USKOIKO STALIN JUMALAAN?

kirjoittaja Vierailija To Tammi 30, 2020 2:43 pm

USKOIKO STALIN JUMALAAN?

Anders Brogren, pastori, Ruotsi

Useimmat meistä ovat tienneet vuosikymmenten ajan, että ne, jotka johtivat ja hallitsivat Neuvostoliittoa, olivat eräitä historian pahimmista rikollisista. Poikkeuksia on ollut: esimerkiksi sokeasti uskovat kommunistit, jotka kieltäytyivät hyväksymästä raportteja siitä äärimmäisestä julmuudesta, joka kukoisti heidän ideologiansa jäljillä. Erikoinen ryhmä olivat myös intellektuellit, jotka ajattelivat, että länsi ja itä olivat yhtä pahoja. Sitä pahempaa on, että tällä ryhmällä oli suuri vaikutus eurooppalaisiin tiedotusvälineisiin.

Sen jälkeen kun arkistot neuvostovallan romahdettua ovat avautuneet, on selvää, että presidentti Reagan osui naulan kantaan puhuessaan Neuvostoliitosta ”pahan valtakuntana”. Nyt me tiedämme, mitä neuvostovallan sisimmissä piireissä tapahtui – siellä, missä Stalin oli aurinko, jonka ympärillä kaikki pyöri bolshevismin maailmassa. Brittijournalisti Simon Sebag Montefiore (s. 1965) antaa meille hyvin arvokasta tietoa teoksessaan Stalin – punainen tsaari ja hänen hovinsa. Se perustuu kattaviin arkistotutkimuksiin, haastatteluihin elossa olevien kanssa ja laajan kirjallisuuden läpikäymiseen

Hänen tutkimuksensa ja niiden esilletuominen ovat todellinen saavutus. Kirjoittajan pääsy asiakirjoihin, aina Stalinin muistikirjoista johtajien rakkauskirjeisiin, antaa eloa tälle lohduttomalle kuvaukselle teollisesta murhaamisesta. Lukijasta tuntuu, että hän itse istuu pitkässä ruokapöydässä tai elokuvissa Stalinin yöllisillä kutsuilla ja aprikoi, onko hänen vuoronsa tulla pidätetyksi seuraavalla kerralla.

Pinnallisesti katsottuna kaikki voisi muistuttaa mafiapomoa, joka johtaa valtakuntaansa. Mutta kysymys ei ollut niin turhanpäiväisistä asioista kuin helppo raha. Sen sijaan tässä oli liikkeellepaneva voima, jolla oli lähes metafyysiset ulottuvuudet. Johtajat olivat kuin perkeleellisen ideologiansa riivaamia.

”Vallankumous ilman teloituspartioita on tarkoitukseton”, kerrotaan Leninin sanoneen. Runoilija Mandelstamin vaimo kirjoitti: ”Kaikesta huolimatta juuri nämä 1920-luvun ihmiset olivat ne, jotka löivät vanhat arvot pirstaleiksi ja keksivät muodot [...] oikeuttaakseen kokeilun, jota ei koskaan aiemmin ollut suoritettu: Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia. Jokaista uutta murhaa puolusteltiin viittaamalla fantastisen ’uuden’ maailman rakentamiseen.”

Bolshevismi oli eräänlainen uskonto. Stalin sanoi Berijalle, salaisen poliisin pelätylle päällikölle, että bolshevikit olivat ”eräänlainen sotilaallis-uskonnollinen järjestö”. Bolshevikit saattoivat kuolla ja tappaa perustellen sitä uskollaan väistämättömään edistykseen ihmiskunnan parhaaksi. He saattoivat uhrata omat perheensä ”intohimolla, jolle on vastaavuus ainoastaan keskiajalla ja Lähi-idän uskonnollisessa verilöylyssä ja marttyyriudessa” (Montefiore). Kaikkein korkeimmatkin johtajat, kuten esimerkiksi Molotov, joutuivat hiljaa vaieten hyväksymään sen, että oikukas Stalin yhtäkkiä lähetti heidän vaimonsa vankeuteen ja orjatyöleireille. Puolue oli aina oikeassa.

Bolshevististen ritarien oli pakko uskoa messiaanisella vakuuttuneisuudella. Useimmilla oli uskonnollinen tausta. Stalin oli tunnetusti ollut pappisseminaarissa. Samoin Mikojan, ketterä selviytyjä. Marsalkka Voroshilov oli ollut kuoripoika (papiston avustaja). Presidentti Kalinin kävi kirkossa pitkälle teinivuosiin. Iljettävän Berijan äiti oli niin kirkollinen, että hän jopa kuoli kirkossa. Kaganovits, jonka nimi voidaan kirjoittaa myös Cohen-ovits, voi cohenina, pappina, väittää polveutuvansa Leevin suvusta ja Saadokin sukukunnasta. Hänet oli kasvatettu noudattamaan juutalaisten uskonnon käskyjä.

Mutta bolshevistiset suurmiehet olivat vaihtaneet uskontonsa. He vihasivat juutalais-kristillisyyttä. ”Heidän vanhempiensa ortodoksia oli korvattu jollain vielä ankarammalla, nimittäin järjestelmällisellä epämoraalilla, joka perustui marxismi-leninismin oppilauseisiin, joita innokkaasti opiskeltiin. Riippumatta siitä, mitä tapahtui, pidettiin lujasti kiinni uskosta puolueen erehtymättömyyteen.” Eräässä kirjeessä suuresti rakastamalleen Polinalle Molotov kirjoittaa: ”On äärimmäisen tärkeää lukea marxilaisia klassikoita... Sinun täytyy lukea useampia Leninin teoksia, kun ne julkaistaan ja myös monta Stalinin teosta... Kaipaan niin suuresti tavata sinut.”

Näiden oppilauseiden vahvistamina suurmiehet saattoivat antautua joukkomurhaamiseen. Miljoonat ihmiset kuolivat 1920-luvulla nälkään, sen jälkeen kun bolshevikit olivat takavarikoineet kaiken viljan, jonka he kykenivät saamaan haltuunsa. Tämä tapahtui maassa, joka niin myöhään kuin 1913 oli maailman suurin viljan viejä. 1930-luvun lopun puhdistuksissa ei ollut edes mitään nimilistoja niistä, jotka oli määrä teloittaa, vaan kerta kaikkiaan jaettiin teloituskiintiöitä: niin ja niin monta tuhatta siltä ja siltä alueelta. Osoittaakseen vallankumouksellista intoa bolshevikit ylittivät usein nämä kiintiöt.

Oliko heillä koskaan mitään omantunnon vaivoja? Kyllä varmasti, mutta olisi ollut kirjaimellisesti hengenvaarallista osoittaa se. Oli pakko voittaa moiset ”porvarillisen ajattelun jäänteet”. Leningradin piirityksen jälkeen Stalin antoi seuraavan käskyn joukoille: ”Heittäkää kaikki tunteet yli laidan ja tuhotkaa kaikki asutetut alueet, jotka tulevat tiellenne.”

Kun Jagoda, joka oli ollut salaisen poliisin päällikkö, oli määrä teloittaa, hän sanoi kuulustelun johtajalle: ”Minä väitän, että kaikesta huolimatta täytyy olla olemassa Jumala. Stalinilta en ansainnut muuta kuin kiitollisuuden uskollisesta palvelusta, Jumalalta ansaitsen ankarimman rangaistuksen siitä, että olen tuhansia kertoja rikkonut hänen käskyjään vastaan. Katso missä minä nyt olen ja ratkaise sitten itse, onko Jumala olemassa vai ei?”

Berijan luottomies Kobylov, joka kidutti ja tappoi paljain käsin, saattoi selvästikin myös tuntea jotain omantunnon äänestä. Kun hän kävi tapaamassa äitiään, oli hänellä tapana itkien sanoa: ”Äiti, äiti, mitä me teemmekään? Eräänä päivänä minun täytyy sovittaa tämä.”

Stalin ei ollut unohtanut nuoruutensa kasvatusta. Vallasta hullaantumisen ja vainoamiskiihkon purkausten välillä saattoivat toiset ajatukset nousta esiin. Yleisesikunnan päällikkö Vasilevski oli ainoa herrasmies murhaajajoukon keskellä. Hänen säädyllisyytensä sekä huvitti Stalinia että teki häneen vaikutuksen. Vasilevskin isä oli ollut pappi ja kasvattanut poikansa pappisvirkaa varten. Tästä oli kuitenkin tullut tsaarin armeijan ja sittemmin punaisen armeijan upseeri.

Stalin keskusteli mielellään hänen kanssaan: ”Sekä Mikojan että minä tahdoimme tulla papeiksi, ja se evättiin meiltä. En ole tähän saakka voinut ymmärtää miksi.” He pohtivat edelleen pappiskoulutuksen hyötyä. ”Papit ovat parhaita opettamaan, miten ollaan asiantuntijoita ihmistuntemuksessa”, sanoi Stalin, joka kerran oli väittänyt, että hänen isänsä oli ollut pappi. Koko sodan ajan Stalin lähetti sitten taloudellista tukea Vasilevskin kyläpappi-isälle.

Churchill kävi Stalinin luona Moskovassa elokuussa 1942 ja kertoi hänelle edessä olevasta maihinnoususta Pohjois-Afrikkaan. Stalin yllätti tällöin hänet sanomalla: ”Auttakoon Jumala tätä hanketta menestykseen!” Tätä seuranneilla juhlapäivällisillä kummatkin liittoutuneiden valtiomiehet puhuivat aiemmista suhteistaan. Stalin sanoi: ”Kaikki tuo kuuluu menneisyyteen ja menneisyys kuuluu Jumalalle. Historia tulee tuomitsemaan meidät.”

Seuraavana vuonna he kohtasivat Teheranissa. Churchill koetti tarttua edellisen kohtaamisen aiheeseen ja sanoi, että Jumala on liittoutuneiden puolella. Mutta Stalin vain tuhahti: ”Ja paholainen on minun puolellani. Paholainen on kommunisti, ja Jumala on konservatiivi.”

Ehkä Stalin teki tässä oikean analyysin bolshevistisesta uskonnosta. Näiden kovasti työskennelleiden massamurhavirkamiesten on täytynyt olla perkeleellisten voimien riivaamia. Muutoin he eivät olisi jaksaneet jatkuvasti tehdä sitä, mitä he tekivät. Mutta he tiesivät, että Jumala on olemassa. Juuri sen tähden he vihasivat Häntä.

Yksi ja toinen etsi kuitenkin sovitusta. Malenkov, Berijan parivaljakko, oli Stalinin kuoltua vähän aikaa pääministeri, mutta hänet juoniteltiin pois tältä paikalta. Hieman lauhkeammassa ilmapiirissä, joka nyt oli koittanut, hän vältti teloitetuksi joutumisen. Sen sijaan hän sai toimen voimalaitoksen johtajana Kazakstanissa. Jäätyään eläkkeelle hän muutti takaisin Moskovaan ja alkoi käydä kirkossa siellä. Luultavasti hän katui aiempaa veren tahrimaa elämäänsä. Hän kuoli 1988 Gorbatshovin perestroikan aikana ja sai kristillisen hautauksen. Hänen hautakumpuaan koristaa risti.

Suomennos: Hannu Lehtonen
http://www.concordia.fi/vanhat/lehti/2008/52008/5.html

Ma	Ti	Ke	To	Pe	La	Su
1	2	3	4	5	6	7
8	9	10	11	12	13	14
15	16	17	18	19	20	21
22	23	24	25	26	27	28
29	30