MITÄ ON SYNTI PYHÄÄ HENKEÄ VASTAAN?

MITÄ ON SYNTI PYHÄÄ HENKEÄ VASTAAN?


38. iltaluento (lokakuun 23. p:nä 1885)

C. F. W. Walther, USA

Monet saarnaajat, jotka eivät suinkaan kuulu huonoimpiin, luulevat saaneensa jo paljon aikaan, jopa suorastaan päässeensä tavoitteeseen, jos he ovat saaneet kuulijansa herätetyiksi heidän luonnollisesta suruttomuudestaan ja saaneet heidät epätoivoisiksi armoituksestaan ja autuudestaan. On kyllä välttämätöntä, että jokainen ihminen, jos mieli hänen pelastua, saadaan havahtumaan väärästä rauhallisuudestaan, väärästä lohdutuksestaan, väärästä rauhastaan ja väärästä toivostaan.

Hänet on kyllä saatava epätoivoon pelastuksestaan ja siitä tilasta, missä hän on. Mutta se on vain valmistusta. Pääasia, lopullinen tavoite, on aivan toinen. Ihminen on päinvastoin saatava täyteen varmuuteen armoituksestaan ja autuudestaan, niin että syntinen armahdettuna voi yhtyä riemuitsemaan hurskaan Woltersdorfin kanssa: ”Oi armoa suurta, oi uskollisuutta: Niin totta kuin Herran on voima ja valta, Niin totta kuin aurinko luo valoaan, Mä anteeksiantohon turvata saan.”

Ei ole epäilystäkään siitä, ettei tämä olisi evankelisen saarnaajan lopullinen tavoite. Onhan saarnaajan julistettava hänen huostaansa uskotuille evankeliumia ja taivutettava heidät uskomaan Kristukseen; hänen on kastettava, päästettävä synneistä ja jaettava pyhää ehtoollista. Mutta mitä evankeliumin saarnaaminen muuta merkitsee kuin sitä, että sanotaan ihmisille, että he ovat Kristuksen kautta sovitetut Jumalan kanssa ja että he ovat täydellisesti lunastetut? Mitä elävä ja todellinen sydämen usko muuta on kuin jumalallinen varmuus siitä, että meillä on syntien anteeksiantamus ja että taivaan portit ovat meille avoinna?

Mitä kastaminen muuta on, kuin että Jumalan käskystä hänen nimessään ja hänen sijastaan ihminen otetaan kadotetusta syntisten maailmasta ja annetaan hänelle juhlallinen vakuutus: ”Jumala on sinulle armollinen, hän on sinun Isäsi ja sinä olet hänen rakas lapsensa! Jumalan Poika on sinun Vapahtajasi ja sinä olet hänen lapsensa, jonka hän on jo tehnyt autuaaksi! Pyhä Henki on sinun Lohduttajasi, ja sinä olet hänen asuntonsa, jossa hän armossaan asuu.”

Mitä synneistä päästäminen on muuta, kuin että Kristuksen nimessä, hänen käskystään ja hänen sijastaan sanotaan: Sinun syntisi ovat sinulle anteeksi annetut? Mitä pyhän ehtoollisen jakaminen on muuta, kuin että Jeesuksen nimessä sanotaan: ”Sinäkin olet osallinen lunastuksen suuresta työstä!” Sen vahvistukseksi minä annan sinulle tämän ihanan pantin, Kristuksen ruumiin ja veren, lunnaat, joilla hän kerran on ostanut koko maailman!”

Jos tutkimme pyhää Raamattua, havaitsemme, että kaikkien oikeitten saarnaajien lähtökohta on ollut kuulijoittensa saattaminen siihen, että he voisivat sanoa: Minä olen Jumalan lapsi ja iankaikkisen elämän perillinen. Kristus huudahti opetuslapsilleen: ”Iloitkaa siitä, että teidän nimenne ovat kirjoitettuina taivaissa.” Mitä muuta hän sillä saattoi tarkoittaa kuin tätä: Iloitkaa siitä, että aivan varmasti pelastutte. ”Te olette vastaan ottaneet peson, te olette pyhitetyt, te olette vanhurskautetut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä, ja meidän Jumalamme Hengessä.”

Pietari kirjoittaa muukalaisuudessa asuville kristityille: ”Te olitte eksyksissä niin kuin lampaat”, mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan tykö.” (1. Piet. 2:25) Ja Johannes sanoo hengellisille lapsilleen, itse lukeutuen heidän joukkoonsa: ”Nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena, kuin hän on.” (1. Joh. 3:2)

Missään pyhässä Raamatussa emme näe apostolien suhtautuvat seurakuntiensa jäseniin ikään kuin he olisivat ihmisiä, jotka eivät oikein tiedä, kuinka heidän asiansa ovat Jumalan edessä, vaan aina niin, että huomaa apostolien edellyttävän, että he ovat kalliita ja rakkaita Jumalan lapsia, kaikkine heikkouksineen ja vajavaisuuksineen.

Nykyään on aivan toisin. Parhaatkin saarnaajat ovat enimmäkseen hyvin tyytyväisiä, jos ihmiset on saatu siihen, että he tuon tuostakin tulevat heidän luokseen valittamaan: Voi, minä en voi päästä varmuuteen autuudestani! He valittavat: Voi, minusta tuntuu, että joutuisin kadotukseen, jos tänä yönä kuolisin! Silloin sellaiset saarnaajat, jotka eivät ole todella evankelisia, ajattelevat: ”Tässäpä olenkin päässyt pitkälle. Hän on hyvä kristitty!” Tosiaankin saarnaajan pitäisi kauhistua, jos hän ei vielä ole niin pitkällä, että hän voisi sanoa: Minä tiedän Lunastajani elävän! Minä tiedän, kehen minä uskon!

Missä on syy siihen, että nykyään niin monet harhailevat tietämättä, ovatko he tosi kristittyjä? Mistä se johtuu? Se johtuu siitä, että saarnaajat enimmäkseen sekoittavat lain ja evankeliumin, että he eivät seuraa pyhän apostolin kehotusta: ”Pyri osoittautumaan Jumalalle semmoiseksi, joka koetukset kestää, työntekijäksi, joka ei työtään häpeä, joka oikein jakelee totuuden sanaa” (2. Tim. 2:15), joka oikein erottaa toisistaan lain ja evankeliumin. Jos näet saarnataan evankeliumia niin, että siihen sekoitetaan jotain lainomaista, ei ole mahdollista, että kukaan sen kautta tulee uskoon syntien anteeksiantamukseen. Ja taas toisaalta: jos saarnataan lakia niin, että siihen sekoitetaan jotakin evankeliuminomaista, ei kukaan tule tuntemaan olevansa vaivainen syntinen, joka tarvitsee syntien anteeksiantamusta.

24. väite

Kahdenneksikymmenenneksi ei Jumalan sanaa jaeta oikein, jos kuvaillaan anteeksiantamaton synti Pyhää Henkeä vastaan sellaiseksi, että se suuruutensa tähden on anteeksiantamaton.

Sellaiseksi se usein kuvataan, että se suuruutensa tähden on anteeksiantamaton. Mutta eikö se ole kauheaa lain ja evankeliumin sekoittamista?

Laki yksin tuomitsee synnin, mutta evankeliumi julistaa vapaaksi synnistä tekemättä poikkeusta minkään synnin kohdalla. Profeetta kirjoittaa: ”Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkeiksi; vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi.” (Jes. 1:18) Apostoli Paavali kirjoittaa: ”Mutta laki tuli väliin, että rikkomus suureksi tulisi; mutta missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi” (Room. 5:20). Siksi oppi-isämme Lutherkin veisaa niin ihanasti: ”Vaikk’ ovat suuret syntini, Suurempi armos vielä. On hätääntynyt sieluni, Vaan armoas et kiellä.”

Mitä sitten sanoo Raamattu synnistä Pyhää Henkeä vastaan? Ensiksikin meillä on kolme rinnakkaiskohtaa synoptisissa evankeliumeissa (kolmessa ensimmäisessä evankeliumissa), sitten Heprealaiskirjeessä ja ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä kohta kummassakin. Näihin kohtiin varsinaisesti pohjautuu oppi synnistä Pyhää Henkeä vastaan.

Matt. 12:30–32: ”Joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan; ja joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa. 31. Sentähden minä sanon teille: jokainen synti ja pilkka annetaan ihmisille anteeksi, mutta Hengen pilkkaamista ei anteeksi anneta. 32. Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa.”

Tämä on tärkein kohta. Siitä näemme seuraavaa. Kaikki pilkka Isää ja Poikaa vastaan annetaan anteeksi, mutta ei pilkkaa Pyhää Henkeä vastaan. Nyt on kuitenkin varmaa, ettei Pyhä Henki ole kunniallisempi ja korkeampi persoona, vaan Isän ja Pojan vertainen. Ei siis voida sanoa, että tämä synti on pilkka Pyhän Hengen persoonaa vastaan – sillä Isään ja Poikaan kohdistuva pilkka on aivan sama synti.

Ennemminkin tarkoitetaan tässä pilkkaamista, joka kohdistuu Pyhän Hengen virkaan. Joka hylkää Pyhän Hengen viran, joutuu kadotukseen; tätä syntiä ei voida antaa anteeksi. Pyhän Hengen virka taas on kutsua Kristuksen tykö ja varjella hänen tykönään. Siitä taas, että sanotaan: ”jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan”, huomaamme, ettei sellainen ole tehnyt syntiä Pyhää Henkeä vastaan, jolla on vain herjaavia ajatuksia sydämessään.

Usein näet rakkaat kristityt luulevat, kun heillä on moisia kauheita ajatuksia eivätkä he voi niistä vapautua, että he ovat tehneet tämän synnin. Sen on rakas Herramme Kristus ennakolta tarkoin tiennyt. Sen tähden hän sanoo, että pilkan täytyy olla suullisesti lausuttu. Perkele nimittäin ampuu tulisia nuoliaan parhaimpien kristittyjen sydämiin, niin että heidän sydämissään viriää heidän tahtomattaankin mitä hirvittävimpiä ajatuksia heidän taivaallista Isäänsä ja Pyhää Henkeä vastaan.

Varsin vakavatkin kristityt ovat valittaneet, että heillä, vieläpä heidän käydessään pyhällä ehtoollisellakin, on mitä hirvittävimpiä ajatuksia, myös Pyhästä Hengestä. Mutta se on perkeleen riettautta. Jos istun siistissä huoneessa ja joku vintiö heittää avoimesta ikkunasta likaa ja saastaa huoneeseen – minkä minä sille mahdan? Jumala sallii viisaassa kaitselmuksessaan tapahtua, että monia hänen rakkaista lapsistaan piinataan yöt ja päivät moisilla ajatuksilla. Niin ovat parhaat saarnaajat saaneet kokea käyvän heidän seurakuntalaisilleen.

Mutta se ei ole syntiä Pyhää Henkeä vastaan. Olenpa itsekin hengellisesti hoitanut tyttöä, joka vieläpä lausui julki tällaisia ajatuksia, mutta samassa heittäytyi permannolle itkien ja huoaten, että Jumala vapahtaisi hänet niistä. Hän ei saanut rauhaa ennen kuin käsitti, ettei hän lainkaan itse sitä tehnyt. Saatana ei ainoastaan ollut ampunut häneen tulisia nuoliaan, vaan myös anastanut käyttöönsä hänen huulensa. Uudemmat jumaluusoppineet kyllä sanovat, että se on taikauskoinen käsitys ja ettei perkele sellaista voi tehdä.

Mark. 3:28–30: ”Totisesti minä sanon teille: kaikki synnit annetaan ihmisten lapsille anteeksi, pilkkaamisetkin, kuinka paljon pilkannevatkin; 29. mutta joka pilkkaa Pyhää Henkeä, se ei saa ikinä anteeksi, vaan on vikapää iankaikkiseen syntiin. 30. Sillä he sanoivat: ’Hänessä on saastainen henki’.”

Tässä meillä on esimerkki Pyhän Hengen pilkkaamisesta? Kun Kristus Jumalan sormella ajoi ulos perkeleitä, selittivät Jerusalemista tulleet kirjanoppineet, että tämä Pyhän Hengen aikaansaannos oli perkeleen aikaansaannosta. He olivat sisimmässään vakuuttuneita siitä, että se oli jumalallinen teko. Mutta koska Vapahtaja niin kovin nuhteli heitä heidän ulkokultaisuudestaan ja tekopyhyydestään, he olivat täynnä silmitöntä vihaa Kristusta kohtaan ja se sai heidät pilkkaamaan Pyhää Henkeä.

Tässä me saamme selityksen: jos Pyhän Hengen teko selitetään perkeleen teoksi, vaikka ollaan vakuuttuneita siitä, että se on Jumalan teko, se on Pyhän Hengen pilkkaamista. Mutta tästä näette, että on kysymys sangen vakavasta asiasta. Ei ole olemassa kristittyä, joka ei toisinaan ponnistelisi Jumalan armon vaikutuksia vastaan yrittäen uskotella itselleen: Mitä turhia, nämähän ovat kolkkoja ajatuksia! Mitä se on muuta kuin: Se on lähtöisin perkeleestä!

Tämä oppi varoittaa meitä sielumme autuuden menettämisen uhalla seuraamaan Pyhää Henkeä vastaan hangoittelematta, milloin tunnemme Pyhän Hengen vaikutusta. Seuraava aste näet on, että ajatellaan: Mitä turhia, eihän se ole Pyhästä Hengestä! Ja seuraava aste on, että kohdistetaan vihamielisyyttä tähän tiehen, jota myöten Jumala tahtoo johtaa meitä autuuteen, ja sitten se, että pilkataan häntä. Oltakoon tässä siis varuillaan! Avattakoon Pyhälle Hengelle, milloin ikinä hän kolkuttaneekin, ja varottakoon pitämästä sitä raskasmielisyytenä. Ei ole kysymys leikin asiasta.

Jos Pyhä Henki ei johdata meitä uskoon – me emme siihen pääse. Sitä, joka hänet hylkää, ei kukaan voi auttaa, ei edes Jumala. Jumala tahtoo näet säilyttää sen järjestyksen, jonka hän on laatinut meidän pelastamiseksemme. Hän ei liioin pakota ketään taivaaseen. Kristus oli silloin juuri parantanut miehen, jonka käsi oli kuivettunut, ja ajanut ulos perkeleen. Jokainen näki, että Jumalan voimat murtautuivat saatanan valtakuntaan, mutta nyt jumalattomat ihmiset sanoivat: Kas, hänessä on Beelsebub, ja sen tähden hän voi ajaa ulos pienet perkeleet. Kuitenkin he voivat, niin kuin hän heille osoitti, nähdä hänen toimistaan, hänen teoistaan ja sanoistaan, että hän oli perkelettä vastaan. Hänhän oli kukistamassa perkeleen valtakuntaa; eihän nyt perkele toki auttanut häntä kukistamaan omaa valtakuntaansa.

Luuk. 12:10: ”Ja jokaiselle, joka sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, annetaan anteeksi; mutta sille, joka Pyhää Henkeä pilkkaa, ei anteeksi anneta.” Tästä taas näemme, että tämän synnin olemukseen kuuluu, että pilkka lausutaan julki, ja se tehdään tieten tahtoen.

Hepr. 6:4–8: ”Sillä mahdotonta on niitä, jotka kerran ovat valistetut ja taivaallista lahjaa maistaneet ja Pyhästä Hengestä osallisiksi tulleet 5. ja maistaneet Jumalan hyvää sanaa ja tulevan maailmanajan voimia, 6. ja sitten ovat luopuneet – taas uudistaa parannukseen, he kun jälleen itsellensä ristiinnaulitsevat Jumalan Pojan ja häntä julki häpäisevät. 7. Sillä maa, joka särpii sisäänsä sen päälle usein tulevan sateen ja kantaa kasvun hyödyksi niille, joita varten sitä viljelläänkin, saa siunauksen Jumalalta; 8. mutta se, joka tuottaa orjantappuroita ja ohdakkeita, on kelvoton ja lähellä kirousta, ja sen loppu on, että se poltetaan.”

Ylen tärkeä kohta! Tähän siis perustuu se tämän synnin erikoislaatuisuus, ettei se, joka se on tehnyt, milloinkaan enää voi tulla parannukseen. Se on mahdotonta. Hyvä Jumala ei johdata ihmistä tähän tilaan, vaan ihminen joutuu tähän tilaan omasta syystään. Kun tämä tila on saavuttanut tietyn määränsä, Jumala lakkaa vaikuttamasta ihmisessä. Silloin on tuomio hänestä langetettu, silloin ei enää ole olemassa sitä mahdollisuutta, että hän pelastuisi. Minkä tähden? Koska hän ei voi tulla parannukseen. Hänen sydämensä maan päällä lepää se kirous, etteivät Jumalan armon kaste ja sade sitä enää hedelmöitä.

1. Joh. 5:16: ”Jos joku näkee veljensä tekevän syntiä, joka ei ole kuolemaksi, niin rukoilkoon, ja hän on antava hänelle elämän, niille nimittäin, jotka eivät tee syntiä kuolemaksi. On syntiä, joka on kuolemaksi; siitä minä en sano, että olisi rukoiltava.”

Tämä kohta on meille kaiketi tärkeä opetus, mutta toteuttaa me emme sitä voi. Emmehän me voi sanoa ainoastakaan ihmisestä, ennen kuin hän on kuollut, että hän on tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan; vaikka hän näet sen suullaan lausuukin, me emme tiedä, missä määrin hänen sisimpänsä on siinä mukana, onko mahdollisesti kysymys perkeleen aikaansaannoksesta, vai tekeekö hän sen ehkä suuresta sokeudesta, emme myöskään, eikö häntä enää voida uudistaa parannukseen.

Sen ajan kristityillä oli kuitenkin lahja erottaa henkiä. Apostoli tahtoo tässä sanoa: Kun näette, että määrätty henkilö on tehnyt tämän synnin, niin ettei Jumala enää tahdo häntä armahtaa, ei teidänkään pidä sitä enää tahtoa, vaan laata rukoilemasta hänen puolestaan. Emmehän mekään voi sanoa Jumalalle: Pelasta ne, jotka ovat tehneet synnin Pyhää Henkeä vastaan. Niin kamalalta kuin tämä kaikki kuulostaakin, kätkeytyy siihen kuitenkin yhtä sanomattoman suuri lohdutus.

Joku saattaa tulla sanomaan: Voi minua, kurjaa ihmistä! Olen tehnyt syntiä Pyhää Henkeä vastaan, – ihan varmasti! Tuollainen ahdistettu ihminen kertoo, mitä pahaa hän on tehnyt, mitä pahaa puhunut ja mitä pahaa hän on ajatellut, niin että todella näyttää siltä kuin hän olisi pilkannut Pyhää Henkeä. Mutta nyt tarjoaa Hepr. 6 teille aseen. Eihän tuo kaikki häntä lainkaan ilahduta, vaan se on hänestä jotakin vallan kauheaa. Siitä voitte nähdä, että hyvä Jumala ainakin on pannut hänessä alulle parannuksen; se vain puuttuu, että hän myös oikein pitäytyisi evankeliumin lupaukseen.

Jos te silloin kysytte: Teettekö sen aivan hillittömästi?, vastaavat tuollaiset ihmiset usein tuskassaan tahtomattaan myöntävästi. Mutta saatana puhuu heidän suullaan. Kysykää silloin: Soisitteko, ettette olisi sitä tehneet? Vaivaako se teitä? Silloin ehkä saa vastauksen: Vaivaa, sen tähden minua kiusaavat mitä kauheimmat ajatukset! Silloin Jumala varmasti on jo pannut heissä alulle parannuksen. Siitä ei kylläkään saa puhua heille liian kevytmielisesti, mutta heille täytyy huomauttaa siitä, että heissä on parannus alulla ja näin eittämättömästi todistaa, etteivät he ole tehneet tätä syntiä.

Yleensäkin on tästä aiheesta saarnattava pikemminkin niin, että ihmiset vakuuttuvat siitä, etteivät ole tehneet tätä syntiä, kuin heidän varoittamisekseen sitä tekemästä. Sitä, joka tämän synnin on tehnyt, ei mikään saarnaaminen enää auta. Mutta se, jota hänen syntinsä surettaa ja joka mielellänsä omistaisi anteeksiantamuksen, tietäköön olevansa Jumalan rakas lapsi, jos kohta kauhean kiusauksen ahdistama.

Apostolien tekojen 7. luvussa meille kerrotaan, kuinka Stefanus sanoi kuulijoilleen: ”Te niskurit ja ympärileikkaamattomat sydämeltä ja korvilta, aina te vastustatte Pyhää Henkeä – niin kuin teidän isänne, niin tekin.” (Ap. t. 7:51) Oliko sekin syntiä Pyhää Henkeä vastaan? Ei, rukoileehan Stefanus kuollessaan heidän puolestaan: ”Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä!” (Ap. 7:60). Siitä voi päätellä, etteivät juutalaiset, niin hillittömästi kuin he olivatkin tehneet syntiä, kuitenkaan olleet tehneet tätä syntiä, muutoin tämä veritodistaja ei olisi rukoillut heidän puolestaan. Saattoi vielä tulla hetki, jolloin he eivät enää vastustaisi.

Kuulkaamme nyt, mitä Luther kirjoittaa, aiheenaan 1. Joh. 5:16 (WA 20, 795 seurr.): ”Synnillä, joka on kuolemaksi, arvelen tarkoitettavan lahkolaisuutta, jonka he panevat totuuden sijaan. Jos he eivät ota tehdäkseen parannusta, sen jälkeen kun heitä on kerran tai kahdesti varoitettu, silloin se on synti, joka on kuolemaksi. Heidän joukoonsa voidaan lukea ne, jotka itsepintaisesti ja uhmaten tekevät syntiä, kuten Juudas, jota kyllin varoitettiin, mutta jota ei voitu ojentaa hänen itsepintaisen jumalattomuutensa tähden. Myös Saul kuoli synnissänsä, koska hän ei toivonut Jumalaan. Mutta niissä, jotka tekevät syntiä sillä tavoin, että tahtovat pitää kiinni harhasta ja puolustaa sitä, vaikka se on käynyt ilmi, on itsepintaisuus huipussaan.”

Tämä synti ei ole siis anteeksiantamaton siitä syystä, että se olisi niin suuri, sanoohan apostoli selvästi: ”Missä synti on suureksi tullut, siinä armo on tullut ylenpalttiseksi”, vaan sen tähden, että se hylkää sen välineen, jonka kautta yksinomaan ihminen voi päästä parannukseen, uskoon ja kestävyyteen. Kyseessä ovat sellaiset ihmiset, jotka tekevät syntiä sillä tavoin, että he itsepintaisesti ja vastoin parempaa tietoaan ja omaatuntoaan puolustavat ilmeiseksi käynyttä harhaa. ”Ja sellainen on syntiä Pyhää Henkeä vastaan, toisin sanoen paatumus jumalattomuudessa, taisteleminen ilmeistä totuutta vastaan ja katumattomuus loppuun asti.”

Varmaankaan Luther ei ole oikeassa sanoessaan tämän synnin tarkoittavan katumattomuutta loppuun asti, sillä silloinhan useimmat ihmiset olisivat tehneet tämän synnin. Mutta tähän syntiin liittyy katumattomuus loppuun asti. Tämän synnin erikoinen ominaisuus on kuitenkin se, että se kohdistuu Pyhän Hengen virkaan, hänen vaikutukseensa. ”Toisenlainen on se synti, joka ei ole kuolemaksi, sellainen kuin Paavalin, joka sanoo tehneensä sitä tietämättömyydestä, epäuskossa, se nimittäin, mistä hän sanoo: ’Minut, entisen pilkkaajan ja vainoojan ja väkivallantekijän. Mutta minä sain laupeuden…’ (1. Tim. 1:13).” Paavali oli tehnyt sen kauhean synnin, ettei hän ainoastaan pilkannut, vaan vieläpä tahtoi saada kristitytkin pilkkaamaan, mutta hän teki sen hirvittävässä sokeudessa; hän ei aavistanut siinä taistelevansa Jumalaa vastaan.

”Tästä synnistä Kristuskin puhuu: ’Jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi’ (Matt. 12:32). Samoin ei Kristuksen ristiinnaulitsijoiden synti ollut kuolemaksi. Pietarihan sanoo heille: ’Ja nyt, veljet, minä tiedän, että te olette tietämättömyydestä sen tehneet’ (Ap. t. 3:17). ’Sillä jos he olisivat sen tunteneet, eivät he olisi Kirkkauden Herraa ristiinnaulinneet’ (1. Kor. 2:8. Tämä synti sitä vastoin, koska sitä puolustellaan vielä senkin jälkeen, kun se on paljastunut ja tullut tunnetuksi, on synti kuolemaksi, koska se vastustaa Jumalan armoa, pelastuksen välineitä ja syntien anteeksiantamusta.”

Jokainen huomatkoon, ettei se ole Pyhän Hengen vastustelemista, jos synnin käytyä hänelle ilmeiseksi hänen sydämensä myöntää sen, mutta hänen suunsa sen kieltää. Mutta joskaan se ei ole syntiä Pyhää Henkeä vastaan, se on kuitenkin aina ensimmäinen askel siihen suuntaan. Monet kyllä hyvin tietävät, että me joka päivä teemme syntiä, mutta jos heitä nuhdellaan jostakin määrätystä synnistä, he sanovat: En suinkaan, minä en ole tehnyt pahaa kärpäsellekään.

”Siellä, missä ei ole synnintuntoa, ei ole anteeksiantamustakaan. Saarnataanhan syntien anteeksiantamusta niille, jotka tuntevat syntinsä ja etsivät Jumalan armoa. Mutta niitä” – niitä nimittäin, jotka ovat tehneet synnin Pyhää Henkeä vastaan – ”eivät mitkään omantunnonvaivat kiusaa, eivätkä he myöskään tiedä eivätkä tunne syntiään.” Jos siis sellaiset ihmiset, jotka tulevat valittamaan sitä, että he ovat tehneet synnin Pyhää Henkeä vastaan, todella olisivat tämän synnin tehneet, jos he todellakin olisivat tuossa hirveässä tilassa, he eivät sitä lainkaan valittaisi, vaan heidän ilonsa olisi aina herjata evankeliumia. Onhan tuollaisilla ahdistetuilla kristityillä kuitenkin usko, ja Pyhä Henki siis vaikuttaa heissä. Mutta jos Pyhä Henki heissä vaikuttaa, eivät he myöskään ole tehneet tätä syntiä.

Baier puhuu tästä synnistä aivan suurenmoisesti. Kirjassaan Comp. theol. pos. P II Cap. III, § 24 hän sanoo: ”Kaikkein raskain tekosynti, jota sanotaan synniksi Pyhää Henkeä vastaan a), on b) jo tunnetuksi tulleen taivaallisen totuuden c) jumalaton kieltäminen d) sekä sen pilkkaava e) ja itsepintainen f) vastustaminen.”

”(Huomautus a.) Nimittäen sitä sen kohteen mukaan, joka on Pyhä Henki, tässä metonymisesti, katsottuna hänen tehtävänsä kannalta, jota hän harjoittaa sanan palveluksen kautta ihmisten kääntämiseksi, missä merkityksessä sanaa käytetään myös 2. Kor. 3:6, niin että juuri synti Pyhää Henkeä vastaan on synti, joka on tehty Pyhän Hengen tehtävää ja virkaa sekä sen kautta ilmaistua taivaallista totuutta vastaan.” Pyhän Hengen pilkkaaminen on hänen virkansa pilkkaamista, Pyhän Hengen vaikutuksien selittämistä perkeleen vaikutuksiksi ja asettumista hänen virkaansa vastustamaan. ”Sitä sanotaan toisella nimellä synniksi, joka on kuolemaksi, nimittäen sitä sen vaikutuksen mukaan, koska se mitä varmimmin tuo mukanaan kuoleman eli iankaikkisen rangaistuksen, 1. Joh. 5:16.” Syntiä, joka on kuolemaksi, ei pidä sekoittaa kuolemansyntiin.

”(Huomautus b.) Tämä oppi pohjautuu seuraaviin raamatunkohtiin: Matt. 12:30 seurr., Mark. 3:28 ja Luuk. 12:10.”

”(Huomautus c.) Joko niin, että tuo oppi on jumalalliseen uskoon myöntymällä ja sitä julkisesti tunnustamalla kerran hyväksytty, tai se ainoastaan on niin selvästi käsitetty, ettei ihmisellä taivutetuksi tultuaan ole ollut mitään sanottavaa sitä vastaan. Edellisellä tavalla tekevät syntiä Pyhää Henkeä vastaan ne luopiot, jotka kerran tultuaan totuuden tuntoon ja totuuteen uskottuaan sen kieltävät ja solvaavat sitä; sellaisia kuvaa Heprealaiskirjeen kirjoittaja Hepr. 6:4 seurr. Jälkimmäiseen lajiin kuuluvat fariseukset ja kirjanoppineet, jotka milloinkaan eivät olleet tunnustuksellaan hyväksyneet Kristuksen oppia, mutta kuitenkin olivat sen totuudesta kirjoitusten ja Kristuksen ihmetekojen nojalla siinä määrin vakuuttuneita, etteivät voineet esittää sitä vastaan mitään muuta kuin solvauksia.”

On olemassa luterilaisia jumaluusoppineita, jotka väittävät, että vain sellainen ihminen, joka todella on ollut uudestisyntynyt, voi tehdä tämän synnin. Siinä he kuitenkin menevät liian pitkälle. Eihän kukaan toki uskone, että fariseukset olisivat varhemmin olleet todella kääntyneitä; hehän olivat kasvaneet jumalattomuuteensa. Totta on, että uudestisyntynyt voi vielä tehdä tämän synnin, jos lankeaa – se on huomattava kalvinilaisia vastaan. On varsin todennäköistä, että Juudas on ollut uskossa. Vaikeata on uskoa, että Vapahtaja olisi kutsunut häntä hänen ollessaan Jumalan vihan alla. Mutta hän on luopunut, niin että saatana ei ole saanut valtaansa ainoastaan hänen ruumistaan, vaan myös hänen sielunsa.

”(Huomautus d.) Joko niin, että taivaallisen opin kieltäminen ja sen vastustaminen tapahtuu ekousioos, tahallisesti (Hepr. 10:26), siten että kieltämisen ja vastustamisen aiheena on yksinomaan jumalattomuus. Ne taas, jotka tietämättömyydestä tai vaaraa peläten kieltävät uskonsa, eivät siitä syystä ole synnin tekijöitä Pyhää Henkeä vastaan, vaan he voivat saada syntien anteeksiantamuksen. Esimerkkeinä tästä ovat Paavali (1. Tim. 1:13) ja Pietari (Matt. 26:70 seurr.)”

On hirvittävä merkki, jos olen julistanut jollekulle Jumalan sanaa kirkkaasti ja selvästi ja saan huomata, että se tekee vaikutuksen häneen ja hän joutuu hämilleen, ja saan nähdä, että hänen jäsenensä alkavat vapista ja Jumala tarttuu häneen, mutta hän kuitenkin sanoo: ”Ei, sitä en usko! Sitä en usko! Sinä et selitä Raamattua oikein.” Vaikka tämä ei vielä olisikaan syntiä Pyhää Henkeä vastaan, se on kuitenkin askel siihen päin. Huomatkaa tarkoin: askel siihen päin!

Voin ottaa tämän askeleen, mutta kuitenkin vielä kääntyä ja pelastua. Pietari on ottanut ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin askelen siihen suuntaan, mutta ne ovat olleet vain alkua. Hän ei tehnyt sitä vihasta Kristusta kohtaan, vaan pelosta. Hän ajatteli: Jos nyt myönnät olevasi Jeesuksen opetuslapsi, joudut sinäkin kahleisiin. Silloin perkele kaatoi tämän lujan ja vankan pylvään. Mutta Jumalan Henki palasi häneen ja Pietari katui syntiään.

”(Huomautus e.) Niissä kohdissa, joihin on viitattu, mainitaan sana, jonka joku kohdistaa Pyhää Henkeä vastaan ja Pyhään Henkeen kohdistuva pilkka, josta näin muodollisesti tulee häpäisevä sanonta, joka kohdistuu Pyhän Hengen virkaan, esimerkiksi kun hänen oppiaan tai opin vahvistamiseksi tehtyjä ihmetekoja sanotaan saatanan voimasta ja toimesta tehdyiksi, niin kuin fariseukset tekivät.”

”(Huomautus f.) Se on luontonsa puolesta sellaista siinä määrin, ettei sitä voida antaa anteeksi eikä koskaan anneta kenellekään anteeksi, niin kuin Matteuksen ja Markuksen kohdat osoittavat, tietenkin siitä syystä, että se itsessään ja luonteensa mukaisesti sulkee parannuksen tien. Siihen taas, että tähän syntiin niin kiinteästi liittyy katumattomuus loppuun asti, on syynä se, että moiset ihmiset suoraan ja pelkästä jumalattomuudesta asettuvat kääntymyksen välineitä vastaan ja siitä syystä Jumala ottaa heiltä armonsa pois ja hylkää heidät heidän mielensä nurjuuteen.”

Se, joka on tehnyt tämän synnin, ei tule tuomituksi niinkään tämän synnin, kuin epäuskon tähden. Se on causa communis, yleinen syy. Erityinen syy (causa singularis) on jumalaton, itsepintainen pilkkaaminen jne. Ei ole kuitenkaan olemassa absoluuttista hylkäämistä. Kalvinilaiset väittävät, että sellaiset ihmiset eivät voi pelastua siitä syystä, ettei Kristus muka ole kärsinyt heidän puolestaan, ei suorittanut hyvitystä heidän puolestaan eikä lunastanut heitä. Se on kuitenkin saatanallista harhaoppia.

Tavallisesti arvellaan erään Spieran tehneen tämän synnin. Hän kahdesti kielsi tuntemansa evankeliumin totuuden, toisen kerran vieläpä julkisesti vannoen sanoutui irti siitä. Hän joutui niin kauheaan sieluntilaan, että hän näytti jo eläessään olevansa helvetissä. Kaikki lohtu oli turhaa. Paavali Vergerius oli hänen kuolinvuoteellaan ja lohdutti häntä evankeliumilla.

Kaikki meidän jumaluusoppineemme väittävät kuitenkin, ettei kysymyksessä ollut synti Pyhää Henkeä vastaan, koska hän kuitenkin hylkäsi tämän synnin ja oli vahvasti vakuuttunut siitä, että hän oli ansainnut helvetin. Se ei ollut synti Pyhää Henkeä vastaan, vaan pikemminkin epätoivon synti. Mutta epätoivo ei ole mikään anteeksiantamaton synti Pyhää Henkeä vastaan. Spiera olikin kieltänyt totuuden vain, koska hän pelkäsi, että paavilaiset hänet muuten polttaisivat.

Vrt. Quenstedt, jota Baier lainaa P. II, p. 328: ”Muutamat lisäävät tähän vielä Frans Spieran esimerkin ….. hänen, joka pääsi voitolle.”

Spiera on tärkeä ja vakava, varoittava esimerkki kaikiksi ajoiksi. Vergeriukselle antoikin lopullisen sysäyksen luopumaan paavilaisuudesta se, että hän näki, mitä helvetillistä tuskaa tämä evankeliumin totuuden kieltäjä joutui kärsimään.

C. F. W. Walther, Laki ja evankeliumi, s. 558–573. SLEY . Helsinki 1952. Suomennos: Heikki Koskenniemi. Otsikko toimituksen.

http://concordia.fi/second/2012/06/02/mita-on-synti-pyhaa-henkea-vastaan/