Olavi Peltola: HENKI JA LIHA (GAL 5:13-25)

HENKI JA LIHA (GAL 5:13-25)
Olavi Peltola


Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne (5:13).

Galatalaiskirjeen kuten monen muunkin kirjeensä loppuosassa Paavali keskittyy neuvomaan uskovia arkielämän kysymyksissä (Room 12-16; Ef 4-6; Fil 4; Kol 3-4; 1 Tess 4-5; 2 Tess 3). Uskonoppia koskevista kysymyksistä siirrytään eettisiin kysymyksiin, lahjasta velvoitteisiin, uskosta rakkauteen. Tärkeimmäksi teemaksi erilaisine muunnoksineen tulee kehotus: ”Rakastakaa ja palvelkaa toisianne.” Galatalaiskirjeessä tämä opetuksen painopisteen siirtyminen oli nähtävissä jo silloin kun Paavali puhui uskosta, joka tulee ilmi ja vaikuttaa rakkautena lähimmäisiin (Gal 5:6).

Vielä kerran Paavali alleviivaa sitä, että usko Kristukseen tuo elämään todellisen vapauden (eleutheria). Vapaus on lahja, jonka Jumala antaa Kristuksessa (Gal 5:1). Tämän lahjan tulisi olla Kristukseen uskovan elämässä jatkuvan ilon ja kiitoksen aihe. Saatu vapaus on säilytettävä, siitä on pidettävä lujasti kiinni eikä mikään saa uudelleen orjuuttaa uskovaa. Vapaus on myös Jumalan antama kutsu (5:13). Kutsu sisältää haasteen. ”Niin kuin hän, joka teidät on kutsunut, on pyhä, niin tulkaa tekin pyhiksi kaikessa mitä teette" (1 Piet 1:15). Kutsu vapauteen on kutsu elämään vastuullisesti ja toimimaan oikein.

Galatian uskovat olivat vaarassa menettää lakihenkisyytensä tähden vapautensa. Mutta heidän keskuudessaan oli myös sellaisia, jotka ymmärsivät kristityn vapauden vapaudeksi elää ja toimia oman mielensä mukaan. He päästivät vapauden varjolla (aformen) itsekkään luontonsa valloilleen. Oli kysymys vapauden väärinkäytössä, väärin ymmärretystä vapaudesta, luulosta, että vapaus merkitsee lupaa saada tehdä mikä itsestä tuntuu hyvältä lähimmäisestä piittaamatta.

Jos lakihenkisyys on toinen äärimmäisyys, niin toinen on sille vastakkainen vapaus ilman vastuuta. Jollei tämäkin olisi ollut ongelmana kirjeen vastaanottajien elämässä, tuskin Paavali olisi siihen tarttunut. Koko seuraava jakso sisältää nimenomaan rajankäyntiä oikean vapauden puolesta väärin ymmärrettyä vapautta vastaan. Puhe vapaudesta kuten puhe armosta voi houkutella uskovan puolustamaan omia vääriä tekoja vapauteen vedoten.

Vapautta voidaan käyttää aiheena, tekosyynä itsekkääseen elämään. Samoin armo voidaan tulkita käytännössä synnin sallimiseksi. Mutta ei vapaus eikä armo ole ponnahduslauta itsekkyyteen. Varottaessaan vapauden väärästä ymmärtämisestä Paavali käyttää tärkeää sanaa liha (sarks). Sana toistuu seuraavissa jakeissa kuusi kertaa.

Tämä sana voi tarkoittaa vain yleensä ihmistä (Gal 1:16; 2:16) tai ihmisen elämää tässä ruumissa (2:20). Nyt hän käyttää sitä kuitenkin johdetussa merkityksessä. Silloin sillä on kielteinen sävy: ”Te aloititte Hengessä, lihassako nyt lopetatte” (3:3, KR 38, ”pyrittekö nyt päämäärään omin avuin (3:3, KR 92). Se on käännetty myös itsekkääksi luonnoksi (Gal 5:13, 16; Room 8:12), vanhaksi luonnoksi (Gal 5:24), turmeltuneeksi luonnoksi, omaksi luonnoksi (Room 7:5, 18, 25; 8:3, 8, 9). Tällöin ”liha” uskovassa on jotain sellaista, jossa ”ei ole mitään hyvää” (Room 7:18.

Lihan mukaan eläminen tarkoittaa tämän itsekkään ja turmeltuneen luonnon hallitsemaa elämää (Room 8:4). Silloin ihminen noudattaa sisimmässään asuvia haluja ja himoja ja seuraa ruumiinsa ja ajatusten tahtoa (Ef 2:3). Häntä hallitsee lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus (1 Joh 2:16). Tällainen ihminen kylvää lihaansa, itsekkyyden peltoon ja korjaa siitä satona turmeluksen ja tuhon (Gal 6:8.

Paavalin sanat osoittavat, ettei tämä liha ole kuollut uskovassa. Hän ei ole muuttunut kokonaan uudeksi luomukseksi, uudeksi ihmiseksi, vaikka hänessä asuu uusi luomus (Gal 6:15). Kristitty on saanut syntinsä anteeksi. Hänen syntinsä on peitetty Jumalan pyhyyden edessä. Kuitenkin hänen lihansa ja hänen syntinsä on vielä jäljellä hänessä. Hänessä asuu Pyhä Henki, mutta samaan aikaan hänessä asuu myös liha ja sen mukana synti.

Niin kauan kuin kristitty elää ajallista elämää hänen lihansa, itsekäs luontonsa, seuraa häntä, houkuttelee ja yllyttää häntä synnin harjoittamiseen. Se pyrkii hallitsemaan sisintä ja omaatuntoa kaikesta uskosta huolimatta. Se on myös aina valmis liittoon Saatanan kanssa. Juuri tässä on ollut Galatalaiskirjeen kirjoittamisen perussyy. .
Liha ei ole vain jotain uskovan ulkopuolelta häneen tulevaa pahaa, syntiä.

Se on hänessä itsessään olevaa pahaa. Tämä itsekäs luonto avainkuin piileskelee Jumalan lapsen sisimmässä. Se haluaa saada valtaansa uskovan asenteet, mielialat ja ohjata toimintaa. Kuinka monta kertaa joutuukaan jokainen uskova tunnustamaan Paavalin lailla: ”Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo” (Room 7:18-19).

Paavali varoittaa: ”Älkää hemmotelko ruumistanne, niin että annatte halulle vallan” (Room 13:14). Hän mainitsee esimerkkinä tästä halusta remuamisen, juopottelun, siveettömyyden ja irstailun, riitelemisen ja kiihkoilun (Room 13:13). "Synti on todellista syntiä, teit sitä sitten ennen Kristuksen tuntemista tai sen jälkeen. Jumala vihaa syntiä. Onpa kaikki synti tekoon nähden sinänsä kuolettavaa. Se taas, että synti ei uskovalle ole kuolettava, johtuu sovittajasta, Kristuksesta, joka sen kuolemallaan sovitti" (Luther).

Oman itsekään luonnon vastapainona on rakkaus lähimmäisiin ja nimenomaan heidän palvelemisensa Paavali yhdistää rakkauden (agape) ja palvelemisen (dulos). Alkukielessä sana palvelu on sama sana kuin orjuus. Kristus vapauttaa sydämen kaikista tukahduttavista siteistä ja orjuuttavista valloista. Rakkaus lähimmäisiin taas sitoo ja tekee kaikkien palvelijaksi. Luther sanoi tämän hyvin: ”Kristitty on riippumaton ja vapaa kaikesta eikä kenenkään alamainen. Kristitty on velvollinen palvelemaan kaikessa ja on jokaisen alamainen.”

Näin ymmärretty rakkaus vapauttaa etsimästä omasta sisimmästään jotain tunnetta tai kokemusta. Rakkaus on kutsu palveluun. ”Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla, jonka olette saaneet, Jumalan moninaisen armon hyvinä haltijoina” (1 Piet 4:10-11). Rakkaus on palvelua. Rakkaus saa muotonsa palveluna. Juuri palvelu antaa rakkauden oikean sisällön. Jeesus kuvaa omaa tehtäväänsä: ”Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta” (Matt 20:28.

Siinä hän on jokaisen kristityn esikuva. Myös Jeesuksen vertaus suuresta tilinteon hetkestä korostaa lähimmäisen palvelemisen merkitystä. Esille otetaan nälkäisen ruokkiminen, janoisen juottaminen, kodittoman luokseen ottaminen, alastoman vaatettaminen, sairaan katsominen ja vangin luona käyminen (Matt 25:35-36). Olemme missä tahansa ja on elämämme tilanne millainen tahansa aina löytyy mahdollisuuksia palvella lähimmäisiä.

Mikään ei ole ihmisen itsekkäälle luonnolle sen vastenmielisempää kuin pyyteetön ja uskollinen toisen ihmisen palveleminen. Siksi Jeesus osoittaa millainen on todella suuri ihminen. ”Joka teidän joukossanne on suurin, se olkoon kuin nuorin, ja joka on johtaja, olkoon kuin palvelija” (Luuk 22:26). Vasta ne, jotka ”ovat hyvin palvelleet, saavuttavat itselleen kunnioitettavan aseman” (1 Tim 3:13, KR 38. ”Eihän Jumala ole epäoikeudenmukainen, ei hän unohda teidän tekojanne eikä rakkauttanne, jota olette osoittaneet hänen nimeään kohtaan, kun olette palvelleet hänen pyhiään ja yhä palvelette heitä” (Hepr 6:10).

Lain kaikki käskyt on pidetty, kun tätä yhtä noudatetaan: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” (5:14).

Galatalaisten suuren innon kohteena oli uusien opettajien sytyttämänä halu täyttää Jumalan laki. Hallitsevaksi asiaksi Jumalan laissa oli heille tullut ympärileikkaus. Nyt Paavali terävästi sanoo, mikä laissa on tärkeintä. Jos todella haluatte täyttää Jumalan lain, ette tarvitse monia lain sanoja, vain yksi on tarpeen. Jos tätä yhtä käskyä noudatetaan, niin silloin pidetään kaikki muutkin käskyt.

Evankeliumeissa kerrotaan kuinka eräs lainoppinut oli kysynyt Jeesukselta, mikä käsky on kaikkien tärkein. Jeesus oli vastannut, että tärkeintä oli rakastaa Herraa, Jumalaa koko sydämestä ja rakastaa lähimmäistä niin kuin itseään (Mark 12:28-33). Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat (Matt 22:40). Paavali toistaa tämän saman opetuksen laista ja käskyistä. Koko Jumalan laki keskittyy ja kiteytyy tähän rakastamisen käskyyn. Kaikki käskyt voidaan koota tähän sanaan rakastaa lähimmäistä niin kuin itseä (Room. 13:9). Jopa Jaakobkin nimittää tätä yhtä käskyä lain kuningaskäskyksi (Jaak. 2:8. Sen täyttäminen on aina oikein.

Juutalaisuudessa rakennettiin Paavalin aikana ”lain aitausta”, jonka sisällä jokaisen juutalaisen tulisi elää. Jeesus syntyi tähän lain aitaukseen, lain alaisuuteen (Gal 4:4). Koko elämä oli elettävä kuuliaisena laille, oli vaellettava (halaka) päivittäin lain mukaan. Farisealaisuus herätysliikkeenä pyrki sitä toteuttamaan. Tämä lain aitaus sisälsi lopulta 613 eri käskyä, joista 365 on ”älä tee” käskyä. Niitä oli yksi jokaiselle vuoden päivälle. Loput 248 käskyä olivat ”tee” käskyjä. Niitä oli yhtä paljon kuin ihmisellä katsottiin olevan luita. Lisäksi oli vielä näiden käskyjen apukäskyjä. Tällaisen syntymässä olevan lakiviidakon keskelle tuli Jeesus. Hän tuli ”lunastaakseen lain alaisina elävät vapaaksi, että me pääsisimme lapsen asemaan” (Gal 4:5).

Jeesuksen tuntemisessa kaatuu lain aitaus. Hän purki väliseinän (Ef 2:14-15, KR38) ja tilalle tuli vain tämä yksi rakastamisen kaksoiskäsky. Siinä häviää monimutkainen kieltojen ja käskyjen verkosto, joka kietoi ja jonka tunteminenkin oli jo tavalliselle ihmiselle mahdotonta, saati sitten sen tarkka noudattaminen.

Juutalaisuudessakin on nähty myös lain monien käskyjen synnyttämä ongelma. Talmudissa on keskustelu, jossa todetaan Mooseksen saaneen 613 käskyä. Mutta Daavid rajoitti ne yhteentoista, Jesaja kuuteen, Miika kolmeen ja lopulta Habakuk vain yhteen: ”Vanhurskas on elävä uskostaan” (Hab 2:4, KR 38. (Risto Santala).

Kristityn ei tarvitse enää ahdistuneena kysyä, mitkä ovat ne kaikki käskyt ja säädökset jotka minun on tiedettävä ja otettava huomioon elämässäni. Tässä yhdessä ainoassa käskyssä onkin noudatettavaa joka päivä koko elämän ajaksi. Lähimmäisiä, joille tulee osoittaa rakkautta löytyy joka päivä viereltämme. Lähimmäisemme odottavatkin meiltä sellaista uskoa Kristukseen, jonka vaikutuksen he kokevat palvelevana rakkautena.

Samalla on kuitenkin muistettava, että usko Kristukseen vapauttaa kaikista vaatimuksista tehdä lain vaatimia tekoja Jumalan edessä Jumalalle. Siinä kysytään vain uskoa. Samaan aikaan rakkaus kutsuu palvelemaan ihmisten keskuudessa kaikkia. ”Usko vapauttaa sinut kaikista asioista Jumalan edessä, mutta rakkaus tekee sinut ihmisten keskuudessa kaikkien palvelijaksi” (Luther).

Lähimmäisen rakastamisen yhteydessä mainitaan sekä VT:ssa (3 Moos 19:18. että UT:ssa (Matt 19:19; Gal 5:14) itsensä rakastaminen. Yleensä sivuutamme tämän käskyn jälkimmäisen osan. Mitä tarkoittaa itsensä rakastaminen? Eikö juuri se ole itsekkyyttä ja turmeltuneisuutta? Kuka on se itse, jota ihminen rakastaa? Kuvatessaan aviopuolisoiden välistä suhdetta Paavali sanoo, että aviomiehen velvollisuus on rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan ja vaimoaan rakastava rakastaa itseään”.

Sitten hän toteaa: ”Eihän kukaan vihaa omaa ruumistaan, vaan jokainen ravitsee ja vaalii sitä” (Ef 5:29). Tässä yhteydessä Paavali käyttää sanaa liha (sarks) ja puhuu siis oman lihansa (ruumiinsa) rakastamisesta. Oma itse, oma persoonallisuus Jumalan luomana ihmisenä on arvokas. Sitä ei ole lupa vihata. Sitä on ravittava ja vaalittava.

Mutta jos te revitte ja raastatte toinen toistanne, pitäkää varanne, ettette lopullisesti tuhoa toisianne (5:15).


Lähimmäisen rakastaminen on saavuttamaton ihanne. Liian usein rakkauden sijasta uskovien itsekäs luonto, liha pääsee valloilleen. Seurauksena on viha ja väkivaltaiset purkaukset. Juuri ne ovat jokaisen ihmisen sydämen pohjimmaisia tunteita suhteissa toisiin ihmisiin. Jos ne vapautetaan sisimmästä, ei siinä uskovaisuus paljoakaan auta.

Onko tässä todella kuvattu seurakunnan jäsenten keskinäisiä suhteita? Tiesikö Paavali jotain näiden uskovien riidoista? Tämäkö olikin se todellisuus, missä elettiin? Paavali ei voisi tässä avoimessa ja suorasukaisessa kirjeessään kirjoittaa tällä tavoin, ellei seurakunnissa todella olisi vaikeita ristiriitoja ja uskovien välit tulehtuneet. Tämä pieni Paavalin maininta paljastaa kuinka suuria jännityksiä ja ristiriitoja oli galatalaisten uskovien kesken.

Myös Korinttin seurakunnassa elettiin keskinäisten ristiriitojen keskellä. Paavali joutui toteamaan: ”Minä en voinut puhua teille, veljet, niin kuin hengellisille ihmisille puhutaan, vaan niin kuin puhutaan vanhan luontonsa vallassa oleville.” ”Olette yhä vanhan luontonne vallassa. Kun teillä kerran on keskinäistä kateutta ja riitaa, silloinhan vanha luontonne vallitsee teitä ja te elätte niin kuin ihmiset elävät” (1 Kor 3:1,3).

Uudet opettajat ja heidän toinen evankeliuminsa ei suinkaan tehnyt seurakunnasta rakkauden ja rauhan yhteisöä. Into noudattaa Jumalan lakia ei johtanut keskinäiseen kunnioitukseen ja rakkauteen. Se, mikä lain noudattamisessa on tärkeintä - oikeudenmukaisuus, laupeus ja uskollisuus (Matt 23:23) - ei päässytkään toteutumaan. Sen sijaan alettiin tarkoin pitää silmällä sitä kuinka varmasti toiset uskovat seuraavat päiviä, kuukausia ja juhla-aikoja (Gal 4:10). Jos joku ei alistu näihin uusiin sääntöihin (Kol 2:20), häntä ei voitu enää pitää todellisena kristittynä. Jännitystä ja riitaa vain sellainen synnytti.

Tilanteen seurakunnissa olisi pitänyt paljastaa uskoville, mikä oli heidän uusien opettajiensa todellinen hedelmä. Juuri hedelmistähän opettajat tunnetaan (Matt 7:16). Uudet opettajat olivatkin sellaisia, joista Jeesus oli varoittanut: ”Te kierrätte maat ja meret hankkiaksenne edes yhden käännynnäisen, ja kun siinä onnistutte, teette hänestä helvetin oman, kahta vertaa pahemman kuin itse olette” (Matt 23:15).

Luukkaan kuvaama alkuseurakunnan tilanne oli jo kaukana menneisyydessä. Silloin lyhyen ajan uskovien suuressa joukossa oli yksi sydän ja yksi sielu (Apt 4:32). Jo vähän myöhemmin alkoivat erimielisyydet. Löytyivät Ananias ja Safira petoksineen ja valheineen (Apt 5:3,4). Oli syytöksiä ihmisten syrjimisestä (Apt 6:1). Siitä lähtien Jumalan kansaa ovat vaivanneet monenlaiset keskinäiset ristiriidat. Jaakob paljastaa tuon ajan uskovien tilan: ”Mistä teidän keskinäiset kiistanne ja taistelunne syntyvät?

Mistäpä muusta kuin haluistanne, jotka käyvät taistelua teidän ruumiissanne. Te himoitsette, mutta jäätte vaille, kiihkon ja kateuden vallassa te vaikka riistätte hengen toisiltanne, mutta ette silti saavuta päämääräänne” (Jaak 4:1-2). Tilanne ei ollut Galatian seurakunnissakaan paljoa parempi.

Paavalin sanoihin kätkeytyy terävä piikki. Hän lähtee kurjasta tosiasiasta: ”Te revitte ja raastatte toinen toisianne”. Te olette kuin petoja! Tällainen on nyt teidän tilanteenne. Kai te voitte tämän sentään myöntää! Jumalan sanan mukaan teidän kuitenkin tulisi rakastaa ja palvella toisianne. Mikä ristiriita ihanteen ja todellisuuden välillä! Mitä se sellainen Jumalan lain täyttäminen voi olla, joka johtaa vain toisten repimiseen ja raastamiseen?

Paavali ei kehota heitä muuttamaan käytöstään. Hän vain terävöittää sanansa: Jos te jatkatte toistenne rakastamista tähän tyyliin, niin varokaa ettei vain lopputuloksena ole se, että te syötte toinen toisenne ja koko seurakunta tuhoutuu keskinäisiin ristiriitoihin. Paavalin käyttämä kieli on voimakasta. Sanat voidaan kääntää: ”Jos te purette ja ahmitte toisianne, katsokaa, ettette häviä toistenne kitaan” (Jukka Thurén).

On mahdollista, että näin todellisuudessa kävikin. Joka tapauksessa lähetyshistoria kertoo seurakunnista, jotka ovat täysin hajonneet ja hävinneet uskovien keskinäisten jännitysten ja ristiriitojen takia. Kokonaiset kirkot ovat tuhoutuneet. Tästä mahdollisuudesta varoitettiin jo aikoinaan Ilmestyskirjan seitsemää seurakuntaa (Ilm 2:5,16).
Meidän on kuitenkin rohkeasti pidettävä kiinni siitä, että voimme periä iankaikkisen elämän, vaikka meidän ja toisten kristittyjen välillä ei olisikaan rakkautta ja sopua.

Jos perisimme iankaikkisen elämän sen mukaan miten olemme omasta mielestämme kyenneet rakastamaan lähimmäisiämme, ei meillä olisi toivoa. Ainoa toivomme on siinä, että meidän pysyvästä ja syvästä rakkaudettomuudestamme huolimatta Jumala Kristuksen tähden antaa anteeksi ja antaa ilman mitään ehtoja ja lisävaatimuksia.

Tämän anteeksiantamuksen on alati peitettävä rakkaudettomuutemme. Se ei ota sitä pois eikä muuta sisintämme rakkauden hallitsemaksi. Siksi uskovan sisimmässä on enemmän murhetta synnistä kuin iloa lahjaksi annetusta elämästä ja Kristuksen sanomattomasta armosta. Elämän ja armon osallisuudessa on syvästi hävettävää ja ahdistavaa huomata kuinka edelleenkin rakkaudettomuus asuu sisimmässämme.

Jumalan edessä myös uskovien synnit pysyvät aina suurina ja raskaina. Tätä vain emme aina itse tunne ja näe. Siksi saatamme hetkittäin varsin huolettomasti suhtautua rakkaudettomuuteemme. Pidämme sitä itsestään selvänä emmekä usko Jumalan vihastuvan siitä kovin vakavasti eikä rankaisevan siitä ankarasti.

Siksi on tarpeen, että silmiemme edessä on jatkuvasti Jumalan lain paljastava ja syyttävä sana. Rakkaudettomuudessamme ei koskaan ole mitään puolustettavaa. Paljastavan ja syyttävän lain sanan rinnalla tulee olla evankeliumin sana, joka vakuuttaa pysyvälle syntiselle alati riittävää anteeksiantamusta.

Tarkoitan tätä: antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ette toteuta lihanne, oman itsekkään luontonne haluja (5:16).

Paavali täsmentää jälleen opetustaan: ”Tarkoitan tätä” (lego, minä sanon). Hän toivoo, että galatalaiset kuuntelisivat nyt erityisen tarkasti. Tässä on ratkaisu uskovan itsekkään luonnon ja rakkaudettomuuden tuomiin ongelmiin.

Ensimmäinen tärkeä asia on Pyhä Henki ja hänen toimintansa. Seitsemän kertaa muutamassa seuraavassa jakeessa toistuu sana Henki (pneuma), yhtä monta kertaa kuin kirjeessä ennen tätä jaksoa. Jokainen Kristukseen uskova on saanut Pyhän Hengen (Gal 3:2; 4:6). Jeesuksen lupaus on toteutunut kaikkien kohdalla: ”Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki” (Joh 14:16-17).

He olivat vain kuunnelleet evankeliumia Jeesuksesta, usko oli syntynyt heidän sydämeensä ja he olivat saaneet luvatun Hengen (Gal 3:14). Heistä oli tullut Hengen vaikutuksesta syntyneitä lupauksen lapsia samoin kuin Iisakin (4:28-29).

Mutta nyt Pyhän Hengen oli päästävä hallitsemaan heitä ja ohjaamaan heidän elämäänsä ja vaellustansa. Paavali käyttää Hengen toiminnasta ja siihen suostumisesta kolmea eri sanaa, joiden kaikkien merkitys on lähellä toisiaan. Vaeltaa Hengessä (peripateo, vaeltaa, kävellä, kulkea, 5:16). Sana on käännetty myös yleissanalla elää (2 Kor 5:7) tai toimia (2 Kor 10:2).

Henki johtaa (agoo, ajaa, kuljettaa, viedä, johdattaa, johtaa, taluttaa, Gal 5:18. Kolmas on seurata Henkeä (stoikheo, astua jonkun jäljessä, käydä, kulkea, vaeltaa, 5:25). Kaikki nämä sanat kuvaavat liikettä, eteenpäin menoa. Uskonelämää kuvataan niiden avulla jatkuvaksi liikkeellä olemiseksi. Paavali kuvasi tätä vaellusta: ”Ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen. Sinne Jumala kutsuu Kristuksen Jeesuksen omat” (Fil 3:13-14).

Pyhä Henki on persoona eikä jokin jumalallinen voima. Hänellä on kyllä jumaluuden kolmantena persoonana kaikki valta ja voima, mutta hän ei käytä tätä voimaa ohi uskovan oman suostumuksen. Jumalan lapset eivät elä Hengen tyrmääminä ja nujertamina ihmisinä. Sitäkin tosin he saattavat joskus toivoa, kun ovat perinpohjin kyllästyneet oman itsekkään ja turmeltuneen luontonsa valtaan ja riehumiseen. Hengen läsnäolo on kuin hiljainen tuulenhumina. Näin Elia koki. Herra ei ollut myrskyssä, ei maanjäristyksessä eikä tulessa, vaan hiljaisessa tuulen huminassa (1 Kun 19:11-13).

Galatalaiset eivät päästäneet Pyhää Henkeä hallitsemaan ja ohjaaman elämäänsä. He pitivät ohjat itsellään. Ehkä he eivät edes tiedostaneet, että Pyhä Henki on jumaluuden kolmas persoona. Hänellä on oma tahtonsa, joka ei suinkaan ole ilman muuta sama kuin uskovan oma tahto. Henki ei enää saanutkaan aidosti ja vapaaehtoisesti hallita ja ohjata. Hän oli kyllä aina lähellä ja vierellä ja kuitenkin uskovat kulkivat omaa tahtoaan ja itsekkään luontonsa haluja seuraten. He täyttivät lihansa himoa eivätkä täyttyneet Hengen tahdolla.

Voimme tuottaa surua ja murehduttaa Pyhän Hengen (Ef 4:30). Voimme jopa yrittää pettää kaikkinäkevää ja kaikkitietävää Pyhää Henkeä (Apt 5:3) ja tietoisesti vastustaa häntä (Apt 7:51). Jeesus varoittikin poikkeuksellisen jyrkin sanoin vastustamasta Pyhän Henkeä (Matt 12:32).

Paavali halusi heidän tarkistavan elämänsä suuntaa. Hän erityisesti rohkaisi heitä uudelleen antamaan Hengelle elämän ohjat. Pyhä Henki ei ollut heitä suinkaan jättänyt, vaikka he olivat lähteneet kulkemaan omia teitään.

Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte (5:17).


Paavalin opetus Hengestä keskittyy tässä Galatalaiskirjeen jaksossa (Gal 5:13-25) nimenomaan selvittämään Hengen ja lihan välistä eroa ja sitä taistelua, jota Henki ja liha käyvät Kristukseen uskovassa. Tämä ristiriita ja taistelu kuvaa kaikkein todellisimmin ja syvällisimmin jokaisen kristityn sisäistä elämää ja koko pyhityskilvoitusta. Juuri tämä auttaa ymmärtämään, mistä todellisuudessa pyhityksessä on kysymys.
Paavali on jo varoittanut uskovia siitä, etteivät he vain päästäsi vapauden varjolla omaa lihaansa (sarks) hallitsemaan itseään (Gal 5:13).

Se merkitsee, että edelleenkin liha, turmeltunut luonto vaikutti uskovissa. Heidän ei vain tule toteuttaa tämän oman itsekkään luontonsa (sarks) haluja (5:16). Samaan aikaan heissä asui Pyhä Henki (Gal 4:6). Näiden kahden vallan, oman lihan ja Hengen välinen kamppailu uskovan sisimmässä saa tässä selvän määrittelyn. Tämä lause on ollut niin vaikea hyväksyä kuvauksena normaalin kristityn sisimmästä, että monet selittäjät haluavat ymmärtää sen vain ohimennen lausuttuna sivuasiana tai suorastaan lipsahduksena siitä mallista, jonka Paavali antaa todellisesta voittoisasta kristitystä. Samalla tavoin halutaan turhentaa Room 7:14-21:en sisältyvä uskovan tunnustus oman sydämensä korjaantumattomasta turmeluksesta.

Paavali kahteen kertaan (Gal 5:16-17) mainitsee sanat lihan himo ja lihan himoitseminen (epithymian, epithymeo). Näillä sanoilla hän kuvaa sen pahan vallan väkevyyttä, joka edelleen asuu uskovan sisimmässä. Himo on alun perin tarkoittanut voimakasta halua toteuttaa jokin toive. Se on intohimoista liikettä kohti sellaista, jolla voi tyydyttää heränneen toiveen. Tällainen voimakas halu muuttuu synniksi silloin, kun sen vallassa oltaessa ei välitetä keinoista eikä sen tavoite ole Jumalan sanan mukainen.

Raamatussa himo onkin ihmisessä asuvan ja häntä hallitsevan synnin ilmaus. Himot hallitsevat tätä maailmaa (1 Joh 2:16). Himo on ihmisen omaa eikä hän voi siitä syyttä toisia ihmisiä (Jaak 1:14). Himo voi saada ihmisen kokonaan valtaansa (Room 1:24). Himo johtaa synnin tekemiseen (Jaak 1:15). Jos himot pääsevät valtaan ihmisessä, ne tukahduttavat Jumalan sanan vaikutuksen (Mark 4:19). Himon valtaan joutunut ihminen syöksyy lopulta tuhoon (1 Tim 6:10). Sanonta lihan himo kuvaa aivan kuin kaksinkertaisena ihmisen luontaisen turmeluksen ja itsekkyyden voimaa. Tällä kaksinkertaisella voimalla liha käy vastustamaan uskovassa työtään tekevän Pyhä Hengen vaikutusta.

Jokainen Kristukseen uskova on saanut Pyhä Hengen. Henki asuu hänessä. Henki on aloittanut taistelun hänessä asuvaa pahaa lihan valtaa vastaan. Mutta hän ei ole käyttänyt kaikkivaltiuttaan eikä parantanut eikä uudistanut koko uskovaa loppuun asti. Täydellinen uudeksi muuttuminen toteutuu vasta kirkkaudessa. Nyt Henki haluaa ottaa uskovan valtaansa ja säädellä koko elämää. Hän haluaa johtaa läpi ajallisen elämän ja auttaa kamppailussa sisäisiä ja ulkoisia vihollisia vastaan.

Käytännössä tämä merkitsee sitä, että kristityn sisimmässä on pysyvä sotatila (Room 7:23). Hänen olemuksessaan asuu ikään kuin kaksi ruhtinasta ja nämä kaksi verivihollista on kytketty yhteen. Ne käyvät jatkuvaa taistelua toisiansa vastaan. On käynnissä sisällissota. Kumpikin halua saada hallintavallan.
Uskovan persoonallisuuden keskus, minä ihmisenä, antaa vallan joko kapinalliselle vanhalle luonnolle tai Jumalan tahtoa janoavalle uudelle luonnolle, joko lihalle tai Hengelle.

Uskovan on oltava selvillä siitä, että ketä hän antautuu tottelemaan, sen palvelija hän sitten on (Room 6:16). Jos hän antaa lihalle, turmeltuneelle luonnolleen vallan, silloin monenlaiset synnin himot alkavat ohjata häntä (Room 7:5). Hän noudattaa oman luontonsa haluja ja tekee niin kuin oma ruumis ja mieli tahtoo (Ef 2:3).
Molemmat voimat ja vallat taistelevat Jumalan lapsen hallinnasta.

Kummanko valtaan hän antaa tunteensa, tahtonsa ja ajatuksensa? Laivaa ei voi samalla peräsimellä samaan aikaan ohjata kahteen vastakkaiseen suuntaan. Hevosta ei voi valjaista ohjata eri suuntiin. Voidaan kulkea vain yhteen suuntaan kerrallaan. Mutta suunta voi vaihtua nopeastikin. Kamppailua käydään siitä kumpi suunta voittaa. Se taas riippuu siitä, kuka saa määrätä suunnan ja kuka sen toteuttaa.

Jokainen kristitty on aloittanut uskonkilvoituksensa Hengen avulla, mutta hän on alituisesti varassa luisua lihan hallintaan (Gal 3:2). Kristittynä hän ei saa elää vapaasti lihassa eikä liha saa ohjata häntä. Mutta hän huomaa monin tavoin kuinka liha elää ja vaikuttaa hänessä. Kristukseen uskova ei saa suostua elämään oman luontonsa, vaan Hengen alaisena, koska hän on saanut Pyhän Hengen (Room 8:9).

Jos hän kuitenkin antaa syntisille himoille vallan, silloin hänen on tiedettävä, että hän kantaa hedelmää kuolemalle (Room 7:5) ja ”ne, jotka elävät turmeltuneen luontonsa mukaisesti, eivät voi olla Jumalalle mieleen” (Room 8:8. Valitettavasti uskovat ovat kaikkina aikoina liian usein eläneet ”niin kuin ihmiset elävät” (1 Kor 3:3).

Kamppailu lihan ja Hengen välillä on saanut klassisen ilmauksensa Katekismuksen kastekohdan selityksessä: ”Meissä oleva vanha ihmisemme on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen.”
Tässä on pysyvän jännityksen ja huokailun aihe.

Paavali sanoi sen suoraan galatalaisille: ”Te ette tee sitä, mitä tahdotte” (Gal 5:17) – ette elä kuuliaisina Jumalan sanalle. Hän tunnusti tämän saman avoimesti omalla kohdallaan: ”En tee sitä hyvää mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo” (Room 7:19). Hän jopa sanoi: ”Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room 7:24). Paavali jatkoi kuitenkin heti tämän huokauksensa jälkeen: ”Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen… Niin ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat” (Room 7:25-8:1, KR 38.

Mutta jos Henki johtaa teitä, ette ole lain alaisia (5:18).

Raamatun kielenkäytössä jonkin alla oleminen tarkoittaa kyseisen asian hallintaa ja valtaa. Kerran kaikki alistetaan Jeesuksen vallan alle: "Minä panen sinun vihollisesi sinun jalkojesi alle" (Matt 22:44). Silloin hän hallitsee kaikkea. Lain alla oleminen tarkoittaa, että laista on tullut elämää hallitseva valta ja kaikkeen on saatava lain lupa.

Henki ei koskaan vie sellaiseen lain alaiseen tilaan, jossa ihminen kuvittelee omalla uskollaan ja antautumisellaan saavuttavansa elämän ja yltäkylläisyyden. Paavali sanoo suoraan sellaisesta luulosta: "Kuinka voitte olla noin mielettömiä! Te aloititte Hengen varassa. Pyrittekö nyt päämäärään omin avuin?" (Gal 3:3).
Henki oli johtanut galatalaiset uskomaan Kristukseen ja he olivat tulleet uskosta vanhurskaiksi. Tämä oli tapahtunut armosta eikä sitä edeltänyt mitään muuta kuin evankeliumin saarnan kuuleminen. Kuitenkin he olivat edelleen syntisiä ja siksi näytti siltä kuin Jeesus olisikin tullut heidän elämässään synnin palvelijaksi (Gal 2:17).

Tästä huolimatta Kristukseen uskova ei saa uudelleen ruveta rakentamaan elämäänsä lain täyttämisen varaan (2:18). Jos alamme etsiä apua voimattomuuteemme laista, joko ylpistymme tai menetämme rohkeuden olla mukana Hengen sodassa lihaa vastaan. Meidät valtaa pelko ja herpaannumme. Tulemme toivottomiksi. Eikö tästä koskaan tule loppua? Jaksammeko kamppailla loppuun asti? Miten meidän lopulta käykään?

Apu on Hengen johdatuksessa (agoo). Henki ohjaa meidät kuulemaan Kristuksen evankeliumia ja täyttymään sillä. Hän johtaa evankeliumin yhä syvempään tuntemiseen. Hän ohjaa lain alta ristin luo. Emme enää mittaa uskomme aitoutta sillä kuinka hyvin olemme vaeltaneet ja kuinka kuuliaisia olemme olleet Jumalan lakia kohtaan. Toivomme ja uskomme perustuu siihen, että Jumala Kristuksen tähden tänäänkin armahtaa meidät.

Evankeliumi Kristuksesta on elämässämme Jumalan lain yläpuolella ja hallitsee lakia. Tiedämme, että Jumala jatkuvasti antaa anteeksi kaiken sen, missä emme pysty hänen lakiaan täyttämään. Siksi meidän ei enää tarvitse joutua kauhun valtaan, kun huomaamme, ettemme olekaan kaikessa kuuliaisia Jumalan tahdolle. Evankeliumi peittää vaillinaisen lain täyttämisemme.

Laki on muuttumaton ja aina sama Jumalan tahdon ja oikean inhimillisen elämän ilmoitus. Mutta lain tehtävä ja vaikutus elämässämme on nyt muuttunut. Emme mene lain alle etsimään lain täyttämisestä pelastusta ja rauhaa.

Vaikka Henki ei johdakaan meitä lain alaisuuteen, hän johtaa meidät lain ystävyyteen. Lain avulla ymmärrämme, miten tulee oikein elää tässä maailmassa ja miten rakastaa lähimmäistämme. Löydämme lain neuvot itsemme uskopuolelta Jumalan sanan selkeästä opetuksesta. Olemme kiitollisia siitä, että Jumalan laki uudelleen ja uudelleen kehottaa meitä tähän. Siinä kristittyinä päivittäin rikomme eniten ja siksi tarvitsemme tämän neuvon avuksemme päivittäin.

Emme koskaan tässä syntisessä ruumiissamme eläessämme voi sanoutua irti lain neuvoista lihamme voiman ja petollisuuden tähden. "Tässä maailmassa uskovat tarvitsevat sitä, että heitä kehotetaan lailla. Tulevassa elämässä ei ole velvollisuutta eikä pakkoa, vaan lain täydellistä noudattamista ja suurta rakkautta" (Luther).
Laki johtaa meidät kauhistumaan lankeemuksiamme ja syventää synnintuntoa. Mutta emme myöskään saa jäädä lain vaatimusten musertamiksi. Voimaa oikeaan elämään ei laki anna. Oikein ymmärrettynä laki kuitenkin rohkaisee täyttämään Jumalan tahtoa silloinkin kun näemme, ettemme pysty sitä täyttämään.

Lihan aikaansaannokset ovat selvästi nähtävissä. Niitä ovat siveettömyys, saastaisuus, irstaus, epäjumalien palveleminen, noituus, vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus, lahkolaisuus, kateus, juomingit, remuaminen ja muu sellainen. Varoitan teitä, kuten olen jo ennenkin varoittanut: ne, jotka syyllistyvät tällaiseen, eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa (5:19-21).

Paavali on juuri osoittanut, että Kristukseen uskovan sisimmässä asuu kaksi valtaa ja kaksi tahtoa: liha ja Henki. Niin kauan kuin elämme tässä ruumiissamme, elää meissä myös syntinen liha, joka himoitsee. Kun lihan olemassaolosta huolimatta uskomme Jeesukseen Kristukseen, se osoittaa, että meissä asuu myös Pyhä Henki. Nyt nämä kaksi ovat koko ajan toisiaan vastaan. Niiden välillä vallitsee pysyvä vihamielisyys ja taistelu vallasta. Taistelussa on kysymys siitä, kumpi pääsee hallitsemaan uskovan mielialaa, asenteita, ajatuksia, sanoja ja tekoja.

Paavali tuo selvästi esiin, mitä todellisuudessa alkaa tapahtua sellaisen uskovan elämässä, joka ei enää taistele lihaa vastaan, vaan antaa sille vallan. Hän mainitsee 15 eri pahetta ja lisää: muu sellainen. Luettelo lihan aikaansaannoksista (erga, teot) ei siis ole täydellinen. Se on vain otos. Se on myös varsin ylimalkainen ja kuitenkin riittävän selvä osoittamaan, mistä on kysymys.

Ensimmäisenä mainitaan Kristuksen seurakunnan jäseniä kaikki aikoina eri tavoin kiusanneet siveettömyys ja sen saastuttava vaikutus ihmisen olemuksessa ja sen seurauksena irstaus ja hillittömyys. Ei haluta eikä kyetä asettamaan rajoja omille himoille. Tässä ei tarkemmin selvitetä miten nämä synnit ilmenevät. Kaikki tiesivät omasta kokemuksestaan mistä niissä on kysymys.

Kirkkoisä Hieronymus asui ypöyksin erämaassa, joka rannattomuudessaan, auringon kuumuuden paahtamana tarjosi munkeille kaamean asuntopaikan, Tästä huolimatta hän joutui tunnustamaan: ”Kuinka usein luulottelinkaan olevani keskellä roomalaisten huvien hurmaa… Niin, minä, joka helvetin pelosta olin tuominnut itseni moiseen vankeuteen, minä, vain skorpionien ja petojen tuttava, pyöriskelin nuorten tyttöjen kanssa.

Paastoaminen pani kasvoni kalvaiksi, mutta viilentyvässä ruumiissa asustava mieli hehkui pyyteistä, ja lihassani, jo ennen omistajaansa kuolettuneessa lihassa riehui himojen palo”. Luther kertoessaan tästä jatkaa: ”Jos Hieronymus, joka eleli erämaassa vedellä ja leivällä, sai tuntea näin valtavan hehkuvia himoja, mitä luuletkaan tuntevan meidän ’hengellistemme’, pyhää vatsaa palvovien, jotka ahtavat itsensä täyteen herkkuja, - ihme ja kumma, etteivät repeä kahtia!”

Meidän aikanamme yleinen mielipide on pyrkinyt vapauttamaan ihmiset tämän alueen syntien aiheuttamasta syyllisyydestä. Synniksi on tullut vain se, ettei ihminen iloisin mielin uskalla toteuttaa itseään ja omia seksuaalisia halujaan. Siksi sanat siveettömyys, saastaisuus ja irstaus tuntuvat antiikkisilta ja ovat vailla kohdennettua sisältöä.

Toisena elämänalueena Paavali ottaa esille ensimmäisen käskyn rikkomiseen liittyviä lihan tekoja: epäjumalien palveleminen ja noituus. Molemmat ovat lähetystilanteessa erittäin kipeitä ongelmia. Ihmiset ovat tottuneet etsimään apua niin epäjumaliltaan kuin poppamiehiltäänkin. Ihmiskunnan enemmistö tänäänkin palvoo epäjumalia eikä noituus ole mihinkään kadonnut. Vaikeuksien tullessa epävarmat kristityt ovat kautta aikojen kääntyneet noiden vanhojen voimien puoleen. "Kuinka te nyt jälleen turvaudutte noihin heikkoihin ja surkeisiin alkuvoimaan? Aiotteko jälleen alistua niiden orjiksi?" (Gal 4:9).

Suurimman sijan tässä luettelossa saavat kuitenkin ihmisten keskinäisiin suhteisiin liittyvät väärät asenteet ja niiden seurauksena monenlaiset ristiriidat: vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus, lahkolaisuus ja kateus. Sanan lahkolaisuus (hairesis) alkuperäinen merkitys kreikassa oli ”valinta”. Siitä johdettiin merkitys ”mielipide”. Tässä se tarkoittaa puoluetta, joka on valinnut oman mielipiteensä.

Joissakin käsikirjoituksissa on kateuden jälkeen mainittu vieläkin kauhistuttavampi synti - murha. Se on profeetallinen lisä, sillä eripuraisuus kristittyjen välillä on kirkon historian aikana johtanut välillä niin suureen kiihkoon ja kiukkuun, että sen seurauksena on ollut toisin ajattelevien surmaaminen.

Toisessa yhteydessä Paavali mainitsee uskovien kiusaavina synteinä nimenomaan riitaisuuden, suvaitsemattomuuden, kiukun, juonittelun, panettelun, juoruilun, pöyhkeyden ja kurittomuuden (2 Kor 12:20). Hän puhuu murheellisena niistä uskovista, jota eivät "vielä ole katuneet sitä saastaisuutta, siveettömyyttä ja hillittömyyttä, jossa ovat eläneet" (12:21).

Kuinka kaukana nämä uskovien yhteyttä repivät lihan aikaansaannokset ovatkaan siitä keskinäisestä rakkaudesta, joka näytti hallinneen Luukkaan mukaan hetken aikaa alkuseurakuntaa: "Uskovat pysyttelivät yhdessä, kaikki oli heille yhteistä" (Apt 2:44). "Koko uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu. Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, mitä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä" (Apt 4:32). Galatalaisia uskovia Paavali taas on joutunut varoittamaan: "Jos te revitte ja raastatte toinen toistanne, pitäkääpä varanne, ettette lopullisesti tuhoa toisianne" (Gal 5:15).

Paavalin luettelon lopussa on yllättävällä tavalla mainittu kaksi sellaista pahetta, jotka liittyvät ihmisen haluun vapautua, rentoutua ja pitää hauskaa: juomingit ja remuaminen. Juuri näistä synneistä Paavali varoittaa uskovien myös muualla: "Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstailen, riidellen ja kiihkoillen" (Room 13:13). Myös Jeesus varoitti tästä samasta synnistä opetuslapsiaan: "Pitäkää varanne, etteivät juopottelu ja päihtymys... turruta teitä" (Luuk 21:34).

Kuvatessaan viimeisten päivien uskonnollisia ihmisiä, Paavali tuo monia lisäpiirteitä näihin syntiluetteloihinsa: "Ihmiset rakastavat vain itseään ja rahaa, he ovat rehenteleviä ja pöyhkeitä, he herjaavat ja ovat vanhemmilleen tottelemattomia. He ovat kiittämättömiä, jumalattomia, rakkaudettomia, leppymättömiä, panettelevia, väkivaltaisia ja raakoja, kaiken hyvän vihollisia, petollisia, häikäilemättömiä ja järjettömiä. He rakastavat enemmän nautintoja kuin Jumalaa, he ovat ulkonaisesti hurskaita mutta kieltävät uskon voiman. Karta sellaisia!” (2 Tim 3:2-5).

Tällaiset syntiluettelot liittävät Paavalin opetuksen VT:n profeettojen ja myös Jeesuksen vastaavaan opetukseen. Profeetat olivat avoimesti tuoneet esiin niitä syntejä, jotka olivat Jumalan kansan jäsenten sydämissä ja jotka usein pääsivät myös valtaan. Jeesus sanoi: "Juuri ihmisen sisästä, sydämestä lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli.

Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet" (Mark 7:21-23). Jeremia huudahtaa: "Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa! Kuka sen tuntee?" (Jer 17:9). Daavidin psalmissa tunnustetaan: "Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun" (Ps 51:7). Tällaisten syntiluetteloiden jälkeen ei yhdelläkään kristityllä pitäisi olla epäselvää, mikä on syntiä ja mikä ei. Sitä eivät hänelle osoita hänen omat tunteensa ja kokemuksensa, eivät yleinen mielipide ja ihmisten väitteet.

Hän näkee sen Jumalan sanasta.
Monet Paavalin tässä mainitsemista paheista ovat niin karkeita ja julkisia paheita, että tuntuu mahdottomalta ajatella yhdenkään todellisen kristityn lankeavan sellaiseen. Eihän nyt näin näkyvät ja suuret synnit voi olla mahdollisia uskovien parissa? Nämä luettelot on kuitenkin kirjoitettu erityisesti Jumalan kansaa varten paljastamaan sen keskuudessa esiintyviä lihan tekoja. Kristittyjen yhteisöjen sisällä on kätkössä monenlaista saastaa ja syntiä. Nyt tämä paheitten luettelo auttaa uskovia kohtaamaan ja nimeämään oikein sekä omassa että muiden uskovien sisimmässä asuvan lihan moninaiset vaikutukset. On suuri Jumalan ihme, jos kaikki tällainen tulee valoon ja johtaa todelliseen katumukseen.

Moni kristitty voi myös sanoa vilpittömästi, ettei hän ole koskaan tietoisella tavalla harjoittanut eikä syyllistynyt moniin luetteloissa mainituista synneistä. Mainittujen syntien ei tarvitse olla samaan aikaan hallitsevassa asemassa jokaisen uskovan elämässä. Ehkä vain yksi niistä on saanut lujan otteen. Usein juuri sen yhden kautta kristitty tulee näkemään kuinka hänen sisimmässään on edellytykset kaikkiin muihinkin synteihin. Ehkä sellaista tilannetta ei ole vielä tullut, joka olisi johtanut juuri näiden syntien avoimeen harjoittamiseen.

Lankeaminen mikä tahansa syntiin milloin tahansa on mahdollinen. "Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu" (1 Kor 10:12). Uskovan sisimmässä on kuin pahuuden ruutitynnyri. Tarvitaan vain pieni kipinä, niin tynnyrin sisältö räjähtää teoiksi. Kuinka tärkeää onkaan päivittäin rukoilla: "Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta" (Matt 6:13).

Meidän on suostuttava siihen, että usko Kristukseen ja Pyhän Hengen osallisuus eivät ole muuttaneet uskovan sisimmässä asuvaa lihaa hyväksi. Taistelu lihan ja Hengen välillä on kyllä alkanut. Joitakin lihan aikaansaannoksia on karsiutunut pois. Mutta on toisia, joita vastaan joutuu taistelemaan sisimmässään vuosikymmeniä. Lihasta ja lihan mielestä ei pääse irti niin kauan kuin elämä jatkuu tässä ruumissaan.

Oleellisinta tässä Paavalin opetuksessa ei kuitenkaan ole yksityiskohtainen uskovien syntien luettelo. Hän liittää näihin synteihin ja niiden harjoittamiseen mitä vakavimman varoituksen - Jumalan hylkäystuomion. Korostaakseen asian vakavuutta, hän muistuttaa alusta alkaen opettaneensa synnin tuomiota. Hän ei ole vain saarnannut ristiinnaulittua Jeesusta Kristusta ja uskosta vanhurskaaksi tulemista, vaan myös sitä mahdollisuutta, että synnin harjoittaja ei peri Jumalan valtakuntaa. Sovituksen ja uskonvanhurskauden taustalla on ulkopuolelle jäämisen ja kadotuksen todellisuus.

Paavali oli teroittanut Tessalonikin seurakunnan mieleen, että "Herra rankaisee kaikesta sellaisesta" (1 Tess 4:6). Samaa hän opetti korinttilaisille: "Älkää eksykö! Jumalan valtakunnan perillisiä eivät ole siveettömyyden harjoittajat" (1 Kor 6:9). Hän otti myös esille varoittavana esimerkkinä Israelin vaelluksen autiomaassa. Hän muistuttaa kuinka Jumala hylkäsi useimmat heistä kaikista heidän ihmeellisistä hengellisistä kokemuksistaan huolimatta (1 Kor 10:1-5). Siksi "meidän ei pidä himoita pahaa, niin kuin he tekivät" (10:6), ei ruveta palvelemaan epäjumalia (10:7), ei antautua siveettömyyteen (10:8, ei koetella Herran kärsivällisyyttä (10:9, ei nurista (10:10).

Galatalaisille Paavali sanoi suoraan: "Ne, jotka syyllistyvät tällaiseen, eivät saa omakseen Jumalan valtakuntaa" (Gal 5:21). Lihan tekojen valtaan päästäminen ja pysyvä hallinta sulkee lopullisesti Jumalan valtakunnan ulkopuolelle. Tämän vakavammin ei voida enää varottaa uskovaa kanssa päästämästä syntiä valoilleen elämässä.
Eikö todellakaan yksikään uskova, jonka sisimmässä on vaikkapa vihamielisyyttä tai kiukkua tai kateutta tai nurinaa voi saada omakseen Jumalan valtakuntaa?

Kristitty elää jatkuvan ristiriidan ja jännityksen keskellä suhteessa syntiinsä. Ei liha eivätkä sen teot ole kadonneet hänen elämästään. Hän huomaa useinkin syyllistyneensä moniin luettelossa mainittuihin lihan tekoihin. Eikö hänelle ole sitten mitään toivoa, koska sellaiseen syyllistyvä ei peri Jumalan valtakuntaa?
Ratkaisu on siinä, että synnit nähdään ja tunnustetaan synneiksi ja niiden kanssa mennään Jeesuksen veren puhdistettavaksi. Tämän pitemmälle tässä ruumiissa eläessämme emme voi päästä.

Jatkuvaksi kipuilun aiheeksi jää kuitenkin se mahdollisuus, että synnin tekoni ovatkin tahallisia, Jumalaa uhmaavia ja olen tuhoisalla tavalla piittaamaton hänen kaikista varoituksistaan ja niin lukkiinnun synteihini enkä saakaan niitä enää anteeksi. Entä jos vapauden varjolla olen päästänyt itsekkään luonnon valloilleen (Gal 5:13) ja kääntänyt Jumalan armon riettaudeksi (Juuda 4)? Missä kulkee katumuksen ja lopullisen paatumuksen raja, jonka ylitettyäni ei ole enää paluuta, vaan vain kauhistuttava tuomion odotus?

Ehkä tarpeellisen selvyyden antaa Ilmestyskirja: "Ihmiset paahtuivat... mutta herjasivat Jumalaa... He eivät kääntyneet, eivätkä antaneet kunniaa Jumalalle." "Ihmiset purivat tuskissaan kielensä verille, mutta herjasivat taivaan Jumalaa tuskansa ja haavojensa tähden. He eivät kääntyneet, eivätkä luopuneet pahoista teoistaan" (Ilm 16:9-10).

Milloin siis Jumalan sanan varoituksista huolimatta pidän itsepintaisesti kiinni synneistäni? Milloin teen syntiä uhmaten Jumalaa enkä suinkaan vain heikkoudesta? Milloin teen syntiä tahallisen pahuuden vallassa enkä vain holtittomuudesta?

Luther yritti ratkaista tämän ihanteen ja todellisuuden välisen pysyvän jännityksen seuraavalla tavalla: "Meidän on tästä asiasta ajateltava seuraavalla tavalla: toista on olla lihan kiusattavana, jättää sen himot noudattamatta ja sen sijaan vaeltaa Hengessä, vastustaen (lihaa), ja toista on suostua lihaan, huoletonna täyttää sen himoja, jäädä niihin ja kuitenkin teeskennellä hurskautta ja kerskata Hengestä. Edellisiä apostoli lohduttaa sanomalla heitä Hengen kuljetettaviksi ja lain alaisuudesta vapaiksi, jälkimmäisiä hän uhkaa iankaikkisella perikadolla" (Luther).

"Niiltä siis jotka heikkouden vallassa ollen tekevät syntiä, vaikka useamminkin, ei kielletä anteeksiantoa, kunhan vain jälleen nousevat eivätkä jää synteihinsä, synteihin jääminen on kaikkein onnettominta. Jos taas eivät raitistu, vaan itsepintaisesti edelleen täyttävät lihan himoja, on se sangen varma merkki siitä, että vilppi asustaa heidän hengessään" (Luther).

"Saastaisuus ja jäljellä olevat synnit eivät siis ole hurskaille esteeksi, vaan suureksi siunaukseksi. Kuta enemmän he näet tuntevat heikkouttaan ja syntejään, sitä herkemmin he rientävät armonistuimen, Kristuksen, luokse rukoilemaan hänen apuaan, rukoilemaan, että hän kaunistaisi heitä vanhurskaudellaan, että hän lisäisi heille uskoa, että hän antaisi heille Hengen, jonka johtamana voit tavat lihanhimot, etteivät ne heitä hallitsisi, vaan palvelisivat heitä. Näin kristitty alituisesti taistelee syntiä vastaan, mutta ei kuitenkaan taistellessaan joudu tappiolle, vaan saapi voiton" (Luther).

Vilpittömän kristityn tuntomerkki on, että hän vaeltaa valossa (1 Joh 1:7). Hän haluaa ja uskaltaa kohdata todellisuuden itsestään ja omasta sisimmästään. Hän tunnustaa Jumalan edessä: "Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka" (Ps 51:8, KR 38. Hän haluaa, että hänen syntinsä ovat ilmeisiä hänelle itselleen ja jos ne paljastuvat lähimmäisillekin niin paljastukoon.

Parempi on, että tietävät millainen kristitty olen, kuin että peittämisen ja teeskentelyn tähden luulevat minusta jotain sellaista, joka ei vastaakaan todellisuutta: "Jottei kukaan ajattelisi minusta enempää kuin hän minusta näkee tai kuulee" (2 Kor 12:6). Hän uskaltaa antaa synneilleen oikean nimen eikä puolusta eikä selittele lankeemuksiaan. Hän uskaltaa myös uskoa Jeesuksen uhrin riittävän peittämään hänen pysyvän syntisyytensä ja toistuvat lankeemuksensa.

Tie eteenpäin on mennä vaikkapa vihamielisyytensä, kiukkunsa ja kateutensa kanssa uudelleen ja uudelleen Jeesuksen luo, tunnustaa ne synniksi ja uskoa anteeksi. Hän tehköön sitten suurena tuomionpäivänä mitä tekee tällaiselle vihamieliselle. kiukkuiselle ja kateelliselle ihmiselle. Emme voi turvautua tuomiopäivänä siihen, että sisimmästämme on kitketty pois kaikki tuo pahuus ja että olemme pohjia myöten tehty puhtaaksi Jumalan edessä. Silloinkin turvamme on siinä, ettei Jumala Kristuksen tähden lue meille meidän syntejämme vaan lukee meidät sisimmältämme jumalattomat vanhurskaiksi.

Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki (5:22-23).


Lihan valta uskovan elämässä tulee näkyviin monenlaisina lihan tekoihin. Ajatukset, kädet, jalat ja suu toimivat lihan mielen ja halun ohjaamana. Silloin hän antaa ruumiinsa jäsenet synnin käyttöön vääryyden aseiksi (Room 6:13). Näin ei saisi tapahtua, sillä "synti ei saa hallita teidän kuolevaista ruumistanne, niin että noudatatte sen himoja" (Room 6:12). Sen sijaan "antakaa itsenne Jumalalle ja ruumiinne jäsenet hänelle vanhurskauden aseiksi" (Room 6:13). Kun tämä taas tapahtuu, silloin Henki pääsee hallitsemaan.

Hengen vaikutus uskovan elämässä on kokonaan toisenlainen kuin lihan. Lihan vaikutus tulee näkyviin moninaisina vääryyden tekoina. Liha suuntautuu voimakkaasti ulospäin, toisiin ihmisiin. Hengen vaikutusta taas kuvaa puun hedelmän kasvu ja kypsyminen. Se on passiivista ja sisäistä tapahtumista, joka kyllä näkyy aikanaan ulospäin. Paavalin käyttämä kuva Hengen hedelmästä on kuin viinirypäleterttu viinipuun oksassa.

Jeesus vertaisi itseään viinipuuhun ja opetuslapsiaan oksiin ja sanoi, ettei oksa voi tuottaa hedelmää, ellei se pysy puussa. Samoin "se joka pysy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään" (Joh 15:5). On mahdotonta kantaa hedelmää irrallisena. Mitä lähempänä Herraa ja mitä todellisempi vuorovaikutus hänen kanssaan, sitä varmemmin hedelmä kasvaa esiin. Siksi kristitty rukoilee: "Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella, suo sanan tekijäksi tulla, myös nuhteitasi totella" (virsi 409:3). Hän toimii UT:n kehottamalla tavalla: "Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä? Ellei, niin ette kestä koetusta" (2 Kor 13:5, KR 38.

Jeesuksessa pysyminen taas toteutuu silloin, kun Henki jatkuvasti saa paljastaa uskovan elämässä synnin, vanhurskauden ja tuomion ja kirkastaa Kristusta (Joh 16:6, 14). Silloin Jeesus tulee suureksi ja tärkeäksi ja ihminen jää syntisenä pieneksi ja avuttomaksi ja alituisesti Jeesusta tarvitsevaksi. Yhä syvemmässä synnin ja armon tunnossa toteutuu juurtuminen Kristukseen. Siinä toteutuu: "Juurta alas maahan ja hedelmiä ylös taivasta kohden" (2 Kun 19:30).

"Jos tahdot kantaa parempaa hedelmää kuin nyt kannat, sinun on ensin päästävä oikeaan, evankeliumin mukaiseen ja autuaaseen uskonyhteyteen Vapahtajasi kanssa jo vielä ennen kuin olet voittanut syntisi. Sinun on sanouduttava irti kaikista oman hurskautesi ja voimasi ajatuksistasi. Sinulle on tultava selväksi, ettet voi muuta tehdä kuin syntiä sydämessäsi. Näin Kristuksesta yksin tulee sekä vanhurskautesi että voimasi" (Rosenius).
Kuva hedelmästä korostaa Hengen vaikutuksen riippumattomuutta ihmisestä itsestään. Hän on se, joka "vaikuttaa sekä tahtomisen että tekemisen, että hänen hyvä tahtonsa tapahtuisi" (Fil 2:12, KR 38.

Hedelmää ei voi itse tehdä. Ei uskova voi vaatia itsestään hedelmää. Ei uskova voi päättää saada aikaan hedelmää. Hengen hedelmä ei ole uskovan tahdon ponnistelujen tulosta. Se kasvaa, jos on kasvaakseen. Se on hedelmää vastoin häntä itseään, hänen omaa laatuaan. Se on uskossa Kristukseen saadun Hengen vaikuttamaa ja antamaa. Hedelmä ei ole koskaan ensimmäinen. Se on aina seurausta jostakin. Ensin on oltava usko Jeesuksen ja uskoa seuraavat aikanaan rakkaus ja hyvät teot. Jos hedelmä puuttuu, silloin on kiinnitettävä huomiota uskoon. Oikea usko ei ole toimetonta tietoa tai itsensä katselemista ja nauttimista.

Oksa on koko ajan mukana hedelmän kasvussa. Se mikä tapahtuu, tapahtuu oksassa ja oksan kautta. Mutta oksa vain ottaa vastaan, mitä annetaan ja antaa eteenpäin sen, mitä on saanut. Hän voi kuitenkin estää Hengen vaikutuksen. Hän voi saattaa murheelliseksi Jumalan Hengen ja Henki väistyy hänen elämästään.
Kasvu on ja jää aina salatuksi ja Jumalan ihmeeksi. "Orastaa ja kasvaa, eikä hän tiedä, miten" (Mark 4:27).

Kasvu vaatii myös oman aikansa. Kasvua ei voi edistää kiirehtimällä. Jonkun kohdalla kasvu ja kypsyminen näyttää olevan nopeaa ja jonkun toisen kohdalla hyvinkin hidasta. Jokaisen kohdalla hedelmä on täysin kypsä vasta suurena korjuupäivänä, tilinteon päivänä. Rajan tällä puolella Hengen hedelmä on aina vasta alullaan. Se jää raakileeksi.

Jokainen Kristukseen uskova toivoo ja kaipaa, että hänen elämässään jo nyt kasvaisi esiin Hengen hedelmä täydellisenä ja kypsänä. Olisihan suurenmoista, jos Hengen hedelmä pääsisi kasvamaan uskovan elämässä yhtä suureeksi kuin Luvatun maan rypäleterttu. Se oli niin painava, että kaksi meistä joutui kantamaan sitä tangon varassa (4 Moos 13:23).

Todellisuudessa aralla tunnolla vaeltava Jumalan lapsi huomaa jatkuvasti kuinka kaukana hän vielä on täydestä hedelmästä. Hengen hedelmä on kuin tavoite, jota kohden hän pyrkii. Kun hän päivittäin huomaa miten vähän Hengen hedelmä vaikuttaa hänen elämässään ja lähimmäissuhteissaan, hän ei saa masentua. Hän voi luottaa siihen, että Herra, joka on aloittanut hyvän työnsä myös saattaa sen päätöksen (Fil 1:6).

Hengen hedelmän kasvun tekee kipeäksi vielä sekin, että uskova on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen. Siksi myös lihan aikaansaannokset ja Hengen hedelmä ovat hänessä samanaikaisia. Hengen aikaansaannosta häiritsee ja estää kaikin tavoin lihan vaikutus. Taistelu lihan ja Hengen välillä jatkuu läpi koko elämän ja toinen pyrkii tukahduttamaan toisen.

Hengessä vaeltava ihminen saa aikanaan huomata jotain Hengen hedelmästä elämässään. Tosin hedelmä ei ole puuta varten eikä puu itse voi hedelmiään ihailla ja vielä vähemmän nauttia niistä. Hedelmä on uutta, puusta riippumatonta elämää palvelevaa. Puu antaa hedelmänsä pois, toisten käyttöön. Se on armon hedelmää, jonka kokonaan saa aikaan Toinen, ei ihminen itse, ja se on toisia varten, ei häntä itseään varten.

Paavali kuva Hengen hedelmää yhtenäisenä hedelmänä, jossa on kuitenkin lueteltuna yhdeksän erilaista ominaisuutta - yksi ja kuitenkin yhdeksän. Yksi viinirypäleterttu, jossa on yhdeksän rypälettä. Näissä yhdeksässä Hengen hedelmän omaisuudessa tulee esiin kristityn koko pyhityskilvoituksen tavoite. Kaiken tämän tulisi kasvaa esiin ja vahvistua hänessä. Siksi kaikki yhdessä ja jokainen niistä erikseen sisältää koko uskonkilvoituksen.

Hengen hedelmää hallitsee rakkaus. Se on suurin kaikista ja sitoo Hengen vaikutuksen yhdeksi kokonaisuudeksi. Rakkaus läpäisee kaiken Hengen toiminnan. Kun Paavali kuvailee tässä Hengen hedelmää, hänellä on voinut olla mielessään samoja ajatuksia, joita hän esittää rakkauden Korkeassa veisussa, 1 Kor 13:ssa. Tämä luvun opetus on keskellä Hengen vaikutusta ja armolahjoja koskevaa selvittelyä ja on kaiken todellisen Pyhän Hengen toiminnan ydin.

Juuri rakkaudessa Hengen hedelmä saa täyttymyksensä, sillä rakkaus ei koskaan katoa (1 Kor 13:8. Paavali ottaa esille samanlaisia piirteitä rakkauden vaikutuksesta kuin Hengen hedelmästä. Rakkaus on kärsivällinen, lempeä, ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden voittaessa, kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii (1 Kor 13:4-7). Voiko mikään olla elämässä tällaista rakkautta täydellisempää! Rakkauden hallitsema ihminen on täydellinen.

Pietari kuvaa kristittyä sellaiseksi, joka riemuitsee rakastaessaan Kristusta ja uskoessaan häneen "sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa" (1 Piet 1:8. Tämä ilo on Jeesuksen omaa iloa (Joh 17:13). Jeesuksen ilo oli siinä, että hänen elämässään täyttyi Jumalan tahto. Saman ilon hän antaa omilleen. Ilo perustuu hänen ääneensä ja sanaansa (Joh 15:11).

Johannes Kastaja kuvasi tätä iloa kertoessaan sulhasen ystävästä, joka "kuuntelee, mitä hän puhuu ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitse minäkin, ja iloni on nyt täydellinen" (Joh 3:29). Johannes piti kiinni sulhasen puheen tuomasta ilosta, mutta vankilassa tuli hetki, jolloin hän joutui epäilyksen valtaan. Jeesus kuitenkin lupaa ilon, jota kukaan ei voi riistää (Joh 16:22). Tämän ilon antaa yksin sanan armolupaukset. Ne kestävät silloinkin, kun kaikki muu sortuu.

Lopullisen ilon antaa tieto ja toivo siitä, mikä odottaa kirkkaudessa: "Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri" (Matt 5:12). Näin kaikkien vainojen ja vaivojenkin keskellä, sillä "tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden" (2 Kor 4:17).
Siksi Paavalin kehotus Rooman vankilasta Filipin uskoville ei ole liioittelua: "Veljeni, iloitkaa siis Herrassa. Minä en kyllästy kirjoittamaan teille yhä uudestaan samoista asioista, ja sittenhän teillä on tarkka tieto ( Fil 3:1). "Iloitkaa aina Herrassa! Sanon vielä kerran: iloitkaa!" (4:4).

"Minä iloitsen ja riemuitsen kaikkien teidän kansanne. Iloitkaa ja riemuitkaa tekin samalla tavoin minun kanssani" (2:17-18.

Miten voi parhaiten kuvata Jumalan valtakuntaa tässä ja nyt? Jeesus vastaa: "Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla." "Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä" (Luuk 17:21, KR 38. Siksi Jumalan valtakunta on tänäänkin "vanhurskautta ja rauhaa ja iloa, jotka Pyhä Henki antaa" (Room 14:17). Vanhurskaus on uskossa vastaanotettua Kristuksen vanhurskautta ja vanhurskauden vaikutuksena on rauha ja ilo.

Rauhan on ennen kaikkea rauhaa Jumalan kanssa (Room 5:1). Sen rauhan toi maan päälle Kristus syntyessään lapseksi (Luuk 2:14) ja hän vahvisti sen ristinsä verellä (Kol 1:20). Siinä on hyvä sanoma rauhasta, jonka Jeesus Kristus on tuonut (Apt 10:36). Nyt ovi on auki Jumalan luokse kaikille jumalattomalle ja syntiselle ihmiselle. Tämä rauha toteutuu elämässämme silloin, kun tulemme uskosta vanhurskaiksi. Se on väkevin ja perustavin Pyhä Hengen vaikutus ihmisessä.

Rauha Jumalan kanssa ei suinkaan aina tuo koettavaa ja tunnettavaa rauhaa uskovan sisimpään. Siksi hän tarvitsee usein Jeesuksen sanaa: "Olen puhut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina, minä olen voittanut maailman" (Joh 16:33). "Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä anna teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon" (Joh 14:27).

Kärsivällisyyttä tarvitaan, silloin kun kristitty huomaa, etteivät Jumalan lupausten synnyttämät toiveet ja odotukset olekaan täyttyneet. Tie onkin paljon pitempi ja vaivalloisempi kuin hän aluksi kuvitteli. Vastoinkäymisten kestäminen vaatiikin todellista kärsivällisyyttä (Jaak 5:10). Heprealaiskirjeessä tämä tilanne kuvataan hyvin: " Älkää päästäkö itseänne veltostumaan, vaan seuratkaa niiden esimerkkiä, jotka ovat uskoneet ja kärsivällisesti odottaneet ja sen tähden saavat omakseen sen, minkä Jumala on luvannut" (Hepr 6:12). Siksi "odottakaa kärsivällisesti Herran tuloon asti. Niin maamieskin: kärsivällisesti hän odottaa maan kallista hedelmää kevään ja syksyn sadonkorjuuseen saakka. Olkaa kärsivällisiä ja rohkaiskaa mielenne, sillä Herran tulo on lähellä" (Jaak 5:7-8.

Jossakin elämän vaiheessa tärkeimpänä Hengen hedelmänä tarvitsemme juuri kärsivällisyyttä ja kestävyyttä. Saatamme silloin kokea tarvitsevamme erityistä Jumalan kirkkauden voimaa ja väkevyyttä jaksaaksemme olla kärsivällisiä (Kol 1:11). Jälkeenpäin kyllä huomamme, että "ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksista selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha" (Room 5:3-5).
On suurenmoista jos suhteessa lähimmäisiin Pyhä Henki saa vaikuttaa meissä kärsivällisyyttä (1 Kor 13:4; 1 Tess 5:14). Tämä Hengen hedelmä kasvaa joskus kovin hitaasti.

Ystävällisyys on hyväntahtoisuutta, laupeutta ja lempeyttä suhteessa toisiin ihmisiin. Rakkauden luvussa sana on käännetty lempeydeksi (1 Kor 13:4). Paavali kehottaakin: "Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä" (Ef 4:32). "Pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen" (Kol 3:12).

Siinä onkin vaikeitten lähimmäissuhteiden jatkuva koetinkivi. Harva kristitty voi rehellisesti sanoa itsestään Paavalin tavoin: "Mielemme on puhdas, meillä on tietoa, kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä, meillä on Pyhä Henki, vilpitön rakkaus (2 Kor 6:6). Kuitenkin juuri tällaista asennoitumista Henki tahtoo kasvattaa esiin jokaisessa kristityssä. Ystävällisyys ja lempeys perustuu siihen, että suostumme antamaan toiselle anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut meille anteeksi Kristuksen tähden (Ef 4:32).

Paavali kuvatessaan Jumalan toiminnan luonnetta käyttää samassa lauseessa kolme kertaa sanaa, joka on käännetty lempeydeksi ja hyvyydeksi: "Katso kuinka Jumala on sekä lempeä että ankara. Langenneita kohtaan hän on ankara, sinua kohtaan lempeä, jos pysyt kiinni hänen hyvyydessään; muuten sinutkin leikataan pois" (Room 11:22). Tämä osoittaa, ettei Raamatun kielenkäytössä sanalla ystävällisyys ja lempeys tarkoiteta suinkaan vain jotain kaiken peittävää hyväntahtoisuutta. Siihen kuuluu myös ankaruus suhteessa pahaan.
Jumalan ominaisuus on juuri hyvyys (Tiit 3:4).

Jeesus on tässä niin tarkka, että hän sanoo loukkaavan tuntuisesti: "Miksi sanot minua hyväksi? Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu" (Mark 10:18). Jumalasta loistava valo kasvattaa myös uskovassa hyvyyden hedelmää (Ef 5:9). Vain Jumala voimallaan vahvistaa uskovan halutonta mieltä hyvään (2 Tess 1:11). Näin voi tapahtua jopa siinä määrin, että voimme sanoa Paavalin tavoin: "Olen toki varma, veljeni, siitä että teillä on jo runsaasti hyvää tahtoa (Room 15;14).

Uskollisuudeksi (pistis) käännetty sana on sama kuin usko. Tämä sana vie meidät kristittynä olemisen ydinkäsitteen äärelle. Pelastumme yksin uskosta. Jos joku pystyy määrittelemään lopullisella tavalla mitä on usko, hän pystyy silloin määrittelemään myös mitä on olla todella kristitty, koska usko Kristukseen on kristityn päätuntomerkki.. Mutta usko pakenee kaikkia täsmällisiä määrittelyjä. Se on ja jää salatuksi ja kuitenkin todelliseksi Pyhän Hengen vaikutukseksi kristityn sydämessä ja elämässä.

Minkälainen Hengen hedelmä on uskollisuus? Jeesuksen opetuksen mukaan lain vaatimuksista tärkein on uskollisuus oikeudenmukaisuuden ja laupeuden rinnalla (Matt 23:23). Joka haluaa olla kuuliainen laille, hän eläköön näitä noudattaen. Jeesuksen monissa vertauksissa keskeiseksi palvelijan ominaisuudeksi tulee uskollisuus (Matt 24:45; 25:21, 23; Luuk 12:42; 19:17).

Hän sanoo: "Joka on vähimmässä luotettava, se on luotettava paljossakin" (Luuk 16:10). Samoin Paavalin kuvatessaan omaa toimintaansa apostolina nostaa keskeisimmäksi ominaisuudeksi uskollisuuden: "Sitä tässä huoneenhaltijoilta ennen muuta vaaditaan, että heidät havaitaan uskollisiksi" (1 Kor 4:2, KR 38. Hän pitää erityisenä Jumalan armon vaikutuksena sitä, että hän uskollinen ja häneen voidaan luottaa (1 Kor 7:25).

Uskollisuus on niin tärkeä, että hän väittää Herran juuri siksi vallinneen hänet apostolin virkaan (1 Tim 1:12).
Kärsimykset, koettelemukset ja ahdingot lamaannuttavat Kristuksen omia ja siksi Herra rohkaisee: "Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä anna sinulle voitonseppeleeksi elämän" (Ilm 2:10). Herran kanssa saavat lopullisen voiton juuri uskolliset (Ilm 17:14).

Kun uskollisuus horjuu Herra rohkaisee omalla uskollisuudellaan. Hän pitää uskollisena Jumalana huolta siitä, ettei sittenkään kiusaukset käy ylivoimaisiksi, "vaan antaessaan teidän joutua koetukseen hän samalla valmistaa pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää" (1 Kor 10:13). Ja lopulta sana vakuuttaa: "Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä oma olemustaan hän ei voi kieltää" (2 Tim 2:13).

Eräs Hengen hedelmä on jatkuvasti tarpeen uskovien keskinäisessä yhteydessä. Minne lempeys oli hävinnyt, kun Paavali varoitti äsken Galatian uskovia: "Jos te revitte ja raastatte toinen toistanne, pitäkää varanne, ettette lopullisesti tuhoa toisianne" (Gal 5:15). Jännitykset uskovien kesken olivat myös Korinttissa niin suuria, että Paavali kirjoitti: "Tulenko luoksenne piiska kädessä vai rakastavin ja lempein mielin" (1 Kor 4:21).

Ehkä piiska ja lempeys voidaan myös yhdistää. Molempia tarvitaan uskovien keskinäisessä yhteydessä. Paavali joutui kyllä jopa käymään eräiden uskovien kimppuun (2 Kor 10:2) ja samalla hän vetosi Kristuksen lempeyteen ja hyvyyteen, jonka mukaisesti hän halusi toimia (10:1). Jokaisessa elämäntilanteessa meidät on kutsuttu elämään nöyrinä, lempeinä ja kärsivällisinä. "Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne" (Ef 4:2). Meidän tulisi pukeutua sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen (Kol 3:12).

Hellenistisen ajan filosofien keskeisiä eettisiä ihanteita oli itsehillintä (egkrateia). Siksi kreikkalainen maaherra Felix kuunteli mielellään vankiaan Paavalia, joka puhui hänelle Jumalan tahdon mukaisesta elämästä ja halujen hillitsemisestä. Tosin hän pelästyi, kun Paavali puhui myös tulevasta tuomiosta (Apt 24:25).

Paavali kuvaa kristityn elämää kilparadalla juoksemisena. Siinä yhteydessä hän sanoi, että "jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria (1 Kor 9:25). Hän jatkoi: "Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hyljättäisi" (9:27). Itsensä hillitseminen on Hengen hedelmänä läheisessä yhteydessä kärsivällisyyden ja uskollisuuden kanssa. Kaikissa niissä ilmenee sisäinen lujuus.

Se on lujuutta ja rohkeutta myös suhteessa omaan itseensä ja omiin toiveisiin ja haluihin. Tosin Paavali tekee tässä erään myönnytyksen. Naimisissa olevat eivät saa keskeyttää yhdyselämää kuin vain joksikin aikaa. "Muutenhan Saatana pääsee kiusaamaan teitä, kun ette kuitenkaan pysty hillitsemään itseänne" (1 Kor 7:5). Paavali asettaa naimattomien ja leskien ihanteeksi pidättyvyyden, mutta jatkaa maanläheisesti: "Elleivät he jaksa hillitä itseään menkööt naimisiin, sillä parempi on mennä naimisiin kuin palaa himon tulessa" (7:9).

Omalla tavallaan Pietari yhdistää myös Hengen hedelmän yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi. Hänelle se on haaste ja tavoite. Hän kirjoittaa: "Pyrkikää sen vuoksi osoittamaan uskossanne lujuutta, lujuudessa oikeaa tietoa, tiedossa itsehillintää, itsehillinnässä kestävyyttä, kestävyydessä jumalanpelkoa, jumalanpelossa keskinäistä kiintymistä, kiintymisessä rakkautta" (2 Piet 1:5-7).

Kuinka helppoa olisikaan elää uskovien keskuudessa, jos kaikki nämä Hengen hedelmän omaisuudet täysin hallitsisivat uskovien arkea. Olemme vielä kovin kaukana tällaisesta ihannetilasta. Lihan aikaansaannokset ovat kyllä ilmeisiä, mutta Hengen hedelmä on paljon harvinaisempaa ja usein piilossa.

Paavalin tarkoituksena ei ole ollut tässä yhteydessä tarkemmin opettaa Hengen hedelmästä ja ylistää sen suurenmoisuutta. Jokaiselle kirjeen lukijalla on syntynyt jonkinlainen omasta elämänkokemuksesta esiin nouseva mielikuva niin lihan teoista kuin Hengen hedelmästä. Siksi pelkkä luettelo riittää. Samalla hän haluaa verrata lihan tekoja ja Hengen hedelmää toisiinsa ja kysyy lukijoiltaan, kumman he antavat hallita uskonelämäänsä ja suhdettaan toisiin ihmisiin. Hän haluaa pakottaa kirjeensä lukijat tietoiseen valintaan. Kumpaa tietä he aikovat vaeltaa? Kummalle he antavat vallan elämässään, kun taistelu lihan ja Hengen välillä jatkuu.

Siksi hänen loppuhuomautuksensa kummankin luettelon jälkeen sisältää tärkeän opetuksen. On aivan varmaa, että lihan tekojen hallitsema ihminen ei peri lopulta Jumalan valtakuntaa, vaan jää sen ulkopuolelle. Yhtä varmaa on se, että Hengen hedelmää kasvava uskova ei totisesti joudu lain tuomittavaksi, sillä Jumala pyhyyttä julistava laki ei voi olla todellista rakkautta vastaan. Sehän juuri vaatii rakkautta.

Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen (5:24).

Jokainen uskova on Jeesuksen Kristuksen oma, hänen omistamansa. Paavali kirjoittaa: "Olenhan kihlannut teidät yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle" (2 Kor 10:2). Kristus on omalta puoleltaan hyväksynyt meidät omikseen (Room 15:7). Elämämme kuuluu hänelle. "Jos elämme, elämme Herran omina, ja jos kuolemme, kuolemme Herran omina. Elimmepä siis tai kuolemme, me kuulumme Herralle" (Room 14:8. Emme enää omista itseämme emmekä omaa elämämme (1 Kor 6:19).

Herran Kristuksen omina olemme hänen ruumiinsa jäseniä (1 Kor 6:15). Mitä tapahtuu ruumiin päälle, se tapahtuu myös hänen ruumilleen ja sen jäsenille. Koska risti ja ristiinnaulitseminen olivat Herran osa tässä elämässä, niin se on myös meidän osamme. Siksi yhteys Jeesukseen Kristukseen merkitsee yhteyttä ristiinnaulitsemiseen. Paavali sanoo: "Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu" (Gal 2:19). Yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät entistä lujemmin yhteen hänen kanssaan (Room 6:5).

Yhteys Kristuksen ristiinnaulitsemiseen ja kuolemaan toteutui silloin kun kristitty uskoi Kristukseen, "joka uhrasi itsensä meidän syntiemme tähden" (Gal 1:4). Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen vastaanottaminen (Room 5:11) sitoi Kristuksen ristiinnaulitsemiseen ja niin meistä tuli uskosta vanhurskaita. Tämä on kertakaikkinen ja lopullinen ristiinnaulituksi tuleminen yhdessä Kristuksen kanssa, kun vain pysymme uskossa.

Yhteys Kristuksen ristiinnaulitsemiseen toteutuu myös toisella tavalla kristityn elämässä. Silloin on kysymys jatkuvasta ristiinnaulitsemisesta. Nyt ristiinnaulitaan meidän perisynnin turmelema luontomme, lihamme. Paavali kirjoittaa: "Vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia" (Room 6:6). Siinä ristiinnaulitaan vanha luontomme himoineen ja haluineen. Paavali käyttää myös toista kuvaa: "Olettehan riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoinaan" (Kol 3:9).

Kuolemalla yhdessä Kristuksen kanssa, olemme kuolleet pois synnistä (Room 6:11). Ristille naulittu on menettänyt valtansa, otteensa ja kuolee. Näin nyt siis pitäisi olla. Käytännössä näyttää kuitenkin siltä, että ristiinnaulitun lihan kuoleminen onkin kovin hidasta. Paavali kehottaakin: "Kuolettakaa siis maalliset jäsenenne" (Kol 3:5, KR 38. Vanha minämme elää ja voi hyvin, vaikka sen pitäisi olla kuolemaisillaan ristillä. Itsekäs luontomme, perisyntimme, lihamme jatkaa meissä taistelua vallasta. Se pystyy ristiinnaulittunakin vastustamaan niin voimakkaasti Hengen vaikutusta, ettemme tee sitä mitä tahtoisimme (Gal 5:17). Joudumme toteamaan: "Tahtoisin tehdä kyllä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo" (Room 7:18-19).

Lihan ristiinnaulitseminen toteutuu silloin, kun Jumalan lapsi antaa Hengen taistella itsessään lihaa vastaan, mutta myös itse taistelee lihaansa vastaan. Edellinen tapahtuu silloin, kun Henki saa ohjata ja hallita elämäämme niin, etteivät lihan himot pääse toteutumaan (Gal 5:16). Jälkimmäinen taas on totta silloin, kun emme päästä itsekästä luontoamme valloilleen (Gal 5:13), vaan tietoisesti seuraamme Hengen johdatusta (5:25) ja Hengen avulla kuoletamme syntiset tekomme (Room 8:13).

Meissä jatkuu läpi koko elämän Hengen ja lihan välinen taistelu (Gal 5:17). Meitä nöyryyttää tässä taistelussa se, ettemme vieläkään kykene tekemään sitä hyvää mitä tahdomme, vaan toistuvasti teemme sitä pahaa, mitä emme tahdo. On pakko huokailla: "Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (Room 7:24). Juuri tässä huokailussa toteutuu osaltaan vanhan luontomme ristiinnaulitseminen. Meiltä menee luottamus omaan voimaamme ja kykyymme elää Jumalan tahdon mukaan.

Katekismus kuvaa tätä samaa taistelua opettaessaan kuinka meidän vanha ihmisemme on jokapäiväisessä katumuksessa upotettava. Katumus ei lakkaa elämässä. Vaikka vanha luonto on ristiinnaulittu, kristitty tarvitsee voimakkaan kehotuksen uudelleen ja uudelleen hyljätä vanha minänsä petollisine himoineen (Ef 4:22). Emme saa minkään varjolla päästää itsekästä luontoamme valloilleen (Gal 5:13).

Luther opettaa lihan ristiinnaulitsemista: "Koko elämänsä ajan hurskaat siis ristiinnaulitsevat lihaansa, toisin sanoen, he kyllä tuntevat sen himoja, mutta eivät seuraa niitä. Jumalan sota-asuun, uskoon, toivoon ja Hengen miekkaan pukeutuneina he taistelevat lihaa vastaan ja naulitsevat sen näillä, aivan kuin nauloilla, ristiin: sen täytyy vastoin tahtoaankin olla Hengen alle alistuneena. Sitten he kuollessaan riisuvat sen kokonaan yltään, ja kuolleista herätettyinä heillä on puhdas liha, vailla himoja ja haluja" (Luther)

Lutherilta löytyy myös eräs selitys siihen, miten lihan ristiinnaulitseminen tapahtuu: "Nauloina on Jumalan sana, jotka naulat, Jumalan armon lyöminä, tunkevat syvälle ja ehkäisevät lihaa seuraamasta omia himojaan" (Luther).
Paavalin opetuksessa arkielämän pyhityksestä on eräs tärkeä yksityiskohta. Hän sanoo, että Jeesuksen Kristuksen oma on itse ristiinnaulinnut lihansa. Miten itse voi ristiinnaulita itsensä?

Siinä on samanlainen ongelma kuin Paavalin opettaessa, että ristiinnaulittu liha jatkaa sotimistaan Henkeä vastaan. Eihän ristillä voi liikahtaakaan. Tämä osoittaa jälleen kuinka yksi kuva ei riitä selittämään uskonkilvoituksen monikerroksisuutta.

Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta (5:25).

Miksi tässä on sana jos? Eikö olekaan itsestään selvää, että jokainen kristitty on saanut Pyhän Hengen antamana iankaikkisen elämän? Jälleen Paavali kehottaa seurakuntaa oikeaan vaellukseen. Hän vetoaa heidän arviointikykyynsä. Jos uskomme ja todistamme saaneemme Pyhän Hengen, niin osoittautukoon se todeksi elämässämme Hengen hedelmänä. Oikea vaellus Hengessä on Hengen hedelmän kantamista. Se ei suinkaan ole itsestään selvää.

Saman uskonelämään kuuluvan kaksinaisuus ja jännitys "jo nyt - ei vielä" välillä esiintyy myös Roomalaiskirjeen pyhitysopetuksessa (Room 6). Sen mukaan meidät annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä Kristuksen kanssa. Tämä on tapahtunut, "jotta me alkaisimme elää uutta elämää (Room 6:4). Nyt siis Kristuksessa meille tapahtunut tosiasia antaa mahdollisuuden elää uutta elämää, mutta ei tuo sitä ilman muuta.

Vanha minämme on kyllä yhdessä Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Mutta jälleen johtopäätös tästä tapahtuneesta onkin ehdollinen: "Jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia (Room 6:6). Miksi tämä epävarmuus ja ehdonalaisuus? Jos olemme kuolleet pois synnistä, niin miksi kuitenkin Paavali kehottaa: "Synti ei saa hallita teidän kuolevaista ruumistanne" (6:11,12)? Eihän poiskuolleesta tarvitse enää välittää mitään. Miksi edelleenkin meitä varoitetaan: "Älkää antako ruumiinne jäseniä synnin käyttöön" (6:13). Miksi kehotetaan: "Antakaa itsenne Jumalalle" (6:13).

Koko ajan läsnä on jännitys: Olemme saavuttaneet, emmekä vielä ole saavuttaneet. Jotain ratkaisevan suurta on tapahtunut meille, mutta varsinainen elämämme päämäärä on vielä edessäpäin ja perille pääsy edellyttää kamppailua. Olemme saaneet suurenmoisen kutsun, mutta meidän on vastattava kutsuun ja elettävä kutsumme arvon mukaisesti (Ef 4:1). "Käy uskon jalo kilpailu ja voita omaksesi ikuinen elämä, johon sinut on kutsuttu" (2 Tim 6:12). "En tarkoita, että olisin jo saavuttanut päämääräni tai jo tullut täydelliseksi. Mutta pyrin kaikin voimin saavuttamaan sen" (Fil 3:12). "Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon" (Fil 3:14).

Pyhän Hengen vaikutus uskovassa ei olekaan ehdoton eikä mekaaninen. Se ei ole ilman muuta selvä. Olemme saaneet uuden elämän Pyhän Hengen uudestisynnyttäessä meidät Kristukseen uskoessamme. Nyt meidän tulee elää tämän uuden elämän mukaisesti. On vaellettava kutsumuksen arvon mukaisesti. Vaellettaessa ei tule väistyä, ei vasempaan eikä oikeaan, vaan säilyttää oikea suunta, kulkea oikeassa rivistössä ja vaeltaa suoraa tietä perille asti (1 Kor 9:25-27). Paavali ei turhaan kysynyt galatalaisilta: "Te aloititte Hengessä, lihassako nyt lopetatte?"

Vaellus on kamppailua, jossa tulos on vielä edessäpäin. Se tiedetään, mikä on maali. Se on Hengen täydellinen hedelmä ja iankaikkinen autuus, mutta tänään tämä kaikki on vielä alullaan. Siksi Hengen varassa kulkeminen on nimenomaan menemistä Jeesuksen luo armoa saamaan ja omistamaan. Vain hänen vahvistamana Jumalan kansa jaksaa kulkea perille.

POHDITTAVAKSI

KRISTITYN VAPAUS HARHATEILLÄ

Kristitty on kutsuttu vapauteen. Mutta yhtä mieletöntä kuin halu tulla vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja, on tulkita kristityn vapaus luvaksi elää omien mielihalujensa mukaan. Paavali mainitsee tässä vain lyhyesti lain orjuuteen nähden vastakkaiseen harhan: ”Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen” (Gal 5:13). Kuitenkin tämän varoituksen takana oli jo tuona aikana laajasti kristittyjen pariin levinnyt harha. Siinä tulkittiin Jumalan armo ja lahja sellaiseksi, ettei sen vastaanottaminen velvoittanut mihinkään.

Koska kaiken saa lahjaksi ja ilmaiseksi, eipä ole väliä miten elää tämän lahjan omistajana. Silloin ei olla todella vapaita, vaan toimitaan niin, että vapaus onkin pahuuden verho, jolla vain peitetään todellinen tilanne (1 Piet 2:16). Uskonpuhdistuksen aikana esiintyi tällainenkin sanonta: "Jos usko teoitta tekee vanhurskaaksi, älkäämme siis tehkö mitään. Uskokaamme vain ja tehkäämme mitä haluamme" (Luther).

UT sisältää monia varoituksia tämän kaltaisesta Jumalan armon ja vapauden väärinkäyttämisestä. Koko Jaakobin kirje on jyrkkää varoitusta väärää uskon ja armon tulkintaa vastaan. Jaakob sanoo, ettei sellaisesta uskosta ole mitään hyötyä, josta puuttuvat teot (Jaak 2:14). ”Toteuttakaa sana tekoina, älkää pelkästään kuunnelko sitä - älkää pettäkö itseänne” (Jaak 1:22). ”Ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella” (Jaak 2:24).

Kun Jeesus varoitti vääristä profeetoista, hän sanoi, että heidän hedelmistään heidät tunnetaan (Matt 7:15-16). Oikea hedelmä ei ole vielä siinä, että sanotaan Herra, Herra eikä edes siinä, että Jeesuksen nimessä profetoidaan, karkotetaan pahoja henkiä ja tehdään monia voimatekoja (Matt 7:21-22). Todellisen profeetan tuntomerkkinä on taivaallisen Isän tahdon tekeminen (Matt 7:21). Tässä yhteydessä Jeesus ei selitä, mitä on tämä Isän tahto ja sen tekeminen. Jos Jeesus sillä tarkoittaa koko Vuorisaarnan täyttämistä, silloinhan ollaan jälleen lain tekojen varassa. Vuorisaarnan käskyt vain ovat vieläkin tiukemmat kuin Mooseksen lain käskyt. Jumalan tahto täytetään silloin kun uskotaan häneen, jonka Jumala on lähettänyt (Joh 6:29, KR 38. ja palvellaan lähimmäistä (Gal 5:13).

Juudan kirjeessä taistellaan voimakkaasti lihan vapautta vastaan. Juuda mainitsee useita eri ominaisuuksia tällaisen harhan vallassa olevista uskovista. He ovat uskovien joukkoon luikerrelleita, jota kääntävät Jumalan armon riettaudeksi (Juuda 4). He ovat mistään piittaamattomia, jotka huolehtivat vain itsestään (Juuda 12). He ovat osaansa tyytymättömiä valittelijoita, jota elävät himojensa vallassa. Heidän puheensa ovat suurellisia, ja omaa etuaan tavoitellen he mielistelevät ihmisiä (Juuda 16). Tällainen paheitten luettelo muistuttaa Paavalin luetteloa selvästi nähtävissä olevista lihan aikaansaannoksista (Gal 5:19-21).

Paavalin kirjeissä löydämme kohtia, joissa on nähtävänä Paavalin vastustajien ivallisia kysymyksiä hänen armonjulistustaan vastaan ja ne sisältävät syytöksen. ”Ei kai asia niin ole, kuin jotkut herjaajat väittävät meidän sanovan: ‘Tehdään vain pahaa, niin saadaan aikaan hyvää!’ He kyllä saavat ansaitsemansa rangaistuksen” (Room 3:8. ”Mitä me tähän sanomme? Onko meidän jatkuvasti tehtävä syntiä, jotta armo tulisi yhä suuremmaksi? Ei tietenkään” (Room 6:1-2). ”Miten siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme elä lain vaan armon alaisina? Emme toki!” (Room 6:15). ”Mutta jos meidätkin, jotka tahdomme tulla vanhurskaiksi Kristuksessa, havaitaan syntisiksi, onko Kristus siis synnin palveluksessa? Ei toki!” (Gal 2:17).

Paavalin eräs neuvo tällaisessa tilanteessa on pukea päälle Herra Jeesus Kristus ja varoa pitämästä sillä tavoin lihasta huolta ja hemmottelemasta ruumista, että sen himot heräävät ja halut saavat vallan (Room 13:14). Uskovankin ruumiissa asuvat himot ovat jatkuvasti halukkaat tempaamaan uskovan mukaansa. Itsekkyys sitoo ja estää rakastamasta ja palvelemasta. Se tekee haluttomaksi ja laiskaksi.

On tilanteita, joissa nähdään, ettei kristitty yksinkertaisesti pysty tunteenomaisesti rakastamaan. Rakkaus ei nouse sydämestä. Sen sijaan sieltä kyllä pursuaa ilkeyttä ja häijyyttä. Viha on sydämessä luonnostaan, rakkaus on vain kuin ympättynä. Se rakkauden alku, jota saatamme tuntea nimenomaan vaikeita lähimmäisiämme kohtaan, voi hetkessä haihtua. Se on kuin heikko kipinä, joka näyttää sammuvan ensimmäisessä tuulen puuskassa. Siksi tietoinen ja toistuva Kristuksen vanhurskauteen pukeutuminen on välttämätöntä.

Harhautuneen vapautensa vallassa uskova pettää itsensä. Hän ei tajua, eikä ehkä haluakaan tajuta mikä on hänen todellinen tilansa. Siinä oli muinaisten laodikealaisten harha (Ilm 3:17). Jos väitämme elävämme yhteydessä Herraan ja kuitenkin vaellamme pimeässä, suosimme ja leikimme synnillä myöntämättä syyllisyyttämme, silloin valehtelemme (1 Joh 1:6) ja petämme itseämme eikä totuus ole meissä (1 Joh 1:8. Siinä kristitty taipuu noudattamaan himojaan, joiden vallassa hän ennen oli elänyt (1 Piet 1:14).

Sinä uskova saattaa harhautua harjoittamaan siveettömyyttä eikä haluta luopua sellaisesta elämänmenosta (Ilm 2:20-21) Luther valitti omana aikanaan: "Eniten minua surettaa, että ihmiset niin äkkiä lähtevät näin naurettavien typeryyksien mukaan ja näin helposti kääntyvät pois totuudesta. Perisynnin turmelema ja tuhoama ihmisluonto on kohtuuttoman taipuvainen syntiä tekemään. Se ei välitä synnistä eikä usko Jumalan vihastuvan siitä kovin vakavasti eikä rankaisevan siitä ankarasti.

Siksi ihminen vaeltaa eräänlaisessa kauheassa väärässä varmuudessa ja Jumalan halveksimisessa. Tämän minä joudun syvällä surulla näkemän meidän aikanamme. Nyt suuri osa meikäläisistä tekee siitä vapaudesta, johon Kristus vapautti meidät lain kauhuista, synneistä ja iankaikkisesta kuolemasta eräänlaisen huolettomuuden ja luvan lihalle tehdä mitä tahansa. Tässä ei ole varmasti syytä lisätä öljyä kaminaan, eli heittää lakia menemään ja vähätellä niitä syntejä, joiden Kristus sanoi tulevan aivan yleiseksi ennen viimeistä päivää, kuten juomingit ja juopottelu, niinkuin niistä ei muka olisi vahinkoa hurskaille.

Päinvastoin on usein ja huolellisesti teroitettava tuollaisten seurakunnissa olevien kovien ja parannusta tekemättömien takia Kristuksen, profeettojen ja apostolein puheita, joissa uhataan tuholla tuollaisiin paheisiin langenneita."

Kirkon historiasta eri muodoissa ja eri nimillä tällainen vapauden väärä käsittäminen on toistunut. Viime vuosisadan loppupuolella oli Tampereella voimakasta hengellistä liikehdintää. Siinä vaikutti myös harhasuunta, jota on kutsuttu lihan pyhyydeksi. Sen eräitä keskushenkilöitä oli suutari Efraim Strömborg. Häntä syytettiin oikeudessa lampaan varastamisesta. Hän väitti kuitenkin olevansa syytön, vaikka näyttö oli ilmeinen.

Kun tuomari nuhteli häntä vedoten hänen kristilliseen tunnustukseensa, hän sanoi: ”Minä en ole sitä tehnyt, mutta jos tuo minun vanha ihmiseni on, niin siitä minä en tiedä mitään”. Hän pyysi oikeutta ottamaan huomioon hänen uskonnollisen vakaumuksensa, joka oli sama kuin apostoli Paavalillakin: ”Niin en siis enää elä minä, vaan Kristus minussa”. Hänet tuomittiin raipparangaistukseen. Silloin Strömborg oli hätääntyneenä kysynyt, eikö hänen uskonollista vakaumustaan otettukaan huomioon. Tuomari oli sanonut, että kyllä se on otettu. Ne raipat ovatkin vanhalle ihmisellenne (Perusta, s. 4, no 3, 1974).

Kristuksen vapaus ei koske meidän lihaamme. ”Liha näet ei saa olla vapaana, vaan sen pitää jäädä hautaan, vankilaan, kuolinvuoteelle; sen pitää olla alistuneena lain alaiseksi ja olla egyptiläisten kidutettavana. Kristillisen omantunnon taas pitää olla laista pois kuolleena, toisin sanoen, vapaana laista eikä sillä saa olla kerrassaan mitään tekemistä sen kanssa. Tässä on nyt se tärkeistä tärkein ja kaikkein merkityksellisin kohta, joka on omiaan niin valtavasti lohduttamaan ahdistuneita omiatuntoja” (Luther).

Pyhän Hengen vaikutus sisimmässämme tulee näkyviin siinä, että kaikista lankeemuksistamme ja petoksistamme huolimatta emme voi olla huutamatta avuksi Herran nimeä. Meillä ei yksinkertaisesti ole muuta mahdollisuutta. Emme tiedä mitä muuta sanoisimme ja tekisimme Herran pyhyyden edessä. Jos hän hylkää meidät sydämessämme asuvan pysyvän syntimme ja lankeemustemme tähden, niin hän hylkää. Silloin hän on lakannut vanhurskauttamasta jumalattomia, jotka uskovat Jeesukseen Kristukseen.

Vasta kerran kirkkaudessa, kun tämän synnin ruumis on lopullisesti kukistettu pystymme elämään synnittömästi ja rakastamaan lähimmäisiä pyyteettömästi, aidosti ja koko sydämestämme. Meidän eettinen kyvykkyytemme ja tasomme ei ratkaise meidän iankaikkista kohtaloamme Jumalan edessä. Sen ratkaise yksin usko Kristukseen.
"Oppi on taivas, elämä maa. Elämässä on syntiä, hairahdusta, saastaisuutta ja kurjuutta, ja se maistuu karvaalta. Siinä rakkaus katsokoon läpi sormien, sietäköön, pettyköön, uskokoon, toivokoon ja kestäköön kaiken. Siinä olkoon syntien anteeksiantamuksella rajaton valta, kunhan ei vain syntiä ja erehdystä puolustella" (Luther). Ja se rakkaus, joka katsoo sormien läpi on Jumalan rakkautta Jeesuksessa Kristuksessa.

LIHAN JA HENGEN VÄLINEN TAISTELU

Paavali kuvaa lyhyesti (Gal 5:13-25) jokaisen Kristuksen uskovan sisimmässä käytävää jatkuvaa kamppailua. Sinä on kuvaus pyhityskilvoituksen keskeisimmästä asiasta. Elämä Kristuksessa on kuitenkin liekin eikä kiven kaltaista. Siksi emme voi tämänkään jakson avulla laatia kristityn pyhityselämän täydellistä kaavaa. Joka tapauksessa Paavali osoittaa, mitkä ovat keskeiset näkökulmat pyhitykseen.

Ensinnäkin jokaisen Kristukseen uskovan tulee suostua näkemään ja tunnustamaan, että hänen olemuksessaan ja vaelluksessaan on elämän loppuun asti syntiä. "Minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani asu mitään hyvää" (Room 7:18.

Armo ei uudestisynnytä ihmistä niin, että hänestä tulisi kokonaan uusi, täydellinen, puhdas ihminen. Häneen ja hänen olemukseensa jää loppuun asti monenlaisia vikoja. Perisynti on voittamaton synti tässä ajassa elettäessä.
Anteeksiantamuksessa synti syyllisyytenä pyyhitään pois, mutta synti jää toimivana. Se aiheuttaa myös sen, että kaikissa uskovan teoissa niin kauan kuin hän elää on syntiä mukana. Synnittömiä tekoja uskova voi tehdä vain siksi, että ne teot peitettään Kristuksen pyhyyteen ja puhtauteen. Koska uskovassa asuu voittamaton synnin juuri, hän joutuu jatkuvasti katumaan Jumalan edessä ja pyytämään yhdessä toisten Jumalan lasten kanssa: ”Anna meille meidän syntimme anteeksi.”

”Ei siis mainitsemamme alulle pantu lain täyttäminen ole otollinen itsessään, vaan uskon tähden Kristukseen. Muussa tapauksessa laki alati syyttää meitä. Kuka näet kyllin rakastaa Jumalaa tai pelkää häntä? Kuka kyllin kärsivällisesti kestää ne koettelemukset, joiden Jumala antaa meitä kohdata? Kukapa ei usein epäillen kyselisi, johtaako maailman menoa Jumalan kaitselmus vai sattuma? Kuka ei usein epäilisi, kuuleeko Jumala hänen rukouksiaan? Kuka ei useasti kiukuttelisi sen tähden, että jumalattomat menestyvät paremmin kuin hurskaat, ja sen tähden, että jumalattomat sortavat hurskaita?

Kuka täyttää tarkoin kutsumuksensa vaatimukset? Kuka rakastaa lähimmäistänsä niin kuin itseänsä? Ketä ei hänen himonsa kiihottaisi? (Room. 7:19)” (Tunnustuskirjat).

Jos kiistetään perisyntisyys ja sen vaikutus uskovassa, silloin voidaan opettaa uskovan täydellistä pyhittymistä ja synnittömyyttä. Synti ei olekaan pysyvä vaurio ihmisessä vaan ainoastaan tahra, joka voidaan poistaa. Jos synti ei ole olemukseemme syvään juurtunutta, vaan irrallisia tekoja, niin synti voidaan voittaa. Mutta jos opetetaan, että synti on olemukseemme juurtunut paha tahto niin silloin synti kestää niin kauan kuin ihminenkin kestää.
Opetus uskovan synnittömyydestä on valheellista.

Meidän on pyrittävä uskonelämässä totuudellisuuteen itseemme nähden, suostuttava vaeltamaan valossa ja rukoiltava, ettei vain silmämme olisi sokeat (Matt 6:23). Farisealaisuus on ulkokultaisuutta. Ei olla aitoja, rehellisiä eikä nähdä totuudellisesti omaa itseä. Ratkaisevaa elämässämme kuitenkin on se, miten asiat ovat eikä se, miten niiden pitäisi tai toivoisi olevan. Se ei ole kristillistä uskoa, että uskotellaan jonkin asian olevan toisin kuin se todellisuudessa on. Elämän ja oman olemuksemme todellisuus on kohdattava. Kristityn on uskallettava olla Jumalan edessä sellaisenaan, aina syntisenä.

Toinen keskeinen näkökulma pyhityksestä on siinä, että uskovassa on samaan aikaan aina uusi ja vanha ihminen. Uskonpuhdistuksen aikana tämä kaksoisnäköala muotoiltiin sanonnaksi, että uskova on samaan aikaan vanhurskas ja syntinen (simul justus et peccator). ”Tämä on Jumalan tahto, joka on ihmeellinen pyhissään, että he samalla kertaa ovat vanhurskaita, kun pyytävät tulla vanhurskaiksi, ja epävanhurskaita, koska pyytävät tulla vanhurskaiksi: omissa silmissään ja todellisuudessa epävanhurskaita, Jumalan silmissä, joka vastaanottaa tämän heidän uskonsa ja armon pyyntönsä, vanhurskaita. Samalla kertaa syntisiä ja pyhiä, syntisiä tietoisesti, pyhiä tietämättään tai syntisiä todellisuudessa, pyhiä toivossa" (Luther).

"Vanhurskaushan...on meidän ulkopuolellamme, ainoastaan jumalallisen armon ja vanhurskaaksi arvostelemisen varassa eikä meissä ole mitään muuta oleellista eikä vanhurskautta kuin mainittu heikko usko eli uskon esikoislahja, me kun olemme alkaneet omistaa Kristusta. Meihin kuitenkin tosiasiallisesti jää synti olemaan" (Luther).

Siksi uskovan elämä on nimenomaan Jumalalta kaiken vastaanottamista kuin itsensä Jumalalle antamista, enemmän halajamista kuin omistamista, mieluumminkin hurskaaksi tulemista kuin hurskaana olemista. "Juuri siinä on kristityn elämän sisäinen jännitys, että hän omistaa eikä vielä omista, hänellä jo on ja kuitenkaan hänellä ei vielä ole. Hän ei jää rauhaan syntiinsä, vaan pyytää joka päivä puhdistusta synneistään. Hän kärsii pahasta luonnostaan ja rukoilee Herraa Kristusta voittamaan pahuuden. Mutta mitä enemmän hän näkee itsensä tästä Kristuksesta riippuvaiseksi sitä pitemmälle myös tosiasiallisesti hänen sisäinen uudistuksensa pääsee. Vain Kristuksen mukana tulee uusi elämä" (Osmo Tiililä).

Tämä Jumalan lapsen elämän kahden vastakkaiselta tuntuvan totuuden samanaikaisuus (simul) ja siihen liittyvä ei-vielä ja jo-nyt tilanne tulee monin tavoin esiin Uudessa testamentissa. Kristitty on samaan aikaan uusi ihminen, joka on luotu ja hänessä on edelleen myös vanha ihminen. Vaikka uusi ihminen on jo luotu, siihen on päivittäin pukeuduttava (2 Kor 5:17; Kol 3:12).

Vaikka vanha ihminen on ristiinnaulittu Kristuksen kanssa (Gal 2:19), sen on silti päivittäin kuoltava (Kol 3:1-5). Kristityn on kuolettava ruumiin teot (Room 8:13). Kristitty on jo täydellisesti pyhitetty (Hepr 10:14) ja kuitenkin häntä vasta pyhitetään (Room 6:22). Uskovan on tultava siksi, mitä hän jo on. Toisaalta hänen itsensä on kamppailtava tullakseen pyhitetyiksi (1 Tess 4:3-7; Room 6:19) ja kuitenkin Jumala vaikuttaa hänessä pyhityksen ja hänen on vain oltava hiljaa ja sallittava Jumalan tehdä työnsä (Fil 2:13;1:6, 1 Tess 5:23).


Hän on kuin savi savenvalajan pöydällä (Jer 18:3-6) ja samaan aikaan jo saviastia, jossa on suunnattoman suuri aarre (2 Kor 4:7), usko Jeesukseen. Hän on murheellinen ja huokailee ja kuitenkin saa aina olla iloinen (2 Kor 6:10). Samaan aikaan hän vapisee Jumalan vihaa ja panee toivonsa yksin Jumalan laupeuteen. Kristitty on varma pelastumisestaan (Room 8:38-39) ja kuitenkaan hän ei ole varma siitä, että hän pääsee perille (1 Kor 10:11-12). Se ei ole varmuutta omasta itsestään, uskostaan ja pyhityksestään, vaan Kristuksen täytetyn työn ja armon riittävyydestä.

Kristityn ajallinen elämä on kylvöä katoavaisuudessa, alhaisuudessa ja heikkoudessa. Kerran se nousee katoamattomuudessa, kirkkaudessa ja voimassa (1 Kor 15:42-43, KR 38.
Meidän on pidettävä yhdessä tällaisia vastakkaisia ilmaisuja ja niiden sisältämiä totuuksia. On helpompi yksinkertaistaa ja korostaa vain toista puolta asiasta. Jumalan Hengen ihmisessä tapahtuvaa työtä ei voida kuvata totuudellisesti muuten kuin näennäisesti toisensa poissulkevien vastakohtien avulla. Seurauksena siitä on, että samaa Raamattua tuekseen käyttäen pyhityksestä opetetaan varsin eri tavoin ja kristityt ovat kovin eri mieltä.

Kolmas näkökulma kuvaa Hengen taistelua ihmisen itsekkäitä intohimoja, itseriittoisuutta, vanhan minän palvontaa vastaan.

Taistelussa Henki käyttää aina sanaa. Siksi Jumalan sanan on juurruttava sydämeemme.
”Me sanomme, että iankaikkinen elämä on luvattu vanhurskautetuille. Mutta ne, jotka vaeltavat lihan mukaan, eivät voi säilyttää uskoa eivätkä vanhurskautta. Sitä varten meidät vanhurskautetaan, että me vanhurskaina alkaisimme tehdä hyviä tekoja ja totella Jumalan lakia.

Sitä varten me synnymme uudesti ja saamme Pyhän Hengen, että uudesta elämästä nousisivat uudet teot ja uudet mielenliikkeet: jumalanpelko ja rakkaus Jumalaan, himojen vihaaminen jne. Se usko, josta me puhumme, syntyy katumuksessa, ja sen on määrä vahvistua ja kasvaa hyvien tekojen tekemisessä sekä koettelemusten ja vaarojen keskellä, jotta osaisimme vähitellen yhä useammin mielessämme päätellä, että Jumala Kristuksen tähden pitää meistä huolta, antaa meille anteeksi ja kuulee rukouksemme.

Tätä ei opita ilman monia vaikeita kilvoituksia. Kuinka monta kertaa se syöksyy meidät epätoivon partaalle tuoden silmiemme eteen vanhat ja uudet syntimme tai luontomme saastaisuuden! Tätä ’kirjoitusta’ ei saada pyyhityksi pois ilman (Kol. 2:14) ankaraa kamppailua, ja siinä kyllä kokemus osoittaa, että usko on kaikkea muuta kuin helppo asia.

Edelleen, kun me kauhistusten keskellä rohkaistumme ja saamme lohdutusta, vahvistuvat meissä samalla muut hengen voimat: Jumalan tuntemus ja jumalanpelko, toivo sekä rakkaus Jumalaan. Näin me, kuten (Kol. 3:10) Paavali sanoo, ’synnymme uudesti Jumalan tuntemukseen’ ja katsellessamme Jumalan (2. Kor. 3:18. kirkkautta me ’muutumme saman kuvan kaltaisiksi’, toisin sanoen meissä viriää todellinen Jumalan tuntemus, niin että meissä on todellinen jumalanpelko ja me todella luotamme siihen, että hän pitää meistä huolta ja kuulee rukouksemme.

Tämä uudestisyntyminen on kuin iankaikkisen elämän alkua, niin kuin Paavali (Room. 8:10) sanoo: ’Jos Kristus on tiessä, niin ruumis tosin on kuollut synnin tähden, mutta henki on elämä vanhurskauden tähden jne.’ Samoin: (2. Kor. 5:2s) ’Me saamme pukeutua, ja kun me kerran olemme pukeutuneet, ei meitä enää havaita alastomiksi’" (Tunnustuskirjat, Augsburgin tunnustuksen puolustus).

Emme ole tässä taistelussa passiivisia sivustakatsojia. Meillä on oma vastuumme. Olemme uuden luomuksen puolesta yhteistyössä Hengen kanssa. ”Opetus siitä, ettemme pysty itsessämme mihinkään, voi johtaa tahdottomaan unelmointiin ja vaikuttaa persoonallisuuteen hajottavasti, koska evankeliumi ymmärretään väärin tai sitä käytetään väärin. Ei ole suinkaan tarkoitus, että kristityn yksilöllinen persoonallisuus häviäisi. Päinvastoin sen tulee puhdistua ja pyhittyä. Itsekkyyden on kuoltava, mutta itseyden, persoonallisuuden, tulee elää ja kehittyä. Persoonallisen omaleimaisuuden tulee pikemminkin päästä selkeämmin esiin pyhityksen edetessä, mutta itsekkyydestä puhdistuneena ja syntiä häveten” (Ole Modasli)

Kun Jumalan sana kehottaa ja rohkaisee meitä johonkin, me myös pystymme siihen, sillä sana antaa sen mitä se vaatii. Augustinus on pukenut tämän rukouksen muotoon: ”Vaadi mitä tahot, mutta anna mitä vaadit.” Siksi meidän on opittava Hengen kautta kuolettamaan ruumiimme teot (Room 8:13) ja maalliset jäsenemme (Kol 3:5). Meidän on suostuttava pitämään itseämme synnille kuolleina (Room 6:11) ja panemaan pois vanha ihmisemme (Ef 4:22).

Eräs vaikeutemme tässä taistelussa on siinä, että lihan ja Hengen äänet menevät usein niin sekaisin, että on miltei mahdotonta erottaa, mitä ääntä tai vaikutusta tai tunnetta tulee seurata. "Se uusi ihminen majailee saman katon alla synnin ihmisen kanssa kuolemaan asti ja niiden pyyteet sotkeutuvat sen tähden tosiinsa niin, ettei voi useinkaan erottaa, mikä on uutta ja mikä vanhaa" (Wilhelmi Malmivaara). Jompikumpi näistä valloista liha tai Henki hallitsee uskovaa ihmistä.

Miten Henki voittaa meissä lihan? Hän paljastaa meille, ettemme koskaan voita vanhaa luontoamme uudella ihmisellämme. Meidän voimamme eivät riitä. ”Jos synneistä me tahdomme vapaiksi, puhtaiks tulla, ei auta omat tekomme, muu apu täytyy olla” (virsi 267:2). Vain heittäytymällä kokonaan Jeesuksen armon varaan ja pyytämällä häntä voittamaan lihan kiusaukset, voimme kestää. Taistelu omassa voimassamme on omahyväisyyttä ja silloin lankeamme. Voitto on mahdollinen vain, jos uskova tunnustaa oman avuttomuutensa ja sen ettei hänellä ole voimaa selviytyä.

Ylpeä Itseensä luottaminen on lihan syvin ja sisin olemus. Kun pieni lapsi lepää isän vahvoilla käsivarsilla, ei niiden voima siirry lapseen. Lapsen pelastaa isän voima, lapsi vain on kokonaan isän varassa. ”Hiljainen luottamus on teidän voimanne” (Jes 30:15).

"Jokainen uskova, joka alkaa uskolla voittaa lain kauhuja tekee parannusta koko elämällään. Koko uskovien elämä on nimittäin harjoitusta ja eräänlaista vihaa lihassa olevia synnin jäänteitä vastaan. Liha kapinoi henkeä ja uskoa vastaan. Kerta kerran jälkeen pyhät tuntevat kauhut. Siinä taistelee usko epäuskoa ja epätoivoa vastaan ja samoin himoa, vihaa, ylpeyttä ja rangaistusta vastaan.

Tämä taistelu säilyy hurskaissa niin kauan kuin he elävät, toisissa ankarampana, toisissa lievempänä. Heillä on siis murhe ja viha syntiä kohtaan yhtä aikaa uskon kanssa. Siksi he huutavat yhdessä Paavalin kanssa: "Minä viheliäinen ihminen. Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" Staupitzilla oli tapana sanoa, että hurskaiden on toivottava kuolemaa siksi, että tässä elämässä ei synnin tekeminen koskaan lopu, ja niin asia totisesti on.

Hurskaiden mielissä on enemmän murhetta synneistä ja kuoleman pelosta kuin iloa lahjaksi annetusta elämästä ja Kristuksen sanomattomasta armosta. He kuitenkin painiskelevat tuota epäuskoa vastaan ja uskon avulla he voittavat sen, mutta silti tuo murheen henki aina palaa. Siksi heissä pysyy parannus kuolemaan asti" (Luther).
”Kun vielä olin munkkina, luulin usein joutuvani kadotukseen tuntiessani kiusausta pahaan, kuten kiukkuun, vihaan, kateuteen, haureuteen.

Etsin silloin apua moni tavoin, ripittäydyin joka päivä, mutta siitä ei ollut apua. Kiusaukset tulivat yhä uudelleen. Siksi en voinut olla levollinen, vaan vaivasin itseäni alati tämänkaltaisilla ajatuksilla: ’Katso, sinä olet tehnyt sen ja sen synnin, sinä olet ollut kärsimätön jne., ja kaikki hyvät työsi ovat sen vuoksi turhat.’ Jos olisin siihen aikaan ymmärtänyt oikein Paavalin puheen lihasta ja Hengestä, ei minun olisi tarvinnut niin paljon vaivata itseäni, vaan olisin ajatellut, niinkuin nyt on tapani tehdä: "Hyvä Martti, ei sinun milloinkaan onnistu viettää maan päällä enkelielämää ja elää ilman syntiä.

Niin kauan kuin elät lihassa, se ei milloinkaan muuta luontoaan, t.s. asettuu Henkeä vastaan. Mutta älä sen vuoksi vaivu epätoivoon, vastusta Hengen avulla lihaa, niin ettet täytä lihan himoja. Silloin se ei voi vahingoittaa sinua, koska olet Kristuksessa" (Room 8:30) (Luther).

”Minulla on Kristus, mitä minulta siis puuttuu? Jos jokin kykenee kesyttämään vanha ihmisen, tukahduttamaan sen pahat himot, opettamaan meitä sanoutumaan irti maailmasta ja tekemään meidät palaviksi Jumalan kunnialle, niin se on uskon iloinen näkymä siitä hyvästä, minkä omistamme ja vastaanotamme Kristuksen armosta. Tätä on hiljainen, autuas, salainen sydämen elämä, joka elää hänen rakkaudessaan ja armossaan ” (Rosenius).



Galattalais-kirje
Gal.1:1-5
Gal.1:6-10
Gal.1:11-24
Gal.2:1-10
Gal.2:11-14
Gal.2:15-21
Gal.3:1-14
Gal.3:15-18
Gal.3:19-25
Gal.3:26-29
Gal.4:1-3
Gal.4:4-7
Gal.4:8-10 Gal.4:11-20
Gal.4:21-31
Gal.5:1-12
Gal.5:13-25
Gal.5:26 - 6:10
Gal.6:11-18

Ajattelen että Jeesus tietää mitä tekoa itse kukin olemme, ja tietää kaikki meidän heikkoutemme, senkin kuinka helposti kaikenlainen suorittaminen meiltä sujuukaan, ja se kiltteys, joka on jokaiselle uskovaiselle niin sopivan kristillistä.

Uskon että ajan mittaan kaikkein heikoinkin vahvistuu, kunhan vain Kristuksessa pysyy, eikä kovetu! sekin on Jumalan työ.

Arkatuntoisena tulee helposti otettua varovainen asenne (omaa kokemusta) opettajiin, varmuuden vuoksi - tykkään että Olavi Peltolassa on sitä tervettä lujuutta, eikä kuitenkaan kovuutta, joka tyrmää ja rikkoo hauraan ihmisen. En häntä livenä ole koskaan tavannut tai kuunnellut, kirjoituksia ja puheita olen lukenut ja kuunnellut.

Stiina kirjoitti:Arvostan ja kunnioitan teitä ihan aikuisen oikeasti, vaikka ymppään luterilaisuutta, kun en muuta voi/osaa."

Rakas Stiina

Kiitos että täällä saamme kohdata ja jakaa ajatuksia ja mielipiteitä uskonasioista,
arvostan ja kunnioitan Sinua rehellisenä ja viisaana kristittynä ihmisenä joka olet!