Juhani Lindgren Toisen korinttolaiskirjeen selityksiä

10:1.   Minä, Paavali, kehotan teitä vedoten Kristuksen lempeyteen ja hyvyyteen, minä, joka kuulemma teidän edessänne olen nöyrä mutta välimatkan päästä puhun teille rohkeasti.
10:2.   Pyydän, ettei minun teidän luonanne tarvitsisi turvautua tähän rohkeuteen - aikomukseni on näet käydä eräiden kimppuun, jotka katsovat meidän toimivan niin kuin tämän maailman ihmiset.
10:3.   Me elämme tässä maailmassa mutta emme taistele tämän maailman tavoin.
10:4.   Taisteluaseemme eivät ole ihmisten aseita, vaan niillä on Jumalan antama voima tuhota linnoituksia. Me kaadamme kumoon järjen päätelmät
10:5.   ja kaiken, mikä nousee ylpeänä vastustamaan Jumalan tuntemista. Me vangitsemme kaikki ajatukset kuuliaisiksi Kristukselle
10:6.   ja olemme valmiit rankaisemaan kaikesta tottelemattomuudesta, heti kun te itse olette tulleet täysin kuuliaisiksi.
10:7.   Ottakaa huomioon selvät tosiasiat! Jos joku varmasti uskoo kuuluvansa Kristukselle, hän ajatelkoon sitä, että samalla tavoin myös me olemme Kristuksen omia.
10:8.   Herra on valtuuttanut minut vahvistamaan teitä eikä lannistamaan, ja vaikka ylpeilisin valtuuksistani hieman liikaakin, minun ei tarvitse hävetä.
10:9.   Älkää luulko, että minä kirjeilläni vain pelottelen teitä.
10:10.   Erääthän sanovat: "Hänen kirjeensä ovat kyllä ankaria ja kiivaita, mutta hänen oma esiintymisensä on avutonta ja puheensa mitätöntä."

10:11.   Näiden on syytä pitää mielessä, että sitten kun olen taas luonanne, toimin samalla tavoin kuin olen poissa ollessani puhunut kirjeissäni.
10:12.   Meillä ei ole rohkeutta katsoa kuuluvamme sellaisiin, jotka itse suosittelevat itseään, eikä verrata itseämme heihin. He ovat ymmärtämättömiä, kun ottavat mittapuukseen omat saavutuksensa ja vertaavat itseään vain itseensä.
10:13.   Me taas emme ylpeile kohtuuttomasti, vaan sen mittapuun mukaan, jonka Jumala on meille antanut määrätessään, että työkenttämme ulottuu teihinkin asti.
10:14.   Me emme kurkota liian pitkälle, ikään kuin te ette kuuluisikaan meidän toimintapiiriimme; olemmehan ensimmäisinä tuoneet Kristuksen evankeliumin teille saakka.

10:15.   Emme ylpeile kohtuuttomasti emmekä toisten vaivannäöstä. Sen sijaan toivomme, että uskonne kasvaessa mekin pääsemme teidän keskuudessanne vielä paljon suurempaan arvoon saamamme tehtävän toteuttajina.
10:16.   Toivomme, että saamme julistaa evankeliumia vielä teitäkin etäämpänä asuville ja että voimme ylpeillä omista emmekä toisten aikaansaannoksista.
10:17.   "Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta."
10:18.   Luotettava ei ole se, joka itse suosittelee itseään, vaan se, jota Herra suosittelee.

Edellä on todettu, että annetun rahan määrä on kristillisessä uhraamisessa aina suhteutettu uhraajan varoihin. Huomasimme myös, että antamisen vaikutin on kristityn osaksi tullut ansioton armo ja sen myötä hänelle annettu iankaikkisen elämän toivo ja ilo. Antamiskehotus on toisaalta lakia ja ilmaisee Jumalan tahdon, mutta antamiseen pakottamista ei UT tunne.

Aito antaminen on ilo, ja evankeliumin valtaama kristitty haluaa omalta osaltaan päästä mukaan antamisen toteuttamiseen. Perusvaikutin kaikelle sille hyvän tekemiselle ja anteliaisuudelle, mitä kristitty omaehtoisesti tekee, on Kristuksen tuleminen maailmaan ihmiskunnan sovittajaksi, minun sovittajakseni. Perustelujen perustelu uhraamiselle on Jeesuksen uhrikuolema. "Jeesus oli rikas, mutta tuli köyhäksi teidän vuoksenne, jotta te rikastuisitte hänen köyhyydestään" (2 Kor 8:9b). Hän tuli köyhäksi (Fil 2), me tulimme mittaamattoman rikkaiksi saadessamme evankeliumin aarteen (Matt 13: 44-46).

Edellä on jo pariin otteeseen puhuttu siitä, että seurakunnan ja Paavalin välisistä ristiriidoista huolimatta hän usein puhutteli koko seurakuntaa yhtä veljellisesti ja luottamuksellisesti kuin sitä joukkoa, jonka kanssa hyvä suhde oli koko ajan jatkunut tai ainakin palautunut mahdollisen katkon jälkeen (7:16). Välillä Paavali siis kirjoittaa ikäänkuin häntä tukeva ryhmä olisi koko seurakunta.

Toisinaan hän taas muotoilee sanansa ikäänkuin hänen vastustajansa olisivat koko seurakunta. Paavali lähestyi seurakuntaa joskus sen oletuksen mukaan, että evankeliumi jo hallitsee tai että se ainakin saa lopullisen voiton, joskus taas siitä näkökulmasta, että evankeliumi on vaaravyöhykkeessä ja että suuri osa seurakuntaa saattaa lopullisesti jäädä "toisen evankeliumin" valtaan. Tämä vaihtelu Paavalin lähestymistavassa ja muotoiluissa saa 2 Kor:n näyttämään epäyhtenäisemmältä kuin se todellisuudessa on.

10:1.   Seurakuntaan tulleet uudet opettajat, joista Paavali puhuu rohkeasti väärän sanoman julistajina (11:4), olivat harhaoppiensa lisäksi tuoneet seurakuntaan ankaran kritiikin Paavalia sekä tämän apostolista sanomaa ja arvovaltaa vastaan. Keräykseen liittyvien rakentavien asioiden jälkeen Paavali joutuu ottamaan esille myös vakavia ongelmia. Yksi kritiikin aiheista kohdistui suoraan ja syvälle Paavalin persoonaan: tämä oli muka läsnäollen nöyrä, mutta poissaollen hyvinkin rohkea.

Syytös on äärimmäisen ankara ja merkitsi Paavalin tuomitsemista täysin epäluotettavaksi kaikessa inhimillisessä kanssakäymisessä. Tällainen arvostelu leimaa ihmisen kaksinaamaiseksi tai ailahtelevaksi tai molemmiksi. Paavaliin kohdistetut syytökset vierailun ajankohdan ja matkasuunnitelmien muuttamisesta (1:12-24) oli tähdätty syvimmältään samaan kohteeseen, hänen persoonaansa. Matkasuunnitelmien muutoksissa ei asiallisesti ollut kysymys mistään merkittävästä, mutta vastustajat saivat siitä(kin) aiheen häntä vastaan. Nyt puheena oleva syytös voisi olla hieman vakavampi, jos siinä olisi perää.

Periaatteen tasolla Paavali on jo vastannut hänen henkilöään koskevaan inhimillisen luotettavuuden kysymykseen luvun 3 alussa: hän ei tarvitse mitään suosituskirjeitä keneltäkään tullessaan Korinttiin, sillä korinttilaiset itse ovat hänen suosituskirjeensä. Korinttilaiset ovat "Kristuksen kirje, jonka kirjoittamisen hän uskoi meille" eli apostoleille. Koko se kristillinen pohja, jolla seurakuntalaiset uskoivat seisovansa, oli Paavalin työn tuloksena syntynyt.

Tässä on lopullinen vastaus luotettavuuden kysymykseen sille, joka haluaa ottaa sen vastaan. Tämän toteaminen ei tietenkään tarkoita, etteikö evankeliumin sisäistäneen julistajan elämässä voisi jossain vaiheessa tulla opillista luopumusta ja lankeemuksia. Tästä on kirkon historiassa paljon esimerkkejä. Tunnetuin on Pietarin lankeaminen evankeliumin suhteellistamiseen ja ulkokultaisuuteen (Gal 2:11-14).

Vastakohtaparina tässä syytöksessä on (a) nöyryys kasvotusten kohdattaessa ja (b) rohkeus poissaollen. Nöyryys on ilmaistu adjektiivilla (tapeinos), rohkeus verbillä (tharroo). Englanninkielisen NIV-käännöksen valitsemat sanat ovat erinomaisen kuvaavat, timid ja bold. Uuden käännöksen "kuulemma" on sävyltään vielä sopivampi kuin vanhan "muka". Oikein ymmärrettynä nöyryydessä ja rohkeudessa ei tarvitse olla mitään ristiriitaa. Itse asiassa ihanteellista on nöyryys, joka säilyttää oikeissa asioissa rohkeuden, ja rohkeus, joka säilyttää kaikessa nöyryyden. Nyt esitetyissä syytöksissä on kuitenkin ollut kysymys siitä, että Paavali on kuin kaksi eri ihmistä tilanteesta riippuen.

Itse asiassa Paavali ottaa esille häneen kohdistuneet kaksinaamaisuussyytökset sivulauseessa. Näin on sekä kieliopillisesti että asiallisesti. Hänen varsinaisena asianaan eivät tässä kohdassa ole häneen kohdistuneet syytökset, vaan se rohkea toiminta, johon hän mahdollisesti on pakotettu ryhtymään (ks. jae 2). Jakeessa 10:1 esiintyvä viittaus itse asiassa pohjustaa Paavalin tulevaa kohtaamista seurakuntalaisten kanssa. Nyt he saisivat nähdä, että hän on rohkea myös kasvotusten - kuten hän on aina ollut. Näin syytökset osoittautuvat näiltä osin vääriksi.

Tarkka lukija huomaa sen syvällisen mutta lempeän ironian, mikä ensimmäisen jakeen rakenteeseen liittyy: nythän Paavali kirjoittaa korinttilaisille kirjettä - siis poissaollen - mutta on lempeä heitä kohtaan! Kirjeissäkin on siis lempeyttä eikä ainoastaan rohkeutta, kuten joku on halunnut väittää. Toisaalta Paavali tietää, ettei hänessä kuten ei muissakaan kristityissä ole syvimmältään, se on: heidän "vanhassa ihmisessään", kovinkaan paljon lempeyttä, syntiä sitä enemmän (Room 7). Ja kuitenkin kristityistä tulee lain mukaan löytyä lempeyttä, jopa rakkautta: rakasta Herraa, sinun Jumalaasi yli kaiken ... ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.

10:2.   Paavali ei uhkaa, vaan pyytää: toimikaa, rakkaat veljet ja sisaret niin, ettei minulla olisi mitään aihetta toimia arvovaltaisin ja voimakkain ottein sitten kun tulen luoksenne. Mahdollisten kuritoimien taustalla olivat seurakunnan keskuuteen tulleiden valheapostolien toiminta ja siitä syntyneet opilliset ja eettiset ongelmat. Seurakunnan tulisi toimia niin, että se itse rohkeasti torjuisi uuden, väärän opin ja antaisi yksiselitteisen selvästi lähtöpassit harhaopettajille.

Seurakunnan tulisi hoitaa seurakunnassa esiintyvät pahat eettiset ongelmat ja niiden jälkiselvittelyt pois päiväjärjestyksestä ennen Paavalin tuloa. Vastaavanlainen tilanne oli esiintynyt aikaisemminkin: Haluatteko minut luoksenne vitsa kädessä vai sävyisyyden ja rakkauden hengessä? (1 Kor 4:17-21). Samaan asiaan Paavali palaa vielä tämänkin kirjeen lopulla (13: 2-3).

Kirjeen edetessä vahvistuu olettamus siitä, että valheapostoleiden oppiin liittyi antinomistisia piirteitä ja sen myötä kevyttä suhtautumista synnin karkeisiinkin ilmaisuihin. Saman asian kääntöpuolena oli luonnollisesti salliva suhtautuminen siihen hengelliseen itsevarmuuteen ja ylpeyteen, mikä mitä todennäköisimmin oli vallannut nämä Paavalin vastustajat.

Samalla tekstistä paljastuu näiden opettajien toinenkin syytös Paavalia kohtaan: tämä toimii "niin kuin tämän maailman ihmiset". Alkutekstissä puhutaan "lihan mukaan (kata sarka) vaeltamisesta". Uusi käännös on asiallisesti perusteltavissa, mutta häivyttää lukijan näkyvistä vastakohtaparin "lihassa, ei lihan mukaan". Tämä vastakohta vastaa hyvin pitkälle Jeesuksen ilmaisua "maailmassa, ei maailmasta" (ks. jae 3).

10:3.   "Lihassa eläminen" on jokaisen ihmisen osa. Me olemme maailmassa ja sen lakien alaisia. Tätä emme voi muuksi muuttaa, ihmisiä ja syntisiä kun kertakaikkiaan olemme. Aivan toista on "lihan (tai maailman) mukaan sotiminen (tai vaeltaminen)". Se on synnillistä, Jumalan-vastaista elämää ja toimintaa. Ilmaisu "lihassa" käyttää sanaa liha (sarx) neutraalissa merkityksessä. Ilmaisu "lihan mukaan" taas tarkoittaa Jumalan vastaisuutta. Tämä jako on nähtävissä kautta koko Uuden testamentin.


Puhuessaan "lihan mukaan toimimisesta" uusi käännös siis puhuu "tämän maailman ihmisten mukaan toimimisesta" ja "tämän maailman tavoin taistelemisesta" (2-3). Jeesus ilmaisee saman asian tutulla sanallaan: "Maailmassa (tarkoittaa lihassa eli ihmisenä olemista täällä maailmassa), mutta ei maailmasta (maailmasta oleminen tarkoittaa "lihan mukaan elämistä", eli epäuskossa ja Jumalan-vastaisuudessa vaeltamista). Paavali kieltää jyrkästi toimivansa lihan mukaan eli tämän maailman syntisten ihmisten tavoin.

Tekstissä esiintyvän vastakohtaparin käytöstä ja parista muusta asiaan liittyvästä käsitteestä voidaan esittää seuraava yhteenveto:

 "NEUTRAALI"
  maailmassa (en tou kosmou)
rationaalinen, järkeä käyttävä, järkevä
unnustaa järjen merkityksen välineenä
luomisjärjestyksen mukainen
luotuisuus


  KIELTEINEN
maailmasta (ek tou kosmou)
tämän maailman (ihmisten) mukaan
rationalistinen, järjestä ammentava, järkiperäinen
pitää järkeä tiedon lähteenä, joka korvaa Jumalan ilmoituksen
lankeemuksen mukainen, luomisjärjestyksiä vääristelevä, niistä piittaamaton
langenneisuus

Ylläesitetty erottelu hieman yksinkertaistaa asiaa. Siinä ei ole vielä esitetty uskon ja Jumalan armon näkökulmaa. Raja ei kulje ihmisten välillä niin, että toisilla on vain luotuisuus, toisilla vain langenneisuus. Ei, kaikki ovat osallisia kummastakin, mutta osalla ihmisistä eli kristityillä on lisäksi Kristuksen, armon ja uskonvanhurskauden todellisuus. Kristittykin voi langeta lihan mukaan vaeltamiseen ja sotimiseen, epäuskoon ja epätoivoon, mutta näin tehdessään hän kieltää sen ja toimii vastoin omaa asemaansa Jumalan lapsena. Tästä asemasta hän ei kuitenkaan välttämättä luovu. Kristitty vaeltaa ja taistelee periaatteessa Kristuksen mukaan tai Hengessä (usein käytetty ilmaisu, esim. Gal 5), vaikka hänenkin elämässään langenneisuus jatkuu. Kristitty ei lakkaa olemasta syntinen, vaikka Kristukseen uskoessaan eli ollessaan "uskon kautta Kristuksessa" hänelle on luettu täydellinen Kristuksen vanhurskaus, jossa on pyhä ja puhdas.

Yksi tärkeä raja kulkee myös kristityn lävitse. Epäusko nostaa jatkuvasti päätään, koska se asuu hänen langenneessa ja pyhittymättömässä lihassaan. Kristityn lankeaminen lihan mukaiseen eli maailman mielen mukaiseen toimintaan on aina syntiä, se on "vanhan ihmisen" ilmausta ja elämää eikä sitä voi eikä millään tavalla eikä vähimmässäkään määrin puolustaa. Jumalan näkökulmasta kristitty ei saa langeta maailman mukaisuuteen eli hänellä ei ole lupaa sellaiseen, vaikka hän niin jatkuvasti tekeekin. Jos ja kun kristitty antaa itselleen tällaisen luvan, hän ei turhenna vain lakia vaan koko evankeliumin, ja Kristuksen kuolema käy turhaksi. Oma lupa syntiin osoittaa, ettei ihminen ole ymmärtänyt lain ja evankeliumin alkeita. Epätoivoon jääminen tällaisen lankeemuksen oivaltamisen jälkeen kertoo puolestaan epäuskosta. Kaikki päätyy itsevanhurskauteen ja legalismiin, lainomaisuuteen. Toisaalta taas periaatteessa hienoin, osaavin, pätevin ja suurenmoisinkin ei-kristitty eli Kristus-uskon ulkopuolella oleva ihminen, on vain luotu ja langennut, ei Jumalan vanhurskaaksi lukema Kristuksen tähden.

10:4.   Paavali puhuu taisteluaseistaan (hopla, sama sana kuin Ef 6:ssa). Hän edellyttää lukijoiden ymmärtävän, etteivät nämä ole uskonvanhurskauden ja sanan lisäksi joitain erillisiä välineitä, kapineita, joita hänelle olisi annettu jostain asevarastosta. "Aseistus" tarkoittaa sitä Jumalan yhteydessä olemista ja elämistä, minkä evankeliumi tekee mahdolliseksi. Ellei hän olisi uskosta ja armosta vanhurskaus, hänellä olisi käytössään vain ihmisten lihalliset aseet. Ts. Jumala itse sotii Paavalin elämässä ja sen kautta oman asiansa puolesta. Sanan ja siihen sisältyvästä Jumalan voimasta on kysymys. Kaikki se varustus, minkä Ef 6 mainitsee, kuuluu myös tähän tilanteeseen.

Paavalin käytössä olevat aseet ovat voimakkaat, mutta ne eivät ole aseita, joista Jumala olisi sanonut Paavalille: "Tässä on sinulle voimakkaita aseita, käytä niitä miten ja mihin itse haluat." Ei, nämä aseet olivat hengellisiä aseita, eivät lihallisia (sarkika; uusi käännös: ihmisten aseita). Ne ovat Jumalan oman voiman ilmausta, sanaa, jossa ja jonka kautta Pyhä Henki vaikuttaa. Nämä aseet suuntaavat itse itseään; Paavali ei "hallitse" niitä, vaan ne tarjoutuvat käyttöön ja nousevat esille sen mukaan kuin tilanne niin vaatii. Ne voivat hajottaa maahan kaikki vahvoilta ja horjumattomilta näyttävät "linnoitukset" eli Jumalan tuntemista vastaan kehitellyt järjen päätelmät (10:4-5). Sanat on otettu sodankäynnistä, johon hengellistä elämää verrataan muuallakin Raamatussa (Ef. 6). Ase on tietysti sanassa ilmenevä totuus synnistä ja armosta ja järkevä sekä sanan mukainen toiminta. Järkevä (rationaalinen) ja järkiperäinen (ihmisen järjestä tietonsa ammentava, rationalistinen) ovat kaksi eri asiaa. Edellisen avulla kristitty taistelee yhdessä sanan kanssa, sitä selittäen ja opettaen, jälkimmäistä vastaan (ks. taulukko yllä).

Sanassa on Jumalan voima juuri siksi, että Pyhä Henki vaikuttaa siinä ja sen kautta. Millään muulla kuin sanalla ei ole sitä valtaa, joka synnyttäisi epäuskoisessa ihmisessä uskon Kristukseen eli paljastaisi hänelle totuuden synnistä ja armosta ja herättäisi kristillisen uskon. Näitä hengellisiä aseita Paavali joutuu käyttämään niitä kohtaan, jotka eivät alistu Kristuksen totuuden alle (10:6), vaan taistelevat sitä vastaan (10:2).

Sana ja siinä ilmoitettu totuus ovat sellaisia aseita, jotka ovat voimallisia tuhoamaan (kathaireoo) linnoituksia ja kaatamaan kumoon (taas kathaireoo) järjen päätelmiä. "Linnoitukset" ilmaisevat mitä tahansa voimakasta uskon tai evankeliumin estettä. Alkukielen rakenne sisältää vain yhden hakuisuuden ja tarkoitteen: linnoitusten tuhoamisen. Käännös "ja kaatamaan kumoon" tekee tämän kanssa rinnakkaiseksi sen, minkä alkukieli esittää alisteisena ja välineellisenä. Ei ole kahta tarkoitetta, vaan yksi, joka toteutuu "järjen päätelmät kumoamalla". Juuri näin tehtäessä, vastustajan, so. Perkeen, linnoitus murtuu ja evankeliumin kulku eteenpäin voi jatkua.

Tässä kohdassa toisaalta usko ja sana sekä toisaalta epäusko ja järki asetetaan tietoisesti vastakkain. "Järjen päätelmät" viittaa siis epäuskoiseen rationalismiin, ei rationaalisuteen. Jälkimmäistä itse asiassa tarvitaan edellisen vastustamiseen. Käännöksessä korostuu voimakkaasti "me" taistelun suorittajana; alkutekstissä voima on selvästi sidottu yksin aseisiin, eli sanaan ja totuuteen.

10:5.   Ajatus jatkuu saumattomasti seuraavaan jakeeseen. Järjen päätelmien kumoaminen edellisen jakeen lopussa saa rinnalleen "sen, mikä korotetaan korkealle" (hypsooma). Tähän "korkealle korottamiseen" liittyy näköala ihmisen ylpeydestä, minkä uusi käännös aivan oikein huomaa. (Uusi käännös seuraa perinteistä jaejakoa, jota vanha on hieman muuttanut siten että se liitti jakeen 4 viimeisen lauseen jakeen 5 alkuun.) Juuri itsekorotus on oikean Jumalan-tuntemuksen vastustamista.

Sillä on pitkät juuret Baabelin (hyvin korkean!) tornin pystyttämisestä alkaen. Se rakentaa ihmisen itseriittoisuuden ja itsejumaloinnin varaan ja heijastaa kaikkinaista Prometheus-ajattelua, joka nousee samasta juuresta eli ihmisen luontaisesta epäuskosta. Siitä kumpuaa kaikki Jumalan rinnalle asettuminen, kaikki "jumalankaltaisuuden" tavoittelu (1 Moos 3:5).

Mainitut "järjen päätelmät" (4b, vanhassa käännöksessä 5a) - eli järjen asettaminen väärälle paikalle ihmisen henkisessä todellisuudessa - merkitsevät itse asiassa järjen asettamista uskon sijaan ja siis sitä vastaan ja näin siis oikean Jumalan-tuntemuksen vastustamista. Jumalahan voidaan tuntea (oikein) vain uskossa ja uskolla. Kaikkien ajatusten vangitseminen kuuliaisiksi Kristukselle on juuri järjen rationalististen päätelmien kumoon kaatamista.

Koko UT puhuu monin tavoin oikean Jumalan-tuntemuksen puutteesta. Tämä muodostaa sen synkän taustan, jota vasten oikea usko Kristuksen ja pelastus hänessä esitetään. Jumalan-tuntemuksen puute on pimeyttä, tyhmyyttä ja luodun palvelemista (Room 1:21-25). Tämän sijalle evankeliumi tuo valon, hengellisen viisauden ja kolmiyhteisen, ainoan oikean ja elävän Jumalan palvelemisen.

Kristillinen totuus "vangitsee" kaikki ajatukset eli jokaisen ihmisen mielessä syntyneen perustelun, oivalluksen ja suunnitelman (pan noeema) kuuliaiseksi Kristukselle. Tähän Jumalan sanalla ja sanassa on voima. Kristus-totuus voittaa periaatteessa "muut totuudet", sillä totuus on periaatteessa aina ja vain yksi. Käytännössä tosin ihmisen epäusko jää usein vallitsemaan, vaikka totuus Kristuksesta on tuotu julki. Usko ei ole jokaisen ihmisen omaisuutta (2 Tess 3:2).

10:6.   Apostoli(t) oli(vat) seurakunnan is(i)ä. Heidän hengellisiin valtuuksiinsa kuului kirkkokurin hoito tiettyy rajaan ja määrään asti. Kysymyksessä on aina periaatteessa hengellinen toimi, joka tapahtuu ensisijaisesti evankeliumin ja syntiin langenneen ihmisen tähden (luterilaiset), ei esim. seurakunnan ulkoisen puhtauden vuoksi (reformoidut), vaikka sekin näköala voi joskus olla kuvassa mukana, eikä kirkollisen ja maallisen (arvo)vallan osoituksena (roomalaiskatolinen kirkko).

Oikea kirkkokuri perustuu aina sanaan eikä ole luonteeltaan (maallisen) vallan asia kuten Rooman kirkossa. Erottaminen (ekskommunikaatio) on kuitenkin aina lakiin perustuva toimenpide, jolla pyritään sitomaan evankeliumin vastainen toiminta tai oppi ja sen pahat vaikutukset seurakunnassa. Toiminta tähdätään kuitenkin välillisesti aina, jos suinkin mahdollista, langenneen seurakuntalaisen pelastumiseksi.

Vaikkei kirkkokuria toteuteta vallan osoituksena, sitä ei voi suorittaa ilman hengellistä arvovaltaa. Paavalin ja hänen apostolitovereittensa arvovalta oli murentunut Korintissa vaikuttavien valheapostoleiden toiminnan seurauksena ja näin Paavalin mahdollisuudet hoitaa tiettyjä kirkkokuriasioita olivat kaventuneet. Kirjeissään ja käyntiensä yhteydessä antamallaan opetuksella hän kuitenkin hoiti virkaansa myös näiltä osin, vaikka seurakunnan oma johto sai tehdä käytännön ratkaisut (1 Kor 5:4-5; 2 Kor 2:5-11) Paavalin ohjeiden mukaan tai niitä vastaan.

Jae 6 näyttää sijoittavan päätäntävallan pitkälle apostoleille. Mitä tuli päätösten taustalla käytettyihin totuuskriteereihin, näin olikin pitkälle. Seurakunta ei voinut kehittää omia uusia arviointiperusteita kirkkokuritapauksiin. Kuten juuri yllä mainitut kohdat osoittavat, rangaistusten määräämiseen Paavali ei kuitenkaan halunnut ryhtyä yksin, ilman seurakunnan päätöstä. Itse asiassa hän vain antoi omilla opetuksillaan ja kehotuksillaan suunnan, jonka mukaan asiassa tuli toimia. Tässäkin jakeessa (ks. myös 2:9) Paavali odottaa seurakuntalaisilta kuuliaisuutta. On tärkeätä huomata, ettei kuuliaisuus kohdistu ensisijaisesti Paavalin henkilöön, vaan hänen apostoliseen opetukseensa.

Seurakunnassa oli meneillään kirkkokuriprosessi, mutta päätökset ja käytännön toimenpiteet saivat odottaa kunnes seurakunnassa oli valmiutta toteuttaa niitä jotakuinkin todellisen yksimielisyyden vallassa. Apostoli ei siis määräillyt seurakuntaa. Nopea toiminta olisi voinut monella tavalla vaikeuttaa seurakunnan eheytymistä ja edistää valheapostolien toiminnan leviämistä.

Silti suuremman yksimielisyyden odottaminen ei todellakaan ollut "taktinen", laskelmoiva ratkaisu. Vasta kun seurakunta (tai ainakin sen enemmistö) oli sisäistänyt Paavalin opetuksen, voitiin kirkkokuritoimenpiteet eli tekstin mainitsema rankaiseminen (ekdikeesis) toteuttaa. Tähän oli seurakunnalla pitkälle meneviä valmiuksia sen jälkeen, kun "Herran mielen mukainen murhe" oli vaikuttanut siinä parannuksen mieltä (7:11, jossa esiintyy sama rangaistusta tarkoittava sana).

Paavalin käyttämässä menettelyssä ei ollut kysymys mistään "opillisesta demokratiasta", jonka avulla olisi pyritty säätelemään opin sisältöä eli muuttamaan sitä (kuten nykyaikana katsotaan voitavan tehdä ja kuten esim. naispappeuskysymyksessä tapahtui omassa kirkolliskokouksessamme). Paavalin toiminnan tavoitteena oli kysymys oikean opin omaksumisesta ja sisäistämisestä seurakunnassa. Kriteerinä oli apostolinen ja profeetallinen ilmoitus eli se, mikä meillä nyt on kirjoitettuna sanana Raamatussa. Paavalilta edellytettiin koko ajan ja erityisesti tällaisissa tilanteissa erittäin lujaa apostolista itsetuntoa, sillä hänhän oli itse samalla ilmoituksen välittäjä.

Esim. naispappeuspäätöksissä viime vuosikymmeninä on prosessi ollut periaatteessa täysin vastakkainen: lähtökohtatilanne oli ennen uuden virkateologian läpiajoprosessin alkua vuosituhantinen kristillinen oppi ja sen mukainen käytäntö. Muutos on pantu kirkoissa toimeen, kun sen kannalle on saatu kirkollisten päättäjien enemmistö. Korintissa Paavali taas odotti pysymistä oman opetuksensa (ja VT:n) mukaisella kannalla ja katsoi, että tältä oikealta opilliselta pohjalta tapahtuvaa kirkkokurirangaistusten täytäntöönpanoa tuli viivyttää siihen asti, kunnes seurakunta (sen enemmistö?) oli omaksunut eli sisäistänyt tämän (apostolisen) kannan myös kyseisessä kirkkokuritapauksessa.

On aina syytä muistaa, ettei alkuseurakunta välttämättä suinkaan aina ollut keskenään yksimielinen. Jumalan ilmoitus on sisällöltään yksi ja yhtenäinen, mutta sen vastaanotto oli kirjava. Oikean opin kannoilla liikkui aina seurakuntaa hajottamaan pyrkivä harha. Seurakunnissa oli myös kateutta, kilpailua, omanvoiton pyyntiä, puoluemielisyyttä ja minäkeskeisyyttä, mikä merkitsi hyvinkin suuren korostusten kirjon ja riitaisuuden syntyä jo seurakunnan alkuvaiheessa. Samankaltaista synnillistä eettistä moninaisuutta oli jo tätä ennen - Jeesuksen opetuslapsijoukossa!

10:7.   Kirkkokurikeskustelu oli ilmeisesti vain osa-alue siitä jännitteisestä ja kiivaasta ristiriitakentästä, jossa seurakunta oli jo jonkin aikaan elänyt valheapostoleiden vaikutuksen levittyä ja heidän alettuaan kaivaa maata apostolien jalkojen alta. Apostoleita vastaan oli jopa esitetty eräänlainen perussyytös: he eivät ole Kristuksen omia, eli oikeastaan he eivät siis ole kristittyjä lainkaan.

Tämä syytös on selvästi luettavissa jakeen tekstistä. Seurakunnan tulisi kuitenkin katsoa tosiasioita silmiin eli sitä, mikä on heidän katseelleen aivan ilmeistä. Teksti on tietoisesti kaksimerkityksinen, ja se voitaisiin myös kääntää: "Te katsotte vain sitä, mikä silmään näkyy" eli asioiden pintatasoa. Tällöin ajatellaan sitä, miten helposti valheapostolit ovat saaneet seurakuntalaiset mukaan apostoleita kohtaan esittämäänsä kritiikkiin.

Käännetään kummalla tavalla tahansa, asian ydin on tämä: on mentävä pintaa syvemmälle, totuuteen asti. Korinttilaisten on muistettava oma historiansa. Juuri Paavalin palvelutyön kautta heistä on tullut kristittyjä. Juuri Paavali ja hänen apostolitoverinsa ovat välittäneet heille evankeliumin, joko synnytti heissä kristillisen uskon. Heiden hengellinen isänsä oli juuri ja nimenomaan Paavali (1 Kor 4:15; 2 Kor 3:1-3). Paavalin ja hänen apostolitovereittensa aitouden ja totuudellisuuden olisi pitänyt olla ilmiselvää jokaiselle, joka oli tullut Kristukseen uskovaksi heidän palvelutyönsä kautta tullut. Valheopettajat ovat hämärtäneet seurakuntalaisten selvän ajatuksenkulun.

Jos joku seurakuntalaisista "varmasti uskoo kuuluvansa Kristukselle", hänen on kysyttävä itseltään, millä perusteella hän voi näin uskoa. Vastaukseksi löytyy juuri Paavalin julistama evankeliumi. Jos joku tällä perusteella uskoo olevansa Kristuksen oma, katsokoon tosiasioita silmiin eli itseään peilistä ja todetkoon: "Minun pelatusvarmuuteni lepää evankeliumin varassa, juuri sen sanoman varassa, jonka Paavali on meidän seurakunnallemme julistanut. Jos näin on, saan - jos olen rehellinen - uskoa Paavalinkin olevan kristitty vähintään yhtä hyvin perustein kuin minä."

Alkukielen kathoos - houtoos eli "niin kuin - niin myös" tai "miten - siten" ei tarkoita vain samuutta siinä tavassa, jolla joidenkuiden kristittynä oleminen toteutuu, vaan myös ja ennen kaikkea kristittynä olemisen perusteita. Seurakuntalaisten on nähtävä, että he pitävät itseään kristittyinä täsmälleen samoilla perusteilla kuin Paavali, jos he todella ovat kristittyjä.

Valheapostolien sanoma on kokonaan toinen asia. Jakeen ilmaisu "jos joku" viittaa selvästi siihen, että seurakunta oli jakautunut. Kaikki eivät asettaneet Paavalin kuulumista Kristukselle kyseenalaiseksi. Jos seurakuntalaiset pitävät valheapostolien sanomaa Kristukselle kuulumisen perustana, he osoittavat tällä, että seurakunnassa vaikuttaa heresia, harhaoppi.

Termit "harhaoppi" (heresia) ja väärä oppi on syytä erottaa toisistaan tarkasti. Edellinen viittaa pelastumista ja sen perusteita koskevaan harhaan, jälkimmäinen opinkohtiin, joissa apostolisesta opetuksesta poikkeava ajattelu ei tuhoa ihmisen pelastusta. Naispappeus ei ole pelastuskysymys, yksin uskosta -näköalan torjuminen (Rooman kirkko) sitä vastoin on.

Näin sanottaessa kuitenkin helposti unohdetaan se, että kristillinen totuus ei ilmene vain yksittäisinä opinkohtina ja oppilauselmina, lokuksina tai dogmeina, vaan että se muodostaa Kristus-keskeisen kokonaisuuden. Yllä olevat toteamukset harhaopin ja väärän opin erosta voidaan ja tulee kuitenkin esittää. Tietty oppihierarkia tulee esille UT:n omassa todistuksessa ja tulee selvästi esiin myös Tunnustuskirjoissa. Kysymys osoittautuu varsin vaativaksi, kun erotteluun liitetään tunnustuskysymykset.

Joskus väärä oppi on torjuttava tunnustuskysymyksenä, heresia tulee torjua niin kaikissa tapauksissa. Totuuskysymyksestä kiinnostuneen teologian (oikea teologia ei voi muuta ollakaan) on kuitenkin kysyttävä kokonaisuutta ja totuutta. Karkeasti voidaan sanoa, että luterilainen uskonpuhdistus oli kiinnostunut evankeliumin opin kokonaisuudesta, vaikka se esittääkin käytännössä yksittäisiä kohtia siitä ja operoi niillä.

Reformoidut näyttävät usein olevan kiinnostuneita enemmän yksittäisistä opeista, Rooman kirkko taas "kirkollisesta kokonaisuudesta", jota (kirkon toimesta muutettavan ja täydennettävän) oppikokonaisuuden ja sen yksittäisten kohtien tulee tukea. Tämä kokonaisuus muodostuu vastakohtaisuuksista (complexio oppositorun, mikä ei tarkoita uskon paradokseja vaan eri suuntiin käyviä hakuisuuksia ja pyrkimyksiä). Kirkko kulkee edellä - usein kansanhurskautta seuraten - ja jäljessä tulee (kirkon päätöksellä muodostettu) dogmi.

10:8.   Apostoli on saanut Herralta valtuuden rakentaa seurakuntaa, eli tehdä siitä Jumalan huone (oikodomee, rakentaminen, sanasta oikos, talo, rakennus). Paavali ei kuitenkaan käytä tässä sanaa seurakunta, vaan puhuu "teistä" eli korinttilaisista. Joku kysyy ihmeissään, eikö sitten muilla kristityillä ole valtuutta rakentaa seurakuntaa. Toki on. Jokainen Kristukseen uskova on siihen kutsuttu.

Tämä yleiseen pappeuteen kuuluva valtuus on elimellinen osa kristinuskoa ja kristillisyyttä (1 Piet 2:9-10). Nyt Paavali kuitenkin puhuu omasta valtuudestaan ja kuvaa sen hakuisuuksia. Kysymyksessä on apostolinen erityisvaltuus. Apostolit olivat ilmoituksen välittäjinä luomassa sitä pohjaa ja perustusta, jolle seurakunta yleensä voi rakentua (Ef 2:20). Tähän valtuutukseen liittyi apostoli(n)en arvovalta, joka seurakunnan tuli tunnustaa ja johon me tunnustaudumme tunnustamalla UT:n pyhät kirjoitukset Jumalan ilmoitukseksi, uskomme pohjaksi ja perustukseksi.

Valtuus on käännöksessä muotoiltu seurakunnan "vahvistamiseksi". Käännös voidaan ymmärtää, mutta on luonteeltaan pitkälle johdettu merkitys sanalle "rakentaa (rakennus)". Tietysti sekin on kristillisestä kielenkäytöstä tuttu sana uskon vahvistumiselle. Valtuutus ei ollut tähdätty seurakunnan "masentamiseen". Tämä käännös on kaukaa haettu.

Uusi käännös hakee sanoja ihmisen subjektiivisesta uskonkokemuksesta ja uskonpsykologiasta, mikä sinänsä saattaa joskus olla erinomaisen hyvä pyrkimys. Tässä kohdassa valinta ei ole kovinkaan hyv(äksyttäv)ä. Uuden käännöksen käyttämän sanaparin "vahvistaa - masentaa" myötä katoaa jo Vanhasta testamentista tuttu "repiä - rakentaa" vastakohtapari (Jer 1:10; 18:7,9; Saarn 3:1-8 ym.), joka liikkuu uskon objektiivisessa perustasossa.

Tämä kaksoisnäköala perustuu syvimmältään Jeesuksen ruumiin "hajottamiseen ja rakentamiseen" (Jes 53; Joh 2:19-21; 1 Kor 15) ja kertaantuu varsinaisen Kristus-todellisuuden yhteydessä kuolemisen ja eloon heräämisen näköalana (laki tappaa, evankeliumi antaa elämän; kaste liittää Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen jne). Paavalin valtuutus ei tähtää repimiseen ja maahan hajottamiseen (kathairesis). Alkukielessä käytetään tässä samaa käsitettä kuin jakeessa 4, jossa kathaireoo (tuhota, kaataa kumoon) esiintyy kaksikin kertaa.

Vaikka Paavalin toiminnan tarkoitus ei - tietenkään - ole saattaa ketään lopulliseen tuhoon, on rakentamisen yhteydessä aina myös tuhottava jotain. On rikottava ja revittävä jotain pois vanhaa uuden tieltä. Tätä Paavalikin on joutunut ja joutuu yhä tekemään. Tästä vallastaan repiä jotain alas hän puhuu edellä jakeessa 2 (käydä eräitten kimppuun), jakeessa 4 (tuhota linnoituksia kaatamalla kumoon järjen päätelmät), jakeessa 5 (murtaa rikki langenneesta ihmisjärjestä nouseva Jumalan-tuntemuksen vastustaminen) ja jakeessa 6 (valmius rangaista tottelemattomuutta kirkkokurin keinoin). Paavalin koko toiminta tähtää evankeliumin palvelemiseen ja sillä tavalla seurakuntalaisten vahvistamiseen.

Valtuuksista puhuessaan Paavalin ei tarvitse hävetä. Hänen(kin) on nöyrryttävä Jumalan hänelle antamaan apostoliseen asemaan ja tehtävään. Niin tehdessään hänen on välttämätöntä viitata eri yhteyksissä omaan arvovaltaansa. Näin tapahtui varsinkin silloin, kun se haluttiin kiistää ja turhentaa. Paavalin ei tarvinnut hävetä samalla tavalla kuin itseään (aiheesta tai aiheetta) kehuvan ihmisen tulisi ymmärtää tehdä.

Eikä hänen puheensa omasta arvovallastaan myöskään "joutunut häpeään" siinä mielessä, että hänen puheensa olisi osoittautunut katteettomaksi. Apostolina hänen asemansa oli ainutlaatuinen, vaikka hän oli kaikin puolin vain tavallinen syntinen ihminen. Vaikka Paavalin viittaaminen valtuuksiinsa olisikin ihmisten mielestä liikaa, se ei ole sitä Jumalan edessä eikä Paavalilla niin ollen ole mitään syytä häpeilyyn.

"Ylpeily" -sana on mitä ilmeisimmin jonkinlainen kielellinen ansa, johon uusi käännös on siellä täällä langennut, kuten edellä on todettu (ks. selitys jakeeseen 1:12). Koska "kerskailla" ei myöskään ole hyvä ilmaisu, on kaukhaomai-verbin sopivien käännösvastineiden etsintä eli niiden luominen pian käynnistettävä, tai sovittava kiertoilmaisusta ennen seuraavaa uutta käännöstä. "Liikaa" käsitettä sinänsä ei ole alkutekstissä, joskin lauseen rakenne antaa lievän ja melko kaukaa haetun mahdollisuuden siihen. Parempi käännös olisi ilmaista asia termeillä "näinkin paljon" tai "tavallista enemmän". Tätähän Paavali joka tapauksessa tarkoittaa. Hän ei ole vielä tullut "mielettömyys-jaksoon" (luku 11), vaan liikkuu vielä "kohtuullisuus-jaksossa" (luku 10).

Joskus apostolien seuraajien eli apostoliseen opetukseen ja oppiin tunnustautuvien on tänäänkin nöyrryttävä apostolisen perinnön myötä tulevien valtuuksien mainitsemiseen. Nämä valtuudet ovat kuitenkin aina sanan valtuuksia, ja niiden voima on apostolisen sanan ja sanoman voimassa, ei kirkollisessa tai yhteiskunnallisessa asemassa, ei oppineisuudessa, ei virkaan vihkimyksessä tai siunaamisessa, ei ihmisen omassa persoonassa, ei älyssä eikä järjessä, ei luonteessa eikä hyvässä käytöksessä.

Kristittyjenkin piirissä on varsin yleistä, että apostoleja arvioidaan unohtaen heidän erityisasemansa apostoleina ja ilmoituksen välittäjinä. Moni asia näyttäytyy tällöin jossain määrin kielteisessä valossa. Sanotaan, että apostolit puolustelevat itseään, haluavat olla esillä, haluavat käydä vastustajiensa kimppuun, ovat itsevarmoja jne. Tällainen arvostelu on jo lähtökohdiltaan väärin. Vaikka apostolit olivat aivan tavallisia syntisiä ihmisiä vikoineen, heikkouksineen ja kiusauksineen, heidän asemansa ja tehtävänsä ei ollut tavallinen vaan ainutlaatuinen.

Heidän henkilöään ja virkaansa ei saa sekoittaa. Heidän tehtäväänsä kuului evankeliumin välittäminen ja sen juurruttaminen eli taistelu sen puolesta. Heidän tehtäväänsä kuului heille annetun apostolisen arvovallan rohkeakin esilläpitäminen.

Apostolien syyttäminen itsevarmoiksi ja vastustajiensa kriitikoiksi on yhtä mieleton kuin urheilijan syyttäminen siitä, että hän pyrkii parhaimpaan suoritukseen ja sijoitukseen, tai sotilaan syyttäminen siitä, että hän puolustaa maataan tai poliisin syyttäminen siitä, että hän ylläpitää järjestystä, tai tuomarin syyttäminen siitä, että hän tuomitsee lain mukaan ja joutuu määräämään rangaistuksia. (Kokonaan toinen asia on se. että valitettavasti laki voi usein olla huono ja sen tulkinta puolueellista.) Vertaukset ontuvat monin tavoin, mutta kuvannevat joitain puolia asiasta.

10:9. Alkukielessä virke jatkuu saumattomasti jakeiden 8 ja 9 välillä. Edellä oleva on sanottu siksi, "ettei näyttäisi siltä, että pelottelen teitä kirjeilläni". Paavali siis haluaa osoittaa rakentavuutta ja lempeyttä myös kirjeissään. Hän voisi kirjoittaa voimakkaammin sanoin, mutta juuri siitä voisi syntyä pelottelemisen tuntu. Tilanne oli jännittynyt, ja kaikki ilmaisut saatettiin tulkita väärin.


Juuri tähän valheapostolit pyrkivätkin eli horjuttamaan apostolien arvovaltaa Korintissa. Alkutekstin vastakkainasettelu on sama kuin se, mikä tuli esille jo edellä jakeessa 1 ja johon seuraavassa jakeessa (10) palataan: toisaalta "kirje-Paavali", toisaalta läsnäoleva Paavali. Jakeen 9 mukaan Paavali ei halua ruokkia tätä väärinkäsitystä eikä häneen kohdistettua väärää syytöstä. Luvun alkujakeet ovat kaikki olleet ilmausta siitä, että Paavali voi olla lempeä myös kirjeissään, vaikkei hän luovu totuudesta eikä rangaistuksen käyttämisen mahdollisuudesta, jos siihen on aihetta.

Uusi käännös häivyttää jakeiden 8 ja 9 päämäärähakuisen luonteen (finaalisuuden) ja aloittaa jakeen 9 aivan kuin uutena virkkeenä. Uuden käännöksen mukaan vastakkainasettelu olisi toisaalta se, mitä korinttilaiset luulevat tai päättelevät Paavalin kirjeiden tarkoittavan, toisaalta se, mitä ne todellisuudessa ovat. Tämäkin näköala sisältyy tekstiin, mutta vain johdetussa mielessä. Englanninkielinen NIV-käännös myös katkaisee käännöksen jakeiden 8 ja 9 välillä, mutta säilyttää tekstin tarkoitushakuisuuden selvästi: Paavali puhuu rakentavasti, jottei näyttäisi kirjeissään pelottelevalta.

10:10. Jae palaa luvun alussa ilmaistuun syytökseen, jonka takana ovat valheapostolit. Juuri heihin kohdistuu viittaus "eräisiin". Joukkoon sisältyvät tietysti ne seurakuntalaiset, jotka yhtyivät apostoleihin kohdistettuihin syytöksiin. Jakeen 1 asetelma kertaantuu nyt asiallisesti, joskin hieman erilaisin ilmaisuin. Lukijan kannattaa olla tässä tarkkana. Ilmaisujen erot eivät ole pelkkää toistoa ja retoriikkaan. Aluksi vastakkaisuus oli rohkean "kirje-Paavalin" ja nöyrän läsnäolevan Paavalin välillä. Nyt vastakkain ovat kirjeissään esiintyvä ankara Paavali ja avuttomasti esiintyvä läsnäoleva Paavali. Varmasti huomaamme, miten syvälle käyviä, Paavalin koko persoonallisuuden kyseenalaistavia nämä syytökset olivat.

Avuton esiintyminen oli kirjaimellisesti heikkoudesta (asthenees) nousevaa ja mitätön puhe taas oli suorastaan halveksunnan arvoista (exoutheneemenos). Paavali olikin heikko, mistä kirjeen loppuluvut puhuvat paljon ja korostunein ilmaisuin. Valheapostolit halusivat antaa itsestään kuvan vahvoina ja voiman tunnossa elävinä työntekijöinä ja kristittyinä. Tämän valossa heikkous ja sen mukainen esiintyminen olivat tuomittavaa.

Viittaus Paavalin puheen mitättömyyteen on selvä hyökkäys hänen sanomaansa vastaan: sitä ei kannata edes kuunnella! Paavalin esiintyminen Korintissa oli alusta alkaen ollut tavalla tai toisella heikkoa. Tästä hän kertoo jo ensimmäisessä kirjeessään: "Kun tulin luoksenne, veljet, en julistanut Jumalan salaisuutta teille suurenmoisen puhetaidon tai viisauden keinoin ... Te näitte minut hyvin heikkona, hyvin arkana ja pelokkaana ... " (1 Kor 2:1,3). Valheapostoleiden esiintyminen oli ilmeisesti voimakasta ja lennokasta, kreikkalaista filosofiaa hyväkseen käyttävää ja todennäköisesti "yleisönsä ottavaa".

Aivan selvää on, että he esittivät oman sanomansa vastakohtaisena Paavalin sanomalle tai ainakin sitä oleellisesti parantavana ja täydentävänä. Tietysti Paavalikin viittasi puheissaan kreikkalaiseen viisauteen, mutta ei puhetaidon vuoksi, vaan tuodakseen esille sen ja kristillisen uskon erilaisuuden. Paavali ei tietenkään myöskään halveksinut hyvää puhetaitoa. Sellainen oli kuitenkin palvelija, ei isäntä.

Tilanne oli muodostunut syvästi ristiriitaiseksi. Paavalin julistama sanomahan oli aikanaan synnyttänyt Korintin kristillisen seurakunnan. Hänen sanomansa pohjalla seurakuntalaiset nyt seisoivat, jos olivat kristittyjä. Samalla osa heistä kuitenkin liittyi Paavalia soimaavaan kuoroon, jonka mukaan tämän puhe oli suorastaan halveksittavaa. Tässä kertaantuu kirkon historiasta kovin tuttu "putoaminen omalta varmalta pohjalta" (2 Piet 3: 17) ja uusien, viettelevien oppien perään lähteminen (Hepr 13:9; ks. 2 Tim 3:14-15, joka kuvaa vastaavaa tilannetta varsin selvin sanoin).


Joskus muutos huonompaan tapahtuu aivan yllättäen ja nopeasti. Tilanne oli samankaltainen kuin Galatian seurakunnissa, joille Paavali kirjoittaa: "Olen hämmästynyt, kun te näin pian olette luopumassa hänestä, joka on kutsunut teidät, ja olette siirtymässä toisenlaiseen evankeliumiin" (Gal 1:6) . Tämän kaltainen tilanne on varsin yleinen monilla lähetyskentillä silloin kun erilaiset harhaopit leviävät seurakuntiin.

10:11. Nyt Paavali siirtyy häntä kohtaan esityistä syytöksistä "reaaliaikaan", nyt-hetkeen. Hän vastaa syytöksiin "kahdesta Paavalista", rohkeasta "kirje-Paavalista" ja lempeän avuttomasta läsnäolevasta Paavalista. Paavali ei anna provosoida itseään eikä menetä periaatteitaan eikä muuta käytöstään syytösten alla. Käsillä olevassa luvussa hän on osoittanut, miten hän on rakentava ja lempeä myös kirjeissään vastoin häneen kohdistettuja syytöksiä. Paavali ei todellakaan ole kaksi persoonaa, ankara kirje-Paavali ja lempeä läsnäoleva Paavali. Hän on täsmälleen sama Paavali koko ajan. Läsnäolevan Paavalin toiminta vastaa täysin kirjeiden sanomaa. Sekä kirjeissä että läsnäolevana hän on sekä ankara että lempeä sen mukaan kuin tilanne kulloinkin vaatii.

Voidaan myös sanoa, että sekä evankeliumi että laki toimivat koko ajan ja tulevat näkyviin eri tilanteissa. Ne ovatkin aina yhdessä, mutta tilanteen mukaan on toimittava ja julistettava evankeliumia tai lakia korostaen. Nyt on ankaruuden aika, sillä seurakunnassa on evankeliumin totuutta uhkaavaa kurittomuutta ja harhaoppia. Viimeiseen asti Paavali kuitenkin toivoo, ettei ankaruutta tarvitsisi käyttää (10:2;13:10).

Jaksossa 12-18 on kysymys Jumalan valtakunnan työstä ja sen etenemisestä. Työhön liittyvät aina Jumalan antamat valtuudet samoin kuin hänen antamansa kutsun rajat. Paavalin työ Korintissa oli ollut Jumalan antama työsarka. Tämä Jumalan toimeksianto (mitta[puu] eli kriteeri, kreikan kaanon), joka perustui häneen itseensä ja hänen sanaansa, oli samalla oikea vertailukohde ja arviointiperuste. Korinttilaiset kuuluivat Jumalan suunnitelmissa Paavalin "reviiriin" - hieman rohkea sana, mutta tässä kuitenkin tosi.


Valheopettajat olivat Korintissa väärällä reviirillä. Näin oli tietysti ensisijaisesti siksi, että heillä ei ollut oikeaa evankeliumia. Itse asiassa väärän opin levittäjälle ei ole Jumalan suunnitelmissa millään maailman kolkalla oikeata, hänelle tarkoitettua työaluetta. Reviiri oli väärä myös siksi, ettei Jumala ollut alun alkaenkaan kutsunut heitä kutsunut työsaralle, joka oli ja annettu toiselle, Paavalille ja hänen apostolitovereilleen. Kuitenkin he olivat tulleet sotkemaan seurakunnalle jo ennen heidän tuloaan annettua apostolista opetusta kuten myös Paavalin ja seurakunnan välejä.

On tärkeää, ettei kukaan ylpeile toisen aikaansaannoksilla (15-16) eikä pidä niitä ominaan. Tämä ei olisi ainoastaan epäreilua, vaan suorastaan synnillistä. Kristityn työntekijän tulee olla korrekti käytöksessään ja suhteessaan toisiin työntekijöihin. Tätä asiaa vastaan rikotaan käytännössä tavattomasti ns. sumppukalastuksesta alkaen. Jumala antaa laumoille tahtomansa johtajat ja jakaa työnsä "sarkoihin". On rajoja, joita ei voi miten tahansa ylittää Kristuksen, kristillisyyden, yhteisyyden, yhteistyön tai ekumenian nimissä.

10:12. Paavali esittää kristityn työntekijän elämästä kaksi pahaa vääristymää: itsensä suosittelemisen ja väärän mittapuun eli vertailukohteen, jolla työntekijä arvioi itseään (ja toisia). Itseänsä suositteleva työntekijä ei ole luotettava (jae 10!). Taustalla on ajatus, että kristityn itsesuositus kielii olemattomasta tai heikosta luottamuksesta Herraan, joka ajaa meidän asiaamme.

Näin paljastuu myös työntekijän heikko käsitys evankeliumista. Itseään suosittelevalla on todennäköisesti myös heikko minäkuva ja itsetunto, vaikka olisi helppoa ajatella juuri toisin. Itsesuosittelussa on todennäköisesti kyllä takana voimakas minäkeskeisyys, mutta se on kokonaan eri asia kuin hyvä itsetunto. Apostolien ei "kannata" verrata itseään tällaisiin itsensä suosittelijoihin. Apostolit eivät tarvitse muuta suositusta kuin sen, minkä heidän oma työnsä eli Korintin seurakunnan syntyminen heidän julistamansa sanan perustalla muodosti (1 Kor 4:15; 2 Kor 3:1-3).

Myös oma itse on väärä vertailukohta. Monella tavalla jokainen tietysti vertaa itseään arkielämässä esim. siihen, mitä hän oli aikaisemmin. Tällaisessa vertailussa ei ole sinänsä mitään outoa eikä väärää. Ihminen seuraa saavutuksiaan, tulostensa paranemista tai huononemista tai vaikkapa painonsa kehitystä. Mutta tilanne on tekstissämme aivan toinen. Siinä on kysymys Herran työstä ja kristillisestä sanomasta. Kun väärät opettajat "vertaavat itseään vain itseensä", heiltä puutuu objektiivinen, heidän ulkopuolellaan oleva totuudellinen mittapuu. Tällainen täysin subjektiivinen asenne on petollinen ja perusteiltaan valheellinen.

Oikea mittapuu on se, jonka Jumala asettaa. Se näkyy hänen sanassaan, profeetallisissa ja apostolisissa kirjoituksissa, tai apostolisessa saarnassaan alkuseurakunnan aikana. Juuri nämä oikeat kriteeriksi torjuttiin valheapostoleiden taholta. Vertailunormiksi jäi opetuksen sisältöä ajatelleen vain "oma itse". Tämä ahtauttaa, kapeuttaa, fanatisoi ja vie lopulta umpikujaan.


Syntyy itseään (ja johtajiaan sokeasti) ihannoiva lahko tai itsensä absolutisoiva kirkko, joka luopuu objektiivisista perusteistaan, ei asetu sanan alle, vaan asettaa omat kirkolliset päätöksensä ilmoituksen sijaan (kirkollinen rakenne- eli struktuurifundamentalismi). Itseään peilaava ihminen jää lopulta oman itsensä varaan myös uskossaan ja ajautuu (lue: ajaa itsensä) tällä tavalla Kristuksen ja hänen evankeliumissaan tarjotun pelastuksen ulkopuolelle. Tällaiset ovat ymmärtämättömiä eli he eivät käsitä (ou syniaasin) Jumalan ja evankeliumin todellisuutta. Alkukielen sävy on oikeastaan ehdoton: he eivät ymmärrä siitä mitään.

" ... Samalla tavalla vilpistelevät myöskin pyhimmät ja ankarimmat lainkiihkoilijat luulleessaan, että edes yhden ainoan hetken voisivat kestää Jumalan edessä omien laintekojensa avulla. He ovat hankkineet itselleen oman mittaköyden, joka on kuin kuminauha. Sinä sanotaan tunteeksi tai omaksitunnoksi tai omaksi tajunnaksi. Kaikkea tällaista voidaan venyttää tai kutistaa, joko tietoisesti tai tietämättä, niin että se sopeutuu mihin vain.


On olemassa kaksi eittämättömän varmaa merkkiä siitä, että ihminen on väärentänyt mittansa. Toinen on se, että hän pitää itseään, omia tekojaan ja elämäänsä niin hyvinä, että voi kestää Jumalan edessä. Toinen on se, että väitetään oikeaksi sellaista, mitä Jumalan sana sanoo vääräksi". Ote kirkkoherran saarnasta Bo Giertzin teoksessa Kalliopohja, 339-340.

10:13. Paavali on koko ajan toiminut 'hänelle mitatulla' alueella, reviirillä, jonka Jumala on kutsumuksessaan varannut hänen työkentäkseen. Kreikan kieli käyttää pitkälti maanmittauksen terminologiaa. Paavali ei voi kuvitellakaan kerskaavansa jostain sellaisesti työstä, mitä hän olisi tehnyt hänelle kuulumattomalle alueella. "Me emme kerskaa 'meille lohkotun alueen ulkopuolella' (ametra) olevista asioista". Tässä esiintyvä "mitattu alue" voidaan tietysti soveltaa myös kerskaamiseen, jolloin sitä ei tule olla "yli määrän" tai "kohtuuttomasti".


Tällöin on kuitenkin kysymyksessä johdettu merkitys. Alkutekstissä on tämän jälkeen erittäin tiivis ja pitkä, monen sanan muodostama käsite, jonka merkitys on kuitenkin täysin selvä. Paavalin työalue on "sen mukainen, kuin Jumala on meille mitannut ja jakanut oman (ehdottoman ja ohjeellisen) mittapuunsa perusteella". Mittapuu tarkoittaa arviointiperustetta, Jumalan omia kriteereitä (metron tou kaanoonos eli 'perusmitan eli kaanonin mukaan otettu mitta'), jotka ovat luonteeltaan ehdottomia ja - ilmoitettuina - kaikille ohjeellisia. Alkukielen sana kaanoon, mittapuu, säädös, sääntö, ohje jne. on myöhemmin tullut kuvaamaan mm. Raamatun pyhien kirjoitusten ohjeellista kokoelmaa, kaanonia.

Jumalan määräämään työalueeseen kuuluu Korintti, minkä Paavali nyt ilmaisee yksiselitteisen selvästi. Korintti ei kuulunut valheapostolien reviiriin. Heidän ylpeileva työnsä on ollut toisille annetulle työalalle tunkeutumista. Paavalin työote oli puolestaan täysin toinen: hän piti kunnia-asianaan olla julistamatta evankeliumia seuduilla, joilla Kristuksen nimi jo tunnetaan. Näin hän välttyi rakentamasta toisten laskemalle perustukselle (Room 15:20). Paavalin kutsumukseen kuului 'pioneerityö', evankeliumin julistaminen niille, jotka eivät vielä olleet kuulleet (Room 15:21, jossa Paavali lainaa Jes 52:15). Muistamme myös, miten tärkeää Paavalille ja Jerusalemin apostoleille oli reilusti sopia työnjaosta (Gal 2:7-9). Se ei tapahtunut kilpailun hengessä vaan Jumalan kutsumusta kunnioittaen.

Alueellista työnjakoa on monta kertaa vaikea saada aikaan eri lähetysyksiköiden välillä tai kotimaan työssä eri yhteisöjen välillä. Parokiaalinen seurakuntarakenne yhtenäiskirkkojen valta-alueilla on ratkaissut asian omalla tavallaan. Erilaiset maakohtaiset kristillisten kirkkojen ja järjestöjen neuvostot ovat pyrkineet työalajakoihin, mutta onnistuminen on ollut sattumanvaraista.

Toisaalta nimittäin on vaikea rajoittaa innokkaiden työyhteisöjen toimintaa asettamalla joitain alueellisia tai työmuotokohtaisia rajoja. Vuosisatamme alkuvuosikymmeninä oli lähetysyksiköiden välillä joskus käytössä comity-sopimus, jonka mukaan tietyt alueet osoitettiin tietyille kirkkokunnille ja niiden järjestöille. Tämän periaatteen hyvä puoli oli se, ettei tunnustuskuntien tarvinnut kilpailla keskenään samalla (omalla) työalalla(an).

Osittain comityn kanssa rinnakkain, osittain kilpailuasenteessa siihen, on toiminut tunnustustenvälinen yhteistyö. Nykyaikana lähestymistapa saattaa olla aivan toisenlainen. Kirkot ja järjestöt ovat maantieteellisesti usein limittäin ja lomittain, niin ettei maantieteellisestä työnjaoista ole mielekästä puhua. Tilalle on tullut, varsinkin ns. konsiliaaristen ekumeenisten tahojen (esim. KMN) puolelta, voimakas proselytismin kieltävä ääni.

Toisten kirkkojen jäsenten kalasteleminen omaan verkkoon ei olekaan periaatteessa perusteltavaa. Silti protestanttien on oltava hyvin uskollisia - sanoisin 'reiluja' - evankeliumia kohtaan: jos katolisista kirkoista on tulijoita evankelisiin kirkkoihin, sitä ei tule estää. Totuudellisuus vaatii, että ihmistä pyritään ohjaamaan evankeliumin lohdutuksen ääreen ja nimikristittyjä aitoon uskoon.

Esim. Rooman kirkon virallinen oppi ei vallitettavasti tätä lohdutusta anna rakentaessaan pelastuksen sekä Jumalan että ihmisen varaan. Käytännön pidättäytyminen proselytismista olisi suurin piirtein lopettanut avoimen, kaikkiin kohdistuvan evankelisen hengellisen työn esim. keski- ja etelä-Euroopassa. Ei Rooman kirkkokaan rajoita työtään vain oman kirkkonsa jäsenistöön.

Eräänlainen uusi comity-ajattelu on kuitenkin noussut esiin viime vuosina evankelisten lähetysten pyrkiessä saattamaan suunnitelmallisesti evankeliumin niihin ns. kansanryhmiin, joissa ei vielä ole mitään todistusta Kristuksesta. On määrätietoisesti pyritty nimeämään vastuu saavuttamattomista kansoista eri järjestöjen kesken ja suorittamaan näin selväpiirteinen työnjako. Suunnittelun kannalta tämä on aivan välttämätöntä.

10:14. Alkuteksti avaa erilaisia käännösvaihtoehtoja, mutta sen perussanoma on selvä. Merkitys avautuu edellisen jakeen työnjaon näköalasta. Kuva on eloisa. Lähtökohtana Paavalin ja korinttilaisten yhteiselle historialle on siis se, että Korintti on kuulunut (ja kuuluu) hänen työalueeseensa. Evankeliumin julistaminen heille on tapahtunut ilman "luonnottomia kurotuksia" (hyperekteinomen) oman työalueen aidan yli naapurin puolelle.

Vaikka työ on ollut vaikeata - siitähän koko 2 Kor todistaa - se on tapahtunut Jumalan antamien valtuuksien ja hänen työnjakonsa pohjalta. Valheapostolit ovat itse asiassa ylittäneet heille määrätyn rajan - jos sellaista on ollutkaan eli jos he ovat mitään kutsua saaneetkaan. (Näin voidaan kysellä siksi, että Jumala ei varmasti kutsu työhönsä lainkaan "toisen evankeliumin julistajia", 11:4).

Paavalin ja hänen työtovereittensa "ulottuminen" tai "ehtiminen" (vanha käännös) työssään Korinttiin asti oli tähän verrattuna Jumalan hyvissä suunnitelmissa tapahtunutta työtä. "Ehtiminen" ei ollut minkään kilpajuoksun tulos, vaan kysymyksessä oli ollut Jumalan aikataulun mukaan toimiminen. Näin se tosiasia, että apostolit olivat ulottaneet evankeliumin työnsä Korinttiin asti, oli todiste siitä, että tämä oli heidän aluettaan. Joka tapauksessa heidän välittämänään evankeliumi oli ensimmäisen kerran tullut paikkakunnalle. Tätä ei suoraan sanota alkutekstissä, mutta se on historiallinen tosiasia, jonka uusi käännös sijoittaa jakeeseen. "Ehtimisen" näköala voidaan vapaasti ottaen ilmaistakin näin. Juuri Paavali oli seurakunnan hengellinen isä (1 Kor 3:15), ja tämä oli Jumalan hänelle määräämä tehtävä.

10:15. Jakeen alku toistaa lähes kirjaimesta kirjaimeen jakeen 13 alun: "Me emme kerskaa 'meille lohkotun alueen ulkopuolella' (ametra) olevista asioista". Jälleen tässä voidaan käyttää johdettua merkitystä ja puhua siitä, etteivät apostolit "kerskaa yli määrän" eli kohtuuttomasti. Tämä käännös kuitenkin vie tekstin kärjen sivuun varsinaisesta asiasta.

Tekstin mukaan ei tarkkaan ottaen ole kysymys kerskaamisen kohtuullisuudesta tai kohtuuttomuudesta, vaan siitä, ovatko kerskauksen kohteet lainkaan oikeutettuja eli puhutaanko asioista, joihin nähden apostolilla yleensä on ollut jokin Jumala antama valtuus eli työalue, kuten nyt on ollut. Tähän kerskaamisen perusteita koskevaan tulkintaan viittaa ensimmäisen lauseen alkua selittävä jatko: "(eli) emme kerskaa toisten vaivannäöstä". Uuden käännöksen "emmekä" murtaa lauserakenteen, jossa lauseen jatko on todellakin alkua selittävä, ei sille rinnakkainen.

Jos siis yleensä omasta työstä kerskataan eli ollaan siitä kiitollisia ja iloisia, kysymyksessä on todella oltava oman työn, ei toisten suorittaman työn. Sanomattakin on selvää, että kristitty voi iloita kaikesta Jumalan valtakunnan työstä, mutta työn suorittajan paikan ja aseman hän voi ottaa vain omasta työstään. Taustalla on ilmiselvästi valheapostolien toiminta ja kerskaaminen: he ovat toisille kuuluvalla reviirillä, mutta kerskaavat ennen heitä työtä tehneiden vaivannäöstä kuin omastaan. Tämä reviirien sekottuminen on nykyaikana yleistä. Kaikki halutaan tehdä "yhteiseksi" ja kaikessa halutaan tehdä yhteistyötä, mitä kaikki tietysti monessakin mielessä onkin. Yhteisyyden ja yhteistyön korostus ei kuitenkaan voi pyyhkiä pois Jumalan asettamia rajoja ja työntajokoja. - Room 15:20 on jälleen tähän yhteyteen kuuluva rinnakkaisviite.

Paavalin ja hänen apostolitovereittensa arvo(valta) oli korinttilaisten kristittyjen silmissä vähän väliä pohjalukemissa. Jakeessa 15 on kuitenkin luottamusta henkivä toive: seurakunnan uskon syvetessä se näkee Paavalin julistaman evankeliumin yhä kirkkaammassa valossa ja sen myötä hänen arvonsa heidän silmissään kasvaa. Pääkysymys ei periaatteessa tietenkään ole jonkun työntekijän kunnioitettu asema, vaan seurakunnan juurtuminen evankeliumiin.

Apostolien arvostuksen kasvun tulee olla sidoksissa heidän saamaansa tehtävään. Muunlainen arvonnousu ei apostolia ilahduta. Hän ei halua puuttua asioihin, jotka kuuluvat toisille työntekijöille ja näiden reviireille. Hän ei halua kiitosta eikä arvonantoa sellaisesta, mikä ei ole hänen työtään eikä hänelle kuuluvaa. Niinpä hänen toiveensa kohdistuu nimenomaan siihen, että hänen arvonsa kasvaa juuri heille annetun tehtävän toteuttajina eli meille määrätyn työalan mukaisessa toiminnassa (kata ton kanona heemoon; uusi käännös oivaltaa tässä ytimen).

10:16. Jälleen käännös kuitenkin katkaisee jakeiden alkutekstin tarkoitteisuuden, pitkän virkkeen finaalisen sisäisen yhteyden. Jakeen 15 sanoma on yksiselitteisen selvästi tavoitehakuinen: apostolien arvostuksen toivotaan kasvavan, jotta he voisivat viedä evankeliumin vielä kauempana asuville kansoille. Vanha käännös nostaa tämän jakeiden välisen merkitysyhteyden hyvin esiin. Jos tarkoitushakuisuus katkaistaan, jää apostolien arvonnousu "ilmaan". Toki arvostuksen palautumista tarvittiin jo pelkästään korinttilaisten tilanteessa.

Nyt on kuitenkin kysymyksessä selvä lähetyshakuisuus. Kun apostoleita ja heidän sanomaansa aikanaan taas arvostetaan, nämä voivat lähteä julistamaan evankeliumia uusille alueille seurakunnan tuella ja heidän lähettäminään. Perustetusta seurakunnasta on tarkoitus tulla lähetystyötä tekevä seurakunta, joka varustaa evankeliumin julistajia matkalle.

Tämä jae yhtyy UT:n "edelleenlähettämisen malliin" eli evankeliumin julistaja varustetaan matkalle ja lähetetään edelleen (propempoo) viemään evankeliumia uusille ihmisryhmille (Room 15:25; 1 Kor 16:6, joissa molemmissa esiintyy sana propempoo). Nyt käsiteltävässä jakeessa ei esiinny mainittua edelleenlähettämiseen viittaava sana, mutta itse asia on sama.

Paavalin mielessä olevat uudet alueet, joita ei tässä mainita nimeltä, olivat hänelle mitattua aluetta eli kuuluivat hänen saamaansa tehtävään. Room 15:25 viittasi selvästi Espanjaan. Nyt voi olla kysymys samoista alueista. 1 Kor 16:6:ssa edelleen lähettämisen kohde on täysin avoin. Paavali ei halua mitään kunniaa itselleen työstä, jonka toiset kristityt ovat omissa, heille osoitetuissa tehtävissä tehneet ja saaneet valmiiksi (en allotrioo kanoni eis ta hetoima).

Toisten tehtäväalue ja niiden asiat olivat työnjaon ja asioihin puuttumisen kannalta suorastaan "jotain muuta" ja "(vain) toisille kuuluvaa" (allotrion) ja siinä mielessä "vierasta", yhtä vierasta ja koskematonta kuin esim. toisen miehen vaimo (mm. tässä yhteydessä sanaa allotrion käytetty klassisessa kreikassa).

Jälleen käytetään myös sanaa "kaanon", joka on käsiteltävän jakson 12-18 avaintermejä (ks. yllä). Älköön kukaan missään tapauksessa kerskuko työintoonsa viitaten sillä, että on mennyt toiset työalalle, puuttunut sellaiseen, mikä kuuluu toiselle, vaikka tarkoitus olisi ollut kuinka hyvä! Ei "rakkaus" ole mikään peruste toisen vaimoonkaan koskemiselle.

Tämä kaikki merkitsee käytännössä, että yhteistyön eri yksiköiden välillä tulee olla vapaaehtoista; kukaan ei voi sitä vaatia. Toinen asia puolestaan on kysymys yhteistyön vaihtoehdosta. Jos se on repivä riitely tai omahyväinen valtausmentialiteetti, on asiassa varmasti korjaamisen varaa.

Joissakin tapauksissa voimien yhdistäminen edistää työtä, toisissa ei. Joissakin tapauksissa erillään olo saatta tuottaa häpeää Kristuksen nimelle, joissain kunniaa. Huuto "Tulkaa tänne vaan, onhan täällä kaikille tilaa!" voi joskus olla todella paikallaan, joskus se taas johtaa suureen sekavuuteen. Oli tilanne mikä tahansa, (työ)rauha tarvitaan. Sitä olisivat apostolit ja koko Korintin seurakunta tarvinnut, mutta valheapostolit olivat sen heiltä vieneet.

10:17. Oikean kerskauksen aiheena on Herra itse ja kaikki se, mitä hän on tehnyt edestämme ja lahjoittanut meille (mm. 1 Kor 1:31). Tämä synnyttää riemullisen kiitoksen. Tämän iloisen kiitoksen aiheen, eli sen mitä Herra on tehnyt, saa jakaa toisillekin. Ainakin tätä on Raamatun tarkoittama 'kerskaaminen'. Myös kristilliseen työhön liittyy sama kerskaamisen aihe; ihminen ei kerskaa itsestään, vaaan yksin Herrasta ja hänen armostaan (1 Kor 15:10). Tässäkin asiassa on kiitoksen aiheena on Jumala ja hänen työnsä ja kutsumuksensa.

Tätä taustaa vasten ymmärrämme, että 'ylpeily' on varmasti huono käännös. Kerskaaminen ei myöskään eikä nimenomaan voi olla vertailevaa: Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset... (Lk 18:11). Toki ihminen saa olla suunnattoman kiitollinen siitä, jos on saanut välttyä pahemmilta julkisynneiltä. Tämä ei ole kuitenkaan tarkoitettu toisille julistettavaksi. Jos kiitolliseen mieleen, hyviin saavutuksiin (ja terveeseen itsetuntoon) väistämättä liittyy vertailu toisiin, kiitoksen varsinaisena aiheena tulee olla Jumalan armo ja sen nöyrä vastaanottaminen (1 Kor 15:10).

Puheena olevan jakeen 17 sanoma on sijoitettu jaksoon, jonka taustalla on valheapostolien vertaileva kerskaaminen, suorastaan ylpeily, suhteessa apostoleihin. Näin toimiessaan he tekevät syntiä. Joka kerskaa, kerskatkoon yksinomaan Herrasta. Jos muusta kerskataan, langetaan helposti (lain)tekojen oppiin: Abrahamilla ei ollut mitään kerskaamista teoistaan Jumalan edessä (Room 4). Entä ihmisten edessä? Jer 9: 22-23 avaa oikean kerskaamisen sisältöa tältäkin kannalta: "Älköön viisas kerskuko viisaudellaan, älköön väkevä voimillaan, alköön rikas rikkaudellaan. Joka haluaa kerskua, kerskukoon sillä, että tuntee minut ja tietää, mitä minä tahdon."

10:18. Itsensä suosittaminen hengellisessä mielessä ja työntekijänä on arka asia. Itsensä suosittamisesta pidättäytyminen on oikein ja viisasta yleensäkin kaikessa ihmiselämässä: kiittäköön sinua toisen suu, ei omasi (Sananl 27:2). Varsinaisen "todistuksen" ihmisestä antaa viime kädessä Jumala itse. Toisten ihmisten on luotettava Jumalan tästä ihmisestä antamaan todistukseen. Tämä suositus annetaan monin eri tavoin.

Usein se todella tulee toisten ihmisten antamana. Paavalin ja hänen apostolitovereittensa Jumalalta saama suositus taas oli Korintin seurakunnan synty. Siksi he eivät tarvinneet suosituskirjeitä keneltäkään; korinttilaiset itse olivat juuri tällainen kirjeiden joukko (2 Kor 3:1-3). Maallisessa mielessä ihmisen taas on usein aivan välttämätöntä "suositella" itseään, esim. työtä hakiessaan.

Maallisen regimentin alueella on myös oikein ja usein jopa välttämätöntä kertoa myönteinen totuus itsestä ja sillä tavalla "suositella" itseään. Näin Paavali itsekin teki, kun tuli puheeksi hänen maallinen kansalaisuutensa. Ruoskaniskut jäivät tulematta, kun sotilaat saivat kuulla Paavalin olevan Rooman kansalaisen (Apt 22:25). Ei tämä kansalaisuus kuitenkaan pelastanut Paavalia kaikesta hänen kokemastaan vainosta.

Paavali ja väärät apostolit (11:1-15)

11:1. Kunpa sietäisitte minulta hiukan mielettömyyttä! Varmaan te siedättekin.
11:2. Vartioin teitä intohimoisesti Jumalan puolesta. Olenhan kihlannut teidät yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle, ja tahdon tuoda teidät hänen eteensä kuin puhtaan neitsyen.
11:3. Pelkään kuitenkin, että niin kuin käärme kavalasti petti Eevan, teidän mielenne turmeltuu ettekä te enää ole vilpittömiä ja puhtaita suhteessanne Kristukseen.
11:4. Jos joku tulee luoksenne ja julistaa toista Jeesusta kuin me olemme julistaneet, jos te saatte jonkin toisen hengen kuin sen, jonka olette jo saaneet, tai toisen evankeliumin kuin sen, jonka olette jo ottaneet vastaan, niin sellaista te kyllä hyvin siedätte.

11:5. En minä kuitenkaan katso olevani mitenkään huonompi kuin nuo mainiot apostolit.
11:6. Puhetaitoni on ehkä kehno, mutta tietoni ei, ja tietoni olen kaikin tavoin, kaikissa asioissa saattanut teidän nähtäväksenne.
11:7. Olenkohan tehnyt suurenkin synnin, kun auttaakseni teitä nousemaan olen alentanut itseni julistamalla teille Jumalan evankeliumia ilman korvausta?

11:8. Voidakseni auttaa teitä olen riistänyt muita seurakuntia ottamalla niiltä vastaan rahaa.
11:9. Teidän luonanne en ollut kenellekään rasituksena, vaikka jouduinkin puutteeseen, sillä Makedoniasta tulleet veljet antoivat minulle kaiken mitä tarvitsin. Olen varonut olemasta teille millään tavoin rasitukseksi ja varon vastedeskin.
11:10. Niin totta kuin Kristuksen totuus on minussa, tätä ylpeilemisen aihetta ei minulta Akhaian maakunnassa riistetä!
11:11. Kuinka niin? Enkö muka rakasta teitä? Sen tietää Jumala.
11:12. Näin minä toimin nyt ja edelleenkin, jotta en antaisi halukkaille tilaisuutta ylpeilemiseen; eivät he ole hiukkaakaan meitä parempia.

11:13. Semmoiset ovat vääriä apostoleja, petollisia työntekijöitä, he vain tekeytyvät Kristuksen apostoleiksi.
11:14. Eikä ihme, tekeytyyhän itse Saatanakin valon enkeliksi.
11:15. Ei siis ole mitenkään merkillistä, että hänen palvelijansa esiintyvät Jumalan asian palvelijoina. He saavat tekojensa mukaisen lopun.

Jakeissa 11:1-3 Paavali huutaa julki hätänsä korinttilaisten hengellisestä tilasta. Hänellä on suunnaton huoli siitä, että heidän Kristus-suhteensa turmeltuu. Usko ei ole enää puhdas. Taustalla on käärmeen eli sielunvihollisen petos. Perkeleellinen kiusaus on tullut kauniissa muodossa, itseänsä suosittelevien mutta harhaoppia opettavien (11:4) työntekijöiden välityksellä, jotka eivät ole välittäneet Jumalan ilmoituksen totuudesta eivätkä työntekijöille annetuista rajoista (10:12-18). Kiusaus on tähdätty ihmisten mieliin (noeemata, ajatukset, mieli, ymmärrys), koska tämä alue on ihmisen henkisen elämän "portti" ja "säätökeskus" (sitä eivät ole tahto, tunne, äly).

11:1. Paavalin "mielettömyysjakso" alkaa. Hän pitää seurakunnan ongelmia niin suurina ja niin merkittävinä, että seurakuntalaisten on vihdoin viimein pakko herätä näkemään ne sellaisina. Paavali ei luovu asiaperusteista eikä niiden johdonmukaisesta esittämisestä. Tämän esitystavan rinnalle ja "päälle" tulee muutamissa jaksoissa kuitenkin ilmaisuja, jotka kuulostavat hätkähdyttäviltä.

Hän ei kuitenkaan samaistu näihin omiin mielettömiltä ja varsin epätavallisilta kuulostaviin ilmaisuihinsa, vaan pitää niihin koko ajan raittiin etäisyyden. Hän ei ole mieletön, mutta hän ilmaisee asioita tavalla, joka kuulostaa mielettömältä - jotta kuulijat havahtuisivat. Hän kärjistää retorisesti asioita äärimmilleen. Ilmaisun tasolla hän onkin kuin mieletön (afroon, afrosynee, perussana on froneoo, olla järjissään, tasapainoinen).

Hän ikäänkuin käyttää voimakkaanväristä yliviivauskynää omaa sanomaansa välittäessään. Sanaleikkinä voitaisiin sanoa, että hän suorastaan "vaahtoaa" (vaahto on afros!) ja tekee tämän tietoisesti. Paavali oivaltaa, että pelkkä perusteleva esitys eli rationaalinen argumentaatio ei kaikissa tilanteissa pure - vaikka se periaatteessa aina riittääkin. Paavali jälleen ikään kuin muuttaa äänensä (vrt. Gal 4:20).

On huomattava, ettei Paavali missään yhteydessä viittaa omaan mielettömyyteensä sanalla asynetos, ymmärtämätön. Tämän sanan viitekehys on pakanallisen yleisuskonnollisuuden epäuskoon ja hengelliseen pimeyteen liittyvä ymmärtämättömyys (Room 1:21).

Hetkeäkään ei kysymyksessä kuitenkaan ole leikki, ei leikki sanoilla eikä seurakuntalaisten kanssa. Tilanne on mitä totisin. Mielettömyysjaksoon sisältyy paljon sellaista, mikä ei ole Paavalin tarkoittamaa mielettömyyttä. Itse asiassa suurin osa tekstistä tästä kohdasta kirjeen loppuun asti on rationaalisesti totuudesta käsin avautuvaa ja opillisesti etenevää. Loppuluvuissa on myös paljon sellaista, millä on suoranainen liittymäkohta käytäntöön, nimenomaan seurakunnan opilliseeen ja eettiseen tilanteeseen.

Paavalin mielettömyys on "vähäistä" (mikron), ja kohteliaasti hän pyytää seurakuntaa kärsimään eli sietämään sitä. Samalla hän on kuitenkin varma siitä, että tämä mielettömyys, tämä "vaahtoaminen", ei sittenkään syvennä kuilua hänen ja seurakunnan välillä, vaan madaltaa sitä totuuden esille tuomisen ja raamatullisten perustelujen avulla.

11:2. Esitys tässä jakeessa on äärimmäisen ladattua ja Paavalin henkilökohtaisia tuntemuksia avaavaa. Sisältö on yksinkertaista ja rationaalista ja perustelevaa. Ilmaisu on kuitenkin kuin tulivuorenpurkaus. Ihmiselämän voimakkaimmat ja kipeimmät draamat ja tragediat liittyvät uskottomuuteen, aviorikokseen ja intimiteetin loukkaamiseen. Tämä aihe on nyt hengellisesti eksistenssikysymys eli asia numero yksi.

Niin kuin aikanaan Israelin kansa hylkäsi oman Jumalansa eli oman aviomiehensä (ks. esim. Hoosean kirja), ja lähti haureudessa juoksemaan Baali(e)n perässä, samalla tavalla on Korintin seurakunta hylkäämässä oman Herransa ja Vapahtajansa ja lähtemässä pois evankeliumin osallisuudesta takaisin epäuskoon ja sitä kautta epäjumalanpalvelukseen.

Paavali on "kihlannut" seurakunnan yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle. Kenelläkään toisella ei ole oikeutta viedä seurakuntaa mukaansa, sillä se kuuluu Kristukselle ja yksin hänelle. Evankeliumin julistamisella Paavali on rakentanut seurakunnasta pyhän ja tahrattoman neitsyen Kristuksen eteen asetettavaksi.

Tämä pyhyys oli seurakunnalle "vierasta vanhurskautta", ei seurakuntalaisten erinomaista vaellusta, vaan Kristuksen vanhurskautta, joka oli luettu seurakuntalaisille näiden uskoessa evankeliumin ilmoittamaan Kristukseen. Seurakunta oli Kristuksessa, hänen pyhyyteensä verhottu, hänen vanhurskaudellaan vaatetettu. Tällaisena seurakunta oli kirkas ja moitteeton, ilman tahraa ja ryppyä, koska juuri tällainen on Kristuksen pyhyys ja puhtaus (ks. Ef 5:25-27!; Kol 1:28), joka on seurakunnalle annettu.

Paavali samaistaa oman evankeliumista nousevan pyrkimyksensä tehdä Korintin seurakunnasta Jumalan pyhä ja tahraton morsian Jumalan tahtoon. Juuri näin oli Herran oma mieli. Paavali tahtoi seurakunnan suhteen juuri sitä, mitä Jumalakin tahtoi. Vanha käännös on tarkka ja hyvä: "Minä kiivailen teidän puolestanne (lue: hyväksenne) Jumalan kiivaudella". Tässä on jälleen dzeelos, joka on yksi 2 Kor:n sanastollisia tyyyppimerkkejä; 2 Kor 7:11. Tämä kiivaus on mustasukkaisuuden kiivautta.

Kukaan ei saa viedä morsianta oikealta sulhaselta. Uuden käännöksen "intohimoinen vartiointi" välittää jotain tästä kiivaudesta. Paavali todella kärsi tuskaa ja suunnatonta pelkoa koko seurakunnan menettämisestä muille jumalille. Hän tunsi jotain siitä, mitä sulhanen kokee toisen miehen pyrkiesssä juonin ja petoksin viemään hänen kihlattunsa - vaikkei seurakunta ollutkaan sanan missään mielessä Paavalin morsian.

Paavali ei esitä tässä mitään sen tyyppistä "morsiusmystiikkaa", joka levisi laajalle keskiajan roomalaiskatolisessa kirkossa. Hän ei ensinnäkään puhu yksittäisestä kristitystä Kristuksen morsiamena, vaan seurakunnasta. Itseasiassa Kristuksen morsian on koko hänen maailmanlaaja seurakuntansa.

Tätä Kristuksen seurakuntaruumista edustaa tässä 2 Kor:n tapauksesssa yksi sen osa, yksi paikallisseurakunta. Toiseksi Paavali ei tässä eikä missään muuallakaan ole mystiikan edustaja, vaikka toki on mahdollista puhua hänen "Kristus-mystiikastaan", kun tarkoitetaan hänen puhettaan läheisestä uskonsuhteesta armahdetun syntisen ja tämän Hyvän Vapahtajan välillä.

Kun ajattelemme sitä sisältöä, mikä käsitteellä "mystiikka" ja "mystinen" (kaksi eri asiaa) on Rooman kirkon historiassa ja toisaalta uskonnon maailman yleensä, Paavali osoittautuu UT:n lehdillä todelliseksi antimystikoksi. Tämä näkyy suoraan ja välittömästi seuraavista Paavalin korostuksista:
(1) Ihminen ja pelastuksen perusta on aina ja ehdottomasti ihmisen ulkopuolella,
(2) ihminen ei vajoa tai sulaudu mihinkään tai keneenkään ja säilyttää oman persoonansa erillisyyden toisiin persooniin, luomakuntaan ja (J)jumaluuteen nähden,
(3) ihminen on syntinen ja aina Jumalan ehdottoman armahduksen tarpeessa,
(4) Kristuksesta kertova kirjoitetu sana (VT ja UT) ovat pelastavan uskon synnyttäjä ja ylläpitäjä,
(5) totuus on ilmaistavissa sanoin, lausein, väittein ja käsittein aivan kuten Jumalan ilmoitettu sanakin on näin käsitettävissä eli on luonteeltaan propositionaalista,
(6) ihmisen tie Jumalan yhteyteen ei ole tunteen, tahdon eikä älyn, vaan uskon tie ja
(7) ekstaattinen armolahjamystiikka ei koskaa korvaa rationaalista uskon todellisuutta, vaan voi suorastaan muodostua tälle vakavaksi uhkaksi, jolloin yksinkertainen ja luottavainen uskonsuhde Jumalan lapsen ja hänen taivallisen Isänsä välillä hiljalleen katkeaa; siksi Paavali puhuu mieluummin "viisi sanaa ymmärryksllä kuin kymmenentuhatta (hurmos)kielellä" (1 Kor 14:15-19). Luetteloa voisi jatkaa.

11:3. Kuuntele sydämensä avaavaa Paavalia! Kuuntele tätä huolta ja tuskaa, ahdistusta ja pelkoa! Hymistely ei koskaan riitä vakavassa hengellisessä kriisitilanteessa. Asioita on kutsuttava niiden oikeilla nimillä. Paavali sanoo suoraan, että Korintin seurakunnassa on liikkeellä - ei enempää eikä vähempää - Perkele itse!

Tosin hän ilmaisee asian tasapainoisesti, suorastaan kohteliaasti: Minä pelkään, että näin on. Paavali ei pelkää turhaan. Perkeleen juonet ja petokset ovat jo vaikuttamassa seurakunnassa. Kysymys ei ole vain eettisistä lankeemuksista. Niin pahoja kuin ne ovatkin, on kysymys vielä pahemmasta. On kysymys uhkasta menettää itse evankeliumi, anteeksiantamus ja pelastuksen koko perustus.

Paavali ei laajenna 1 Moos:n syntiinlankeemuskertomuksen symboliikkaa hitustakaan yli sen, minkä teksti itse sisältää. Syntiinlankeemuksessa liikuttiin historiassa. Tilanne oli ollu tuolloin yhtä konkreettinen kuin se oli Korintin seurakunnan tuonhetkisessä tilanteessa. Perkeleen aikaansaama pettäminen (verbi eksapataoo) kuuluu niihin näköaloihin, jotka Raamattu liittää ihmisen omaan uskonnollisuuteen ja hänen hengelliseen tilaansa Kristuksesta osattomana. Ihmisen uskonnollisen etsinnän odotukset osoittautuvat aina tyhjiksi.

Synti pettää (eksapataoo, Room 7:11) ihmisen. Petetyksi tuleminen liittyy hengellisen pimeyden todellisuuteen ja yksi puoli siitä (Room 1: 21). Perkeleen lupauksista huolimatta ihminen tulee petetyksi (Kol 2:4; tässä toinen pettää-sana), ja uskonnollisen etsinnän tulos on ei-kristillisten uskontojen maailmassa usein hahmoltaan ja olemukseltaan karmea ja joka tapauksessa aina vaarallinen (ks. esim. Jes 44:20).

Luopumuksessa on kysymyksessä "mielen (noeemata) turmeltuminen". Sana noeemata esiityi edellisen kerran jakeessa 10:5, jossa oli puhe "kaikkien ajatusten vangitsemisesta kuuliaisiksi Kristukselle". Sana tarkoittaa mieltä, ajatuksia ja on sisällöllisesti lähellä käsitettä "ymmärrys". Tämä alue ihmisessä on hänen minänsä ja persoonallisuutensa "portti" ja kosketuspinta Jumalan ilmoitukselle; sitä eivät ole tahto, tunne, äly kuten edellä on toistuvasti todettu.

Kun evankeliumi on ensin uskottu, on mieli puhdas ja vilpitön (nimisana haplotees, yksinkertaisuus, vilpittömyys, puhtaus) - ei itsessään, vaan lahjaksi saadun uskon näkökulmasta. Jumala on pyhä, synti nähdään synniksi, armahduksen ja anteeksisaamisen tarve on todellinen ja usko Kristuksen luetun vanhurskauden riittävyyteen on olemassa, ihminen iloitsee Kristuksen armosta, on luottavainen omaan pelastukseensa nähden ja sulkee teot pelastuksen ulkopuolelle.

Tätä puhtaan mielen kuvausta voitaisiin laajentaa. On huomattava, että tämä vilpittömyys ja lapsenomainen yksinkertaisuus ei ole syvimmältään ihmisen mielen ominaisuus. Sen on tullut ihmiselle hänelle lahjoitetun uskon myötä, kuuluu siihen ja - mikä merkittävää - suuntautuu kohteensa mukaan: se on Kristusta kohtaan (eis Khriston), tai, uuden käännöksen mukaan, "suhteessanne Kristukseen".

Korintin seurakunnan tilanteen suuret linjat ne muistuttavat Galatian seurakunnan vaikeutta. Aluksi evankeliumi otettiin vastaan. Ihmisille luettiin Kristuksen vanhurskaus ja he olivat uskossaan autuaita, puhtaita ja pyhiä. Sitten tapahtuu jotain. Tulee uusia vaikutteita, uutta oppia, joka pyrkii korvaamaan vanhan ja saattamaan voimaan alkutilanteen, jolloin Kristusta ei tunnettu, vaan oltiin oman vanhurskauden varassa (Gal 1: 6-7; 3:1-3). Kirkon historiasta, esim. monilta lähetyskentiltä tilanne on liiankin tuttu. Jonkin ajan kuluttua hyvän alun jälkeen seuraa Perkeeleen erityisen voimakas vastahyökkäys.

11:4. Jae on koko UT:n rajuimpia: täällä maailmassa voidaan todellakin opettaa "toista" väärää Jeesusta, väärää henkeä ja väärää evankeliumia. Vertailukohtana on (ainoa) oikea Jeesus ja Pyhä Henki, (ainoa) oikea evankeliumi, jota Paavali oli alusta alkaen julistanut. Ei enkeli eikä edes Paavali itse saa muuttaa julistamaansa sanomaa (Gal 1:8-9). On siis vain yksi ainoa Jeesus, Pyhä Henki ja evankeliumi.

Jos julistetaan vastoin näitä tai näistä poikkeavasti, ei kysymyksessä enää ole Jeesus ja hänen Henkensä eikä kristillinen evankeliumi, vaan jotain muuta, joka ei näitä nimiä ansaitse. Korintissa tapahtui juuri näin. Evankeliumi oli korvautumassa "toisella evankeliumilla", Jeesus "toisella Jeesuksella" ja Pyhä Henki "toisella hengellä". Samalla toteutui Perkeleen petos (ks. jae 3). Väärää sanomaa kutsuttiin evankeliumiksi, mutta sisältö oli jotain muuta.

Jakeessa viitataan hyvin selvästi seurakuntaan tunkeutuneisiin valheapostoleihin. On hyvä huomata alkukielen muotoilu "se, joka tulee luoksenne". Näillä samoilla sanoilla voitaisiin viitata neutraalisti tai jopa myönteisesti seurakuntaan tuleviin evankeliumin julistajiin.

Tässä sanan käyttö on kuitenkin kriittinen: valheapostolit vain "tulevat" - kukaan ei ole heitä lähettänyt! Näin on tämän sanan viitekehys ymmärrettävä. Heidän saamansa tuomio vain jyrkkenee Paavalin tekstin edetessä, kuten tulemme huomaamaan. Olisi yksinkertaisesti väärin käsitellä heitä lempeästi ja hellästi. Tätä väitettä ei nykyajan "rakkaus"- painotteinen kristitty voi helposti ymmärtää.

Jeesus antoi vielä kovemman tuomion niille, jotka viettelivät ihmisiä kadotukseen kuin Paavali tekee tässä. Jeesusta ja Paavalia ei voi asettaa vastakkain. Paavali seuraa Jeesusta ja soveltaa Jeesuksen sanoja ja tekoja sekä itse välittämäänsä ilmoitusta alkuseurakunnan tilanteeseen. Hän ei - tietenkään - korvaa mitään kohtaa Jeesuksen opetuksesta, vaikka asia on haluttu nähdä näin liberaaliteologian suunnalla.

Suomenkielisen tekstin sana "toinen" on alkukielessä allos tai heteros. Allos on tässä kohdassa liitetty Jeesukseen, heteros Henkeen ja evankeliumiin. Sanojen vaihtelua on hieman vaikea selittää. Tarkoitus on kuitenkin kristallinkirkas, käytettiin kumpaa sanaa tahansa. Vaihtelu on nähtävissä aivan yksinkertaisesti siitä näkökulmasta käsin, että Paavali lähtee Jeesuksen keskeisestä merkityksestä.

Jos hän on toinen (allos, eri, ei-sama) eli eri henkilö kuin yksi ainoa todellinen ja oikea Jeesus, Jumalan Poika, myös kaikki muu julistuksen sisällössä on muuttunut toisenlaiseksi (heteros). Kuten Jeesus (2 Kor 11:4) on yksi, samoin evankeliumi (Gal 1:7) on yksi. Kaikki muut jeesus-kuvaukset ovat valhe-jeesuksia, täysin eri henkilöistä (allos) puhuvia ja siis myös täysin toisenlaisia (heteros) kuin ainoa oikea Jeesus.

Ei ole kysymys vain "erinäköisyydestä", ei ole kysymys yhden ja saman evankeliumin erilaisesta esittämisestä tai soveltamisesta. "Toinen Jeesus" ei ole lainkaan Jeesus, vaan uskonnollisen ihmismielen luomus. "Toisenlainen" evankeliumi ei ole lainkaan evankeliumi, vaan lain ja tekojen sanelema 'pelastussanoma'. Oikea Jeesus on ainutlaatuinen (uniikki), ehdoton (absoluuttinen) ja muuta pelastajat poissulkeva (eksklusiivinen).

Sama alkukielen käsitepari allos ja heteros esiintyy tälle kohdalle tärkeässä rinnakkaiskohdassa, nimittäin Gal 1:6-7:ssä. Näitä jakeita kannattaa tutkia tarkasti juuri 2 Kor 11:4:n yhteydessä. Käsitteet allos ja heteros esiintyvät Gal:ssä hieman eri tavalla suhteessa toisiinsa kuin nyt käsiteltävänä olevassa jakeessamme. Paavali kirjoittaa Galatalaiskirjeen 1 luvussa näin:

"Olen hämmästäynyt, kun te näin pian olette luopumassa hänestä, joka on armossaan kutsunut teidät, ja olette siirtymässä toisenlaiseen (heteros) evankeliumiin. Mitään toista (allos) evankeliumia ei kuitenkaan ole (olemassakaan)" (Gal 1:6-7). Gal 1:ssä Paavali puhuu evankeliumista samalla tavalla kuin hän puhuu Jeesuksesta 2 Kor 11:ssä. Allos (eri, ei-sama) on ratkaiseva ja perustava hänen kuvatessaan oikean Jeesuksen tai evankeliumin suhdetta väärään Jeesukseen tai evankeliumiin.

11:5. Nyt Paavali ilmaisee täysin selvästi, keitä hän tarkoittaa 'toisen jeesuksen, toisen hengen ja toisen evankeliumin' julistajilla. Hän kutsuu heitä "superapostoleiksi" (hyperlian apostoloi). Vanha käännös puhuu "isoisista apostoleista", joka monella tavalla välittääkin alkukielen merkityksen. Uuden käännöksen "mainiot apostolit" on parhaimmillaankin valitettava työtapaturma. Mainio-sanaa voidaan toki joskus käyttää ironisen ivallisesti ja vastakohtaa ilmaisemaan.

Sanalla on kuitenkin myös neutraali tai myönteinen merkitys, joskus koominen sävy toisin kuin sanalla isoinen. Näistä(kään) syistä "mainio" ei sovellu tässä käytettäväksi. Tuntuu kuin kääntäjät eivät olisi ottaneet läheskään riittävän vakavasti sitä elämän ja kuoleman taistelua, jonka apostolien vastustajat olivat seurakunnassa synnyttäneet. Paavali ei näe mitään humoristista näissä kuohuntaa aiheuttaneissa työntekijöissä. Hyperlian on kyllä tarkoitettu ironiseksi ilmaisuksi.

Sehän tarkoittaa kirjaimellisesti "erityisen suuressa määrin", "kaikkein eniten". Ilmaisu on niin voimakas, että sen ironiseen kääntämiseeen ei riitä perustason ilmaisu (esim. mainio). Vaaditaan jokin superlatiivitason muotoilu, mitä alkukielen ilmaisu aivan selvimmin edustaa. Kautta linja luotettavan tuntuinen NIV puhuu reilusti "superapostoleista", mikä välittää tekstin tarkoitteen hyvin. Julistuksen sisältöä ajatellen on kysymys valheapostoleista, kuten myöhemmin käy selvästi ilmi. Sellaisiksi heitä on kutsuttu tässä esityksessä kautta linjan.

Paavalin puolustuksessa näkyy Jumalan antama valtuutus sekä sen kääntöpuolena hyvä itsetunto: en ole noita superapostoleita mitenkään huonompi. Ts. Paavali on varma siitä, ettei häneltä ei puutu mitään sellaista (apostolin virkaan kuuluvaa), minkä superapostolit väittävät itsellään olevan. Varmasti heillä oli avuja, joita Paavalilla ei ollut. Heitä ei kuitenkaan esitellä tarkemmin. He jäävät nimettömiksi ja kasvottomiksi. Seurakuntalaiset "tunsivat" heidät sitäkin paremmin. Siksi heitä ei tarvinnut esitellä.

Ei ollut oleellista, millaisia he olivat ihmisinä. Oleellista oli huomata heidän tuhoava sanomansa (jae 4), heidän tulemisensa työalueelle, joka jo oli toisille annettu eli mitattu (10:13), heidän sekaantumisensa seurakunnan asioihin ja Jumalan lähettämien apostolien arvovallan nakertaminen (näkyy kautta koko kirjeeen) sekä heidän itsekäs, sielullinen, jopa saatanallinen (ks. alla) omakutsuisuutensa: kukaan ei ollut heitä lähettänyt evankeliumin työhön (mm. "Jos joku tulee ...", jae 4a).

11:6. Puhetaidollaan Paavali ei nytkään ylpeile. Katso 1 Kor 2:1-2, joka kertoo jotain oleellista Paavalista julistajana ja ihmisenä. Toki hän on käyttänyt vaikuttavaa kieltä, puhuttelevia kuvia, sattuvia ilmaisuja ja tehnyt kaiken tämän Pyhän Hengen johtamana. Silti hän on saanut puhetaidostaan jopa raskasta kritiikkiä: hänen esiintymisensä on ollut avutonta ja puheensa mitätöntä.

Paavali on käyttänyt hyvää retoriikkaa, mutta hän ei ole reettori, kaunopuhuja. Hän on puhujana - antiikin puhetaidon mestareihin verrattuna oppimaton (idiootees), kehno. Ja vaikka hän olisikin kaunopuhuja - sellaisestakin voi tulla evankeliumin julistaja! - oleellista ei missään tapauksessa ole ollut puheen loistokkuus ja yleisönsä ottaminen, vaan itse sanoma.Tässä suhteessa ei Paavalilla ole mitään inhimillistä oppimattomuutta. Juuri sanomaansa Paavali viittaa käyttäessään sanaa "tieto" (gnoosis). Kysymyksessä on se ilmoitussisältö, minkä Paavali oli Jumalalta saanut (Gal 1; 1 Kor 15:1+).

Gnoosis on kristillisessä kielenkäytössä myös hyvin kielteinen termi mm. siksi, että gnostilaisuus käytti sitä oman harhaoppinsa pääkäsitteenä. Tämä oppisuunta, lahko ja uskonto - se oli kaikkea tätä - oli alkuvuosisatojen pahimpia kristillisen uskon vastustajia. Mutta oikeassa tiedossa eli gnoosiksessa ei ole mitään hävettävää, 'varsinainen gnoosis' oli Jumalan ilmoitus.

Paavalin tapaan käyttää gnoosis-sanaa sisältyy, ei vain ulkokohtainen, historiallinen tieto tapahtumista ja evankeliumista, vaan oikea usko ja luottamus sekä sovellus eli sanalla sanoen se hengellinen viisaus, josta Paavali puhuu runsaasti eri yhteyksissä. (David Hedegårdin ruotsinkielisessä käännöksessä on tässä varsin kuvaava sana insikt, ymmärrys eli ymmärtävä ja soveltava tieto.)

Tämä viisaus näyttäytyy maailman silmissä hulluutena ja on maallisen, ihmisen järjestä ammentavan viisauden (rationalistisen uskonnollisen ajattelun eli järkeisopin) vastakohta (1 Kor 1: 18-21; ks. myös Kol 2:. Samalla hengellinen viisaus on oikealla tavalla järkeä käyttävää ja sitä seuraavaa eli järjellistä, koska se ottaa vakavasti ihmismielen ja järjenkäytön oikean luomistarkoituksen, Jumalan ja lähimmäisen palvelemisen (Room 12:1). Tällöin alkukielessä ei ole sofia (viisaus) vaan logikee (järjellinen, oikean järjenkäytön mukainen, rationaalisesti perusteltu).

Paavali ei myöskään ole jättänyt sanomatta mitään kristilliseen sanomaan liittyvää totuutta. Hän on tuonut "kaiken avoimesti julki" (fanero'oo). Hän ei millään tavalla salannut mitään. Hänen kirjeissään ja puheissaan ei ole ollut mitään kätkettyjä, salattuja merkityksiä. Tällaisesta häntä kuitenkin on syytetty. Tähän arvosteluun hän vastasi jo jakeessa 1:13: "Tarkoitamme kirjeissämme vain sitä, minkä voitte niistä lukea ja ymmärtää".

Syytökset ovat olleet raskaita ja niitä on varmasti toistettu useamminkin. Paavalin julistama evankeliumi oli niin radikaalisti ja lopullisesti kaikesta inhimillisestä yleisuskonnollisesta pelastusajattelusta poikkeavaa, etteivät edes kristityt kuulijat ja lukijat pystyneet aina sijoittamaan sitä luontaisen uskonnollisen, lain tekoihin perustuvan luonnollisen logiikkansa kehyksiin. Tämäkin aiheutti kritiikkiä sanoman monikerroksisuudesta.

Paavali esittää tässä jakeessa koko ajan voimakasta kritiikkiä gnostilaisuutta vastaan. Hänen sanomassaan ei ollut koskaan ollut mitään esoteerista, pelkästään sisäpiirille tarkoitettua salaista tietoa. Luomisjärjestyksistä löytyy tiettyjä hierarkioita (esivalta, vanhemmuus, miehen ja naisen tehtäväero perheessä ja seurakunnassa ym.), mutta kristillisen uskon ydin on voimakkaasti ei-hierarkkinen eli se on kaikille ja jokaiselle samalla tavalla tarkoitettu, "yksikerroksinen", ilman mitään kätkettäviksi tarkoitettuja kohtia.

On ilmeistä, että myös tässä syytösten esittäjiä ovat alunperin olleet seurakunnassa vaikuttavat valheapostolit. Jos nämä kuitenkin ovat olleet alkavan gnostilaisuuden edustajia, herättää heidän kritiikkinsä kysymyksen.

Valheapostoleiden gnostilaistyyppiseen opetukseensa viittaa se, että eräät Paavalin puolustusjaksoista näyttävät olevan suunnattuja juuri sen tyyppistä opetusta vastaan, kuten edellä on joissain kohdissa viitattu. Mutta jos he ovat eräänlaisia esignostikkoja, heidän ei olisi luullut kritikoivan Paavalia siitä, että tämä oli(si) kätkenyt osan sanomastaan. Todennäköisesti asia on edennyt niin, että valheapostolit ovat esoteerikkoja, jotka käsittävät ilmoituksen eroteerisen hierarkkisena tietona eli niin, että vain osa siitä on ensinnäkin ilmoitettua ja tästäkin tästäkin puolestaan vain osa julkista.

Tämä käsitys Jumalan pelastavasta tiedosta on herättänyt korinttilaisissa kristityissä epäluulon Paavalia kohtaan: hän ei ole varmaankaan ilmoittanut meille kaikkea, mitä meidän pitäisi tietää. Valheapostolit olivat mahdollisesti antaneet kuvan, jonka mukaan Paavali ei kohdellut seurakuntalaisia tai ainakaan heidän johtajiaan täysivaltaisina tai muuten täysin luotettavina ja oli siksi pidättänyt osan sanomastaan.

Meidän aikamme hurjimpia, tosin tietysti hieman ontuvia, analogioita ovat tapaukset, joissa hyvin kriittisen raamatunselitysopillisen asenteen omaksuneet teologit syyttävät raamattu-uskovia virkaveljiään siitä, etteivät nämä "paljasta" "tieteen viimeisimpiä tuloksia" seurakuntalaisille. Seurakunnassa voi täysin aiheetta herätä epäilys, että "konservatiivit" kätkevät osan tiedostaan. He ovat valheellisia eivätkä luota seurakuntalaisiin. Analogiaa jatkaaksemme: kriittisen raamatunselitysopin Jeesus ja evankeliumi ovatkin usein toinen jeesus ja toinen evankeliumi. Näiden esittäjinä meillä Suomessa on joukko 'tieteellisinä' itseään pitäviä raamatunselittäjiä kuten myös karismaattisten lahkojen edustajia. Ensinmainittua ryhmää ei kenenkään muun tarvitse syyttää toisen jeesuksen ja toisen evankeliumiumin esittäjiksi, sillä he sanovat sen itse melko avoimesti kritikoimalla julkean avoimesti ja estoitta kirkon tunnustamaa Kristusta.

Ehkä voisimme sanoa heidän olevan huomattavasti reilumpia kuin Korintin valheapostolit? Myös vastalaidalta, äärifundamentalistien taholta voi tulla syytöksiä siitä, ettei koko totuutta ole julistettu. Nämä syytökset poikkeavat tietysti sisällöltään täysin ääriliberaalisen syytöksistä.

Esimerkkinä voisi mainita kritiikin, jonka mukaan raamattu-uskovat julistajat eivät julista koko Raamattua, vaan rajoittuvat Kristuksesta ja pelastuksesta puhuviin kohtiin unohtaen lopunajat, lukusymboliikat, profetioiden täyttymykset (kenties armolahjat, vaikka ne eivät kaikin osin kuulu tässä mainittuu kategoriaan) ja monet muut asiat, jotka Raamattu mainitsee.

Äärifundamentalisti unohtaa, että vaikka koko Raamattu on Jumalan ilmoitusta, tällä ilmoituksella on keskus, Kristus ja pelastus hänessä. Apostolinen opetus keskittyy tähän kieltämättä Raamatun minkään osan jumalallisuutta (ja samanaikaista inhimillisyyttä).

Kokonaisuus saa merkityksensä keskuksesta. Hyvää tarkoittavat sananpalvelijat sanovat joskus hieman pilkaten: "oli teksti mikä tahansa, aina ne saarnaavat Kristuksesta ja pelastuksesta". Juuri näin. Näin tuleekin tehdä! Kaikki tekstit eivät ole yhtä lähellä Jeesusta eivätkä kaikki tekstit puhukaan suoranaisesti Kristuksesta, mutta kaikkien tekstien paikka on kokonaisuudessa, jonka hakuisuus on Kristus, ei kukaan eikä mikään muu.

11:7. Jakeissa 11:7-11 paljastuu lisää syytöksiä Paavalia kohtaan: hän on tehnyt työtään ilmaiseksi (7) eikä hän ole rakastanut korinttilaisia (11). Paavali ei ollutkaan halunnut rasittaa seurakuntaa, mutta juuri näin hän oli myös ilmaissut omaa konkreettista rakkauttaan heitä kohtaan. Valheapostolit olivat ilmeisesti ahnaita rahastajia, jotka kuitenkin hengellistivät tämän puolen toiminnastaan ja saivat korinttilaiset uskomaan juuri rahastuksen olevan suurta rakkautta.

He lienevät tehneet Jeesuksen sanasta "työmies on palkkansa ansainnut" (Matt 10:10) perustelun sille, ettei mitään saa tehdä ilmaiseksi. Paavaliin kohdistetun syytöksen perustelu on kulkenut silloin näin: koska (oikea) työmies on palkkansa ansainnut ja koska Paavali ei ota palkkaa, hän ei ole Jeesuksen lähettämä luotettava työmies eikä hänen sanomansa ole oikea.

Tällainen syytös unohtaa itse tosiasian, sen, kuka Paavali oli ja mikä hänen asemansa ja sanomansa apostolina oli. Syytös unohtaa myös sen, että juuri Paavali oli puhunut evankeliumin julistajan oikeudesta saada työstään elantonsa (1 Kor 9:3-11; sama periaate leeviläisistä 4 Moos 18:21) ja että hän oli vapaaehtoisesti luopunut tästä oikeudesta. Paavali tajusi, että palkan tai palkkion ottaminen saattoi joskus koitua loukkaukseksi jollekulle kristillistä uskoa tuntemattomalle ihmiselle ja näin evankeliumin esteeksi (1 Kor 9:12).

Jeesuksen ilmausta "työmies on palkkansa ansainnut" (Matt 10:10) ei löydy VT:sta eikä raamatunajan muusta kirjallisuudesta. Jeesuksen ei olekaan tarvinnut lainata sitä VT:sta, vaan se on hänen oma sanansa. Paavali sanoo lainaavansa kohdan Kirjoituksista (grafee), mikä on luonnollisesti viittaus Jeesuksen sanojen kokoelmaan, joita aivan varmasti oli liikkeellä jo 50-luvulla.

Evankeliumitutkimuksen edistyessä ja varhaiskäsikirjoitusten löytöjen lisääntyessä tullaan todennäköisesti huomaamaan, että jo tuohon aikaan oli jo olemassa varsin laajoja evankeliumikirjoituksia Jeesuksen elämästä ja opetuksesta suullisen perimätiedon rinnalla. Lähi-idän itämainen traditiperinne edellyttää, vastoin kuin vielä muutama vuosikymmen sitten luultiin, tärkeiden tapahtumien ja opetusten muistiinmerkitsemistä välittömästi tai lähes välittömästi.

Tiedonvälitys luonnollisesti tapahtui suullisesti, kerrontana ja keskusteluna, mutta lähi-idän ihmisen historiantaju oli tarkkaa kuten myös ihmistuntemus, jonka perusteella tiedettiin kaikkea (tärkeätä ja vähemmän tarkeätä) voitavan vääristellä. Erityisesti sopimusluontoiset tekstit (hallitsijan sekä heidän vasalliensa ja muiden alamaisten väliset sopimukset, kauppasopimukset, juridiset asiakirjat jne), joita mm. savitaululöytöjen joukossa on runsaasti, kertovat asioiden ja tapahtumien varmistamisen tarpeesta. Samalla ne ottivat huomioon kolmannen osapuolen ja julkisuusperiaatteen.

Paavali käyttää terävää ironiaa herättääkseen lukijansa tajuamaan asian todellisen laidan. "Onko teidän mielestänne todella niin kuin valheapostolit sanovat, että palkan ottamatta jättäminen on synti? Ajatelkaa nyt vähän!" Evankeliumin julistaminen ilmaiseksi ei todellakaan ole synti eikä alennus, kuten valheapostolit siitä olivat väittäneet. Itse asiassa julistaminen ilmaiseksi on ollut korinttilaisten korottamista suhteessa Paavaliin.

Alempi antaa lahjan ylemmälleen. Evankeliumi on annettu korinttilaisille "palveluna", mistä ei ole oikein tehdä mitään kriittisiä johtopäätöksiä. Syvimmältään evankeliumi onkin yksin lahjaa, armoa, palvelua ihmiselle. Se on ihmiselle ilmainen, vaikka Jeesukselle se maksoi sanomattoman paljon. Sen siunausta ei saa rahalla, vaan uskolla.

11:8. Korintti oli jostain syystä erikoisasemassa niiden seurakuntien joukossa, joita Paavali perusti tai joissa hän muuten teki työtään apostolina. Käännös "riistää" on nykykielen valossa väärä ellei sitten Paavalin ironian väkevyyttä haluta korostaa äärimmilleen.

Alkukielen sana (sylaoo, ilmeisesti alunperin sotilastermi, ottaa saaliiksi, riisua aseista) voi merkitä sitäkin, mutta tässä sen merkitys on käyttää velkojan tai saajan oikeutta maksuun, joka tälle kuuluu, eli käyttää taloudellista oikeuttaan. Jos antava osapuoli on tavattoman köyhä, voidaan kuvaannollisessa mielessä puhua riistämisestä, vaikka asiallisesti ei ole siitä kysymys, varsinkaan kun antaminen kuitenkin tapahtui vapaaehtoisesti. Tästä siis Paavali oli luopunut korinttilaisten suhteen.


11:9. Tämä käännös sopii yhteen jakeen 9 sävyn kanssa. Ironia jäi edelliseen jakeeseen. Nyt Paavali kertoo, miten hän selvisi taloudellisesti, vaikkei ottanut korinttilaisilta palkkaa työstään. Hän ei halunnut olla seurakuntalaisille millään tavalla rasitukseksi. Tämän hän ilmaisee kahteen otteeseen eri sanoilla, ensin jakeen ensimmäisessä ja sitten viimeisessä lauseessa. Tämä korostaa Paavalin tähänastisia ja tulevia tavoiteita, joita hänellä oli julistaessaan evankeliumia ilmaiseksi. Hän ei halua kuormittaa seurakuntaa millään.

Lukijalle jää epäselväksi, miksi Korintti oli tällaisessa erityisasemassa Paavalin työasioisa. Myös Filippi oli poikkeus, mutta siinä mielessä myönteinen, että seurakunta oli omaehtoisesti osallistunut Paavalin "palkkaukseen" (Fil 4:10,15), mihin Paavali tässäkin viittaa (veljet Makedoniasta). Jakeen 9 perusteella voidaan hyvin olettaa, että Paavali todellakin teki eräänlaisen sopimuksen joidenkin seurakuntien kanssa elannostaan ja toimeentulostaan Raamatun antamien asiaa koskevien suuntaviivojen mukaan.

11:10. Palkattomuus oli Paavalille suorastaan kerskaamisen aihe. Miksi? Kenties seurakunnan poikkeuksellisen sekava tilanne ja valheapostolien aggessiivinen ja jyräävä esiintyminen olivat vaikuttaneet Paavalin horjumattomuuteen tässä asiassa. Hän saattoi iloita jostain sellaisesta, mistä valheapostolit eivät voineet. Paavalin palkattomuus voidaan jopa katsoa valheapostolien tuomioksi, vaikka näiden virhe ei tietenkään ollut palkan vaatiminen sinänsä.

Heidän syntinsä oli siinä, että he esiintyivät apostoleina, vaikkeivät sellaisia olleet. Tämä sekä heidän kritiikkinsä Paavalia kohtaan teki heistä itse asiassa Jumalan ja hänen seurakuntansa vihollisia. Paavalin kieltäytyminen palkasta vei valheapostoleilta heille merkittävän ylpeilyn aiheen, minkä Paavali mainitsee jakeessa 12.

Paavalin elämän tarkoitus ei todellakaan ollut kerätä rahaa ja omaisuutta. Hän oli oppinut välttämättömyyden pakosta sekä kylläisyyteen ja puutteeseen, köyhyyteeen ja hyvinvointiin (Fil 4:12). Perheettömyys vapautti hänet asiallisesti lähiomaisten huolehtimisesta (2 Kor 12:14). Hän ei tietenkään halveksinut Jumalan hyviä lahjoja. Sellaiseen hurmahenkisyyteen ei ollut mitään syytä. Paavali ei ollut mikään askeetti.

Hengellisesti Paavali näki rahan Jumalan lahjana, iloisena ja hyvänä asiana, jolla Jumala antaa ihmiselle koettua lepoa ja rauhaa, joskaan ei hyvää omaatuntoa eikä rauhaa Jumalan kanssa! Raha oli Jumalan palvelijan palvelija ja mahdollisti omalta osaltaan evankeliumin etenemisen (Fil 4:17; Lk 16:8-9). Hän näki myös rahanhimon hirvittävän ja hengellisesti tuhoavan voiman (1 Tim 6:10). Paavali kerskasi Jeesuksen rististä ilonsa ja toivonsa ainoana lähteenä kertoen siitä muillekin. Maailma oli ristiinnaulittu hänelle ja hän maailmalle (Gal 6:14). Ilman ristin sisäistämistä rahasta tulee paha isäntä, joka liittää ihmisen Saatanaan.

11:11. Tilanne oli vakava. Valheapostolit olivat saaneet korinttilaiset uskomaan, että rahan ottaminen kertoi rakkaudesta heihin, Paavalin palkattomuus taas todisti tämän rakkaudettomuudesta ja välinpitämättömyydestä. Paavali ei pitkään vaivaudu perustelemaan sitä, että hän on sanan varsinaisessa mielessä osoittanut Korintin seurakunnalle todellista rakkautta. "Jumala tietää (että rakastan teitä)".

Kysymyksessä ei ole vannominen Jumalan nimeen, mikä merkitsisi ihmisen nostamista Jumalan rinnalle kaikkitietävyydessä hänen pyrkiessään väittämään varmaksi tulevaisuutta koskevia asioita, joihin hän eikä kukaan toinen ihminen voi vaikuttaa (Matt 5: 33-37). Hän viittaa Jumalaan tässä samalla tavalla kuin kohdassa 1:23. Jumala voi halutessaan osoittaa, miten asia on eli mikä on totuus. Paavali vain ilmaisee jo tapahtuneen tai parhaillaan tapahtumassa olevan asian, jonka hän tietää todeksi ja jonka hän tietää Jumalan tietävän todeksi. Parhainkaan valheenpaljastuskone ei voisi osoittaa Paavalin puhuvan perättömiä.

Jakeissa 11: 12-15 Paavalin puolustus on suora, selvä ja rohkea. Hän sanoo nyt totuuden vastustajista pohjaan asti: nämä ovat vääriä apostoleita, jotka tekeytyvät apostoleiksi, vaikkeivät sitä ole. Paavalin strategiassa on tultu vaiheeseen, jossa hän toteuttaa "hyökkäys on paras puolustus" - sanonnan ilmaisemaa viisautta. Samalla Paavali paljastaa jotain hyvin oleellista Saatanasta.

Pimeyden ruhtinas pystyy tekeytymään valon enkeliksi. Tässä häntä auttaa ihmisten pimeys. Heidän näkökykynsä on pimentynyt (Room 1:21 ym.) syntiinlankeemuksen myötä. Ihmiset näkevät ulkokuoren, eivät sen alle. Siksi heitä on helppo pettää. Syvällisesti voidaan myös sanoa: "Ihmiset haluavat tulla petetyiksi" (Per Wallendorff).

Saatanalla on aivan käsittämätön kyky tekeytyä joksikin muuksi kuin mitä hän todellisuudessa on. Kautta aikojen hän on käyttänyt "tavallisuudesta poikkeavan" voimaa ja kiehtovuutta sitoakseen ihmisiä. Saatanalla itsellään on hallussaan yliluonnollisia voimia. Hän on pimeyden valtojen ja voimien (Ef 6:12) päämies. Hän vetoaa ihmisen luontaiseen epäuskoon ja tämän haluun kätkeä tekemänsä paha (Joh. 3:20).

Hän vetoaa ihmisen vihaan, kateuteen ja vallanhaluun ja avaa näin väyliä esim. (mustalle ja valkoiselle) magialle. Hän tukee ihmisen perussyntiä, itsejumalointia, epäuskoa ja halua pitää itseään kaiken keskipisteenä (syntiinlankeemuskertomus 1 Moos 3; Room 1). Saatana käyttää syöttinään myös sinänsä asioita, jotka itsessään ovat mitä myönteisimpiä, esim. paranemista. Valkoisessa magiassa parantumisen hintana on sidotuksi tuleminen Saatanaan. Väärin on juuri itse magia, pyrkimys tavalla tai toisella ajaa asiaansa pimeyden valtojen, Saatanan voimien avulla.

11:12. Paavalin kieltäytyminen ottamasta hänelle oikeutetusti kuuluvaa palkkaa muodostaa lähtökohdan edessä olevalle paljastavalle hyökkäykselle. Paavalin kieltäytyminen palkasta vei valheapostoleilta heille merkittävän ylpeilyn aiheen, minkä Paavali mainitsee selittämättä asiaa meidän mielestämme loppuun asti. Asiahan oli korinttilaisille tuttu. He tiesivät pelkästä viittauksesta, mitä Paavali tarkoitti.

Mitä valheapostolit olivat asiassa tarkkaan ottaen sanoneetkin, heille olisi ollut jollain tavalla edullista, jos Paavali olisi alkanut ottaa palkkaa. Nykytilanteessa he kerskasivat asiasta kuin asiasta niin, että Paavali jäi ratkaisevasti heitä huonompaan valoon.

Siksi Paavali joutuu sanomaan, etteivät he itse asiassa olleet tässä(kään) asiassa apostoleita millään tavalla parempia, vaan aivan samanlaisia. Alkutekstin sananvalinta on merkittävä: Että heidän havaittaisiin (heuretoosin) olevan niin kuin me. Tämän voi nähdä selvänä viittauksena täysin puolueettomaan tutkintaan, jonka Jumala suorittaa ja josta hän antaa tuomion.

Miten keskustelu ja päättely Paavalin suorittaman evankeliumin ilmaisen julistamisen tiimoilta tapahtui, on hieman vaikea esittää, eikä sen yksityiskohtainen tunteminen olekaan ratkaisevaa. Joka tapauksessa kaksi asiaa on selvää: 1. Valheapostoleiden syytös Paavalin palkattomuudesta oli tulkinnoiltaan ja vaikutuksiltaan erityisen kurja, paha ja valheellinen.

2. Paavali oli varma, että kieltäytyminen palkasta oli juuri tässä tilanteessa erittäin merkittävä asia käynnissä olevassa hengellisessä sotatilanteessa; siksi hän oli päättänyt pitäytyä tähänastiseen linjaukseensa määrätietoisesti. Kohta osoittaa, että pieneltä vaikuttava asia voikin olla periaatteessa hyvin tärkeä, jopa ratkaiseva, ja että taistelu Saatanan rintamia vastaan oli todellinen.

11:13. Paavalin vastahyökkäys laajenee hengelliseksi "kokolaidalliseksi", josta hän ei voi enää pidättäytyä. Yksittäisistä syytöksistä ja niiden osoittamisesta vääriksi siirrytään nyt kokonaisvalheen paljastamiseen, totuuden ja valheen erottamiseen. Varsinaisena hyökkäyksen kohteena on Saatana itse, vaikka sanat kohdistetaan hänen kätyreihinsä.

Seurakuntaan tunkeutuneet harhaopettajat, jotka hyökkäsivät Paavalin työtä, sanomaa ja persoonaa vastaan, olivat ensinnäkin vääriä apostoleita (pseudapostoloi) eli kirjaimellisesti valhepostoleita. Heidän väitteensä omasta apostolisuudestaan olivat vain iso valhe, vaikka monet heitä uskoivatkin.

Koko heidän toimintansa rakentui valheen varaan. Heidän ulkoinen olemuksensa, heidän käytöksensä ja jopa heidän sanomansa vaikuttivat myönteisiltä ja herättivät monissa luottamusta. Tämä outous näkyy kautta koko 2 Kor:n. Asiassa ei kuitenkaan ole mitään outoa: ihmiset, myös kristityt, voivat uskoa valheen. Valheella on ihmeellinen voima nimenomaan silloin, kun se liittyy ihmisen luontaiseen epäuskoon ja itsejumalointiin ja tukee sitä.

Toiseksi Paavali kutsuu heitä petollisiksi työntekijöiksi. Sana dolos petollinen, kavala, esiintyy UT:ssa usein ja oli yleinen arkikielen sana. Paavalin sanavalinta ei jättänyt ketään epätietoiseksi ilmaisun tarkoituksesta: petollinen mikä petollinen. Kysymyksessä on toisaalta velheapostolien suorittama aktiivinen ja määrätietoinen pettäminen, valheen kannattelema pahuus, joka tähtäsi Jumalan töiden tuhoamiseen ihmisiä pettämällä eli rakentamalla ihmisten mielessä vääriä ja valheellisia mielikuvia seurakunnan oikeista työntekijöistä.

Myös Jumalan ilmoituksesta ja seurakunnan elämään liittyvistä asioista ja erityisesti Paavalista ja hänen sanomastaan annettiin valheellinen kuva. Valheapostolit tekeytyivät Kristuksen apostoleiksi. Huomaa tarkasti: kysymyksessä ei siis ole tilanne, jossa Kristuksen kutsumat apostolit olisivat tehneet virheitä ja langenneet erilaisiin synteihin. Huolimatta kauniilta kuulostavista sanoistaan ja saavuttamastaan menestyksestä, nämä ihmiset eivät olleet lainkaan Kristuksen asialla.

11:14. Paavalin ei edes tarvitse tätä hämmästellä. Totuuden näkökulmasta katsottuna asiassa ei ole mitään outoa: kaiken takana on Saatana itse, Saatana, joka pystyy naamioitumaan valon enkeliksi. Kysymys ei ole vain pystymisestä. Saatana tahtoo tehdä mitä tahansa, saadakseen ihmiset pysymään ominaan tai liittymään itseensä. Hän on täysin keinoja kaihtamaton, hän valheen isä (Joh 8:44).

Saatanan todellisuus on tehty Raamatun ilmoituksessa täysin ja ehdottoman selväksi. Monet kristityt elävät sellaisen todellisuudenkäsityksen vallassa, että maailmassa oikeastaan on vain kaksi todellisuutta, Jumalan ja ihmisen. Tämä uskontoteologinen bipolariteetti (kaksinapaisuus) saattaa kuulostaa hyvältä, koska se ei suoranaisesti sano mitään väärää. Jumalan ja ihmisen todellisuus ovat olemassa.

Bipolariteetti on ratkaisevasti totuudellisempi kuin "monopolariteetti" (yksinapaisuus), joka tunnustaa vain ihmisen todellisuuden. Bipolariteetti vain jättää sanomatta jotain hyvin ratkaisevaa. Bipolaarinen uskontokäsitys ei ota huomioon persoonallista Saatanaa eikä maailmassa hänen tähtensä vallitsevaa hengellistä taistelua, suoranaista sotatilaa. Puolitotuus antaa näin valheellisen kuvan todellisuudesta.

Paavalin ja koko Raamatun uskontoteologia rakentuu tripolariteettiin (kolmenapaisuus; termiä lienee ensimmäisenä käyttänyt saksalainen missiologi Peter Beyerhaus): Jumalan ja ihmisen todellisuuden lisäksi on olemassa Saatanan reaalinen, historiallinen ja kosminen todellisuus. "Sellaisella sotilaalla, joka ei usko vihollisen olemassaoloon, ei ole paljon motiivia valmistautua puolustukseen eikä taistella."

Saatana on kuitenkin luotu olento. Hän ei ole Jumalan vertainen, vaikka hänelle on annettu käsittämättömän paljon valtaa. Mistään absoluuttisesta dualismista Jumalan ja Saatanan välillä ei voida puhua (kuten vanhan Persian zarathustralaisuus ym. opettavat). Lopullinen voitto on Kristuksen.

Hän on jo voittanut, vaikka taistelu jatkuu. Ihmisten synti ja syyllisyys on sovitettu ristillä: "Kuolema on nielty ja voitto saatu. Missä on voittosi, kuolema? Missä on pistimesi, kuolema? Kuoleman pistin on synti, ja synnin voima on laki. Mutta kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta" (1 Kor 15:54b-57).

Perkeleen hienosyisin petos on aina ihmisen pelastumisen alueella. Ihminen ei voi luonnollisessa tilassaan uskoa todeksi pelastusta yksin armosta eli jumalattoman vanhurskautta eikä Jeesuksen ehdottoman ratkaisevaa osuutta tähän pelastumiseen. Ihminen on aina uskonnollinen, ja hänessä on pinttynyt hakuisuus olla itsessään ja omassa varassaan Jumalalle kelvollinen.

Ihmisen oma pelastustie on aina lain pelastustie. Tähän Saatana tarttuu ja saa ihmisestä ja tämän luontaisesta uskonnollisuudesta hyvän liittolaisen. "Vähäinen hapatus hapattaa koko taikinan", eli ihmisen pienikin omavaraisuus pelastuksessa vie kaiken tuhoon. Pelastus on yksinomaan Jumalan työ ja hänen armoaan, yksin Kristuksen tähden, yksin uskosta, ei teoista (Ef 2:8-9).

Myös Korintissa on pelastusopin täytynyt olla tavalla tai toisella keskeinen kiistanaihe, vaikkei kirjeen teksti sisällä esim. suoranaisia lainauksia valheapostolien väärästä opetuksesta. Tästä vaikenemisesta ei kuitenkaan voi tehdä sellaista johtopäätöstä, että kaikki olisivat olleet yhtä mieltä pelastuksesta ja eri mieltä vain joistain muista asioista. Paavalin äärimmilleen viety taistelu oli selvääkin selvemmin kamppailua elämästä ja kuolemasta, siis pelastumisesta ja sen perusteista. Valheapostolit julistivat "toista" Jeesusta, henkeä ja evankeliumia.

Vertailukohtana on (ainoa) oikea Jeesus ja Pyhä Henki, (ainoa) oikea evankeliumi, jota Paavali oli alusta alkaen julistanut. Heidän opetuksessaan oli siis kysymys kristillisen pelastuksen koko pohjan ja perustuksen korvaamisesta toisella sanomalla, toisella todellisuudella. Heihin voidaan sovittaa sana "ristin vihollisista" (Fil 3:18) ja "pilalle leikatuista", "kelvottomista työntekijöistä" (Fil 3:2), vaikkei teksti puhu ympärileikkauksen vaatimisesta mitään (vrt. Gal).

Luther: religio naturalis est religio legalis, eli: luonnollinen uskonto on aina legalistinen, ihmisen omaan laintäyttöyritykseen perustuva uskonto. Legalismia ei saa koskaan sekoittaa juridiseen pelastuskäsitykseen, jota Raamattu opettaa. Ihmisen pelastuminen on Jumalan puolelta syvimmältään oikeustoimi, syyllisen julistaminen vanhurskaaksi Kristuksen tähden.

11:15. Valheapostolien tekeytymisessä Kristuksen palvelijoiksi ei siis todellakaan ollut mitään suuren ihmettelemisen aihetta. Käännös "esiintyä jonakin" on perusteltavissa, muttei tuo esiin muuttumisen syvyyttä ja vakavuutta (metaskheematidzontai). Korittilaisille asia oli uskomattoman tuntuinen, muttei Paavalille. Jo kolmannen kerran muutaman jakeen matkalla käytetään tekeytyä-sanaa.

Paavalin suorttama valheen paljastaminen korostuu voimakkaasti. On uskallettava sanoa hämäystä hämäykseksi, naamioita naamioiksi. Paavali ei kaihda julistaa tuomiota valheapostoleille. Hänen käyttämänsä ilmaisu "lopusta" tarkoittaa kadotustuomiota, aivan kuten asiallisessa rinnakkaiskohdassa Fil 3:19: näiden loppu on kadotus. Tuomio tulee aina ihmisen epäuskosta ja sen mukaisista teoista, pelastuminen on aina yksin armosta ja uskosta.

http://juhasini.mbnet.fi/Raamattu/T_Kor%20II%2010%2011.htm

"oli teksti mikä tahansa, aina ne saarnaavat Kristuksesta ja pelastuksesta". Juuri näin. Näin tuleekin tehdä! Kaikki tekstit eivät ole yhtä lähellä Jeesusta eivätkä kaikki tekstit puhukaan suoranaisesti Kristuksesta, mutta kaikkien tekstien paikka on kokonaisuudessa, jonka hakuisuus on Kristus, ei kukaan eikä mikään muu.

Aamen, pitkälle kirjoitukselle kokonaisuudessaan!