PYHITYKSEN KIPU JA ILO

Kuinka helppo olisikaan kirjoittaa pyhityksestä, jos sillä ymmärtäisi ihmisen kasvua Kristuksen kaltaiseksi täällä alhaalla ulkonaisessa elämässä. Jospa pyhityksen ydin olisikin minussa olevan hengellisen elämän täydellistyminen, saattaisin sitä tarkkaillen olla erittäin selvillä omasta tasostani.

Kuinka kirkasta kaikki olisikaan, jos pyhitys on minun turmeltuneen luontoni ja koko persoonallisuuteni asteittaista muuttumista yhä kauniimmaksi ja jalommaksi, jotakin, joka ulottuu selvästi tunteisiini, kykyihini, lahjoihini, jäseniini, aikaan ja kaikkeen mitä omistan tai olen. Kuinka havainnollista, todellista ja elämänläheistä pyhitys silloin olisikaan. Silloin voimme asettaa selviä, käytännön tavoitteita ja voimme esittää kiinnostuneille ihmisille loistavan ohjelman ja tulevaisuuden kuvan heidän kristillisyydestään. Meidän ei tarvitsisi liikkua epämääräisissä sanonnoissa, vaan kaikkien ymmärtämässä maailmassa.

Kuinka helppoa silloin olisikaan mitata lunastuksen aitous elämässämme. Ei tarvitse muuta kuin tarkkailla omaa elämäänsä ja siinä saavutettuja näkyviä tuloksia, niin on heti selvillä tilanteestaan.

Tietysti tällöin koko pyhityksen ydin on siinä, niitä meistä tulee, millaisia me olemme ja mitä me saavutamme. Mutta samallahan se on niin selvää, utuisuus katoaa. Tietysti Jumala on kuvioissa mukana, mutta hän on ikään kuin taustalla, hän katselee kuinka me juoksemme kilparadalla, jolla meitä jalostetaan ja odottaa hartaasti sitä päivää, jolloin jalostuksemme on saavuttanut suurenmoisen tavoitteensa - Kristuksen kaltaisuuden.

Kun nyt pyhityksessä voisimme tällä tavoin määritellä selvästi ja kouriintuntuvasti tavoitteen, on enää jäljellä vain teknilliset kysymykset. Nyt voimme siis ruveta pohtimaan eri menetelmiä, joiden avulla ihminen pystyy muuttumaan ja tulee päivä päivältä elämäntavoiltaan ja tyyliltään yhä enemmän Kristuksen antaman suurenmoisen esikuvan mukaiseksi. Voisimme laatia yhdessä seulottuamme muutamia kymmeniä opaskirjoja vaikkapa kymmenkohtaisen ohjelman Kristuksen kaltaiseksi tulemista varten. Voisimme todennäköisesti taata jokaiselle, joka vilpittömästi seuraa meidän ohjeitamme, että hän myös pääsee 80% varmuudella nykyisyydessä tavoitteeseensa tai ainakin hän tule kokemaan suurta tyydytystä Kristuksen seuraamisesta meidän ohjeittemme mukaan.

Kaikki olisi niin selvää, varmaa ja turvallista. Tuossa pelisäännöt pyhitykseen, joka on ihmisen muuttuminen asettamansa tavoitteen mukaiseksi! Nyt voit alkaa, ja olet saavuttava tuloksia, sillä määrätietoinen ja tarkka ohjelmien seuraaminen ei jää vaille tuloksia. Tietysti meidän on vielä muistettava sitoa ohjeisiimme lukuisa joukko raamatunlauseita. Niitähän on tuhansia, joten ei tuota vaikeuksia löytää niistä meidän käyttöömme sopivia. Tämä antaa ohjelmallemme entistä suuremman auktoriteetin ja sitä ilman se ei oikein tehoa.

Jos joku ei sitten onnistukaan saamiensa ohjeiden mukaan yrittäessään, voimme aina vedota miljooniin, jotka väittävät onnistuneensa ja osoittaa, että hän ei ole pystynyt vilpittömästi täyttämään kaikkia kohtia oikeassa järjestyksessä. Varmasti löytyy vika kuuliaisuuden puutteesta.

Mutta entäpä silloin jos määrittelemmekin pyhityksen sisäiseksi, salatuksi elämäksi Kristuksen kautta Jumalassa, todelliseksi kanssakäymiseksi Herran kanssa. Tällöin ydin on siinä, mitä Herra on, mitä hän ajattelee, mitä hän tekee, millainen hän on. Tietysti voimme jälleen yrittää laatia jonkinlaisia ohjelmia ja määritellä asetelmia, joiden avulla saatamme päästä tuohon kanssakäyntiseen ja joita seuraten saavuttaa täydellisen elämänyhteyden. Mutta jos korostamme, että sisäinen elämä Kristuksen kautta Jumalassa on persoonallista, aitoa, todellista kiusauksissa ja kärsimyksissä kestävää keskustelua Vapahtajan kanssa, Jeesuksen Kristuksen läsnäoloa, niin miten osaamme siitä piirtää kaavan. Meillähän silloin koko ajan varsinaisena ytimenä on kolmiyhteinen, elävä Jumala. Emmehän me häntä voi mitenkään sitoa tai pakottaa. Ei rakkautta voi määrätä. Ei Jumala ole meidän tavoitettavissamme meidän järjestelmillämme kiinnisaatavissa. Emmehän me ole hänen kanssaan tasa-arvoisia kumppaneita.

Hän on niin yllättävä ja usein hän salaa itsensä niin, että vaikka kuinka vetoamme hänen ilmoitukseensa, hänen sanaansa, hän vain vaikenee ja salaa itsensä. Emme yksinkertaisesti pysty ottamaan häntä käsiteltäväksemme.

Toisin on siis silloin, jos pyhityksen ydin on ihmisessä ja ihmisen muuttumisessa, ihmisen kokemuksissa. Niitähän pystytään jo nykyisen ihmiskäsittelytekniikan avulla varsin pitkälle säätelemään ja ohjailemaan. Sillä alueella ovat tulokset myös aina selviä - myös epäonnistuttuamme.

Mutta heti kun siirrämme koko pyhitysopetuksemme pääpainon yhteyteen ja elämään Jumalan kanssa, tulee kuvioihimme sellainen yllätystekijä, jonka edessä olemme täysin avuttomia aina ja joka tilanteessa. Emme häntä kahlitse edes raamatunlauseilla ja niistä muodostetuilla systeemeillä. Emme voi mitään konkreettista ihmisten maailmassa näkyvällä tavalla taata hänestä. Meille ei jää lopulta suhteessa Jumalaan muuta kuin vaivalloinen luottamus ja turvautuminen, tuo äärettömän vaikea uskominen.

Käytännössähän se. merkitsee nimenomaan ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy. Sehän on vastakkainen äsken mainitsemallemme pyhitysopille. Siinähän asian tulee näkyä. Samoin joudumme opettelemaan lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan ja käytännössä tämä taas merkitsee alituista kamppailua siitä, ettemme voin elä omissa kuvitelmissamme ja etteivät voin toiveemme ole valheellisia. Emme koskaan voi olla Jumalan edessä varmoja kaiken sujumisesta. Eivät hänen ajatuksensa ole meidän ajatuksiamme eivätkä hänen tiensä ole meidän teitämme.

Kun asetamme pyhityksen ydinasiaksi sydämemme seurustelun Vapahtajan kanssa, jäävät ulkonaiset tavoitteet toisarvoisiksi. Silloin lienee samantekevää, miten meidän käy, mihin meitä kuljetetaan, millaiseksi me tulemme. Jos tuon seurustelun kuluessa vuosien mittaa jotain tapahtuu luonteessamme, kokemismaailmassamme tai tunne-elämässämme, niin hyvä on. Mutta emme enää esitä tällä alueella vaatimuksia. Suuri huolemme on siinä, ettei vain Jeesus katkaise yhteyttä meihin, ettei hän vain väsy meitä kaitsemasta, edes silloin, kun jälleen olemme pettäneet hänet, synti on voittanut.

Tällöin todella keskeisimmäksi ongelmaksemme tulee tarttuminen ehkä vain yhteen ainoaan Jeesuksen lupaukseen: ”Ja sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos” (Joh 6 :37). Riittääkö noin yksinkertainen Vapahtajan lupaus? Olenhan kerta toisensa jälkeen rikkonut hänen sanansa, pohjimmaltani osoittautunut häntä vihaavaksi, karttavaksi, valheelliseksi olennoksi. Voinko kuitenkin tulla jälleen hänen luokseen? Voinko tulla, vaikka viittä minuuttia myöhemmin saatan jo ajatuselämässäni murheellisella tavalla rikkoa hänen puhtauttaan vastaan. Enkö häpäise häntä, kun en tule paremmaksi, puhtaammaksi, jalommaksi, uskollisemmaksi. En voi esittää hänelle jotakin itsestäni, jossa voisin sanoa muuttuneeni hänen kaltaisekseen. Hän on liian ylevä, liian suurenmoinen minun mittoihini. Saanko siis tulla hänen tykönsä ja pyytää vain ylitä asiaa: anna jälleen anteeksi, älä vielä hylkää?

Kun sitten usein pitkänkin kamppailun jälkeen uskallan luottoa siihen, ettei hän minua hylkää, jaksan jälleen vaeltaa arjessani työtä tehden. Jaksan jälleen rukoilla toistenkin puolesta ja jälleen palvella niissä vähimmissä. Ehkäpä joskus saan kokea suurta, koko olemukseni täyttävää kiitollisuutta Vapahtajaani kohtaan. Yritän jotenkin häntä palvoa. Hän kyllä sen ansaitsisi tuhatkertaisesti puoleltani. Ehkäpä myös vähän paremmin jaksan kestää vaikeita lähimmäisiäni, rohkeammin kantaa taakkoja ja hiukan avautua kuorestani ja kertoa jollekin Vapahtajani hyvyydestä.