Suhteemme veljiin ja sisariin

Suhteemme veljiin ja sisariin

Herra Jeesus, vähän ennen ristinkuolemaansa, jolloin hän näki, että aika alkaa täyttyä ja Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin, tahtoi kuin viimeiseksi varoitukseksi omilleen antaa tuon kaikkein kaleimman neuvon: "että te toinen toistanne rakastaisitte." Rakkaudesta hän myös sanoi meidät tunnettavan hänen lapsiksensa. Hän näki myös, että pahennukset tulevat, sillä se on mahdotonta, että pahennukset eivät tule. Mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta ne tulevat, hän sanoi.

Tuntuisi näin äkkiä ajatellen, kuinka se on mahdollista, että eri mieltä ja syytöstä voisi tulla veljesten välille, siliä samanlaisia syntisiähän me kaikki olemme ja samasta armosta osalliset. Kaiken lisäksi vielä syntymälahjana saatu taivaallinen rakkaus meitä sitoo yhteen, ja ikään kuin panee vaarin ottamaan siitä, että ei tuo veli tai tuo sisar Jumalan armosta joutuisi pois. Ettei "kasvaisi joku karvas juuri jota kuta vastahakoisuutta tekemään, ja sen kautta monta saastutetuksi tulisi", Paavali sanoo. Näinhän asian tulisi alla. Yhdessä rakkaudessa armon leipää tulisi syödä ja autuudesta iloita, ja "ehättää toinen toisillensa kunniaa tekemään" niin kuin apostoli sanoo.

Mutta onko tämä, rakkaat, käytännössä näin helppoa, tuo toisen rakastaminen, kuin sanoa rakastavansa? Ovatko ne nuo Herran Jeesuksen antamat neuvot aina niin kalliita meille, että niistä vaarin jaksaisimme ottaa, kun kiusausten pyörteisiin heikko Jumalan lapsi joutuu? — Eivät, rakkaat, vaan kyllä tahtoo olla käytäntö päin vastoin. Liha, mikä meillä jokaisella on niin vastahakainen, on joka hetki valmis panemaan loukkauksen tai pahennuksen veljen eteen ja siitä vielä iloitsemaan. Mutta jos näin käy, niin silloin on ohdakkeet kylvetty, ja niin monta kertaa hyvää taivaan viljaa urkkoihin kääritään, ja monta sen kautta saastutetaan. Ei, rakkaat, silloin Kristuksen rakkaus ole matkaeväänä eikä veljestä vaarin oteta, vaan pyhä Kristuksen kirkkolaki silloin käydään ylitse ja Kainin moukari se silloin on aseeksi otettu ja Hengen miekka, Jumalan sana, on syrjään pantu.

Mikähän se Jumalan sanan neuvo on tällaisessa tapauksessa? Paavali sanoo Kor. 13: 4 "Rakkaus on kärsivällinen ja laupias, ei rakkaus kadehdi, ei rakkaus ole tyly, ei hän paisu". Voiko se Jumalan lapsi paisuakin niin, etteivät enää seurakunnan neuvot korviin ylety. Ja voiko se niin sopimattomasti itsensä käyttää, että ei viastaan parannukseen taivu, vaan sanoo mieluummin, että tuo toinenhan sen aloitti ensin?


Voiko se Jumalan lapsi menettää vielä kärsivällisyytensäkin toista kohtaan, vaikka itse niin paljon anteeksi on saanut: kaikki synnit? Ja vieläkö Herran Jeesuksen kärsivällisyys riittää, että hän on näinkin huonoa laumassaan pitänyt? Eikö se olisi jo päivänselvä asia, että minäkin otan vikani ilman muuta pois, jos vain tuo veli tai sisar jaksaa vielä anteeksi antaa, että en itse armosta ulos joudu?

Ei, rakkaat, näin aina ole, kuten sen tulisi olla, ei, vaan oman minän piru silloin nostaa päätään, ja nuo veljen tai sisaren jo aikaakin parannuksen kautta pois pannut synnit se esille ottaa, ja niitä nyt näyttää, että "niinhän sinä teit silloinkin".

Katso, veli ja sisar, tämä maa on niin pirun kamaa täynnä, että sillä on oikein näkymättömät hyllyt juomia täynnä ja se tältä hyllyltä sen veljen tai sisaren lankeemuksen muistan esille neuvoo ottamaan ja sanoo: "Katsopa, tässäkin on yksi vika", vaikka Herra Jeesus sen jo aikaa oman sovintoverensä kautta pohjattomaan armonmereen upotti. Ei se sana, että tämä on jonkun lihan heikkouden takia tullut hairahdus ja sen muisto, vaan se sanoo: "Tämä on vika aivan selvästi." Tuon veljen tai sisaren parannuksen teon se unohtaa kokonaan, tai jos se antaakin sen muistaa, niin se sanoo: "Ei se ollut oikea, se sinun parannuksen tekosikaan." Kun Jumalan lapsen vielä tulisi olla laupias, kuten se laupias samarialainen, pitäisi haavoittuneet sitoa ja heikkoja lohduttaa, ja ottaa pois kaikkinainen kuorma.
Niinhän on, ja niin ne Herran Jeesuksen neuvot kuuluvat uskonlaivalla vaeltavalle, mutta kun oma minä nousee, niin ne unohtuvat, ja armon tilalla keppi heiluu.


Silloin käy, kuten Paavali sanoo: "Te rusikoitte jumalattomasti." Edelleen Paavali sanoo: "Ei hän käytä itseänsä sopimattomasti, ei omaansa etsi, ei hän vihaan syty, ei hän pahaa ajattele." Kristuksen kirkkolain puitteissa oikea rakkaus veljen viat peittää, ja omiensa kanssa armoalttarille ahkeroi mennä, että taivaskelpoisena pysyisi ja pyhien parissa edes joukon jatkona olla saisi, ja iloitsee, kun häntä sanalla neuvotaan. Paavali sanoo: "Joka sanalla neuvotaan, hän jakakoon kaikkea hyvää sille, joka häntä neuvoo." Mutta onko meillä aina näin?

Eikö monta kertaa tapahdu, että kun veli tai sisar tulee ` rakkauden hengessä nuhtelemaan, niin vihaan lihamme syttyy ja se sanottaa Jumalan lapselle: "Mitä se sinulle kuuluu, pidä huoli omista asioistasi." Ei piru anna taas muistaa, että Kainillahan se tällainen kieli on: "Olenko minä veljeni vartija?" Eikä myös sitä, mitä pyhässä Raamatussa neuvottu on: "Ellet varaa jumalatonta hänen jumalattomuudestaan ja vanhurskasta hänen vanhurskaudestaan, niin minä vaadin hänen verensä sinun kädestäsi."

Ei, vaan se sanoo, että "se on tuokin sellainen, että se kerkiää joka paikkaan ja liekö tuo enää itsekään selvillä vesillä." Ei rietas anna muistaa, että tuo veli ahkeroi tehdä vain niitä uskon lain alle kuuluvia rakkauden töitä, kun ahkeroi veljestä vaarin pitää. Näin se panee veljestä pahaa ajattelemaan, ja kun se alun saa istutettua, niin jo sillä on valmis läksy syntiä tuon veljen harteille laskettavaksi niin, että oikein aviopuolisolle pitää kertoa ja jutella äsken huomattua "totuutta" tuostakin veljestä tai sisaresta.

Näin piru asustaa ` vieressä, saman katon alla, usein jopa kuukausimääriä. Sille ei riitä, että se keittiössä asuisi, vaan peräkamariin sohvalle uskaltaa istua. Ja siinä kun se latelee toisillekin uskonveljille ja -sisarille, jos kylässä sattuu sellaisessa paikassa käymään. Että "kuulehan, kun sekin on semmoinen ja semmoinen, ja vielä mulle tuli sanomaan, kun minä satuin erehdyksessä tai, ei kait se erehdys ollut, mutta en tullut sitä silloin niin tarkkaan ajatelleeksi."

Näin kun se puhuttaa, niin silloin se panee iloitsemaan vääryydestä, vaikka Paavali sanoo Kor. 13: 6: "Ei hän iloitse vääryydestä, vaan hän iloitsee totuudesta." Ei se vanha kehno anna muistaa, että sillä tuolla veljelläkin on rinnassa taivastoivo, eikä myöskään sitä, että "itse kutakin uskonsa auttakoon". Eikä myös sitä, että oikea totuus on: "Kaikki hän peittää, kaikki hän uskoo, kaikki hän toivoo, kaikki hän kärsii." 1 Kor. 13: 7. Siis että nuokin veljen heikkoudet, tai sisaren, ne rakkauden tulella tulisi polttaa, eikä pahaa hänestä puhua tai ajatella.

Meillä, Jumalan lapsilla, on monta vihollista, ja kaikkein vaarallisin niistä on oma liha. Se on myös liitossa riettaan kanssa, saadakseen meidät armosta pois. Tulisi muistaa, mitä kirjoitettu on: "Halaitkaa sitä terveellistä sanan rieskaa, niin kuin vastasyntyneet lapsukaiset, että te varttuisitte ja vahvistuisitte." Silloin kun näin saa olla, on pirun paha olla, sillä tuohon terveelliseen sananrieskaan sisältyy myös pyhä sovintoveri, ja sitä piru pelkää. Pois se pakenee sieltä, missä Herran Jeesuksen pyhää sovintoverta priiskoitetaan ja rakkauden tulella riidat poltetaan. Tämä on ainoa turvamme tässä vajavaisuuden maassa, sillä tämän veren puhtaudessa kun me vaellamme, niin "meillä on edesvastaaja Isän tykönä, joka vanhurskas on." Hän on luvannut rukoilla puolestamme taivaallista Isäämme, että meistä ei yksikään katoaisi, ja että me yhtä olisimme.

Kohta tulee määränpää, ja tämän maan kiusaukset jätämme. Älä pelkää sinä, piskuinen lauma, vaikka aallot haahteesi lyövät, ja ulvoen elon meri pauhaa. Usko vain omakohtaisesti, kuten ennenkin uskonut olet, sillä ei ole lupa toisen puolesta uskoakaan, sillä ellei ole rakkautta, en minä mitään ole, sanoo Paavali. Taivas on tukossa sellaiselle vaeltajalle, joka toisen heikkouksista omaan uskoonsa voiman saa.

Herran Jeesuksen pyhä sovintoveri on oikean uskovaisen uskon voima. Evankeliumi on itse kullekin uskovaiselle autuudeksi. Tämä yksin on autuutemme syy ja perustus. Vain se kestää. Sen perustuksen päälle, taivaallisen rakkauden voimalla, kultaa ja kalliita kiviä rakennetaan, kuten veli Paavali sanoo. Juorut ja takapuheet ovat niitä heiniä ja olkia, joista Raamattu sanoo tulevan vahingon.

P. Myllyoja
Siionin Lähetyslehti helmikuu 1957

Stiina kirjoitti:Kiitos tästä. Olisipa vielä näin edes. Tänään on jo toisin. Tahallaan ja tarkoituksella vahingoitetaan lähimmäistä seurakunnissakin, joten ei saa olla sinisilmäinen ja uskoa hyvää veljistään/sisaristaan, jos ei halua tulla tuhotuksi.
Me too -kampanjakin on mennyt liian pitkälle. Uhkaa kääntyä toiseen suuntaan. Ihminen on paatunut ja täynnä vihaa eikä filadelfia -rakkautta. En halua jatkaa kuitenkaan enempää.  

- uskovaiset ja uskosta osattomat näyttävät saavan vihasta ja katkeruudestansa
elinvoimansa. ovat jo elävälta kuolleita.