Raimo Mäkelä/Käykö armo oikeudesta? Simein historia ja sanoma

Simei, erikoinen Vanhan testamentin henkilöhahmo, oli keskeinen kirkkomme yhdessä jumalanpalvelustekstissä 22. kolminaisuudenpäivän jälkeisenä sunnuntaina, jolloin aiheena on Antakaa toisillenne anteeksi. En tosin ole kuullut tekstiä selitettävän ja itsekin olen käsitellyt sitä suhteellisen myöhään elämässäni.

Nyt tuo teksti on poistettu kyseisestä pyhästä (23. sunnuntai helluntaista) ja koko evankeliumikirjasta. Sitä voisi kuitenkin käyttää erityisesti tuon viikon opetuksessa. Ensimmäisen kerran huomioni kiinnittyi Simeihin Leino Hassisen Helsingin hiippakunnalle laatimasta synodaalikirjoituksesta Kristinusko ja kommunismi (1967).

Piispa Osmo Alajaon kirjoittanut tekstistä lyhyesti kirjassaan Sanan varassa (1983, s. 122–127), jossa on kirkkovuoden jälkipuoliskon vanhatestamentillisista teksteistä pidettyjä puheita. Paavo Hiltunen kirjassaan Daavid-kuningas (1993) kertoo lyhyesti myös Simeistä Daavidin vaiheissa. Simeillä, häneen liittyvillä henkilöillä ja heidän keskinäisillä suhteillaan on merkittävä, aina ajankohtainen sanoma.

1. Simein historia

Simeistä kerrotaan kuningas Daavidin ja hänen poikansa, kuningas Salomon, yhteydessä neljä kertaa 2. Sam:ssa ja 1. Kun:ssa. Kysymyksessä on kuin nelinäytöksinen draama – tragedia, jossa on kaksi päähenkilöä ja pari, kolme sivuhenkilöä. Kertomuksen voisi myös esittää teatterin tai elokuvan keinoin.

1.1. Simei kiroaa Daavidia (2. Sam. 16:5–14)2. Sam. 15 kertoo Daavidin pojan Absalomin kapinasta isäänsä vastaan, joka joutui pakenemaan Jerusalemista pienen, uskollisena pysyneen soturijoukon saattamana. Jonkin matkan päässä hän kohtasi
1.2. Simei-nimisen miehen. Tämä oli benjaminilainen ja edellisen kuninkaan Saulin etäinen sukulainen. Benjaminin, ”saalistavan suden”

(1. Moos. 49:27), heimo oli lähes kokonaisuudessaan pysynyt Saulille uskollisena loppuun saakka, vaikka osa olikin siirtynyt Daavidin puolelle jo ennen Saulin kuolemaa (1. Aik. 12:1–8, 30). Simein nimi on luultavasti lyhenne, joka merkitsee ’Jahve (= Herra) on kuullut’.Simei kohtasi Daavidin kotipaikallaan Bahurimissa. Se sijaitsi Jerikon tien varressa kolmen kilometrin päässä silloisesta Jerusalemista eli ”Daavidin kaupungista” tasangolla Öljymäen itäpuolella, nykyisestä Augusta Victorian sairaalasta itään.

Nyt sen nimi on Ras-et-Tumein. Bahurimin mainitsevat VT:ssä 2. Sam. 3:16; 16:5;
17:18; 19:17; 1. Kun. 2:8.Simei käyttäytyi erikoisesti: hän heitteli vuoren rinteeltä kivillä kuningasta ja tämän pientä sotajoukkoa ja huusi kirouksia kuninkaalle. Hän uskalsi tehdä näin tämän uudessa, epävarmassa ja hädänalaisessa tilanteessa, koska hän luuli, että Absalomin kapina onnistuisi ja Daavidin kuninkaanura olisi lopussa. Simeillä ei näyttänyt olevan mitään menetettävää.

Niin hän saattoi purkaa estoitta ja jopa väkivaltaisesti vihan, jota hän ja koko hänen heimonsa tunsivat Daavidia kohtaan. Siinä sydämen pohjamudat ryöpsähtivät pintaan. Simei syytti Daavidia ensin murhamieheksi (hepr. iish haddaamim’ver[ipisaroit ] ten mies, verenvuodattaja, verivelkaan syyllinen’). Hän ehkä viittasi tällä Saulin sotaväen entisen päällikön Abnerin ja Saulin pojan Isbosetin murhaan.
Daavid oli kuitenkin syytön niihin ja oli ankarasti tuominnut ne, surrut Abnerin kuolemaa ja rankaissut Isbosetin murhaajia teloituttamalla heidät (2. Sam. 3:22–39; 4:1–12).

Toiseksi Simei nimitti Daavidia kirjaimellisesti ”Belijaa’alin mieheksi”
(iish habbelijaa’al, KR 1938: ”kelvoton”, KR 1992: ”roisto”). Belijaa’al tarkoitti hyödyttömyyttä, mitättömyyttä, turhuutta ja arvottomuutta, sitten pahuutta ja syntisyyttä, edelleen manalaa ja jopa Saatanaa (Tuom. 19:22; 20:13; 1. Sam. 2:12; 22:5–6; Paavalin käyttämänä muodossa Beliar’Saatana, Antikristus’ 2. Kor. 6:15). Simei siis syytti Daavidia verenhimoiseksi tai verenvuodattajaksi ja suorastaan saatanalliseksi.

Hän väitti, että Daavid olisi ryöstänyt kuninkuuden Saulilta laittomasti ja Jumala nyt kostaisi Daavidille nämä rikokset antamalla hänen poikansa Absalomin tulla kuninkaaksi. Syytös turhensi täydellisesti Daavidin arvon ihmisenä ja Jumalan edessä. Tämäkin syytös oli kuitenkin valheellinen. Daavid ei ollut tehnyt väkivaltaa Saulille. Hän ei myöskään ollut itse pyrkinyt kuninkaaksi. Hänen kuninkuutensa perustui siihen, että Jumalan profeetta Samuel oli voidellut hänet kuninkaaksi Jumalan käskystä.

Saul puolestaan oli aikanaan solvannut Daavidia tämän alhaisesta syntyperästä nimittämällä häntä halveksivasti ”Iisain pojaksi” (1. Sam. 20:27, 30, 31).Simei sen sijaan itse rikkoi lakia, joka sanoi: ”Älä herjaa Jumalaa äläkä kiroa kansaasi kuuluvaa päämiestä” (2. Moos. 22:27). Suhteessaan Sauliin Daavid oli noudattanut tätä Herran lakia. Paavalikin noudatti sitä asenteessaan ylipappiin, joka kehotti kohtelemaan häntä väkivaltaisesti (Ap. t. 23:5).

Daavidin henkivartiostoon kuuluva Abisai halusikin Simeitä rangaistavan lain mukaisesti välittömästi. Hän sanoi Simeitä koiranraadoksi, niin kuin Saulin pojan Jonatanin ontuva poika Mefiboset oli nimittänyt itseään Daavidin edessä (2. Sam. 9:8. Abisai oli aikaisemmin tarjoutunut surmaamaan Saulin Daavidin puolesta, mutta Daavid oli torjunut sen (1. Sam. 26:7).Abisaihin liittyi ilmeisesti hänen veljensä Joab, koska Daavid sanoi: ”Te Serujan pojat.” Seruja oli Daavidin sisar (1. Aik. 2:16) tai sisarpuoli (2. Sam. 17:25).

Hänellä oli ollut kaikkiaan kolme poikaa. Nuorin oli nimeltään Asael. Heitä ei koskaan nimitetä isänsä mukaan vaan aina äitinsä mukaan. Joab ja Abisai olivat parkkiintuneita sotureita.

Juuri Joab oli veljensä Abisain kanssa aikaisemmin vastoin Daavidin tahtoa surmannut Abnerin kostoksi siitä, että tämä oli taistelussa tappanut heidän veljensä Asaelin Daavid sanoi sisarensa Serujan pojille ankarasti: ”Mitä teillä on minun kanssani tekemistä?” (KR 1938; kreikkalaisessa käännöksessä Septuagintassa Ti emoi kai hymin; samanlainen ilmaisu 1. Kun. 17:18 ja Joos. 22:24). Daavid oli aikaisemmin kahdesti pidättynyt surmaamasta Saulia, vaikka tämä oli hänen käsissään, ja sanonut tuolloin Abisaille: ”Älä surmaa häntä! Kuka on rankaisematta kohottanut kätensä Herran voideltua vastaan?” (1. Sam. 24; 26:9).

Näin Daavid oli noudattanut Jumalan käskyä. Vastoin veljesten osittain perusteltua suositusta Daavid ei rankaissut Simeitä vaan suostui tämän nöyryytettäväksi ja häväistäväksi. Hän piti Simein hänelle aiheuttamaa nöyryytystä pienenä siihen verraten, että hänen oma poikansa oli noussut kapinaan häntä vastaan ja hän laillisena kuninkaana oli nyt joutunut pakenemaan.

Daavid halusi kuulla, mitä Herralla ehkä oli Simein vihan ja väkivallan välityksellä sanottavana hänelle, vaikka hän oli syytön siihen, mistä Simei häntä syytti. Daavid tiesi, että Herra rankaisisi Simeitä aikanaan tämän valheellisuudesta ja väkivaltaisuudesta. Hän luotti tähän ja pidättyi ottamasta kostoa omiin käsiinsä. Mooses oli lausunut jäähyväislaulussaan: ”Herra puolustaa kansaansa, hän säälii palvelijoitaan, kun hän näkee, ettei heillä enää ole voimaa, että he ovat uupuneita, niin suuret kuin pienet” (5.Moos. 32:36).

Daavid joukkoineen jatkoi matkaansa. KR 1938:n mukaan hän tuli Ajefimiin. Tämä on muuten tuntematon paikannimi. Sillä on kuitenkin kirjaimellinen merkitys ’väsyneet’. KR 1992:n käännös saattaa olla oikea: ”– – saapuivat väsyneinä määränpäähän.” Joka tapauksessa Daavidin levähdyspaikka oli Jordanilla (2. Sam. 17:16, 22), vilvoittavan veden äärellä. Psalmi 3 – ”Daavid pakenee poikaansa Absalomia” – on saattanut syntyä juuri silloin.1.2. Daavid armahtaa Simein (2. Sam. 19:16–24)

Kuninkaaksi väkivalloin pyrkinyt Absalom sai kuitenkin surmansa. Kapina kuivui kokoon, ja Daavid kutsuttiin jälleen kuninkaaksi ja palaamaan Jerusalemiin. (2. Sam. 18:9–19:16.) Uudessa tilanteessa Simei katui aikaisempaa käytöstään ja pyrki mielistelemällä pääsemään Daavidin suosioon ja säilyttämään henkensä. Hän lähti tätä vastaan Jordanille mukanaan tuhannen miehen joukko ja sanoi edustavansa ”koko Joosefin heimoa” eli kaikkia muita Israelin heimoja paitsi Juudaa, jota vastaan Joosefin heimo oli kauan taistellut.

Simei heittäytyi maahan Daavidin eteen ja pyysi anteeksi aikaisempaa käytöstään.
Anteeksipyyntö ei kuitenkaan ollut varma osoitus vilpittömästä katumuksesta. Simei
yritti toimenpiteillään vain välttää rangaistuksen aikaisemmasta käyttäytymisestään.
Ellei Absalom olisi kukistunut eikä Daavid palannut kuninkaaksi, Simei ei olisi pyytänyt
häneltä anteeksi. Hän ”nöyrtyi” ja ”katui” vain pakon edessä, ei vakaumuksestaan
eikä sydämestään.

Siksi Abisai jälleen (Joabin kanssa) vaati Simeille lain mukaista rangaistusta eli kuolemaa hänen aikaisemmasta rikoksestaan.Taaskaan Daavid ei halunnut tehdä Serujan poikien vaatimuksen mukaan. Hän käytti heistä jopa heprean sanaa saataan (ei kuitenkaan erisnimenä), jonka KR 1938 kääntää ’kiusaajaksi’, KR 1992 laimeasti vain ’harhaan johtamiseksi’.

Veljesten kostonhimossa Daavid kuuli suorastaan saatanallisen äänen. Hän kieltäytyi rankaisemasta Simeitä ja sen sijaan armahti tämän. Hän antoi anteeksi ja otti siten edelleen kantaakseen Simein aiheuttaman kärsimyksen. Hän nöyrtyi siis Simein edessä toisen kerran. Hän jopa valalla vannoen lupasi säilyttää Simein hengen. Daavidin juhlallisena voiton päivänä, hänen saatuaan takaisin Israelin kuninkuuden, ketään ei saanut surmata. Daavid antoi todellisesti anteeksi Simeille. Tämän armahtaminen ei ollut Daavidin heikkoutta eikä epävarmuutta valtaistuimesta eikä Joosefin heimon pelkäämistä.

1.3. Daavid neuvoo Salomoa rankaisemaan Simeitä (1. Kun. 2:1–4, 8–9)
Kuolemansa lähestyessä Daavid kehotti seuraajaansa, poikaansa Salomoa, toimeenpanemaan Simein rangaistuksen, jonka hän oli torjunut: ”Älä sinä jätä häntä rankaisematta.

Sinä olet viisas ja tiedät kyllä, miten voit toimittaa hänet alas tuonelaan harmaat hiukset veressä. ”Simein katumus ei ollut ollut aito. Daavid oli ensin Simein nöyryyttämänä ja sitten itse itsensä nöyryyttäneenä armahtamalla hänet antanut hänelle aikaa todelliseen mielenmuutokseen. Daavid oli antanut anteeksi persoonaansa kohdistuneen loukkauksen, mutta kuninkaanviran ja Herran Voidellun loukkaaminen oli rangaistava.

Simein kohtelu osoittaa Daavidin jalomielisyyttä, ei kostonhimoa. Hän myös pitäytyi kuolemaansa saakka valaansa, jonka oli Simeille vannonut Herran kautta. Pitemmälle se ei ulottunutkaan. Uuden hallitsijan aikana ei Simein rikos kuitenkaan saanut jäädä kansalle malliksi majesteettirikoksen rankaisemattomuudesta.

1.4. Salomo surmauttaa Simein (1. Kun. 2:36–46)
Salomo keksikin älykkään menetelmän Simein rikoksen rankaisemiseksi rikkomatta Daavidin tälle vannomaa valaa. Hän kehotti tätä muuttamaan Bahurimista Jerusalemiin lähelleen. Tällöin Simei olisi kuninkaan välittömässä suojeluksessa. Hänen oli kuoleman uhalla pysyttävä Jerusalemissa. Simei suostui tähän.Kuitenkin Simei vuosien kuluttua poistui Jerusalemista kerran etsimään kahta karannutta orjaansa. Tästä Salomo sai pätevän muodollisen syyn kuolemantuomion langettamiseen vanhalle Simeille.

Varsinainen syy oli kuitenkin se, millä Simei oli aikanaan rikkonut kuningas Daavidia vastaan, ja Salomo sanoikin sen suoraan Simeille: ”Sinä tiedät, tunnossasi tiedät, kaiken pahan, minkä olet tehnyt isälleni” (KR 1938:n kirjaimellinen käännös). Niin Salomo surmautti Simein, ja hänen hallitsijanasemansa vahvistui, niin kuin Herra oli Daavidille luvannutkin.

2. Simein historian sanoma
”Kaikki, mitä pyhät kirjoitukset sisältävät, on kirjoitettu meille opiksi, jotta saisimme siitä kestävyyttä, lohtua ja toivoa” (Room. 15:4). Tämä koskee myös Simein karmaisevaa historiaa ja sen keskushenkilöiden keskinäisiä suhteita.

2.1. Abisai ja Joab
Daavidin sisarenpojat Abisai ja Joab olivat ilmeisen kiivaita, äkkipikaisia ja säälimättömiä. Abisai oli ollut Joabin mukana murhaamassa Abnerin kostoksi. Samanlaisessa hengessä hän halusi tappaa Simein. Näennäisesti laki oli hänen puolellaan, mutta hänen vaikuttimensa eivät olleet puhtaat: hän ei pyrkinyt pelkästään puolustamaan kuninkaan kunniaa. Hän ei myöskään kyennyt ottamaan huomioon muita näkökohtia eikä varsinkaan hengellistä todellisuutta, Jumalan tarkoituksia, sitä, mihin Jumala
mahdollisesti saattoi käyttää Simein pahaa tekoa. Abisai oli legalistinen lain puolustaja, joka ei tuntenut evankeliumia. Toisin kuin myöhemmin Joab (1. Kun. 2:5–6, 28–35) hän ei kuitenkaan saanut kuolemantuomiota rangaistuksekseen.

Uudessa testamentissa Daavidin seuralaisia Abisaita ja Joabia, Serujan poikia,
muistuttavat ensinnäkin Jeesuksen apostolit Jaakob ja Johannes, Sebedeuksen pojat.
Niin kuin vanhatestamentillisia veljeksiä nimitetään äitinsä nimellä, niin uusitestamentillisen veljesparin puolesta puhuu Jeesukselle heidän äitinsä, joka pyytää heille erikoisasemaa Jeesuksen, kuninkaan, rinnalla hänen tulevassa valtakunnassaan (Matt. 20:20–21; Mark. 10:35–45).

Sebedeuksen pojille Jeesus antoi nimeksi ukkosenjylinän pojat(kreikkalaisessa muodossa Boanerges, hepr. benee regesh/regaz’sekasorron, jylinän tai vihan pojat’, Mark. 3:17). Hehän toivottivat tuhoa erään samarialaiskylän asukkaille, jotka eivät ottaneet Jeesusta vastaan: ”Herra, tahdotko, että käskemme tulen iskeä taivaasta ja tuhota heidät, niin kuin Eliakin teki?” Jeesus kuitenkin nuhteli heitä: ”Te ette tiedä, minkä hengen omat te olette.” (Luuk. 9:52–56.)

Samalla sanalla kuin Daavid nuhteli Serujan poikia (2. Sam. 19:23), Jeesus puhutteli kerran Pietaria: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!” (Matt. 16:23; Mark. 8:33.) He ovat siis myös Pietarin ennakkokuva.Joab on mielletty kristillisessä perinteessä (muun muassa Oberammergaun kärsimysnäytelmässä) myös Juudas Iskariotin ennakkokuvaksi.

Joab oli nimittäin suudelman antamista teeskennellen miekallaan pistänyt kuoliaaksi serkkunsa Amasan, Abigailin pojan (2. Sam. 20:4–13). Ennen kuolemaansa Daavid kehotti Salomoa rankaisemaan Joabia Abnerin ja Amasan tappamisesta (1. Kun. 2:5–6). Salomo surmauttikin Joabin aikanaan (1. Kun. 2:28–34).

2.2. Simei
Simein täyttivät viha ja katkeruus, kosto ja väkivallan himo. Hän syytti Daavidia väärin perustein ja rakensi siten kaiken valheeseen. Hän rikkoi kahdeksannen käskyn antamalla väärän todistuksen lähimmäisestään ja viidennen käskyn pyrkimällä tappamaan tämän. Hän syyllistyi majesteettirikokseen, esivallan vastustamiseen, ja siten neljännen käskyn rikkomiseen.

Samalla ja perimmältään Simei nousi Jumalaa vastaan, sillä Jumalahan oli valinnut Daavidin kuninkaaksi. Näin Simei rikkoi myös ja ennen kaikkea ensimmäisen käskyn. Neljäs käsky vastaa Jumalan lain ”toisessa taulussa” ”ensimmäisen taulun” ensimmäistä käskyä ja on kaikkien seuraavain käskyjen perusta. Se joka rikkoo sen eli vanhempien arvovallan ja kunnioituksen, on samalla sielussaan avannut oven muiden käskyjen rikkomiselle, muun muassa sanalliselle ja ruumiilliselle väkivallalle toisia kohtaan.

Ovathan vanhemmat myös lähimpiä lähimmäisiä.Todellisuudessa Simei siis vastusti Jumalaa mutta vetosi Jumalan nimeen ajaessaan omia pahoja ja vääriä tarkoituksiaan. Hän sanoi Daavidille: ”Herra on kostanut sinulle Saulin suvun veren! – – Herra antoi kuninkuuden pojallesi Absalomille.” Hän siis käytti väärin Jumalan nimeä kostonhimonsa naamiona Daavidin perusteettomaan hengelliseen syyllistämiseen.

Rikkomalla ensimmäisen käskyn Simei ajautui rikkomaan myös toisen käskyn. Syvimmiltään hänen syntinsä oli uskonnollinen niin kuin kaikki synti. Simei toimi myös tyhmästi. Saarnaajan kirja tekee Jumalan laista käytännön elämään johtopäätöksiä hyödyn näkökulmasta ja varoittaa (10:20): ”Älä edes ajatuksissasi kiroile kuningasta – – taivaan lintu voi viedä puheesi, siivekäs saattaa sanasi ilmi.

”Simei muutti suhdanteiden mukaan mielipidettään mutta ei sydäntään: hänen katumuksensa oli vain ”hirsipuukatumusta” (Lutherin kuuluisan sana Galgenreue), rangaistuksen pelon aiheuttamaa. Hänen julkinen anteeksipyyntönsä oli vain teeskennelty, ei todellinen. Daavid oli nöyryyttänyt itsensä Simein edessä kahdesti, mutta sekään ei saanut tämän sydäntä murtumaan. Hän paatui.

Hän sai mielenmuutokseen aikaa, jopa vuosikymmeniä, mutta se ei auttanut. Monella tavoin Simein piirteitä on Juudas Iskariotissa. Pietari sanoi (Apt. 1:16): ”Sen kirjoitusten sanan oli käytävä toteen, jonka Pyhä Henki Daavidin suulla oli ennalta Juudaksesta lausunut.” Hiukan myöhemmin samassa puheessa Pietari lainaa Psalmien kirjaa (69:26; 109:8. Asia voidaan kuitenkin nähdä myös laajemmin ja syvemmin: Juudaksen ennakkohahmo oli Simei, jonka kuolemantuomion Daavid oli lausunut.

Juudas pettyi ennen kaikkea siihen, ettei Jeesus ollut sellainen (maallinen) Messias kuin hän oli toivonut. Siksi hän päät-ti raivata Jeesuksen pois Jumalan suunnitelmien tieltä ja siten auttaa Jumalaa. Kuolemallaan, jonka Juudas osaltaan aiheutti, Jeesus oli sovittava myös hänen syntinsä, sen uskonnollisen synnin, että hän toimiessaan – omasta mielestään – Jumalan hyväksi toimikin Jumalaa vastaan. Juudas jättäytyi kuitenkin Jeesuksen sovituksen ja anteeksiantamuksen ulkopuolelle.

Samoin teki Simei suhteessa Daavidiin. Hän luuli kapinoitsija Absalomia paremmaksi hallitsijaksi. Simeillä ja Juudaksella ei kummallakaan sitten ollut enää pelastusta. Simei syytti Daavidia ”verten mieheksi” (iish had-daamim). Juudaksen loppuun liittyi ”Veripelto” (Hakel-dama) sen paikan nimenä, jossa hän surmasi itsensä (Ap. t. 1:18–19).

2.3. Daavid
Daavid oli syytön siihen, mistä Simei häntä syytti. Silti hän nöyrtyi Simein kiroukseen ja pilkkaan. Hänen itsestään käyttämänsä sana (2. Sam. 16:12) käännettiin kreikaksi Septuagintassa sanalla tapeinoosis. Sen perusmerkitys on ’alhaisuus’ ja johdettuja merkityksiä ’pienuus, vähäisyys, mitättömyys, merkityksettömyys; nöyryys; masennus; halveksittuna oleminen’. KR 1938 suomentaa sen sanalla ’kurjuuteni’, KR 1992 sanoilla ’kärsimäni vääryys’. Daavidin ajatukseen ja ilmaisuun sisältynevät kaikki nämä ulottuvuudet.

Daavid otti kokemansa pahan eli Simein kiroukset Herran kädestä hänen vihansa ilmauksena yleisesti (esimerkiksi Jes. 31:2; 45:7; Job 2:10) ja tietyistä synneistään erityisesti. Koska Daavid tunnusti syntinsä, hän saattoi myös luottaa Herran anteeksiantamukseen (2. Sam. 12:13; Ps. 32:5; 51:3–14; 103:3–14).Hassinen mieltää mainitussa teoksessaan (s. 23) vuonna 1967 kommunismin kristillisen kirkon Simeiksi: ”Eikö Herra itse puhu meille vihassaan kommunismin läpi?

Ehkäpä Hän itse on nostattanut kommunismin paljastamaan häikäilemättömästi laiminlyöntimme?” Samoin voimme ajatella islamista, joka on sekä kristillisen uskon ja kirkon että koko ihmiskunnan vaarallisin ulkonainen vihollinen tällä hetkellä, ehkä myös saatananpalvonnasta oman nuorisomme keskuudessa.Simein kirouksen ydin osui Daavidin sielun pohjaan saakka ja pyrki tuhoamaan hänen luottamuksensa Jumalaan, ettei hän olisi enää uskonut Jumalan armonvalintaan.

Simein tukena olivat kiistattomat tapahtumat – Absalomin kapina ja sen saavuttama menestys – ja Daavidin oma kokemus. Ne puhuivat Daavidia vastaan.Jos Daavid olisi uskonut Simeitä, hän olisi samalla pettänyt sen luottamuksen, jota Jumala oli osoittanut häntä kohtaan. Niin hänen tehtävänsä maailman, Israelin ja pelastuksen historiassa olisi jäänyt suorittamatta.

Daavid pitäytyi kuitenkin Jumalan lupaukseen (2. Sam. 7) ja saavutti voiton. Viimeinen sana ei ollut Simein kirous vaan Jumalan siunaus: ”Herra pitää Daavidin valtaistuimen ikuisesti vahvana” (1. Kun. 2:45).Daavid kesti vääryyden aiheuttaman häpeän ja ruumiillisen kivun, koska hän tiesi olevansa (niissä asioissa) syytön kuten Herran palvelija Jesajan kirjassa (50:7–8: ”Olen kovettanut kasvoni piikiven kaltaisiksi. Minä tiedän, etten jää häpeään, sillä hän on lähellä, hän osoittaa syyttömyyteni – kuka voisi minua syyttää!”

Voitonlaulussaan (2. Sam. 22:21, 28 Daavid sanoi asian näin: ”Herra palkitsi minut, koska rakastan oikeutta – – (ja) tekoni ovat puhtaat. – – Nöyrät sinä pelastat, mutta ylpeiden katseen sinä painat maahan.”Daavid luotti Jumalan oikeudenmukaisuuteen, kostoon ja hyvitykseen: ”Ehkäpä Herra näkee kärsimäni vääryyden ja hyvittää ne kiroukset, joita tuo mies on tänään syytänyt niskaani” (2. Sam. 16:12). Daavid myös toimi tämän mukaisesti: ”Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä. Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.

Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, – – vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. On-
han kirjoitettu: ’Minun on tuomio (KR 1938 oikeammin: kosto), minä maksan tekojen
mukaan’ [5. Moos. 32:35; Hepr. 10:30] – –. ’Jos vihamiehelläsi on nälkä, anna hänel-
le ruokaa, jos hänellä on jano, anna juotavaa. Näin keräät tulisia hiiliä hänen päänsä
päälle.’ [Sananl. 25:21–22.] Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä.”
(Room. 12:17–21.)

Daavid antoi Simeille aikaa, jotta tämä olisi itsessään voittanut pahan, niin kuin hän oli voittanut pahan itsessään suhteessaan Simeihin Daavid siis kieltäytyi käyttämästä väkivaltaa Simeitä kohtaan. Sen sijaan hän rakasti tätä niin paljon, että nöyrtyi tämän väkivallan ja häpäisemisen kohteeksi, jotta se olisi murtanut tämän sydämen. Se ei kuitenkaan auttanut.

Silti Daavid toimi myös vastuullisen hallitsijan tavoin. Paavali jatkaa mainittuja yksilöön kohdistuvia kehotuksiaan välittömästi yhteisön osalta (Room. 13:4): ”Esivalta on Jumalan palvelija ja toimii sinun parhaaksesi. Jos teet väärin, pelkää! Esivalta ei kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen.” Salomo toteutti tämän Simein kohdalla ja toimi oikeuden mukaan.

Daavid teki eron henkilönsä ja virkansa välillä, vaikkei hän irrottanut niitä toisistaan. Henkilökohtaisen loukkaamisensa hän antoi anteeksi, virkansa häpäisemistä ei. Virka ei ollut yksityisasia vaan koski koko yhteisöä ja oli perimmältään Jumalan asettama. Yksityishenkilö voi rakkaudessaan antaa anteeksi ja ottaa itse kannettavakseen sellaista, mitä yhteiskunta vanhurskaudessaan ei voi hyväksyä eikä jättää rankaisematta.

Persoonan ja viran/virkojen suhde on samanlainen kuin evankeliumin ja lain suhde. Kenelläkään ei ole yksityishenkilönä oikeutta toisen tappamiseen missään muodossa. Sen kieltää viides käsky. Oikeutta ei saa ottaa omiin käsiin. Sen sijaan yhteiskunnalla on sekä oikeus että velvollisuus tuomioiden langettamiseen ja rangaistusten toimeenpanemiseen – Oikeuden mukaisesti ja kansalaisten oikeuksien turvaamiseksi.

Yhteiskunnan palveluksessa kristittykin voi toimia poliisin, tuomarin, sotilaan, jopa pyövelin virassa hyvällä omallatunnolla ja pelastuksesta osallisena. Ei siis voida perustellusti ajatella, että Daavidin ”mielenmuutos” suhteessa Simeihin olisi ollut vanhuuden jäykkyyttä ja suvaitsemattomuutta, kovasydämisyyttä ja anteeksiantamattomuutta. Hän sieti tätä vuosikymmenet suhteellisen lähellä itseään: Daavidin kaupungista oli vain kolme kilometriä Simein kotikylään Bahurimiin.

Daavid sieti lähellään myös sukulaisiaan Abisaita ja Joabia merkittävässä asemassa, vaikkei hän voinut läheskään kaikessa luottaa heihin. Ilmeisesti saatavissa ei ollut parempia apulaisia – silloinkaan. Daavid haavoittui vaikeasti ja väsyi syvästi Simein kirouksista ja kivistä ja tarvitsi lepoa. Daavidkin oli vain ihminen, herkkäsieluinen, ei suinkaan kovapintainen luonnehäiriöinen toisin kuin ilmeisesti Simei, jonka synnin hän kantoi ruumiissaan ja sielussaan.

Ehkä juuri Simein kirouksen johdosta Daavid kirjoitti Psalmit 20 (Herra on voideltunsa auttaja), 23 (Herra on minun paimeneni) ja 37 (Vanhurskaat perivät maan). Se lienee yhtenä motiivina 2. Sam. 22:n tallettamassa Daavidin voitonlaulussa, jonka sisältö on sama kuin Ps. 18:n. Kun Daavid uskoi ja luotti Herraan eikä turvautunut voimaan eikä väkivaltaan, Herra käänsi hänen kokemansa pahan jo tälläkin tavalla hyväksi. Kenties Daavid ei olisi synnyttänyt näitä suurenmoisia psalmeja, ellei Simei olisi ahdistanut ja nöyryyttänyt häntä.

Meidän on hyvä muistaa se, kun luemme niitä omaksi lohdutukseksemme. Niillä on ollut hintansa. Myös Simein kohtaamisessa Daavid on Jeesuksen ennakkokuva.

2.4. Jeesus
Uusi testamentti mieltää Jeesuksen selvästi ensinnäkin Daavidin Pojaksi (Matt. 1:1; Luuk. 1:32, 69; 2:4, 11; Ap. t. 13:23; Room. 1:3; 2. Tim. 2:8; Ilm. 5:5; 22:16). Myös vir-sikirjassamme on säilynyt tämä raamatullinen Jeesuksen nimitys (virret 1; 43:1; 45:1;
60:1, 6; 108:5).Jeesus on toiseksi suorastaan uusi Daavid, sen liiton varsinainen toteuttaja, jonka Herra teki ennakoivasti Daavidin kanssa, eli Messias (2. Sam. 7:12–17; 23:5; Ps. 89:4–5, 27–38; 132:11–18; Jes. 9:6; 42:1, 6; 49:8; 55:3–4; Hes. 37:24; Mal. 3:1; Luuk. 1:32–33; Ap. t. 2:30–36; Ilm. 3:7). Virsi 84:4 nimittääkin Jeesusta uudeksi Daavidiksi.

Jeesus sanoi Kaanan häissä äidilleen täsmälleen samoin kuin Daavid Serujan pojille (Joh. 2:4: Ti emoi kai soi, kirjaimellisesti: ’Mitä meillä on toistemme kanssa tekemistä?’).

Jeesus tuskin valitsi sanojaan sattumalta. Käyttämällä Marialle ja muille läsnä olleille tuttua VT:n ilmaisua hän osoitti mieltävänsä Marian huomautuksen viinin loppumisesta samanlaiseksi kiusaukseksi ennenaikaiseen toimintaan kuin Daavid Serujan poikien aktiivisuuden. Ehkä nämä Jeesuksen tylyn tuntuiset sanat antoivat Marialle uskoa ja luottamusta Jeesuksen jumaluuteen, hyvyyteen ja kaikkivaltiuteen, niin että hän sanoi häätalon palvelijoille: ”Mitä hän teille sanookin, tehkää se.

Jeesus on kolmanneksi myös Daavidin Herra ja siten enemmän kuin Daavid – onhan hän ihmisenä synnitön ja lisäksi Jumala, kun Daavid Jumalan valitsemana ja voitelemana oli vain Jumalan anteeksiantamusta tarvitseva syntinen ihminen (Matt. 22:43–45; Mark. 12:35–37; Luuk. 20:41–44; Ap. t. 2:24–36).

Jeesukselta rukoillaan Daavidin Poikana armahdusta niin kuin Daavidilta aikoinaan – ja samalla ilmeisesti vähintään aavistetaan, että hän on enemmän kuin Daavid: ”Herra, Daavidin Poika, armahda minua! Paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni.” (Matt. 15:22.)

”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” (Mark. 10:47). ”Hoosianna, Daavidin Poika! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!” (Matt. 21:9.) Daavidin suhtautuminen Simeihin ja Abisaihin havainnollistaa Jeesuksen asennoitumista sellaisiin ihmisiin, itseensä ja Isäänsä.

Jeesus uupui meidän syntiemme kantajana täydellisesti ja tuhoutui helvettiin. Sieltä ylösnousseena ja syntimme ruumiissaan ja sielussaan sovittaneena hän kuitenkin nyt antaa kaikki synnit anteeksi jokaiselle, joka sitä häneltä pyytää, senkin kauheimman synnin, että olemme hänet surmanneet. Hänen sovituksensa kattaa kaiken. Jollei joku kuitenkaan halua siihen nöyrtyä eikä turvautua, tuomiopäivänäkin hän on yhä sen ulkopuolella – oman valintansa seurauksena.

2.5. Me nykykristityt
Useimmat voinevat tunnistaa itsensä Daavidista, Simeistä tai Abisaista. Kuka Simein
historiassa on meidän hahmomme? Kenestä me löydämme itsemme? Kuka meidän
historiassamme on Simei, kuka Abisai, kuka Daavid? Rosenius totesi, että niin kuin
Jeesuksella oli Pietarinsa, ukkosenjylinän poikansa, Juudaksensa, Herodeksensa ja
Pilatuksensa, niin on meilläkin hänen seuraajinaan. Olemme kutsutut luottamaan
Jeesukseen ja olemaan Jeesuksen ja siten myös Daavidin kaltaisia.

Raimo Mäkelä

https://www.perustalehti.fi/wp-content/uploads/2015/04/Perusta_5_2009.pdf