Kristinuskon hulluus

kirjoittaja Hellevi Ti Loka 29, 2024 10:11 am

Kristinuskon hulluus.
Yliopiston avajaissaama 19. I. 1917
1 Kor. 1, 17—25

Lukemamme sanat kuuluvat Raamatun jyrkimpiin, ja sentähden niihin on aikojen kuluessa moni pahentunut. On aivan kuin apostoli niissä keräisi yhteen kaiken sen, mikä kristillisyydessä on luonnolliselle ihmiselle outoa ja vastenmielistä, asettaisi sen lukijainsa eteen ja sanoisi: ..Tällaista kristillisyys on, te tämän maailman älyniekat! Katsokaa, miten te itsekukin voitte sen vaatimuksista suoriutua!"

Loukkaantuminen johtuu eri ihmisryhmissä eri syistä. Juutalaiset, jotka jo ennestään uskoivat yhteen, elävään Jumalaan, jumalalliseen ilmoitukseen, Messias-aatteeseen ja tulevaan elämään, vaativat Jeesukselta ja hänen seuraajiltaan tunnustekoja, ihmeitä, miraakeleja todistukseksi siitä, että Jeesus oli Jumalan lähettämä; kreikkalaiset, tieteellisen tutkimuksen ja muodollisen ajattelemisen mestarit, odottivat, että evankeliumi olisi ennen kaikkea tyydyttänyt ihmisen älyllistä tarvetta ja vastannut loogillisen ajattelemisen vaatimuksia.

Mutta kristillisyys ei täyttänyt kumpaakaan vaatimusta. Kaukana siitä, että olisi tähän aikaan niin tavallisten teurgisten ja apokalyptisten liikkeiden tavoin käsittänyt päätehtäväkseen ihmeiden tekemisen ja tulevien aikojen paljastamisen, tai että olisi filosoofisena oppijärjestelmänä pyrkinyt asettumaan rappeutuneiden vanhain filosoofikoulujen avonaiseksi jättämälle kuriniasijalle, se tyytyi niinhyvin juutalaisten kuin kreikkalaistenkin keskuudessa saarnaamaan ristiinnaulittua Kristusta niiden pelastukseksi, jotka uskoivat.

Tästä pahennus, ristin pahennus.
Ja tämä pahennus on yhä vielä olemassa. Varmaan moni täällä tänään läsnäolevista henkilöistä on monilukuisia kertoja tuntenut loukkaantuvansa ristinsaarnaan.

Käsitystavat ovat sitten Paavalin aikojen tietysti melkoisesti muuttuneet. Ihmeitten vaatiminen juutalaiseen tapaan ei tule juuri kysymykseen nykyaikaisten sivistyneitten ihmisten keskuudessa; pikemminkin ollaan valmiita moittimaan kristillisyyttä liikanaisesta ihmeuskosta. Se pahentuminen, joka meitä kristillisyyden ääressä uhkaa, on lähempänä kreikkalaista, mutta ei vastaa sitäkään täydellisesti.

Nytkin tahdotaan arvioida kristillisyyttä lähtien sen tieteellisestä totuusarvosta, mutta paljon siitä, mitä kreikkalaiset pitivät järjenmukaisena, näyttää nyt mahdottomalta, ja päinvastoin olisi moni nykyaikainen tieteellinen totuus herättänyt kreikkalaisissa vakavia epäilyksiä. Yhteistä on oikeastaan vain psykoloogisen tilan yleinen muoto: kristillisyys on vaarassa näyttää hulluudelta nykyaikaisenkin ihmisen silmissä.
Voimmeko me suoriutua tästä vaikeudesta?

Selvää on joka tapauksessa, että sen ratkaiseminen on meille hengen ja elämän kysymys. Olemme itsekukin saaneet liian paljon maistaa vapaan pyrkimisen ihanuuksista luonnon, historian ja ihmisolennon tutkimisessa, voidaksemme muuta kuin iloita siitä, että mekin saamme olla osallisia ihmiskunnan yhteisistä suurista kulttuuritehtävistä, mutta oman sydämemme ja maailman edessä rehellisiä ollaksemme meidän on samalla kiertelemättä myöntäminen, että ihmissielu ei elä pelkällä tieteellä.

Mitä kukin tieteilijä puhuneekin teoksissaan ja julkisissa esitelmissään, joista hänen täytyy tieteilijänä vastata, niin rohkenen kumminkin väittää, että hän tunnustuksille pantuna, elämän ja kuoleman suurten kysymysten eteen asetettuna on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä pakotettu myöntämään: „Minun tietoni ei auta minua. Minun oloni on kylmä, paha, turvaton. Olisin kiitollinen pienimmästäkin muualta, tulevasta valon pilkahduksesta, jos se vain voisi tyydyttää sydämeni kaipausta." Kuuluupa suorastaan tieteen luonteeseen, että se johtaa ihmisen umpikujaan.

Toisaalta se panee meidät etsimään yhä yleisempiä ja yleisempiä lakeja ja selitysperusteita. Niin pian kuin olemme läytäneet joukon lakeja, huomaamme, että ne voidaan yhdistää paljon harvalukuisempien näkökohtien alle, ja tuskin olemme saaneet nämä selville, kun meille jo häämöittää vielä yleisemmät näkökohdat seuraavana pyrkimysperänämme. Näin me pääsemme tiedon pyramiidia rakentaessamme yhä ylemmäksi ja ylemmäksi, mutta huippua, alkuykseyttä, sitä, mikä samalla kertaa olisi yksinkertaisin ja sisältörikkain, emme koskaan saavuta, sillä ykseyden käsittäminen tietää tietämisen

perusrajoituksen, relatiivisuuden, voittamista. Olemme tosiaankin säälittävässä asemassa. Käsitämme kaiken aikaa tämän: tuonne, tuonne ylöspäin, alkuykseyttä kohti matkamme pitää, siellä odottaa lepo ja rauha, mutta kun taival on tehty ja me kurotamme jo kättämme tavottaaksemme voittopalkintoa, me tunnemme taittavamme niskamme tieteilijöinä.

Tällaisessa tilassa meitä nyt kohtaa kristinuskon hulluus, sen saarna elävästä, iankaikkisesta Jumalasta, joka Jeesuksessa Kristuksessa saattaa kohdalleen synnin häiritsemän maailmanajatuksensa. Voimmeko me siihen suostua? Olemme hädässä siitti syystä, että meiltä tieteilijöinä puuttuu yleisintä, korkeinta näkökohtaa, joka voisi tyydyttää sekä tiedollisen synteesin että käytännöllisten motiivien ja kvietiivien tarpeen, ja kieltää ei voi, että tässä tosiaankin on edessämme mitä suurenmoisin synteesi.

Käsitystapa, joka johtaa koko maailmanjuoksun elävästä persoonallisuudesta, joka näkee olevaisen kaikkien ristiriitojen pohjana Luojan ja luodun tahtojen ristiriidan, ja joka vihdoin sitoo meidän oman elämäntarkoituksemme saavuttamisen määrättyyn historialliseen henkilöön, tällainen käsitystapa on, sanottakoon siitä muuten mitä tahansa, sekä mutkattoman yksinkertainen että täynnä houkuttelevia näköaloja persoonalliselle tahdolle. Mutta samalla herää kysymys, eikö se ole liian yksinkertainen.

Sitäkö varten me tieteilijöinä työtä teimme ja vaivaa näimme maailmanarvoituksia ratkaistaksemme, sitäkö varten syvennyimme mittaamattomiin detaljitutkimuksiin ja kehitimme näkökohtain määrättömän paljouden, sitäkö varten, että lopuksi päätyisimme elämänymmärrykseen, joka on niin yksinkertainen, että oppimatonkin ja lapsi sitä ymmärtää, mutta jota toiselta puolen ei parhailla ponnistuksillaankaan voi saada täydelliseen sopusointuun empiirisen tieteen tulosten kanssa?

Eikö ole liikaa vaatia meiltä tällaista uhria?
Tällainen on tilanne, arvoisat kuulijani! Kristillisyydessä on paljon sellaista, joka on omiaan vetämään puoleensa hätään joutunutta, vilpitöntä tieteilijää, mutta toisaalta juuri meidän arvomme tieteilijöinä nousee sitä vastaan. Tässä auttaa ainoastaan rohkea ratkaisu. Täytyy luopua tieteilijän kunniasta ja uskaltaa pelkkäin uskonnollis-siveellisten näkökohtain varassa askel yksinkertaisuuteen.

Täytyy kulkea samoja teitä kuin kaikkein yksinkertaisimmat ja oppimattomimmatkin: on tultava pieneksi, syyllisyytensä ja avuttomuutensa tunnustavaksi ihmislapseksi ja sellaisena otettava vastaan evankeliumin armontarjous. Mikä salaisuus tässä onkaan, ja samalla: kuinka luonnollinen on tämä tie! Tulla lapsen kaltaiseksi. Mitä asiaa voisikaan Kristuksella, ihmissydänten lääkärillä, olla eri ammattien harjoittajille, olivatpa he sitten ruumiillisen tai henkisen työn tekijöitä. Eihän ammatti tee ihmistä, vaan ihminen on ennen ammattia.

Kristus etsii työmiehen puseron samoinkuin tohtorinhatunkin alta ihmistä, ainoastaan ihmistä, joka on osallinen ihmissuvun vaivaan ja kärsimykseen, osallinen suvun syntiin ja avuttomuuteen, kutsuttu toteuttamaan samaa Jumalan määrämaa ihmisihannetta. Ihmiselle hän tahtoo saada sanotuksi hyvän sanansa: ole turvassa, poikani, sillä syntisi ovat annetut anteeksi.

Tällainen on ristin pahennus. Mutta tarvitseeko sen todella olla pahennus? Olisiko tosiaankin niin, että lahja, jonka Jumala, ihmisen yleistä rakennusta silmällä pitäen, on aikonut kaikille, olisikin sopimaton tieteilijöille? Vai jäisivätkö ehkä tieteilijät siinä jälelle kaikista muista, etteivät kykenisi käymään läpi sen ahtaan portin, johon Jumala on sitonut tämän lahjan osallisuuden?

Sitä meidän ei toki tarvitse uskoa. Jos mikään, niin tieteellinen työ vaatii päivästä toiseen siveellistä rohkeutta. Siinä ei ole ainoastaan tarve asettua piintyneitä katsantotapoja ja ennakkoluuloja vastaan, vaan siinä täytyy päivästä toiseen riisua itsensä erehtymättömyyden väärästä kunniasta, olla aina valmis taipumaan esitettyjen syiden alle, vieläpä jatkuvasti oikoa ja korjata omaa työtänsä. Tähän tarvitaan, minä väitän, siveellistä rohkeutta. Näissä harjoituksissa tieteilijä joutuu kerta toisensa perästä tunnustamaan omat älylliset rajoituksensa ja oman työosuutensa pienuuden ihmiskunnan suuren päivätyön paljoudessa.

Hän joutuu monin tavoin antamaan kunnian totuudelle kokonaan vastoin omahyväisen arki-ihmisen taipumuksia. Hän on siten tavallaan saanut aivan erityisen valmistuksen juuri sellaiselle ratkaisulle, jonka eteen evankeliumi ihmisen asettaa. Tosin koskee evankeliumin vaatimus ylen arkaan paikkaan. Tieteellinen tutkimustyö johti ainoastaan älyllisten rajoitusten tunnustamiseen. Evankeliumi koskee siveelliseen luonteeseen, miehen arvoon ja kunniaan.

Minäkö syntinen, tahallisesti langennut, siveellisen maailmanjärjestyksen rikkoja? Ymmärrämme, että ihminen on tällaisten kysymysten edessä ahtaalla. Mutta — Jumalalle olkoon kiitos! — moni tieteilijä on aikojen kuluessa käynyt tämän ahtauden läpi ja käsittänyt uskon ja hyvän omantunnon. Tämä on nim. ristin hulluuden toinen puoli: usko, luottavainen, eheä mieliala, ja hyvä omatunto, tai — kuten Paavali sanoo — Jumalan voima ja Jumalan viisaus.

On ihmeellistä sielunhoitajana kerta toisensa perästä havaita, mikä kumma taikavoima asuu siinä teossa, jonka kautta ihminen tulee elämän valoon, antaa omaan itseensä nähden Jumalalle kunnian ja tuomitsee itsensä sillä tuomiolla, jolla Jumalan ilmoitettu sanakin häntä tuomitsee.

Minun tuoreimmat kokemukseni tässä suhteessa ovat vankilan synkästä maailmasta. Kuinka siellä ovatkaan monet sidotuita ja alas joutuneita niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa. Huono sukuperintö, nurjat yhteiskunnalliset olot ja oma tuhatniminen syyllisyys ovat usein kasanneet sielujen kuormaksi sellaisen määrän katkeruutta, vihaa, himokkuutta ja muuta pahaa tahtoa, ovat painaneet ne sellaiseen epätoivoon ja avuttomuuteen, että näyttää ensi silmäyksellä mahdottomalta auttaa heitä missään suhteessa.

Ja kuitenkin! Kun Jumala antaa tällaiselle onnettomalle sanansa kautta sen valon, että hän oikealla tavalla huomaa tiensä erhetyksen, että hän ei ole ainoastaan valmis tunnnstamaan yksityisiä rikoksia, vaan huomaa, kuinka koko hänen henki-ihmisensä on parannuksen tarpeessa, niin tapahtuupa aivan ilmeinen ihme. Anteeksi saamisen sanan voimasta jiahat henget poistuvat rääkätystä sieluraukasta, äsken vielä niin vastenmieliset ja peljättävät piirteet sulavat iloisiksi ja miellyttäviksi, ja uudet, hyvät pyrkimykset saavat sydämessä sijaa. Siinä maailmassa evankeliumi on ilmeisesti Jumalan voima. Miksi se ei olisi sitä muuallakin?

Eräs vastaväite on tietysti heti valmiina. Aina Kelsoksen päivistä asti on siinä nähty kristinuskon suurimpia heikkouksia, että se sopii niin hyvin ilmeisille rikoksentekijöille. Se juuri todistaa — sanotaan — sen äärimäisyysluonnetta ja rajoituksia, että siinä rakennetaan niin paljon vastakohtien jyrkkyydelle: synti — armo, kadotus — taivas! Se ei tiedä mitään tasaisesta kasvamisesta hyvässä, eikä siis kelpaa lainkaan sopusuhtaisille, onnellisille ihmisille.

Olisiko kristillisyys tosiaankin tällaista? Vuotaisivatko sen armonvirrat tosiaankin vain siellä, missä synti mustimpana tulvehtii, olisivatko törkeät lankeemukset aivan kuin välttämättömiä alkuharjoituksia Jumalan lapselle kristillisessä mielessä? Pois se! Ymmärtämättömyyttä sellainen puhe on ja parjausta. Missä sitten olisi sellaisten neitseellisten luonteiden kuin Johannes Kastajan, Johannes apostolin, Paavalin, Bernhardin, Suuson, Spenerin ja monen muun suuruus, missä heidän armonkokemuksensa ja voimannäytteensä elämäntyössä.

Kyllä synti, nimenomaan juuri törkeimmissä muodoissaan, tuottaa aina pelkkää vastustusta evankeliumiin sisältyvien armonvoimien kehkeytymiselle. Ja kyllä päinvastoin hyvin eletty elämä kristilliseltäkin kannalta katsoen on arvokas asia, joka kelpaa mukaan Jumalan valtakunnan rakennukseen, niin pian kuin ihminen kaikkinensa, mitä hänellä on, antautuu Pyhän Hengen puhdistettavaksi. Mutta uudensyntymisen läpi on kaikkien käytävä.

Paavalin esitys kristinuskon hulluudesta ja maailmallisen viisauden arvottomuudesta uskonnollisella alalla on miehen jiuhetta, joka työteliään, monivaiheisen ja kärsimyksistä rikkaan elämän kokemuksissa oli tullut yhä syvemmin vakuutetuksi suorien linjain välttämättömyydestä kristinuskon julistuksessa. Hänen sanojaan on usein käytetty henkisen tyhjyyden ja kykenemättömyyden puolustukseksi, niiden nojalla on ilman mitään todellista asiantuntemusta tahdottu riistää arvo kaikelta tieteelliseltäkin tutkimukselta.

Paavalin oma lähtökohta ja tarkoitus on aivan toinen. Hän oli itse oppinut mies, rabbiini, joka juuri apostolisessa toiminnassaankin saattoi, kun niin tarvittiin, antaa dialektisen todistelun säilän suhahdella niin, että vastustajan oli katsottava, miten sai edes rahtusenkaan väitteistään pelastetuksi. Hän oli mies, joka kristillisistä peruskatsomuksista lähtien on itse laskenut perustuksen ei ainoastaan suurisuuntaiselle historianfilosofialle, vaan myöskin yleiselle maailmankatsomukselle, joka ei ole mitenkään loppuunvietävissä ilman opin ja järjen keinoja.

Hän on vihdoin itse, voimme sanoa, pitänyt kristillistä korkeakoulua omille seuralaisilleen, niille, jotka olivat hänen mukanaan evankeliumin työssä ja joiden käsiin hän oli sen aikanaan kokonaan jättävä. Mutta juuri näissä harrastuksissaan hän oli nähnyt, mitä maallinen viisaus saa aikaan ja mitä se ei saa aikaan, ja semminkin kreikkalaisen maailman henkinen tila tuki hänen omia kokemuksiaan.

Tulos kaikesta oli tämä: mitä lahjoja luonnollisen älyn hoitamiseen ihmiselle sisältyneekin, yhdessä kohden se on aivan voimaton: se ei voi antaa hänelle oikeaa elämäntotuutta, ei perustaa Jumala-suhdetta, ei synnyttää häntä uudestaan eikä antaa voimaa Jumalan tahdon jatkuvaan täyttämiseen. Tässä, kohden ihmisen pelastaa ainoastaan Jumalan ilmoitus Kristuksessa Jeesuksessa. Sentähden Paavali asettui niin ratkaisevasti evankeliumin puolelle, sentähden hän varoi niin tarkasti kaikkia myönnytyksiä ja puolinaisuuksia, sentähden hänestä tuli jo elinaikanaan kaiken maailman kumma, kaikkien pilkan ja ylenkatseen esine.

Ja kuitenkin on historian todistus ehdottomasti hänen puolellansa. Mitä tieteellinen tutkimus lieneekin saanut selville kristinuskon kosketuskohdista toiselta puolen itämaalaisen, toiselta puolen helleenisen uskonnollisen perinnön kanssa, kristillisyys on kuitenkin ytimessään jotain niin erikoista, niin ylevää ja taivaallista, että se ei voi ajan oloon viihtyä missään kompromissin kautta syntyneessä uskonnollisessa muodostelmassa.

Gnostisismi oli suuri liike: siinä ihmisviisaus taisteli epätoivoisen voimalla aluksi sangen menestykselliseltä näyttävän taistelun oikeutuksestaan uskonnollisen elämän perusteiden määräämiseen. Valistusaikainen deismi oli suuri liike: siinä uudenaikaisen ihmisen heräävä kriitillinen kyky ryhtyi omin lupinsa yksinkertaistuttamaan kristillisyyden jieruskatsomuksia, alistaakseen sen lopulta kokonaan oman tuomiovaltansa alle.

19:nnen vuosisadan romantiikka ja konstruktiivinen idealismi sekä varhaisempi välitysteologia olivat niinikään aikansa henkielämässä huomattavia tekijöitä: niissä pyrki milloin luonnollinen kosmillinen tunne, milloin itsestään kehittyvä aate kristillisen ilmoitusprinsiipin tilalle, tai yritettiin niissä kristillisyyden ja tieteellisyyden yhteensulattamista enemmän eklektisessä hengessä.

Missä nämä liikkeet nyt ovat? Tahtomatta mitenkään kieltää, ettei niiden henkistä perintöä olisi vieläkin jossain vaikuttiimassa, meidän on totuuden nimessä sanottava: ne on huomattu peruskatsomukseltaan virheellisiksi. Mutta muistelkaammepa sen sijaan montanisteja, Fransiskusta, Lutheria, vanhempia pietistejä, Klaus Harmsia, Kierkegaardia ja muita, joiden korkeimpana silmämääränä on ollut pelkän kristillisen totuuden julistaminen, ilmoituksen sanan yksinkertainen totteleminen ilman mitään sovitteluita ja sivutarkoituksia.

Kuinka alhaalta ja ahtaalta heidän julistuksensa lienee aluksi lähtenytkin, minkä lahkon tai koomillisen olion vaikutuksen he lienevätkin aikalaisiinsa tehneet, heidän aatteensa elävät vielä, ja me asetumme mielellämme oppilaina heidän jalkainsa juureen. Heissä elää kristillisyyden hulluus, mutta myös sen voima, heistä huokuu Jumalan Hengen tuntu.

Kaksi tietä on edessämme, kuulijani: toinen inhimillisen viisauden tie, joka etsii suuntaviivat luonnollisen älyn keinoilla ihmiselämän kokonaisuudesta, sellaiseksi kuin se on muodostunut maailmankaikkeuden monilukuisten suhteiden ja vaikutusten keskellä, toinen evankeliumin tie, joka perustuen Jumalan ilmoitukseen Kristuksessa Jeesuksessa etsii suuntaviivat ja voiman alituisesta, Hengen välittämästä kosketuksesta ihmisen ja Jumalan välillä.

Kumman me valitsemme? Ihmisälyn tiellä meitä odottaa monta ihanaa kokemusta, kun pääsemme nousemaan totuudesta totuuteen, sillä tiellä säilytämme ehkä hyvän nimemme ja arvonannon omissamme ja muitten silmissä. Mutta odottaa sillä tiellä muitakin kokemuksia. Kuta vakavammin me siinä tahdomme tehdä totuutta, sitä varmempaa on, ettemme säily pimeiltäkään hetkiltä, ja siitä se tie on aina kolkko, että sielu ei voi löytää koskaan ystävää, ainaista tukijaa ja ymmärtäväistä lohduttajaa, joka kurittaisi, mutta myöskin rakastaisi, joka avaisi näköaloja, kutsuisi työhön, kävisi itse edellä ja kainaloista kannattelisi väsyvää uurastajaa.

Evankeliumin tie johtaa meidät alas, synnin tuntemiseen ja tunnustamiseen, katumukseen, parannukseen ja uuteensyntymiseen. Sillä tiellä on joka päivä alotettava alusta,. kuljettava yhä uudelleen samat jäljet, ja tieteilijän kunnian ja arvon voi käydä hyvin huonosti. Mutta sillä tiellä on sielulla seuralainen, ymmärtäväinen ystävä, joka ei jätä yksin pimeimpinäkään hetkinä eikä pahimpainkaan horjahdusten vuoksi vihastu iankaikkisesti, on ystävä, johon sielu voi suostua rajattomalla antaumuksella.

Valitkaamme toki tämä evankeliumin tie! Se on lopultakin tinkimättömimmän totuuden, suurimman voiman ja arvokkaimman tulevaisuuden tie. Jos evankeliumi pääsisi määrääväksi meidän yliopistoväessämme, niin se epäilemättä vaikuttaisi suuressa määrin muuttavasti ja uudistavasti. Se vaikuttaisi tieteelliseen työhön, elämänalojen ja tutkimusaineiden valintaan, se terästäisi aistia tärkeiden ja vähemmän tärkeiden asiain eroittamiseksi, se vaikuttaisi verrattomana keskittävänä voimana, lähentäisi eri aineiden edustajia toisiinsa ja opettaisi tutkijoille ennen aavistamatonta pieteettiä Jumalan käsialojen käsittelemisessä.

Se synnyttäisi nuoremmissa ja vanhemmissa uuden hengen, toisi heidät ihmisinä lähemmäksi toisiaan ja tekisi yliopistosta todellisen kasvatuslaitoksen. Osoittamalla kaiken sen vähäarvoisemmaksi, mikä ei suorastaan luonnu ihmisen rakennukseksi, se tarkistaisi meidän korvaamme kuulemaan niitä pelon, toivon ja odotuksen ääniä, joita kuuluu Suomen kansan syvistä kerroksista, ja innostuttaisi meitä entistä vakavammin palvelemaan tämän kansan tarpeita.

Ja ylinnä kaiken: evankeliumi muuttaisi meidät pientä aikakautista kulttuurivaltakuntaa rakentavista tieteenharjoittajista iankaikkista Jumalan valtakuntaa palveleviksi tieteenharjoittajiksi, joilla olisi sekä tämän että tulevan elämän lupaus. Amen.

Antti J. Pietilä.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/832630?page=11&ocr=true

Kristinuskon hulluus

Kristinuskon hulluus

Kristinuskon hulluus.Yliopiston avajaissaama 19. I. 19171 Kor. 1, 17—25

Kristinuskon hulluus.
Yliopiston avajaissaama 19. I. 1917
1 Kor. 1, 17—25