Vapaan Suomen kirkon kiitosjumalanpalveluksessa Nikolainkirkossa 18 / i 1920. Lk. 19: 1-10.

kirjoittaja Hellevi Ma Loka 28, 2024 10:28 am

Vapaan Suomen kirkon kiitosjumalanpalveluksessa Nikolainkirkossa 18 / i 1920.
Lk. 19: 1-10.

Tuskin on toista kohtaa Uudessa Testamentissa, jossa yhdeltä puolen heränneen sielun pelastusnälkä, toiselta puolen Jeesuksen vapahtajamieli esiintyisi välittömämmin ja voimakkaammin kuin kertomuksessa Sakkeuksesta.

Hätääntynyt ja arkamielinen, mutta pelastustarpeen päättäväiseksi tekemä syntinen siinä joutuu odottamattaan osalliseksi täydellisestä pelastuksesta, pääsee Aabrahamin pojan asemaan, jossa hän uutena ihmisenä tekee Jumalalle otollisia töitä.

Hätääntynyt Sakkeus todellakin oli ja arkamielinen. Kun hän Jeesuksen saapumisesta kuullessaan juoksee väkijoukon edelle ja kiipeää silkkiäispuuhun häntä nähdäkseen, niin me aavistamme, mitä hänen sydämessään oli jo aikaisemmin tapahtunut. Ilmeisesti tämä ei ollut ensi kerta, jolloin hän oli sielussaan levoton ja etsiväinen. Ilmeisesti oli hänen häpeällinen ammattinsa ja siitä johtuvat ulkonaiset seuraukset, seurakunnasta eroittaminen ja kaiken kansan ylenkatse, jo aikaisemmin laskeutuneet raskaana taakkana hänen sydämelleen.

Sen sijaan, että moni muu hänen asemassaan oleva kovettui sisällisesti ja antautui hillittömästi himojensa palvelukseen, Sakkeus näyttää kallistaneen korvansa Jumalan sanan varoituksille, jotka hän tunsi lapsuudestaan asti, ja niin jo pitkät ajat kulkeneen heränneellä tunnolla. Luultavasti hän oli kolkuttanut pappien ja kirjanoppineiden oville, mutta saanut osakseen pelkkiä tylyjä tuomioita. Luultavasti hän oli etsinyt johdatusta Sanasta, mutta löytänyt siitä vain sellaista, mikä oli ollut omiaan masentamaan jo ennestäänkin masentunutta mieltä.

Ja yhtä todennäköistä on, että hän ei ollut rukousta laiminlyönyt. Mutta hänen oli käynyt samoinkuin niin monen yksinäisen rukoilijan: taivas oli pysynyt suljettuna. Sisäinen ahdinkotila oli tyrehdyttänyt sanat suuhun, oli vain tuntunut kuin hengen ahdistusta ja kumma tyhjyys oli täyttänyt sielun. Mutta kaiken tämän ohella oli pelastuksen kaipuu jäänyt jälelle ja ajoi häntä yhä uudistettuun etsintään. Kun nyt siis Jeesus lähestyi, niin hän joutui aivan kuin kuumeeseen. Tuntien Jeesuksen jo ennestään kulkupuheista hän aavisti, että Jeesuksella olisi jotakin hänellekin annettavaa. Mutta tilanne oli vaikea.

Joukon läpi Jeesuksen luo ei ollut yrittämistäkään; ihmiset olisivat ehdottomasti työntäneet syrjään tuon pienen miehen, jossa he tunsivat halveksittujen tullimiesten vihatun johtajan. Ja muutakaan mahdollisuutta tavata Jeesusta ei ollut. Ymmärrämme, kuinka alas Sakkeuksen mieli painui.

Mutta hän ei antautunut tähän surkeuteensa. Aavistaen elämänsä ratkaisevan hetken olevan käsissä, hän juoksi kulkueen edelle ja kiipesi silkkiäispuuhun. Tietysti siinä sateli pilkka- ja herjaussanoja hänen ympärillään. «Katsokaa, tuolla se kirottu heittiö, rutto, maan saastuttaja nyt juoksee", siinä varmaan huudettiin. «Katsokaa, mihin se kelvoton ryhtyy! Varmaan hän on järkensä menettänyt. Mutta se on oikein sille hylkiölle! Varmaan on paha omatunto häneltä järjen vienyt!" Niin siinä varmaan huudettiin.

Mutta Sakkeus sitä tuskin kuuli; ja jos kuuli, niin ajatteli, että se nöyryytys oli ansaittua. Joka tapauksessa oli selvyyteen pääsemisen halu hänessä niin voimakas, että hän kesti kaiken, kun vain sai nähdä Jeesuksen. Siinä hänen suuri, esikuvallinen päättäväisyytensä pelastuksen etsimisessä.

Mutta jos hänen pelastusjanonsa oli voimakas ja hänen käyttäytymisensä päättäväistä, niin kylläpä oli ihana se pelustuskin, mikä tuli hänen osakseen. Hänelle ei tarjottu vain armon muruja, ei — täysi, ylitsevuotava tyydytys tuli hänen osakseen. Jo ensi kohtauksessa Jeesus osoittaa aivan erikoista mielenkiintoa häntä kohtaan. «Sakkeus, tule kiireesti alas, sillä tänään minun pitää olla sinun kodi s s a s i."

Siinä on Vapahtaja, joka tutkii armonetsijän sydämen ja tuntee polttavaa velvoitusta nopeasti kirvoittaa vangittua sielua rasittavat kahleet. Siinä on Jumalan iankaikkisen armon ilmoittaja, joka ei tarjoa pelastusta .vain yksityiselle henkilölle, vaan koko hänen huonekunnalleen.

Ja niin siitä muodostuu ihmeellinen päivä Sakkeuksen kodille. Talo avaa ovensa ja tavaransa Herralle Jeesukselle, ja Jeesus levittää ympärilleen sitä elämää, joka hänessä Isän antamana itsessään oli. Uusi elämä versoo Sakkeuksen sydämessä. Jumalan kanssa sovitettuna, tunnossaan rauhoitettuna Sakkeus näkee koko elämänsä uudessa valossa, rientää korvaamaan ennen tekemiään vääryyksiä ja jakamaan tavarastaan tarvitseville. Siinä on uudestisyntynyt mies, uusi Jumalan lapsi, josta Jeesus voi lausua jalon todistuksen: hänkin on Aabrahamin poika!

Kuulijat! Kuinka suorana, selvänä, välittömästi kutsuvana pelastuksen tie tässä esiintyykään ja kuinka mutkikkaaksi ja vaikeasti tajuttavaksi se onkaan osattu aikojen kuluessa tehdä! Kun ajattelee kaikkia oppiriitoja ja lahkoutumia kristikunnassa, kaikkia suuntia ja ryhmäkuntia omassa keskuudessamme, kun ajattelee kaikkia oppineiden luuloteltuja syvyyksiä ja hiuksenhienoja tunnussanoja, niin hämmästyy sitä. jaloa yksinkertaisuutta ja riidatonta selvyyttä, jolla tämä kertomus Sakkeuksesta ratkaisee elämän peruskysymyksen.

Tahtomatta mitenkään olla vääriä menneitä sukupolvia kohtaan, jotka jotain erikoista opinmuotoa puolustaessaan luulivat puoltavansa pelastuksen perusehtoja ja tulivat niin tehdessään lausuneiksi kovia arvosteluja toisinajattelevista, tahtomatta kieltää suhteellista oikeutusta kristittyjen liittymisiltä erityisiin ryhmiin ja työyhteyksiin, täytyy tämän raamatunpaikan edessä kuitenkin tuoda julki nöyrä tunnustus siitä jumalallisesta totuudesta, joka on salattu viisailta ja toimellisilta mutta pienille ilmoitettu.

Sillä todella suuri ja yksinkertainen on Sakkeus-kertomuksessa hahmoiteltu elämänoppi: missä langennut, syntinsä tunteva ihminen pelastusta etsii, siinä on pelastuksen Jumala armoinensa häntä läsnä ja jakaa lahjojaan yli kaikkien toiveiden ja odotusten, niin että pelastus on täydellinen. Olkoon ihminen itsessään kuinka hätääntynyt, arka ja taitamaton tahansa, olkoon vaikka kaikesta kanssakäymisestä kunniallisten ihmisten kanssa eroitettu, Jeesus on kuitenkin hänen vapahtajansa ja Jumala ottaa hänet täysillä perintö-oikeuksilla varustetuksi lapsekseen, kohottaa hänet jalosukuisten joukkoon. Ja — mikä ihmeellisintä! — ansiotta koettu armo synnyttää uuden elämän siellä, missä äsken oli pelkkää toivotonta kyselemistä ja kuolleita töitä.

Syntinen saa vallan entisten taipumustensa yli ja oppii uutta kuuliaisuutta, jonka johtamana hän tekee Jumalalle mieluisia töitä. Sellaista on sula, yksinkertainen evankeliumi.

Mutta mitä me tästä hyödymme, te ehkä kysytte. Asia on ollut vanhastaan tunnettu, emmekä me ole voineet vapautua kaikesta siitä muusta, mikä kulkee evankeliumin nimellä ja mukana, oppirakennelmista ja laitoksista, kirkkokunnista ja lahkoista, erilaisista työsuunnitelmista ja elämänmuodoista. Me olemme kerta kaikkiaan rajoitettuja, katsomme autuudenkin asiaa omalta näkökulmaltamme, emmekä mahda sille mitään, että eri vivahduksia, jopa vastakohtia ja ristiriitoja syntyy kristillisyyttä toteutettaessa käytännöllisessä elämässä. Mitä hyödyttää siis näissä oloissa enää puhua evankeliumin yksinkertaisuudesta ja käytännöllisyydestä?

Kuulijani! Paljonkin se hyödyttää. Me emme saa antautua taistelutta kaikkien perittyjen mielipiteiden ja laitosten valtaan, vaikka näillä olisi vuosisatojen, jopa vuosituhansien menneisyys puolellaan, emme saa arvostelutta liittyä uusiin muotisuuntiin ja lahkoutumiin, esiintyköötpä ne minkälaisten arvovaltojen suosittelemina tahansa. Vanhat, näennäisesti eittämättömät katsantotavat voivat olla suurelta osalta pelkkiä piintyneitä ennakkoluuloja, ja uusina totuuksina julistetut aatteet voivat vain uudella tavalla johtaa huomion pois yksinkertaisesta totuudesta.

Siksi on valppaus tarpeen, on tarpeen terve itsenäisyys evankeliumin omistamisessa. Olkoon oppirakennus kuinka vanha ja kunnianarvoisa tai kuinka uudenaikainen ja hienosyinen tahansa —, jos se peittää yksinkertaisen evankeliumin, niin peljätkäämme sitä! Ja olkoon ystäväpiirimme meille kuinka läheinen ja kallis tahansa, — jos se estää meitä näkemästä evankeliumin perustavia suuntaviivoja, niin vapautukaamme sen vaikutuksesta! Älkäämme olko ihmisten orjat siinä, missä itse jumalallinen ilmoitus osoittaa meille tien vapauteen.

Näihin vaatimuksiin johtuu aivan kuin itsestään ajatellessaan sitä erikoista tosiasiaa, että kaikissa pohjoismaissa kristikansa kokoontuu tänä päivänä Jumalan eteen kantaakseen esiin kiitoksensa siitä muutoksesta, joka Suomen kirkon asemassa on tapahtunut maan itsenäistymisen yhteydessä. Sen johdosta, että Suomenkin kirkko nyttemmin saa toimia vapaana vapaassa maassa, ovat skandinavialaiset sisarkirkot tahtoneet tanskalaisen piispa Ostenfeldin aloitteesta ilmaista yhteyden tunnettaan meidän kanssamme ja tunnustaa meidät veljikseen yhtymällä tänään kanssamme kiittämään Jumalaa siitä, mitä meille näin on ulkonaisissa oloissamme tapahtunut.

Jos mieli tämän kansainvälisen yhteyden kirkollisella alalla saada jotain arvokasta uskonnollista sisältöä, niin sen täytyy perustua yhteiseen evankeliumin ymmärrykseen niiden välillä, ja jos mieli meidän uuden vapautemme edistää meidän uskonnollista ja siveellistä elämäämme, niin sen pitää kehittyä käsikädessä evankeliumin perusaatteiden jatkuvan kirkastumisen kanssa keskuudessamme.

Pelkät tilapäiset mielijohteet ja tunnelmat, pelkät työsuunnitelmat sekä ulkonaiset voimanlisäykset ja muut edut osoittautuvat ilman sitä ennen pitkää sangen vähäarvoisiksi hengellisen elämän kannalta katsottuna. Sillä muistakaamme: ulkonainen vapaus ja kansan uskonnollis-siveellinen voima eivät ole suinkaan asioita, jotka välttämättä kulkevat rinnan, niin että toisen tappio on toisenkin tappio ja että toinen välttämättä aina hyötyy toisen voitosta. Vapaus, ulkonainenkin, on sinänsä taivaan lahja.

Se voi herättää kansan hengen, auttaa sitä löytämään oman luontovarustuksensa juuret ja siihen perustuvan elämänkutsumuksen, se voi synnyttää oikeutettua itsetuntoa ja innostuttaa kykyjen ja lahjain monipuoliseen kehittämiseen. Mutta sillä on tarkat rajat, joiden luona sen mahdollisuudet loppuvat. Vapaus sinänsä on vain elämän ja toiminnan muoto, ei sen sisältö.

Vapaus tarjoaa elämälle tilaisuuden, mutta ei ole itse elämä. Vapaus avaa näköaloja ja avartaa liikkumispiiriä, mutta ei luo itsestään hyvää, vaan on koetinkivi, joka paljastaa mitä ihmissydämessä liikkuu. Vapaus ei tee sinänsä ihmistä ihmisenä paremmaksi, ei takaa että ihminen tahtoo käsittää elämäntehtävänsä Jumalan palvelemiseksi. Vapaus kaipaa johtajaksi, sisällön antajaksi Kristuksen evankeliumia, joka on suora ja mutkaton, niin että lapsikin} voi tulla siitä osalliseksi, mutta jossa kuitenkin liikkuu sen elämän voima, joka on Jumalasta.

Tämä on meidän, Suomen kristikansan, syytä muistaa tänä juhlapäivänämme. Kiittäkäämme Jumalaa siitä vapaudesta, joka maan vapautuessa vieraasta ikeestä on tullut kirkonkin osaksi, mutta muistakaamme joka hetki, että uskonto sinänsä on jotain sisällistä, on tahdon laatu, elämän suunta, on salaista yhteyttä Jumalan kanssa, on Jumalan sanan ja Jumalan Hengen vaikutuksen tuote, ei ulkonaisen vapauden hedelmä. Uskonto on Jumalan Hengen vaikuttamaa syventymistä, elämän juuriin painumista, syntien anteeksi saamista, rauhaa, iloa ja rakkautta Pyhässä Hengessä, jonka jatkuva elämä riippuu jatkuvasta parannuksenteosta, rukouksesta ja sananharjoituksesta, jatkuvasta kosketuksesta Jumalan seurakunnan kanssa.

Jollemme tätä muista, niin vapautemme on meille uskonnollis-siveellisessä suhteessa lankeemukseksi, ja niin voi käydä, että se tuottaa meille valtiollis-yhteiskunnallisellakin alalla monta pettymystä.

Tässä mielessä me tällä hetkellä tervehdimme pohjoismaisia sisarkirkkoja, jotka ovat vaikeana aikana osoittaneet meille myötämielisyyttään ja vapauden saavutettuamme kutsuvat meitä persoonalliseen vuorovaikutukseen ja työyhteyteen kanssansa. Tässä mielessä ojennamme niille veljenkäden ja sanomme: niin pitkälle kuin meidän tuleva yhteytemme on edistämässä Kristuksen evankeliumin kirkastumista Pohjolan kansoille; niin pitkälle kuin voidaan seisoa Kristuksen persoonan historiallisen ihmeen ja uudestisyntymisen sielutieteellisen ihmeen pohjalla; niin pitkälle kuin uskon, toivon ja rakkauden henki saa yhteyttämme elähyttää, — niin pitkälle me tarjoamme heille luottamustamme, vapaata osanottoamme kansainvälisiin harrastuksiin ja uskollisuutta kaikessa siinä, mikä voi kuulua kristilliseen elämään ja vuorovaikutukseen veljien välillä, tarjoamme kätemme ja sydämemme kaiken sen tekemiseksi, mikä kuuluu Kristuksen seurakunnan elämän ja olemuksen toteuttamiseen aikamme oloissa.

Tahdomme vapaudessamme itsekasvatusta harjoittaen yhdessä heidän kanssaan pyrkiä siihen, että ulkonaisen vapauden merkeissä näin alkava yhteistyö koituisi kaikille Pohjolan kirkoille sisälliseksi vapaudeksi, uudeksi kuuliaisuudeksi, joka tekee Jumalalle mieluisia töitä.

Antti J. Pietilä.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/832650?page=15&ocr=true

Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
				1	2	3
4	5	6	7	8	9	10
11	12	13	14	15	16	17
18	19	20	21	22	23	24
25	26	27	28	29	30

Vapaan Suomen kirkon kiitosjumalanpalveluksessa Nikolainkirkossa 18 / i 1920. Lk. 19: 1-10.

Vapaan Suomen kirkon kiitosjumalanpalveluksessa Nikolainkirkossa 18 / i 1920. Lk. 19: 1-10.

Vapaan Suomen kirkon kiitosjumalanpalveluksessa Nikolainkirkossa 18 / i 1920.Lk. 19: 1-10.

Vapaan Suomen kirkon kiitosjumalanpalveluksessa Nikolainkirkossa 18 / i 1920.
Lk. 19: 1-10.