KUN EN TÄYTÄ MITTAA

KUN EN TÄYTÄ MITTAA
Raamattuopisto, Sielunhoitotyön kurssi 22.03.2003, Olavi Peltola

Turha meidän on kuvitella, että olemme kaikkien ihmisten tai edes jokaisen uskovan suosiossa. Aina on niitä, jotka eivät siedä meitä. Miten kykenemme oikein suhtautumaan itseemme kohdistuvaan kritiikkiin? Olen usein lainannut Valamon vanhuksen kirjeen katkelmaa: ”Kaksi munkkia asui yhdessä. Alussa toinen kysyi toiselta: ’Miltä minä näytän sinun silmissäsi?’ ’Enkeliltä’ vastasi toinen. Jonkin ajan perästä toinen kysyi jälleen: ’Entä miltä minä nyt näytän silmissäsi?’ Ja toinen vastasi: ’Sinä näytät saatanalta, ja jokainen sanasi iskee minuun naulan tavoin’ (Valamon vanhuksen kirjeitä).

Tarvitsemme kahden perusasian oivaltamista. Vasta selvitettyämme itsellemme edes jollakin tavoin nämä kaksi perusasiaa on meille hyvät mahdollisuudet kohdata asiallisesti muiden ihmisten meihin kohdistamat odotukset ja arvostelut.

1. KUN EN TÄYTTÄ MITTAA OMISSA SILMISSÄNI

Olen ihmisenä ainutkertainen yksilö

Mikä tekee ihmisestä ihmisen? Se, että ihminen kykenee asettumaan itsensä ulkopuolelle ja tarkastelemaan itseään ja suhdettaan aistimiinsa objekteihin ikään kuin ulkopuolisena. Ihmisellä on itsetietoisuus, hän on tietoinen itsestään erillisenä olentona. Jokainen ihminen on myös yksilöllinen ja ainutkertainen.

Ensimmäinen perusasia on tämän yksilöllisen, ainutkertaisen ja erillisen itseni tietoinen ja rehellinen kohtaaminen ja hyväksyminen. Tällainen minä yksinkertaisesti olen! Jollen tule toimeen itseni kanssa enkä hyväksy itseäni, menetän vähäisenkin mahdollisuuteni palvella toisia ihmisiä ja olla heille hyödyksi. Silloin lamaantuu myös suhde Jumalaan. En yksinkertaisesti kestä enkä jaksa elää, jollen arvosta ja kunnioita itseäni ihmisenä. Arvostamisen ja kunnioittamisen on säilyttävä silloinkin, kun koen omissa silmissäni, etten täytä itseni asettamaa mittaa,

Juutalainen psykiatri Viktor Frankin kirjoitti keskistysleirikokemuksenaan: “Vanki, joka oli menettänyt uskon tulevaisuuteensa – omaan tulevaisuuteensa – oli kadotettu. Menettäessään uskon tulevaisuuteensa hän menetti myös henkisen otteensa.”

Hän kertoo kahdesta itsemurhakandidaatista. ”Kumpikin oli puhunut aikeistaan tehdä itsemurha. Molemmat käyttivät tyypillistä selitystä, ettei heillä enää ollut elämältä mitään odotettavissa. Molemmissa tapauksissa heidät oli saatava ymmärtämään, että elämä odotti heiltä vielä jotakin, heiltä odotettiin jotakin tulevaisuudessa. Tosiasiassa huomasimme, että toiselle se jokin oli hänen lapsensa, jota hän palvoi ja joka odotti häntä ulkomailla. Toiselle se jokin oli asia, ei henkilö. Hän oli tiedemies, joka oli kirjoittanut sarjan kirjoja, jotka eivät vielä olleet valmiita. Hänen työtään ei voinut tehdä kukaan toinen, yhtä vähän kuin kukaan toinen ihminen saattoi korvata isää lapsen kiintymyksen kohteena.


Tämä ainutkertaisuus ja määrätietoisuus, joka leimaa jokaista yksilöä ja antaa merkityksen hänen elämälleen, pätee myös luovaan työhön yhtä hyvin kuin inhimilliseen rakkauteen. Kun todetaan, ettei yksilöä voi korvata toisella, tilalle tulee kaikessa suuruudessaan ihmisen vastuu olemassaolostaan ja jatkuvuudestaan. Ihminen, joka tiedostaa olevansa vastuussa häntä rakkaudella odottavasta ihmisestä tai tekemättömästä työstä, ei koskaan voi heittää pois elämäänsä. Hän tietää, mikä on miksi hänen elämässään, ja hän kykenee kantamaan melkein minkä tahansa miten”. Se jolla on miksi elää, voi kestää mitä tahansa elämässä.

Miten arvostan itseäni?

Peruskysymykseni on kuka ja millainen olen omissa silmissäni? Miten arvostan tai väheksyn itseäni? Millainen on siis suhteeni omaan itseeni ja oman elämääni? Raamattu antaa meille itsemme oikeaan arvostamiseen erään mittapuun: ”Älkää ajatelko itsestänne liikoja, enempää kuin on aihetta ajatella, vaan pitäkää ajatuksenne kohtuuden rajoissa, kukin sen uskon määrän mukaan, jonka Jumala on hänelle antanut” (Room 12:3).

Oikea näkökulma omaan itseemme ja oikea tapa suhtautua itsemme on mahdollista saavuttaa vasta Jumalan tuntemisen kautta: ”Jonka Jumala on antanut”. Olen vasta silloin oma itseni kun olen ikään kuin Jumalan edessä, Jumalaa vastapäätä. Vasta hänen kauttaan itseeni katsoessani voin nähdä kuka olen. Siksi meidän ei pitäisi lähteä liikkeelle itsemme tuntemisesta, vaan Jumalan tuntemisesta. Mutta koska oma itsemme on joka hetki niin käsin kosketeltavan lähellä lähdemme tästä lähimmästä.

Aiheemme tähden rajoitumme vain yhteen asiaan itsemme tuntemisessa, siihen kamppailuun, jota joudumme käymään hyväksyäksemme itsemme juuri sellaisena kuin olemme. Olisihan tietysti hienoa tietää täsmällisesti millainen sitä oikeastaan on. Mutta vielä oleellisempaa on arvostaa itseään juuri sellaisena kuin kokee ja tuntee olevansa ja oppia tulemaan toimeen tämän itsensä kanssa, vaikka kokeekin, ettei vielä oikein tunne itseään.

Minulla ei kuitenkaan ole hallussani tässä maailmassa mitään muuta kuin oma itseni aisteineen ja ajattelukykyineen ja vain oma elämäni, jonka olen saanut ja jota minun on nyt pakko elää. Juuri tämän itseni ja tämän persoonallisuuteni kanssa minun on tultava toimeen elämäni loppuun asti.

Toki tiedän, että elämä voidaan koska tahansa ottaa minulta pois. Oma elämä ja oma itse on ikään kuin minulle annettua lyhytaikaista lainaa. Mutta tänään vielä elän kuten Valitusvirren tekijä sanoo: ”Herra armoa on se, että vielä elämme” (Val 3:22). Vanha käännös sanoi, ”ettemme ole aivan hävinneet”.

Jäämme monella tavoin itsellemme käsittämättömäksi. Emme tunne itseämme täysin. Raamattu sanoo tämän erinomaisen hyvin: ”Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan” (1. Kor. 13:12).

Ihmisenä olen Jumalan luoma

Kristittynä meille on kuitenkin tärkeää se, että uskomme olevamme Jumalan luomia. Emme ole sokean sattuman tuotteita. Raamattu todistaa: ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut” (Ps 139:13). Elän Jumalan minulle antamaa elämää (Job 10:12). "Minä uskon, että Jumala on minut ja kaikki olennot luonut, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit, ja että hän nämä pitää vielä voimassa...ja että hän tekee tämän kaiken sulasta isällisestä, jumalallisesta hyvyydestään" (Katekismus).

Siksi minun arvoni ihmisenä vain hyötyarvoa, ei siinä, mitä minä teen tai saan aikaan, vaan siinä, että olen olemassa Jumalan luomistyön tuloksena. Minun arvoni ihmisenä on Jumalassa. Jos kiellän Jumalan, todellisuudessa kiellän silloin myös arvoni ihmisenä.

Tähän liittyy myös Kristuksen lähettäminen. Luther sanoi: ”Kun väheksyt itseäsi, väheksyt Jumalan tuloa ihmiseksi. Sinun olemisesi ihmisenä oli hänelle niin tärkeä, että hän lähetti ainoan Poikansa ja antoi hänen syntyä kuten sinäkin olet syntynyt. Jos halveksit itseäsi halveksit Jumalaa, joka on sinut luonut ja lunastanut. Nyt ei tarvitse olla epätoivoinen ihmisenä, koska Jumala tuli ihmiseksi.”

Terve itsetunto

Kuinka terve itsetunto heijastuukaan Paavalin sanoista: ”Mutta minulle on yhdentekevää, ryhdyttekö te tai jokin ihmisten tuomioistuin minua tutkimaan. En itsekään ryhdy tutkimaan itseäni. Minulla ei ole mitään tunnollani, mutta ei minua vielä sen perusteella ole todettu syyttömäksi. Minun tuomarini on Herra. Älkää siis tuomitko ennenaikaisesti, ennen kuin Herra tulee. Hän valaisee pimeyden kätköt ja tuo esiin sydänten ajatukset, ja silloin itse kukin saa kiitoksen Jumalalta” (1 Kor 4:4-5, KR 92).

On vapauttaa oppia hyväksymään oma persoonansa, oma itsensä sellaisena kuin itsensä kohtaa ja nimenomaan sellaisena kuin sen kohtaa tänään. Olen se kuka olen enkä voi kukaan muukaan olla. Olen sellainen kuin olen ja siihen minun on nyt tyydyttävä. Miksi olisin aina niin tyytymätön itseeni, vaikka en olekaan mitään? Eikö olisi jo aika rauhoittua ja hyväksyä tosiasiat. Olen se mikä olen enkä voi enkä saa eikä minun tarvitse olla kukaan muukaan

Litistetty itsetunto

Usein itse olemme itseemme nähden kaikkein kriittisemmät. Lamaannumme syvästi, jos koemme ettemme edes omissa silmissämme täytä mittaa. Itseensä kohdistuva viha, kyvyttömyys hyväksyä itsensä ja oma olemassaolonsa ajaa ihmistä itsetuhoon. Tällaiselta ihmiseltä on ehkä litistetty täysin itsetunto ja sairaalloinen syyllisyyden tunne vain lisää itseinhoa. Tätä pidän mitä tuhoisimpana. Se sammuttaa elämänhalun.

On hyvä olla kriittinen itseensä nähden ja tiedostaa kykyjensä ja lahjojensa rajat. On hyvä nähdä mihin ei pysty. Mutta samalla on ratkaisevan tärkeää myös nähdä mihin pystyy. On nähtävä omat mahdollisuudet ihmisenä. Mitä realistisempi ja samalla tasapainoisempi kuva minulla on itsestäni, sitä paremmin pystyn palvelemaan.

”Olen pyrkinyt, olen toivonut, tahtonut, pyytänyt, olen yrittänyt - olen vaatinut, syyttänyt, tuominnut, olen sydäntäni käskenyt: sen on oltava tuollainen eikä tällainen. Olen ylemmäs tahtonut, olen kiivennyt, olen pudonnut, olen huutanut, itkenyt, rukoillut ja joskus kiroillut.
Olen tässä nyt. Olen tällainen enkä tuollainen - olen alhainen. Olen hiljainen ja kuulen läheltä kuiskauksen: ’Ole sellainen, ole ainoastaan ihminen. Minä tunnen ihmisen, olen lähellä alhaisen’. Saan tuntea jälleen rakkauden, minä tällainen. Olen aivan hiljainen” (Erkki Leminen).

Vanha juutalainen viisaus sanoi: “Jos en merkitse mitään itselleni, niin kenelle sitten olen merkityksellinen? Ja jos elän vain itseäni varten, niin mitä merkitystä minulla silloin on? Ja jos en tartu asioihin nyt, niin milloin sitten“ ( Mishna).

2. KUN EN TÄYTTÄ MITTAA JUMALAN SILMISSÄ

Olen kaikessa ja aina sidoksissa Jumalaan

Toinen erittäin tärkeä perusasia on löytää suhteessa Jumalaan hänen armonsa ja anteeksiantamuksensa tuoma rauha. Vaikka Jumalan edessä joka päivä koenkin oman mitantäyttämättömyyteni, on suurenmoista olla vakuuttunut siitä, että Jumala vanhurskauttaa minut Kristuksen tähden juuri tällaisena jumalattomana ja koskaan korjaantumattomana syntisenä.

Ihminen on kaikessa ja aina sidoksissa Jumalaan. Meitä ei ole luotu autonomiseksi, riippumattomana itsenä oleviksi ja itseään toteuttaviksi, vaan yhteyteen Jumalan kanssa. Siksi Jumalassa ja hänen tuntemisessaan on ihmisen tosi kunnia ja todellisen ihmisarvon perusta. Meidän elämämme mielekkyys toteutuu silloin, kun Jumalan tahto tapahtuu meissä ja meidän kauttamme luomakunnassa. Tärkein omaa elämäämme koskevan rukouksen tulisi olla Paavalin sanoin ilmaistuna: "Kunhan vain täytän juoksuni ja sen viran, jonka minä Herralta Jeesukselta olen saanut" (Apt 20:24).

Kaikkein tärkein ihmisen tuntomerkki on kuitenkin se, että Jumala loi ihmisen iankaikkisuusolennoksi. "Myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä" (Saarn 3:11). "Ja monet maan tomussa makaavista heräjävät, toiset iankaikkiseen elämään, toiset häpeään ja iankaikkiseen kauhistukseen" (Dan 12:2, KR 38). ”Jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja sitten joutua tuomiolle” (Hepr 9:27). Jumala kuitenkin "tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden" (1 Tim 2:4), sillä "hän ei tahdo, että kukaan hukkuu, vaan että kaikki tulevat parannukseen" (2 Piet 3:9). "Ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä" (Joh 3:16).Kaikkein kauheinta mitä minulle ihmisenä voi tapahtua on Jeesuksen sanojen mukaan se, että kadotan sieluni ja saatan itseni kadotukseen ja turmioon (Matt 16:26; Luuk 9:25).

Syvin mitan täyttämättömyyden kriisi on meille Jumalan edessä. Sen rinnalla kaikki mu mitan täyttämättömyys on pienen pieni asia. Joudumme hänen arvioitavakseen. Hirvittävintä on silloin, että hän hylkää meidät kelvottomina eikä salli meidän päästä taivaaseen. On järkyttävää, jos hän sanoo meille ne samat sanat, jotka sormi kirjoitti seinälle Babylonian kuninkaasta Belsassarista kesken hänen pitojaan: Mene, mene tekel ufarsin, sinut on vaa’alla punnittu ja köykäiseksi havaittu (Dan 5:25,27). Tai jos Jeesuksen vertauksen sanat menestyvälle rikkaalle miehelle ovatkin totta myös meidän kohdallamme: ”'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut - kenelle se joutuu?” (Luuk 12:20).

Jumala haluaa lukea minut vanhurskaaksi tänään

Mutta sitä ihmeellisempää on, että tänäänkin minulla on mahdollisuus tulla julistetuksi Jumalan edessä vanhurskaaksi ja saavuttaa pelastusvarmuus. Jumalan puolelta tämä vanhurskaaksi julistaminen pitää paikkansa ja kestää, mutta minä itse voin työntää sen epäuskossani arvottomana pois elämäni yltä. Kristus on totisesti kuollut minunkin puolestani ja minun ei tarvitse muuta kuin luottaa häneen ja huutaa hänen nimeään avukseni ja niin olen pelastettu ja autuas Jumalan lapsi tässä silmänräpäyksessä.

Ei tarvita minun puoleltani muuta kuin vaikkapa ruveta huokailemaan toistuvasti vanhaa ortodoksisen luostarihurskauden ns. Jeesus rukousta: Herra Jeesus Kristus Jumalan Poika, armahda minua syntistä. Vaikka en pystykään sitä rukoilemaan sydämestäni sentään 10000 kertaa päivässä, voin tällaisenani tuo rukous huulillani mennä Jumalan eteen ja uskoa, että hän armahtaa. En tule pettymään tähän huutoon enkä tähän uskoon. Uskoessani Kristukseen olen aina hyväksytty Jumalan edessä, olen uskosta vanhurskas. Se riittää, riittää iäisyyteen asti.

Nyt uskon kautta vanhurskaana minun ei tarvitse tietää millainen ja kuka olen. Voin ja saan olla vaikkapa Oskari Olematon, joka asun Nollakatu nollassa. Tai olla niin kuin Erkki Leminen sanoo runossaan Irina ja Alvari: ”Minä en ole mitään. En varmaan rakasta ketään, mietti itsekseen Alvari. Eikä minusta välitä kukaan ? ei Jumalakaan. Oli Alvari alistettu jo alussaan, niin kerrotaan. Kun nimeään kyseltiin ja osoitettaan, hän vastaili vaan: Olen Alvari Alakulo, enkä mistään kotoisin.”

Kristukseen uskoessa vanhurskaaksi tullut ihminen tietää, "että hänen elämänsä on mielekäs, ei ainoastaan menestyksessä vaan myös epäonnistumisessa, ei ainoastaan loistosuorituksissa vaan myös virhesuorituksissa, ei ainoastaan suoritustason noustessa vaan myös sen laskiessa. Hänen elämänsä on siis mielekäs jopa silloin, kun hänen ympäristönsä tai yhteiskunta ei jostain syystä enää hyväksy häntä. Usko merkitsee, että ihminen, olkoon hän terve tai sairas, työhön kykenevä tai kykenemätön, suorituksiltaan vahva tai heikko, menetykseen tottunut tai menestyksen hylkäämä, syyllinen tai syytön, pitää ehdottomasti ja järkkymättömästi kiinni tästä luottamuksesta, ei vain kuolemassa vaan koko elämänsä ajan"" (Hans Kung)

Eivät perintötekijäni, lapsuuteni kokemukset, ei ajallisen elämänkaareni muotoontuminen ole se tärkein ja varsinainen elämäni keskus ja ydin. Keskus on Kristuksen tunteminen. Se on tärkeintä elämässäni. Hän antaa elämälleni ja minulle itselleni todellisen arvon, iäisyysarvon. Hän yksin on kallioperusta. Kun sille rakennan, koen lopulta aina onnellisen elämäni täyttymyksen eli pelastuksen. Näin silloinkin, vaikka tässä ajallisessa elämässä koen epäonnistuneeni kaikessa ja kuolen läheisten hylkäämä ja kaikkien unohtamana.

Risana ja sairaana voi olla uskosta vanhurskas

Uskosta vanhurskaana minun tarvitse olla sisäisesti terve, kunhan tunnen Herrani ja kuulen hänen äänensä. Saan olla risa ihminen ja myös ruumiillisesti sairas. Tärkeintä on vain se, että olen Suuren Parantajan hoidossa ja ruumiini ylösnousemuksessa näen, että hän paransi minut täysin.

Minun ei tarvitse myöskään löytää vastausta kysymykseen kuka minä oikein olen. Jääköön se epäselväksi itselleni ja lähelläni oleville. Ei sillä ole niin suurta merkitystä. Mutta sillä on merkitystä, että tunnen todella Jeesuksen Kristuksen ja löydän vastauksen siihen, kuka hän on ja voin epäilevän Tuomaksen kanssa sanoa: ”Minun Herrani ja minun Jumalani” (Joh 20:28.

Tärkeää on vain se, että olen hänen käsissään kuten savi on savenvalajan kädessä (Jer 18:1-6)). Tärkeintä on, että olen oksana Jeesus viinipuussa (Joh 15), olen rakennuskivenä hänen temppelissään (Ef 2, 1 Piet 2).Tärkeintä, että olen lammas hänen laumassaan, että hän tuntee minut ja minä tunnen hänen äänensä (Joh. 10:14; 4). Tärkeintä on, että voin ja uskallan tänään sanoa: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” (Ps 23:1).

Olisikin hirvittävää, jos taivaassa minun kohtalostani olisi päättämässä minut hyvin tuntevien uskovien lautamiehistö eikä yksi ainoa Tuomari, Kolmiyhteinen Jumala. Uskovien edessä ja uskovien mielessä en ole koskaan täyttänyt mittaa enkä ole koskaan heille täysin kelvannut, en ainakaan tällaisenani. Mutta viimeisen sanan minusta lausuukin iankaikkinen ja kaikkivaltias Jumala.

Tänään kuitenkin uskoessani Jeesuksen nimessä ja veressä syntini anteeksi, on täysin varmaa, että Jumalan julistaa minun vanhurskaaksi ja tuomion kestäväksi. Olen sittenkin kelvollinen hänen edessään ja olen sitä vain hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen sijaishyvityksen tähden. Täytän siksi Jumalan edessä hänen minulle asettaman mitan ja niin taivas ja maa hymyilevät minulle. Siksi on lopultakin samantekevää, millaisena koen ja arvioin itseni ja mitä muut minusta sanovat ja millaisena he näkevät minut.

Mitä Job sanoikaan alettuaan selvitä tuosta niin tuskallisesta masennuksestaan: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo!” (Job 19:25-27).

3. KUN EN TÄYTTÄ MITTAA TOISTEN SILMISSÄ

Mutta meidän varsinainen ongelmammehan tänään onkin siinä, etteivät toiset ihmiset hyväksy minua. Koen aivan liian usein ja aivan liian tuskaisena, etten täytä ihmisten silmissä mittaa. En menesty ihmissuhteissa.

Joku voi kokea kipeänä sen, ettei ole päässyt naimisiin. Kukaan ei ole minua huolinut. Toinen taas saattaa huokailla sitä, että vaikka onkin naimissa, niin avioliittoni on täynnä vaikeuksia. Puolisoni ei arvosta minua. Kolmas kokee työttömyyden tuskan mitan täyttämättömyytenä. Neljäs taas kokee, ettei ole työpaikalla suosittu. Kukaan ei tule kanssani ruokailemaan samaan pöytään. Olen niin yksin. Luulen että niin monta kuin meitä on ihmistä, niin monta meillä on erilaista vaikeutta ihmissuhteissa.

Jokaisen meidän ympärillämme on muutaman sadan omaisen, työtoverin, naapurin ja tutun ihmisen joukko. Tämän joukon tunnemme suurin piirtein nimeltä ja he tuntevat minut. Harvan meidän vaikutusvalta ja nimi on tuttu tämän lähijoukon ulkopuolella. Arvoni ihmisenä on monella tavoin riippuvainen siitä, miten tämän lähijoukko arvostaa minua.

Mitä silloin, kun huomaan törmäileväni ja loukkaava ihmisiä? Mitä silloin, kun lähi-ihmiset karttavat minua ja tajuan heidän puhuvan minusta kielteisesti. Mitä silloin, kun minulla ei ole yhtään ystävää?

Sehän on varmaa, että aina lähellämme on ihmisiä, jotka eivät voi meitä hyväksyä ja joiden silmissä emme täytä mittaa. Heidän mielestä, meissä on jotain pahasti vinossa. Jos edes vähän muuttuisimme ja tulisimme toisenlaisiksi, niin silloin olisimme siedettävämpiä.

Kun vihdoin huomamme tämän, se voi olla itsellemme aikamoinen shokki ja ainakin osa meistä kokee koko olemassaolonsa sietämättömäksi. Yksinäisyyden ja sopeutumattomuuden tunne voi olla hirvittävää.

Haluan kuitenkin ihmisen läheisyyttä. Haluan kohdata ihmisiä, jotka aidosti hyväksyvät minut tällaisenani. Miten hyvin tätä kuvaakaan Psalmin rukoilija: ”Sinä minun ystäväni ja uskottuni, jonka kanssa me elimme suloisessa sovussa, yhdessä vaelsimme Jumalan huoneeseen juhlakansan kohinassa" (Ps 55:14-15, KR 38). Mutta Psalmin varsinainen aihe onkin se, että tämä läheinen ystävyys on nyt särkynyt.

Edeltävät jakeet kuuluvat: ”Ei minua herjaa vihollinen - sen minä kestäisin - eikä minua vastaan ylvästele minun vihamieheni - hänen edestään minä voisin lymytä; vaan sinä, minun vertaiseni, sinä, minun ystäväni ja uskottuni” (55:13-14). Miten onkaan sanottu: ”Vaikeinta itsensä kanssa, toiseksi vaikeinta toisen. Kaikkein vaikeinta ystävän kanssa, josta on tullut vihollinen” (Erkki Leminen).

Missä ovat oikeat ystävät, luotettavat työtoverit, hyvät naapurit ja rakkaat omaiset? Kohtaan vain vältteleviä ihmisiä.

Jeremiakin kohtasi aikoinaan myrkyttyneiden ihmissuhteiden verkoston. Hän sanoi: ”Varokaa kukin lähimmäistänne, älkää yhteenkään veljeen luottako; sillä jokainen veli viekkaasti pettää ja jokainen lähimmäinen liikkuu panettelijana. He pettävät toinen toisensa eivätkä puhu totta; he ovat totuttaneet kielensä puhumaan valhetta, ovat tehneet vääryyttä väsyksiin asti. Sinä asut keskellä vilppiä” (Jer 9:4-6).

Kuuluisa 1600-luvulla elänyt ranskalainen matemaatikko ja uskova Blaise Pascal kirjoitti Mietelmissään: "Oma etumme on lisäksi ihmeellinen väline miellyttävästi sokaisemaan silmämme. Maailman oikeamielisimmällä ihmisellä ei ole lupaa olla tuomarina omassa asiassa".

"Niinpä elämä on alituista harhaa. Ihmiset vain pettävät ja liehittelevät toisiaan. Kukaan ei puhu meistä läsnä ollessamme samalla tavoin kuin poissa ollessamme. Ihmisten välinen sopu perustuu yksinomaan tähän keskinäiseen pettämiseen, ja harvat ystävyyssuhteet kestäisivät, jos jokainen tietäisi, mitä ystävä puhuu hänestä, kun hän on poissa, vaikkakin tuo toinen silloin puhuisi vilpittömästi ja kiihkotta". "Pidän varmana. että jos kaikki ihmiset tietäisivät, mitä he puhuvat toisistansa, ei olisi neljää ystävää maailmassa.”

Mitä teen, kun koen, että olen saanut monen ihmisen silmissä aikamoisen roiston leiman. Voihan olla, ettei se itseäni liikoja rasita. Onhan yleensä samantekevää, mitä ihmiset ajattelevat ja mitä kokevat minusta. Vasta silloin sillä on merkitystä, jos joudun jotenkin riippuvaiseksi näistä ihmistä. Tästä huolimatta se koskee, kun huomaa olevansa jollakin tavoin sopimaton ihminen.

Lainasin aikaisemmin ensimmäistä säkeistöä Erkki Lemisen runosta Irina ja Alavari. Se kuvaa omalla tavallaan kahden ihmisen välisen suhteen vaikeutta ja nimenomaan sitä, kun toinen ei voi hyväksyä toista sellaisenaan. Runo jatkuu:
”Vaan Irina Ylävire ? ikäneitonen - tosiuskovainen – kohta Alvarin kohdatessaan uskoi tosissaan, että Alvari ? nöyrä mies ? oli hänelle määrätty, ihan taivaassa säädetty. Ah! Halleluja! Tästä liitosta tuleekin luja.
Sai Irina Alvarin, sillä naisen metkuja ei Alvari Alakulo osannut varoa. Vaan onhan tuo mukavata, tuumi Alvari, että Irina tummatukka hänet huomasi.

Luuli Irina Ylävire ? tosiuskova - että mies tuo masentuva voisi hetkessä toipua, kun oli luonansa puhdas lempi ja hehkuva halleluja. Vaan kuinka ollakaan, usein matkalla koetaan, että totuus on toisenlainen kuin kuvitellaan. On liittoja vaikeita - erittäin vaikeita – ja aivan mahdottomia.Ei arvannut Irina, mitä siitä seurasi, kun toinen ryömi, ja toinen liiteli. Kun Alvari etanan tavalla eteni, vaikeni ja Irina leivon lailla lauloi ja lenteli, mutta usein rakkautta vailla toista soimasi. Niinpä sielujen välimatka vain piteni - kuilu välillään syveni. Mitä kaikesta tästä Jumala ajattelee sitä tuskin hän sanoo. Se kuitenkin parhainta lienee, että sisin kumpaisenkin yhä hartaammin armoa anoo ? omista kuopistaan.”

Eräs järkyttävimpiä kohtaamiani kuvauksia paikallisseurakunnassa vallitsevasta ihmissuhdeahdistuksesta on seuraava katkelma: ”Itselleni ja koko perheelleni tätä kautta saavutettu yhteys nuorisotyöhön sekä työntekijöihin että nuoriin itseensä on merkinnyt suurta elämän rikkautta. Samalla se on kuitenkin johtanut minut näkemään kovin läheltä sellaisia kirkon sisäisiä ongelmia, sellaista ahdistusta, jonka kaltaista en ole voinut kuvitella mahdolliseksi kristillisessä seurakunnassa.

Kun joutuu näkemään, miten kauniin pyhäpinnan alla uskovaisuus kieroutuu mielettömäksi epäluuloksi ja epäluottamukseksi, tuomitsevaksi pahaksi tahdoksi ja kivikovaksi anteeksiantamattomuudeksi, millaista henkistä ja taloudellista turvattomuutta ja muita vallankäytön vääristymiä tästä voikaan olla seurauksena., miten perusteellisesti työn ilo ja innoitus voidaan näin sammuttaa ja muuttaa katkeroituneeksi ahdistukseksi ja kuinka kevyesti vastuunalaiset ihmiset voivat sivuuttaa silmien alla tapahtuvan vääryyden ei täydellinen uskon menetys ole kaukana: Mikä on Jumala, joka sallii Kristuksen nimeä kantavan seurakunnan näin häpäistä itseään?” (Kirjasta Minun ?Jumalani)



Ihmissuhdeongelmia Raamatussa

Kun lähdemme Raamatusta etsimään valoa ihmissuhdeongelmiin ja kuvauksia sellaisesta tilanteesta, jossa ei hyväksytä toista ihmistä, hämmästymme. Siinähän onkin eräs Raamatun henkilöhistorian punaisista langoista. Jo Raamatun ensimmäisessä kirjassa näemme kuinka veli ei hyväksynyt veljeään ja se johti veljesmurhaan (1 Moos 4:8. Siellä kerrotaan kuinka Haagar halveksi Saaraa (16:4) ja Saara karkotti Haagarin nääntymään autiomaahan (21:10).

Kohtaamme perheen, jossa kummallakin vanhemmilla oli omat lemmikkilapsensa (25:28 ja jossa veli kavalasti petti veljensä ( 27:35) ja petetty alkoi suunnitella veljensä tappamista (27:41). Siellä kerrotaan kuinka appi pettää vävynsä (29:25) ja vävy harhauttaa appensa (31:20), kuinka syrjii vaimoaan (29:31) ja ennen kaikkea kuinka kaikki veljet olivat kateellisia ja vihasivat Joosefia niin, etteivät voineet edes puhua hänelle ystävällisesti (37:4, 11). Tappaminenkin oli mahdollinen (37:20). Joosef saattoi kuitenkin lopulta sanoa: ”Te tosin hankitsitte minua vastaan pahaa, mutta Jumala on kääntänyt sen hyväksi” (50:20, KR 38.

Mooseksen elämää leimasi kuolemanvaraa ja pako. Kansaansa johtaessaan häntä vastaan kapinoitiin jatkuvasti. David joutui pakenemaan Saulin vihaa. Kuinka yksinäisiä ja halveksittuja olitkaan VT:n profeetat. Jeesuksen jättivät kaikki ystävät hänen vihollistensa käsiin. Paavali kirjoittaa, että kukaan ei tullut oikeudessa hänen avukseen, vaan kaikki jättivät hänet yksin (2 Tim 4:16).

Jokainen, joka suostuu hengelliseen johtajuuteen joutuu monenlaisen väkivallan kohteeksi. Ei ole vain väkivaltaa ylhäältä, vaan on myös väkivaltaa alhaalta. Ei vain johtajien joukossa ole häijyjä, kyllä heitä löytyy riviuskovienkin joukossa. Tätä ongelmaa tuskin koskaan on käsitelty. Se on kuitenkin ollut kaikkien Raamatun kuvaamien hengellisten johtajien ja profeettojen osa.

Millainen olikaan Jeesuksen osa uskovien keskellä? "Kenellä ihmisellä on koskaan ollut vähemmän loistoa? Kolmestakymmenestä kolmesta vuodesta hän elää kolmekymmentä esiintymättä. Kolmen vuoden aikana häntä pidetään petturina, papit ja päämiehet hylkäävät hänet, hänen ystävänsä ja lähimpänsä halveksivat häntä. Vihdoin hän kuolee erään omansa pettämänä, toisten kieltämänä, kaikkien jättämänä" (Pascal). Jeesus jopa varoittaa tilanteesta, jossa kaikki ihmiset puhuvat meistä hyvää (Luuk 6:26).

Mutta mitä teen, kun Erkki Lemisen runon sanoin oma todellisuuteni ja ihmissuhteeni ovat tällaiset: "Ihminen - älä ihmiseen liikaa luota ettet eksyisi. Älä tomulta paljoa vuota ettet pettyisi. Pane toivosi suurempaan. Luota Jumalaan. Jumala - rakkauden läksy on mahdoton. Kuka voi sen oppia, kuka voi todella rakastaa, kun ihmiset ovat ilkeitä ja itse olen kuin piru? Kristus - Sinun rakkautesi on täydellinen. Ole minulle vieläkin Vapahtaja, jumalattoman ainoa toivo. Puhdista. Pyhä Henki - vuoda sisimpääni öljyn tavoin etten ruostuisi rakkaudettomuuteni. Muuten olen kuin piru" (Erkki Leminen). Tosin tässä runossa on toivo.

Suostu vanhan rukoukseen: "Herra Jeesus, ole sinä minun turvani ja ainut lohtuni. Ole läheinen ystäväni, sillä kaikki muut ystävät ovat minut jättäneet. Ole toivoni, silllä turha on panna toivoa ihmisiin. Ole iloni ja sydämeni riemu, sillä kaikki maallinen ilo on turha. Ole johtajani ja tuttavani ja kumppanini tiellä, jota vaellan, sillä ihmiset uupuvat pian ja häipyvät luotani. Sinussa on ylistykseni, sinussa lohdutukseni ja sinussa täysi luottamukseni."

Käytäntöä

Tämän luennon johdannossa ohjelmalehtisessä lukee: ”Elämässä tapahtuu myös sellaista omien ratkaisujen seurauksena tai toisten aiheuttamana, että sen jälkeen kokee jäävänsä vaille toisten hyväksyntää. Miten voi auttaa tällaista eteenpäin?” Nyt siis minun olisi pitänyt valottaa tällaisia tilanteita. Olen koettanut antaa jonkinlaista vastausta jo edellä. Kyselin tätä eräältä ystävältäni, jolla on ollut ihmissuhteissa aivan ylivoimaiselta tuntuvia vaikeuksia.

Miten hän neuvoisi sielunhoitajaa palvelemaan sellaista, jota ehkä ei ole kerta kaikkiaan hyväksytty omaan työyhteisöönsä, joka on kokeneet olevansa syrjitty, jopa vainottu. Hänen mieleensä tuli yhdeksän kohtaa vihjauksena sielunhoitajalle. Sain luvan mainita niistä tällä tavoin julkisuudessa. Ehkä ne sisältävät meille hyvinkin tuttuja oivaluksia sielunhoidosta. Mutta kertaus on opintojen äiti! Toisaalta jokainen näistä neuvoista on omalla tavallaan henkilökohtainen


1. Sielunhoitajan ei tule sanoa heti suoraan sellaista, joka tyrmää tai lukitsee toisen olkoonkin se, mitä hän kertoo ihmissuhteistaan kuinka mielettömän tuntuista tahansa. Asianomainen saattaa kokea sielunhoitajan ihmettelyn ja epäilyn sillä tavoin, että tämä ei ole hänen puolellaan. Juuri sitä hän kuitenkin etsii sielunhoitoon tullessaan. Älä siis ainakaan käytä heti sanaa: ”Sinusta itsestäsi tuntuu niin, sinä luulet näin, sinä itse koet, että sinua kohdellaan näin ja näin.” Jos näin sanot, se sisältää ajatuksen, että kyse onkin vain asianomaisen ihmisen omista kokemuksista ilman objektiivista todellisuutta. Toki se saattaa olla pelkkää subjektiivista tunteilua ja paranooista pelkoa. Mutta ei siitä voi olla kuitenkaan varma. Jos heti alat epäillä toisen liioittelevan tai olevan turhien epäluulojen ja pelkojen vallassa – vaikka se olisikin totta – älä siitä huolimatta sano sitä, silloin suljet oven auttamiselta.

Silloin lyöt lyötyä, sillä todennäköisesti muutkin ovat sen hänelle sanoneet. Hän tietää jo tämän kaiken muiden väittämänä ja sen, että hän pidetään paranooisena. Hän kokee, että nyt sinäkin olet yksi niistä, jotka eivät ymmärrä ja hylkäävät hänet. Tällä tavoin kokeva ihminen tarvitsee, että joku tulee lähelle, kuuntelee ja edes yrittää ymmärtää ja on ennen kaikkea hänen puolellaan, vaikka se merkitseekin aivan kuin asettumista hänen esivaltaansa ja tervettä järkeä vastaan.


2. Sinun sielunhoitajana ei tarvitse antaa sellaista käsitystä, että olet superauttaja, joka ratkaiset hänen ongelmansa. Uskalla olla pieni ja epätäydellinen ihminen, joka tarjoat pientä apua. Tämä ei tarkoita, että rupeat sanomaan olevasi pieni ihminen, vaan että asenteesi on vaatimaton ja inhimillinen toista kohtaan eikä ylhäältä käsin lyövä.

3. Tee jollakin tavoin tiettäväksi, ettet häntä hylkää, vaikka antaisit hänelle aikaa vain jonkun minuutin joka viikko. Tee se sitten 50 vuotta. Olet tällä tavoin uskollinen. Voit sanoa ääneenkin, ettet hylkää, rukoilen puolestasi. On ihanaa tietää, että on joku ihminen maan päällä, joka kantaa uskollisesti minua Herran eteen ja kantaa silloinkin, vaikka elämä toisi suunnattoman vaikeita ja raskaita kärsimyksiä: ETTÄ MINULLA ON EDES JOKU JOKA MINUA MUISTAA. Puhu kuitenkin totta, sillä tällaisiin syövereihin joutuneet ihmiset ovat erittäin herkkiä ja he huomaavat, jos valehtelet ja he vaistoavat sen, heitä ei voi pettää.

4. Älä neuvo, vaan kuuntele. Neuvoista ei ole mitään hyötyä. Ne vain lyövät. Jos kysytään neuvoa, silloin voit sanoa toki oman mielipiteesi. Silloin siitä voi olla hyötyä, koska hän haluaa kuulla sinun mielipiteesi. Onhan helppo sanoa sokealle: Näe. Mutta ethän sillä häntä auta. Pitää tehdä jotain konkreetista sokean avuksi.

5. Ole aito. Millainen ihminen on aito? Aidon määrittely on vaikeaa, mutta intuitiivisesti sen jokainen vaistoaa. Ainakaan hän ei voi olla täydellinen, koska täydellinen ihminen kylmä, kova ja pelottava. Missään tapauksessa ei saa yrittämällä yrittää omassa asenteessaan olla aito. Ole oma itsesi, mutta yritä edes hieman käytännössä osoittaa rakkautta sitä ihmistä kohtaan. Näin silloinkin vaikka itse koet sen teeskentelyksi. Tällöin sinun teeskentelemisesi tarkoitus on vain auttaa ihmistä.

”Sentähden minä kehoitan teitä, että päätätte ruveta osoittamaan rakkautta häntä kohtaan” (2 Kor 2:8. Tällainen päätös ei ole vain tunne, vaan se on tahtoa. ”Vaikka joku inhoaisikin minua, mutta hän siitä huolimatta tahtoisi auttaa minua, niin se minusta on jo rakkautta minua kohtaan.” Rakkauden ei tarvitse olla (vain) tunnetta, vaan toisen realistista tukemista ja auttamista.

6. Saat asettaa rajat - jyrkätkin. Älä yritä olla ja antaa enempää kuin mihin pystyt. Ei ole mitään hyötyä siitä, jos yhden sijasta romahtaa kaksi. Jos et kerta kaikkiaan jaksa, niin et jaksa. Aseta yhteydenpidolle rajat.

7. Kyllä sielunhoitajalla on oikeus myös sanoa, etten voi hyväksyä tuota mitä sinä teet tai mitä sinä sanot tai ajattelet. Vaikka sen sanominen pitää koettaa ajoittaa oikein. Vaikka monta kertaa teet virheitä ja loukkaat toista, niin jos edes vähän yrität auttaa ja antaa empatiaa, niin toinen antaa kyllä anteeksi. Kyllähän yleensä annamme anteeksi melkein mitä tahansa, jos huomaamme, että joku edes yrittää auttaa.

8. Pyydä anteeksi. Koeta nollata tilanne. Anteeksi pyytäminen voi olla tosi vaikeaa. Jos kuitenkin tajuat, että olet loukannut ja sanonut pahasti, niin seuraavalla kerralla pyydä anteeksi. Sano vaikkapa: Olin väsynyt, otti aivoon. Olipa meillä viime kerralla aikamoinen keskustelu. Mutta en minäkään harkinnut mitä sanoin. Vältä helppoja fraasinomaisia anteeksipyyntöjä. Myös olemuksellaan, ystävällisellä käyttäytymisellä voi viestitä, että pyydän anteeksi.

9. Lohduta sanalla. Raamatun sanalla voi lohduttaa, mutta toki myös löydä. Sana on valittava viisaasti. Jesaja kehottaa: ”Lohduttakaa, lohduttakaa…” (Jes 40:1). Jumala on jättänyt lohduttamisen toisen ihmisen tehtäväksi. Tarvitsen toisia ihmisiä, tiedon siitä, että toinen on rinnallani. Kannattaa lukea Jumalan suuruudesta, josta nimenomaan Jesaja 40 puhuu.


http://www.kolumbus.fi/rov.o.peltola/teemat/Entaytamittaaa.htm