiinnittyä eikä tyytyä vain jompaankumpaan. Päämääränä on molempien toisensa läpäisevä paradoksaalinen ja jännitteinen tasapaino, joka on samalla herkkä ja dynaaminen. Sitä ei saa yrittää laukaista eikä häivyttää. Sellainen on Jumala itse. Sellaiseksi hän on luonut ihmisen ja tarkoittanut itsensä ja ihmisen välisen suhteen.

Interpenetraatio on syvempää kuin distinktio ja samanaikaisuus, simul-taanisuus, joilla Pitkänen asianmukaisesti luonnehtii ikävöivän ja varman uskon suhdetta, ja auttaisi ymmärtämään syvemmin Laguksen ydinkäsitysten jännitteitä. Pitkänen ei puhu Roseniuksesta. Laguksen ja Roseniuksen hengenheimolaisuus on kuitenkin ilmeistä, niin kuin Krook toteaa. Laguksella lienee yhä lukijoita ja seuraajia herännäisyyden piirissä, vaikka sen näkyvä valtavirta on nyt aika
kaukana hänestä. Lagus on ollut merkittävä myös ”viidennessä herätysliikkeessä”.

Urho Muromalle Laguksen sielunhoidollinen kirjekokoelma Evankeliumin ääni oli Roseniuksen rinnalla Raamatun jälkeen tärkein hengellinen lähde hänen viimeisiin päiviinsä saakka. Lagukselle merkittävimpiä virikkeiden antajia oli tanskalainen pietistipiispa jayleisnero Erik Pontoppidan (1698–1764), jonka kirjan vaikutuksesta nuori Rosenius tuli herätykseen ja uskoon ja jonka vaikutus erityisesti Norjan valtionkirkkoon ja herätysliikkeisiin oli suuri 1700-luvun puolivälistä 1900 luvun alkupuolelle saakka.

Olav Valen-Sendstad (1904–63) kertoi, että häneen voimakkaimmin vaikuttanut hengellinen kirja oli Pontoppidanin katekismus (suomeksi Totuus Jumalan tuntemisesta, Perussanoma 2011). Rosenius oli hänenkin isiään. Rosenius ja Lagus lukivat erityisesti Pontoppidanin kirjaa Uskon peili, jonka uusinta suomalaista painosta vuodelta 1981 on yhä saatavissa. Rosenius on viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana ollut rakas lähde erityisesti ”viidennen herätysliikkeen” piirissä, ehkä tärkeämpi kuin evankelisessa liikkeessä, johon hän ei koskaan ole täysin istunut, koska hänen kristillisyyden käsityksensä on erilainen kuin evankelisuuden valtauoman.

Siinä mielessä Roseniuksen ja Laguksen sanoman vertaaminentoisiinsa olisi myös tulevaisuuteen katsomista. Laguksen päivät lienevät suurin piirtein menneet, Roseniuksen eivät ole. Heidän yhteytensä toteaminen on merkittävää.
Toivottavasti Pitkänen tarttuu vielä siihen – tai sitten joku muu. Tässä mainitut henkilöt ovat olleet hengellisesti keskeisiä kaikissa Pohjoismaissa. Laguksellakin on siten kansainvälistä ulottuvuutta, joskin rinnakkaisuutena, ei välittömästi eikä geneettisesti. •

Raimo Mäkelä

https://www.perustalehti.fi/wp-content/uploads/2015/02/perusta_4_2013.pdf

Jorma Pitkänen :: Ikävöivä usko – varma usko Jonas Laguksen mukaan